127# Tunnelmia kotihoidon alkumatkalla

Kotihoito. Tähän harjoitteluun lähtiessäni sain pitää monta kertaa varani, etten sanoisi jatkuvasti lähteväni kodinhoidon harjoitteluun. Tarkoitus olisi kuitenkin hoitaa ihmisiä, eikä kiinteistöjä. Kodinhoitajiakin on Suomessa aikoinaan koulutettu ja heitä edelleen työskentelee. Heitä on myös kotihoidossa. Eivät hekään koteja hoida, mikä on mielestäni kyllä vähän outoa. 

Tähän harjoitteluun lähtiessä olin poikkeuksellisen hyvin valmistautunut. Kotihoidon työt ja tilanteet kun ovat kovin tuttuja. Tosin pientä päivittämistä ne vaativat. Tuttuus kun on tullut televisiota tuijottamalla. Noiden kokemusten ja todellisuuden välillä on vuosituhannen vaihde, kulttuuripiirin vaihto ja televisio draaman vaatimukset. 

Kotihoidon harjoittelu ei ilmeisesti ole kaikkein suosituin opiskelijoiden keskuudessa. Ainakaan etukäteen. Reaktiona johonkin tällaiseen opettajamme ovat pitäneet useampaan kertaan palopuheita kotihoidon ihanuuden puolesta. Ensimmäisen viikon perusteella voi huomata etteivät opettajat ole täysin valehdelleet.

Sairaanhoitaja tietenkin tuntee suurimman osan asiakkaista. Opiskelijalle jokainen saapuminen on aluksi uusi ja jännittävä. Koskaan ei voi ihan tietää, kuka oven tulee avaamaan.

Kotihoidon mielekkäiksi tekevät asiat ovat mahdollisesti samalla sen haastavia puolia. Kotihoito kun tapahtuu nimensä mukaisesti ihmisten kodeissa. Sinne opiskelija lähtee aamulla ohjaajansa kanssa toimistolta. Päivien aikana kierrettävien kotien määrä vaihtelee ja samoin siellä kohdattavat asiakkaat ja heidän hoidon tarpeensa. Ja kyllä, kotihoidossa meillä on asiakkaita, ei potilaita. Jos ohjaajan kanssa asiat sujuvat, on päivän aikana tehty kierros ja sen aikana autoillut matkat hyvin suuri osa koko harjoittelusta. Kukaan muu ei lainaa tai tarvitse opiskelijaa tuona aikana. Opiskelijalla on rauha oppia ja ohjaajalla on rauha ohjata. Tietenkin jos asiat lähtevät käyntiin väärällä jalalla, voi autossa olla piinaava paikka viikkojen kuluessa.

Asiakkaat kotihoidossa ovat melko hyväkuntoisia. Osan luona käy sairaanhoitajan lisäksi kotihoidon lähihoitajia esimerkiksi antamassa lääkkeitä, huolehtimassa syömisestä tai puhtaudesta. Ja paljon muustakin. Aikaa sitten koulutettuja kodinhoitajia työskentelee yhä useiden paikkakuntien tukitiimeissä yhdessä muiden hoitajien kanssa. He tarjoavat ei hoidollisia palveluita kuten vaikkapa ulkoiluapua. Joissakin paikoissa käy ainoastaan sairaanhoitaja. Sairaanhoitajan käynnit saattavat liittyä lääkehoitoon, haavoihin, ompeleiden poistoon tai injektioiden antamiseen. Toimiston kaappien perusteella täällä on valmius myös neste- ja antibioottihoitoon. Välillä käynti voi olla niin sanottu tukikäynti. Silloin asiakkaan kanssa ainoastaan jutellaan nykyisestä tilanteesta ja tunnelmista. Tarkoituksena on selvittää, onko kotona olemiselle näkyvissä jotakin esteitä tai voisiko niiden kanssa auttaa jotenkin. Välillä täytetään yhdessä erilaisia hakemuksia tai annetaan terveysneuvontaa.

Ihmisten koteihin meneminen on sekä antoisaa, että mahdollisesti myös haastavaa. Esiin tulee persoonien kirjo. Toiset ovat iloisia ja tyytyväisiä, jotkut pidättyväisiä ja etäisiä. Muutamat ovat turhautuneita ja hieman kiukkuisia. Sama jako pätee omaisiin. Kotona oleminen on ihmisille usein vapaampi alue ilmaista tunteita ja ajatuksia kuin sairaala. Kotihoidon väki kuuluu asiakkaan arkeen eikä väliaikaiseen poikkeustilanteeseen. Tottumattomalle voi olla vaikea myös mennä ihmisten yksityiselle maaperälle, nähdä heidän elämänsä ja asumisensa laitosympäristön ulkopuolella. Sattuneesta syystä itselläni on tässä jonkin verran kokemusta. Papillisen työkaverin kanssa jutellessani hän sanoikin tämän harjoittelun olevan ihan tuttua, mukana kannettava laukku ja puheenaiheet vain vaihtuvat. Ihan totta. Tästä syystä en hämmästy, kauhistu tai kiinnitä juuri huomiota siihen millainen koti oven takaa avautuu. En ainakaan enempää kuin hoidon kannalta on oleellista. Kirjauksista voi toki aamulla jo nähdä millainen yleistilanne missäkin kohteessa odottaa.

Hoidollisesti kotihoidon työt eivät ole kaikkein näyttävämpiä. Kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla pääsin tekemään monia aivan uusia asioita. Toiveena on, että tällä jaksolla pääsen kehittämään rutiinia muutamiin usein toistuviin toimiin. Toivon mukaan erilaiset neulat saavat olla usein kädessä. Varmasti hyvä on opetella myös kotona asuville tarjottuja tukia ja palveluita sekä niiden hakemiseen liittyviä kiemuroita.

Heti jakson alusta alkaen on saanut täyttyä toisenlainen toive. On hienoa päästä ihmisten ilmoille ja mukaan arkiseen menoon. Joulukuun alusta asti jatkunut etäopetus ja pitkä lomajakso ovat olleet kovin järjestäytymätöntä ja hieman yksinäistäkin aikaa. Tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle osan kaupungista vielä nukkuessa, kulkea pitkin päivää mielekkäissä touhuissa ja jutella ihmisten kanssa työhön liittyvistä tai liittymättömistä asioista. On rikkautta saada istua koronarajoitusten rajoissa (6 henkilöä) taukohuoneessa kahvilla ja lounaalla ja kuulla jotain oman kodin ulkopuolisesta menosta. Yhtä lailla hienoa on palata valoisan aikaan kotiin ja siellä loppupäivänä kaikkensa antaneena vaeltaa hyvissä ajoissa vuoteeseen. Elämän rytmi on kohdallaan eikä unta tarvitse pitkään odotella. 

126# Kohti toisen vuoden kevättä.

Kevätlukukausi alkoi negatiivisissa merkeissä. Nyt vain tuo negatiivisuus ei ollut pelkästään hyvä asia vaan se oli jopa vaadittu asia. Harjoittelupaikoille kun ei ole pääsyä ilman negatiivista testitulosta. Viime kevään tempoilevan ja panikoivan kiirehtimisen tilalle on tullut systeemi. Jo ennen joululomalla jäämistä opettajat antoivat vahvat ukaasit rauhallisesti ja vastuullisesti vietettävästä joululomasta. Mikään systeemi ei ole täydellinen mutta motivoituneiden opiskelijoiden yhdistyessä systeemiin voitaneen olla melko toiveikkaita siitä, ettei harjoittelupaikoille kanneta mitään ei-toivottua. Testi itsessään ei ollut muuttunut yhtään miellyttävämmäksi. Mutta ilmeisesti tautitilanne tai ainakin sen pelko on alueella pienentynyt. Marraskuussa Drive-in käytti kahta kaistaa ja silti jonottaa sai ihan kohtuullisesti. Vaikka aikoja ilmeisesti piti jo vähän kaivella monien opiskelijaryhmien ilmoittautuessa jonoon, ei testipaikalla käytetty lähelleenkään täyttä kapasiteettia. Siinä tikku nenässä totesin tämänkin olevan yksi merkki loman loppumisesta.

Saa nähdä kuinka monta merkintää tähän riviin ehtii vielä hankkia. Mutta tärkeintä, että näillä merkinnöillä pääsee taas jatkoon.

Muita varmoja kevätkauden merkkejä ovat etänä pidetty tutoropettajan tunti. Taas etäyhteyksien ääressä vuorovaikutus oli hieman laiskaa. Kuitenkin kävi ilmi, että monilla loma oli ollut lyhyt. Itselläni jäi taakse kaikkien aikojen joululoma. Kolme viikkoa. Pidemmästi kuin lapsilla! Melkoinen ero aikaisempiin vuosiin. Ylipäätään vapaata joulunaikaa ei yliopistoaikojen jälkeen olekaan ollut. Alkaa olla oma syy, jos akkuja ei saa ladatuksi. 

Tutoropettajan kanssa kävimme läpi alkavaa kautta sekä tietenkin alkavan viikon myötä koittavaa harjoittelua. Vanhaan malliin luokka on jaettu kolmeen ryhmään paikkojen riittämisen vuoksi. Sisätaudit, kotihoito ja kirurgia kutsuvat kukin tahoilleen 175 tunnin ajaksi.

Viiden viikon jakson jälkeen palaamme kouluun. Ainakin etäyhteyksien ääreen. Sisätautien ja kirurgiankurssien monumentaaliset opintojaksot jatkuvat kevään loppuun asti. Niissä päästään jatkamaan seminaarityöskentelyä pienryhmän kanssa. Kirurgisen potilaan äärellä pääsemme viettämään myös yhden simulaation. Myös sisätaudeissa tule olemaan yksi simulaatio. Näiden sisältöjä ei vielä ole paljastettu. 

Syksyisen englanninkurssin päätyttyä pääsemme yhä hiemaan kielinystyröitämme. Kevät kuluu ruotsin kielen suullisten valmiuksien parantamisen kanssa. Tulemme harjoittelemaan potilasohjausta, haastattelutilanteita ja esimerkiksi raportointia toisella kotimaisella. Syksyn osastokokemusten perusteella voisi todeta, että tässä riittää vielä vähän työtä.

Palliatiivisen hoitotyön kurssi tulee palauttamaan mietteet takaisin sisätautien harjoitteluun. Kurssin jälkeen meidän tulisi osata kohdata ja tukea parantumattomasti sairasta, saattohoito- ja kuolevaa potilasta ja hänen läheisiään vastaten heidän erityistarpeisiinsa. Tämä kurssi olisi ollut hyödyllinen ennen edellistä harjoittelua. Toisaalta siitä saa varmasti nyt paljon irti käytännön kokemusten myötä. Tällaista tämä harjoittelujen eriaikaisuus hieman aiheuttaa. Toiset saavat kursseilla kuullusta apua harjoitteluun ja toiset saavat harjoittelusta apua kurssille. Molemmat puolet varmasti ovat hyviä, jos harjoittelupaikalla pystyy suhtautumaan asiaan tyynesti ennen asioiden oppimista. Palliatiivisen hoitotyön kurssilla pääsemme tekemään ilmoituksen mukaan mittavaa ryhmätyötä jostakin aiheesta. Ryhmätyötä seuraa pitkä esityspäivä.

