Eilen maanantaina heräilin kipeänä. Edellisenä päivänä olin päässyt tauon jälkeen tekemään työpäivää tuuraajana. Moni paikka oli vähän kipeä ja vuoteeseen teki mieli jäädä asumaan. Jos ei olisi ollut ketään laitettavana kouluun, olisin kääntänyt kylkeä ja jäänyt keräämään voimia. Onneksi oli alkamassa vapaapäivä eikä kovin paljoa ollut tarkoitus saadakaan aikaiseksi. Koko päivä menikin enemmän tai vähemmän johonkin tarttumista yrittäessä.
Edellisenä päivänä olin tullut kotiin puoli kahdeksan aikaan illalla. Jo matkalla tiesin edessä olevan gramman verran Paracetamolia ja pimeään huoneeseen vetäytyminen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin jollakin tavalla auttanut illan hommia vauhtiin. Takana oli vähän yli 200 kilometriä, viitisen tuntia seisovilla jaloilla olemista, kymmenkunta eri mittaista keskustelua, yksi väliin jäänyt päivällinen, melkoinen aika raskaissa työvaatteissa, parikymmentä polvistumista ja kuppi kahvia aivan liian myöhään illan hämärtyessä. Olin vanhoissa töissä ja pitkästä aikaa tein maakuntapäivää, johon kuuluu tätä ajoa ja kaksi jumalanpalvelusta päivän aikana. Omassa roolissani se on melkoista keskittymistä. Varsinkin kun näin harrastuspohjalta ei joka ajatusta enää ehdi hahmottaa paperille. Pallea oli aamulla herätessä hellänä kaikesta laulamisesta ja selkä muistutti uuden auton tai paremman penkin haaveilun tarpeellisuudesta. Siinä toipuessani mietin, etten koskaan ole tähän mennessä ole ollut hoitotyön jäljiltä yhtä väsyksissä. Se oli hämmentävää.
Kuitenkin väitän hoitotyön olevan rankempaa. Sairaanhoitajallekin. Hoitotyössä viikon aikana kertyvä fyysinen rasitus on ilman muuta keskimäärin kovempaa kuin pastorin keskimääräisen siistissä sisätyössä. Hoitajillakin työn fyysisyys tietenkin vaihtelee. Poliklinikoilla tehdään siistiä päivätyötä ja potilaat hoitavat useimmiten itsensä liikuttamisen. Osastoilla ja vaikkapa palvelutaloissa työtä tehdään vuoroissa, joka itsessään on fyysisesti kuormittavaa. Monessa paikkaa tulee esiin myös hoitotyön roolijako. Vaikkapa perushoidon harjoittelussa palvelutalossa tein lähinnä vain aamuvuoroa arkena. Se oli yksikössä tavallinen sairaanhoitajan työvuoro. Verrattain leppoinen kolmivuoroon verrattuna. Kuitenkin suurimman osan ajasta sairaanhoitaja kuului niin sanotusti vahvuuteen ja suoritti muiden hoitajien kanssa samoja tehtäviä. Eli sai päivän aikana osansa perushoidon fyysisyydestä. Kotihoidossa tilanne taas oli hyvin toisenlainen. Siellä sairaanhoitajat keskittyivät lääkehoitoon ja haavanhoitoihin. Koko jaksolla en kertaakaan auttanut ketään vuoteesta tai tehnyt pesuja sänkyyn. Sairaanhoitajan työ oli fyysisesti aivan toista kuin lähihoitajien, jotka ravasivat päivän aikana kiireellä juuri tätä perushoitoa tekemään.
Monissa yksiköissä sairaanhoitajat ja lähihoitajat tekevät fyysisiä töitä ainakin osittain yhdessä. Usein on niin, että osastolla, käytävällä tai modulissa on sekä lähihoitaja että sairaanhoitaja. Silloin lähihoitaja hoitaa suurimman osan perushoidosta mutta sairaanhoitaja kuitenkin osallistuu siihen tarpeen mukaan. Usein potilasta joudutaan hoitamaan kahden autettavana. Toki sairaanhoitaja voi olla työvuorossa sellaisessakin tehtävässä, jossa näihin toimiin ei juuri ehditä kuten kiertämässä tai lääkevuorossa. Kuitenkin tehtävät kiertävät ja joskus sairaanhoitaja saattaa olla laitettuna lähihoitajan vuoroon.
