Avainsana: verta!

Julkaistu

164# Traumat, mopot ja muut päivystyksen erikoisuudet

Opiskelijana on ollut vähän hankalaa olla päivystyksessä. Tai ehkä tilannetta voisi sanoa ristiriitaiseksi. Oppimisen näkökulmasta toivoo, että talo olisi niin sanotusti täynnä. Opiskelija myös hieman iloitsee, kun ambulanssien saapumista ilmoittava taulu syttyy tai hoitohuoneeseen tuodaan kiireellä vakavasti sairasta potilasta. Tekemättömyyttä ja hiljaisuuttaakin pitää oppia sietämään mutta ohjaajalta ilman potilaita kysyttävien kysymysten määrä on lopulta rajallinen.

Kuten jo todettu, päivystyksessä potilaita riittää ja samoin nähtävää. Ennakkokuvani päivystyksen hoitotyöstä oli kenties lähimpänä sitä ajatusta, jonka vallassa lähdin koko hoitoalaa kohti. Tämä ehkä paljastaa samalla sen, etten koskaan itse ole joutunut potilaana osastolle asti. En kyllä ole koskaan päässyt päivystyksen hoitohuoneeseenkaan siinä roolissa. Onneksi. Mutta mielikuvissa juuri nopeatempoinen työskentely vakavasti sairaiden tai vaikeasti loukkaantuneiden äärellä oli mielestäni sitä sairaanhoitajan työtä. Nyt tiedän sen olevan paljon muutakin.

Päivystys ei kuitenkaan ole pettänyt. Ei, vaikka tempo on ollut paljon hiljaisempaa kuin olin ajatellut. Verrattain pienen alueen päivystykseen ei riennä jatkuvasti kolari tai muita vastaavia potilaita. Suuremmissa kaupungeissa ja alueilla tätä toimintaa on jaettu niin, että vammapotilaita ohjataan pelkästään siihen erikoistuneeseen päivystysyksikköön. Sellaisissa kiirettä riittää ja suolenpätkiä.

Toki tällekin jaksolle mahtui hoitohuoneessa hoidettavia potilaita. Viikkojen aikana sain osallistua niin kouristelevan potilaan kuin sydänpotilaankin hoitotyöhön. Sain olla mukana siinä nopeassa menettelyssä, jolla akuutti sydäninfarktipotilas tai aivoinfarktin saanut viedään melkein päivystyksessä pysähtymättä suoraan jatkoihin joissa tukosta poistetaan tai avataan. Samoin hoitohuoneessa sain tarkkailla rytminsiirtoja sellaisissa tapauksissa, joissa potilaan sydämen eteiset olivat villiintyneet. Pääsinpä kokemaan senkin, että tavallisella seurantapaikalla ollut potilas siirrettiin rivakkaan tahtiin hoitohuoneeseen tilanteen nopean muutoksen vuoksi. Sainpa kokea tämän vielä niinkin, että olin itse ensimmäisenä hoitajana paikalla asiaa toteamassa ja apua hälyttämässä. 

En tiedä oliko se vuodenaika vai mikä, mutta varsinaisia vakavia traumoja sattui kohdalleni vähän. Trauma tässä yhteydessä tarkoittaa fyysistä vammaa. Tutustumismielessä pääsin näihinkin osallistumaan. Trauma voi olla lievä tai välittömästi henkeä uhkaava. Aina tilannetta ei voi tietää ennen tutkimuksia ja siksi traumapotilaaseen suhteudutaan lähtökohtaisesti varsin vakavasti. Lääkintävahtimestarien tietotoimisto kierrättää tarinaa miehestä, joka oli autokolarin jälkeen itse ajanut ja kävellyt päivystyksen luukulle kertomaan olevansa kunnossa ja ettei tarvitse mitään, vain kotiin lähtiessään tuupertuakseen kuolleena maahan. Sisäinen verenvuoto kertovat lääkintävahtimestarit. Kysyttäessä milloin tämä tapahtui, kukaan ei tiedä. Kaikki ovat tarinan kuulleet joltakin. Kuitenkin tarina kertoo jotakin traumapotilaan arvaamattomuudesta. Siksi hän saakin todella hyvä hoitoa.

Kun päivystykseen tulee ennakkoilmoitus traumapotilaasta, arvioi vastaava hoitaja tilanteen ja tekee tarvittaessa traumahälytyksen. (Jokainen vamma ei tätä saa aikaan vaan tietyt kriteerit ovat olemassa.) Sen myötä hoitohuoneeseen alkaa virrata väkeä. Tätä väkeä kutsutaan traumatiimiksi. Paikalle tulee radiologi ja röntgenhoitaja. He tuovat tullessaan siirrettävän röntgenlaitteen ja noutavat paikalle päivystyksen ultraäänilaitteen. Paikalle tulee anestesialääkäri ja anestesiahoitaja. He lääkitsevät ja nesteyttävät. Samoin paikalle tulee tilanteesta riippuen lääkäreitä kaksi tai enemmän. Yksi johtaa koko tilannetta ja muut toimivat potilaan luona. Päivystys luovuttaa tilanteeseen kaksi hoitajaa, joista toinen kirjaa ja toinen tekee toimenpiteitä potilaan luona. Samoin paikalle saapuu laboratoriohoitaja ottamaan näytteitä. Operaatio on kallis. Erityisesti päivystysaikana pienessä sairaalassa osa väestä saatetaan joutua hälyttämään kotoa. Kuitenkin kutsumalla traumatiimi kokoon herkästi, varmistetaan parhaan mahdollisen avun olevan saatavilla, jos hengenvaarallisia vammoja löytyy. Niin sanotut lievät traumat toimivat tiimin harjoituksena. Toki prosessiin kuuluu leikkausosaston, röntgenin ja teho-osaston informointi ja niiden kapasiteetin varaaminen mahdollista tarvetta varten. Jos potilaalla ei ole pahoja ulkoisia vammoja kuten avomurtumia ja ensihoito on saanut kivun taitettua matkan aikana, sujuu traumatiimin toiminta todennäköisesti hyvin rauhallisesti ja huolellisesti. Kokeneet hoitajat myönsivät, että kipeä, huutava ja rauhaton potilas yhdessä verta vuotavien haavojen kanssa saattaa sähköistää nopeasti myös tiimin toimintaa. Silloin protokolla ja sen noudattamisen taito korostuu.

