70# Ensimmäinen etäviikko

– ”Onko kirkkokin peruttu?” Näin poikkeustila iski kotikoululaisen tajuntaan kotiläksynä ollutta linturetkeä tehdessä. Ei tämä meidän vanhin aina ole niin innokas lähtijä sunnuntaisin. Mutta ainakin on tottunut lähtijä. Joskus ollaan reissussa, joskus sairaana ja kesäloman aikana ei koskaan mennä oman seurakunnan jumalanpalvelukseen, ettei isällä iske työvaihde päälle. Mutta muuten tietää, että mennään. Nytkin kun isä on ollut poissa töistä.

Vaikka tuossa vaiheessa viikko oli vasta puolessa välissä, oli jo monta asiaa ehditty perua. Ei lähdetty liikuntaharrastukseen, ei toisenakaan päivänä. Ei päästy pistooliradalle eikä edes perheen kesken uimaan. Koulu oli muuttunut yllättäen kotona käytäväksi. Kaikki pyynnöt kauppareissulle mukaan pääsemisestä alettiin tylysti torjua. Ei edes kirkkoon. Näin alakoululainen näytti ymmärtävän, että on astuttu aivan poikkeukselliseen aikaan. 

Linturetki jatkui. Samalla käytiin tutkimassa läheistä rakennustyömaata ja tekemässä opettajan lähettämiä harjoituksia. Mitä näet? Mitä kuulet? Mitä tunnet? Mitä toivot? Mitä mahtaa pieni toivoa? Ei oikein osannut sanoa iltapalan herkkuja lukuun ottamatta. Niitä onneksi oli.

Talvilomalta palaamisen jälkeen aloitin toimet Koronan varalta. Oli selvää, että se tulossa. Mutta nopeus oli yllättävä. Samalla myös hallituksen toimet tulivat nopeasti mutta sitä tuskin voi pitää huonona asiana. Lomalta palaamisen jälkeen aloin varovasti laajentamaan kodin tarpeiden kiertovarastoa. Meillä kaupassa yritetään normaalistikin käydä mahdollisimman paljon etupainoisesti. Tuoretuotteita ei tietenkään voi ostaa liikaa etukäteen mutta säilyvissä tuotteissa meillä on jo pitkään pyritty siihen, että kaapissa on aina myös täysi pakkaus odottamassa. Pienemmissä pakkauksissa tämä sama toteutuu vähän useamman pakkauksen puskurilla. Näin ei haittaa, jos joskus jotain unohtuu ja ruokalistaa voi suunnitella ja soveltaa rennosti. Aina ei tarvitse käydä kaupassa, jos ei tahdo tai voi. En joutunut taistelemaan vessapaperista. Kaikkea ei meilläkään ollut mutta kävin hakemassa tärkeimpiä pahimpien ruuhkien helpotettua ja kaupan hyllyjen täytyttyä uudelleen. 

Nyt näitä kauppareissuja saa tehdä ihan hartiavoimin. Kahden viikoittaisen kauppareissun sijaan nyt käydään vain kerran ehkä pitkänkin aikaa. Pieni lisä kontaktien välttelyn talkoissa. Ostokset täytyy tehdä sillä ajatuksella, että jo seuraavana päivänä alkaa jotain oireita ja seuraava kauppareissu siirtyy. Toki ruokaa saa tilata ja apuakin saa. Mutta koskaan ei tiedä kuka tutuista ilmoittaa olevansa oireinen ja kuinka pitkät jonot tilauksissa on. Kaikki ostettu tulee syödyksi eikä mukana ole mitään normaalista poikkeavaa. Herkkujen seassa pari harvinaisuutta. Tuoretuotteita täytyy hankkia yhä noin viikon välein. 

Nyt jokaisen on hyvä pitää ainakin pientä puskuria ruuan ja muiden kodin tarpeiden suhteen. On todistettu, että ihmisten ostokäyttäytyminen voi olla yllättävä. Ensin vessapaperi ja säilyvä ruoka. Sitten kun väläytettiin lääkkeiden ostorajoituksista, alettiin ostamaan lääkkeitä. Mikä tuote seuraavana? Jos ei ole vielä hankkinut itselleen pientä puskuria eri asioiden suhteen, se kannattaa tehdä nyt. Silloin ei tarvitse olla tyhjentämässä hyllyä tai harmittelemassa tyhjän hyllyn edessä myöhemmin. Pitkittyessään poikkeusolot saattavat vaikutta tuotanto- ja kuljetusketjuihin. Niitä suurempi uhka vielä vähän pitemmälläkin aikavälillä ovat niistä julkaistut uutiset ja niiden mahdollisesti synnyttämät ostoryntäykset.

Tällä viikolla olen iloinnut monista ammattilaisista, jotka ovat pystyneet jatkamaan töitään. Pienten koulusta on tullut tehtäviä, itse olen saanut opetusta, posti on saapunut ja roskat ovat kadonneet. Vesi ja sähkö on toiminnassa. Ja hyvä, että nettikin toimii. Kaupassa mikään ei viitannut tällä viikolla poikkeusaikaan. Paitsi, että monia tuotteita oli tuotu ylimääräisiä lavoja viime viikon kaltaisen tilanteen varalta. Nyt nuo lavat olivat täynnä. Siivoojat olivat vieneet edellisen viikon muovit mennessään.

Koulussa olemme siirtyneet etäopetukseen. Hieman yli puolet luokasta löysi tiensä ensimmäisille Skypessä pidettäville tunneille. Mikään ihanteellinen tilanne nuo tunnit eivät olleet. Puhelut katkeilivat, videot pätkivät ja kotona kykkivät opiskelijat olimme poikkeuksellisen passiivisia. Opettaja ei nähnyt chat-näkymää koko ajan ja kaikki arkailivat itsensä poistamista mute-tilasta.

Ruotsin sanakoe suoritettiin myös etänä. Tosin alusta oli vanha tuttu. Nyt tarjottiin jokaiselle mahdollisuutta loistaviin pisteisiin. Kymmenen minuutin aikana huonompikin oppija olisi ehtinyt kaivaa oikeat sanat tietoonsa. Jopa paperisesta monisteesta! Oma tulokseni 15/28 oli tuttua tasoa. Nyt hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa useampi kohta jäi tyhjäksi ja monen kohdalla oikeinkirjoitus petti jälleen. 

Koulusta on tullut tietoa päivittäin. Opettajien viesteistä täytyy koota uutta tilannekuvaa. Kaikkea eivät tiedä vielä opettajatkaan. Kaikki taitopajaopetus kevään osalta ainakin on peruttu. Harjoitteluita jatketaan toistaiseksi. Nähtäväksi jää, mikä on tilanne kolmen viikon päästä, kun me olisimme vuorossa. Muuten opetusta annetaan nyt lukujärjestyksen mukaisina skype-tunteina tai tehtävinä. Melkoinen haaste tämä tulee olemaan, kun samalla saa osallistua kotikoulun vetämiseen lapsille. 

Kurkussakin tuntuu oikeastaan pientä karheutta. Saapa nähdä… Onneksi on niitä herkkuja varastossa. Saattaa paaston aika katketa.

Askartelutunnin tulos. Ei sisälly sairaanhoitajan opintoihin.
Emme jääneet vallan ilman jumalanpalvelusta. Emme vaikka “kirkko” jäikin siivoamatta. Tervetuloa keskiviikkoisin ja sunnuntaisin samalla kanavalle!
Kakku ja vuoka olivat eri mieltä irtoamisen suhteen. Kuitenkin saatiin viettää kirkkokahvitkin.

54# Vaatteet tekevät hoitajan?

Kevätkausi on täynnä taitopajatunteja. Melkein viikoittain käsitellään teoriatunneilla jotain hoitotyön taitoa, saadaan kirjasta läksyä ja sitten jossakin vaiheessa kokoonnutaan hoitotyön luokkaan tekemään käsillä käteviä juttuja. Nämä taitopajatunnit tuovat viikkoihin mukavasti ilmaa. Kun luokka on jaettu neljään pienryhmään näitä varten, on vain joka neljäs tunti itseä koskevaa opetusta. Kun taitopajatunnit ovat vielä yleensä koko aamu- tai iltapäivän mittaisia, kertyy vapaata mukavasti. Välillä on kokonaisia vapaapäiviä. Hankalimmillaan pari tällaista taitopajaa seuraa toisiaan iltapäivällä muun opetuksen jälkeen. Silloin on huono arpa olla siinä viimeisessä ryhmässä. Ihan siedettävää jos asuu lähellä tai keksii muuta tekemistä odotusaikana. Koululla ajan saa kyllä kulumaan mutta eväiden riittävyys on pitkinä päivinä haaste. 

Taitopajatunnit ovat tuoneet mukanaan vaatetuksen haasteet. Syksystä alkaen osa on metsästänyt valmistuvan kurssin hoitotyön vaatteita. Osa on käyttänyt facebookin kirppariryhmää. Osa on tilannut vaatteita netistä tai marssinut työasuja myyvään liikkeeseen. Hoitovaatteita kyllä on saatavilla. Uutena ne vain maksavat valitettavan paljon. Housut + paita saattavat kustantaa lähemmäs sata euroa. Onnekas tai sinnikäs voi löytyy reilusti halvemmankin setin. Joka tapauksessa tämä on osa opiskelun harmillisia piilokuluja. Kovin mukavalta tuntuisi saada vaatteet koulun puolesta.

Ensimmäisten taitopajojen myötä on liikkunut kysymyksiä vaatteiden tarpeellisuudesta. Ketään ei ole käännytetty vielä ovelta. Lääkkeiden jakoa ja vaikkapa potilaan liikuttelua tehtiin melkein arkiasussa. Liikuttelua varten oli vihjattu joustavien housujen tarpeesta. Itselläni oli silloin verkkarit vuosimallia 2002. Vaatimukset vaateiden suhteen kuulemma vaihtelevat tunnin aiheen ja opettajan mukaan. Neuloja sisältävissä pajoissa suurimmalla osalla on ollut päällä hoitotyön paita. Housuissa vaihtuvuutta on ollut enemmän. Injektiopajaan valmistautuessa hihittelin luokkakavereiden sanoittamalla vaatimukselle rennoista vaatteista ja ehjistä alkkareista. Varmaan paikatutkin käyvät.

Hoitotyön vaatteet ovat käytössä siisteyssyistä. Missä neula, siellä veri. Siisteys toimii myös toisinpäin. En usko kenenkään pesevän käsiä arkisesti yhtä huolellisesti, kuin tuntia aloittavien hoitajaopiskelijoiden. Tuntuu hyvältä huomata, että jollakin tavalla vakavasti ainakin nämä vuoden aloittaneet neulapajat on otettu. 

Vaatteet eivät ole vain siisteyttä. Eivät vain välttämättömyys. Ne kertovat tilanteesta ja sen luonteesta. Meillä lapset tietävät isän farkuista, että nyt mennään johonkin tai joku tulee meille. Muuten isä viihtyy paikatuissa lökähousuissa. Jos isä laittaa tukan, on jotain erityisen tärkeää tapahtumassa. Fiksuja tyyppejä.

