108# Vuoden vaikein puhelu

– Miltä nyt tuntuu?

Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa. 

Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi. 

Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?

Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut. 

Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?

Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.

Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.

Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.

Näkyvätkö elämän jäljet myös puhelimesta?

97# Palavalla sillalla?

Tänä vuonna hyvin vähällä käytöllä olleet vaatteet.

Oletko nyt ottanut etäisyyttä? Vieläkö käytte siellä? Oletko polttanut sillat? Esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä on vuoden kuluessa yritetty selvittää perheemme suhdetta työnantajaan ja koko hengelliseen liikkeeseemme. Koulussakin joku ihmetteli, ettei ole koskaan kuullut pappismiehen lähtevän toiselle alalle. 

Ehkä kuulunkin siis harvinaiseen joukkoon. Hengellisistä töistä ei ole ollut tapana lähteä. Ei suurin joukoin. Ei muuta kuin sairauden tai vastaavan kautta. Sen sijaan moni on saattanut tavata kummallisesti käyttäytyviä, väsymyksen ja turhautumisen kuluttamia hengellisen työntekijöitä. On pitkään omalla paikallaan taistelleita sotainvalideja. Sellaisiakin, joiden olisi kannattanut ajoissa painaa jarrua, pitää taukoa tai vaihtaa alaa.

Ehkä jonkun kyselijän mielessä on pilkahtanut hämmennyksen lisäksi vahingoniloinen toive hengellisestä romahduksesta. Joku toinen on ollut toiveikas irrationaaliselta vaikuttavan hengenmiehen viisastumisesta. Kenties jossakin mielessä on tulvinut huoli iltapäivälehtien joskus esiin nostamista lahkoista paenneista ja heidän elämänsä vaikeuksista. Jollekin yritysmaailman kokemukset ovat nostaneet pelon tulevien ovien sulkeutumisesta, nyt kun sanoin etten olekaan väsymätön supermies.

Olenko siis ottanut nyt etäisyyttä? Mahdollisuuksia ainakin on ollut. Vuoden vaihduttua uusi vapaus toi kalenteriin paljon menoja. Oli huippu harvinainen hiihtolomaa jopa kahden viikonlopun ylitse. Syntymäpäiviä ja muita juhlia tuli kalenteriin, puolikuntoisena tai perheen sairastaessa ei ollut pakko lähteä sunnuntaisinkaan mihinkään ja sitten iski tietenkin korona. Sen lisäksi, että opettelin olemaan irti vastuusta ja vähemmän tavoitettavissa, lakkasi kaikkien ihmisten näkeminen täysin. Kun pastorin sanotaan olevan naimisissa seurakunnan kanssa, tulikin totaalinen ero. Ainakin asumusero. Tämä kyllä auttoi henkisesti siinä irtautumisessa, mikä oli aivan tarpeenkin.

Halua irtautua kunnolla olisi ollut. Kun väsyttää tarpeeksi, maailma kaventuu. Helposti mieli kiinnittyy huonoihin tai ärsyttäviin asioihin. Silloin työyhteisön asioista ei vain huomaa parantamisen varaa vaan niihin kiinnittyy sitkeästi ja suuttuneesti omassa mielessään. Eri ihmisistä on helppo nähdä syitä loukkaantua, kiukustua ja vetäytyä pois. Lomalaisen mielenmaisemassa oli selvästi leikkauspiste, jossa tämä kerääntynyt ärtymys ja loman tuoma henkisen irtautumisen vapaus kohtasivat ennen kuin ärtymys sai mahdollisuuden sulaa pois voimien alkaessa taas kertyä. 

Syytäkin lähteä olisi. Kun yrittää löytää itsestään kehityskohteita, on epäonnistumisten lista koko ajan vaarassa räjähtää käsiin. Kun pitäisi opiskella itseään, ei voi olla ajattelematta omia tekemisiään ja toimintamallejaan. Silloin harmi ja jälkikäteen nouseva häpeä uhkaa välillä nousta vaikeasti kestettäväksi. Samalla lähellä on epätoivo muutoshaasteiden edessä. Kohtuullisen helppoa on tunnistaa itsestä tapoja ja malleja, jotka pitäisi muuttaa. Niiden muuttaminen konkreettisilla askeleilla on vaikeaa.