Tutkimus- ja kehittämistoiminnan perusteet kiinnittävät käytännönläheiset opiskelumme tieteen maailmaan. Sairaanhoitajaksi opiskellessa tiedemaailman saavutukset ovat jatkuvasti läsnä. Se on kuitenkin kätketty kirjoissa ja opetuksessa niin, ettei käytännöllisten toimien aina uskoisikaan perustuvan hyvin mittavaan ja koiteltuun tutkimustietoon. Kurssilla saamme opastusta tutkimustiedon keräämiseen ja arviointiin. Samalla opettelemme etsimään tietoa kotimaisista ja ulkomaalisista tietokannoista. Käytännöllisenä tarkoituksena on tietenkin antaa meille tarvittavia työkaluja opinnäyttyön tekemiseen. Kevään kuluessa meiltä kysellään tutkimusaihetta ja tutkimussuunnitelmaa. Tarkoitus olisi sitten hiljalleen alkaa rakentamaan tutkielmaa kohti valmista. Kuten muillakin aloilla, jää se helposti opintojen viimeiseksi. Joskus jopa ikään kuin roikkumaan orastavan valmistumisen tiellä. Itse olen pyöritellyt koneen näytöllä paria mahdollista tutkimuskysymystä. Nähtäväksi jää, millaisiksi ne lopulta muodostuvat. Epäilen, että riskinä on ajautua edellisten opintojen viemänä hieman väärille raiteille ja väärään tulokulmaan. Tietokantaa tutkiessaan voi huomata sairaanhoitajien opinnäytteiden olevan hyvin käytännönläheisiä. Mutta katsotaan mitä on kasassa toukokuussa opetuksen loppuessa. Toivon ja myös uskon voivani puristaa työn kasaan melko vikkelästikin, kunhan saan sopivan langan päästä kiinni. Kesäkuulle on joka tapauksessa myönnetty opintorahaa opinnäytetyötä perusteena käyttäen. Täytyy koittaa ahertaa. Siinä on selkeä mahdollisuus napata tavaraa pois opintojen loppupäästä.

Joskus pääsiäisen aikoihin koulun käytävät (tai etäyhteydet) jäävät taas tauolle. Pyrähdämme vuoden viimeisiin harjoitteluihin. Sen jälkeen käymme vielä kääntymässä muutaman viikon koululla. Toivottavasti silloin jo koululla. Toukokuun puolenvälin jälkeen kutsuvat kesälaitumet. Nekin ovat pidemmät kuin peruskoululaisilla.

Joulutauko on ollut niin intensiivinen, että yksi tutoropettajan tunti ei onnistunut vetämään pois lomatunnelmista. Mutta eiköhän loma kohta karise mielestä. Huomenna herätys on 05.30 ja matka lähtee kohti harjoittelupaikkaa. Edessä sellaista talvipyöräilyä että huh huh. 

124# Koronan hintaa

Tällä viikolla koulu loppui. Loppu olikin tämän syksyn mittakaavassa harvinainen. Olimme koko ryhmä paikalla luokassa. Tai oikeastaan kahdessa luokassa. Koetta varten olimme levittäytyneet kahteen koulun suurimpaan luokkaan koepaperien ääreen. Kynät suhisivat ja odoteltiin, kuka erehtyy oman maskinsa takaa ensimmäisenä yskäisemään. Pientä tilannekomiikkaa saattoi tilanteesta löytää. Oli nimittäin vaikea olla nauramatta, kun oli muutaman kerran yrittänyt puhaltaa pyyhekumin murusia pois paperilta. Mahtoi muita ihmetyttää eturivin hihittelijä. Valmiiksi tulleet koepaperit piti jättää omalle paikalle, jotta turvaväli säilyisi myös opettajaan. Siitä jokainen hiipi hiljaa joululoman viettoon. Oikein ei käytävällä kehdannut jäädä kenenkään kanssa juttelemaan. Virkistävää oli kuitenkin käydä koululla kääntymässä.

Joulukuun alussa meillä siirryttiin taas etäopetukseen. Erotuksena kevääseen, nyt oli lupa järjestää välttämätöntä opetusta myös koululla. Käytännössä tämä tarkoitti meidän ryhmällämme osaa taitopajoista. Esimerkiksi sairaalaelvytys jäi osalla pienryhmistä tältä erää pitämättä. Kaikki muu opetus on pidetty etänä. Ja se on ollut raskasta!

Töissä ollessani vihasin palaveripäiviä. Harvaan sijoittuneessa työyhteisössä nämä pidettiin aina etänä eli luvassa oli aina kahdesta kolmeen tuntia luurit korvilla. Kun sen ajan oli yrittänyt keskittyä, tuntui että koko päivän mehut olivat valuneet käyttöön. Näitten palavereiden muisto teki itsestäni ehkä tavallista valmiimman tämän vuoden etäopiskeluun. Mutta tarvittavaa kestävyyttä ne eivät opettaneet. 

Tämän vuoden opinnoissa olemme tutustuneet seminaarityöskentelyyn. Jokaiselle pienryhmälle on jaettu vuoden ajalle tehtäviä useista aihealueista. Näitä aiheita käsitellään sitten seminaaripäivässä, jolloin jokainen ryhmä esittää oman osuutensa. Sitä seuraa vertaisryhmän antama arvio, keskustelu ja opettajan lyhyt arvio ja kommentointi. Etänä tällaisen päivän vetäminen kesti lähes viisi tuntia. Viisas opiskelija tietenkin tekisi rajusti muistiinpanoja ja säännöllisin väliajoin nousisi kotonaan tuolista venyttelemään ja jumppaamaan. Mutta itse huomaan, että kun eri pituisia etäpäiviä on viikosta toiseen, alkaa viisaus vähetä. Työhuoneesta (joka meillä onneksi yhä on vaikkakin puolittain varastoksi muuttuneena) kömpii näiden pitkien sessioiden jälkeen hyvin jäykistynyt ja leipääntynyt opiskelija. Kaipaan niin kovasti koulumatkaa, käytävillä käveltyjä metrejä ja luokan vaihtoja kesken päivän. Talven pimentyessä etäkoulu ei ollenkaan auta luontaisesti valomäärien mukana laskevaan aktiivisuustasoon. Tietenkin etäkoulussa tulee myös ikävä koko luokkaa. 

Etäkoulun epämukavuudet ovat tietenkin pieni hinta maksettavaksi. Syyskauden harjoittelut saatiin jännityksestä huolimatta hoidettua aikataulussa. Rajoitusten tiukentuessa on eri tahoilla nyt myös aikaa kehittää tarvittavia toimintamalleja. Tammikuussa siirrymme taas harjoitteluun. Päivää ennen sitä, on jokaisen opiskelijan käytävä koronatestissä. Tämä seula ei tietenkään ole täysin pitävä, koska pahimmilleen aikatauluttunut tauti ei testissä vielä näy mutta alkaa tarttua pian sen jälkeen. Tietenkin tämän vuoksi meitä opiskelijoita on kovin sanakääntein kehotettu pitämään harjoittelu mielessä joululoman aikana. Aika hissukseen taitaa aika mennä lomalla. 

Onneksi koronatesti on tullut jo testattua. Ei tarvitse sitten tammikuussa yllättyä. En odota seuraavaa testiä lämmöllä. Koronanäytteen ottaminen oli kyllä tuttua. Edellisessä harjoittelussa kun näyte tuli ottaa kaikilta tuettuun asumiseen siirtyviltä tai sinne palaavilta. Potilaiden ilmeistä oli helppo päätellä, ettei tikun pyyhkäisy syvälle nenään mitään miellyttävää ollut. Kuitenkin omalla kohdalla epämukavuuden määrä ylitti odotukset reilusti. Ajan testaukseen sai tavoitteiden mukaisesti samalle päivälle. En tiedä onko testauksessa muuten ruuhkaa mutta terveyskeskuksen pihan drive-in puolelle aikoja riittää 120 tunnissa. Paikalle saapuessa molemmilla kaistoilla oli kyllä jonoa. Epämiellyttävä työpaikka. En tiedä, kuinka pitkän ajan jokainen näytteenottaja joutuu kaistan ääressä olemaan. Jonkinlainen katos siihen oli pystytetty, joten elementeiltä hoitajat saavat olla hieman rauhassa. Mutta voi sitä pakokaasun määrää!  Ohjeen mukaan vuorolle saapuva auto pysäyttää moottorin näytteenoton ajaksi. Mutta eikö käynnistäessä kaasun määrä ole kahta kauheampi? Ainakin vanhemmilla ja lyhyen matkan päästä tulleilla yhä kylmämoottorisilla autoilla. Jos korona-lisää joskus maksetaan, niin soisin sitä hyvinkin näissä näytteenotoissa oleville.

En ole koskaan ollut erityisen herkkä millekään toimille. Vähät poraamistarpeet hampaille on tehty ilman puudutuksia, kun lääkäri on luvannut kaiken sujuvan nopeasti. Lähiaikoina näiden toimien kohteena olemista on saanut opetella lisää. Siksi uskoin myös koronatestin menevän sujuvasti. Aina voi ajatella muuta. Mutta kun ei voinutkaan. Tunne oli lyhyt mutta niin kokonaisvaltainen, ettei minkään muun ajatteleminen onnistunut. Terävä paine jossakin nenän, suun ja silmien yhtymäkohdassa täytti koko mielen. Onneksi se oli samassa hetkessä ohi. Pienenä hetkenä sierainta vaihdettaessa tunsin kiitollisuutta nimenomaan drive-in testissä olosta ja painoin päätä entistä tiukemmin istuimeen. Vapaana ollessaan olisi varmaan vaappunut sinne ja tänne. Pieni osa siitä hinnasta jota nyt koronan vuoksi itse kukin maksaa. 

Joskus mainoksissa hoettiin: “maistuis varmaan sullekin.” No ei maistuis.

123# Miten sairaalaelvytys toimii?

Viidennellä luokalla uskoni systeemiin oli ensimmäistä kertaa koituksella. Opettaja tiesi, että olin palokuntanuorissa ja siksi pääsi mukaan demonstroimaan paineluelvytystä. Nukkea meillä ei tarkoitusta varten ollut. Kuitenkin puhuimme paineluiden ja puhallusten määrästä ja opettajan ohjeiden mukaan katsottiin paineluelvytystä varten käsien paikkaa. Siinä kohtaa hämmennyin suuresti. Opettaja käski asetella kädet selvästi vasemmalle, siihen vähän kuin sydämen puolelle. Prosessoin ihmeissäni tätä mahdollisuutta, jossa opettaja voi erehtyä niin kovasti, etten osannut edes korjata ja kertoa oikean paikan olevan paremminkin rintalastan keskellä. Ilmeisen hyvin tämä jäi mieleen, koska muistan vieläkin missä kohdassa luokkaa tämä kaikki tapahtui.

Tämän elävämmäksi ei harjoituspotilas tule. Verisuonia ei oltu täytetty ja elintoiminnot tulevat valvomon kautta monitoriin. Kuitenkin silmät liikkuvat, rinta nousee hengittäessä ja suonet löytyvät (tietyistä paikoista).

Elvytys on tullut harjoitusmielessä itselleni hyvin tutuksi. Kahdeksan vuotta palokunnassa ehti pitää sisällänsä useammat painelut ja puhallukset. Yläasteella kuuluin kolmikkoon, joka sijoittui toiseksi valtakunnallisessa Nou Hätä -kilpailussa. Työelämässä pidin ensiapukorttia voimassa ja viime vuonna ehdimme suorittaa EA1-kurssin koulun opintosuunnitelmankin puitteissa. Anne nukke on tullut tutuksi. 

Palokunnassa en ehtinyt suorittaa syventyneempiä kursseja ja huolimatta hieman ammatillisemmasta näkökulmasta myös koulun kurssi oli niin sanottua maallikkoensiapua. Siis sellaista, mitä jokainen voi ja mielestäni jokaisen tulisi opetella. Juuri ennen uutta etäopetusjaksoa ehdimme kuitenkin sukeltaa elvytyksen maailmaan ammattilaisten näkökulmasta. Nuken ääressä oli heti kuin en olisi koskaan painelua harjoitellutkaan.