Joskus viljelijämies puheli suntiontoimessaan pastorin työhaalareista. Auttoi riisumaan jumalanpalvelusvaatteita päältäni ja laittoi niitä kaappiin. Sanoi, että ovat vähän kauniimmat haalarit kuin hänellä mutta eivätkös kuitenkin työvaatteet. Viisas viljelijä. Seurakuntatyössä ei olisi pakko pitää erillisiä työvaatteita. Kaikissa tunnustuskunnissa ei pidetäkään. Solmio tai pelkkä kauluspaita saattaa riittää. Vanhassa kirkollisuudessa jumalanpalvelusvaatteet periytyvät kuitenkin antiikin maailman vaatetuksesta. Ulkoisesti kutakuinkin samalla tavalla pukeutunut mies olisi saattanut palvella rikkaan miehen juhlissa. Siis puhtaan valkoiset vaatteet, talon isännän värejä kantava päällysvaate ja kenties olalla tai käsivarrella liina maljan tai pöydän pyyhkimistä varten. Vaatteet, joita ei virkatehtävissä saa itse valita. Niihin pukeudutaan koska huolimatta siitä, pitääkö niistä vai ei. Kesähelteillä tekisi mieli sanoa, että ei kiitos. Niihin pukeudutaan muiden vuoksi.

Pukeutuminen tuo kuitenkin turvaa myös vaatteen kantajalle. Se suuntaa ajatukset edessä olevaan toimeen ja tehtävään. Piikkarit sidotaan päättäväisesti ennen juoksua, hansikasta vedetään paremmin käteen, varusteita korjaillaan ja mitä kukin tekee. Pukeutuminen voi olla rituaali, siirtyminen ja valmistautuminen. Vaatteet ankkuroivat irti pelon ja epävarmuuden vaikutuksesta. Vaatteet ikään kuin pitävät paikoillaan, vaikka mieli saattaisi haluta pois. Kirkon kauniissa jumalanpalvelusvaatteissa tältä harvoin tuntuu. Ehkä aavistuksen verran joskus hautajaisissa. Silloinkin nuo virkavaatteet muodostavat panssarin ja tuen, joka tylpistää surusta terän ja tasoittaa tunnekuohut alleen. Nuo vuosituhantiset palvelijan vaatteet kertovat, että nyt ei ole aika itselle ja omille tuntemuksille – nyt on aika muille. Ne eivät sulje mutta sulattavat.

Samankaltaista olen kokenut paljon enemmän seurakuntatyöläisen arkipuvun kanssa. Suomessahan se on tumma puku papinpaidalla. Asun juuret ovat myös antiikin maailmassa. Silloin musta kaapu on kertonut yksinkertaisuudesta, epäitsekkyydestä ja rikkauksien kieltämisestä. Eri vaiheiden kautta läntisessä maailmassa tuo kaapu on muotoutunut hyvin lähelle tylsän virkamiehen vaatteita. Monille myös melko tuttu juhlavaate tuo musta puku. Perusasetelma on kuitenkin tuo vanha. Se ei koreile väreillä tai erottuvilla tyyleillä. Itse olen kokenut suurta iloa tuosta vaatekaapin sisällöstä. kaksi mustaa pukua ja kymmenkunta hitaasti harmaantuvaa paitaa. Ne ovat nyt vähemmällä käytöllä työhuoneen kaapissa. Sieltä on ollut helppo ottaa. Ei ole pitänyt valita vaatteita mielialan mukaan. Ei ole tarvinnut miettiä onko joku tilaisuus tai joku ihminen tärkeämpi kuin toinen. Aina samat vaatteet, aina sama työ. Sitä vaatteet kertovat tekijälleen ja sille, joka katsoo niitä ulkopuolelta.

Työvaatteet kertovat: Minä olen tässä. En siksi että olisin ystäväsi tai koska tahtoisin nyt jakaa kanssasi tämän hetken. Minä pelkään ja joskus inhoankin. Vihaan paljoa siitä mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tämä synnyttää minussa halun paeta, juosta pois ja jättää sinut yksin pimeyteesi. Mutta minä olen tässä. Lupaan olla pelkäämättä, vihaamatta tai lähtemättä. Sillä nämä vaatteet sitovat minut sinuun. Näiden haalareiden virka on sinua varten. Siksi minä olen uskollisempi kuin ystävät, kärsivällisempi kuin kaverit, minä olen rohkeampi kuin ehkä haluaisinkaan olla. Minulla on sankarin vaatteet ja siksi olen minä nyt sinulle sankari. Ilman näitä minä olisin vain Klark Kent. Mutta älä pelkää, tässä on superman.

Työvaatteiden alle voidaan paeta kyllä väärälläkin tavalla. Voidaan hakea roolia, joka on itselle vieras ja oman persoonan vastainen. Oikein ymmärrettynä vaatteet kuitenkin yhdistyvät persoonaan ja tukevat sitä mikä ihmisessä voisi olla parasta. Tätäkin taitopajoissa harjoitellaan. Millainen hoitaja minä voisin olla pitäessäni näitä vaatteita?

52# Job interview

Olin työhaastattelussa. Kokemus oli mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa sillä paikalla. Kaksi haastattelijaa pöydän toisella puolella. Toinen oli vakava ja toinen pelottavan ilomielinen. Silmäilivät välillä CVtä ja kyselivät kinkkisiä kysymyksiä. En usko, että tulin valituksi.

Kyseessä oli Brighterkind niminen vanhainkoti englannissa. Yksi Britannian suurimmista toimijoista alallaan. Kasvava ja nykyaikainen toimija. Etsivät sairaanhoitajaa yhden talonsa tiimiin. Vaikka olin lievästi alikoulutettu ja ansioluetteloni olisi sopinut ehkä enemmän lähetystyötä tekevän järjestön hommiin, pääsin haastatteluun. Tulivatpa haastattelijat ihan luokseni. Luokkaan. Olivat kovasti luokkalaisteni näköisiä.

Kyse oli Communications skills kurssin laajasta kokonaisuudesta. Ammattikorkeakoulun vaatimusten mukaan meitä valmennetaan kurssilla myös työnhakuun. Hoitoalalla töitä oletettavasti riittää jokaiselle, joka niitä tahtoo tehdä. Mutta työnhakutaidot mahdollistavat mielenkiintoisista ja ulkomaalaisistakin paikoista kamppailun. Kuulemma. Opettaja oli etsinyt oikean ilmoituksen, esitteli meille firman nettisivutkin ja laittoi töihin. Ensimmäisenä oli vuorossa CV:n laatiminen. Moista en ollutkaan koskaan laatinut. Innostuin illan pimeydessä kotona sitä sitten tekemään ja olinkin melko tyytyväinen tulokseen. Tosin siinä innostuksessa unohdin, että se piti laatia tuota vanhainkotipaikkaa silmällä pitäen. Olisin ehkä päässyt korkeintaan kappalaiseksi vanhainkodin kappeliin. Siis jos siellä moinen olisi ollut. Palautekierroksella opettaja antoi kuitenkin hyvää palautetta. Naureskellen totesi, etten ollut ainoa, joka unohti hakevansa vanhainkotiin sairaanhoitajaksi. Taisi tykätä Afrikka-aiheisesta kuvastani. 

Seuraavalla kierroksella jokainen kirjoitti ansioluettelonsa kaveriksi saatekirjeen. Siis ytimekkään myyntipuheen, jossa kerrottiin, miksi olisi hyvä ehdokas paikkaa täyttämään. Tässä kohtaa muistin haettavan paikan. Opettajan antamilta vinkkisivuilta oli helppo kerätä fraaseja kirjeen täytteeksi. Olin esimerkiksi tyhjä taulu, jolle on helppo opettaa talon tavat kerralla oikein.

Sitten lyötiin pöytään kysymyksiä, joilla harjoitella työhaastatteluun. On annettava opettajalla kunniaa siitä intensiteetistä, jolla hän tätä prosessia luotsasi. Hänellä oli paljon materiaalia, neuvoja ja vinkkejä jokaiselle. Tuskin niitä meidän kurssillemme oli yksin keksitty. Mutta paljon tylsemminkin tällaisen työnhaun olisi voinut käydä lävitse. Niiden papereita, jotka olivat nopeammin tunneilla valmiita, hän vielä kiersi katselemassa ja antamassa tyylillisiä vinkkejä sanojen sisällöistä ja vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Tätä hän tekee paljon muutenkin. Hienoa olla ei suomenkielisen opettajan kurssilla. 

Yksi osa tätä valmistautumista oli kansainvälisen mielenlaadun harjoitteleminen. Kuulemma meille suomalaisille on vaikeaa kehua itseämme. Englantilaisen työpaikan hakemista varten jokaisen tuli pistää parasta omakehuaan peliin. Alla muutama esimerkki harjoituskysymyksistä ja omista vastauksistani niihin. Tämä harjoitus vaati mielikuvitusta siinä mielessä, että piti ajatella olevansa tosissaan liikkeellä. Mutta ihan valehdellakaan ei saanut. Palkkisitko näiden vastausten pohjalta?

Do you prefer to work alone, or as part of a team?

I am very talented in both. In a care home setting the team is essential for good work. I know from my experience that being a part of the team makes working more interesting.

What made you choose nursing as a career?

I am a talented multitasker. Also my tested people skills drove me to nursing. I am open minded to learn new and practical skills.

Would you become a doctor if you had the opportunity?

Although I would like the challenge and responsibility, I am really happy being a nurse. As a nurse I can be in a broader way near the patient and use my skillset to benefit them.

Why do you want to work in the healthcare sector?

The healthcare sector is the one where the human value is measured. I am not keen on making big money but making an impact in ones wellbeing.

What is the most difficult part of being a nurse?

Being a good nurse takes courage. You can not interact with the people without revealing something from yourself. These interaction skills are the heart of nursing.

What is your greatest failure?

The greatest failures are the daily ones. The ones you fail time and again. Usually it happens me with the family and kids. It really helps me to know my own strengths and weaknesses.

Why should I hire you?

Because I am the one you and your staff can live with on the long term. I am adaptable and the one who brings with me enormous potential to benefit the whole house. 

Emme hakeneet juuri tähän taloon. Mutta sama firma kuitenkin. Ihan houkuttelevalta näyttää.

39# Palvelutalopäivän jälkeen

Millaista sulla oli? Hyvä kysymys luokkakaverin suusta. Takana oli kokemuksiltaan monipuolinen päivä. Uutta oli vilissyt silmien edestä suuri määrä. Korva oli jo luopunut toivosta rekisteröidä kaikkea ymmärrettäväksi. Mitä uutta siinä olikaan ollut? Aikuisten vaipat, Peg-letkut, Trake-letku, liman imeminen, insuliinikynä ja sen käyttö, lääkkeiden annostelu ja jako, peräruiske, syöttäminen, tässä vain muutamia mainitakseni.  

PEG-letku kuvattuna hoitotyön luokassa Kalle-nukella. Menee siis suoraan vatsalaukkuun ja korvaa ruokatorven silloin kun sitä ei voi käyttää. Ruoka on tietenkin silloin nestemäistä ja lääkkeistä pillerit otetaan hieman erilaisella tavalla.

Etukäteen ajattelin, ettei tämä palvelutalopäivä olisi mitenkään mullistava. Eikä se mitenkään jännittänyt. Talo itsessään oli tuttu. Opettajan etukäteisviesteistä olin luullut, että menisimme hieman erityyppiselle osastolle. Saavuttaessa, huomasin kuitenkin jopa osaston olevan tuttu. Vuosien aikana olin käynyt siellä useat kerran ja välillä hyvinkin aktiivisesti. Johonkin aikaan muistin ovikoodinkin, vaikka se ei ehkä ollut sallittua. Olivat vain hoitajat sen kertoneet, että pääsen sisään ja ulos oman aikataulun mukaan. Sen verran tiheään kävin saattelemassa silloista asukasta niin sanotusti riemuitsevaan seurakuntaan. Nyt siitä oli jo aikaa. Ovikoodi oli vaihtunut. Luultavasti useampaankin kertaan. Mutta vielä osasin sanoa, mikä huone oli se tutuin. Tätä myötä tiesin heti, millainen olisi tämän osaston ja käytävän asukkaiden kunto. Pääsykokeessa taisin sanoa psykologille, että hoitotyö on tuttua siitä sängyn toiselta puolelta ja toisesta roolista. Nyt oli tilaisuus päästä siihen sängyn toiselle puolelle. 