Seuraava askel traumahälytyksestä on MOPO eli monipotilastilanne. Mopoja voi tulla monella tapaa mutta liikenne on yksiselitteisesti niiden yleisin aiheuttaja. Monipotilastilanteessa pienehkön sairaalan normaalitoiminta saa jo huomattavan häiriön. Ainoassa tämän jakson aikana kokemassani mopossa hoitohuoneeseen kokoontui kolme traumatiimiä ja lisäksi seurannan paikoille valmistauduttiin vastaanottamaan lievemmin loukkaantuneita. Voisin kuvitella, että sinä päivänä peruttiin joku leikkaus ja jossain muuallakin ehkä jouduttiin odottamaan. Tällaisessa tilanteessa joka tiimille ei riittänyt omaa anestesialääkäriä, radiologia tai röntgenhoitajaa vaan he palvelivat koko tilannetta. Samoin traumajohtaja hoiti koko tilannetta upseerimaisella otteella. Hän yhdessä vastaavan hoitajan kanssa luokitteli saapuvat potilaat, määräsi paikat, myöhemmin määräsi järjestyksen kuvantamisiin ja jatkohoitoon siirtymiseen ja oli tiimien käytettävissä vaikeita tilanteita varten. Vastaava hoitaja toimi johtajan työparina ja oli ennalta määrännyt, ketkä päivystyksen hoitajat siirtyvät mopoon ja ketkä jäävät huolehtimaan normaalitoiminnasta. Paikalle valutettiin myös sovitun menettelyn mukaisesti puolet päivystysosaston hoitajista. Tarvittaessa henkilökuntaa voidaan hälyttää lisää kotoa. Onnekkaasti tämä mopo sattui rauhallisen aamuvuoron juuri alettua. Kaikki paikat ja tarvikkeet oli juuri saatu tarkistettua, eikä potilaita ollut kovin montaa.

Vakavissa tapauksissa päivystyksen ystävä on ensihoidon soittama ennakkoilmoitus. Sen avulla lähdetään valmistautumaan.

Tämä harjoitteluni ainoa mopo ei ollut täynnä verta, saatikka suolenpätkiä. Mutta tietyllä tavalla se oli hyvin vaikuttava. Yhden tiimin ylimääräisenä jäsenenä pääsin seuraamaan omaa potilastamme läheltä ja samalla koko huoneen toimintaa. Oli hienoa nähdä, miten ennakkoilmoituksen tultua kaikki lähti tapahtumaan nopeasti mutta rauhallisesti. Tässä suuri rooli on vuoron vastaavalla hoitajalla, joka aloittaa prosessiin ja jakaa ohjeita muille hoitajille. Hetken puhelimet soivat ja Virvekin taisi vähän laulaa. Sitten kaikki olikin valmista potilaille. Sen verran poikkeavia nämä hälytykset ovat, että tilanteen mentyä ohi tiimi kerrallaan, alkoi väki kokoontua kahvihuoneeseen juhlakahvien ja munkkien ääreen. Siinä analysoitiin toimintaa ja oltiin kiitollisia siitä että potilaatkin saatiin jatkohoitoihin eikä lakanan alle. 

Päivystyshoitotyö on paljon rauhallista työtä ja potilaiden systemaattista tutkimista ilman suurempaa kiirettä. Vähän poikkeavat hetket ovat sen kaiken seassa maistuva suola. Mukavia hetkiä jos vaihtelusta tykkää.

Julkaistu

157# VGI ja ID -pistokset

Hyvään taitopajaan kuuluu vähän jännitystä, hieman verta ja oikea määrä kiljumista. Kaikkea tätä saimme kokea tämän viikon avauksessa. Vuorossa oli VGI- ja I.D. pistokset.

Ihmiseen voidaan pistellä paljon ja erilaisiin paikkoihin. Riippuen annettavasta aineesta, aineen määrästä tai halutusta vasteen nopeudesta valitaan sopiva paikka. Näitä lyhenteitä on nyt kolmanteen vuoteen mennessä pyöritelty niin paljon, että jokainen alkaa ne muistaa. Samoin jonkinlainen ajatus on tarvittavista tekniikoista ja välineitä. Riippuen harjoittelupaikoista tai ihan yksittäisten ohjaajien taidoista jokainen on päässyt treenaamaan koulun ulkopuolella pistämistä erilaisia määriä. Vaikka yksi tekniikka ei suoraan hyödytä, on myös risteäviä hyötyjä olemassa. Pakkausten aukaiseminen, neulan ja ruiskun liitäminen, irrottaminen ja käsittely muutenkin ovat asioita, jotka nyt käydään aika nopeasti lävitse. Ne kuitenkin on käytävä joka pajassa, koska opettajat vastaavat siitä, ettei kukaan joudu pistetyksi likaisella neulalla. Tuskin kukaan mitään tulehduksia kaipaakaan. Tuttuun tapaan oikeaan työskentelyyn motivoitiin sillä, että jokainen opiskelija valmisteli itseensä pistettävät annokset. 

Arvaatko mihin paikkaan kumpainenkin pistettiin? Neulojen koko antaa vihjeen.

