Ensimmäisessä harjoittelussa en tarvinnut muuta kuin rohkeutta, kyvyn kysyä neuvoja, kädet ja sitten jossakin vaiheessa päivää tietokoneen, jolla kirjata. Toiseen harjoitteluun mennessä vähän nolotti, kun apulaisosastohoitaja kysyi pian saapumisen jälkeen, tarvitsenko kynää. Tarvitsin. Siitä alkoi harjoittelu harjoittelulta parantunut varustautuminen. Luultavasti alan taskujeni puolesta muistuttamaan jo kokeneempiakin hoitajia. Mitä hoitajan taskusta siis löytyy?
Avainhihna. Ilman sitä tai niitä avaimia, kun ei pääse mihinkään. Ihan oikeilla hoitajilla tai ainakin muutamalla joka yksikössä avaimissa kulkee muhkeampi nippu. Siinä on lääkekaappien ja muiden tarpeellisten paikkojen avaimia. Opiskelija selviää sillä, ettei hukkaa pukukaapin avainta. Tosin samassa hihnassa on myös kulkuavain. Ilman sitä jäisi ainakin päivystyksessä monen oven taakse.
Teippi. Avainhihnassa kulkee jokaisen hoitajan ystävä. Teippirulla. Sitä tarvitsee säännöllisesti ja yleensä ikään kuin huomaamatta niin, ettei sitä välttämättä ole hoksannut varata mukaan. Teipillä varmistetaan tippaletkut potilaan käteen niin ettei mahdollinen letkun nykäisy kohdistu neulaan vaan teippiin. Samoin varmistetaan katetreja, sideharsoja ja milloin mitäkin sidoksia. Ovela hoitaja säilyttää teippiään niin, että rullan pää on taitettu kaksin kerroin. Niin pää ei ole hukassa ja teipin palan voi saada irti jopa yhdellä kädellä.
Kynät. Kuulakärkikynät: sininen ja punainen sekä tussi. Tussilla tehdään merkinnät lääkepurkkeihin, pissanäytteisiin, ihoinfektion punoitusrajaan tai vaikka koronatesteriin. Punaisella tehdään papereihin merkinnät riskitiedoista ja sinistä käytetään kaikkeen muuhun. Sinisen kannattaa olla arkistomallia. Siis sellainen, jonka muste kestää kymmenen vuotta. Silloin sillä saa kirjoittaa myös huumelääkkeiden seurantavihkoon.
Lamppu. Jonkinlainen valaisin on hyvä ystävä. Siitä on apua potilasta tutkiessa tai pimeitä kaappeja penkoessa. Erityisen pätevää on, jos voi ojentaa omasta taskustaan valon lääkärille, kun hän tutkii potilaan neurologiaa. Kätevä myös pukuhuoneeseen palatessa koska valot ovat aika usein epäkunnossa.
Sakset. Teippejä, harsorullia, haavataitoksia, pahvilaatikoiden teippejä, potilaan vaatteita. Lyhyelläkin jaksolla on saanut leikkailla milloin mitäkin. Kuten muutekin välineet, jos niitä ei ole mukana, ei niitä tarvittaessa löydy sitten mistään.
Nimikyltti. Potilailla on oikeus tietää, kuka heitä hoitaa. Henkilökunnan oikeus on pysyä selvillä siitä, keitä käytävillä liikkuu ja kuka mistäkin ovesta pyrkii sisään. Osa sairaalaturvallisuutta on näkyvillä olevat henkilökortit. Opiskelijoille ne tulevat koulun kautta. Koulun nimen näkymisessä on selkeä etu. Silloin vähän kiireisempikin lääkäri/ensihoitaja/muu ammattilainen tietää kyseessä olevan opiskelijan ja kohtaa epävarman katseen hieman ymmärtäväisemmin.