Laitostason hoitoa antavan osaston toiminta on pohjimmiltaan sellaista, mitä jokainen vanhempi on joutunut kodissaan opettelemaan. Toki hieman pienemmässä mittakaavassa. On vain niin, että osa meistäkin saavuttaa jossain vaiheessa kunnon, jossa muistutamme taas lasta ja jopa vauvaa. Pukeminen, peseminen ja ruokkiminen muodostavat perushoidollisen rungon näillä osastoilla. Sen päälle rakentaa kunkin tarpeen mukainen lääke- ja muu-hoito. Virikeohjaaja vastaa koko talon ei hoidollisesta toiminnasta. Osa kerroksen asukkaista pystyttiin ilmeisesti otollisena päivänä nostamaan pyörätuoliin ja tuomaan ajoittain kerroksen yhteistilaan. 

Perushoidollinen puoli voi hoitajaopiskelijoita pelottaa. Tai ei se varmaan kaikkien suosikki ainakaan ole. En minäkään suorastaan riemusta kiljunut, kun pääsimme vaippoja vaihtamaan ja sen alaisia pesuja suorittamaan. Voin kuitenkin myöntää kokeneeni tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys tuli siitä, ettei siinä kohtaa tuntunut myöskään mitenkään pahalta tai kummalliselta. Sitä samaa, mihin pienet lapset ovat isäänsä opettaneet. Isät ja äidit saavat uransa aikana katoavina kunniamerkkeinä päälleen kakat ja pissat, eikä oksennuksiltakaan aina vältytä. Ja kun sitä jonkun verran opettelee, ei se enää tunnu niin ihmeelliseltä. Samanlaista se on varttuneemman ihmisen kanssa. Vauvan vaipan asettaminen on vain helpompaa, koska asiakas liikkuu helpommin. Jo perushoidon taitopajassa opettaja totesi, ettei näitä vaippoja voi vaihtaa, nostamalla nukkea vain nilkoista ylemmäksi. 

Suurta taitoa, kekseliäisyyttä ja vastuuntuntoa tämä perushoito kuitenkin vaatii. Juuri sellaisia ominaisuuksia, joita aikuisilla miehillä ja naisilla pitäisi olla. Tämän kokeilupäivämme aikana, saimme kulkea melkein koko ajan työssä olevan hoitajan työparina. Niin asukkaiden liikuttelu ja peseminen kävi verrattain sukkelasti. Ehdin välillä ihmetelle ääneen, millaista kätevyyttä kaikki tämä vaatii yksin tehtynä. Vakuutti että jokainen kyllä löytää keinot. Vaikeaa se vain välillä voi kuulemma olla.

Yksi merkittävä ero näillä osastoilla on, verrattuna pienten lasten kanssa tuttuihin hommiin. Seinillä ja kaappien päällä toimenpiteitä todistavat monet valokuvat. Oli helppo löytää silmiinsä hääkuvia, lapsia ja lapsenlapsia. Oli kortteja ja tervehdyksiä isovanhemmalle. Laitosmaisen huoneen seinustoilla saattoi tunnistaa talon varustukseen kuulumattomia kalusteita. Kaiketi muistoja edellisestä kodista ja ehkä pitkänkin matkan takaa. Kaikki todisti siitä, ettei avuttomuus ja heikkous kertonut edessä olevasta kehityksestä ja odottavasta elämästä. Pienten lasten kanssahan on näin. Tällaisessa laitoksessa viesti oli päinvastainen ja vaikea. Kaikki me kuljemme kohti kuihtumista ja unohtumista. Näissä huoneissa kuihtuminen oli totta mutta unohtumista vastaan todistivat käsin askarrellut kortit. Jo papin vaatteissa noita käytäviä kulkiessani ihmettelin, miten nopeasti hyväkuntoinenkin saattaa käydä kovin pieneksi.

Pitkiä aikoja nämä asukkaat joutuvat viettämään yksin. Moni ilahtui hoitajien saapumisesta. Osa kutsui ja kaipasi välilläkin. Uskon, että jokainen talossa soisi heille lisää aikaa. Halu ei kuitenkaan muutu rahaksi, resursseiksi ja ajaksi. Kaiken sen pitäisi tulla eri tasolta. Tässä talossa hoitajamitoitus oli kunnossa, ruoka ja pyykki hoidettiin muun henkilöstön puolesta. Kuitenkin aika oli niin sanotusti kortilla. 

Voin antaa todistukseni vain niistä kolmesta hoitajasta, jotka sattuivat olemaan vuorossa päivämme aikana. Heillä riitti hyvää sanottavaa asukkaista vielä kahvillakin. Huoneissa kohtaamiset hoituivat luontevasti ja arkisen lämpimästi, sijaisenkin toimesta nimeltä kutsuen. Päivämme toteutui suotuisten aikataulujen alla, eivätkä mitkään suuret yllätykset päässeet aiheuttamaan kiirettä. Voin kuvitella, että joskus hermot tällaisissa taloissa voivat kiristyä. Sitä kiire ja riittämättömyys saavat aikaan. Ajan kuluessa tällainen voi hioa motivoituneestakin hoitajasta väärällä tavalla särmikkään ja penseän. Itse sain kuunnella vielä neuvoja siitä, miten kääntäminen tuntuu asukkaasta paremmalta tai kuka mistäkin televisiokanavasta tykkää. Samoin panin merkille, miten jaksettiin miettiä sekä muiden vuorossa olevien että seuraavaan vuoroon tulevien parasta. Lääkkeet jaettiin listan mukaisesti ajallaan eikä kaikessa menty helpoimman mukaan. Moni toimenpide ja ratkaisu tehtiin asukkaan edun, ei oman vapaa-ajan maksimoinnin ehdoilla. 

Niin, miten meni? Kaiken keskeltä mieleeni palautui kirkkaimpana huone, jossa sain syöttää samalle asukkaalle aamupalan ja lounaan. Kovin monia sanoja emme vaihtaneet, koska toiselta ne olivat jo paljon kadonneet. Olin saanut vihjeen, että hän haluaa itse pitää mukia ja siitä juoda. Samanlaisia nokkamukeja myydään marketeissa vauva öljyjen vieressä. Annoin hänen valita kulloinkin mehu-, maito- ja vesimukin välillä. Ehkä vauhtimme oli vähän liiankin rauhallinen mutta niin käy, kun tällaista rauhallista kehotetaan pitämään tahti rauhallisena. Kirjoissa oli kehotettu vaalimaan omatoimisuutta. Siinä rohkeudessa annoin hänen pitää oman käteni kautta myös lusikkaa. Helpompihan se on syödä, kun itse saa säädellä rytmiä. Välillä pidimme vähän taukoa, pidimme vain lusikkaa ja siinä samalla toisiamme. Välillä katseemme kohtasivat ja hymyilimme. En voinut olla ajattelematta sitä, miten hän luultavasti on joskus ollut syöttäjän paikalla. Niinhän minäkin olen ollut syötettävänä ja luultavasti tulen joskus taas olemaan. Näin me kuljemme kaikki hyvin samankaltaisia polkuja. Välillä vain luulemme olevamme kovin erilaisia. Nyt minä sain hetken osoittaa kunnioitusta ja palvella.

– Ihan hyvin, vastasin. Oli aika lailla sellaista kuin odotinkin. Ei mitenkään kauheaa. Mukava päivä! Sitten yritin sanoa jotain viisaampaa mutta en välttämättä onnistunut.

Hoitajamitoisuksesta on tänä vuonna puhuttu. Tämä sama kuva löytyi osaston kansliasta julisteena. Mitä eroa siis on lukujen 0,5 ja 0,7 välillä?

38# Päivä palvelutalossa

– Ei ole ihmisten aika tämä, tuumin suljettuani kotioven. Ovi piti sulkea varovasti, koska koko perhe jäi vielä nukkumaan. Tavallista varhemmin olin siis liikkeellä. Kuitenkin marraskuun lumia astellessa, mieliala kohosi. Arvelin edessä olevan mielenkiintoinen päivä. Lyhyt matka vei ohi pimeiden talojen ja harvakseltaan autoiltujen teiden. Kaupunki vielä heräili. Reitti oli tuttu aikaisemmilta hoitoreissuilta. Ihan palvelutalon naapurissa on edelleen päivähoitopaikka. Nyt siellä ei käy enää ketään meidän perheestämme ja matka jatkuikin sen ohi. 

Parkkipaikan kulmalla luokkalainen huikkaa huomenia. Oli pelännyt tulevansa väärään paikkaan ja oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä. Hetken päästä paikalle tulivat kaksi muuta pienryhmämme paikalle saapuvaa opiskelijaa ja opettaja iloisesti tervehtien. Opettaja oli seikkaillut saman päivän jo kolmen muun ryhmän kanssa läpi, eikä meitäkään halunnut yksin taloon lähettää. Pienen tuumailun jälkeen marssimme urheasti sisään.

Eteisessä oli vastassa talon virikeohjaaja. Hän kertoi tuntevansa koko talon ja tulleensa siksi meille oppaaksi. Jätti sanomatta, ettei kukaan osastojen hoitajista ehtisi jättää paikkaansa nyt aamutoimien alkaessa. Hetken perästä naisopiskelijat ja opettajamme saavat opastuksen omalle pukuhuoneelleen. Itse jäin nyt kärsimään vähemmistön osasta. Virikeohjaaja kuitenkin palasi nopeasti ja lähti viemään minua omalle paikalleni – kellariin. Useamman mutkan jälkeen ovessa tervehtivät kirjaimet hyvässä järjestyksessä: pukuhuone Miehet. Tänä syksynä on puhuttu mies- ja nais- varushenkilöiden majoittamisesta samoihin tupiin. Ovat perustelleet, että ulkopuolisuuden tunne vähenisi ja tiedonkulku paranisi. Pitkän kellarikäytävän ovella mietin, että tämä on mahtanut olla monen varusnaisen. Pukuhuone on kaukana, ikään kuin jälkeenpäin jonnekin pakolla perustettu. Sisällä oli kuitenkin ihan oikeita kaappeja ja täpärästi sovitettu penkki. Toiset ovet paljastivat vessan ja suihkun sijainnin. Kunnallisissa laitoksissa on selvästi nimetyt ovet, panin merkille. Ison osan pienestä lattiasta täytti vaaterekki. Siitä sain valita itselleni housut ja paidan. 