Olemme tähän mennessä harjoitelleet pistämisen suoneen sekä verinäytettä halutessa, että I.V yhteyttä kanyloiden avaten. Samoin on tutuksi tullut S.C pistos ihon alaiseen kudokseen eli rasvaan. Myös I.M pistos lihakseen on tullut tutuksi. Pajan yhteydessä kävi ilmi, että selviä eroja on muodostunut siinä, kuka on kanyloinut paljon ja kuka vain vähän kokeillut. Samoin suuria eroja oli I.M pistoksien määrissä ja verinäytteiden otoissa. Kaikki tuntuvat pistäneen melko tasaisesti jonkun vatsamakkaroihin. Sinne insuliini yleensä menee palveluasumisen yksiköissä ja myös osastoilla. 

Ehkä sinua on joskus pistetty pakaraan. Monet rokotukset perinteisesti on laitettu sinne. Nykyään pakarasta koitetaan päästä eroon pistopaikkana. Se yleensä jännittyy helposti pistämisen yhteydessä ja se aiheuttaa tiettyä epämukavuutta. Istumalihaksessa kulkee myös verisuonia ja hermoja. Pahimmillaan joku on saanut neulan iskiashermoon. Se on kyllä tuntunut. kehitys kehittyy ja pistopaikat muuttuvat. Istumalihasten sijaan nykyään suositaan reittä ja olkaa. Kotihoidon harjoittelussa pistin itsekin todella paljon olkavarteen. Uudempana pistopaikkana on hyvin yllättävä vatsanpuoleinen pakaralihas. Tiesitko sellaista olevan olemassa? Himotreenaajat kuulemma pystyvät tämän lihaksen aktivoimaan ja paikantamaan mutta meillä muilla se on hieman passiivisempi. Se ei jännity, sisällä suuria verisuonia tai hermoja. Pistäminen on miellyttävää, jos paikantaminen onnistuu. 

Olikin aika vetää housut nilkkoihin. Tai ei ehkä nilkkoihin mutta kenellekään ei jäänyt huomaamatta millaiset alushousut omalla parilla oli. En tiedä onko meidät luokan vähäiset miehet järjestetty samaan taitopajaryhmään juuri tämän pajan vuoksi. Pääsimme tutkimaan ja siirtelemään toistemme boksereita. Kukaan ei ollut onneksi ilman. Kuulemma tätä pistopaikkaa käytetään työelämässä melko harvoin. Opettajat arvelivat sen johtuvan suomalaisesta vastahakoisuudesta välttää toistemme koskettamista. Näin hoitoalallakin. Oikean pistopaikan löytäminen kyllä vaatikin verrattain ronskeja otteita. Paikkaa ei voinut vain mittailla ulkoisista merkeistä vaan luihin asti piti painella.

Oli jännittävää. Nimittäin se, ettei pistäminen tähän etupakaraan todellakaan sattunut. Ihon läpäisy tuntui ja sitten neulan tunne katosi. Näissä harjoitteissa pistämme aina pienehkön määrän keittosuolaliuosta. Se tuntui kylmältä ja hieman inhottavalta kudoksessa. Mutta kolmen ryhmässä toimiessamme ihmettelimme kukin vuorollaan homman helppoutta maalihenkilön näkökulmasta. Jokainen luuli edellisen jotenkin vähättelevät.

Kahvitauon jälkeen siirryimme kirkumisen ja I.D. pistoksen pariin. Kyseessä on siis pistotekniikka ihon sisään. Käytetään joissakin rokotuksissa ja esimerkiksi synnytyskipujen lievitykseen. Opettajat vertasivat tätä siihen, jos joku on pienempänä työntänyt nuppineulaa sormenpään ihon läpi niin, että neula on jäänyt ohuen ihokerroksen alle jumiin ollen molemmista päistä ilmassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna hieman ällöttävää sekin. Nyt tarkoituksena on saada ihoon pieni kupla ruiskutettavalla aineella.

Pari iloista vapaaehtoista pääsi opettajan neuvoessa esittelemään tekniikan koko ryhmälle. Ensin opettaja tietenkin näytti vähän suojaliinaan. Melko intensiivinen tapahtuma siitä tulikin, kun kymmenkunta ihmistä kerääntyi tiiviiksi piiriksi pistäjän ja pistettävän ympärille. Siinä mukava tehdä jotakin ensimmäistä kertaa. Tämä I.D. sitten sattuu. Ainakin mahdollisesti. Iho antaa kovan vastuksen ruiskun männälle ja sitä saa olla painamassa ihan tosissaan. Silloin toisaalta on vaarana ruiskuttaa haluttua enemmän tai nopeammin, jolloin iho alkaa kyllä äkkiä kiristää. Myöskin poikkeuksellisen loiva kulma aiheutti monille vaikeuksia ja silloinhan alkaa nopeasti sattua, jos neula eteneekin jo ihon alla. Tämä yhdistettynä tiiviin piirin luomaan jännitykseen ja saimmehan me sitä kirkumistakin. Siitä sitten jokainen omiin pistopaikkoihinsa ja toistamaan. Opettajat tietenkin kiersivät neuvomassa ja antamassa lupaa pistää. Ei kaikkein mukavin pistos.

Iho pidetään kireällä, hyvin loiva pistokulma, neulaa työnnetään nostellen, peukalolla tuki kuitenkaan syvemmälle painamatta ja pitäisi alkaa kuplaa muodostumaan.

Hauskaa ja vähän haikeaa. Tämä oli viimeinen taitopaja, jossa pääsemme pistämään toisiamme. Akuuttihoidon simulaatioissa ehkä tutustutaan vielä I.O:hon eli luuhun tehtävään injektioon. Sitä käytetään varakeinona, jos suoniyhteyttä ei saada muodostettua kiireellisessä tilanteessa. Mutta sitä poraamista emme kyllä koulussa onneksi koe. Viimeisten pistämisten myötä täytyy varmaan uskoa, että opinnot ovat edenneet. Tosin toinenkin merkki oli pajassa havaittavissa. Vähän jokaisen kädet ovat kutakuinkin lakanneet tärisemästä näitä hommia tehdessä. Hienoa!