Lunttilaput. Hyvän hoitajan tasku on täynnä lunttilappuja. Kaikkia asioita on vaikea muistaa ja välillä on hyvä tarkistaa paperista. Ainakin niin pitkään, kunnes on varma. Itse olen askarrellut lunttilappuja koulun taitopajoihin ja simulaatioihin. Ajattelen niiden olevan sallittu apu koska myös oikeasti hoitajien taskuista niitä löytyy. Joitakin on tarttunut mukaan myös työyksiköistä. Uusia todennäköisesti täytyy tehdä vielä ainakin tulevaan lasten harjoitteluun. Ehkä silloin voi jättää jonkin toisen pois taskusta.
Post-it -laput. Ovat jokaisen ihmisen ystävä. Osastoilla on siirrytty nykyaikaan ja potilaiden elintoimintoja ja mittaustuloksia voidaan merkitä suoraan puhelimelle ja sieltä ne siirtyvät suoraan järjestelmään. Toisaalta puhelimen käyttö on hieman jäykkää ja aina yhteydet eivät pelaa. Päivystyksessä kaikki toimii paperin tai muistin kautta. Eli paperin. Seurantamonitoriin kytketyn potilaan elintoiminnot voi toki kirjata suoraan näytöltäkin koneen äärestä. Kuitenkin usein paperi on ystävä. Lapulle voi laittaa myös potilaan nimen, kun lähtee huutamaan tätä odotuksesta tai käyttämään kuvantamisissa.
Kello. Osa elintoimintojen tarkkailua on hengitystiheyden mittaaminen. Siihen kello on välttämätön. EKG-seurantaan kytketystä potilaasta kone seuraa myös hengitystiheyden mutta useimmiten se täytyy tehdä itse. Se täytyy myös tehdä potilaalta salaa, koska muuten tämä lakkaa hengittämästä jännittyneisyyttään. Itse olen oppinut laskemaan tämän verenpainetta mitattaessa. Silloin kun on hyvä pyytää potilasta olemaan hetki rauhassa ja puhumatta. Kello on helppo nostaa verenpainemittarin päälle. Jos hengitys vaikuttaa tasaiselta, sen voi laskea 15-20 sekunnin ajalta ja muistaa käyttää oikeaa kertojaa jotta saa arvon minuutissa.
Ruotsin sanasto. Erittäin hyvä. Varsinkin jos ehtii hetken valmistautua. Silloin voi tarkistaa jonkin sanan tai termin. Sitten täytyy vain rohkeasti yrittää. Aiemmilla jaksoilla tehty havainto on edelleen totta. Ruotsin kielen kanssa kyllä pärjää mutta kuka armahtaisi kaikilta lähialueiden murteilta. Silloin täytyy koittaa kysyä täsmällisiä kysymyksiä ja yrittää olla päästämättä potilasta vapaalle puheelle.
Labra-opas. Valtavan hyvä löytö oli päivystykseen laadittu ohje siitä, millaisia laboratoriokokeita minkäkin oireisesta potilaasta tulisi tilata etukäteen. Oikeat kokeet säästävät aikaa, kun lääkäri ei joudu niitä erikseen pyytämään ja odottamaan. Selvästi käytäntö ja osaaminen saa hoitajat jonkin verran soveltamaan ohjetta. Mutta sitähän osaaminen ja kokemus tekevät. Opiskelijalle hyvä apu.
Puhelin. Työntekijöiden taskuissa vilisee puhelimia ja päivystyksessä myös Virve-puhelimia. Luultavasti monella on henkilökohtainen puhelinkin mukana. Opiskelijoilta puhelimen on tavallaan kielletty. Missään sitä ei ole tarkasti valvottu ja kyllähän moni puhelinta mukana pitää ja välillä käyttääkin. Niin teen itsekin. Kuitenkaan en missään nimessä halua puhelinta samaan taskuun muiden tavaroiden kanssa. Enkä muutenkaan helposti saataville. En nimittäin halua siirtää henkilökohtaiseen puhelimeen kaikkia niitä asioita, joita käsien kautta varmasti välillä kaikesta käsidesistä huolimatta kulkee. Pidän puhelinta juoksijoille tarkoitetussa varustevyössä housun vyötärön sisällä. Sieltä sen voi kaivaa esiin hyvän käsipuhdistuksen jälkeen. Jos kotona tai lasten jutuissa tapahtuu jotain mihin pitäisi reagoida siitä tulee tieto, kun oikeat numerot on asetettu värinälle. Samaan vyöhön voi laittaa myös pankki- ja opiskelijakortin silloin kun aikoo ehtiä sairaalan ruokalaan syömään.
