111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

108# Vuoden vaikein puhelu

– Miltä nyt tuntuu?

Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa. 

Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi. 

Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?

Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut. 

Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?

Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.

Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.

Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.

Näkyvätkö elämän jäljet myös puhelimesta?

87# Ahdistus kesälaitumilla

Hei Jani-Matti!

Kliinisen hoitotyön lääkelaskukoe on oikein. 

Näillä sanoilla julistettiin kesäloma itselleni alkaneeksi. Kevätlukukausi päättyi melkein harjoitteluun toukokuun puoliväliin mennessä. Sitä seurasi vielä yksi uuvuttavan raskas koulupäivä etänä. Melkein viisi tuntia kuulokkeilla. Viimeinen koulupäivä sisälsi palautteen jakamista harjoittelusta ja parista kevään opintojaksosta. Lisäksi pääsimme kuulemaan vielä tutor-opettajan ajatuksia ja kysymyksiä kuluneesta keväästä. Raskaan päivän aloituksena tehtiin kokeita.

Jaossa noissa kokeissa oli kliinisen hoitotyön kymmenen opintopistettä. Ison jakson iso koe. Etänä aikaa 90 minuuttia ja koealueena kaikki luentomateriaalit ja aiheen mukainen kirja. Lopulta aika vaatimaton alue pistemäärään nähden. Etäkokeesta johtuen kaikki materiaali saatiin tietenkin pitää apuna koetta tehdessä. Tosin opettaja oli pyrkinyt tämän huomioimaan koetta tehdessään. Varoitti etukäteen, ettei kokeessa pärjää etukäteen lukematta. Väitti, ettei kysymyksiin ehdi vastata, jos joutuu etsimään tietoa materiaaleista ja lisäksi lupaili soveltavaa tehtävää. Toki koealueen asiat olivat monelta osin harjoittelussa koettuja tai nähtyjä. Tuskin kovin moni osasi hermoilla. Ainakaan tätä ensimmäistä osaa.

Tuttuun tapaan koe oli kuitenkin jaettu kahteen osaan. Toinen osa oli laskennan osuus. Kolme laskua ja 30 minuuttia. Eivät laskut olleet erityisen vaikeita, mutta kyllä ne nostavat tietyn jännityksen esiin. Tiputusnopeuksissa jouduin ainakin itse varmuuden vuoksi laskemaan kaiken kahdesti ja toisaalla mietin, pitäisikö vastausta supistaa vai ei. Kaikki tai ei mitään periaate tekee hommasta jännittävän ja tämän osuuden tuloksia jäin odottamaan. Teoriakokeen suhteen en odota mitään yllätyksiä. Mutta laskenta olisi ollut ikävä uusia kesäkuussa.

Opettajan viesti vapautti epävarmuuksista. Kevätkausi on ohi! Juhlistin tätä käymällä koulussa palauttamassa vielä paperiset versiot harjoittelun dokumenteista. Yhä autio koulu ei varsinaisesti kohottanut kesämielelle. Viimeisen koulupäivän etäisyys ei mahdollistanut luokan viimeistä tapaamista ennen taukoa. Päätimme vuoden urakan yhtä koruttomasti kuin monet muutkin tämän kevään puurtajat. Kunhan kevään viimeiset pisteet kulkevat koneistojen lävitse, tulee oman puurtamiseni saldoksi 65 pistettä.

Lapsena koulu loppui aina todistuksen hakemiseen ja jäätelöön. Loput lauantaista kului jonkinlaisessa onnellisessa hämmingissä, kun ei ymmärtänyt alkanutta vapauden aikaa. Nyt edessä on loma elokuun loppuun asti. Silti hämmingin sijaan mieleen leijuu alakulo. 

Pyynnöstä lähetin harjoittelupaikkaan omat tietoni. Kuitenkin juuri ennen harjoittelun loppua tuli tieto ulkopuolisten sijaisten ottamisen kiellosta ja sairaanhoitopiirin yt-neuvotteluista. Eivät ole Korona-miljoonat vielä löytäneet hoitoalan tarpeita. Tässä tilanteessa en odota yhteydenottoa kesätöiden merkeissä. Pari päivää punnitsin mahdollisuutta lähettää vielä hakemuksia muihin paikkoihin. Vääjäämättä lähestyvä taskunpohja motivoi moista miettimään. Lopulta päädyin jättää tämän tekemättä. Ajatus täysin vieraaseen paikkaan menemisestä kesäloman kustannuksella ei innostanut tarpeeksi. Tähän kesään on varattu paljon toiveita ja odotuksia. Siksi siihen on varattu myös taskunpohjalta. Nyt se ei tee edes tiukkaa koska Korona poisti keväältä ja kesältä kaikki suuret matkustamisen mahdollisuudet. Vaikka työttömän kesän hintalappu hirvittää, ei sekään ollut lopulta alakulon syy. 

