138# Hikoilua kevään simulaatioissa

– Tarvitaan kaksi hoitajaa. Ketkä alkavat hoitajiksi? 

Näin kyseltiin tunnin aluksi. Oikeastaan oli alkamassa vasta toinen oikea simulaatiotuntimme opintojen aikana. Edellisenä päivänä oli ollut se ensimmäinen. Luokkaa olemme käyttäneet ennenkin ja sairaalaelvytyksen tunnilla oltiin jo ikää kuin simulaatiossa. Tosin silloin tunnin aiheen huomioiden oli aika helppo arvata, mihin päin asiat alkavat etenemään. 

Nyt toisen vuoden keväällä pääsimme simuloimaan sekä sisätautien että kirurgian kurssien päätteeksi. Riippuen siitä, miten harjoittelut kenelläkin ajoittuivat, saattoi toinen simulaatio tulla erittäin hyvään aikaan. Kotihoidon harjoitteluun meneville aiheet olivat vain kertausta. 

Toiseen simulaatioon oli ilmoitettu aiheeksi vaatimattomasti koko kurssin oppimäärä. Tosin valmistautumisohjeessa oli mainittu vielä muutamia aiheita erikseen. Oletuksena oli, että kirurgian simulaatiossa pääsemme joko ohjeistamaan potilasta ennen leikkausta tai sitten seuraamaan leikkauksesta tulevan tilaa. Sisätautien potilaalle arvelimme käytävässä sydänsairautta, keuhkosairautta tai jonkin tyyppistä infarktia. Tai siis jotakin aina kerrallaan. 

Ketkä siis alkoivat hoitajiksi? Kysymys oli pelottava. Simulaatioluokassa hoitajan rooleihin päätyvät joutuvat tietenkin kaikkein kovimmille. Edellisenä päivänä olimme oppineet, että joskus voidaan käyttää myös elävää potilasta, joten sekin rooli saattoi tulla jakoon. Potilaan rooli on siinä mielessä helppo, että siinä opettajat antavat ohjeita ennakkoon ja tarvittaessa korvanappiin puhumalla. Potilaana olleen todistuksen mukaan siinäkin oppii paljon. 

Tietenkin ilmoittauduin hoitajaksi. Mokaamisen vaara vaanii simulaatiossa ja tuskin kukaan selviää ilman kehitysehdotuksia. Päätin nostaa kuitenkin käteni kahdesta syystä. Ensinnäkin elvytyspaja jo todisti, että mokaillessaan oppii paljon. Niin tekee myös mokailematta tehdessään. Päätin, etten missään nimessä halua päättää päivää potilaana vaan nimenomaan aktiivisesti tehden. Viimeisen tilanteen jälkeen olin entistä tyytyväisempi valintaani. Toiseksi päättelin, että päivän piina helpottaisi sitä nopeammin, mitä aikaisemmassa tilanteessa olisin mukana. Edellisen päivän simulaatiossa oli nähty, että ensimmäinen tilanne voi olla helpompi vaikkakin palautteessa helposti puututaan vähän jokaiseen osa-alueeseen ja seuraavat saavat vähän vinkkejä. 

Luokka valvomon näkökulmasta. Jos potilaana on nukke, sen toimintoja ohjataan täältä ja mikrofonin kautta potilas puhuu. Vasta tällä kerralla huomasin, että luokan katossa on useiden kameroiden lisäksi melko tiuhaan mikrofoneja roikkumassa. Pienemmätkin kuiskaukset kuuluvat valvomoon.

Ilmoittautumistani seurasi yksi opintojen suurimmista onnen hetkistä. Melkein heti ilmoittautui se toinen hoitaja. Parikseni joutumisen uhka ei aiheuttanut empimistä, kiertelyä, kaartelua tai tilannetta, jossa opettaja joutuu valitsemaan haluttomien joukosta parin ei toivotulle. Ilmeisesti oli luottoa, edes vähän. Samaan tilanteeseen valittiin myös omainen ja lääkäri. Molempia tietenkin opettajat valmistivat rooleihinsa, eikä lääkärin tarvinnut valmistautua vastaamaan kysymyksiimme omasta oppineisuudestaan.

