80# Yllättävän fyysistä – toinen harjoitteluviikko

Kun paikkoihin särkee työrupeaman jälkeen, tietää tehneensä jotakin töissä. Kun joutuu pelkäämään paikkojen kestämistä seuraavana työpäivänä, joutuu epäilemään tehneensä vähän liikaakin. Tai ehkä liikaa väärällä tavalla. Oman kehon tuntemusten seuraaminen on raskasta. Ainakin silloin kun pelkää sen pettävän. 

Fyysinen työ ei ole tuonut perheeseemme leipää murenenkaan vertaa. Ei pastori mikään ojankaivaja ole. Lihakset eivät rutise työtä tehdessä, eikä paidan kokoa joudu päivittämään kuin ehkä runsaan kahvipöydän äärellä olon vuoksi. Kuitenkin ensimmäiset työvuodet paljastivat aikoinaan tuonkin työn yllättävän fyysisen puolen. Jumalanpalveluksen äärellä saattaa olla jalkojen päällä helposti kolme tuntia putkeen. Nämä kolme tuntia eivät ole vain seisoskelua vaan tekemistä, jossa ei voi herpaantua. Toki jumalanpalvelusta ennen ja sen jälkeen on ihmisten vastaanottamista ja jäähyväisten vaihtamista. Siinä voi ottaa vähän vaihtoaskeleita, seistä mukavasti ja tehdä muita oloa helpottavia asioita. Noin yhdeksänkymmentä minuuttia siinä keskellä liike ei palvele liikkujaa vaan toimitusta. Se ei ole pönötystä vaan se on kaunista ja vakavan harrasta. Mutta liikoja vaihtoaskeleita siihen ei mahdu. Joskus asento voi olla jopa hankala ja polvetkin kuluvat kuin huomaamatta lattiaa vasten. 

Seisomista kovempi haaste on kuitenkin aina ollut istuminen. Istut kahvipöydissä, istut sohvilla, istut autossa ja istut työhuoneessa. Istumatyöläisellä kovilla eivät ole istumalihakset vaan selkä. Itselläni selän vaivat osuivat yksiin sen ajan kanssa, jolloin sai alkaa nostella pientä ihmistä milloin mistä tai mihinkin. Lopulta sain marssia kuntosalille tilaamaan suunnitellun ohjelman tukilihasten kuntoon saamiseksi. Muutamat liikkeet tuosta ohjelmasta on seurannut mukana vuodesta toiseen ja muualta on tullut keräiltyä muita. Vuosien varrella viisastuessa päädyin hankkimaan myös pöydän, joka taipuu seisontatyöhön. Sitä on tullut käytettyä ehkä hieman arvioitua laiskemmin mutta apuna sekin. 

Varsinainen pelko fysiikan pettämisestä on ollut kuitenkin erilainen. Se on karhentanut kurkussa, kähissyt soinnissa ja särkynyt äänessä. Yliopistossa oli annettu kokonaiset kaksi tuntia opastusta äänenkäyttöön. Ei riittänyt. Kaksi jumalanpalvelusta päivässä oli monta kertaa liikaa. Varsinkin jos minkäänlaista flunssaa oli liikkeellä. Puhetyöläiselle on tuskaa joutua jännittämään äänensä riittävyyttä. Noloa on rasitetun äänen särkyminen kesken kaiken. Vuosien kamppailun jälkeen hain apua laulutunneilta. Pienestä lisäavusta laulutaidon kanssa ei ollut haittaa. Kuitenkin suurempi etu oli vartalon hallinnassa ja äänenkäytön tekniikoissa. Pitkä lukuvuosi meni epämukavuusalueella opetellessa. Toisena lukuvuonna huomasin eräänä sunnuntai-iltana, ettei kurkku ollut enää vähään aikaan kipeytynyt. Yksi onnellisimmista havainnoista. Fyysisen suorituskyvyn puutteiden pelot saivat jäädä taakse.

Näiden vaatimattomien vaivojen lisäksi koitin ehkä kuvata sitä oivallusta johon olen joutunut hiljalleen kasvamaan. Nuoruuden vääjäämättä kadotessa edellisen mutkan taakse, olen joutunut opettelemaan huolenpitoa omasta hyvinvoinnista. Hyvä olo ja eteenpäin menevä terveys ei enää kumpua teini-ikäisyyden tai edes parikymppisyyden lähteestä. Töitä pitää tehdä sen eteen.