Tätä kaikkea hoitajan taskusta löytyy nyt. Joskus ehkä repullinen lisää.
Päivystyshoitotyö on osoittautunut kaikkien ennakko-odotusten mukaiseksi. Yllätyksiäkin on tullut mutta niistäkin on ollut hyvä oppia. Yllätykset kun ikään kuin kuuluvat päivystyksen rutiiniin.
Päivystyksessäkin on oma päivärytminsä. Yöllä on yleensä hiljaisempaa. Moni nukkuu yön yli, jos ei ole illan aikana päättänyt lähteä hoitoa hakemaan. Toisaalta yöllä tulevat potilaat ovat sitten hieman keskimääräistä kiireellisemmän hoidon tarpeessa. Tai ainakin kokevat niin. Yöllä myös osa maailmasta hiljenee ja sekin vaikuttaa tapaturmien ja sairaskohtausten määrään alentavasti.
Usein aamuvuoroon saavuttaessa talo on hiljainen. Silloin hoitajat tekevät päivän ennakkovalmisteluja. Valvonnan potilaspaikat käydään läpi, laitteet testataan ja tarvittavat tavarat täydennetään. Sama tehdään myös hoitohuoneiden paikoille ja laitteille. Työskentelykärryt (katetrointi, kanylointi, Covid ja ekg) käydään myös läpi ja tarvikkeiden paikat tungetaan täyteen. Muutenkin tavara kulkee eteenpäin. Kaapeista kärryihin, lokeroihin ja paikoille ja sitten sen jälkeen pahvilaatikoista kaappeihin. Todennäköisesti muutamia potilaita on jo paikalla ja uusia alkaa saapua samaan aikaan.
Aamun koitto näkyy yleensä hieman viiveellä odotuksen täyttyessä. Moni on nukkunut yön yli tai miettinyt aamuyön, josko hoitoon pitäisi lähteä. Aamuisin myös vaivoja ilmenee ja liikkeelle lähtevä kansa myös välillä teloo itseään. Ilmoittautumisessa työskentelevä kokenut hoitaja kirjaa saapujia sisään merkiten tulosyyn, lyhyesti tilanteen ja kiireellisyys luokan. Näin potilas ilmestyy niin sanotusti listalle. Siitä aina ehtivä hoitaja niin sanotusti nappaa itselleen uuden potilaan. Hoitaja käy haastattelemassa potilasta: kyselee vointia, kartoittaa vähän oireita ja ottaa mittauksia. Hoitaja tilaa myös tarvittavat verikokeet, jotka pian tullaan ottamaan. Riippuen tapauksesta tämä kaikki voi tapahtua odotusaulassa tai valvomon potilaspaikalla. Valvomon nimi viittaa siihen, että siellä potilas on hoitajien silmien edessä ja yleensä myös kytkettynä niin sanotusti monitoriin eli erilaisiin elintoimintoja mittaaviin johtoihin. Joskus valvontaan siirrytään myös koska siellä potilas pääsee vuodepaikalle. Välillä petipaikka laitetaan hetkellisesti käytävään tilan puuttuessa.