Julkaistu

143# Kuka tämän opettaisi

Harjoitteluissa huomaa välillä oman avuttomuutensa. Sen takia harjoittelussa tietenkin ollaan, ettei taitoja muuten kerry. Monet asiat on koululla mainittu ja muutamia jopa päästy vähän harjoittelemaan. Yleensä harjoituksia on kustakin asiasta päästy tekemään tasan kerran ja yleensä nukella. Toki jotkin asiat kertautuvat muiden ohella myös koululla. Kuitenkin harjoittelupaikoissa on usein sellainen tunne, ettei oikein osaa. Välillä niinkin, ettei asiaan olla muistettu edes koulussa kiinnittää huomiota. Niissä taitoa yritetään kerryttää kokemuksen kautta. Listasin tähän muutaman tässä harjoittelussa vastaan tulleen ongelman, jossa taito ei ole oikein riittänyt.

Jos sairaanhoitajaopiskelija tuntee olonsa vähän epävarmaksi, niin kuinka mahtaa olla housuopiskelijan suhteen.

Hiipiminen

Osastolla täytyy hiipiä ainakin kahdesta eri syystä. Välillä päivisin, jos kipeä tai sekava potilas on lopultakin nukahtanut ja hänen ruokansa päätetään hakea talteen odottamaan myöhempää hetkeä. Jos asiasta ei ole ehditty sopia ruuan jakajien kanssa, ovat he vieneet ruuan nukkuvan potilaan viereen. Työnjakohan on se, että toiset vievät ruuan huoneeseen mutta hoitajat auttavat tarvittaessa ruokailussa. Varsinkin jos tietää potilaan kivun, tai useammin sekavuuden vuoksi, valvoneen yöllä on ruuan varovainen hakeminen tärkeää. Täytyyhän välillä levätä.

                      Öisin tehdään kahden tunnin välein kierto huoneissa. Joskus sitä kutsutaan henkikierroksi. Silloin selvitellään hereillä olevien vointia ja usein kierron jälkeen käydäänkin lääkehuoneen kautta. Nukkuvien kohdalla todetaan, että he nukkuvat. Mutta se ei olekaan aina niin helppoa. Joskus huoneen ovella reipas kuorsaus kertoo asian laidan selvästi. Voi käydä niinkin, että useamman hengen huoneessa selvästi eri äänin suoritetaan yhteiskuorsausta. Silloin asia on selvä. Kuitenkin joskus syvässä unessa olevat, peittoihin kietoutuneet ja ehkä joskus varsinkin iäkkäämmät potilaat voivat olla vaikeasti nukkuviksi todettavia. ääntä ei välttämättä kuulu ja rintakehän liikettä ei hämärässä huoneessa helposti huomaa. Joskus näitä potilaita saa tuijottaa pitkänkin aikaa melko läheltä. Koska muuten ei ole lupa kirjata heidän nukkuneen. Voi sitä hetkeä, kun potilas herää. Häthähdys on silloin molemmin puolinen.

Pussien tyhjennys

Kirurgisella osastolla parannellaan usein haavoja. Joskus näihin haavoihin asennetaan poistoletkuja eli niin sanottuja dreenejä. Niiden tarkoitus on ohjata haavasta ulos verta tai märkää. Näin haava-alue ei turpoa ja vältytään paljolta kivulta. Myös paraneminen pääsee paremmin vauhtiin. Letkun kautta imu voi tapahtua painovoimaisesti tai mekaanisella imulaitteella, ikään kuin haitarilla, jota välillä käydään puristamassa vireeseen. Kaikki haavasta tuleva menee letkua pitkin pussiin. Tämä pussi tyhjennetään tarpeen mukaan ja sinne tuleva dreenivuoto merkitään tietenkin ylös. Pusseissa vain ei ole hanaa. Ne leikataan auki ja huuhteluhuoneessa valutetaan mittausastiaan. Saksilla leikatessa pusseihin vain on kokemattoman vaikea saada siistiä kaatoaukkoa. Paljon käytetyt ja tylsät sakset eivät mitenkään auta asiaa. Välillä mittavirheen ja siivousurakan riski on aloittelijalla huomattava.

Puristusvoiman arviointi

Kirurgisilla potilailla on joskus ongelmia virtsaamisen kanssa. Anestesia-aineet kun puuduttavat myös sitä osastoa. Virtsauksen onnistuminen on myös yksi kotiutumisen kriteeri, koska se kertoo elimistön päässeen normaalin toiminnan tilaan. Siksi sitä seurataan ja kysellään. Aina ei sitten tipu. Silloin toimitusta on autettava mekaanisesti. Hoitajapari saapuu katetroimaan. Toimitus itsessään on yksinkertainen. Kuitenkin toiminta-alue aiheuttaa tottumattomille potilaille, ja miksei hoitajillekin, ylimääräistä jännitystä. Sairaalaolosuhteissa on liikkeellä aina monenlaisia taudinaiheuttajia. Siksi osastolla toimenpide tehdään erityisen tarkasti ja monia steriilejä välineitä käyttäen. Jottei virtsaputkeen ja myös rakkoon pääsisi taudinaiheuttajia, pestään alue hyvin. Katetroiva hoitaja myös ottaa hyvän otteen. Sellaisen, jota ei tarvitse korjailla kesken kaiken. Naisilta tuolla samalla otteella levitetään häpyhuulia ja miehiltä vedetään esinahka ylös. Erityisesti miehiä katetroidessa huomaan välillä miettiväni, puristanko liiankin kovaa. Ehkä puristusvoima korreloi käänteisesti katetrointikertojen kanssa. Hieman hankala otetta on löysätäkään, koska silloin pelkään potilaan arvaavan ajatelleeni juuri sitä asiaa. Täytyy koittaa pienesti päästää voimaa pois ja jatkossa ottaa aina vain löysemmin rantein.