Näillä ajatuksilla lähestyin myös tätä nyt käynnissä olevaa harjoittelua. Sen verran arvasin syksyn tutustumisten perusteella (vaikka olikin eri paikka), että töihin joutuu. Ja totta se oli. Perushoito on kovaa työtä. Se on jaloillaan olemista ja kävelemistä. Ehkä joku päivä mittaan askeleet vaikkei puhelinta taskussa saisikaan olla. Lisäksi tulee erilaisia nostoja. Harjoittelupaikan asukkaiden liikuntakyky vaihtelee paljon. Osan hoito vaatii kääntelemistä ja nostamista vuoteessa tai vuoteesta pois. Joskus tähän käytetään apuvälineitä. Niidenkin käyttämisessä hoitaja tai hoitajat joutuvat osallistumaan tai ainakin varmistamaan toimintaa. Taakat eivät varsinkaan kahdelle hoitajalle ole aina valtavia. Kuitenkaan asennot eivät moottorisängyistä huolimatta ole aina ihanteelliset. Kokematonta opiskelijaa ohjaaja hienosti opasti heti alkuun oikeista otteista ja selkää tukevasta vatsan jännityksestä. 

ReTurn7500. Tuttavallisemmin turneri. Tämän avulla voidaan omilla jaloilla seisova mutta huonosti kävelevä henkilö siirtää lyhyitä matkoja vaikkapa tuoliin tai pyörätuoliin. Sekä tietenkin myös takaisin sänkyyn. Kädet kiinni, jalat piirrosten osoittamiin paikkoihin ja pitemmille matkoille vyö ympäri. Ei vaadi ajokorttia.

Tätä osastoa olin ennakoinut etukäteen. Vaikka Korona-aika estikin harjoitusjakson vetämisen täydellisenä loppuun, sain tehtyä juuri core-osastoa tukevia harjoituksia erityisen kovasti. Kuntosalin sulkeuduttua tällaisilta satunnaisasiakkailta, on pitänyt pärjätä kotona ja ulkoliikuntapaikkojen telineillä. Tiedän ja uskon, että hoitotyössä aika ja toistot ovat salakavala kumppani selälle. Vaivat voivat alkaa ilmoitella itsestään vasta vuosien jälkeen. Erilaiset apuvälineet varmasti lisääntyneet. Kuitenkin työ on fyysistä. Olen halunnut suojata itseäni noilta vaivoilta ja vammoilta. Kun toiminta on uutta virheasennot vaanivat.

Sauna, viina ja terva. Myös kuvan kolmikko on monipuolinen lääke ruumiin vaivoihin.

Yllätyksenä itselleni tuli tämän varsinaisen nostelun lisäksi tuleva liike. Esimerkiksi hyvien tukisukkien pukeminen toiselle ei ole ihan yksinkertainen asia. Ei edes makaavalle asukkaalle. Erilaista pukemista ja vaatteiden kiskomista eri asennoissa on saanut opetella paljon.  Parempikuntoisistakaan harva pääsee helposti polviensa alapuolelle. Paljon kumartumisia ja kyykkäämisiä on siis tehty sukkien, kenkien ja housunlahkeiden kanssa. Samoin pyörätuolien jalkatukien asennukset vievät alaspäin. Roskapusseja vaihdetaan päivän aikana monia kertoja moniin huoneisiin. Kaiken summana iltaisin on ihan väsynyt olo. Lihaksissa tuntuu tehneeltä mutta ei väsyneeltä. Aamuherätysten kanssa ei iltaisin kannata yrittää kukkua kovin pitkään. Sohvalla on tullut lempeää kyynärpäätä television ääreen nukahtavalle.

Yksi kuitenkin on iskenyt kovaa. Siitä olin kuullut mutten uskonut. En ymmärtänyt ennakoida ja nyt on joutunut vähän takamatkalta hakemaan helpotusta. Kädet ovat kovilla. Tarkemmin sanottuna kämmenselät. Kun käsiä desinfioidaan kymmeniä kertoja päivässä, alkaa iho syöpyä. Tai tarkemmin sanottuna kuivua, ärtyä ja halkeilla. Kansliasta onneksi löytyi tähän vaivaan herätessä jo ensiapua purkeista. Pari kertaa päivässä olen nyt toisella viikolla rasvaillut käsiä tilanteen niin salliessa. Illalla olen hiipinyt vaimon astioille. Viikonloppuna kävin tunnustamassa vaivan apteekissa asti. Nyt pitäisi pärjätä loppuun asti. Kaikkea sitä joutuukin opettelemaan. Seuraavassa harjoittelussa tämä vaiva ei yllätä.