 Jo ennen alkutilanteen selostamista hoitajien päämme alkoivat käydä kuumana. Olihan jo annettu monta vihjettä tulevasta tilanteesta. Tiesimme, ettei potilas tulisi olemaan elävä. Silloin esimerkiksi elvytystilanteen simulointi olisi mahdollinen. Myös suoniyhteyden simulointi olisi mahdollinen. Myös monia muita vaikutuksia nukkepotilaan saaminen nosti mieleen. Toiseksi näytti varmalta, että tilanteessa olisi konsultoitava lääkäriä. Tai ainakin siihen olisi ilmeinen mahdollisuus. Niinpä alkaessamme kuuntelemaan alkutilannetta, kulki mielessä vielä kuva kiireellisen yhteydenoton rakenteesta. 

Tietenkään en paljasta alkutilannetta enkä tulevia tapahtumia. Kuitenkin oli hauska huomata, miten vauhdikkaasti hoitopaidan taskusta kaivettu kynä alkoi tehdä muistiinpanoja opettajien selostuksesta. Se ei tietenkään sisältänyt suoraa vihjettä tulevasta tapahtumien kulusta. Lääkärin ja omaisten saadessa omia ohjeitaan, me hiivimme eteistilaan valmistautumaan ja pohtimaan vaihtoehtoja tulevasta. Tietenkin esitiedot oli rakennettu niin ovelasti, että saatoimme keksiä siitä useita eri mahdollisuuksia. Jotakin akuuttia odotimme. 

Eteisessä harmittelimme, miten huonosti olimme valmistautuneet tilanteeseen. Huonommin kuin kukaan sairaanhoitaja missään. Emmekä tarkoittaneet opiskeltuja asioita. Oli niissäkin varmaan puutteita. Kuitenkin huomasimme, että oikeasti olisimme yleistilanteen lisäksi selvillä potilaan tilanteesta hieman enemmän. Vuoron alussa olisimme kuulleet tosielämässä ainakin pienen raportin päivän tapahtumista ja voinnista. Mutta ehkä se ei ollut tilanteemme kannalta oleellista. Sitten hoitajakutsu soi… kamerat kävivät ja kylmien käsivarsien päässä kämmenillä oli kylmännahkea hiki.

Koska kaikki eivät mahdu valvomoon, seuraavat muut opiskelijat tapahtumia elokuvanäytöksen puolelta. Täällä koitetaan löytää vastauksia opettajan antamiin tarkkailutehtäviin ja haaveillaan popcornista.

Ehkä viidentoista minuutin päästä opettajat lopettivat tilanteen. Potilas oli hengissä, lääkäri ei huutanut naama punaisena ja omainenkin oli verrattain rauhallinen. Oma tunteeni oli luottavainen. Tietenkin palautteessa opettajat keksivät myös parannettavaa. Opettajien avulla myös muut opiskelijat. Kuitenkin olimme tehneet oikeita asioita. Totta kai pelin henki on palautteen yhteydessä opettaa ja oppia paljon. Siksi joku saattaa joskus masentua hyvinkin hoidetun tapauksen jälkeen. Mielestäni opettajat kuitenkin muun palautteen keskellä korostivat hyvin sitä tosiasiaa, että pärjäsimme hyvin ja teimme kaikki tärkeimmät asiat oikein. Sen jälkeen valittiin henkilöt seuraavaan tilanteeseen.

Päivän lopussa oli hyvin tyytyväinen. Hoitajana oleminen, muiden tilanteiden seuraaminen ja palautehetket opettavat paljon. Yksittäisinä asioina opitut tiedot ja taidot ovat piirtyneet kokonaisuuksiksi. Mutta kaikkein tyytyväisin olin haluuni ilmoittautua ensimmäisenä. Päivän saldona oli se, että kaksi opiskelijaa ei ollut missään roolissa. Muut tilanteet sinä päivänä sisälsivät enemmän muita henkilöitä kuin hoitajia. Toki seuraaminen ja keskusteleminen opettaa mutta olisin ollut kyllä hyvin pettynyt, jos koko päivä olisi mennyt seuraillessa. Käsi nousee jatkossakin ensimmäisten joukossa. 