Innostuksen peittely

Hoitotyössä näkee kaikenlaista. Kirurgisella osastolla ehkä erityisesti kaikkea fyysisesti erikoista. Haavat ja leikkausjäljet voivat olla hyvinkin monituisia. Ja tietenkin oppimassa olevan opiskelijan näkökulmasta mitä erikoisempi, sitä mielenkiintoisempi. Potilaalle tilanne on erityinen ja ainutlaatuinen. Opiskelija saattaa välillä unohtaa olevansa ihmisen kanssa tekemisissä ja nähdä vain uuden asian opittavaksi. Usein tietenkin asia menee vielä niin, että mitä harvinaisempi ja kamalampi, sitä suurempi riski opiskelijalla innostua. 

Aakkoset

Taas se huomattiin. Aakkosten täsmällisestä osaamisesta olisi hyötyä. Lääkehuoneessa sadat valmisteet ovat nätisti aakkosjärjestyksessä. tai ainakin niiden pitäisi olla. Se, että omasta tajunnastani puuttuu lähes täysin pari kirjainta, ei tee asioista aina kovin nopeaa. Onneksi ole oppinut hahmottamaan niiden sijainnin, jos jaan aakkoset kolmeen eri osaan. Kertausyritykset eivät ole onnistuneet. Ehkä kuopuksen kanssa onnistun.

Julkaistu

141# Leikkaussalissa

Leikkaussali on kirurgisen osaston ydin. Fyysisesti salit kyllä sijaitsevat hieman etäämmällä, omien oviensa takana. Leikkausosastolle käydään kaksien ovien lävitse. Vieläpä niin, että toinen ovipari ei aukene elleivät toiset ole suljettuna. Tämä sulkutila estää ylimääräisten ihmisten, ja kenties hieman myös pöpöjen pääsemistä alueelle. 

Vaikka leikkaussalit ovat poissa osaston silmistä, ovat ne kuitenkin jatkuvasti läsnä. Saapuville potilaille leikkaussali ja siellä tehtävä operaatio on tiukasti mielessä ja kaikki tähtää sinne. Osastolla täytetään esitietoja, tarkistetaan vielä potilaan ihon kuntoa (rikkinäinen iho voi olla este leikkaukselle) ja valmistellaan henkisesti myös leikkausta seuraavaan aikaan. Osaston kansliassa on oma pinonsa huomisen ja kyseisen päivän leikkauspotilaille. Anestesialääkäri hiippailee välillä tutustumassa siellä tuoreimpiin potilaalta haastateltuihin tietoihin ja merkitsee samoihin kaavakkeisiin määräyksensä mahdollisista esilääkkeistä. 

Suuren päivän aamuna potilaan tiedoissa on RTTA. Tämä tarkoittaa ravinnotta. Intensiivinen ja ehkä nälänkin täyttämän odotus käynnistyy heti aamusta, kun mahdollinen huonetoveri nauttii omaa aamiaistaan. Mahan tyhjentyessä leikkaus alkaa varmasti täyttää mieltä. Valitettavasti joskus suunniteltu leikkaus siirtyy seuraavaan päivään. Tämä tarkoittaa, että leikkaussalissa on tapahtunut jotain odottamatonta: kiireellistä päivystysleikkausta tai viivyttävää ongelmaa edeltävässä leikkauksessa. Saattaa käydä niinkin, että potilas on ravinnotta jopa kymmenen tuntia (ja todellisuudesta vielä edellisillasta asti) ja myöhään iltapäivällä tulee lopullinen tieto leikkauksen siirtämisestä yön yli. Silloin pettynyt potilas koittaa lohduttautua sillä herkuttelulla mitä sairaalan ruoka mahdollistaa. Pahimmillaan tämän jakson aikana potilaan leikkaus on siirtynyt kaikkiaan kolmen yön yli. Siinä oli monta kertaa aikaa kerätä latausta ja sitten taas pettyä. Onneksi hänkin lopulta pääsi saliin. 

Jos kaikki etenee suunnitellusti, soi jossakin vaiheessa osaston puhelin hyvällä tavalla. Leikkaussalista ilmoitetaan, että potilaalle saa antaa esilääkkeet. Ne ovat anestesialääkärin tarpeelliseksi arvioima valikoima kipulääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä. Aina niitä ei ole nähty tarpeelliseksi määrätä. Samaan aikaan niiden kanssa viedään potilaalle leikkausvaatteet: alushousut, leikkauspaita ja tukisukat veritulppien ehkäisemiseksi. Yleensä pian tuon jälkeen leikkaussalista saavutaankin. Anestesiahoitaja varmistaa potilaan henkilöllisyyden, kysyy osastolta viime hetken tiedot ja varmistaa kaikkien valmistelujen olevan suoritettuja. Sen jälkeen mennään.

Leikkausosaston kaksoisovien jälkeen edessä on käytävä, jonka varrella on sekä leikkaussaleja, että välinevarastoja. Erittäin suuret pesupaikat käytävällä paljastavat, ettei kyseessä ole tavallinen osasto. Samaa kieltä puhuvat lyijyliivien ja kaulureiden rivit. Luukirurgiassa saatetaan leikkauksen aikana ottaa useita kuvia ja osa leikkaussalin väestä joutuu pitämään steriilien suojien alla jatkuvasti lyijyä.  Varastoissa on suuret määrät mystisiä esineitä pakattuna steriilisti metallilaatikoihin. Niistä laatikoista löytyvät sekä kaikissa leikkauksissa käytetyt työkalut, että myöskin kaikki mahdolliset varaosat joita ihmiseen saatetaan asettaa. En tiedä millainen valikoima vaikkapa nivelproteeseja siellä on valmiina. Kuitenkin suuret määrät erilaisia metallilevyjä, tankoja ja ruuveja siellä kuulemma on. Jos leikkauksessa on murtumapotilas, valikoidaan näistä isoista laatikoista ne muutamat välineet ruuveineen, joilla kaikki asetellaan paikoilleen. Kuulemma näitä valikoidessa meno on joskus melkein kuin millä tahansa pajalla. Ero on tietenkin siinä, että kaikki välineet ovat steriilejä ja jokaisen avatun laatikon sisältö palaa varastoon vasta puhdistuksen kautta.  