Jos askeleita ei päivän aikana tunnu kertyvän riittävästi, voi lähteä palauttamaan ruokakärryjä alakertaan. paluumatkan voi tehdä reippaasti portaita pitkin. Paitsi jos on opiskelija jolla ei ole avainta. Me pääsemme kivasti hissillä myös ylöspäin.

47# Hikeä, verta? ja piikkejä.

Odotukset kevätkaudesta eivät ole aiheuttaneet pettymystä. Jo ensimmäinen viikko tammikuussa on tuonut opintoihin säpinää. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme huhkimaan ja hikoilemaan kuntoutuksen tunnilla. Aina hyvä merkki, kun huomaa opettajan pöydän vieressä tyhjäksi jätetyt talvikengät ja opettajan jalassa lenkkarit. Silloin on liikettä luvassa!

Opettelimme vuoteessa tehtäviä liikeharjoituksia eli kuntoutusta, istumasta ja istumaan auttamista ja kyynärsauvojen ohjeistamista potilaalle. Nousemisen avustamisessa autettava sai halutessaan tilata väärällä tekniikalla autetun noston. Rivakoin väärä nosto oli kahden auttajan voimin kainalosta ja housun kauluksesta. Silloin lähti autettava lujaa kohti kattoa eikä omaa kontrollia ollut. Tätä tietenkin pitäisi yrittää välttää. Tekniikkaa voidaan varmasti käyttää ovimiehen töissä. Oikeassa tekniikassa autettavan omaa liikettä ei blokata vaan hän pääsee osallistumaan mahdollisimman paljon. Kahden opiskelijatoverin käsissä tämäkin pappa pääsi turvallisesti liikkeelle. Opettaja kiersi vieressä antamassa vinkkejä liikkeiden suunnista ja asennoista. Tarkoitus on, ettei kovin monen selässä koskaan poksahtaisi. 

Kyynärsauvojen kanssa pääsimme käytäville asti huhkimaan. Itse kukin sai ihan hyvän treenin päiväänsä, kun käytävien lisäksi kuljimme portaita ylös ja alas. Portailla horjuessa oli helppo kuvitella, ettei hissittömässä kerrostalossa eläminen ole helppoa. Ei ainakaan, jos yleiskunnoltaan jo heikentynyt henkilö joutuu sauvojen varaan. Portaita alas tullessa vähän pelotti. Kursorisesti opettaja paljasti meille myös pyllymäen vastakohdan eli istumanousun. Tämä on niille, jotka eivät pärjää kyynärsauvojen kanssa mutta jotka sitkeästi tahtovat asua yläkerroksen kodissa toipumisen ajan. Ja ymmärrän. Kuka nyt kotoaan pois tahtoisi.

Ohi kulkevat muiden alojen opiskelijat vähän naureskelivat luokkamme sauvaryhmille. Itse muistelin lukioiässä vietettyjä viikkoja kyynärsauvoilla. En tiedä oliko silloin opastus jäänyt antamatta vai kuulematta. Joka tapauksessa menin nuo viikot yhä koulujen pihoissa nähtävään tapaan eli harpontatekniikalla. Siinä edetään toista jalkaa maahan laskematta hurjilla hypyillä. Jalkaa olisi silloin saanut kyllä varata mutta näyttävällä tyylillä eteneminen oli ainoa, jonka tiesin. Kolmikerroksisen koulun sisällä keikkuessa olisi joku nyt opituista tyyleistä ollut ihan tervetullut. Seuraavalla viikolla opettelemme saman opettajan johdolla erilaisia avustuksia ja liikutteluja sängyssä. Joustavat vaatteet mukaan, on lupaava termi.

Loppuviikosta vastaan tulivat syksyn anatomian tunneilta tutut teemat. Suoliluun harjanne, polvilumpio, solisluu, olkalisäke ja niin edelleen. Nyt niitä ei enää käyty läpi papereista ja elimistön kartoista. Nyt niitä tunnusteltiin itsestä. Myöhemmin niitä tunnustellaan toisistamme. Niiden avulla etsitään oikeaa pistopaikkaa injektioille. Opitun teorian päälle aletaan nopeasti rakentamaan käytäntöä. 