Olet ehkä nähnyt sen vieraillessasi jossakin sairaalan osastolla. Jossakin se voi olla katseilta piilossa mutta yleensä se on hyvin saatavilla ja siksi hyvin näkyvillä. Elvytyskärry nimittäin. Aloitimme taitopajan tutustumalla tähän harjoittelupaikassakin havaittuun välineeseen. Tunsin vanhan palokuntalaisen sykähtelevän sisälläni opettajan kertoessa, miten jokainen kärry on samanlainen ja sen sisällä tarvikkeet ovat samassa järjestyksessä. Kiireessä tämä on välttämättömyys, tiedettiin jo palokunnassa. Samalla logiikalla kaikki saman alueen ambulanssit on aina varustettu keskenään samanlaisiksi.

Vanhan palosotilaan sormia syyhytti päästä tätä aukomaan.

Sairaalaympäristössä elvytystaidot kuuluvat jokaisen ammattilaisen osaamisvaatimuksiin. Henkilökuntaa koulutetaan säännöllisesti koska tarvetta on säännöllisesti. Vähänkään suuremmissa yksiköissä on omia elvytyshoitajia, joita kutsutan paikalle tietyllä numerolla. Heidän saapumisensa kuitenkin aina kestää. He eivät myöskään nappaa koko tilannetta osaston työntekijöitä vaan asettuvat ohjaamaan kokonaistilannetta. Hyvä johto ja elvytystä suorittavien toiminnan tarkkaileminen, kun on hyvän elvytystilanteessa äärimmäisen tärkeää. Esimerkiksi adrenaliinin pöhinöittämä hoitaja ei voimantunnossaan huomaa, että tosiasiassa väsymys alkaa särkeä painelutekniikkaa. Silloin vähän etäämpää tarkkaileva, ja kokenut, ääni antaa ohjeita tekniikan korjaamisesta tai ohjeistaa vaihdon jos henkilöitä riittää. 

Sairaalaelvytyksen perusteet eroavat maallikkoelvytyksestä lähinnä käytettävien välineiden osalta. Edelleen elvytyksen perusta on elimistön hapetuksen ylläpitäminen siihen asti, että sydämen toimintaa voidaan yrittää korjata. Painelun osalta ei hoitajan oman vartalon korvaavia lisävälineitä ole. Taitopajassa jouduimme opettelemaan ihan perinteistä paineluelvytystä. Ja todella opettelemaan. Sairaalaympäristössä kun elvytystilanne verrattain usein vuoteessa. Niinpä meidänkin potilaamme oli. Yllättävästi se vaatikin totuttelua. Itse pääsin tosin vielä melko helpolla. Lyhyempivartiset opiskelijat joutuivat kiipeämään vuoteelle. Näin on toimittava myös oikeassa elämässä, jos lattialta käsin ei pääse tarpeeksi hyvin potilaan päälle. Kiireisimmissä tapauksissa yksi hoitaja pysyy vuoteen päällä myös potilaan siirron aikana.

Puhalluselvytys on hyvin vaikeaa. Monissa maissa sitä ei opeteta perusensiavussa ollenkaan. On katsottu, että hapetetun veren liikuttaminen paineluelvytyksellä on se, mihin elvytystilanteessa usein joudutaan tyytymään. Tilanne ei tietenkään ole ideaali, joten sairaalaelvytyksessä emme edes yrittäneet puhallusta. Kaivoimme kärrystä heti välineet käyttöön. Jokainen sai vuorollaan yrittää hapettaa potilastamme erilaisilla välineillä. Opettaja tarkkaili tuloksia monitorista. Perusväline on hengityspalje. Se voidaan asentaa maskilla potilaan kasvoille. Jos virkoamista ei pian tule, siirrytään välineisiin, joilla palkeen ilma ohjataan paljon pidemmälle hengitysteihin. Tarvittaessa lääkäri intuboi mutta sairaanhoitajakin saa työntää potilaan suusta melko pitkiä esineitä sisäänpäin. 

Hengityksen apuvälineitä.

Tämän perustyön jälkeen sairaalaympäristössä voidaan hypätä suoraan sille tasolle, johon maallikkoelvytyksessä odotetaan apua. Yhä useammassa yleisessä paikassa on saatavilla sydäniskuri ja nykyään sen käyttämisen opettelu kuuluu EA1-kursseille. Samanlainen laite tulee paikalle elvytyskärryssäkin. Sen kanssa yhdessä tulevat rytmiä korjaavat lääkkeet. Sähkö meillä ei toki ollut oikeaa ja lääkkeetkin lienivät vettä vain. Kuitenkin kaikkien näiden vaiheiden tutkimisen ja testaamisen jälkeen taisi yhden jos toisenkin kämmeniä kalvata kylmä hiki kun siirryimme pajan simulaatiovaiheeseen.

Simulaatioissa opettaja istuu valvomossa ja saa nuken elämään, ja halutessaan myös kuolemaan, eri napin painallusten mukaan. Jakauduimme kahteen eri ryhmään ja ryhmä kerrallaan pääsimme valmistautumistilaan jakamaan hieman rooleja. Tulevasta tilanteesta emme tienneet muuta, kuin että elvytystilanne siitä kehittyisi. Itselläni kävi niin hyvin, että epäparillisessa ryhmässä yhden opiskelijan täytyi osallistua molempiin kahdesta simulaatiosta. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. 

Opiskelijoiden näkökulmasta seurasi tiettyä kaoottisuutta, hätäilyä, toisaalta seisoskelua, perusasioiden unohtelua ja erilaisia vahinkoja. Välillä lääkehoitaja löysi potilaan suonen ilman kiristyssiteen laittoa ja välillä lääkkeitä laitettiin sujuvasti ilman että tuota kiristyssidettä oli missään vaiheessa aukaistu. En kerro kumpi lääkehoitaja näistä olin mutta sen voin kertoa ettei edes nuken kanylointi opiskelijakaverin painellessa vuoteen laidan päälle polvistuneena. Itselläni ensimmäinen kanyyli päätti pudota kokonaan pois potilaan kädestä siinä rytinässä. Sen verran päätin hakea realismia, että tein kaiken uudestaan puhtain välinein. Mielessä kyllä kävi vain muoviosan sujauttaminen neulan reiästä sisään. Nukella sekin olisi onnistunut. 

Ihan oikeilla neuloilla simuloitiin. Kun viisi hyörii yhden potilaan ympärillä, turvallisuutta on täytynyt jo opetella aikaisemmin.

Kaikkein kovimmille molemmissa simulaatioissa joutui johtajan asemaan valittu. Itse kieltäydyin moisesta ottamalla ensin vastuulleni myös vähemmän halutun lääkehoitajan tehtävän. Lääkehoitaja vastaa myös sydäniskurista. Seuraavassa tilanteessa päädyin ottamaan rennosti hengitysteiden äärellä. Enempää simulaatioiden sisältöön menemättä kerrotaan kuitenkin, että siinä tilanne muodostui varsin pitkäksi ja päädyin painelijoiden vaihtomieheksi. Pääsin siis kokeilemaan kaikkea muuta, paitsi tilanteen johtamista. Hyvä päivä.

Todennäköisesti teimme kaikki jonkinlaisia virheitä. Opettaja kuitenkin suitsutti molempia ryhmiämme. Nukkekin virkosi. Huolimatta yksittäisistä horjahteluista, pääsimme ryhminä toteuttamaan hyvin tärkeimpiä päälinjoja. Sen keskellä saimme harvinaisella tavalla yhdistää monia opittuja asioita kokonaisuudeksi. Lääkehoitajana sain jopa lääkelaskea, kun vedin ruiskuun juuri oikean suureisin annoksen. Ajattelin, että myöhemmin millilitramäärään saatetaan palata. Kahden erilaisen simulaation jälkeen tunsin suurta intoa. On hienoa käydä tilanteita jälkikäteen mielessään läpi ja ottaa niistä oppia. Kiireessä kun virheitä tapahtuu ja oppimisen mahdollisuuksia tulee.  Samalla harmittelin, ettei tätä lajia päästä toistamiseen harjoittelemaan. Ehkä akuuttihoidon jaksolla?

Hieman erilainen tilanne kuin meillä. Kuitenkin paljon samaa ja välineitä näkyy hyvin.

122# Lääkelaskentaa – taas

Mitenkä se taas menikään? Jos lääkäri määrää 500 millilitraa tiputettavaksi kahdessa tunnissa, mikä on nopeus tippaa minuutissa? Tai riittääkö kolmen litran pullo potilaalle neljän tunnin kotona käymisen ajaksi, jos virtaus on 1,5 litraa minuutissa ja pullon paine 150bar? Ja mitenhän laskettiinkaan lääkkeen pitoisuudet, jos tehdään kiinteästä lääkeaineesta liuosta? Tai jos tuota lääkeliuosta vielä laimennettaisiin lisää.

Lääkelaskenta seuraa sairaanhoitajaa koko työelämän ajan. Käytännön työssä laskut ovat tärkeitä. Virhe niissä voi johtaa huomattavaan haittaan ja vaaraan. Tosiasia on myös, ettei lääkelaskentaa tarvita työelämässä kovin paljoa. ja siellä missä sitä tarvitaan, on se käytännöllistä ja järkevää. Lisäksi lääkehuoneet ovat täynnä erilaisia muistutuksia ja apukeinoja. Apua voi tietysti hakea myös laskimesta tai työkaverilta. Usein laskut saattavat olla jo lääkärin lääkemääräyksen yhteydessä tekemiä. Omissa vähissä harjoitteluissani en ole vielä tehnyt sen kummempia laskuja, kuin laskenut, kuinka monta tablettia lääkekuppiin laitetaan tietyn kokonaisannoksen saamiseksi. (Aina kun lääkehuoneessa ei ole tarjolla oikean vahvuista lääkettä.) 

Lääkelupia varten sairaanhoitaja joutuu läpäisemään kokeet ja antamaan tarvittavat näytöt viiden vuoden välein. Kokeiden ja käytännön erona on se, että laskuja voidaan kokeessa käännellä monin eri päin. Myöskään määrien ei tarvitse olla käytännön elämässä vakiintuneita.

Jotta tämä laskeminen ie opiskelijoiltakaan unohtuisi, on joka kurssin yhteydessä oma lääkelaskennan osiansa. Vähintään siis kokeessa. Tietenkin välillä pientä laskentaa joutuu tekemään myös taitopajatunneilla. Varsinainen lääkelaskennan opetus tapahtuu ensimmäisen vuoden syksyllä. Mahdollisesti lisäkurssilla sen jälkeen. Huhut kertovat, että toisen vuoden keväällä olisi pieni kertauksen mahdollisuus. 

Itse aloitin kertaamisen hieman aikaisemmin. Jo lokakuussa kaivoin esiin lääkelaskennan vanhan vihon, nappasin ylimääräisenkin laukkuun, tarkistin kynät, kumit ja suuntasin koululle laskemaan. Oli aika lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Syyskuun lopussa luokkamme sai sähköpostia. Ensimmäisen vuoden opiskelijoilta oli tullut toive saada hieman lisätukea lääkelaskennan opiskeluun. Koska opettajat meillä on valmiiksi vedetty tiukalle, heitettiin täkyä meille toisen vuoden opiskelijoille. Ilmeisesti tarve oli todettu suureksi, koska kahdelle etsitylle preppaajalle tarjottiin pientä korvaustakin. Siinäpä siis toinen kärpänen. Viisi minuuttia viestin jälkeen olin jo ilmoittanut itseni mukaan. Lopulta kävi niin, ettei toista opiskelijaa löytynytkään. 