Esimerkiksi olen ja tulen ehkä aina kärsimään keskimääräistä suuremmasta miellyttämisen halusta. Sen ansiosta sopeudun helposti kaikkien ihmisten seuraan ja pärjään kaikissa yhteisöissä. Kuitenkin tuon miellyttämisen halun vuoksi omilla jaloilla seisominen on joskus vaikeaa. Jos välttää konfliktia ja epämiellyttävän tunteen luomista toisille, ajautuu helposti ongelmiin pitkällä aikavälillä. Näin ainakin, jos on asemassa jossa oletetaan hankalien asioiden nousevan esiin juuri itseni kautta. Vapaaehtoisorganisaatio rakentuu helpommin, jos sille jaksaa aina tarvittaessa antaa kritiikkiä. Työtehtäviä ei kerry liikaa, jos muistaa sanoa usein ei. Ihmiset sitoutuvat paremmin yhteiseen näkyyn, jos ristiriitoja kehtaa nostaa kahvipöytiin avoimesti. Jaksaa paremmin, kun kertoo, ettei jaksa. Ja niin edelleen. Tämän kanssa olen kamppaillut aina ja ehkä vähän kerrallaan oppinutkin siitä. Nyt lomalaisena olen löytänyt sille tämän yhteisen nimen. On masentavaa huomata, miten syvällä tietynlaisen rohkeuden puute asuu. Ehkä tämän ymmärtäminen auttaa rohkeuden opettelussa. Samalla on lamaannuttavan masentavaa tietää, että sitä joutuu kamppailemaan tilanne kerrallaan. Ehkä tähän kohtaan päästäkseen on täytynyt vähän oppiakin.

Jos tuota pelkäämistä vastaan voi taistella joka kerta erikseen, ovat monet muut kehityskohteet vaikeampia haarukoida. Mikä voisi olla pieni askel, jolla estää vaikkapa tunnetilojen siirtyminen työn ja kodin välillä? Siis se, ettei kodissa olleet ristiriidat pyöri päässä lamauttavana harmina työhuoneessa ja toisaalta, miten edesauttaa etteivät tekemättömät työt salaa nakerra ajatuksen pintakerrosten alla perheen kanssa ollessa? Hoitajien foorumille tätä joskus itsekin ajattelin mutta sen tehokas soveltaminen on vaikeaa. Näin itsensä kanssa painiessa tulee välillä sellainen olo, että jos antaisi vain olla. Oma heikkous tuntuu liian suurelta.

Mutta. Vuosien varrella ole tavannut melko vähän läpeensä ehjiä ihmisiä. Osalla heikkous on paremmin kätkettyä tai viisaammin käsiteltyä kuin toisilla. Kuitenkin nämä eri tavalla heikot ovat paljastuneet monella tavalla toimintakykyisiksi ihmisiksi. Kuinka ehjä itsenikään tarvitsee olla? Välttämätöntä ei ehkä olekaan olla ehjä vaan ymmärtää oman rikkonaisuutensa luomat haasteet ja löytää riittäviä keinoja niiden kanssa selviämiseen. Joskus heikkous voi olla edellytys selvitä muiden heikkojen kanssa. Oman erinomaisuuden puute on antanut vuosia silmät ja korvat kestää puutteita muissa. Miksi niin ei voisi olla jatkossakin?

Mahdollisuuksista, halusta ja tarpeesta huolimatta en ole ottanut etäisyyttä. En ole lähtenyt pois sen enempää kuin vapaalla olevan työntekijän kuuluukaan. Voimien kriisi on ollut todellinen eikä siitä selviäminen ole mitenkään itsestäänselvyys. 

Hengellinen kriisi lienee myös jollakin tavalla todellisuutta. Tai ainakin väsymisen tuoma lommo siihen. Ehkä joku on joskus päätynyt töihin rakkaan harrastuksensa pariin. Tavallaan niin käy seurakuntatyötä tekevälle. Silloin saa tehdä itselleen rakasta työtä. Vaarana tosin on se, että työ ja sen haasteet vievät harrastuksesta maun ja ilon. Pastorin ongelma voi olla joskus se, että hän huomaamattaan alkaa elää koko kristillistä elämäänsä seurakunta mielessään. On raskasta rukoilla, kun jokainen sana tuo mieleen seurakunnan murheet. On hankalaa lukea Raamattua, kun mieli koko ajan valmistaa siitä saarnaa tai hartauspuhetta. Jos suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä niin ei aina suutarillakaan. Väsymys korreloi jotenkin siihen, että vuoden vaihduttua ja viikoittaisen saarnaamisen päätyttyä oli melkein vastenmielistä tarttua kristityn peruskirjaan Raamattuun. Joka sunnuntai toisen saarna kyllä ruokki ja piti pinnalla. Voima riitti täpärästi perheen kanssa lausuttuihin rukouksiin ja veisattuihin virsiin. Vasta kesällä käsi hakeutui esikoisen kouluun lähtiessä seurakunnalta saamaan pyhään kirjaan. Yhdessä alettiin taas lukemaan. Lapset pyysivät usein lisää. Luettava oli. Ja oli kuin en olisi vuosiin lukenut. En sillä tavalla. Mielessä joku oli kääntynyt oikein päin. Luin vain. En valmistellut tulevaa ketään toista varten. Tuntui tuoreelta ja raikkaalta.