Osittain se kumpusi syyllisyydestä. Onko ihmisellä oikeus olla kolme kuukautta tekemättä mitään? Koulusta kyllä on ilmoitettu, että kesällä joudumme aloittamaan kiireisen syksyn opintoja verkossa. Samoin kuumimpaan lomakauteen tuurailen jonkin verran sijaistani. Kuitenkin muita ihmisiä, yhteiskuntaa saatikka sen verokertymää hyödyttäviä toimia on vähän. Omille uutterille vanhemmille jopa hävetti tunnustaa, että kesä eletään säästöillä. Toisaalta tuntuu turhalta. Toisaalta itsekkäältä. 

Mutta ei alakulo ehkä tuostakaan tule. Tätähän on odotettu ja toivottu. Nyt on aikaa olla. Tuo oleminen ei ole turhaa, eikä se varmastikaan tule jättämään aikaa pelkälle itsekkyydelle. Ehkä nyt eletään monien lyhyiden viikonloppujen takaisinmaksua ja väliin jääneiden vapaiden palautuksia. Kenties on aika yrittää korvata monia henkisiä poissaoloja ja suodattamattomana työhuoneesta keittiöön siirtyneitä tunnetiloja. Ehkä on aika olla. 

Toki tähän aikaan on listattu paljon tekemistäkin. Listalla on monen päivän projekteja ja yhden aamupäivän hommia. Jännitettäväksi jää esimerkiksi, miten tapetointi onnistuu, mitä pihakivetyksen alta löytyy, miten varaston siivous lopulta onnistuu ilman dynamiittia ja onko kellarissa muutakin kuin hämähäkin seittiä. Ja paljon muuta. Mikäli uusia rajoituksia Koronan suhteen ei tule, on tarkoitus myös lomailla varovasti, ottaa ilo irti kotikaupungin palveluista, ulkoilla, leikkiä, urheilla ja … olla vain. Laatuaika on paljon aikaa. Ehkä tämä kesä jää lasten mieleen erityisellä tavalla. Laatuaikaa, jota ei varmaan koskaan toisten tule. Yllättäen hintalappu tuntuu euroissa laskettuna jopa vaatimattomalta. 

Tähän laatuaikaan liittyy aivan erityinen aikamääre. Olen jäljittänyt alakulon lähteen juuri siihen. Ennen kesälomia. Näin sovimme alkuvuodesta esimiehen kanssa tulevaisuuden tarkastelun aikataulusta. Muutaman viikon sisällä pitäisi osata sanoa jotakin siitä miltä tuntuu ja miltä luulen tuntuvan, kun vuosi loppuu. Tuntuu – hyvin haastavalta yrittää ennustaa seitsemän kuukauden päähän. Olenko levännyt? Kyllä. Olenko virkistynyt? Olen. Olenko saanut niin paljon etäisyyttä, että olen voinut arvioida itseäni ja tapaani tehdä töitä? Ehkä? Olenko vakuuttunut siitä, että sisäinen seinä ei odottaisi töihin palaajaa pian ensi vuonna? …? Tulee mieleen tilanne, jossa korkealla paikalla alkaa miettimään korkeanpaikan kammoa. Kun sitä tarpeeksi pitkään miettii, alkaa korkeus kauhistuttaa. Kun miettii jaksamista ja sen riittämistä, on helppo löytää monta sudenkuoppaa ja muuta ansaa langettavaksi.

Aloitin pari päivää sitten yhden näistä kesän monipäiväisistä töistä. Aloin valmistella tapetointia. Verrattain helposti irtoavan vanhan tapetin alta paljastui myös tasoitetapetti. Osittain se repeili tapetin mukana mutta suurimmaksi osaksi ei. Kuitenkin se pitää nyt repaleisena poistaa kokonaan uuden tieltä. Mokoma on tiukassa. Erilaisilla aineilla ja välineillä sitä on nirhitty suurin osa kaikesta työhön jo käytetystä ajasta. Välillä työtä tehdään neliösentti tai vähemmänkin kerrallaan. Siinä nitkuttaessa ajatusta ei paljoa tarvitse. Koska koko aikaa ei jaksa kuunnella mitään, saa mieli vaellella paljon vapaana. Aina välillä se palautuu juuri tuohon tulevaan puhelinpalaveriin. Tuosta huoneesta on tulossa kovaa vauhtia huokausten huone. Ehkä sieltä löytyy seinäpinnan lisäksi myös viisaus.