Kun hoitaja on valmis potilaan sijoittelussa ja haastattelussa, hän tilaa tutkimukset ja kirjaa saadut tiedot lääkäriä varten. Sen jälkeen potilaan kohdalla listalla vaihdetaan merkintä niin, että lääkäri näkee kaiken olevan valmista häntä varten. Lääkäri saattaa alustavan tutkimuksen jälkeen pyytää lisätutkimuksia kuvantamisten tai laboratoriokokeiden muodossa. Myös joitakin toimenpiteitä saatetaan tehdä. Hoitaja mahdollisesti avustaa lääkäriä jos jotakin tehdään, tilaa mahdolliset lisälabrat, tarvittaessa lääkitsee ja hoitaa kuljetuksen lääkärin tilaamiin kuvauksiin. Näiden jälkeen lääkäri palaa asiaan ja määrää jatkoista. Se voi olla kotiin palaaminen tai jatkohoito jollakin osastolla. Hoitaja soittelee tarvittavat soitot (erityisesti jos jatkohoito on osastolla) tai tilaa tarvittaessa taksin. Tarvittaessa soitetaan myös omaisille tai potilaan asuessa laitoksessa myös sinne. Samaan aikaan lääkäri kirjoittaa omat määräyksensä valmiiksi ja potilas voi jatkaa eteenpäin. Suunnilleen näin kulkee prosessi päivystyksessä. Potilaiden vointi ja sairaus vaikuttaa siihen toki ja kiireellisissä tapauksissa asiat etenevät kiireen vaatimalla tavalla. Tulojärjestys harvoin on hoitojärjestys.
Iltapäivän koittaessa on yleistä, että päivystyksen valvomot ja ainakin odotus on täyttynyt aamuun verrattuna. Hoitajien iltavuoro saa hypätä kyytiin niin sanotusti vauhdista. Potilaita pyritään kierrättämään tietenkin mahdollisimman nopeasti edellä kuvatun kierroksen lävitse. Jokaisessa vaiheessa on kuitenkin mahdollisuus viivytykseen. Sille joka on tullut päivystykseen kiusallisen mutta ehkä kiireettömän vaivan vuoksi joutuu joskus odottamaan pitkäänkin. Se ei ole koskaan tarkoituksellista. Yleensä viivytyksen syyt ovat asioita jotka eivät ole ilmeisiä odotusaulaan. Potilaita on aina enemmän kuin hoitajia. Suhdeluku lääkäreihin on vielä epäsuhtaisempi. Myös laboratorio vaatii aikaa ja kuvantamisissa on oma kapasiteettinsa. Jos lääkäri sitoutuu pitemmäksi aikaa vaikkapa ompelemaan haavoja, useampi lääkäri ja hoitaja hoitohuoneeseen hoitamaan akuuttia potilasta tai ensihoito tuo omasta ovestaan potilaita, tulee potilaiden kierrätykseen ilman muuta viivytystä. Muuttujia on paljon ja päivän kuluessa ne kumuloituvat. Lisäksi odottavan aika on aina pitkä. Erityisen pitkä aika on jos on tullut päivystykseen vaivan vuoksi joka oikeastaan kuuluisi terveyskeskuksen vastaanotolle. Yleensä päivystyksillä on oma numeronsa, josta annetaan arvio päivystyksellisen hoidon tarpeesta. Siihen jo kotoa soittamalla voi säästyä turhauttavalta odottelulta.
Iltapäivän kuluessa tilanne yleensä jonojen suhteen alkaa helpottamaan. Kuulin, että iltavuoron täytyy kestää kahdesta kolmeen tuntiin ja tulee alkuillan rauha. Odotus harvoin tyhjenee mutta potilaiden määrä alkaa paremmin vastata prosessien kapasiteettia. Silloin uurastetaan jatkohoitopaikkoja sitä tarvitseville ja valmistaudutaan iltaruuhkaan. Vaikka moni päättää nukkua vaivansa kanssa yön yli, tekee toinen osa viisaasti ja tulee ennen yötä päästäkseen lääkäriin. Tämän piikin jälkeen ilta tuo hiljalleen rauhaa aulaan ja potilaspaikoille.
Kuvasta ajanmääreet ja yksikkönumerot on poistettu potilassuojan takaamiseksi. Yhdelle valvomon näytöistä ilmestyy aina tieto ambulanssin saapumisesta. Tässä saapuvat A- ja B-kiireellisyyden potilas menevät kaikkien odotuksessa olevien edelle mutta sinne heidän saapumisensa tuskin näkyy muuten kuin odotusajan pituudessa.