Saisikohan saliin ottaa omia instrumenttejä? Tuskin. Puhelintakaan en uskaltanut ottaa, joten tässä kuvituskuva lasten vanhoista instrumenteista.

Salissa potilas asetellaan leikkauspöydälle ja hänelle kerrotaan hieman tulevista tapahtumista. Hyvin monia leikkauksia tehdään nykyään paikallispuudutuksessa tai selkäydinpuudutuksessa. Yleisanestesian eli nukutuksen käyttöön sisältyy aina suurempi riski ja kuormitus elimistölle. Puudutusta käytettäessäkin salissa on valmiina välineet nopeaan nukutukseen. Samoin melkein käden ulottuvilla ovat kaikki elokuvistakin tutut välineet pitää yllä potilaan elintoimintoja. Leikkaussalissa ei tarpeen vaatiessa ole aikaa etsiä asioita kaukaa. Anestesiahoitaja tarkkailee potilasta monitoreista ja tämän valveilla ollessa myös juttelee tämän kanssa. Anestesiahoitaja täyttää ennakkotietokaavakkeen seuraavalle sivulle myös leikkauksen aikaiset tapahtumat ja tiedot potilaan elintoiminnoista. Tarvittaessa hän myös lääkitsee potilasta ennakko-ohjeen mukaan. 

Tässä vaiheessa anestesialääkäri ilmestyy viimeistään paikalle. Hän hoitaa puudutuksen tai nukutuksen, jättää potilaan anestesiahoitajan haltuun ja jatkaa muualle. Tarvittaessa hän tietenkin jää paikalle tai hänet hälytetään. Potilas autetaan leikkausasentoon ja leikkausalueen ympäristö pestään. Jos leikkaus on raajan alueelle, asettaan raajaan verenpainemittarin mansettia muistuttava laite. Sillä muodostetaan leikkausalueelle verityhjiö. Näin leikkauksia voidaan suorittaa hyvinkin pienillä vuodoilla.  

Kun potilas on valmis, pukeutuu instrumenttihoitaja steriileihin leikkausvaatteisiin. Sen jälkeen hän koskee vain steriileihin asioihin. Toinen hoitaja, jota myös passariksi kutsutaan, noutaa tarvikkeita ja ojentaa niitä instrumenttihoitajalle. Kaikki tasot on tätä ennen peitetty steriileillä liinoilla. Seuraamassa oleville opiskelijoille neuvo oli: älkää koskeko mihinkään siniseen tai vihreään. Turvallisinta oli pysyä lähellä anestesiahoitajaa monitorien ääressä. Hän ystävällisesti selittikin puoliääneen salin tapahtumia.

Kun kaikki on valmiina, kirurgi saapuu. Passari pukee hänet ja kaikki alkaa tapahtua. Tottumus näkyy ja kuuluu kun leikkauksen äärellä henkilöstö saattaa puhua ohi mennen hyvin arkisista asioista. Kirurgian jaksolla opiskelijoita päästetään seuraamaan vain pieniä operaatioita. Niihin salin henkilökunta luultavasti suhtautuu hyvin rutiinilla. Leikkaus, jota itse seurasin, oli ohi varsin nopeasti ja kirurgi poistui paikalta viimeisten sulkuompeleiden jälkeen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon ja tottumattomalle silmälle havaittavaa oli niin runsaasti, ettei kaikki tapahtunut tai tapahtumajärjestys ihan jäänyt mieleen. Anestesiahoitajan puheista ja monitoreista, kirurgin jutteluista ja itse leikkausaluetta etäältä seuraamalla saatoin kuitenkin päätellä, mitä oli milloinkin menossa. Oikeaoppisesti jätin myöskin koskematta mihinkään siniseen tai vihreään – tai olematta kirurgin edessä. 

Leikkaussaliin mennessä jännitin eniten, (ja siitä syystä myös halusin mennä sinne) miten kokisin itse operaation seuraamisen. Siis sen katselemisen, kun ihmistä jostakin kohtaa hieman avataan ja sinne aletaan tunkemaan instrumentteja. Kahdessa vuodessa olen joutunut katselemaan muutamia vähintäänkin ällöttäviä haavoja ja totutellut muutenkin ihmiseen kajoamiseen eri tavoin. Kuitenkin tuo aktiivinen toiminta vähän jännitti. Mutta kun seurailin levittimillä avattua haava-aluetta, en kokenut kuin vähän harmia siitä, etten päässyt lähemmäksi. Ilmeisesti toleranssi on hitaasti kasvanut niin, ettei ihmisen sisäänkään katsominen tunnu erityiseltä. Toki osastolle palatessa ohjaaja kysyi, tekikö pahaa. Totuuden mukaisesti vastasin olleeni synnytyssalissa sen verran monta kertaa, että osaisin kyllä istua jos tarvetta olisi. Tosin nyt lähinnä väsyneiden jalkojen tähden.