Vuosien varrella omia puheitani on kertynyt nettiin satoja. Osassa niistä on varmasti väsymyksen, nuoruuden tai ymmärtämättömyyden tuomaa kulmikkuutta. Kuitenkin uskon niiden kaikkien olevan yhä totta. En ole liikahtanut minnekään sillä tavalla. En vaikka tilaa siihen olisi ollut. Kukaan seurakunnassa tai työyhteisössä ei ole sanonut nytkään yhtäkään pahaa sanaa. On tullut todeksi se, ettei voimien loppuminen ole hengellistä heikkoutta, eikä lepääminen syntiä. Näin ei voisi olla kaikissa hengellisissä liikkeissä. Ärsyttävällä tavalla taaskin valtakunnallinen esimies vain ymmärsi, tuki ja kiitteli. Paljasti toki olevansa hieman puolueellinen, koska toivoo samalla, että hyvänä työntekijänä palaisin vielä takaisin. Ei antanut mitään syytä ärsyyntyä, loukkaantua tai pettyä. 

Toisaalta heikkous ja sen kestäminen houkuttaisi sulkemaan ovet ja vetäytymään pois. Toisaalta se lähentää. Moni on kiittänyt ääneen puhumisesta. Monella on riittänyt puhetta omasta rikkinäisyydestä, kun on ymmärtänyt pastorin oikeasti ymmärtävän siitä jotain. Ajatus siltojen polttamisesta tuntuu kaukaiselta, kun ei huomaa olevansa siltaa ylittämässä.

Tätä päivitystä kirjoittaessa ajatukset matkasivat lähes kymmenen vuoden päähän. Heikkoudesta puhuttiin silloinkin.

57# Millaista on olla virkavapaalla?

Miltä nyt tuntuu? Urheilijoille esitetty klassinen kysymys. Tätä on esitetty myös minulle. Sitä alettiin kyselemään jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Vähän eri sävyyn näitä alettiin kyselemään viimeisten työtehtävien aikana ja erityisen painokkaasti sijaisen virkaanastumisen myötä. On kyselty pitkin kuluvaa vuotta. Miltä nyt siis tuntuu?

Rennolta. Ei tämä uudella alalla opiskelu tietenkään mitään ihan helppoa ole. Siinä saa nähdä vaivaa ja se vie voimiakin. Kuitenkin opiskelu on luonteeltaan aina, noh, harjoittelua. Siksi opiskeleminen lienee aina lähtökohtaisesti helpompaa kuin töissä oleminen. Toki opiskellessa omaksuttavien asioiden määrä on huomattava. Välillä tekemistäkin on. Kuitenkin vastuut ja paineet ovat ainakin omasta mielestäni aivan olemattomat. Harjoitteluiden tullessa nämäkin ajatukset varmasti maustuvat erilaisiksi. Ei sielläkään ilman ohjaajaa mitään tehdä. Opiskelija vastuu kasvaa kovin hitaasti. Ja sitten kun vastuuta on oppinut saamaan ja kantamaan. Onhan se ihmeellistä, että on pitkät pätkät viikosta vastuussa lähinnä itsestään. Viikossa tai kuukaudessa vastaan tulevien langanpäitten määrä ei opiskelijan arjessa yllä millään seurakuntatyön päivittäisten järjestelyhaasteiden tasalle.

Huomattava vaikutus rentouteen on sillä, että syyskauden opiskelin ja tein töitä. Molempia melkein täysillä. Vuodenvaihteen tuntumassa sijaisen sisään heitto oli oma intensiivinen projektinsa. Kun tuo pidennetty syyskausi jäi taakse, laskeutui odotettu väsymys. Nyt on pitänyt koittaa hengittää. Hengittää väsymystä ulos ja ottaa uutta voimaa sisään. Olen antanut työpuhelimen akun tyhjentyä. Sijainen ja muutamat muut avainhenkilöt ovat tarvittaessa yhteydessä toiseen puhelimeen. Eivät ole monesti vaivanneet. On helppoa olla tavoittamattomissa, kun voi luottaa muihin.