Mielestäni päivystys on jännittävä yhdistelmä rutiinia ja siihen sekoitettua yllättävyyttä. Potilaita kierrätetään prosessin läpi hyvin vakiintuneella tavalla. Tosin potilaiden moninaisuus tuo siihenkin paljon variaatioita. Kuitenkin aina välillä potilaiden tilanteet vaihtuvat nopeasti tai paikalle saapuu ainakin opiskelijan näkökulmasta harvinaisempi potilastyyppi. Haavanhoitohuoneessa voi nähdä melkein mitä vain ja ambulanssin saapuessa kiireellä rytmi ja tunnelma voivat muuttua nopeastikin. Yhdessä hetkessä opiskelija voi huokailla tylsyyttään mutta muutaman hetken päästä tupa voi olla ihan täynnä. Tämä tekee omasta mielestäni päivystyksestä täydellisen paikan opiskelijalle. Lyhyessä ajassa on mahdollista perehtyä hyvin laajaan osaamisen kirjoon. Oman osaamisen puute tulee tehokkaasti esille mutta myös mahdollisuuksia oivaltamiseen ja oppimiseen on melkein rajattomasti. Kysyä pitää osata ja uskaltaa.
Tästä se lähtee. Miesten pukuhuone/sosiaalitilat. En ole käynyt tarkastamassa mutta naisten vastaava taitaa olla täsmälleen samanlainen. Suurin osa hoitajista toki saapuu työvalmiina työpaikalle mutta pyöräilevää opiskelijaa puitteet välillä harmittavat.
Työpäivä ja työrytmi voi vaihdella paljon eri paikkakunnilla ja eri yksiköissä. Harjoittelupaikassani oli vuodenvaihteessa tehty suuri organisaatiomuutos. Nyt läpikäydyssä muutoksessa oli muodostettu kokonaan uusi päivystävien sairaanhoitajien tiimi. Aiemmin näitä päivystäviä hoitajia oli ollut sisällä harjoitteluyksikössäni. Päivystävät hoitajat tekevät vaihtelevaa työaikaa. Arki-viikonloppu vuorot vaihtelevat kuten ilta- ja aamuvuorotkin. Ilmeisesti tästä tiimistä joku on aina vuorollaan myös yöpartiossa. Sen työajan ehkä arvasit nimestä.
Muutoksen myötä omassa (oletko huomannut, miten vahvasti ennenkin olen samaistunut harjoittelupaikkoihini?) yksikössäni sairaanhoitajat siirtyivät tekemään pelkkää aamuvuoroa. Sairaanhoitajan työaika alkaa 07.00. Aamu käynnistyy tussitaulun ja työpöydän tarkastamisella. Molemmille on saattanut ilmestyä lähihoitajien jättämiä viestejä. Tuoreimpia ajatuksia voi tietenkin vaihtaa myös laukkuja pakkaavien lähihoitajien kanssa. Siinä tieto kulkee puolin ja toisin. Täällä jokainen sairaanhoitaja vastaa omasta tiimistään. Tiimille on nimetty tietyt asiakkaat ja näitä hoitavat sairaanhoitajan lisäksi tiimin lähihoitajat. Jokaisella tiimillä on oma työhuone ja identiteettiä rakentava aakkosten kirjantunnus. Taululle voi ilmestyä myös palveluesimiehen viestejä, joten se kannattaa tarkistaa. Näin, vaikka pienessä yksikössä päällikkö huutelee sujuvasti myös oman toimistonsa ovelta tai infoaa taukotilassa tarpeen mukaan.
Monia asia alkaa tästä. Koneen takaa pilkistävät puhdistuspyyhkeet, joilla hiiri ja näppäimistö tulee välillä pyyhkiä.