Kirurgin poistuttua potilasta aletaan herättelemään. Varsinkaan yleisanestesian jälkeen se ei tapahdu tuosta vain. Siksi sairaalasta löytyy myös heräämö. Siellä potilasta tarkkaillaan juuri puudutus- tai nukutusaineiden vaikutusten vuoksi. Seuraamani potilaan kanssa tilanne oli niin mainio, että heräämö oli kiinni ja pääsin itse tekemään tätä seurantaa osastolla. Osastolle tuotaessa anestesiahoitaja (tai heräämön hoitaja jos sitä kautta kuljetaan) selittää lyhyesti leikkauksen kulun ja kertoo annetut lääkkeet. Mukana kulkenut leikkaustietojen lomake käydään lävitse ja samaan lomakkeeseen aletaan merkitä leikkauksen jälkeisiä seurantoja. Osastolla avataan potilaalle uusi seurantaosio nimeltä leikkaus. Siihen merkitään sinä päivänä luku 0. Siitä se alkaa kasvamaan. Leikkaussali on todella kirurgisen osaston ydin. Se määrää potilaille jopa ajanlaskun. 

Tämä video näyttää mielestäni hyvin sen, miten leikkaussalissa joskus erikoisella tavalla raju korjauspaja ja herkkä ihmisen hoitaminen kohtaavat. Tällaista vasarointia me emme päässet (onneksi) seuraamaan.
Julkaistu

109# Taas verihommissa – kanylointi

Kirjoitin aikaisemmin veren ja viinanhajun täyttämästä päivästä. Se oli jännityksen ja naurun päivä. Nyt oli aika samanlaisen kauhun ja onnistumisen aika. Oli etsittävä hoitotyön vaatteet kaapista, huomata housujen vähän paisuneen ja suunnata kohti hoitotyön luokkaa. Syksyn ensimmäinen taitopaja ja laskimokanylointi kutsuivat. 

Kanyyli on väline, jolla muodostetaan yhteys elimistön verenkiertoon. Reittejä ovat laskimot ja valtimot. Akuuttihoidossa voidaan kanyloinnin epäonnistuessa muodostaa yhteys suoraan luuytimeen mutta se vaatii ihan erilaisia välineitä ja osaamista. Myös valtimot on julistettu lääkäreiden osaamisalueeksi. Kanyylilla voidaan antaa elimistöön verenkierron kautta nesteitä, ravinteita ja lääkkeitä. Näin mekin opiskelemme paloissa. Keväällä käytiin taitopajassa läpi letkuston valmistamista ja nestepumpun käyttöä. Vasta nyt opiskelimme systeemin loppupään asentamista käteen. Siispä hihat ylös ja reikää tekemään.

Turvallisuus ennen kaikkea. Tämä on turvaneula. Kanyylista poistaessa neulan päälle siirtyy massiivinen turvapala (vasemmalla). Oikealla näkyy neulan merkkikammio johon veri purkautuu merkiksi suoneen osumisesta.

Taitopajoissa on mahdotonta pitää suositeltuja turvavälejä. Siispä jokainen opiskelija laittoi kasvoilleen suu nenäsuojuksen. Tietenkin asiaan kuuluivat normaalit tai ehkä jopa normaalia paremmat käsipesut. Siinä samalla saattoi aistia jännitystä itse kenestäkin ja salaa tarkkailla toisten suonia parin valintaa varten. Ensin opettaja näytti vielä mallisuorituksen tekosuonen virkaa hoitavalla letkulle. Käsissä hypisteltiin myös eri kokoisia välineitä. Tässähän asia menee tietenkin niin, että pienet neulat on helpompi saada kohteeseensa ilman suonen lähtöä karkuteille. Käytännön ohjeena onkin kuulemma, että paikoillaan oleva pieni kanyyli on aina parempi, kuin se suuri, jota ei ole vieläkään saatu paikoilleen. Eli aina on parempi saada laitettua potilaaseen edes vähän kuin ei yhtään. Tietenkin suurilla neuloilla on etunsakin. Kanyylin läpi virtaa sitä nopeammin nesteitä, mitä suurempi kanyyli ja tietenkin myös neula ovat. Hätätilanteissa, vaikkapa suuren verenvuodon vuoksi, käytetään mahdollisimman suurta neulaa, jotta menetettyä verivolyymia voidaan korvata tehokkaasti.

Tähän pajaan lähdimme hyvin erilaisilla eväillä. Osa oli pistänyt yhtään ketään viimeksi alkuvuoden taitopajoissa. Ihan kaikki eivät sielläkään loppuun asti onnistuneet. Osa oli päässyt pistämään harjoittelussa laskimoverinäytteitä ottaessaan. Onnekkaimmat olivat lähihoitajaksi opiskellessaan suuntautuneet ensihoitoon ja odottivatkin tätä pajaa nyt innolla kuin vanhaa ystävää. Ihmeellisiä suonihimoja voi joillakin ollakin. Kuulemma tekisi koko ajan mieli pistää, kun näkee hyviä suonia. Mutta nyt siis pääsimme kaikki suonia jahtaamaan.

Irrota nyt katseesi hetkeksi näytöstä. Nosta kämmenselkäsi kasvojen eteen ja katsele sitä hetki. Näetkö hieman laskimot? Ehkä et. Mutta jos olet lämpimässä, saatat erottaa itsesi siniveristen joukkoon kuuluvaksi. Näinhän aateliset saivat aikoinaan haukkumanimensä. Koska he eivät ruskettuneet ulkona pelloilla ja muissa töissä, heidän laskimonsa näkyivät hyvin. Siinä ne kulkevat, hoitajan näkökulmasta hieman koholla. Jos kääntelet kättä hieman, saatat löytää laskimon myös sivumpana peukalolinjasta tai laskeutumassa etusormesta. Jos käännät käden ympäri, erotat ehkä ranteen puolen laskimoita. Aivan ranteeseen ei tule pistää, koska valtimot ovat siellä hyvin lähellä. Ranteen puolella pistokohta on lähempänä kyynärtaivetta. Kuitenkaan itse kyynärtaive ei nyt ole ensisijaisena kohteena, sillä kanyylin jäädessä paikalleen, raajan kanssa toimiminen olisi hankalaa. 