Kouluun joudumme jossakin vaiheessa ostamaan omat hoitotyön vaatteemme. harjoituksissa tullaan käsittelemään likaavia aineita, eikä toista kannata aina neulattaa arkivaatteissa. Kuitenkaan tällaisille työpaikoille omia vaatteita ei tuoda. Infektioriski. Melkoinen projekti oli etsiä omalle vartalotyypille sopivat vaatteet sarjoista, joiden kokomerkintöjen paikkansapitävyydestä ei ollut oikein tietoa. Siniset, valkoiset ja vihreät vaatteet saivat etsiä joukostaan voittajaa hyvän hetken, ennen kuin kelvollinen pari löytyi. Pitkä jalkainen ja pieni mahainen joutuu lopulta aina tyytymään tällaisissa tilanteissa housuihin, jotka ovat aavistuksen liian lyhyet. Mutta mitäpä 17 vuotta vanhat sandaalit ja sairaanhoitajaopiskelija-nimikyltti eivät peittäisi?  Täpärästi löysin kellarini loukoista takaisin aulaan ennen muiden valmiiksi tulemista. Naiset. Ei tainnut olla sielläkään helppoa vaaterekkien kanssa.

Siirryimme yläkertaan ja jakauduimme kahtia eri osastoille. Opettaja kävi parittamassa jokaisen työvuorossa olevan hoitajan kanssa. Muistin heti ilmoittaa annettujen ohjeiden mukaisesti, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Perään naurahdin, että olen sentään kerran kääntänyt nukkea luokassa. Päivän parini totesi sen riittävän hyvin. Onneksi vastassa ei ollut ärsyyntynyttä tosikkoa, kiittelin hyvää varjelusta kun hinkkasin päivän ensimmäisiä käsidesejä potilashuoneen ovella. Vielä on paljon opittavaa, sormuskin oli jäänyt sormeen. Äkkiä taskuun, uudet desit hierontaan ja hoitajan perässä huoneeseen.

Saapuessamme, aamutoimet olivat käynnissä. Meidän modulissamme oli puolenkymmentä asukasta. Kaikki olivat vuoteeseen autettavia. Aamu lähti vauhdikkaasti käyntiin ja hoitajan perässä kävin työhön. Huomasin onnekkaana saaneeni seurakseni parin, joka ei ollut kyllästymiseen asti joutunut selittämään töitään. Myöhemmin jopa totesi, miten mukava on selittää töiden ohella asioita. Aamupesujen lisäksi aamupäivään kuului aamupalan tarjoilu ja useammassa tapauksessa sen syöttäminen. Lyhyen kahvitauon ja lääkärin puhelinkierron saattelemana saimme kaiken tehtyä viisi minuuttia ennen lounastaukoa. En tiedä hidastinko, vai nopeutinko läsnäolollani asioita. varmaan vähän sekä että. Oman modulimme asioiden valmistumisen jälkeen, kävimme kiertämässä muut käytävät. Tapana on tarkistaa ja tarvittaessa auttaa, että kaikki pääsisivät ajoissa syömään. Siitä kun ei sopisi myöhästyä, ettei asukkaiden ruokailu puolestaan myöhästy. Näin amatöörin silmiin tuli kovasti sellainen vaikutelma, että osastolla voi olla joskus melkoinen kiire. Työn keskellä oli helppo kuvitella, miten hyvin pienillä marginaaleilla tekemistä voi tulla lisää. Yksi vaippa sotkemassa lakanan, itse juovan asukkaan otteen lipeäminen, limaa suusta imettäessä kakomisen muuttuessa oksentamiseksi – nämä ja varmasti monet muutkin olisivat tapahtuessaan vieneet hyvinkin sen viisi minuuttia, joka meille jäi pelivaraa aamupäivän osalta. 

Lounaan jälkeen alkoi asukkaiden lounas. Ruokana oli perunamuusia, nakkimuusia, porkkanamuusia ja jotain vihreän vihanneksen muusia. Asukkailla sekä hampaiden että liikunnan määrä on vähäinen ja siksi ruoka tarjoillaan vähemmän kiinteänä. Sain viettää tämän lounasajan jo tutuksi tulleen asukkaan kanssa. Aamupuurolla olimme oppineet jo toistemme tavat lusikan molemmin puolin. Lounasaikaan kiirettä oli muutenkin hieman vähemmän, sillä osastolle ilmestyi omaisia auttamaan ruokailuissa. 

Tuon yhden syöttämisen jälkeen ehdin täpärästi auttaa vähän vaippojen tarkastuksissa ja makuuasentojen korjaamisissa. Sitten kuuden tunnin aikamme olikin jo ohi. Toiselta käytävältä löysin luokkalaiseni ja yhdessä kiittelimme hoitajaporukan. Ala-aulassa opettaja odottikin jo desinfiointiaineen kanssa. Siitä saivat osansa kengät. Ei kannata viedä kotiin mitään sellaisia tuliaisia.

Yllätyksekseni löysin tuon melkein hylätyn pukuhuoneen ilman opastustakin. Hoitovaatteet pyykkikoriin ja omat vaatteet tilalle. Sormuksen olin muistanut ottaa pois taskusta. Nimikyltti meni taas hyvin palvelleiden sandaaliveteraanien kanssa reppuun ja kotimatka alkoi. Sopivasti pihalla osuin eri kerroksessa olleiden luokkakavereiden kanssa samaan rytmiin. Siinä me kolme amatööriä purimme pari päällimmäistä tunnetta. Hymyilytti. 

37# Mistä opiskelijan rahat?

Tällä viikolla opiskeluni saavutti merkittävän päivämäärän. Kyse ei ollut tentin tai opintojakson suorittamisesta. Myöskään mitään harjoittelua, ilmoittautumista tai verkkokurssia ei avautunut tarjolle. Päivämäärä ei tullut millään tapaa koulun puolesta. Päivämäärä tuli työnantajalta. 2.12. sain viimeisen palkkani tältä erää. 

Yhdeksän vuotta ja yksi kuukausi. Se on monta palkkapäivää ja melkoinen kasa euroja. Tätä syksyä lukuun ottamatta olen saanut olla täysiaikainen työläinen ja saanut sen vastineeksi täyttä palkkaa. Iso summa, jos sen saisi kerralla. Paljoa noista euroista ei ole jäänyt lojumaan. Ovat muuttuneet seiniksi ja lainoiksi. Ovat palaneet polttoaineena autossa ja sähkönä lämpöpattereissa. Osa euroista on kadonnut, eikä oikein voi sanoa, mihin ne menivät. Osa on muuttunut muistoiksi mieleen ja valokuvista katseltaviksi. Jotkut eurot ovat vaihtaneet nimeä muotoon Garmin, Ruka, Karhu, Sabatti jne. Vuosien askeesin jälkeen olohuoneeseen on ilmestynyt televisio ja pelilaite. Taitaa lokerossa olla jo neljä peliäkin. Iso tukku palkkapussin sisällöstä seisoo ulkona katoksien alla. Niillä on kuljetettu, työnnetty, vedetty ja melkein mitä vain. Osalla on opetettu ensimmäisiä pyöräilyhetkiä. Huijattu samalla tavalla kuin oma isä aikoinaan: pidän kyllä kiinni. Ja niin yli puolet lapsista pysyy jo pyörällä. Nyt talven tultua lumen seassa lojuu pulkkia ja muita laskuvälineitä. Seinää vasten on suksia ja sauvoja. Ne tosin eivät ole meidän eurojamme syöneet vaan ne tulevat aina mummulasta.

Elintaso ja rikkaus tulevat väkevänä vastaan varaston ovella. Aikoinaan ukki oli auttamassa isojen hyllyjen teossa. Pieneksi jäivät. On pusseja ja laatikoita lattialle asti. Joskus oli selvä järjestys, nyt vain äidinvaiston tieto eri kokojen sijainnista. Siinä vieressä ovat tyhjennys- ja muuttomyyntien löydöt urheiluliikkeistä ja reput nauloissa. Lattialla ovat luistimet ja saappaat. Joku euro niitäkin käyttäessä on käytetty. 

Vuosien varrella talo on täyttynyt. Vanhoista kuvista aina hätkähtää miten jotakin puuttuu. Hitaasti mutta varmasti on löytynyt kalusteita. Samalla ovat lisääntyneet niillä istujat ja makaajat. Siinä se raha näkyy. On muuttunut luiksi ja lihaksi. On muodostanut hermoja, jänteitä ja sidekudoksia. On muokannut hyvät ihot ja ihailtavat tukat. Rahan perässä eivät ole juosseet mutta rahan voimalla ovat juosseet paljon. Onneksi ruuaksi muutetulla rahalla. Ei olisi ravinteet muuten riittäneet. Mitään ei ole puuttunut. Mitoittaa, harkita, kieltäytyä ja säästää on kyllä pitänyt. Lapsille on täytynyt opettaa samaa. Meidän perheemme eurot ovat tulleet merkillisestä lähteestä. Toki niitä on tullut Kelalta, TE-toimistolta ja kaupungin työnantajilta. Kuitenkin suurin osa euroista on tullut niin että joku ihminen on ihan varta vasten päättänyt sen antaa. Joukko kristittyjä kaupungissa on kaivanneet itselleen pastoria niin paljon, että ovat nuo yhdeksän vuotta olleet valmiit siitä maksamaan. Koskaan en ole tiennyt, kuinka paljon kukin on antanut. Eivät ole kertoneet, enkä ole kysynyt. Osa on saatu valtakunnan yhteisestä kassasta. Kuitenkin suurin osa on tullut niiden kädestä, joiden kasvot, nimet ja elämän tarinat ovat tuttuja. Uusia antajia on tullut ja vanhoja on haudattu. ”Anna meille tänä päivänä, meidän jokapäiväinen leipämme.” 

Tämän syksyn aikana olen ollut opintojen ohella osa-aikaisesti töissä. Osuus on ollut aika suuri. Kuitenkin se on tarkoittanut leikattua palkkaa. Joustamista se on vaatinut sekä minulta että työnantajalta. Olen hyvin tyytyväinen. Moni ei ole voinut opiskella näin hyvällä rahoituksella. Opintotuen varassa olevat kertovat jäävänsä joka kuukausi miinukselle. Joustamista ja taitoa tämä yhdistelmä on kyllä vaatinut. Sanoin tässä esimiehelle, etten suosittelisi tätä kenellekään, joka on uusi töissään tai epävarmempi opiskelutaidoissaan. Eikä tämä kyllä sopisi myöskään suorittajan luonteisille. Minulle tämä on sopinut, vaikka on välillä tuntunutkin. Kotona on varmasti tuntunut enemmän.

Leikatun palkan kanssa on saanut totutella tulevaan. Riittääkö tämän verran, on ollut hyvä kysymys. Ensi vuonna se vähän vähenee. Olisi väärin sanoa, että köyhyys iskee. Virkavuosien etu on, että saan hakea opintovapaan myötä hakea aikuiskoulutuksen tukea. Se on ihan huomattava prosentti kuluneen vuoden palkasta. Käteen tuleva summa toki pienenee, mutta pysyy kuitenkin neljänumeroisena. Ainakin ennen veroja. Tosin vielä on vähän miettimättä, miten kesäkuukausien kanssa tulisi toimia. Aikuiskoulutustukea voi saada viidentoistakuukauden ajan. Riittää siis ihan hyvin yhden vuoden opintovapaalle. Lisäksi kesälle on mahdollista ottaa tarvittaessa hoitoalan töitä. Tuen päälle saa ansaita melkein kolmesataa kuussa. Työnantaja on luvannut, että voin välillä sijaistaa sijaistani palkkiotoimisesti. Siitä ei paljoa kerry mutta saattaa vähentää hoitotyön ottamisen paineita kaikille kesäkuukausille. Kotona odotetaan, että isä olisi lomallakin.

