108# Vuoden vaikein puhelu

– Miltä nyt tuntuu?

Näinhän urheilijoilta klassisesti kysytään suorituksen jälkeen. Tämä vuosi on ollut perheessämme urheilu- ja kisavuosi. Kaikki lapset ovat päässeet osallistumaan ihan oikeisiin kisoihin kilpakentillä. Siis muihinkin kuin jo perinteeksi muodostuneisiin Hippo-kisoihin. Vanhin on kilpaillut eniten. Muille kun suunnilleen oikean ikäisten sarjoja on harvoin. Isoin on siis eniten opetellut kantamaan paineita, pettymyksiä ja vähän onnistumisen riemuakin. Mainetta on tullut niukasti mutta oppia sitäkin enemmän. Urheasti on mennyt suorituspaikoille lajeissa, joita ei oikeastaan osaa. Samoin sitkeästi on pidätellyt kyyneleisen harmin nousua tunteiden hallitsijaksi, kun on jäänyt kilpakumppaneista selvästi ja nolosti jälkeen. Kärkkäästi on pyytänyt päästä päivän tai parin päästä kentällä harjoittelemaan. Tekniikkaa on löytynyt halun kaveriksi ja pieni pää on oivaltanut, että harjoittelemalla voi välttää nolon häviön kovemmissakin kisoissa. 

Erityisen kova laji tänä kesänä oli ratakierroksen juoksu. Tuo maitohappojen kestoon kutsuva keskimatkan rääkki. Tiesimme esikoisen ihan kykeneväksi. Siksi kävimme poikkeuksellisesti treenaamassa ihan tosissaan jo ennen kisoja. Pari kertaa vain mutta kuitenkin. Pelkkien seuran kesäisten harjoitusten jäljiltä, kun joka lajissa uhkasi liian suuret luulot itsestään. Juoksussa päätimme ottaa liiat luulot pois etukäteen. Tilastoja netistä tutkien valitsin tavoiteajan ja juoksin itse sen mukaan jäniksenä. Raukka joutui koville koska jänikselläkään ei ollut helppoa. Ensimmäisellä juoksulla ei kuulemma uskonut jaksavansa enää ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Tuli kuitenkin perässä. Niin sitä löytää itsestään joskus enemmän. Oli yllättynyt ja iloinen. Kisassa ei tullut voittoa. Kuitenkin tuli harjoituksia parempi aika. Oli itsekin tyytyväinen. Raaka laji. Viimeisellä suoralla voimat ovat vähissä ja monien tekniikka pettää. Silloin meno sortuu ja askel käy raskaaksi. 

Raskaat askeleet tulivat vastaan muuallakin. Lasten vielä nauttiessa kesälomasta, raahustin varastoon puhelimen kanssa. Siellä voi puhua rauhassa niitä puheluita, joihin työhuoneenkaan rauha ei riitä. Oli aika puhua esimiehen kanssa jatkosta. Tähtäimessä oli 1.1.2021. Päivämäärässä monta ykköstä mutta kalenterin katsojana täysi nolla. Siltä ainakin tuntui. Olisi pitänyt kai kuulostaa piristyneeltä, levänneeltä ja kovasti kiitolliselta siitä, että on saanut kokonaisen vuoden ottaa aikaa itselleen. Kai nuo kaikki olivat jollakin tapaa tottakin. Kuitenkin nollalta tuntui. Liian raa’alta tuntui luvata olla täydessä iskussa tammikuussa. Kesäloman täysi ilo oli silloin vielä kokematta ja oli liikaa yrittää aavistaa edes nyt alkaneen syksyn tunnelmia. Olo on kuin huippu-urheilun lopettaneella. Hetki sitten joutui pelkäämään koko ajan pystymistään mutta nyt normaalielämään paukkuja kyllä riittää. Mutta milloin ja miten palata radalle?