Kanylointi aloitetaan aina mahdollisimman etäältä vartalosta. Jos kanylointi epäonnistuu, voidaan seuraavilla yrityksillä edetä laskimossa ikään kuin myötävirtaan. Silloin ensimmäisten yritysten rei’istä ei vuoda lääkeainetta pois elimistöstä. Vauvoilla voidaan käyttää myös pään suonia. Muualta kun voi olla vaikea löytää tarpeeksi suurta suonta. Hätätilanteessa voidaan käyttää myös jalan laskimoita.

Saimme kaikki hypistellä eri kokoisia välineitä. Opettajat olivat kuitenkin ystävällisesti valinneet kaikille suhteellisen pienet välineet.

Suonen etsiminen on tärkeä valmistelu toimenpiteen onnistumiselle. Luokasta alkoikin kuulua iloinen läiskintä. Hierontaa, lämmitystä, napsuttelu ja tunnustelua käyttäen mekin yritimme löytää ystävää toistemme käsistä. Toiset etsivät pitempään ja toiset löysivät nopeammin. Joskus suonia saa oikein urakalla houkutella ja eri ihmisillä suonet käyttäytyvät eri tavoin. Kuulemma voidaan käyttää myös ultraääntä, mutta osaavissa käsissä se vain monimutkaistaa asioita. Videon katselun, muiden teoriaopintojen ja opettajan viimehetken vinkkien jälkeen en tiedä olisiko ultraääni ollut turha. Onneksi houkuttelun jälkeen ihan mahdollisen näköisiä suonia oli tarjolla. Alkoholilappua heilutellen siis, toisen käden sormilla rystysen luota kiinni, ettei suoni karkaa neulaa ja pistämään.

Neulan kammioon purskuva veri kertoi piston löytäneen perille. Sitten alkoikin monimutkainen käsityö. Kanyylin asentamiseen liittyy aloittelijan näkökulmasta monia vaiheita, joita ihan mielellään olisimme voineet opetella ennen pistämistä. Muovista kanyyliputkea työnnetään vaiheittain syvemmälle suoneen ja vastaavasti neulaa vedetään sykäyksittäin pois sen sisältä. Tämä tarkoittaa sormien asennon vaihtamista useampaan kertaan. Riittävän syvyyden ja neulan poistamisen jälkeen oikea paikka varmistetaan ruiskuttamalla nestettä kanyylin läpi. Suonen ulkopuolelle livahtanut sisäpuolinen pää näkyisi kohoumana ja tuntuisi kipuna. Suoneen neste vain häviää. Kaikki ankkuroidaan paikalleen juuri siihen tarkoitukseen valmistetuilla laastareilla. 

Mallisuorituksen jälkeen.

Kanyyliin kiinnitetään lopuksi nesteletkusto tai desinfioiva korkki. Paljon käsityötä parin käteen tunkeutuneelle. Eikä se mennytkään ihan putkeen. Opettaja onneksi huomasi, että ensi yrityksellä pyyhkäisin näissä otteen vaihdoissa kanyylin vartta sormella. Siis sitä osaa, joka uppoaa suonen sisään. Bakteerivaara! Siispä uusiksi.

Opettajat pitävät hyvää huolta meidän opiskelijoiden turvallisuudesta. Kaksi opettajaa kiersi luokkaa opastamassa, neuvomassa ja tarkkaan toimenpidettä valvomassa. Välillä nostettiin vähän kauempana pistettävän jalkoja ylös ja juoksutettiin juotavaa. Moni sai käsiinsä useamman reiän yrityksistä. Kaiken kaikkiaan iloinen tapahtuma. Vaikka edellisistä, harjoittelun aikaisista, pistelyistä on mennyt tovi, oli mukava huomata, että tietynlainen perusluottamus asiassa on. Vaikka toisen ihmisen sisään tunkeutuminen on yhä jännittävää, pystyy siinä kuitenkin jollakin tavalla ajattelemaan ja seuraamaan opettajan ohjeita. Lienen itsekin ihan kehityskelpoinen. Näin opettajankin rohkaisi, kun analysoimme ensimmäisen yrityksen vaiheita ja löysin itse sen kohdan, jossa virhe oli tapahtunut. Näiden virheiden analysointien kautta seuraava yritys on aina parempi. Omat virheet ärsyttävät mutta niiden myöntäminen on hyvä keino oppia. Pätee muuten kaikkeen elämään. Toisella kerralla en näpelöinyt putkea.

Entä onko inhottavaa, kun pistetään? Vähän. Ehkä joku toinen sanoisi eri tavalla mutta oma parini ei tökännyt suoraan suonen lävitse, ei iskenyt hermoon, eikä nostanut suonta kireälle ylöspäin. Taitavaa. Oikeastaan ikävintä ei ollut neula ja pistäminen vaan muovisen kanyyliputken liikuttelu kädessä. Vaikka putki on mitättömän pieni, se tietenkin hieroo hieman reiässä. Kuitenkin teipeillä paikoilleen ankkuroitu kokonaisuus kesti ihmeellisellä tavalla kopelointia ja operointia. Ei tuntunut yhtään siltä, että koko suoni räjähtää ulos kädestä. Hyvin nopeasti kaikki olivatkin valmiita, luokka siisti ja vielä ehdittiin syömään. Sellaisia sairaanhoitajaopiskelijat ovat. Heti kestää syödä.

Suunnilleen näin.
Julkaistu

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

Julkaistu

51# Töks, töks, töks – löytyykö verta?

Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.

Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte. 

Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.

Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut. 

Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin. 

Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen! 

Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.

Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta. 

Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.

Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.

Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.

Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.

Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.

Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon? 

Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.