Harjoitusten yhteydessä harjoitellaan kaikin puolin oikeaa toimintaa jotta se opittaisiin rutiiniksi. Nytkin pöydät pyyhittiin alkoholilla, kädet desinfioitiin, hanskat puettiin ja välineiden kunto ja päiväykset tarkistettiin. Näissä päiväystä vielä riitti.

Aiempien opiskelijoiden tekemä video injektioiden antamisesta sai luokkamme harvinaisen keskittyneeksi. Neulojen uppoamista katsellessa ainakin itse sain herätyksen siitä, ettei näissä opinnoissa tule selviämään iho ehjänä. Videon lomaan ja perään opettaja kävi samoja asioita vaihe vaiheelta lävitse. Ohi mennen kuultu sivulause soi varmaan useammissakin korvissa. ”Tauon jälkeen käyn hakemassa välineitä niin harjoitellaan jo vähän ennen taitopajaa.” Tunnin lopuksi pääsimme onneksi hiipivästä pelostamme. Vuorossa olisi vain injektion valmistelu. Kaverin pistäminen olisi vuorossa vasta kolmen viikon kuluttua. 

Väittäisin, etten omista piikkikammoa. Kuitenkin ajatus näistä harjoituspistoista herättää jollakin tavalla huolestuneita ajatuksia. On vaikea saada kiinni, onko se huolestuttava asia pistää itse kaveria. Vai se, että kaveri pistää? Vai se, jos kaveri on peloissaan itseni pistämisestä? Raportoin siitä taitopajan läheisyydessä. Toivon mukaan totta tulevat tässäkin olemaan sanonnat: kaikkeen tottuu ja kokemus tuo varmuutta. 

Tauon jälkeen ryhdyimme vaihe vaiheelta työhön. Jokainen asensi ruiskuunsa kunnioitettavan kokoisen imuneulan. Tästä sitten nitkuteltiin arasti suojakorkkia irti. On helppo kuvitella, että tässä vaiheessa aina joskus joku opiskelija pistää itseään. Suojakorkkiin kun oli vaikea saada tuntumaa ja rajua vetoahan helposti korjaa päinvastaisella liikkeellä. Pöytäryhmän lähihoitajan kokeneet vinkit pyörittelystä, kynnen käytöstä ja varovaisesta tekniikasta tulivat tarpeeseen. Opettaja taisi aistia jännitystä ja rauhoitteli kertomalla, että tänään emme pistä ketään ja niin mahdollinen pistovahinko on samanlainen kuin keittiössä veitsen sattuessa. Neula vain olisi puhtaampi. Toki ennen taukoa oli käyty läpi toimintaa pistovahingon sattuessa. On siitä puhuttu aikaisemminkin. Paljon niitä kuulemma tapahtuu. Käytetyillä eli likaisilla neuloilla tapahtuneissa vahingoissa on riskinsä. Kuitenkin ne kuulemma ovat oikeilla toimenpiteillä hyvin torjuttavissa myös piston sattuessa. Kuitenkin juuri riskien takia meitäkin ohjataan ja rokotetaan. 

18G ja 23G. Mitä suurempi numero, sitä pienempi neulan koko. Tämä voi tuntua hämmentävältä. Kuitenkin myös haulikoiden kanssa käytetään Gauge-mitoitusta ja niissäkin iso luku tarkoittaa pientä läpimittaa.

Kaiken kaikkiaan opettajan kohta kohdalta etenevässä opastuksessa oli turvallisen tuntoista askarrella neuloilla. Tietenkään hän ei voinut seurata jokaista opiskelijaa kerralla. Välillä meinasi jännitys nousta, kun huomasin jonkun toisen kamppailevan tiukkojen korkkien kanssa. Kuitenkin paljon vierustovereita enemmän mietitytti se omassa kädessä liikkuva neula. Kuulemma tätä oppii tekemään liikoja miettimättä, sanoivat lähihoitajat. Mutta kuulemma hyvä vähän miettiä.

Huomaatko eron neulojen välillä?