Huokausten huone.
Lappu päivittämättä! Kevätkauden päätöskahvit piti juoda kotona. Säästyi taskunpohjalta sekin.
Näillä ohjeilla ei neljänkymmenen hengen luokka voi kokoontua kevään viimeisiin iloitteluihin. Syksyllä nähdään! Toivottavasti!

35# Hoitaja hoidettavana

Kerroin tässä vähän aikaa sitten vanhimmalle lapselleni, että olen hänestä ylpeä. Ei vastannut ensin mitään. Pyyhkäisi halaavan käden sormilla vain vähän. Ikään kuin kuulemisen merkiksi. Sitten kysyi: ”miks?” Syitä olisi kyllä taas ollut paljon. Ihan todellista syytä en osannut paljastaa. Ehkä edes tuo ylpeys ei ollut oikea sana. Mutta ei kaikkea voi lapselle pukea sanoiksi. Valehdella ei tietenkään saa, mutta totuuden eri puolia täytyy vähän säännöstellä. Ei lapsen vielä tarvitse kaikkea tietää tai kestää.

Talvikauden laiskottelu sai viikonloppuna tauota hetkeksi. Lumet ovat sulaneet pois ja maa hiljalleen kuivunut. Lumi, liukkaus ja märkyys ovat pitäneet pitkään liikuntapaikkoja panttivankeinaan. Lauantaina päätimme lähteä taas pelaamaan. Koko sula kausi juostiin koulun pihalla ja muilla liikuntapaikoilla pallon perässä. Kauden alkaessa kentän varjoisissa osissa oli taas lunta. Kausi loppui ensilumeen. Arki-iltoina ei aina voi mennä mutta koulujen lomien aikaan saattoivat pienet jalkamme lähteä kaksikin kertaa päivässä kenttiä etsimään. Pysyy siinä isäkin hyvin kesäkunnossa. Ja lapsethan rakastavat sitä. Rakastavat sitä, kun välillä isä vähän huijaa ja antaa pallon mennä. Rakastavat myös sitä, kun huomaavat ettei isä anna yhtään periksi ja silti on vaikeuksissa. Nauraa hykertävä hengästyneistä suupielistään, kun juoksevat kaikkensa antaen ja pysyvät hetken rinnalla. 

Kenttä oli kyllä nytkin liukas. Uutta lunta oli satanut valkoiseksi väriksi ja vettä tuli harvakseltaan. Asfaltti oli niin liukas, että vanhempi isä olisi joutunut päivystykseen. Tällainen nuorempi sai pelastettua itsensä täpärästi kaatumasta mutta ei liukastumasta. Tekonurmen tapainen kuitenkin piti ihan kohtuullisesti. Vartissa lukemat olivat 10-0 ja kesäkunto oli todettu menetetyksi. Pienten posket olivat punaiset ja itse harmittelin, miksi en ollut taaskaan pukenut teknisiä kerroksia. 

Sitten saimme harvinaisen vieraan. Sisarussarjan nuorin saapui kentälle äitinsä kanssa. Keskusteltuaan vähän aikaa hanskoista ja heijastinliivistä, liittyivät peliin. Harvoin tämä pienin on kanssamme pelannut. Eivätkä isommat siitä yleensä pidäkään. Pieni kun ei aina erota jalkapalloa sylipallosta. Pientä turhautumista oli nytkin vanhimman äänessä, kun pallo katosi kerta toisensa jälkeen pienimmän syliin. Kuitenkin äidin peliin tulo oli vielä harvinaisempana selvästi rohkaiseva voima. Isommat vetäytyivät vähän kauemmaksi ja odottivat. Pienen jälleen pudottaessa pallon kenttään, esikoisemme kumartui kuiskaamaan joukkuetoverilleen. Nopeasti näytti hioutuvan hyvä suunnitelma. Pienimmän hapuillessa eteenpäin, isommat alkoivat perääntyä. Tekivät muutaman tunnustelevan lähestymisen palloa kohti. Mutta nopeasti myös vetäytyivät, kun pienin alkoi pelokkaasti ottamaan palloa syliin. Asettuivat nuo molemmat isot maalivahdeiksi ja kuiskuteltu suunnitelma oli huipentumassa käytäntöön. Tämän kaiken saattoi vastakkaiselta maalilta aavistaa noista pienistä eleistä. Hutera potku lähetti pallon matkaan. Yksi maalivahti heittäytyi taitavasti pallon ohi suuresti kiljaisten ja sitä kohti muka käsillä kurottaen. Toinen yritti potkaista palloa vastaan mutta jalka ohjautui täpärästi ohi. Potkun seurauksena aikoi vielä kaatua mutta kompuroidessaan ehti huomata, ettei pienen sisaruksen potku riittänyt saattamaan palloa maaliviivan yli. Nopealla korjausaskeleella säilyi vielä hetken pystyssä ja sitten toiseen suuntaan kaatuessaan, ihan vahingossa, ohjasi jalallaan pallon maaliin. ”Nouh!,” huusi vielä vahingoksi mokomaa naamioiden.