Pyysin lisäaikaa. Aivan kuten lapset pyytävät, kun puhelimen peliaika on lopussa. Tuntuukohan heistä yhtä nololta? Tunnustaa, että oli mukavaa ja saisiko vähän jatkaa. Tietenkin puhuimme siitä, miten käytännöllistä olisi jatkaa opintojen toinen lukukausi loppuun. Ei jäisi kursseja kesken ja opinnot voisi laittaa hyvässä järjestyksessä hyllylle. Joskus olisi helpompi jatkaa, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Puhuimme myös mahdollisuudesta opiskella töiden ohessa. Se olisi vaikeaa mutta molemmat tunnustimme, ettei hyvään vaiheeseen edennyttä tutkintoa kannata suorilta roskiinkaan heittää. Halua joustaa löytyi molemmin puolin. kuule hyvistä työntekijöistä kannattaa pitää kiinni. Huomasimme myös kaiken sujuneen hyvin ja ettei sota tässäkään kohtaa ole yhtä miestä kaivannut. Tai ehkä on kaivannut kyllä mutta ei välttämättä tarvinnut. 

Löimme kalenteriin uuden päivän. 1.8. Edessä olisi kokonainen kevät ja toinen kesä. Olimme molemmat tyytyväisiä. Miksi yrittää kurottaa ennustuksissa ja viisaudessa kauemmaksi kuin pystyy. Samalla uusi päivämäärä nosti uuden pelon. Millaisin askelin täytyy yrittää seuraavan kerran hiipiä varastoon?

Loppu olikin helppoa. Sijainen oli erittäin ymmärtäväinen. Hän osaa annostella kiltteyttä ja kovuutta hyvin aina tarpeen mukaan. Meille heikoille siis lähinnä kiltteyttä. Sanoi olevansa tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn ja sanoi olevansa valmis jatkamaan nyt ja jatkossakin jos tarve vaatii. Mutta viisaana ihmisenä kertoi olevansa myös iloinen, jos tulisin ensi syksynä takaisin. Ei halua ohjailla puoleen eikä toiseen. Tuntui oudolta saada paljon kehuja siltä, joka on tullut kannattelemaan. Seurakunnille asia ilmoitettiin sujuvasti itseni ollessa niin monta kertaa lykätyllä häämatkalla. Kukaan ei ole tullut jälkikäteenkään kiroilemaan. Hyvin kasvatettuja ihmisiä.

Nyt sitten tässäkin mielessä kohti tätä toista vuotta. Enää paperisota täytyy hoitaa. Tieto on kuitenkin kulkenut tarvittavalla tavalla. Lupa ja hyväksyntä on tullut. Rahoitusta riittää kesäkuun loppuun. Senkin puolesta kaikki on kunnossa. Tai ainakin jotenkin mahdollista.

Niin sitä ollaan. Ikään kuin kierroksen jälkeen yhä huilaamassa. Hengitys on jo sen verran tasaantunut, että on mahdollista miettiä hieman oikeammin, miltä tuntuu. Yrittikö jaksaa liian kovaa ja liian pitkään? Tekniikka sortui monella tavalla ja altisti virheille ja vammoille. Oli syystäkin viisautta viheltää itsensä hetkeksi viivan yli. Nyt on tietenkin helpottanut. Kyllähän juoksijallakin kisan jälkeen on kevyempää. Mutta nyt… kun tarkkaan tunnustelee, sieltä ja täältä löytyy paikkoja, alueita, jotka ovat jotenkin arkoja. Merkki väsymyksestä vai puutumisen vaikutuksen poistumista odottavasta kivusta. Kovaa ja pitkään mentiin – menikö jotakin kuitenkin rikki. Tunnustelemisen vaikeus on siinä, etteivät nämä haavat tunnu normaalissa arjessa. Pitäisi lisätä lajitreeniä.

Näkyvätkö elämän jäljet myös puhelimesta?

81# Pääsin töistä. Virkistävää vaihtelua.