Kunnioitettavan kokoisilla imuneuloilla opettelimme imemään määrättyä määrää lääkeainetta. Harjoituksissa tämä lääke on steriiliä keittosuolaliuosta. Ilmakuplien kanssa taisteltuamme saimme poistaa imuneulan jäteastiaan ja vaihdoimme ruiskuun neulan, joka oli huomattavasti miellyttävämmän eli pienemmän näköinen. Koska nyt ei ollut aika harjoitella pistämistä, imeytettiin liuos paperiin ja vaihdettiin eri kokoiset neulat tilalle. Tutustuimme kahdenlaisiin neuloihin. Toisella olisi tarkoitus pistää ihon alla olevaan rasvakudokseen ja toisella sen läpi lihakseen asti. Molemmissa on omat tekniikkansa. Tikanheitto-ote jäi terminä mieleen. Jokainen voi arvata, yritetäänkö sillä päästä lähelle vai syvälle. Näitä pistopaikkoja ja injektioon liittyviä toimenpiteitä kehotettiin sitten kotona harjoittelemaan kynällä tai neulattomalla lääkeruiskulla. Uskaltaisiko kotona kysellä rasvakudoksia harjoituksiin? Tosin joulun jälkeen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sen saaliin perässä. 

Luulen että me hoitoalalla kokemattomat olimme hyvin tyytyväisiä tästä mahdollisuudesta päästä puuhailemaan neulojen kanssa. Olisi tuntunut hurjalta joutua pistämään kaveria heti ensikosketuksella. Nyt kova mielikuvaharjoitteleminen käyntiin niin tuo edessä oleva kaverin pistäminen ei kauhistuttaisi niin paljoa. Tosin useamman mielikuviin taisi jäädä kummittelemaan opettajan varoitukset neulan katkeamisesta. Saapa nähdä.

21# Teoriasta käytäntöön – osaatko sinä pestä kädet?

Kädet ja suojavarusteet. Näin opettajamme ilmoitti alkavan tunnin sisällön. Oli vielä raahannut paikalle suuren määrän laatikoita. Esiin alkoi purkautua tavaraa, joka oli tuttua lähinnä Ebolaa käsittelevistä tv-uutisista. Nyt ei oltu enää teorian äärellä

Peruskoulua yhdeksän vuotta, lukiota kolme vuotta ja yliopistoa kuusi vuotta. Yli puolet elämästä on tullut vietettyä erilaisen oppimisen ympärillä. Kuitenkaan en ole koskaan opiskellut varsinaisesti mihinkään ammattiin. Ryhmätyön lomassa puhuimme hiljattain yliopisto-opiskeluista. Minulta pyydettiin kokemuksia siltä osastolta. Kerroin siinä, että oma koulutukseni on aikanaan tähdännyt enemmän tutkijan tai tiedemiehen taitoihin. Tietenkin kirkon töihin kelpaavaan koulutukseen oli täytynyt sisällyttää vähän käytännön opintoja. Vähän! Ja kuukauden harjoittelujakso. Siis vähemmän kuin sh-opintojen ensimmäisenä vuotena. Uskon etten ole ainoa, joka on aikanaan kipuillut siirtyessään yliopistolta seurakuntatyöhön.  Ilman koko opiskeluvuosien aikaista osallistumista seurakunnan elämään, siirtymän olisi ollut mahdoton. Viikoittainen osallistuminen jumalanpalvelukseen opetti Jumalan lasten tavan elää seurakunnassa, katekeesi, eli katekismuksen opetus, neuvoi arkisen elämän kysymyksissä ja kokeneiden pastoreiden kanssa keskusteleminen antoi pienen tajun tuosta vastuun maailmasta. Kuitenkin hankalaa oli oppia olemaan asiantuntijan koulutuksella käytännön töissä.

                      Sairaanhoitajakoulutus on erilaista. Tähtäämme jatkuvasti kohti selkeää ammattia ja sen vaatimien taitojen hallintaa. Tähän osaamiseen kuuluu tietenkin myös riittävä teoreettinen ymmärrys alasta.  Syksyn aikana olemme tutustuneet sosiaali- ja terveyspolitiikan teemoja, tutkineet kansanterveyttä ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja opiskelleet laajasti ravitsemuksen sekä anatomian asioita. Lukujärjestyksen äärellä on kuitenkin selvää, että tämä teoria tullaan soveltamaan vahvasti käytäntöön. Käytännöllisyys alkoi hahmottua, opettajan vetäessä sinisiä hansikkaita räpsäyttäen käteen.

Lyhyellä käytöllä saattoi aavistaa, miten epämukavat nämä ovat pitemmässä käytössä. Nuuhkiminen poistaessa ei ole suositeltavaa.