Penaali tarkistettuna ja tarvittavat vihot käsillä sain siis etsiytyä opettajan pöydän taakse. Samalla kiittelin menneisyyttä siitä, että vaikka olen käynyt koulua piirtoheittimien ja kalvojen aikana, oli opetusharjoittelun koulu Helsingissä niin edistyksellinen että osasin jo vanhastaan käyttää dokumenttikameraa. Yhdessä laskeminen on hieman helpompaa, jos kaiken voi heijastaa seinälle. Tosin jouduin hieman häpeilemään numeroitteni kulmikkuutta. Jokaiselle ryhmälle jouduin sanomaan ainakin kerran, että jos omat lapseni tekisivät tällaisia numeroita, joutuisivat tekemään ne uudestaan. Mutta ilmeisesti selvän sai. 

Lukiossa täytyi aina kantaa mukana omaa kirjaa. jossa kaikki kaavat olivat. Toki niitä ei sitten tarvinnutkaan muistaa ulkoa. Suunnilleen tämän verran lääkelaskijan pitäisi muistaa ulkoa. Aika vähän verrattuna siihen lukion kirjaan.

Luulen, että olin aika hyvä löytö tähän lääkelaskennan preppaukseen. En mikään laskuihme ole mutta pitkän matematiikan jäljet istuvat syvällä. Käsialan tiettyjä puutteita lukuun ottamatta en myöskään liikoja mieti tuota kaiken opettamisen myötä tulevaa ongelmaa: esillä olemista. Tosin tässä sai opetella sitä samaa kuin hoitoalalla yleensäkin. Ei riitä, että avaa suunsa ja alkaa tuottaa sieltä jotakin ulos. Laskennassa pitää osata selittää tarkkaa asiaa. Toki edellisissäkin töissä piti olla omalla tavallaan tarkkaa. Se kuitenkin yhdistyi yleensä runsaisiin sanoihin. laskennassa ja muutenkin hoitotyössä tarkkuuden pitää yhdistyä vähiin ja täsmällisiin sanoihin. Sitä tässäkin sai vähän opetella. Mitä ilmeisemmin ryhmät olivat tyytyväisiä. Ennen kuin laskennan preppaamiset siirrettiin koronaan liittyvistä syistä odottamaan parempia aikoja, ehdin opettaa kolmea eri luokkaa. Opiskelijoita riitti. Olin hyvin tyytyväinen kun moni kysyi, näytti omaakin paperiaan kameraan ja selvästi oivalsi. Välillä myös naurettiin. 

Liikaa preppaaminen ie työllistänyt. Aluksi jouduin tietenkin etsimään kaiken sekä muistoistani että myöskin kirjasta. Ollakseni selvillä vesillä, laskin laskut etukäteen kotona. Välillä pähkäilimme myös opiskelijoiden tunnilla suoraan toivomia laskuja. Aluksi tähän meni tietenkin enemmän aikaa mutta vauhtiin päästyäni kävin vetämässä tunteja myös sisätautien harjoittelun aikana. Koko loka-marraskuun aikana pidin yhteensä reilut kymmenen tuntia. Siis 1-2 viikossa koska välillä pidettiin puolin ja toisin syyslomat. (Harjoittelun vuoksi eri aikoihin). Yhden opettajan kysellessä minultakin syksyn opintojen kuormittavuudesta, kerroin tämän esimerkiksi nostaen, ettei oma kapasiteettini ole vielä koetuksella. Verojen jälkeen opiskeluassistentti kuittaa tästä kaikesta hieman yli sata euroa palkkiokseen. Mukaan laskettiin toki hieman valmisteluaikaa. Ei kovin iso kärpänen mutta tullessaan toki mukava.

Suurempi kärpänen ja ilo tässä projektissa oli tietenkin itse laskeminen. Kyllä, laskeminen voi olla ilo. Koska sitä ei arjessa paljoa tee mutta sitä joutuu kuitenkin opiskeluiden puolesta jatkuvasti hieman osaamaan, oli erittäin hyvä päästä kertaamaan asioita. Kolmen eri ryhmän kanssa pyörittyäni, voin ilokseni todeta, ettei lääkelaskenta tule olemaan näiden opintojen suurin murhe. Ensimmäisen vuoden syksynä hieman pohdiskelin laskentaa. Siellä on myös linkkejä muutamiin opetusvideoihin aiheesta. Ehkä teen siitä vielä kattavamman ja opettavaisen koosteen.

Miksi vaihtaa liikaa?

121# Montako tikkiä laitetaan?

Neula ja lankaa. Jostain kaukaisuudesta muistot käsityötunneilta vyöryivät mieleen. Varsinkin ne sormiin osuneet neulanpistot. Joskuskin tunnin alussa etsin aikani kadonnutta neulaa ja uuden saatuani se kohta ilmestyi sormeen jostakin sinisen, pumpulitäytteisen, hahmon sisältä. Nyt käsillä ollut neula vain oli paljon terävämpi, käyrempi ja tarkoitettu ihmiskudoksen läpäisyyn. Oli aika ommella haavoja kiinni. Paluu kouluun!

Harjoittelun aikana olimme parhaimmillaan kaikki luokan miesopiskelijat samaan aikaan pukuhuoneessa. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia ja hajaannuttiin kukin osastoillemme. Välillä toiset olivat lähdössä ja toiset tulossa. Mitä pitemmälle harjoittelu eteni, sitä enemmän haaveiltiin kouluopetuksen jatkumista. Vaikka harjoittelut ovat antoisia, ovat ne myös kuluttavia. Käsillä on jatkuvasti jotakin, mistä ei ole näillä opinnoilla vielä kovin varma ja paljon myös sellaista, mitä ei ole ollenkaan opiskeltu. Sellainen varpaillaan oleminen väsyttää. Usein näissä pukuhuoneen kohtaamisissa kello oli kuusi jotakin. Sekin sai haaveilemaan koulusta. Varsinkin kouluaamuista, jolloin heräämistä ei koskaan tarvitsisi ajatella ennen seitsemää.

Tai niinhän sitä harjoittelussa luuli. Ensimmäisenä koulupäivänä opetus alkoi kello kahdeksan. Se tarkoittaa itselläni herätystä 06.45. Vaikka aamulla ei tuntunut erityisen virkeältä, pakkohan se oli vähän iloita leppoisammasta aikataulusta. Tuohon aikaan aamuvuoroon menijät olisivat olleet taas jo pukuhuoneessa. Iloa lisäsi vielä sekin, että ensimmäiset tunnit saatiin viettää taitopajaluokassa.

Etukäteen oli taas opiskeltu. Verkkoympäristöstä oli pitänyt suorittaa kurssi loppukokeineen. Sen kautta kerrattiin yleisesti haavat, niiden hoito ja erilaiset haavanhoitotuotteet. Haavojen hoitoa me emme varsinaisesti koulussa opiskele. Mistään ei saada toimitettua tarpeeksi haavoja. Kuitenkin tunnin alussa opettaja kyseli meiltä kuvien kanssa erilaisten haavojen asioita. Erityisen tärkeää oli tulehtuneen haavan tunnistaminen. Jos joku haluaa itseään kokeilla, voi googlettaa kuvahaussa hakusanoilla haava, märkä haava, nekroottinen haava, granuloiva haava ja vaikka leikkaushaava. Pienten kuvasulkeisten jälkeen pääsimme ompelemaan.

Oikean ommelaineen ja neulan tarjoilu lääkärille kuuluu myös hoitajan tehtäviin. Neulojen ja langan kokoa voi verrata tuohon pienehköön peukaloon.

Ompeleiden tekeminen ei kuulu sairaanhoitajan perustaitoihin. Yleensä hänen roolinsa on avustaa lääkäriä. Mekin opiskelimme tarjoilijana toimimista: pakkausten steriiliä avaamista ja niissä olevien tavaroiden ojentamista lääkärille. Opettaja myös kuvasi, miten jokaisella lääkärillä on omat mieltymyksensä välineiden koon suhteen. Silloin sairaanhoitajan tehtävä on nöyrästi kaivaa esiin sellaiset välineet joihin ompelija on mieltynyt. Toki hyvä hoitaja käy tarvittavaa keskustelua lääkärin kanssa jo ennen steriilien pakkausten avaamista. Valmistimme siis steriiliä pöytää välineille ja peitimme opettajan pöytiin jakamat vaahtomuovilevyt (parempia harjoitushaavoja on kuulemma tilattu) steriilillä reikäliinalla. Pöytä oli katettu. Nyt kuitenkin lääkärin sijaan pääsimme itse ompelemaan.

Saatuaan lisäkoulutusta sairaanhoitajankin voi antaa näytön ompeleiden tekemisestä. Sen jälkeen hän voi esimerkiksi päivystävän sairaanhoitajan nimikkeellä tehdä pieniä ompeleita. Näin toimitaan vaikkapa pienillä terveysasemilla tai ylipäätään lääkäriresurssia säästäessä. Ehkä joku meistäkin joskus ompelee ihan urakalla. Nyt ompeleiden tekemisen tarkoitus oli kuitenkin niiden lopputuotoksessa. Sairaanhoitajan hyvin tyypillinen tehtävä on poistaa ompeleita. Luultavasti kotihoidon harjoittelussa monet pääsevät tätä harjoittelemaan. Ompeleita poistaaksemme, meidän oli ensin tehtävä ne. 

Aivan näin mekaaninen syy ei ollut kuitenkaan ainoa. Opettaja piti tärkeänä antaa meille mahdollisuuden tehdä ompeleita, jotta ymmärtäisimme poistoa varten paremmin, missä langat kulkevat. Poistamisen kannalta tämä on tärkeää. Poistot on tehtävä niin, ettei mikään ihon ulkopuolelle oleva langan osa kulje ihon alitse lankaa poistaessa. Myöskään yksikään pätkä langasta ei saa unohtua ihon sisään. 

Ompelu ei tapahtunut aivan koulun käsityötuntien tapaan. Oikeassa elämässä potilas on enemmän neulojamme vastustava kuin vaahtomuovi. Joskus ehkä aktiivisestikin vastustava mutta se on lääkintävahtimestarin avulla voitettava pulma. kuitenkin ihmisen iho ja suuremmissa haavoissa muu kudos vastustaa neulaa hieman enemmän kuin potilaamme. Siksi ote neulasta ja tarvittaessa haavasta on ehdottoman tärkeä asia. Sitä varten työssä käytetään sormien sijaan työkaluja. Neula napataan omiin välineisiinsä ja haavan reunasta napataan toisilla. Neulankuljetin ja kirurgiset atulat. Siinä taas pari sanaa uuden identiteetin sanavarastoon. Muinoin käsitöissä neula ja sormet eivät oikein toimineet tahdon ja ohjeiden mukaan, joten näiden työkalujen kanssa työskentely tuntui alkuun arveluttavalta. Tosin ensimmäisten kokeilujen jälkeen ne tuntuivat yllättävän käteviltä. Neulakin pysyi kätevästi turvaetäisyyden päässä omasta sormesta.

Neulankuljetin, sakset ja kirurgiset atulat. Huomaa hyvin haavan reunasta tarraavat piikit atuloiden kärjessä.

Ommelpaja oli kokonaisuutena siistiä sisätyötä. Vaihteeksi sellainen paja, missä emme kajonneet toisiimme. Pöytien ääreen muodostui turvaetäisyyksien rajoja koputtelevia ompeluseurueita. Opettajan ohjeiden mukaan saimme kukin ommella pehmeän potilaamme pinnasta kolme haavaa erilaisilla tekniikoilla. Jokaisen pöydän ääressä kävi iloinen vaikkakin vähän jännittynyt keskustelu. Kyseltiin ja ihmeteltiin. Joku neuvoi vähän toista ja joskus oltiin yhtä kuutamolla. Kaiken kaikkiaan iloiset ompeluseurat. Sen jälkeen ehdittiin puhua vähän taakse jääneistä harjoitteluistakin. Mukava paluu kouluun. 