Vaikka tätä rahapuolta tulee välillä huokailtua, ei ensi vuoden suhteen ole mitään todellista huolta. Jos jostain syystä päädyn jatkamaan projektiani vuoden 2021 puolelle, haasteet ovat ihan toista luokkaa. Tähän syksyyn tultaessa, muutama ratkaiseva asia taloutemme saralla rohkaisi ja kertoi opintojen olevan mahdollisia. Ensinnäkin tiedämme, ettei kodin toisen aikuisen tuloihin ole tulossa alennusta. Ensi vuonna vietämme myös kotimme kuusikymmentävuotis-juhlia. Jos tämä olisi aivan huono talo, olisi se jo hajonnut. Isot remontit on jo kertaalleen tehty ja ylläpitoa ei ole jäänyt kummittelemaan varastoon. Uutta toki tulee mutta eipä ole edellisiäkin tekemättä ja maksamatta. Talon ikävuodet mahdollistavat myös sen, ettei rahavirta pankin suuntaan enää yhtä merkittä kuin ennen. Vanhat talot vaativat enemmän aikaa ja sopeutumista, kuin kylmää käteistä. Ylelliset pintaremontit saavat rauhassa odottaa aikaa, jolloin kukaan ei piirrä enää seinää. 

Muutamia kysymysmerkkejä opiskelijan talouteen toki mahtuu. Toiveissa on, että auto kestäisi vielä vähän aikaa. Renkaiden pitää kestää, kun ovat molemmat setit melkein uudet. Mutta miten mahtaa lisääntyä lasten syöminen? Missä iässä alkaakaan se kaiken kuluttava teini-ikä? Silloin ei vain suu käy pohjattomaksi ruuansuojaksi. Silloin kuulemma elämänpiiri laajenee, lahjavaatimukset paisuvat, elektroniikka muuttuu välttämättömäksi jne. Ehkä ei ihan vielä. Eihän? Ja saattavathan ne toisen aikuisen tulot laskea jostain ihan yllättävästä syystä. 

Mistä tässä maksetaan? Opiskelu on meillä Suomessa ihmeellinen, ilmainen, etuoikeus. Tiettyjä piilokuluja toki kertyy. Yksi kirja meidän on ollut pakko ostaa syksyn aikana. Toisen kirjan olen ostanut, koska se vaikutti hyödylliseltä ja sitä onkin. Muuten kirjat on hankittu tarvittaessa kirjastorallina. Nimikyltti on pitänyt ostaa harjoittelupaikkoja varten ja jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi tulevat hoitotyön vaatteet harjoitusluokkaa varten. Tähän asti on pärjätty kotivaatteissa. Ei näitä rahoja opiskelun takia tarvitsekaan miettiä. Tässä vaiheessa elämää huomaa vain sitoutuneensa hankalasti poistettaviin menoihin. Loukkaantuisivatkohan jos sellaiseksi sanoisi? Mutta sinä ymmärrät varmaan.

Ajattelen maksavani mahdollisuudesta olla. Tulevana vuonna saan opiskelijana olla ilman sitä vastuun painoa, jonka olen niin monella tapaa tuntenut menneiden vuosien aikana ja jota on usein ollut vaikea kantaa oikein. Maksan siitä, että saan vastustaa vanhenemista ja opetella ihan uusia taitoja ja vetristää mieltäni. Maksan siitä, että saan opetella elämää ja itseäni elämänmakuisessa ja vaipanhajuisessa ympäristössä. Maksan siitä, että voisin olla vuoden kuluttua viisaampi, rohkeampi ja myös levänneempi. Uskon että moni olisi valmis tätä hintaa tällaisesta kokemuksesta maksamaan. Nykyään eletään yhä voimakkaampien kuplien aikaa. Ihmiset liikkuvat kaltaistensa kanssa, keskustelevat saman mielisten kanssa eivätkä tunne niitä toisia. Kuplien aikana on helppo pitää erilaisuutta typeryytenä. Minä maksan vähän tästäkin – täydellisestä kuplan ulkopuolelle pääsemisestä. Tämä on hieno mahdollisuus oppia paljon enemmän, kuin mitä koulu kursseillaan voi opettaa.

Ja jos muistaa pysyä kaukana koulun kioskista, voivat rahatkin riittää. Nimimerkillä: köyhällä on eväät.

32# Nappaamattoman päivän aamuna

Kaksi viikkoa sitten luokkamme jännitti lääkelaskennan koetta. Tai kenties monella alkoi jännittäminen vasta kokeen jälkeen. Käytävillä alkoi välittömästi kokeen analysointi ja vastausten vertailu. Moni harmitteli. Itselleni tuli siinä vaiheessa niin sanottu facepalm-hetki. Ymmärsin laskeneeni kokeen viimeisen tehtävän syöttämällä väärät arvot vääriin paikkoihin. Onneksi oli hyppytunti ja pääsi kotiin murisemaan, syömään ja vähän treenaamaan. Piti siis päästä purkamaan harmistusta! Virhe kokeessa ei nyt ole mikään suuren harmin arvoinen. Kuitenkin olin tästä erityisen harmissani, koska tiesin laskeneeni kaikki muut laskut oikein. Tiesin myös laskeneeni tämän viimeisen laskun syöttämilläni arvoilla oikein. Olin vielä kirjoittanut tehtävään liittyvän lääkkeen valmistusohjeenkin oikein. Paitsi etten tietenkään ollut, koska alussa asettamani arvot olivat väärät. Mutta tämä viimeinenkin lasku meni teknisen laskemisen, kaavojen muistamisen ja ohjeen kirjoittamisen osalta oikein. Tämän kaiken pystyin jo kokeen jälkeen tietämään ja nyt paperisen kokeen äärellä näin olleeni oikein kokeen analyysissa. Ei mitään muita virheitä! Siksi tällainen oma moka harmitti enemmän kuin pelkkä tietämättömyys, jota kokeissa kyllä muulloin joskus ilmenee. 

Olin toivonut pääseväni kokeen kerralla läpi. Olin nimittäin hieman epävarman anatomian kokeen läpäisystä. Ajatus kahden kokeen siirtymisestä uusintaan tuntui ikävältä. Lohdutukseksi pieleen menneestä laskennan kokeesta, saimme kuitenkin pian anatomian kokeet takaisin ja pääsinkin sen läpi ja jopa yli odotusten nousseilla pisteillä. Eli lopulta odotettu työmäärä ei onneksi noussut.

Nyt molemmat kokeet nähneenä, olen jopa tyytyväinen lääkelaskennan päätymisestä uusintaan. Mieluummin laskenta, kuin anatomia. Anatomiassa asiat ovat laajempia ja siksi vievät enemmän aikaa opetella. Laskennassa osattavia asioita on lopulta aika vähän. Ne kaikki on opetettu meille kuuden kaksoistunnin aikana. Ei siis kovin paljoa! Enkä koe olleeni mitenkään vaikeuksissa näiden kanssa. Paperille laskemisen taidot sain kerrattua ennen pääsykokeita. Ainakin riittävästi. Kaavoja ja muita tietoja tietenkin on pitänyt oppia tunti kerrallaan. Vielä harjoituskokeessakin tuli vastaan uusi asia, jota en ollut oikeastaan huomannut. Kuitenkin nyt kokeessa tämä lukujen virheellinen asettelu oli jo aiemmin huomattu riski. Tehtävissä ja harjoituskokeessakin olin huomannut, että tehtävien tiedot voivat välillä mennä itselläni sekaisin. Kun vai laskee, eikä oikein tiedä, mitä se sitten oikeassa maailmassa tarkoittaa, saattaa laskua alkaa miettimään väärin. Tai ainakin liikaa. Aina ei ole itselleni ihan selvää, mikä avainsana määrää lukujen paikat tai sen mitä kysytään. Sitten tehtävää saattaa käännellä ja järkeillä vääriin asemiin. Joku toinen varmasti nauraisi, jos kuulisi pääni sisällä käytävät keskustelut. 

Kokeessa olin laskenut jo kaiken. Ensin suttupaperiin ja sitten olin jo merkinnyt kaikki tarvittavat vaiheet koepaperiin. (Laskennan kokeita ei saa pitää itsellään, eikä mitään kokeen materiaalia saa julkaista. Siksi en nyt kuvaa itse tehtävää enempää.)  Sitten jokin ajatus varoitti päässä tuon viimeisen laskun kanssa. Hetkinen! Luulin ymmärtäväni jotain tuloillaan olevasta virheestä. Pitäisikö kuitenkin laskea arvot toisinpäin? Käsi jo kävi ja kumi pyyhki koko tehtävän pois paperista. Silmäkulma kävi kellolla. Kymmenessä minuutissa olisi ehtinyt helposti laskea tehtävän toisin. Sitten kuitenkin pysähdyin miettimään. Ehkä omassa mielessäsikin joskus taistelee kaksi eri ajatusta. Vastakkain olivat tuo äkkiä herännyt ajatus – intuitio, ja jo kerran laskussa käytetty ensivaikutelma. Siinäpä sitten yrittää miettiä, onko nyt vain panikoimassa vai ymmärtämässä oikein. No jälkiviisaus tietenkin olisi ollut lähteä tuolla vaistolla, joka varoitti. Mutta liian vaikealta tuntui luopua tuosta ensilukemalta tehdystä päätöksestä. Väärällä mentiin ja uusinta odottaa.

Tämä ei kuitenkaan ole tämän päivän nappaamattomuuden syy. Tai ehkä välillisesti. Maanantai alkoi kello kahdeksan lääkelaskennan kertauksella. Jos olisin päässyt läpi, en olisi vaivautunut tietenkään paikalle. Nyt raahauduin luokkaan, koska aina koululla oleminen hyödyttää enemmän kuin saman asian yrittäminen kotona. Koska koe odottaa, on sama yrittää laskeskella vähän. (Ja välillä kirjoittaa vähän tätä päivitystä.)

Takana on reipas viikonloppu. Perjantaina vietimme jaetulla luokalla mukavan päivän ensiaputaitoja opetellen. Se oli juuri sopivan käytännöllinen kokonaisuus perjantaille. Toimelias päivä toimi myös hauskana ryhmäyttäjänä. Oli mukava tehdä oman luokan kanssa. Kuitenkin päivä oli pitkä. Kahdeksan tuntia aktiivista tekemistä tuntui kyllä viikonloppuun lähtiessä.

Lauantaina kello soi 6.00. Juna vei työasioissa Helsinkiin. Pitkä päivä, suuri määrä työkavereita ja muita kirkkomme työstä tuttuja aktiiveja ja kotimatkalla juna maltillisesti myöhässä. Hieno mutta pitkä päivä. Vanhin lapsi oli yrittänyt valvoa isän tuloon asti mutta menettänyt toivonsa yli tunnin liian aikaisin. Sunnuntaina kello soi 6.15. Päätin levätä tuon varttitunnin verran ylimääräistä. Mutta reippaan kouluviikon jäljiltä oli vielä jotain tehtävää aamullekin. Päivän aikana matka vei pohjoiseen. Marraskuinen, vesisateisen pimeä, tie luovutti matkaajan kotiin lasten hammaspesujen aikana. Oli toki ehditty nähdä aamulla, menty yhdessä jumalanpalvelukseen, vietetty hetki kirkon pihan lumisodassa suuren, muista perheistä koostuvan, lapsilauman kanssa mutta hyvin pikaisen lounaan jälkeen isä lähti. Olivat iloisia, kun näkivät illalla. Vaimon sitkeistä herättelyistä huolimatta nukahdin Netflixin ääreen. Ei riittänyt uuden tuotantokauden päättyneen odotuksen jännitys pitämään hereillä. Jossain vaiheessa kyllästyin kyynärpään jatkuviin herättelyihin ja lähdin nukkumaan.

