1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.