59# Kurkistus simulaatioluokkaan

Hoitotyön luokka on sairaanhoitajien pyhä paikka. Sinne tullaan kynnet leikattuna, tukka ja parta kiinni, korut poistettuna ja hoitovaatteet päällä. Toki välillä rennot housut ja ehjät alkkaritkin riittävät. Kuitenkin kädet on oltava hoidetut ja haavat laastaroituina. Kynsi-, käsi- ja kynsinauharatsioita odotetaan. Selvästi meininki on erilainen kuin muissa luokissa. Hoitotyön luokan tunteja myös odotetaan. Niitä pidetään parhaina tunteina. Vaikeimmillaan niissä vuodetaan verta ja aina saadaan tarttua toimeen omin käsin. Mutta ei sairaanhoitajaksi haluava joudu tyytymään vain tähän luokkaan.

Jos hoitotyön luokka on koulun pyhä paikka, olisi koulun kätköissä myös niin sanottu kaikkein pyhin. Se on simulaatioluokka. Viime perjantaina pääsimme kurkistamaan sinne. Oli aika kohdata potilas joka on melkein oikea.

Simulaatioluokan eteistilassa on varasto. Hyllyillä ja lattialla lojuu sairaalassa ja ambulansseissa löydettäviä laitteita ja hoitovälineitä. Vaaterekissä on ensihoitajien vaatteita odottamassa akuutin hoitotyön tunteja. Laatikoista löytyy myös tekoverta ja muita naamiaiskaupasta löytyviä maskeeraustuotteita. Hintalaput olivat vielä esillä. Niihin päästäneen tutustumaan tulevilla opetuskerroilla. Siistin käsin ei tässä koulussa selviä. 

Luokan puolelle astuessa oppilaita odottaa pesualtaiden rivi. Tässä luokassa ei taida olla aikaa odotteluun ja jonotteluun. Hoitotyön luokassa altaita on vain yksi ja tunnin alussa jonottelu kestää. Sairaanhoitaja kun pesee käsiään vähintään puolen minuutin ajan. On helppo laskea, kuinka pitkään kymmenen opiskelijaa viettää veden ja saippuan äärellä. Simulaatioluokassa tähän menee sitten vain kolmasosa. Ehkei tätä ole kukaan suunnitellut. Itselleni kuitenkin välittyi ajatus, ettei täällä pelleillä. Ei ainakaan yhtä paljon kuin hoitotyön luokassa.

Jonoihin järjesty. Mikrobit hävitä.

Samanlainen ajatus kasvoi, kun ymmärsin olevani kuulusteluhuoneessa. Tiedät sen toispuolisilla peileillä vuoratun huoneen, joka on tuttu kaikille poliisisarjoista. Sieltä toiselta puolelta poliisit tai tässä tapauksessa opettajat tarkkailevat opiskelijoita huomaamatta. Tarkkailu tapahtuu paitsi lasien läpi, myös kahden katossa olevan kameran kautta. Kameroiden kuva välittyy myös luokan toiseen, erillään olevaan, puoliskoon jossa suoritusten aikana muu ryhmä voi seurata tapahtumia. Näin saadaan aikaan vertaisoppimista. Mutta myös todella kuumottavia tilanteita. Tässä luokassa saatetaan viettää opintojen ikimuistoisempia hetkiä. 

Nyt emme olleet vielä tässä kohtaa. Opettaja pysyi näkyvillä ja koko ryhmä ahkeroi yhtäaikaa samassa tilassa. Olemme vielä siinä vaiheessa missä perustaitoja opetellaan. Niiden soveltaminen simulaatioluokan koko hienoudessa tulee sitten myöhemmin. 

Nyt olimme tulleet luokkaan niiden potilaiden vuoksi. Tunnin yleisaiheena oli hengitys. Siihen liittyi paitsi hengitysteiden imeminen puhtaaksi limasta ja muusta vastaavasta. Lisäksi ohjelmassa oli hapen antaminen ja hengitysäänten kuuntelu. Juuri hengitysäänien vuoksi olimme tulleet luokkaan. Hoitotyön luokassa olevat tavalliset nuket kun eivät elä. Pariltakaan ei kannata kuunnella. Sillä vaikka pari eläisi ja hengittäisi, ei häneltä voisi kuunnella poikkeavia hengitysääniä. Ei ainakaan joka parilta. Simulaatioluokassa nuket hengittävät juuri sillä tavalla kuin opettaja kaukosäätimellä päättää. 