Nyt ei ole deadlineja, ei to do -listoja, ei yrityksiä organisoida viikon kalenteria ja pitemmän aikaväin suunnittelua, ei tarvetta pysyä kärryillä kolminumeroisesta määrästä ihmisiä. Tilalle on tullut ilmaa. Tyhjyyttä ja tilaa. Vielä se ei tunnu pahalta. Nyt alkaa vasta hitaasti hahmottamaan, miten paljon päässä on tilaa ajatella. Monta viikkoa kesti herätä huomaamaan edes se.

Kun on tehnyt pitkään ajatustyötä, on yllättävää huomata miten valtava osuus tuolla ajatustyöllä on ollut päivittäisessä elämässä. Mikä nyt valvottaisi öisin? Mikä nousisi illalla ahdistukseksi rintaan? Mikä olisi se tilanne, johon joutuisi siirtymään kodin ja elämän tunnelmien kanssa ja toisinpäin? Yritin pitkään uskotella olevani taitava 24/7 tyyppisessä työssä. Ehkä olinkin. Tottumus taisi hitaasti lipsuttaa pois ajankäytön, irtautumisen ja erottamisen taidoista. Nyt on hyvä neuvoa itseä uudestaan. Tai ainakin pysähtyä tuumailemaan, miten voisi taas viisastua. Tällaisen tuumaustauon aikana voi ehkä saavuttaa jälkiviisautta, jonka voi muuttaa oikea-aikaiseksi viisaudeksi. 

Kuukauteen isä ei ole lähtenyt yllättäen mihinkään, ei ole kovin montaa kertaa kadonnut puhelimeen. Ja mikä kenties tärkeintä: on tullut kotiin aina siihen aikaan kuin on arvellut tulevansa. Ei ole myöskään murissut tai ahdistunut mielessä vielä hiertäviä työasioita. Pikku murset ovat saaneet iloita kaksipäiväisistä viikonlopuista. Sunnuntaisinkin koko perhe ehtii nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Levollisesti voi livahtaa kirkon penkkiin vielä alkuvirren aikana. Moni kaipaa mutta kukaan ei ole riippuvainen. Kaikki näyttää rullaavan yhä kuten aina. Alttarilla on eri naama ja eri ääni – sama työ ja tutut sanat. On helppo potea voimien kriisiä, kun siihen ei sisälly epäilyä itse työstä ja sen sisällöstä. On helppo olla ja mennä. Kukaan ei syytä. Moni kannustaa. Ovat salaa tyytyväisiä siitä, etteivät nähneet työmyyrän ajautumista seinään. Tai seinälle. En edelleenkään itse ajattele, että olisin ollut huono työntekijä. Päinvastoin olin hyvä. Mutta juuri hyvät työntekijät erehtyvät joskus tekemään työtä tavalla, joka kuluttaa heitä itseään. Tuntuu hyvältä olla kulumatta. Hyvän työntekijän merkki kai tällainen aikalisäkin on. 

Pikku murset osaavat laskea. Ovat huomanneet, ettei isä joka toinen sunnuntai katoa koko päiväksi. On aikaa tulla rauhassa kotiin, olla, pelailla, leikkiä. Illalla vähän äristä väsyneinä iltapalan ääressä. Mutta kuitenkin kotona. Rouva murse on myös tästä hyvillään. 

Vapaalla sunnuntaiaamu näyttää aika rennolta.

Moni on kysellyt opinnoista. Ne etenevät kuin juna. Tunteja pidetään. Kokeitakin joskus. Pisteitä kertyy. Ei tarvitse hirveästi miettiä, miten rakentaisi opintoja. Erityisen mielekästä on ollut opetella tekemään käsillä. Olen aina ajatellut, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Tästä jonkinlaisina todistuksina ovat peruskoulun vinot puutyöt. 

Nyt on päässyt tekemään käsillä. On päässyt tekemään melkein koko vartalolla. Osa tekemisestä on ollut tarkkaa ja osa suurempaa linjaa. On ollut tyydyttävää onnistu ja osata. Olen onnitellut itseäni käsistä, jotka pystyvät tekemään. 

Tuntuu hyvältä olla vapaalla. Samalla tuntuu hyvältä olla vapaalla, joka kuitenkin on täynnä tekemistä. Pelkkä oleminen ei veisi mihinkään. Tuntuu hyvältä olla vähän kauempana arjesta ja täyttää ajatuksia ihan erilaisilla asioilla. Tässä kauempana voi hengittää syvään. Kun vielä päätös rahoituksesta tulisi…