Pienen jäädessä tuulettamaan, tulivat jo molemmat vahdit tulisina salamoina kohti itse vartioimaani maalia. Äitiä ei jääty odottamaan ja isälle ei annettu armoa helpolla laukauksella. Mutta taas puolustussuunnassa odotettiin kärsivällisesti. Monia erilaisia heittäytymisiä, epäonnistuneita torjuntoja ja innokkaita kannustushuutoja riitti tuolla maalilla. Ja aina välillä tultiin tutulla raivolla ja tehtiin maaleja hurjalla todennäköisyydellä. Hienoja pelaajia. Mutta ovatko muka joskus huomanneet, ettei isäkään aina ole ollut tosissaan? Ovatko pitäneet siitä? Ilmeisesti. Tavattoman kilpailuhenkiset hurjimukset antamassa pienelle onnistumisia, rohkaisua ja kannustusta. Voiko kentän yli nähdä parempaa?

Lapset ovat suurenmoinen asia. He ovat kallein asia, mitä täältä ajasta voi saada. Mutta ovat he myös raskas taakka. Vanhempana oleminen on raskas kestävyyslaji. Vuosien kertyessä haasteet muuttuvat mutta rasitus pysyy. Vauva- ja pikkulapsivaiheessa rasituksessa on paljon fyysistä sen henkisen lisäksi. Kun vuodet vierivät, alkaa henkinen kuormitus jäädä hallitsevaksi. Usein sitä kokee epäonnistuvansa ja usein ei jaksaisi. Välillä ei jaksa. Mutta sitten aivan yllättäen nuo voimaa imevät hirviöt muuttuvat taivaan enkeleiksi. Täysin odottamatta ja odottamattomalla tavalla he voivat kaataa vanhemman sydämen täyteen lämpöä, lihakset täyteen voimaa ja tulevaisuuden pullolleen uskoa. Lapset ovat vaikeita, koska eivät osaa pitkään aikaan valehdella hyvin, tai pidätellä itseään. he paljastavat armotta, millaisia me isot olemme. Mutta juuri tuon takia maailma kääntyy välillä hyvällä tavalla ympäri. On suurta onnea saada kohdata lapsen peittelemätön katse ja hymy, kokea muiskaus poskellaan, saada hali tai hierovat kädet hartioilleen. 

Lasten kasvaessa alkaa paljastua vanhemmuudesta taas yksi uusi, ja odottamaton, puoli. On ihmeellistä kokea kumppanuutta lapsensa kanssa. Nämä isommat alkavat saavuttaa ikää, jossa he eivät aina vain vaadi ja pyydä. He myös antavat. 

”Miks?” Kuului kysymys. Vastasin: Kun annoit niin hienosti toisen tehdä maaleja – monta kertaa. Tuli hyvä mieli nähdä, että ajattelit pienempää. Ensi kesänä saadaan varmasti kaikki pelata yhdessä.

Ajattelin: Sinä hoidit tänään minua. Sinä näytit, etten ole voinut epäonnistua kaikessa. Vaikka minä olen usein ikävä ja kärsimätön, olet sinä nyt kovin lempeä ja pitkämielinen.  Olet Rakas.

Tuota viimeistä olen tänä vuonna opetellut iltaisin sanomaan. Toivon kuulevani sitä sitten kun itse sitä kaipaan. Itsekästä tämä vanhemmuus.

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.