Maanantaina kello herätti 6.30. Ei aivan napannut. Mitä tehdä silloin kun ei nappaa? No silloin ei ainakaan kannata jäädä odottamaan sitä, että alkaa napata. Parempi on vain mennä ja alkaa tekemään. Täällä AMK:ssa kontaktiopetus kannustaa tähän. Lääkelaskennassa läsnäoloja ei ole kyselty. Olisi kotiin siis voinut jäädä. Se olisi kuitenkin ollut huono tapa aloittaa viikkoa. Paljon paremmin viikko alkaa käynnistyä, kun pääsi kuuntelemaan luokkalaisten kuhinaa, kirjoittelemaan muutaman päivityksen Murseen ja laskemaan pari laskua. Ja tänään päivä onneksi loppuu niin aikaisin, että ennen töitä ehtii vähän aikaa olla. Jos ei muuta niin ainakin lasten kanssa. 

Mutta tässä tuli listattua omat lääkkeeni nappaamattomuuteen. Kun ei kiinnosta, ei kannata jäädä kiinnostusta odottamaan. Paljon parempi on vain mennä, tehdä, alkaa ja niin edelleen. Kyllä hiljalleen toimet alkavat imeä mukaansa. Tietenkin jos kiinnostuksen puute alkaa olla vakituinen tila, on hyvä miettiä asiaa laajemminkin. Mutta tällaisissa lyhytaikaisten olosuhteiden ja vireystilojen viidakossa toimeen käyminen, ylös nouseminen ja lähteminen, on hyvä ensiapu. Omassa tapauksessani tämä ensiapu auttoi tänään myös toisen avun äärellä. On mukava nähdä luokan elämää, vaihtaa pari ajatusta siitä ja tästä. Massan imu vie. Laukusta löytyi vähän kahvia ja elämä paranee koko ajan. Lisäksi auttaa, kun katsoo vähän eteenpäin ja huomaa kohta helpottavan. Tulevalla viikolla saan nukkua monena aamuna lasten aikataulun mukaan 7.15 asti. Lauantaina odottaa harvinainen vapaapäivä sekä koulusta, että töistä.  

Ja nyt 928 sanan jälkeen on pakko sanoa, että Murse.fi on itselleni hyvä apu suodattaa ja vuodattaa monia tähän syksyyn liittyviä ajatuksia. Kiitos kun olet mukana matkalla. Toivottavasti olet löytänyt välillä myös jotain mielenkiintoista tai hyödyllistä. Jatketaan matkaa.

30# Elääkö hoitaja itse terveellisesti?

Monilla terveysalan työpaikoilla on kuulema voimassa työajan kestävä tupakointikielto. Meille on kerrottu, ettei kyse ole vain työntekijöihin kohdistuvista terveystoimista. Kyse on myös potilasturvallisuudesta. Osalla potilaista voi olla vakavaa erityisherkkyyttä tai merkittäviä hengitysvaikeuksia. Ei ole kuulemma ennen kuulumatonta, että tupakan haju saa potilaalla aikaan astmakohtauksen. Tupakoivia opiskelijoita odottaa siis harjoittelussa savuttomat ajat. Myös tästä syystä oppilaitoksemme tarjoaa ilmaisia nikotiinituotteita tupakasta eroon kaipaaville. Tämä ei ole vain hoitajan tai potilaan suorien terveyshyötyjen vuoksi. Kyse on myös identiteetistä ja esimerkistä. Meille on suoraan kerrottu, ettei tupakointi kuulu hoitajan identiteettiin. Nuuskasta ei puhuttu mitään. 

En tiedä identiteetistä. Työhuoneessani lojuu harjoitteluja varten hankittu nimikyltti, joka ilmoittaa omalla nimelläni minun olevan sairaanhoitajaopiskelija. Sitä identiteettiä ei kuitenkaan vielä oikein ole. En siis osaa sanoa, mikä kuuluu tai ei kuulu omaan hoitajan identiteettiini. On helppo ymmärtää, että menneinä aikoina on korostunut sairaanhoitajien asema esimerkin näyttäjinä. Tätä asetelmaa on varmasti ruokkinut tilanne, jossa mahdollisuudet kouluttautua eivät ole jakautuneet kovin tasaisesti kansan kesken. Jo muinoin kesämökillä isäni Päätaloja lukiessa huomasin päähenkilö Kallen jopa pelkäävän sotasairaalojen sairaanhoitajia. Lotat ja hoitoapulaiset olivat hänelle turvallisemmin lähestyttäviä kansan naisia. Mutta sairaanhoitajat tuo Taivalkosken maalaispoika näki herrasväen parempina tyttöinä.

Yhteiskuntamme on kulkenut maailmansodan jälkeen pitkän matkan ja monet asiat ovat muuttuneet. Lukuisat nykyiset itsestäänselvyydet ovat verrattain nuoria yhteiskunnallisia saavutuksia. Suuri saavutus on tasavertainen ja maksuton koulutus. Vanhempien asema ja varat eivät määrää elämän suuntaa entisten aikojen malliin. Tutkimukset kyllä osoittavat vanhempien koulutuksen vaikuttavan lasten koulutukseen. Samanlaisia tilastoja olemme tässäkin koulutuksessa tutkineet. Suurissa otannoissa enemmän koulutettujen vanhempien lapset pärjäävät koulussa paremmin ja opiskelevat korkeammalle asteelle asti. Näin yleensä – poikkeuksia näihin otantoihin varmasti mahtuu. Kuitenkin nämä muutokset puhuvat enemmän asenteesta koulutukseen, kodin kannustuksesta, mallista ja avusta. Ne eivät tee rajaa vanhempien yhteiskuntaluokkien tai edes nykyisten tulotasojen mukaan. Koulutusputki on tasaveroisesti auki kaikille. 

Näin en voi väittää kuuluvani parempien porukkaan tai herrasväkeen, vaikka olenkin sairaanhoitajakoulussa. Näin en voinut väittää edes yliopistossa ollessani. Kuitenkin identiteetti on itse kullakin muodostumassa meidänkin luokallamme. Tulevissa opinnoissa tulemme opettelemaan terveysneuvonnan antamista. Se on keskeinen osa sairaanhoitajan työtä arjessa. Tuo neuvonta ei aina muodostu virallisista neuvontatuokioista. Se on paljon pientä ohjausta ja neuvomista. Ensimmäisen vuoden opintojen alussa käymme läpi niitä teoriataitoja, joitten pohjalta voimme alkaa toisia neuvomaan. Tämä tiedon omaksuminen rakentaa osaltaan identiteettiä. Tai ainakin vaikuttaa arkeen. Sitä tulee ajateltua monia asioita.

Ajattele vaikka tätä: Kädet tarttuvat kauppakärryyn. Kädet ovat paljaana. Valtava lista taudinaiheuttajia rullaa tajunnan läpi. Mikähän koittelemus tästä vielä tulee? Jos asiaa oikein ajattelee, keksii melkoisen listan asioita, joihin kauppakärryn vaanijat ehtivät tarttua lyhyelläkin reissulla: kaikki ostokset ja mihin kaupassa muuten koskee, puhelin, kauppalista, lompakko, kauppakassit, auton avaimet, auto, kodin avaimet, kodin ovien kahvat, takki ja sitten sen jälkeen pääsee jo pesemään kädet. Tartuntaketju on ihan valmis. Ei näitä kannata liikaa ajatella. Eikä arkisessa elämässä ole samanlaisia riskejä kuin hoitoympäristössä. Mutta joka ahdistuu, pitäkööt hanskat kädessä tai varatkoon käsidesin taskuun. Niissä kärryn kahvoissa voi olla jännittäviä juttuja.

Ihan yhtälailla näitä huomaa aina välillä miettivänsä ihan käsiä pestessä. Tietenkin näin käy, kun on opetettu käsiä pesemään. Olen kyllä käsiä pessyt ennenkin. Ainakin joskus. Kuitenkin monta kertaa infektioiden torjuntaan valmennettu mieli huomaa: nyt käsi koski käsipyyhkeen annostelijaan tai pesualtaan reunaan. Tässä tilanteessa käsi pitäisi oikeastaan pestä uudelleen. Samoin koulun wc-tiloissa täytyy osata välttää käsipesun jälkeen oven kahvaa. Joku teknisten alojen opiskelija on kuitenkin sen sotkenut. Samaa voi sitten miettiä koulun ovenkahvoissa tai portaiden kaiteissa. Tuurilla ne laivatkin seilaa.

Hieman totisemmalla tavalla opiskelu on vaikuttanut ruokailemisen arkeen. Ravitsemuksen tentin myötä tulee ihan vakavasti mietittyä monen aterian koostumusta. Jo aikaisemmin olen huomannut viisauteni kasvaneen syömisen suhteen. Fuksivuoden jälkeen en ole nähnyt lautasellani kahta juustolla ja makkaralla täytetyn ja päällystetyn läppäpitsan yhdistelmää. Niitä kyllä joku varttuneempi opiskelija yhteiskeittiössä kauhistelikin. Näiden opintojen myötä tullut havahtuminen syömiseen ei ole näkynyt kauppakäynneillä. Kaapeista ja keittiöstä kyllä löytyy useimmiten sitä, mitä huomaan kaipaavani ateriaan lisää. Enemmän kyse on huomaamisesta ja viitsimisestä lisätä ne annokseen. Itse olen kaivellut yhä useammin esiin pähkinöitä siemeniä, porkkanoita ja vihreitä vihanneksia. Niitä on helppo lisätä vähän joka palalle. En muista koskaan ennen syöneeni aamupalalla mitään kasvia. Nyt lisääntynyt tietoisuus pakottaa miettimään tätäkin. Ja vaimo kiittää elämäänsä pidentävää miestä!

Hitaan aamun aamupala. Nopean aamun eineksistä ei ehdi ottaa kuvia. Mainitsemisen arvoinen asia on, että ennen kahvin päätymistä kuppiin, on siitä juotu vettä aamun käynnistämiseksi.

Ja miehellä on syytä kiittää vaimoaan! Kouluun liittyy tarve olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olen tottunut rakentamaan itse viikon kalenterin. Ainakin toistaiseksi tuntuu ihan virkistävältä, saada aikataulun vaatimuksia muilta. Käytännössä tämä on johtanut aamujen aikuistumiseen. Lapset ovat toki jo pitkään vaatineet tiettyä heräämisen rytmiä. Kuitenkin on ollut yhtä lailla helppoa jäädä venymään toisen kahvikupin ääreen, kunhan on saattanut lapset omiin seikkailuihinsa. Tunnen pientä riemua aina, kun lukujärjestys ilmoittaa aamun alkavan 8.00. Edes akateeminen vartti ei anna siinä armoa. Tuntuu kuitenkin hyvältä saada itsensä ruokittuna, ihmisen kaltaisena, eväät laukussa ja melkein heränneenä alkavalle tunnille. Tällaisina aamuna lasten aamuun osallistuminen jää tosin itseltäni aika pieneksi. Silloin kaikki lapset jäävät toisen vastuulle. Kiitos! 