                      Tiedätkö missä sairaalabakteerit asuvat? Meille annetun oppimateriaalin mukaan hoitohenkilökunnan nenät ovat varsin yleinen paikka noiden pikku petojen piilotella. Sieltä sitten sieraimesta nuo mokomat päätyvät käsien kautta potilaan haavoihin. Edessä on kallis ja mahdollisesti vaarallinen kierre. Ja mieti, kuinka helposti sitä nenää tulee vähän pyyhkäistyä. tai hiuksia, tai korvaa. Tätä meille on puhuttu jo ennekin. Sairaanhoitajan käsien on oltava turvalliset. Samoin hoitajan työmoraalia on teroitettu mieliimme. ”Vaikka kukaan ei huomaisi, teidän pitää itse tietää, jos instrumentti tai kädet kontaminoituvat.”

                      Tätä kävimme melkein kädestä pitäen opettelemaan. Opettaja esitteli suojavälineitä: hansikkaita, kasvo- ja vartalosuojuksia. Näytti seikkaperäisesti niiden pukemisen ja riisumisen. Outbreak elokuva tuli niistä vahvasti mieleeni. Jokainen harjoittelimme tehdaspuhtailla hansikkailla niiden pukemista ja riisumista. Käsidesipullot jaettiin ja oikeaa aineen hierontatekniikkaa toisteltiin perässä. Meidän käsistämme eivät potilaat pöpöjä saisi. Sitten tehtiin jono altaalla. Vesi virtasi, saippuaa kului ja sähkötoiminen paperinannostelija surisi. Jono siirtyi käsideseille ja jännittyneet käsien hierojat muodostivat vielä yhden jonon. Koulun kätköistä oli löytynyt käyttöömme UV-kaappi. Sen valon kerrottiin paljastavan desinfiointiaineeseen lisätyn merkkiaineen avulla, missä oli puhdasta ja missä ei. Pienen kaapin äärellä opettaja tulkitsi tuloksia ja antoi tarpeen mukaan ohjeita tulevia puhdistautumisia varten. Pientä jännitystä jonossa oli havaittavissa ja moni otti extra-annoksen käsidesiä pyöriteltäväksi.

                      Heti mönjän kuivuttua havaitsin omat käteni levottomiksi. Mieli teki tarttua johonkin. Miten luontevaa olisi ollut pyyhkäistä vähän jostain tuota jonottamisen jännitystä kanavoidakseen. Miten helppo olisi ollut, jostain niitä tappavia tyyppejä mukaan kauhaista. Luokassa käsien liika liike olisi tietenkin antanut vain huonon tuloksen kaapin valossa. Sairaalaympäristössä mukaan voi aina tarttua mitä tahansa. Itse huomasin, että joudun varmasti vielä monet kerrat keskittymään, etten korjailisi silmälasien asentoa. Aniharvoin niitä oikeasti pitää asetella. Kuitenkin sellainen pieni nosto tai painallus on monissa tilanteissa rituaalinen tapahtuma, siirtymä tai reaktio. Pitäisi ehkä harkita piilolinssejä.

Näiden pinnalla ei ole elämää. Steriilit hansikkaat muovipakkauksesta purkamisen ja paperikääreen avaamisen jälkeen. Siis pukemisvalmiina. Ystävällisesti koko ja käsi on merkattu näkyville. Hanska on pakattu kuvan esittämällä tavalla osittain kaksinkerroin. Näin pukija voi tarrata paljaalla kädellä kiinni siitä mikä jää lopulta ihoa vasten.

                      Valokaapin jälkeen puimme ja riisuimme vielä steriilejä hansikkaita. Siinäkin oli omat konstinsa. Rapiseva paperi hanskojen ympäriltä pyrki avauduttuaan menemään kiinni. ”Nyt pitäisi ottaa uudet”, huuto kuului välillä opettajan suusta.  Tärkeä oli hahmottaa, mikä milloinkin on steriiliä ja mikä ei – mihin sai milläkin koskettaa. Kuulemma hoitoalalla saavutettaisiin huomattavat säästöt, vältettäisiin paljon inhimillistä kärsimystä ja pelastettaisiin suorastaan ihmishenkiä, jos aina meille ohjeistetut toimenpiteet suoritettaisiin oikein. Opettaja lupasi meidän jatkavan rutiinin etsimistä taitopajoissa. 

                      Niin – osasinko itse pestä kädet? Huonommin kuin luulin.  Tässä videoksi tehty ohje kaksivaiheisesta pesusta.