120# Kokemuksia saattohoidosta

Kielikuva siitä minne kaivataan vai ihana lupaus meille kipeille?

Jos haavoittunut on onnekas, hänen apunaan on saraseenilääkäri. Toiseksi onnekkain tilanne on silloin, jos lääkäriä ei ole saatavilla ollenkaan. Huonoin tilanne on silloin, jos hän joutuu frankkilaisen lääkärin käsiin.” (Arn Magnuson – vapaa käännös)

Nykyaikaisen lääketieteen tavoitteena on parantaa potilas. Hämmästyttävällä tavalla se usein onnistuukin. Ainakin verrattuna menneisiin aikoihin. Lääketieteen keinot ovat valtavat kasvaneen tiedon ja teknologisen osaamisen kehityksen myötä. Hoitovälineet ja lääkkeet ovat mahdollistaneet taitaville lääkäreille työkaluja, joita entisinä aikoina olisi pidetty yli-inhimillisinä. Tosin nykyaikaisen lääketieteen vanhimmatkin saavutukset olisivat näyttäytyneet ennen noituutena tai jonakin muuna vastaavana keinona. Monet nykyään itsestään selvinä pidetyistä keinoista ovat myös verrattain uusia. Esimerkiksi Penisilliinit ovat olleet käytössä alle sadan vuoden ajan. Osaatko kuvitella maailmaa ilman Antibiootteja? Ajan jatkuessa yhä ihmeellisemmät hoidot, lääkkeet ja taidot tulevat pelastamaan ihmishenkiä, parantamaan elämänlaatua ja ehkä hävittämään yhä useampia sairauksia kokonaan.

Mutta entä kun mitään hoitokeinoa ei enää ole? Tähän tilanteeseen ajaudutaan aina välillä. Omistankin tämän viimeisen sisätautien harjoittelua käsittelevän päivityksen aiheelle. Tietystä raskaudesta huolimatta pidin tätä osaa osaston työstä ehdottomasti harjoittelun mielenkiintoisimpana osana. Tämä olikin ”meillä” erityisosaamista.

Kuva kirjasta Palliatiivinen hoito. (Vainio, A., Hietanen, P. & Hellberg, G. (1998). Palliatiivinen hoito. Helsinki: Duodecim.)

Puhutaan Palliatiivisesta hoidosta. Siihen siirrytään siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtavaan sairauteen ei voida enää vaikuttaa. Vaikuttaminen tarkoittaa sekä parantavan hoidon puuttumista, että kyvyttömyyttä aktiivisesti hidastaa sairauden etenemistä. Yleinen palliatiiviseen hoitolinjaan siirtymisen syy ovat erilaiset syöpätaudit. Myös munuais-, keuho-, sydän- ja neurologisissa sairauksissa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen on tyypillistä. Syy saattaa olla vaikkapa syöpäsairauden aggressiivisuus, kasvaimen sijainti tai elinsiirron estävä yleistila. 

Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen ei ole kytketty automaattisesti elämän loppumiseen. Jotkut palliatiiviset potilaat voivat elää kuukausia tai jopa vuosia. Kyse on ennen kaikkea hoitolinjan ja hoitomahdollisuuksien toteamisesta. Puhutaankin oireenmukaisesta hoidosta. Tänä aikana mahdollisesti puhkeavia muita sairauksia pyritään hoitamaan ja parantamaan normaalista. Toki palliatiiviseen hoitolinjaan siirryttäessä potilas tekee tavallisesti hoitoa rajaavia päätöksiä. Esimerkiksi elvytyskielto on melkeinpä poikkeuksetta voimassa. Kaiken hoidon tarkoituksena on ylläpitää elämän laatua jäljellä olevana aikana. Oleellisena tähän kuuluu kivuttomuus.

Juuri kivunhoidollisista syistä palliatiiviset potilaat usein saapuvat osastolle. Perussairaus on edennyt tavalla, joka on tehnyt olemassa olevan lääkityksen riittämättömäksi. Samalla yleistila on voinut huonontua eikä sen lopullista tilaa voida arvioida ennen kuin kipulääkitys on saatu uudelleen riittävälle tasolle. Kipulääkkeiden rinnalla kulkee usein pahoinvointilääke sillä perussairauden lisäksi tietyn rajan ylittäneet kipulääkkeetkin aiheuttavat pahoinvointia. Samoin kipulääkkeiden lisääntyessä vatsa ja suolisto joutuvat koville. Vatsa saa omat suojalääkkeensä ja suoliston toimintaa autetaan omillaan. Hyvin usein potilas pääsee palaamaan kotiinsa muutamien päivien jälkeen. 

Palliatiiviset potilaat ovat palliatiivisen poliklinikan asiakkaita. Tämä kontakti heille on luotu hoitolinjaan siirtymisen jälkeen. Poliklinikan hoitajat pitävät yhteyttä kotiin ja tekevät tarvittaessa kotikäyntejä. Tarkoitus on tukea yhdessä kotihoidon ja kotisairaalan kanssa kotona pärjäämistä. Useimmat potilaat kun tahtovat olla kotona mahdollisimman pitkään ja kenties loppuun saakka. Säästy yhteiskunnalla on myös huomattavaa sairassijojen tarpeen vähetessä. Kuitenkaan potilaita ei hylätä kotiin. Kaiken muun lisäksi heille myönnetään osastolta niin sanottu lupapaikka. Se tarkoittaa, että he saavat milloin tahansa palata suoraan osastolle, jos perussairauden vuoksi vointiin ja sitä myötä kotona pärjäämiseen tulee muutoksia. Käytännön syistä puhelinsoitto osastolle toki on tehtävä mutta kuitenkaan lupapaikkalainen ei joudu kulkemaan päivystyksen kautta. Muiden kuin perussairautta koskevien tilanteiden osalta hoitoon hakeutuminen tapahtuu normaalisti. Joskus tämä aiheuttaa tilanteita, joissa potilas hakeutuu osastolle syystä, johon lupapaikka ei varsinaisesti oikeuta. Puhelimessa kerrottu, kun ei aina olekaan vastannut totuutta. Toki käytännössä potilas pyritään ottamaan osastolle aina tämän sitä pyytäessä. Kapasiteetti aiheuttaa kuitenkin tarpeen yrittää tehdä joitakin rajauksia. Käytännössä lupapaikka kuitenkin tarkoittaa nimenomaan lupaa tulla. Termissä on taitava psykologinen tekijä. Juuri tuon luvan turvin moni uskaltaa siirtyä kotiin.

Usein elämän loppuvaiheita käsittelevissä keskusteluissa nostetaan esiin kivun pelko. Sitä ei haluttaisi joutua kokemaan. Pelko onkin aiheellinen. Kivun kanssa on raskasta elää ja vaikea kuolla. Samalla pelko on myös turha. Palliatiiviset potilaat saavat kipulääkkeitä käytännössä rajoituksetta. Annostukselle on vain kaksi rajoittavaa tekijää. Toinen on lääkkeen vasteaika. Ennen edellisen annoksen vaikutusten alkamista, uutta annosta ei haluta antaa tai suositella ottamaan. Toinen tekijä on perussairauden edetessä muuttuva kiputilanne. Kuten sanottu, juuri tästä syystä usein potilaat tulevat lyhyille osastojaksoille. Kuitenkin kipulääkkeiden kanssa lääkärit ovat hyvin ymmärtäväisiä ja ainakin omalla osastollani hoitajat kyselemättä ja kiireesti antavat ylimääräisiä (alan kielessä Tarvittassa. Säännölliset lääkkeet ovat Jatkuvia) lääkkeitä aina kun lääkärin ohje suinkin niitä sallii.

Perussairauden edetessä suun kautta annettava lääkehoito muuttuu lopulta riittämättömäksi. Silloin kaivetaan esiin osaston erikoisuus: kipupumppu. Niitä kaikki sairaanhoitajat eivät ole koskaan nähneet mutta palliatiivisessa hoidossa se on perustyökaluja. Niitä lähtee potilaiden mukana myös kotiin. Kipupumppu kanyloidaan kiinni potilaan rasvakudokseen olkavarressa tai rinnassa. Pumppu alkaa pumpata vahvaa opioidia lääkärin määräämällä annostuksella.  Annostusta nostetaan etupainoisesti. Silloin vältetään aiemmin annostelluissa kipulääkkeissä mahdollisesti tulleet vaikeudet annoksen koon suhteen. Systeemiin on sisäänrakennettu potilaan kivun hallintaa helpottava mekanismi. Kipupumpussa on oma nappinsa ylimääräisen annoksen antamista varten. Tämän boluksen koko on myös lääkärin määräämä. Näin potilas, omainen tai hoitaja (osaston hoitajat ovat koulutetut tunnistamaan kiputiloja myös kommunikoimattomasta potilaasta esimerkiksi pesujen yhteydessä) voi antaa tämän lisäannoksen kipukohtauksen iskiessä tai kipujen muuten lisääntyessä. Lisäannoksen nappi on ainoa, jota laitteessa voidaan normaalitilanteessa käyttää. Tuo nappi on myös aikalukittu niin ettei yliannostusta voi antaa. Kuitenkin jatkuvan lääkkeen kanssa lisäannos yleensä riittää. Otettujen lisäannosten määrää seurataan ja niiden perusteella lääkäri osaa määrätä perusannostuksen noston ajoissa. Lukuisat päivittäiset lisäannokset, kun kertovat siitä, että perusannos ei riitä. Samoin jos lisäannoksia on yritetty ottaa useita kertoja edellisestä seuranneen lukitusajan sisällä, tullaan annostusta tarkastamaan. Usein yritetyt lisäannokset kertovat sairaanhoitajille tarpeesta tarkistaa pumpun toiminta tai kanylointiyhteys mahdollisten häiriöiden varalta. Viiden viikon rajallisella kokemuksella en havainnut yhdenkään pumppupotilaan joutuneen yrittämään turhaan lisäannosten ottoa. Vaikka pumppujen annostuksia jouduttiin ajoittain korottamaan, toteutui tuona aikana kymmenien potilaiden kohdalla kipulääkitys varsin hyvin. Tämä oli kaiketi pumpun ja sen lisäannosten seurantaan perustuvan mekanismin ansiota. 

Jos kipua ei saada jostakin syystä hallintaan, ei lääkärien keinovalikoima lopu. Osastolla voidaan käyttää leikkaussaleissa käytettäviä anesteetteja – siis nukutuslääkkeitä. Silloin potilas nukutetaan kipujen ulottumattomiin. Toimenpide ei hidasta, eikä edistä yleissairauden kulkua. Tätä palliatiivista sedaatiota käytetään varsin harvoin mutta se on aina mainittu mahdollisuus. Ilmeisesti toimi liittyy useammin pikemminkin potilaan ahdistukseen kuin varsinaiseen kipuun. Tällöin lääkärinkin ensin ehdottama hoito on ahdistuslääkkeisiin yhdistetty keskusteluapua. Palliatiivisen hoitolinjauksen potilaat yleensä ovat motivoituneita käsittelemään elämänsä asiat läheistensä kanssa tai sisäisesti. Palliatiivisen sedaation tarve on kuulemma suurempi lyhyissä kuin pitkissä hoitosuhteissa. Tämä ei perustu tutkimustietoon mutta hoitajalinnut puhuvat tällaisia. 

Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on saattohoitovaihe. Silloin oletettu elinaika on päiviä tai korkeintaan viikkoja. Usein kyseessä on palliatiivisen asiakkuuden aikana tajuntaan piirtynyt, väistämätön, vaihe. Joskus aggressiivinen syöpä tai muu raju muutos voi tuottaa tilanteen, jossa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen alkaa saattohoitokeskustelulla. Tällainen tilanne on ymmärrettävästi potilaalle ja omaisille järisyttävä, vaikka voinnin kehitys on saattanut kyllä synnyttää todenmukaisia aavistuksia tilanteesta. Keskustelut käy aina lääkäri.

Saattohoitovaiheessakin potilas voi olla kotona tai osastolla. Kuten palliatiivisten potilaiden kanssa yleensäkin, myös saattohoitopotilaiden vointi saattaa vaihdella huomattavasti. Toki yleiskunto on usein varsin huono mutta joskus poikkeuksiakin on. Osa perussairauksista on luonteeltaan sellaisia, että ne etenevät pitkään salakavalasti ja tiettyyn vaiheeseen päästyään iskevät rajusti. Juuri tästä syystä palliatiiviset potilaat voivat elää kotona pitkiäkin aikoja tarvitsematta sairaalahoitoa.

Saattohoitopäätös on potilaan, omaisten ja lääkärin käymän keskustelun tulos. Ehkä huomasit, että kivun hoidosta kertoessani pyrin antamaan siitä varsin positiivisen kuvan. Olen aidosti sitä mieltä. Sen vuoksi kovin monen ei tarvitse kärsiä. Suurempaa kärsimystä aiheuttavat pienen kokemukseni ja kuulemani mukaan liian pitkään viipyneet saattohoitopäätökset. Riski tällaiseen tilanteeseen kasvaa, jos potilas on tiedottomassa tilanteessa ja omaisten keskuudessa ei synny selvyyttä tai ainakaan yksimielisyyttä tilanteesta. Tällöin oireenmukaisen hoidon lisäksi parantavien hoitojen suorittamista jatketaan joskus pitkäänkin. Se tarkoittaa paljon tutkimuksia, toimenpiteitä, verikokeita ja paljon muutakin sellaista mihin liittyy potilaan liikuttelua ja pistämistä. Tämä aiheuttaa usein kipua, joka on oikeastaan tarpeetonta. Suuri yksittäinen tekijä venyneessä saattohoitopäätöksessä on nesteytyksen jatkuminen liian pitkään. Huonossa yleiskunnossa oleva potilas kun tarvitsee usein suonensisäistä nesteytystä. Loppuun kulunut elimistö ei kuitenkaan tarvitse tai edes voi ottaa vastaan tätä nesteytystä. Neste vuotaa ohi verenkierron elimistöön aiheuttaen turvotusta ja kovin usein tuo neste kertyy potilaan keuhkoihin. Liian pitkään jatkuneen nesteytyksen tunnistaa hyvin vaikean kuuloisesti korisevasta ja rohisevasta hengityksestä. Itsekin olen tällaisen potilaan hengitysteitä ollut imemässä avoimemmiksi. Sama uudelleen jopa vartin välein. Kuitenkaan nesteytystä ei voida lopettaa niin kauan kuin omaiset sitä vaativat. Usein hoitojen jatkaminen hiuksen hienosti pitää potilaan elossa mutta samalla antaa sairaudelle jatkuvasti aikaa tehdä tuosta venyvästä ajasta kurjempaa ja kurjempaa. Hoidot kääntyvät potilasta vastaan.

Saattohoitopäätökseen kuuluu potilaan jäljellä olevan elämän rauhoittaminen. Suonensisäinen nesteytys lopetetaan juuri edellä kuvatusta syystä. Kokeet, turhat toimenpiteet ja mittaukset lopetetaan, jottei potilasta turhaan liikuteltaisi tai häirittäisi. Jos potilas kykenee, suun kautta annetaan edelleen sen verran ravintoa kuin hän pystyy ottamaan. Toki tässä vaiheessa ravinnon tarve on hyvin alhainen. Oleellisiksi asioiksi muuttuvat riittävä kivunhoito ja sen mahdollisesti tuoman pahoinvoinnin hallinta. Happea annetaan hengenahdistuksen avuksi ja suun hoito muuttuu lähes joka käynnillä toistettavaksi työksi. Tietyssä vaiheessa potilas, kun alkaa hengittämään ainoastaan suun kautta pää tyynyllä hieman takakenoon retkahtaneena. Unesta hengityksen kuivettaman suun kanssa ehkä heränneenä voit kuvitella miten päiviä jatkuvassa tilanteessa suun limakalvot ovat vaarassa ilman toistuvaa kostutusta. Muuta hoitoa, kuten antibiootteja annetaan jos niillä voidaan vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi kivun määrään. Saattohoitopotilaan omaisille ei ole vierailuaikoja ja omaisten ollessa poissa, hoitajat käyvät huoneessa mahdollisimman usein. Ihannemaailmassa saattohoitopäätös aktivoisi aina saattohoitajan tätä yhtä potilasta kohden. Siis ylimääräisen hoitajan työvuoroon, ettei potilaan tarvitsisi olla yksin pitkiä aikoja. Tällaisesta jonakin yönä haaveilin ja vuorossa olleet olivat samaa mieltä. Kuitenkin uskon näille osastoille hiljalleen valikoituvat niitä työntekijöitä, jotka eivät kiirehdi huoneista turhaan pois. Omaisillekin on mukavampi sanoa sitten, miten usein huoneessa oli oltu. Parhaassa tapauksessa lepäämään lähtenyttä omaista korvasi viime henkäyksellä hoitaja ihan kädestä pitäen. Saattohoitoa enemmän kokeneet kertoivat sellaisenkin erikoisuuden, että verrattain usein potilas kuolee juuri silloin kun pitkään vierellä ollut omainen lähtee ihan vain hetkeksi levähtämään. Hoitajat puhuvat ihmisen tahdosta sinnitellä toisten vuoksi. Omaisen poistuessa jokin tajunnassa myöntää luvan antaa periksi.

Saattohoitoon kuuluu oleellisesti omaistenkin hoitaminen. Siihen kuuluu tuo mainittu vierailuaikojen puuttuminen. Samoin omaiselle pyritään asiaa jatkuvasti selittämään ja tätä valmistamaan tulevaan. Saattohoitokeskusteluissa kuulin lääkärin aina tarjoavan mahdollisuutta henkiseen tai hengelliseen apuun – siis pappia tai psykologia. Saattohoito jatkuu myös kuoleman jälkeen. Omaisille tarjotaan mahdollisuutta osallistua vainajanlaittoon ja tietyn ajan kuluttua kuolemasta palliatiivisen poliklinikan hoitaja soittaa kotiin. 

Vaunun lähtiessä kohti obduktiota huoneessa vallitsee hetken rauha, joka kertoo yhden tien tulleen kuljetuksi loppuun. Sitten siivooja käy omaan työhönsä ja pian huone ottaa vastaan uuden potilaansa. Taukohuoneen oven vieressä potilashuoneesta tuotu sähkökynttilä palaa lyhdyssään vielä hetken. Ikkunaan teipatut omaisten lähettämät kortit kertovat hyvin tehdystä työstä monien viimeisten päivien aikana.

Pastoriudensa tulevaisuutta pohtivan hoitajan mieleen nousevat saatellessa usein sanat tulevasta: ”Eikä kipua ole enää oleva.” Se on pakko olla hyvä paikka.

119# Aikuisopiskelun ilot ja surut

Tämä kuva paljastaa hyvin aikuisopiskelun yhden oireen. Garminin hihna on rikki eikä sitä ole kiire vaihtamaan. Jos jokin ei ole välttämätöntä nyt, voi senkin hinnan toistaiseksi säästää.

Kyllä aikuisopiskelijan kelpaa, ajattelin tässä harjoittelun kääntyessä loppupuolelle. Ympäri maata myrskysi ja satoi. Jossakin kaatui puita ja talouksia jäi sähköttä. Ilmeisesti osastollakin oli paljastunut pari ikkunaa vuotaviksi yksilöiksi ja kiinteistöpuolen väki kävi niitä korjailemassa. Tyytyväisenä käärin kasaan vedenpitävää laukkuani. Kuitenkin vaatteiden ja erityisesti kenkien suhteen en tuntenut samaa tyytyväisyyttä. Kellon käydessä puoli seitsemää aamulla, päätin heittää vielä vähän vaihtovaatetta laukkuun. Kaikki oli valmista luonnonvoimien kohtaamiseen. Tympeä pyöräily siitä oli tulossa. 

Silloin ovi aukeni ja hämärästä huoneesta kuului kuiskaus:

– Et kai mee pyörällä? En mä autoa tänään tarvi.

Hyvin tyytyväinen mies nappasi avaimet ja lähti kohti sairaalaa. Harvoja pyöräilijöitä ohitellessani tunsin suurta onnea aikuisopiskelijan elämästä.

Tietenkin parikymppisilläkin meidän luokallamme on autoja. Mutta ei kaikilla. Ennen kaikkea mielikuva autoilevasta opiskelijasta peilautuu päässäni edelliseen opiskeluaikaani. Silloin vain ani harvoilla tuntemillani oli auto. Toki pääkaupungin olosuhteet olivat erilaiset ja varsinkin talvella autosta taisi olla usein enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Auto ei tietenkään ole ainoa hyöty aikuisempana tehtävissä opiskeluissa. Mutta se ehkä hyvin kuvaa kokonaisuutta. Sattuupa olemaan niinkin, että auto on jo maksettu. Tosin vastaavasti se on vanha. Kuitenkin auto edustaa meidän perheessämme yhtä vakiintunutta palasta. Moni muukin asia on vakiintunut. Toki nytkin opintojen myötä on auennut monenlaisia kysymyksiä, jotka koskevat tulevaisuutta. uuden oppiminen on irrottanut tutuista rutiineista ja monet ihmiset ovat kutsuneet pois totutusta kuplasta. Kuitenkin monet asiat ovat vakaasti paikoillaan. Elämä ei pyöri opintojen ulkopuolella oman paikan hakemisen tai parinmuodostuksen ympärillä. Sitä myötä monia tunne-elämän myrskyjä ei tarvitse taas kokea. On rauhallista opiskella.

Muu elämä asettaa myös opinnot sopivan kokoiselle paikalle. Niistä ei kykene ottamaan liikaa stressiä, kun on niin paljon muutakin huolehdittavaa kotona ja muussa elämässä. Olla opiskelija, ei ota koko elämän kattavaa paikkaa. Kouluun liittyvät asiat täytyy vain hoitaa riittävän asiallisella tavalla silloin kun sitä vaaditaan. Vaikka tehtäviä tänäkin syksynä on melkeinpä jatkuvasti tehtävänä, ei missään vaiheessa ole iskenyt sellainen olo, että koko ajan olisi jotakin kesken. Tämän tunteen muistan edellisten opintojen loppuajoilta ja olen hyvin tyytyväinen sen puuttumisesta. Myös luottamus omiin kykyihin on saanut vuosien varrella kasvaa eivätkö koulutyöt näyttäydy ylipääsemättömiä mörköinä.

Tietenkin taakse jääneet vuodet näkyvät jollakin tavalla myös harjoittelussa. Olisihan se noloa jos varhaiskeski-ikäinen mies ei osaisi mennä ajoissa töihin ,tervehtiä ja muutenkin puhutella ihmisiä järkevästi, kysyä tarvittaessa ja kaiken kaikkiaan hoitaa kaiken asiallisesti ja luotettavasti. Vaikka tämä on itsestään selvää, on se tullut ohjaajien taholta mainituksi myös ohjaavalle opettajalle. Luultavasti havainto on, että osa nuoremmista vielä näitä taitoja opettelee. Se heille sallittakoon ja eipä sitten puhutakaan edellisten opintojen aikaisista harjoitteluista. Oppia on tullut niistä ajoista.