Opintojen tuoma ja lähes päivittäinen muutos arkeen on koulumatka. Se jos mikä on arjen terveysteko. Vuosien varrella olen tottunut työmatkaan, joka muodostuu yhden ainoan oven sulkemisesta. Työhuoneeseen on menty eteisestä. Tietenkin seurakuntatyössä täytyy olla välillä myös liikkeellä. Kuitenkin selkein työpaikka on vuosien ajan ollut tuo työhuone. Raja töiden ja kodin välillä ei ole ollut kovin selkeä saatikka tiivis. Ajoittain tämä on ollut kätevää. Välillä hankalaakin. 

Nyt koululle saa aina lähteä. Ja sieltä saa tulla myös pois. Fyysisesti vaihtuva paikka, auttaa myös henkisessä siirtymässä. Toisessa paikassa olen toista asiaa varten, eikä toisen paikan asioilla tarvitse kuormittaa mieltä. Vähän tätä sääntöä joudun rikkomaan. Välillä kouluasioita on kertailtava kotona ja hyppytunneilla on helppoa tehdä hetki töitä. Kuitenkin yritän pääsääntöisesti pitää nämä kaksi paikkaa erillään. Koulumatka ei ole pitkä. Menomatkalla alamäki auttaa vauhdikkaaseen päivän aloitukseen. Matkalla ehtii märehtiä läpi päivän asioita ja perille päästyä siirtymä pään sisällä on valmis. Vaikka en käy joka päivä koululla, olen saanut seurailla valonmäärän vaihtumista ja syksyn etenemistä. 

Koulumatkat eivät riitä vielä liikunnaksi. Sitä joutuu harrastamaan myös vapaa-ajalla. Tässä… kröhm kröhm… iässä liikuntaa on pakko harrastaa. Muuten alkavat hajota sekä paikat että pää. Jos jostakin syystä tulee pitempi tauko liikkumiseen, alkaa jostakin kolottamaan. Ainakin mieli synkkenee ja pinna kiristyy. Toimistotyöläisenä olen joutunut kamppailemaan ajoittain selän, niskan ja hartioiden kanssa. Työhyvinvointikysely näytti aikanaan kovasti punaista tällä osastolla ja huomasin ettei särkylääkkeen ottaminen ehkä olekaan luonteva kotiinpaluun merkki. Liikunta ja nimenomaan lihasharjoittelu on poistanut nämä vaivat kokonaan. Mitään kaappia minusta ei ole tullut. Mutta vaivat ovat pysyneet vuosia poissa ihan kohtuullisella treenaamisella. Runko pinnan alla on vahvistunut ja jumittavat paikat ovat aktivoituneet liikkeelle. 

Syksyn lopussa lähiliikutapaikalla oli aamuisin hiljaista. Välillä yli lensi turistiryhmä.

Näin pakkaskaudella kaipaisin kyllä lisää liikuntaa. Lämpimillä keleillä on luontevaa mennä aamulla tai illalla juoksemaan hidasta lenkkiä tai vauhdikasta HIIT-treeniä. Ja perheen vuoksi aamu ja ilta on se ajankohta. Muiden ollessa valveilla, ei oikein viitsi ottaa itselleen sellaisia aikoja. Tai toki välillä, lasten mentyä seikkailuihinsa, voi ottaa omaa aikaa. Mutta kylmä, märkä ja pimeä ei oikein kutsu. Uimassa olisi mukava käydä mutta se vie myös oman aikansa. Ehkä tämä talvi voisi olla vesipetoja varten. 

Tiivistäen voisin todeta, ettei minusta ole kenenkään esikuvaksi terveysasioissa. Vuosikymmenen vertailussa väittäisin kuitenkin eläväni terveellisemmin kuin kymmenen vuotta sitten. Pienehköt muutokset ovat olleet jollakin tavalla pysyviä ja se tuntuu. Esikuvaksi en kuitenkaan ala. Kuitenkaan en ajattele, että tarvitsisikaan. Nykyisissä töissäni olen monta kertaa esikuvana. Säännöllisesti kerron ihmisille elämään liittyviä asioita ja annan joskus myös ohjeita. Kuitenkaan en anna niitä oman elämäni, vaan muualta omaksutun tiedon perusteella. Näin voinevat tehdä myös sairaanhoitajat. Oma elämä voi olla mitä vain mutta ammattilainen ei ota sitä ohjenuorakseen. Ammattilainen nojaa siihen, mitä viisaampi on kertonut. 

“Älä syö, niin kuin minä syön, vaan syö, niin kuin minä sanon.” Kesällä tämä työhuoneen kätköissä asuva arkku oli vielä täynnä. Kyllä lapsetkin ovat siitä osansa saaneet.

29# Pisut, pesut ja hoitotyön luokka

Tekemällä oppii. Näin ainakin sanonta kuuluu. Tähän myös jouduin joitakin vuosia sitten uskomaan, kun suuri jono lapsia alkoi vaatia minulta matoja koukkuihinsa. En ole koskaan ollut mikään kalamies. Perheen kesämökillä on kyllä käyty katiskalla, joskus vähän verkolla ja satunnaisesti ongella. Pienenä tuli oltua mukana ja ihan innokkaastikin. Kuitenkin siinä iässä kun kalat, madot ja muut olisi pitänyt ottaa itse haltuun, oli mielenkiinto kaloihin jo lopahtanut. Monta hyvää taitoa jäi oppimatta. Kuitenkin senkin edestään löysi. 

Kirkon elämään kuuluu lapsityö ja kesään lastenleirit. Näihin minäkin sitten pääsin jossain vaiheessa työn puolesta mukaan. Lasten mielestä yksi leirin kohokohta vuodesta toiseen on onkimaan meneminen. Leiriläisten taidot ovat vaihtelevia mutta mitä pienemmät lapset, sitä suurempi on avunpyytäjien jono. Ilman hyviä vapaaehtoisiamme, olisivat monet onkihetket jääneet toteutumatta. Kuitenkin myös tällainen toistaitoinen pastori sai heti ojentaa auttavan kätensä. Mitä? Miten? Minne? Näillä ajatuksilla alkoi operaatio mato jonon ensimmäisen kohdalla. Aikuisella ei ole vara sanoa: minä en osaa. Ei silloin kun kuka tahansa osaa, jos vain tahtoo yrittää. Kuutena kesänä olen saanut näillä leireillä piipahdella. Taidot ovat kasvaneet monessa muussakin asiassa. Ongintaan liittyvissä asioissa olen jo niin mestari, että voin hyvin viedä omat lapseni kesäiselle ongelle. Toivon mukaan saan samalla opetettua heille tätä taitoa. Tekemällä oppii.

Sairaanhoitajan ei tarvitse onkia töissä. Ei ainakaan kovin usein. Koulussa emme opettele madon laittoa vaikka kaapissa kuulemma lojuu kymmeniä peniksiä. Kuitenkin opettelemme taitoja, joita oppii lähinnä tekemällä. Jonkin verran tätä opettelua tehdään tavallisissa luokissa. Tärkeitä paikkoja ovat kuitenkin taitopaja- ja simulaatioluokat. Niissä harjoitellaan ohjatusti. Ohjattua harjoittelua sairaanhoitajan opinnoista on noin kolmasosa. Erityisesti toisena ja kolmantena opiskeluvuotena aikaa kuluu harjoittelussa. Kun tehdään, opitaan.

Taitopajaluokasta löytyy liuta sänkyjä ja puolenkymmentä erilaista potilasta. Saatavilla on myös erilaisia hoitovälineitä ja -laitteita. Täällä aikaa vietetään niin intensiivisesti, että vanhemmat opiskelijat ovat tästä luokasta nähneet jopa unia.

Hiljattain luokallamme alkoi pyöriä ensimmäinen niin sanotuista taitopajoista. Luokka on jaettu näitä harjoituksia varten neljään pienryhmään. Ensimmäisestä pajasta lähihoitajat olivat saaneet vapautuksen ja pääsimme siis todelliseen pienryhmäopetukseen. Meidän ryhmämme kahdestatoista opiskelijasta oli poissa kokonaista kuusi lähihoitajaa. Jatkossa he toki liittyvät joukkoon. Ensimmäisessä pajassa oli aiheena vapaasti muotoiltuna syöttäminen, vaippa-asiat, pesut ja petaaminen. Samalla tutustuttiin lyhyestä myös hoitotyön välineisiin, sänkyihin ja ylipäätään luokkaan.

Myös perushoitotyö on pitkän teollisen prosessin avustama. Suuri määrä kertakäyttöisiä tuotteita suhahtaa hoitajien käsien kautta roskiin yhden pesukerran aikana. Mutta voi sitä hygieniaketjua jos kaikki olisi monikäyttöistä ja kiertäisi aina pesulan kautta takaisin!

Ennakkoon ohjeena oli lukea kirjasta muutamia kappaleita edellä mainittuihin aiheisiin liittyen. Kotona lasten kiinnostusta herätti myös isän koulupussi. Jokaisen oli tuotava mukanaan koululle ruokailuun ja hammaspesuun tarvittavat rekvisiitat. Nuorimmaistamme ihmetytti ajatus, jossa isä menee kouluun syötettäväksi. ”Eihän isää tarvitse syöttää!!”, kuuli nauruisasti. Rahkapurkki kuitenkin löysi tilansa laukusta. Samaan pussiin sujahti pari mukia ja lusikkaa sekä hammasharja. Näitä oli tarkoitus pareittain käyttää. Luokkaa kohti kulkiessa ajatus tulevasta tunnista jopa jännitti. Olen pessyt toisen ihmisen hampaita tuhansia kertoja. Myös syöttämistä on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Kuitenkin näissä kotoisissa harjoitteluissa asetelma on aika selvä. Se on totuttua ja luontevaa. Eivät lapset osaa suhtautua hampaiden pesuun mitenkään jännittyneenä. Mutta mitä on pestä luokkakaverin hampaat? Tai syöttää häntä? Tai mitä on tehdä samaa potilaalle? Jälkimmäiseen emme saaneet vielä kosketusta. Luokassa ei myöskään simuloitu vastentahtoisen tai vihamielisen potilaan kanssa tehtäviä toimia. Jokainen voi kuvitella, ettei kaikki ole aina helppoa, saatikka siistiä. 

Valmiina ruokailuun!

Opettajan ohjeiden jälkeen opettelimme nukkepotilaiden avulla myös pesemistä ja vaippojen vaihtoa. Myös tällä osastolla kokemukseni rajautuvat pienempiin kohdehenkilöihin. Nyt nilkoista kiinni ja nosto ei ole toimiva malli uutta vaippaa asetellessa. Opettaja selitti meille juurta jaksaen hoitajan ergonomiaa ja potilaan liikuttelua. Taitopajaluokan ”Keijo” oli verrattain kiinteälihainen ja kevyt tapaus. Kuitenkin eron huomasi selvästi, kun kokeilimme toimenpiteitä myös huonoilla tekniikoilla. Eron varmasti tuntee liikutellessa ”Keijoa” suurempia henkilöitä päivät, viikot ja vuodet läpeensä. 

“Keijo.” Huomaa kaulassa odottava reikä. Siihen kiinnitettäneen huomiota sitten myöhemmin. Tällaisia odottavia ominaisuuksia luokan potilaista löytyi useampiakin.