Käytin auton katsastuksessa. Tai oikeastaan käytin kaksi kertaa, kun ensimmäisellä kerralla löytyi vikaa. Yritin olla viisas ja hoitaa asian ennen harjoittelun alkua. Sitten uusinnan kanssa jouduinkin itselleni uudenlaisen ongelman eteen: miten hoitaa auto oikeaan paikkaan oikeaan aikaan?

Olen tottunut siihen, että työaikaa voi käyttää vapaasti. Jos auto pitää käyttää katsastuksessa, lapset neuvolassa tai ruumis lenkillä, sen voi tehdä melkein milloin vain. Kunhan päivän, viikon, kuukauden, vuoden ja elämän aikana kaikki työt tulevat tehdyksi. Tuollainen oman työajan hallinta antaa paljon vapauksia. Se tekee usein elämästä helppoa. Ei ainakaan tarvitse miettiä katsastuksen aukioloaikoja.

Nyt harjoittelun alettua piti miettiä. Jos työhön pitää olla valmiina tuntia ennen ovien aukeamista toisaalla, on keksittävä jotain muuta. Yksinkertaistahan se oli. Kävin viemässä auton edellisenä päivänä harjoittelun jälkeen. Se on ilmeisesti se väli, jossa monet muutkin ihmiset yrittävät hoitaa asioitaan. Miten tekevät ne, joiden työpäivä on pari tuntia myöhemmässä ikkunassa?

Avaimia ottaessaan paikan tutuksi tullut mies alkoi pohtia työn kestoa. Sama paikka teki vaadittavat huollot. Lupaili laittaa tekstiviestiä ja muuta mukavaa. Sanoin kuitenkin, ettei se ole tarpeen. Paljastamatta ihan kaikkea kevään sisällöistä kerroin pääseväni töistä kolmelta ja tulevana sitten hakemaan puhtaat paperit saanutta autoa. Ja näinhän sitten seuraavana päivänä tapahtui.

Nuo kaksi sanaa jäivät pyörimään mieleeni. Päästä töistä. Voiko niin tosiaan olla? Huomasin päässeeni töistä viimeksi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisissä kesätöissä. Silloin tiettyyn aikaan trukki laitettiin lataukseen, käveltiin tuotantohallin läpi leimaamaan ja kadottiin pukuhuoneeseen. Siitä alkaa olla sen verran aikaa, että tasakymmeniin pyöristettynä se alkaisi jo kahdella. Sen jälkeen en ole enää päässyt töistä.

Olen alkanut käyttää pastorin työn aikahaasteita kuvatessani termiä 24/7. Silloin ei päästä töistä. Työn tekeminen voidaan tietenkin lopettaa. Ainakin aktiivinen tekeminen. Aina välillä joku osa töistä tulee valmiiksi ja projekti vaihtuu toiseen. Aina joskus jonkun ihmisen kohdalla kaikki työ tulee valmiiksi. Silloin vielä omaisten kanssa jatketaan matkaa. Kun itse lopettaa työn tekemisen, kukaan toinen ei jatka samaa työtä. Silloin on hyödyllistä jatkaa ja venyttää. Edes vähän. 

Jotkut ovat käsittäneet tuon 24/7 päivystysvelvollisuuden taakaksi. On sekin siinä mukana. Mutta ei se oikeastaan ole raskasta. Vuosien kuluessa ja voimien hiipuessa olen lakannut pitämästä työpuhelinta öisin päällä. Tavallaan se on kurjaa. Kuitenkin todellinen tarve vuosien varrella on ollut minimaalista verrattuna ei kiireellisiin, satunnaisiin tai ihan kiusaksi tehtyihin yhteydenottoihin. Henkinen rasite on ollut hyötyjä suurempi. Toki tilanteessa, jossa tarve on ollut ennakoitavissa, olen luvannut päivystää laajemmin.