Aikuisopiskelijalla on usein myös talous jollakin tavalla tasapainossa. Kirjoitin siitä vuosi sitten enemmän. Näin ainakin jos opinnot on aloittanut sopivassa kohtaa ja on jollakin tavalla osannut valmistautua. Meillä tuo valmistautuminen tarkoitti tukisummien selvittämistä ja yhteistä keskustelua siitä, minkä muotoiseksi ja kokoiseksi elämä täytyisi joksikin aikaa asettaa. Aikuisella opiskelijalla on mahdollisuus tukiin, joiden rinnalla parikymppisten opintotuki kalpenee pienuuden häpeästä. Tietenkään se ei kestä vertailua työelämän ansioihin mutta tekee elämän mitoittamisesta helpompaa. Omat mahdollisuutensa on niillä, jotka tekevät työtä opintojen ohella. Silloin vaihdon välineenä on tietenkin aika mutta taloutta on mahdollista pitää kunnossa. Lisäksi aikuisopiskelijan etuna on jo olevien hyödykkeiden määrä. Kaikkea ei tarvitse jatkuvasti olla ostamassa. Moni satunnainen tai vakituinen harrastus jäisi aloittamatta, jos välineet pitäisi ostaa nyt, saatikka opintotuella eläessä. Samoin on monien muiden kotona olevien asioiden kanssa. Tietenkin tämän asian toisena puolena on toive, ettei mitään suuria yllättäviä rikkoutumisia, remontteja tai uudelleen hankkimisia tarvitsisi tehdä vähään aikaan. Se mistä emme ole suostuneet karsimaan ovat lasten menot ja lasten kanssa tehtävät asiat. Jos käytettävissä oleva tulovirta ei riitä, kuten lomakautena tai todennäköisesti tulevana jouluna, silloin syödään aiemmin säästetystä kuormasta. Kuormasta syömistä auttaa se, että olemme talouskasvun näkökulmasta aina olleet huonoja kansalaisia. Elämme aika pienellä kulutuksen liekillä. Silloin kuormakin kestää pitempään syödä.

Voisi kuvitella, että taloutta suurempi ongelma aikuisopiskelijalla on aika. Niin ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan, jos tekee laillani viisaasti ja heittäytyy täysaikaiseksi opiskelijaksi. Tietenkin koulu ja sen päälle itsenäiset tehtävät vievät aikaa. Kuitenkaan ajan tarve ei ole mitään verrattuna työelämän vaatimuksiin. Harjoittelussa päästään jo lähellä mutta siinäkin ovi sulkeutuu perässä ja lehmän hermojen seassa keitetty aikuisopiskelija saa keskittyä täysillä kotielämään. 

Mitkä sitten ovat ne murheet? Tämän viimeisimmän harjoittelun aikana nekin iskivät. Olemme vuosia olleet siinä hyvässä tilanteessa, että joku voi aina jäädä kotiin, jos lapsissa sairastetaan. Kaikki on ollut vain järjestelystä ja siirtämisestä kiinni. Tuota vapautta saattaisin joskus jopa kaivata. Myöskään kouluopetuksessa ei ole niin väliksi jos on poissa päivän sieltä tai toisen täältä. Järjestelemistä helpottavat lukujärjestyksessä säännöllisesti olevat tyhjät päivät. Nyt sisätautien harjoittelussa päällemme iski ensimmäistä kertaa se, mikä monissa perheissä lienee liiankin tuttua: Lapsi sairastaa ja molempien aikuisten pitäisi olla jossakin. Mietin tilanteen kehittyessä, miksi tällaista ei tullut perushoidon harjoittelun aikana. Muistin, että koko maa oli silloin kotona koulussa. Sehän olisi voinut olla meillekin kammottava tilanne mutta niinpä sattui toinen aikuisemmekin olemaan kotona. Ei tainnut kuitenkaan olla helppo yhtälö mutta ei mitenkään estänyt harjoittelua. Nyt onneksi saimme asiat pienellä venymisellä järjestymään. Lopulta pelastukseksi tuli aikataulutus. Sairaus iski vasta aivan harjoittelun viimeisinä päivinä. Tunteja tehtäväksi oli vähän ja aikaikkunaa runsaasti. Oli kannattanut ahnehtia yövuoroja ja muutenkin tiiviitä viikkoja aikaisemmin. Kun osastollakin löytyi ymmärrystä, oli tilanne melko helposti luovittavissa. Neljä viikkoa aiemmin olisi tullut vakavia ongelmia. Pieni muistutus elämään, jossa suurin osa työssä käyvistä joutuu selviämään. Meille tämä oli uutta. Ehkä olemme vähän enemmän taas aikuisten elämässä sisällä.

118# Mitä vuodeosastolla tapahtuu?

Kuvasta poiketen oikeassa elämässä joka vuoteeseen näyttää riittävän osastolla vuodevaatteita.

Terveyskeskuksen vuodeosastoilla on kahdenlaisia potilaita. Niitä, jotka makaavat siellä vaipoissaan vuosikausia ja niitä, jotka tulevat sinne lyhyemmäksi ajaksi – kuolemaan. Tällainen mielikuva vuodeosastoista vastaa todellisuutta. Mutta tuo todellisuus on jäänyt useimmilla paikkakunnilla vuosikymmenen päähän. Ennen vuodeosastot todella olivat sijoituspaikkoja niille ikäihmisille, jotka eivät enää pärjänneet kotona tai vanhainkodeissa. Näillä potilailla ei useinkaan ollut akuutisti hoitoa tarvitsevia vaivoja. Ainoastaan perussairauksia lääkittiin ja seurattiin. Usein kyseessä oli nimenomaan vuoteeseen hoidettavien potilaiden ryhmä. Vuodeosastot olivat todellakin makuutusosastoja. Vielä nytkin kokeneet työntekijät muistelevat yövuorojen pitkiä kääntökierroksia, jolloin yöhoitajat kahdestaan käänsivät ja kuivittivat kymmeniä potilaita. Se vei aikaa. 

Jo aikaa sitten tilanne alkoi muuttua. Kymmenen vuotta sitten tällaisilla keskikokoisilla maalaispaikkakunnilla oltiin jo vauhdilla siirtymässä nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kautta sote-alan on tapahtunut asiakkaiden ja potilaiden siirtymä. Ne ikääntyneet, jotka ennen asuivat vanhainkodeissa, asuvat nykyään kotona. Siis ne, joilla ei ole vakavia muistisairauksia, liikkumisen tai toimintakyvyn rajoitteita. He pärjäävät kotona kotihoidon tuella. Samaan aikaan vanhainkodit perinteisessä mielessä ovat kadonneet. Tilalle ovat tulleet palvelutalot joissa tarjotaan eri intensiteeteillä tuettuja asumispalveluita. Ympärivuorokautista hoitoa tarjoaviin palvelutaloihin ovat hiljalleen siirtyneet vuodeosastojen entinen asukasaines. Koska he eivät tarvitse varsinaisesti sairaanhoitoa, ei heille sopivaksi paikakseen enää ole nähty sairaanhoidon yksikköjä. 

Vuodeosastot eivät siis ole enää makuutusosastoja. Se näky myös nimissä. Sisätautien paikassani on päällekkäisissä kerroksissa kaksi yleislääketieteen osastoa. Painopiste on muuttunut makuuttamisesta hoitoon. Potilaiden osastolla viettämät ajat ovat pudonneet huomattavasti. Potilaat ovat sellaisia, joiden akuutti sairaus vaatii hoitoa. He saattavat tulla erikoissairaanhoidosta vielä toipumaan tai seurattavaksi. Siis vaikkapa leikkauksen jälkeen. he saattavat tulla infektion vuoksi saamaan antibioottihoitoa. Huonon yleiskunnon potilaille, kun antibiootti annetaan suonensisäisesti. Tai he saattavat tulla epäselvän yleistilan laskun vuoksi seurattavaksi ja hoidon suunnitteluun. Myös vatsatauti toistuva osastolle tulon syy. Joka tapauksessa kaikilla potilailla on selkeä hoitoa vaativa ja samalla jollakin tavalla väliaikainen tila. Toki välillä potilaan tilanne on uusimman sairauden vuoksi pysyvästi muuttunut. Toimintakyky on voinut infarktin, kaatumisen tai ihan vain yleiskunnon laskun myötä muuttua niin, että kotoa tulleelle potilaalle aletaan etsimään paikkaa tuetun asumisen piiristä. Silloin osastolla vietetty aika saattaa venyä pitemmäksi. Keskimääräinen kierto on kuitenkin nopeaa ja joka vuorossa hoitajat aloittavat työnsä käymällä tarkkaan läpi sillä hetkellä osastolla olevat potilaat ja näiden tiedot. Vaikkapa lomaviikon jälkeen huomattava osa vuoteista on saanut uuden asukkaan. 

Samalla potilaiden toimintakyky on lisääntynyt. Usein tulijat saapuvat kotoa, vaikka tietenkin tuetun asumisenkin piiristä sairastutaan. Akuutti sairaus ei välttämättä vie toimintakykyä täysin. Kävelevät tai jollakin apuvälineellä liikkuvat ja ainoastaan pientä apua tarvitsevat potilaat ovat kymmenen vuoden takaiseen verrattuna yleistyneet. Vuoteeseen hoidettavat ja sitä myötä perushoidon määrä on vähentynyt huomattavasti.

Samaan aikaan sairaanhoidolliset tehtävät ovat lisääntyneet. Antibiootteja menee välillä niin paljon, ettei kärryyn tahdo mahtua. Suonensisäistä nesteytystä on paljon ja tippalaskurin piippailu on verrattain tavallinen ääni, vaikka sitä harvoin käytetäänkin. Vatsataudit tuovat eristyspotilaita ja keuhkokuume on yleinen saapumisen syy. Haavat eivät ole ainaisia makuuhaavoja. Usein kipuja on paljon ja niiden syitä selvitellään. Sydänfilmiä otetaan säännöllisesti ja potilaita kuljetetaan erikoissairaanhoidon osastoille tutkimuksiin. Vaikka yleislääketieteen osastoilla on aina tunnustettu perus- ja lähihoitajien suuri arvo, on kehitys kuitenkin kasvattanut sairaanhoitajien määrää osastolla. Yksistään monipuolinen ja laaja lääkehoito yksin vie kokonaisen hoitajan työpanoksen aamu- ja iltavuoroissa. Samalla myös lääkärien työn tarve ja vaativuus on kasvanut. Päivittäisillä lääkärinkierroilla on tapana venyä, koska harvojen potilaiden kohdalla voidaan todeta tilan pysyneen ennallaan. Näin yleensä voidaan tehdä palvelutalopaikkaa odottavien kohdalla. Vaihtelevuus kiehtoo monia osastolla työssä olevia. Sairaanhoitaja saa olla monipuolisesti työnsä ytimessä.