Eritteitä ei simuloitu luokassa. Oikeitakaan ei onneksemme ollut tarjolla. Kaikki oli näkymätöntä ja hajutonta. Harjoituksessa pesimme pareittain ”Keijon” ja vaihdoimme hänelle ihan oikean vaipan. Potilaita miellyttääkseen niitä voi kutsua myös virtsasuojiksi. Vettä simuloin tyhjä vati, jossa pesulappua aina välillä kastettiin. Jossain vaiheessa nauroimme, miten sama lappu oli kulkenut koko potilaan vartalon läpi. Oikeasti olisi toki vaihdettu. Nyt harjoiteltiin enemmän pesusuuntia ja järjestyksiä. Löytyi monia alueita, joissa täytyy kiinnittää erityistä huomiota näihin. Peräaukosta päin ei esimerkiksi kannata pyyhkiä mitään laajemmalle alueelle. Ei edes silmälle puhtaasta, näkymättömiä bakteereja. Toisen pestessä, toinen opiskelija kuivaili hellästi. Välillä vuoroin käänneltiin ”Keijoa” ja toinen pesi ja kuivasi paljastuneen alueen. Tämä potilas oli niin hyvässä kunnossa, ettei vauvoista tuttuja ihopoimuja tarvinnut etsiä ja aukoa erikseen. Olimme helliä ja huomaavaisia. Vastaavasti ”Keijo” ei toimenpiteitä vastustellut eikä meitä sanallakaan moittinut. ”Keijolle” emme tässä kohtaa kovin paljoa toimenpiteitä selittäneet. Kohteliasta se toki olisi ollut. 

“Virtsasuojuksia”

Taitopajaluokan potilaat ovat varsin monipuolisia. Heissä on monia reikiä eri toimenpiteitä varten. Useammat letkut tulivat myös meidän ”Keijostamme” ulos. Aina potilaan lopullista sukupuolta ei saa selville ennen vaippaan kurkkaamista. Osat vaihtuvat sujuvasti vastaamaan aina tarvittavan harjoituksen vaatimuksia. Miehen katetrointia kun on vaikea harjoitella naisnukella ja toisinpäin. Siksi niitä peniksiäkin on siellä kaapissa. Mitä oikein ajattelit?

Tämän hurjahkon kaapin perusteella veikkaisin että pienetkin potilaat tulevat jossakin vaiheessa tutuiksi. Silloin pääsenkin tutulle alueelle!

Tulevassa palvelutalopäivässä jatkamme näitä harjoituksia. Taitopajassa opettelemme myöhemmin seuraavia taitoja. Tekemällä oppii. Itse ajattelen, ettemme nyt opiskelleet vain pesuja ja pisuja. Perushoito on se perusta jolla koko hoitotyö lepää. Pitkäaikaspotilaalle nämä ovat toistuvia ja päivittäisiä toimenpiteitä. Niiden huono hoitaminen aiheuttaa potilaalle vakavaa haittaa. Lisäksi toimitaan aralla alueella, johon monen on vaikea tottua tai suostua. Oman toimintakyvyn heikkeneminen on vaikeasti käsiteltävä asia. Tässä korostuu hoitajan rooli ja kyky empatiaan. Teknisesti hyvän perushoidon ja sen pesut voi tehdä hyvin tai huonosti. Kunnioittava ja hyvä kohtelu juuri tässä perushoidossa on hoidon laadun tärkeä mittari. Tunnustan etten ole tullut opiskelemaan ensisijaisesti päästäkseni näitä pesu- yms. -hommia tekemään. Mutta toivon oppivani tekemään nämä toimenpiteet tehokkaasti, kunnioittavasti ja potilasta kohdaten. Toivon että joku tekisi ne samoin joskus itselleni ja omille läheisilleni. 

Tekemällä oppii – kun vain tahtoo. Tätäkin.

Häkkisängyt ovat ilmeisesti nykyään kiellettyjä hoitotyössä. Niitä on kertynyt sen vuoksi kymmenittäin taitopajaluokkaan. Epäammatillista hoitoilmettä kasvoillaan sallineet opiskelijat suljetaan näihin sänkyihin miettimään hoitotyön etiikkaa ja oikean potilaskontaktin perusteita.  Etulaita ylös ja jos parinkaan yrityksen jälkeen ei hoitohymy irtoa, tyhjennetään pesuvadit kaltereiden välistä kyseisen opiskelijan päälle. Onneksi eritteitä ei simuloida!

28# Can you say it in ralli-enklanti?

Olet ehkä kuullut vitsin tapaisen Tankerosta.  Tarinan mukaan suomalainen poliitikko oli kiertämässä maailmaa ja päätyi vierailulle eläintarhaan. Suuren maailman tarhassa katseltiin norsuja, leijonia ja pingviinejä. Paljon nähtävää metsien kansan jäsenelle. Kierroksen lähestyessä loppuaan, suomalainen vieras pelkäsi jääneensä jostain paitsi. Hän alkoi vihjaamaan, haluavansa nähdä tarhan tärkeimmästä eläimestä. Isännät olivat hämmentyneitä, sillä he olivat ylpeinä esitelleet kaiken. Metsien mies kuitenkin halusi välttämättä nähdä sen, mistä lähes kaikki kyltit mainostivat. Suomalainen halusi nähdä Tankeron! What?? – ihmettelivät isännät. Tankero. Kaikkiallahan oli mainoskylttejä, jotka mainostivat: Dangerous Animals! 

Ralli-englanti on hyvin yleinen englannin muoto meilläpäin. Näin varsinkin niillä ikäpolvilla, joiden kielten opiskelu on ollut hyvin vähäistä. Näin voi olla myös niiden kanssa, jotka ovat käyneet koulunsa aikana, jolloin opetuksessa on keskitytty sanastoon ja kielioppiin. Muistaakseni vielä ollessani itsekin lukiossa, keskusteluharjoitukset olivat harvinainen kuriositeetti. Niitä myös jännitettiin. Erityisen ahdistavaa oli, jos parikeskustelu piti joskus esittää koko luokalle. 

Yliopiston vähäisissä englannin opinnoissa meillä oli tarkka opettaja. Natiivina englannin puhujana hän halusi opettaa meille ääntämystä. Hän kävi tarkkaan läpi niitä äänteitä, joissa väärinymmärryksen riski oli mahdollinen. Ymmärrettävyys ja selkeys oli opetuksen tavoitteena. Toinen puoli oli ammattisanaston ja käsitteiden oppimisessa. Teologian opiskelijat oppivat tietenkin jumaluusopin ja kirkon kieltä. 

Näiden virkamiesopintojen jälkeen vietin lukuisia vuosia käyttämättä englantia ammatillisesti. Oikeastaan en käyttänyt kieltä aktiivisesti ollenkaan. Kiitos netin ja kohtuullisen Youtube-addiction, sain kuitenkin huomaamattani treenattua kielen ymmärrystä ja kuten myöhemmin huomasi, ääntämystäkin. Amerikkalaiset nettiradiot tulivat myös tutuiksi työmatkoja autoillessa. Saavutin tason, jossa pystyin seuraamaan ja vähän keskustelemaankin vaivatta pastorin ammattiaiheista, retkeilystä, insinööritieteistä ja ammunnasta. Näillä ei kuitenkaan hoitoalalla vielä pärjäiltäisi. Ylioppilaskokeen vanhalla arvosanalla vältyin AMK-opintojen alussa englannin preppauskurssilta. AHOTointeja kysellessä sain kehotuksen, kysellä hyväksilukua myös varsinaisista kieliopinnoista. Tähän en kuitenkaan ryhtynyt. Syksyn ohjelmassa on kielten kurssina Communications skills sekä pääosin englanniksi pidetty Customership, ethics and interaction skills yhdessä nursing opiskelijoiden kanssa.

Communications skills kurssin alkaessa, paneuduimme jo ensimmäisellä tunnilla hoitajakoulutuksen erityissanastoon. Jatkossa tullaan tutustumaan terveysalan ammattisanastoon. Tätä en nähnyt viisaaksi yrittää väistellä. En tiedä olisiko se ollut mahdollistakaan. Tällä kurssilla ymmärrettävyys ja sanasto ovat keskeisesti esillä. Opettaja yrittää parhaansa mukaan opettaa meille oikeaa ääntämystä. Meitä on muistutettu ralli-englannin vaaroista. Huomattava osa englannin puhujista ei ole koskaan opetellut kielen kirjoitusasua. Oppiminen on monella tapahtunut kuulemalla ja puhumalla. Usein opettajana on toiminut television sateliittikanavat. Suomalainen tankero-puhe ei tällaisen oppijan kanssa toimi. Riittävä ja rohkea ääntäminen on avain yritykseen.

Vähän vanhemman koulusysteemin läpikäyneenä en ole mitenkään erinomainen englannin puhuja, tai ainakaan ääntäjä. Kielten kursseilla huomaan tuntevani jännitystä, jos ryhmäkeskusteluun osuu joku nuori, nuorten sujuvaa englantia puhuva. Muuten pärjään kyllä ihan riittävästi. Näin uskon myös pärjääväni kaikissa mahdollisissa hoitoalan tehtävissä. Muiden kuin suomenkielisten potilaiden ja asiakkaiden määrä terveydenhuollossa on varmasti kasvussa. Aina edes englanniksi ei pärjätä. Kuitenkin uskon, että ei vain minulla, vaan suurimmalla osalla suomalaisista on varsin riittävä kielitaito työelämän tilanteisiin. Lisäksi natiivien potilaiden määrä on häviävän pieni. Siksikään täydellisen kielitaidon puutteessa ei tarvitse ahdistua. Rohkealla yrittämisellä pääsee pitkälle.

Käytännön kielitaidon suhteen olen hyvin kiitollinen aiemmasta mahdollisuudestani viettää pienen pieni siivu työelämästäni ulkomailla. Hetki sitten vietin mielessäni professoriviikkojeni vuosipäivää. Sain olla lyhyen kurssin vierailevana opettajana Afrikassa syksyllä 2018. Opiskelijat puhuivat kuka minkäkinlaista englantia. Puhuin minäkin omanlaistani. Vieraskielisen kurssin valmistelu, toteutus ja opiskelijoiden kanssa eläminen kiihdytti kielitaitoni unien tasolle asti. Ei siis painajaisten vaan ihan vain vieraalla kielillä nähtyjen unien tasolle. Vapaa-ajalla opettelin smalltalk taitoja ranskaksi ja swahiliksi. Kokemus oli hyvin antoisa. Mielessäni annoin kunnian saamalleni pitkälle englannin opetukselle. Toki osansa on elokuva-, televisio- ja nettimaailmalla. Kuitenkin mieli tuotti sanastoa kielelle ilman suurempia ongelmia. Muutamia sanoja opettelin kiertämään muilla ilmaisuilla, koska ne eivät kieleeni millään tuntuneet taipuvan.  Opiskelijat olivat tyytyväisiä suomalaiseen kielitaitoon. Osa jopa kiitteli, että minua on paljon helpompi kuunnella kuin amerikkalaisia, jotka olivat myös yleisiä vieraita. Uskon!  Meille toiskielisille paras ystävä on aina toiskielinen. Silloin käytetty sanasto ja puheen rytmi on hieman inhimillisempää. Mahdollisia harjoitteluja varten sain Afrikasta myös hyvän kokemuksen totaalisesta kielimuurista. Se tunne, kun ymmärtää keskustelukumppanin puhuvan englantia mutta ei kuitenkaan itse ymmärrä mitään koska aksentti. Ja joidenkin aksentti oli niin paksu, ettei sellaista ole kuullut edes elokuvista. Siinäpä yrittää olla purskahtamatta nauruun, kun koittaa kohteliaasti pyytää toistamaan. Mutta olisinpa itsekin aina yhtä rohkea puhumaan kuin nämä afrikkalaiset veljet! Ruotsin kurssikin on tulossa!