Jatkuvaan työhön kuuluu se, että puhelin voi soida melkein milloin vain. Kaikki tietävät, että silloin isä lähtee. Ainakin työhuoneeseen tai muualla ollessa syrjemmälle. Viisautta on ollut oppia laittamaan tuo puhelin pois elämän tärkeiden hetkien ajaksi. Silloin sitä pitää vain osuvissa hetkissä vilkaista. Samoin ovikello voi soida. Vuosien varrella hyvin monenlaisina aikoina. Joskus takana odottaa ystävällinen tervehdys. Joskus tunteja vievä hätä. Tällainen tietty ennakoimattomuus ottaa osansa. Kenties eniten perheeltä. Välillä joustoja on haastava saada takaisin, koska aina on vähimmäismäärä työtä ja välillä sekin on tarpeeksi. Aina kun on ollut mahdollista, on pitänyt yrittää laiskotella. Olen hyvä laiskottelemaan.

Todellinen haaste on kuitenkin pään sisäinen. Kun töistä ei pääse, ne jatkuvat melkein aina päässä. Eikä kyse ole vain turhasta murehtimisesta ja märehtimisestä. Joskus saattaa siihenkin syyllistyä. Mutta kun työ on paljolti ajatustyötä, sitä voi jatkaa melkein milloin vain. Sitä voi saada eteenpäin melkein milloin vain. Välillä jonkun ehkä luovuudeksi kutsuma osa-alue melkein vaatii sitä. On kätevää, kun osaa töistä voi tehdä melkein missä ja milloin vain. Vai onko? Joskus on. Usein ei. Ei ainakaan levon kannalta. 

Lisäksi hengellisessä työssä asiat ovat aina läheisiä ja henkilökohtaisia. Työhön liittyvät asiat putkahtavat päähän uutisissa, somessa tai ihan hartautta harjoittaessa. Ihmiset ovat läheisiä ja merkityksellisiä. Surun kanssa kulkeminen tuntuu itsessäkin. Turhautumisen näkeminen turhauttaa omassakin rinnassa. Kadonneita lampaita surraan ja itketään. Samalla kun pitäisi olla äärimmäisen herkkä ihmisten kanssa, pitäisi osata olla tietyllä tavalla kova itsensä tähden.

Kaikki se mikä tekee 24/7 työstä raskasta, tekee siitä myös rakasta. En usko, että missään saa niin syvää kiitosta ja kiitollisuuttaa osakseen. Tuskin missään saa olla niin rauhassa kuin hyvin tehdyn työ äärellä seurakunnassa. Ei ole toista paikkaa missä voi niin turvallisesti epäonnistua, kuin tuo työ jossa kyse ei ole omasta maineesta. Kun pääsee ihmisten kanssa raottamaan iankaikkisuuden portteja, löytää suuren riemun. Kuitenkin me luterilaiset tunnustamme, etteikö se voisi samalla ottaa koville.

Pääsen töistä. Muutaman viikon ajan 15.00 ti 14.45 jos olen mennyt aamulla vuoronvaihtoa seuraamaan. Ilta- ja yövuorokin pitää kokea. Jos jonain päivänä on yllättäen tullut ylimääräistä, on seuraavana päivänä käsketty lähteä aikaisemmin. Ei ole tullut uniin. Ei noussut murheina mieleen. Joku toinen on tullut jatkamaan siitä, mihin yksi vuoro lopetti. Toki oikeat työntekijät joutuvat katselemaan kauemmaksi ja pitemmän ajan haasteita kulkee mukana. Opiskelija kuitenkin katsoo päivän kerrallaan. Haasteet ovat pienet. Kiitokset niihin nähden ihan riittävät. Saattaisi tähänkin ajallaan kyllästyä. Nyt kuitenkin mieli lepää.

“Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90)

48# Hoitajani televisiossa – osa 3

Hakekaa kätilö! Call the midwife! Nämä sanat ilmoittavat, että joku on tulossa maailmaan. Joku toinen lähtee juoksemaan apua hakemaan. Joskus juoksu jatkuu ovella asti ja onnekkaassa tapauksessa läheiselle puhelinkopille. Puhelin on siis keksitty. Varaa siihen ei vain monella ole. Sillä ollaan Poplarissa, East Endin kaupunginosassa Thamesjoen varressa. Kaduilla kuuluu vanha Lontoon murre, jota eri puolilta kansainyhteisöä tulevat murrehirmut värittävät omilla aksenteillaan. Satama ja sen elämä on läsnä työllistäjänä ja ulkomailta tulevien väylänä tähän entiseen emämaahan. Tuleepa välillä epäilys trooppisemmistakin taudeistakin. Maailmansodan jälkeisenä aikana alue kuuluu Lontoon köyhimpiin. Vuokratalojen punaruskea massa reunustaa kätilöiden pyöräilyreittejä. Suuret lapsilaumat leikkivät kaduilla ja pihan perillä. Pyörän selässä kyyristytään välillä väistämään katujen halki ripustettuja pyykkinarujen viidakoita. Asunnot ovat pieniä ja siksi elämä leviää ulos. Tuota elämää kadun varsilla on paljon mutta rahaa sitäkin vähemmän.

Kaiken tämän keskellä seisoo vakaana mutta paikkausta kaipaavanaNonnatus-luostari. Luostarin anglikaanisisaret ovat toimineet alueen kätilöinä ja sairaanhoitajina vuosikymmenien ajan. Samat kädet ovat auttaneet maailmaan äidit, tyttäret ja joskus jopa isoäidit. Uuden ajan kynnyksellä heidän tuekseen alkaa saapua modernin maailman kouluttamia kätilöitä. Vanha ja kokeiltu tottumus kohtaa monta kertaa uuden tiedon tuomat muutoshaasteet. Tuotantokausien edetessä sekä nunnat että hoitajat saavat olla vuoron perään oppimassa ja opettamassa. Harmaampikin saa olla ikuisena oppijana, kun myös laitteet ja tavat ovat murroksessa. Kätilöiden mukana elämää ihmettelevät luostarin tuhattaituri talonmies, paikallinen piirilääkäri ja myöhemmin saapuva seurakunnan uusi kappalainen. 

Sarja alkaa Jenny Leen saapuessa tähän uuteen komennuspaikkaansa. Eletään viisikymmentäluvun lopun vauvabuumia ja kätilöt saavat välillä lentää pyörillään paikasta toiseen. Työtä on paljon ja lepoa vähän. Synnytysten ohella luostarin väki kiertää kotisairaanhoidon tehtävissä. Kuten kätilönkin työssä, näissä sairaanhoidon tehtävissä ahtaammin asuvan kaupunginosan realiteetit iskevät vasten paremmista lähtökohdista ponnistaneiden hoitajien kasvoja. Ammatillisuutta etsitään välillä lian, ahtauden tai rottienkin keskellä. Vasta sarjan edetessä alkaa vähän kauemmaksi nousemaan moderneja kerrostaloja vesineen ja vessoineen. Yhteiskunnan muutos ja rajapinnat ovat kiinteästi läsnä. Aina ei ole helppoa repeytyä vanhojen talojen kanssa paikoiltaan.

Pyöräilymatkojen lisäksi hoitajat pitävät äitiys- ja lapsineuvolaa paikallisella juhlatalolla. Siellä seurataan myös äitien keskinäistä hierarkiaa sekä isien säännönmukaista puuttumista. Sukupuoliroolien murtuminen ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan. Siellä nuo suuret lapsilaumat juoksevat maitoannosten ja herkkujen perässä. Moni jakso päättyy samassa tilassa järjestettäviin juhliin. Ahtaiden katujen yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä. Hoitajat ottavat nämä alueensa potilaansa omikseen ja ovat valmiita venymään pitkälle näiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Välillä tämä venyminen myös vetää hoitajat tyhjiin. Kutsumusammatti ei aina yksin riitä suojaamaan työn varjopuolilta. 