Simulaatioluokan nuket siis hengittävät. Niiden sydän lyö, silmät liikkuvat ja luomet räpsyvät. Puhetta ne tuottavat sen mukaan, kuin opettaja peililasin takaa päättää mikrofoniin puhua. Tosin nyt nukkeja oli vain kaksi. Toisella ei ollut toimivia silmiä mutta rintakehä kyllä nousi ja sydän tuntui sykkivän. Parempi nukke oli rikki. Aika monta stetoskooppia piti siis mahtua tälle yhdelle nukelle samaan aikaan.

Hengityksen kuuntelu ja hapen antaminen toteutettiin leppoisasti yhdessä kokeillen. Koululla ei ole vielä happipulloa tai happiseinää, johon letkut voisi yhdistää. Kuitenkin saimme tyhjiltään kokeilla happiviiksiä ja erilaisia maskeja molemmille nukeille. Näistä välineistä vain happiviikset olivat itselleni ennestään tutut. Nekin vähän harmillisen sattumuksen kautta. Joskus osastolle kutsuttuna yritin auttaa happiviiksiä pysymään kipeän ja kuolevan potilaan nenällä. Monen yrityksen jälkeen sain ne jotenkuten pysymään sieraimissa. Kuitenkin pian hoitaja tuli, ihmetteli sitä solmua johon viikset olivat menneet ja korjasi ne oikein. Pahoittelin osaamattomuuttani mutta sain kiitoksen yrityksestä. Ensi kerralla osaan sitten senkin. 

Vähän huolellisempi osuus tästä tunnista pidettiin liman imemisen kanssa. Kyse on siis ylä- ja alahengitysteiden avaamisesta. Niihin kun uhkaa kertyä limaa hengitystä vaikeuttamaan. Monelle on varmasti tuttu hammaslääkärin suuhun asettama imuri. Me opettelimme myös nielun, nenän ja kaulan kautta henkitorveen menevän aukon kautta imemisen. Tämä tehtiin pareina. Toinen avusti ja toinen teki. Opettaja katsoi ja opasti ja muu ryhmä laski laskuja. 

Nämä parityönä tehtävät harjoitukset ovat mielestäni parhaita. Niissä saa opetella parin kanssa viestimistä. Tässä alahengitysteiden imemisessä ohjeiden mukaan toimenpiteen tulee olla steriili. Silloin käytössä on erilliset välineet ja niiden käsittelyyn pätevät tietyt säännöt. Steriili tulee tehtaalta pakattuna niin, ettei se sisällä minkäänlaisia mikrobeja. Tehdaspuhtaissa välineissä on läsnä ilman ja ympäristön luonnollista kasvustoa. Näiden steriilien välineiden kanssa on hauskaa yrittää tehdä kaikki oikein ja olla koskematta mihinkään, mikä saastuttaisi esimerkiksi hanskat. Siinä myös parin kanssa tapahtuva kommunikointi korostuu. Tällaisissa harjoituksissa tulee hyvin selville, millainen kukin pari on. Näissä on helppo kuvitella, kenen kanssa haluaisi ehkä olla töissä ja kenen kanssa ei.

Steriiliyden turvaamisen lisäksi toimenpide oli melko helppo. Tosin helppous nosti esiin simulaatioluokan rajat. Oikeassa elämässä potilas ei nauti toimenpiteestä hiljaa ja tyytyväisenä. Kuvittele itse imuletku nenääsi. Tai vajaa kymmenen senttiä nieluusi. Vaikka imuletkun vaihdettava pää on ohut, ärsyttää se helposti. Imu pitää myös muistaa sulkea säännöllisesti, ettei se vie kaikkea happea. On siis yleistä, että potilas liikkuu, nykii, yökkii tai jopa oksentaa. Olisipa meillä tällainen simulaatioluokka! Silloin tulisi vauhtia tunteihin. Joutuisi ihan tosissaan pelkäämään luokkaan astuessa.

Kaapin päällinen paljastaa, että joskus on harjoiteltu myös vainajan laittoa.