Jollekin kuvasin joskus, että sairaanhoitajan työ on salakavalasti rankkaa. Yksittäinen suoritus harvoin lähentelee kestokyvyn rajoja (vaikka niitäkin poikkeuksia välillä on tullut). Mutta päivän aikana rasitus voi olla kovaa. Nostoja, siirtoja tai kääntämisiä päivään mahtuu kaikissa niissä yksiköissä, joissa potilas viettää aikaa vähän enemmän. Jalkojen päällä pitää olla paljon ja askelia kertyy yksikön sisällä ja erityisesti jos arkeen kuuluu potilaiden siirtämistä tai kuvauksissa käyttämistä niin askeleitakin tulee. Joissakin yksiköissä käytetään enemmän ja raskaampia suojavarusteita. Tartuntavaarapotilaiden kanssa suojavaatteita on paljon ja leikkaussalissa leikkausvaatteiden lisäksi pahimmillaan mukana on lyijyliivi ja kaulus. Ensihoidossa sää ei aina suosi. Missään ergonomia ei aina toteudu, vaikka siihen kovasti pyritään.
Olen koittanut vastata tähän fyysisemmän työn haasteeseen. Annettu haaste on tullut ihan hyvään kohtaan koska näillä kilometreillä on kaksi vaihtoehtoa: luovuttaa tai alkaa panostamaan. Olen yrittänyt valita sen vaihtoehdon, jossa vanhat vaatteet alkavat hitaasti kiristämään mutta eivät vatsasta. Se on ärsyttävää. Mielikuvituksessa kaikki asiat käyvät aina niin nopeasti. Mutta urheilullisemman elämäntavan esiin nostaminen vie aikaa ja vaatii melkein päivittäistä vaivannäköä. Ihan päivittäin en toki yritä urheilla. Mutta paljon täytyy osata itsensä kanssa olla, että lähtee liikkeelle myös silloin kun ei huvita tai keksii tavan jolla se alkaa huvittaa. Vaihtelu virkistää selvästi. Mutta liikunnan lisäksi on täytynyt alkaa tutkia ylipäätään aktiivisempaa elämäntapaa arkiliikkumisen, kehonhuollon, levon ja ravinnon suhteen. Joka päivä täytyy yrittää tehdä valintoja. ja vielä niinkin, ettei elämä maistu liian rankalta.
Toki joskus aiempina vuosina olen urheillut ja välillä kuntoillut kovastikin. Sitten jossakin vaiheessa kuntosalikortti on jäänyt laatikkoon pölyttymään ja lenkkarit unohtuneet. Useamman kesän olen ilolla nauttinut valon vaikutuksesta ja siitä, miten aamutunneilla tai illan valossa jaksaa ulkona tehdä ja hikoilla. Talvet ovat olleet vaikeita. Tämän talven pelastaja on ollut esikoisen uimaryhmä, jonka aikana olen koittanut kauhoa lukemat reiluun kilometriin. Ja on ollut mukava huomata nälän kasvavan tässäkin syödessä. Kun elimistö pääsee vauhtiin, alkaa se vaatia endorfiinejansa yhä uudestaan. Yleensä ulkoliikuntakausi on kestänyt niin kauan kuin tangoista ja renkaista pystyy pitämään kiinni ilman hanskoja tai loppunut viimeistään pakkasta hohtavien otteiden äärellä. Tänä talvena olen koittanut ajatella senkin olevan lopulta vain pukeutumiskysymys. Eikä yhtään haittaa se, että lapset tekevät välillä kotona urheiluläksyinä lihaskuntoa. Siinä pääsee vielä toistaiseksi isä pätemään. Mutta paljon on tehtävääkin. Kesällä laskeskelin, millaista vauhtia pitäisi läheisellä kuntoradalla juosta, että pääsisi nuoruuden cooper-tuloksiin. Jaksoin juosta sitä vauhtia 400 metriä. Ei taida 3000 mennä ihan heti rikki.
Niin. Täytyykö olla kunnossa, jos on hoitotyössä? Olisi tylsää todeta vain, että kyllä se ainakin auttaa. Ehkä päätän ajatukseen, joka syntyi erään harjoittelun aikana, kun luin edellisen vuoron kirjauksia hiljaisen raportin aikana. Siellä kerrottiin erästä potilasta asetellun vuoteeseen kymmenen henkilön voimin. Kuntosaliharjoittelu ja päihteet voivat olla henkilökunnan kannalta hankala yhdistelmä. Sellaisessa tilanteessa ja erityisesti vähäväkisemmässä toivoo, että itse ja myös työkaveri on jonkinlaisessa kunnossa. Ainakin sitten lihavassa kunnossa koska rauhattoman potilaan kanssa ylipaino on kuitenkin ylivoimaa. Näillä ajatuksilla pian joulupöytään.