Yksi sarjan vetovoimaisuuksista onkin mielestäni juuri sen rosoisuus. Kaikki ei niin sanotusti mene kuten elokuvissa. Lapsi ei aina synny elävänä tai edes terveenä. Joskus äiti ei selviä, joskus ei isä. Läpi koko sarjan purskahteleva ilo saa jatkuvasti vastaparikseen syvältä syövää surua. Usein kätilöt nieleskelevät potilaiden kipeiden kohtaloiden äärellä. Luostarin huoneissa ja käytävillä itketään. Palvelemisen ammattilaiset eivät ole immuuneja palveltaviensa kivulle. 

Päähenkilöt eivät myöskään itse ole koskemattomia. He kohtaavat väkivaltaa, sairastuvat tai järkkyvät mieleltään. Kaikki eivät selviä aina edes hengissä. Näiden keskeisessä roolissa olevien henkilöiden kautta käsitellään muistisairauden, alkoholismin, hengellisen ja maallisen kutsumuksen kysymyksiä. Mukana ovat myös ikääntymisen, yksinäisyyden ja seksuaalisuuden kipuja. Pitkän sarjan aikana aiheiden kirjo on laaja. Eläytyvä katsoja joutuu usein kuivaamaan silmäkuoppaansa television hämyyn piiloutuen. Elämä maistuu iloineen ja suruineen väkevästi kaiken aikaa. Kerronta on kaunista mutta kaunistelematonta.

Rosoisuuden keskellä koko luostarin väki muodostaa toisilleen turvaverkon. Suureen rooliin nousee luostarin johtaja. Hän on tinkimätön mutta samaan aikaan kuunteleva ja tilanteen mukaan joustava. Yksi kätilö muiden joukossa. Sarjan suurimpia kriisejä on uhka luostarin johtajan vaihtumisesta. Mahdollisuus epäpätevästä esimiehestä saa kokeneiden työntekijöiden joukon kauhun valtaan. 

Samanlainen kasvottomuuden uhka esitetään ajoittain kaupungin suuressa sairaalassa. Poikkeuksellisen työmääräyksen tai yksittäisen potilaan kautta kurkistetaan välillä suureen sairaalaan. Vanhan ja ahtaan asuinalueen läheisyys katoaa siellä jo ennen kynnystä. Kohtaaminen, kuuntelu ja yksilöllinen hoito loistaa suuressa ja kaukaisessa laitoksessa poissaolollaan. Kehitys näyttää tuovan mukanaan muutakin kuin edistyksellisiä hoitolaitteita. 

Sarjan edetessä, itse synnytykset jäävät vähemmälle. Ne kyllä pysyvät mukana kätilöiden elämää kuvaavassa sarjassa mutta käsiteltävät aiheet alkavat siirtyä entistä enemmän perheisiin ja alueen asukkaiden yleisiin asioihin. Kaiken aikaa keskellä on ihminen. Tai oikeastaan kaksi ihmistä. Suurena teemana on kyky hoitaa työnsä hyvin ihmisenä ihmisten keskellä. Kätilön tai sairaanhoitajan tehtävissä luostarin asukkaat menevät lähelle ja niin myös joutuvat lähelle. Samalla kun potilas paljastuu heille, he joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos eivät potilaalle, niin kuitenkin itselleen. Sulkemalla itsensä he väistämättä tappaisivat itsestään kyvyn tehdä työtä avoimesti ja oivaltavasti. Hyvin tehty työ vaatii henkilökohtaisen uhrin. Vuorovaikutuksen työ on rikas mutta raskas. Tämän ymmärtäen Poplarin väki sulkee kätilönsä arvostukseen ja kiitoksiinsa. Joskus työ kiittää tekijäänsä – onneksi joskus muutkin ihmiset.