Yksi asia on kuitenkin säilynyt samana aiempaan verrattuna. Yleislääketieteen osastoille tullaan kuolemaan. Kun erikoissairaanhoito ei voi enää tarjota parantavaa apua, siirrytään siihen osaamiseen joka yleislääketieteen puolella on vahvaa. Kyse ei ole parantamisesta, vaan elämän lopun vaiheiden tasoittamisesta. Kipu, pahoinvointi ja ahdistus ovat niitä asioita, joita vastaan näillä osastoilla on vankkaa osaamista ja huolella kerättyä kokemusta. Suuremmilla paikkakunnilla, kuten meidän maalaiskaupungissamme, näillä osastoilla voi olla palliatiiviseen hoitoon ja jopa saattohoitoon erikoistunut lääkäri. Näissäkin tapauksissa pyritään siihen, ettei osastolla olemisen aika venyisi pitkäksi. Pyrkimys ei ole lyhentää aikaa loppupäästä vaan pikemminkin alusta. Osaston, kotisairaanhoidon ja palliatiivisen poliklinikan yhteistyöllä pyritään siihen, että parantumattomasti sairas potilas voisi tilanteen toteamisen jälkeen pysyä mahdollisimman kauan kotona. Tahdon ja tilanteen salliessa jopa kuolemaan asti. Kyse ei ole niinkään taloudesta vaan mukavuudesta. Moni kaipaa kodin tuttuihin paikkoihin. Ne, joilla omaisten voimavarat eivät tilannetta mahdollista tai ne joilla omaisia ei ole, saavat viettää kiireettömästi viimeiset aikansa osaston osaavassa ja kokemukseni mukaan lämpimässä hoidossa. Sillä vaikka monia muutoksia on tapahtunut, uskon osastoilla olevan jäljellä paljon tuota makuuttamisaikojen kulttuuria. Tarkoitan potilaan kokonaisvaltaista kohtaamista ja kaikista hänen tarpeistaan huolehtimista. Kun se taito on kunnossa on kaikkien paljon helpompi elää ja sitten myös kuolla. Toivottavasti tämä ihmisläheinen ja potilaslähtöinen kulttuuri ei poistu koskaan.

117# Vinkit yövuoroon

“Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa.” Kattolampun heijastu kahvikupissa luo uskoa tulevaan aamunkoittoon. Aamuyön tunteina se tuntuu joskus olevan kovin kaukana.

Sisätautien harjoittelun alkaessa pelkäsin eniten edessä väistämättä olevia yövuoroja. Mukavuuden haluisimmat opiskelijat olivat hakeutuneet poliklinikoille leppoisien päivävuorojen perässä. Toki niissä paikoissa on muutakin puoleensavetävää. Kuitenkin suurin osa paikoista tuo mukanaan vuorotyön ohjaajan vuorojen mukaan. Siis todennäköisesti myös yötyön. 

Yötyö on välttämätön suuressa osaa hoitoalan työyksiköistä. Ihmisiä kun ei voi jättää hoitamatta tai edes valvomatta. Toisissa paikoissa yöllä voi olla hyvinkin kiire, toisissa kyse on enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaamisista. Monet työntekijät tuntuvat pitävän yövuoroista. Toki kuultuihin mielipiteisiin vaikuttaa valikoituminen. Yövuorojen inhoajat etsiytyvät varmasti hiljalleen sinne missä niitä ei ole, ainakaan niin paljoa. Vastentahtoisempaakin valvojaa tietenkin palkitsee huomattava yötyöstä maksettava palkan lisä. Yövuoroissa on kertoman mukaan oma erityinen tunnelmansa ja niitä seuraa normaalin kierron mukaisesti useampi vapaapäivä. 

Yövuoron tunnelmaan on helppo uskoa. Aistin sitä kulkiessani autioituneita sairaalan käytäviä pitkin pukuhuoneille ja osastolle. Osa valoista oli jo sammuneessa tilassa ja liiketunnistimen avulla ne syttyivät tervehtimään kulkijaa aina muutaman askeleen päässä. Päivällä paikan päällä hyörivä väenpaljous: siistijät, logistiikkaväki, erilaiset kiinteistönhoitajat, potilaat, omaiset ja monilukuinen henkilökunta matkalla kuka minnekin oli poissa. Suurilla käytävillä ei näkynyt ketään. Tunnelmaa oli. Mutta oli myös pelkoa.

Ohjaajan työvuorolistan tarkastaminen kuuluu harjoitteluiden ensimmäisiin tehtäviin. Viiden viikon jaksossa yövuoroja sattui itselleni heti ensimmäiselle viikonlopulle. Kaksi peräkkäistä. Tavallaan odotinkin niitä. Varsinkin harjoittelun alkuosassa ne ovat hyvä mahdollisuus jutella ohjaajan kanssa ja kysellä muutenkin osaston elämästä. Tämän osaston hienouksiin kuului kahden työntekijän yövuoro. Kaksinkertainen määrä juttukaveria. 

Kuitenkin perushoidon harjoittelun jäljiltä pelkäsin yövuoroa. Kokemus sieltä oli kammottava. Taistelu unta vastaan oli kova kokemus. Aika oli madellut ja kansliassa istuskelun vain jatkuessa jutun aiheetkin alkoivat aamuyön pitkien tuntien madellessa käydä vähiin. Aamuvuoron tullessa paikalle olin ihan pökkyrässä. Kai on ihan hyvä, jos palveluasumisen paikassa on yöllä rauhallista mutta valvojan kannalta se oli kamalaa.

Mutta toista se oli nyt. Onneksi. Yö alkoi hyvin tutuilla toimilla. Kävimme kolmestaan kiertämässä kaikki potilashuoneet. Osassa nukuttiin ja osassa vielä valvottiin. Toivoteltiin hyvää yötä, kerrottiin yövuoron tulleen ja kyseltiin samalla, onko kaikki hyvin. Vaivihkaa kerättiin myös edellisen päivän nestelista ja vaihdettiin se uuteen. Osalla potilaista, kun nautittujen nesteiden määrää seurataan tarkkaan. Ensikierron jälkeen nuo määrät sitten kirjattiin koneelle. 

Kiertäminen on yön vakio-ohjelmaa. Kahden tunnin välein huoneissa käydään. Paitsi siellä mihin omainen ehkä on jäänyt yöksi. Sinne palvelualtis opiskelija rahtasi peiton ja tyynyn. Auttoipa vielä sängyn petaamisessakin. Niihin huoneisiin mennään yön aikana vain selkeästä tarpeesta. Jossakin vaiheessa yötä käydään vuodepotilaita kääntämässä. Samalla kuivitetaan eli vaihdetaan tarvittaessa vaippa. Tyynykin käännetään ja lopuksi peitellään lämpimästi. Juuri ennen aamun koittoa sairaanhoitaja (ja tietenkin myös opiskelija) hiipii lääkehuoneeseen ja valmistelee antibiootit niitä tarvitseville. Niiden tarve vaihtelee jatkuvasti. Ensimmäisinä öinä suonensisäistä antibioottia sai niin moni potilas, että nämä toimenpiteet ehtivät iskostua hyvin mieleen. Sen jälkeen tietenkin antibiootit käydään laittamassa tippumaan ja toivotaan, että kaikkien potilaiden kanyylit ovat yhä auki. Aamuyön aikataulu muuttuu ihmeellisesti, jos niitä joudutaan huonosuonisilta potilailta kovin usein uusimaan. Yön aikana saattaa olla tippumassa myös muita nesteitä. Tyhjiä pusseja käydään ottamassa pois ja jos nesteytystavoitteet eivät ole vielä täyttyneet, laitetaan lisää tippumaan. Tämä voidaan ennakoida jo vuoron alussa.

Tietenkin yö voi olla täynnä kaikkea muutakin. Kellot voivat soida kipujen, vessakäyntiin kaivattavan avun tai ihan vain osastolla olemisen synnyttämän ahdistuksen tähden. Joku kaipaa unilääkettä ja toisella tulee rintakipuja. Välillä työnnetään huoneeseen EKG-laitetta ja soitetaan päivystävälle lääkärille. Joku potilas on sekava ja jos joku on jouduttu rajoittamaan vuoteeseen lääkärin luvalla, käydään tätä katsomassa 15 minuutin välein. Jos joku tiedetään huonossa kunnossa tai saattohoidossa olevaksi (nämä eivät aina ole sama asia), käydään tämän luona mahdollisimman usein. Limaisia ja rohisevia imetään vapaammin hengittäviksi joka käynnillä ja lähtöä lähestyvien luona koitetaan viipyä, silitellä ja ehkä hyräillä tai jopa laulaa – jollakin tavalla kertoa, ettei ole jätetty yksin. Ennen puoltayötä keitetään kahvit ja aamuyön puolella yritetään käydä syömässä. Kylmä ja kevyt ruoka on yötyöläisen ystävä. Paitsi että se ei tuo mukanaan väsymystä, se on helppo jättää odottamaan, jos joutuu välissä saattamaan kuolemaa toteamaan tullutta lääkäriä. Yöt ovat pitkiä (vuoro on kymmenen tuntia) ja ihminen toimii ihmeellisellä tavalla, joten verrattain usein kuolemat tapahtuvat yövuoron aikana. Se on ihan hyvä aika. Silloin on yleensä rauhallista. Käytäviltä ei juuri kuulu hälyä tai meteliä. Laitettu vainaja saa odottaa aamua ja kuljetusta rauhassa.

Ensimmäisten yövuorojen jälkeen iloitsin. Oikeastaan jo ensimmäisen. Aamu tuli nopeasti. Yöt eivät olleet kiireisiä mutta kuitenkin opiskelijan näkökulmasta antoisia. Ei tarvinnut istuskella tyhjänpanttina ja taistella nukahtamista vastaan. Uudessa listassa odottivat kaksi uutta yövuoroa. Harjoittelun 175 tunnista 40 menee yövuoroissa. Enempää tuskin kannattaisi tehdä ja toisilla osastoilla tuskin tätäkään määrää. Yleensä vaatimuksena on yhden yövuoron tekeminen. Kuitenkin siitä seuraa vaikeus omien ja ohjaajan vuorojen erkautuessa. Itsestäni oli hyvä seurata ohjaajaa öihin. Odotusten mukaisesti siinä oli aikaa tutustua. Myös aina vuorossa oleva toinen työntekijä tuntui yön jälkeen jotenkin läheisemmältä myös päivisin. 

Vinkkini yövuoroon:

– Aikaisin nukkumaan edellisinä yönä. 

– Ei kahvia eikä piristeitä yövuoroa edeltävänä iltapäivänä.

– Ennen päivällistä kaikki valmiiksi ja sen jälkeen nukkumaan. 

– Herätys ikään kuin aamuvuoroon lähtiessä. Aamutoimet ja tukeva aamupala valmistaa myös yövuoroon. Hampaiden pesemistä ei kannata unohtaa. Raikkaus kiittää aamuyön tunteina.

– Alkuyöstä piristeitä samalla tavalla kuin normaalisti aamuisin ja aamupäivisin.

– Kevyt ruoka.

– Tarpeeksi ruokaa, ettei tule kylmä yön aikana. Vuoro on tavallista pitempi ja mahdollisesti myös aktiivisempi.

– Paksummat sukat tai aluspaita hoitopaidan alla auttaa aamuyön kylmyyttä vastaan.

– Puhu, naura ja liiku. Silloin ei tylsimpinäkään öinä ala väsyttää.

– Älä säikähdä kulman takaa satunnaisesti ilmestyvää vartijaa.

 – Aamulla normaalit iltatoimet ja nukkumaan. Itse en pysty nukkumaan iltapäivään, joten nukun toisen kerran ennen iltaa.

– Perheellisillä vaatii kaikilta tiettyä venymistä. Kannattaa keskustella, mitä kukin ehkä jaksaa tai odottaa.

– Viimeisen yövuoron jälkeisenä päivänä venytään nukkumalla vähemmän ja käännetään rytmi seuraavan vapaapäivän aikaisella aamuheräämisellä.

– Toivotaan, että joskus yövuoroista saisi sitä rahallista korvausta.