Sen jälkeen vuorossa on puhelimen avaus. Viestien ohella sieltä löytyy tieto päivälle optimoinnin lisäämistä käynneistä. Eli jos omassa yksikössä tai toisella alueella joku on poissa töistä, on kotihoidon yhteyskeskus jakanut päivän asiakaskäynnit uudestaan. Organisaatiomuutoksen jälkeen näiden määrä ilmeisesti väheni huomattavasti. Aikaisemmin päivystävät hoitajat olivat säännöllisesti poissa aamuvuoroista ja kuitenkin heillä oli myös omia vakituisia asiakkaitaan. Niinpä nämä käynnit kiersivät säännöllisesti alueen muilla hoitajilla. Uudistus on ilmeisesti lisännyt ennakoitavuutta. Tarpeen vaatiessa sairaanhoitaja voi nyt uskaltaa siirtää jonkin käynnin seuraavalle päivällä. Hän voi luottaa siihen, ettei sinne todennäköisesti ole tulossa pommia. Sairaanhoitajan availlessa puhelinta lähihoitajat alkavat kadota kahvikupin kautta aamukierroksilleen. Nopea sairaanhoitaja ehtii sitä ennen sopia, jos päättää hoitaa lähihoitajan käynninkin oman käyntinsä yhteydessä. Lähihoitajien kiirettä auttaa yhdenkin puuronkeiton tai lääkkeiden ojentamisen poistaminen aamusta. Siinä kun nimenomaan käynnin ajankohdalla on merkitystä asiakkaalle.
Varmistuttuaan asiakaskäynneistään sairaanhoitaja availee tietokoneen, tarkistaa sähköpostin ja rullailee läpi päivän asiakkaiden tiedot potilastietojärjestelmästä. Todennäköisesti hän muistaa, kenen luokse on menossa ja mitä siellä suunnilleen pitäisi tehdä. Kuitenkin edellisen käynnin kirjaukset on tehty sellaisella huolellisuudella, että mahdollinen sijainenkin saa juonen päästä kiinni. Jos asiakkaan luona on käyty lääkärin kanssa, tai hänestä on odotettavissa laboratoriovastauksia, katsoo sairaanhoitaja nekin läpi. Tässä kohtaa opiskelija kirjaa muistilapulle, mitä missäkin osoitteessa tehdään ja kuka sieltä löytyy. Kokeneempi muistaa ja tietää tarvittaessa voivansa tarkistaa asiat puhelimen sovelluksesta.
Tämän jälkeen tarkistetaan laukku. Jos on ollut itse edelliset päivät töissä, ei tätä aina tarvitse tehdä. Kuitenkin säännöllisesti tulee tarkistaa kulutustarvikkeet: verensokeri- ja INR-mittaliuskat, neulalansetit, taitospalat, alkoholilaput, verinäyteputket, vakuumineulat, siipineulat, ruiskut, laastarit, imu- ja injektioneulat. Varsinaisten työvälineiden puuttuminen olisi jo noloa.
Noin klo 8 on kahvitauko. Tässä kohtaa lähihoitajat ovat jo kadonneet ja sairaanhoitajat ryhmittyvät esimiehen kanssa taukotilan pöytien ääreen. Juuri sopivan kokoinen seurue käymään yhtä keskustelua. Joskus aamukahvia sotkee esimiehen tuomat infot ja yhteiset aiheet. Kaikki ovat siinä kuitenkin vielä hetken saatavilla. Aina käydään keskustelua tulevasta päivästä ja tarvittaessa käyntien määrää hieman tasataan. Varsinkin muilta optimoituneista käynneistä pääseminen on joskus suuri helpotus.
Kahvin jälkeen kerätään lääkehuoneesta mahdollisesti mukaan tulevat lääkkeet. Monille asiakkaille toimitetaan apteekin palveluna valmiit annosjakelupussit eli anjat toimistolle. Niiden ansiosta lääkehuoneessa ei juuri jaeta lääkkeitä dosetteihin. Joskus tosin joudutaan askartelemaan, jos jo toimistolle tulleeseen rullaan tulee lääkemuutoksia. Silloin leikkaa, ota tai lisää ja teippaa on käytetty tekniikka. INR seurannassa oleville asiakkaille tulostetaan annostuslista vertailukohteeksi.
Päivästä riippuen laukkuun saattaa joutua ottamaan melkein mitä tahansa.
Sitten mennään. Kokenut hoitaja tekee mielessään ajoreitin ja valitsee sen aloituspääksi sen kodin, jossa ei yleensä nukuta pitkään. Harjoitteluni aikana käyntejä oli yhdestä viiteen. Käyntien kesto riippuu täysin asiakkaan tarpeesta ja jonkin verran tämän puheliaisuudestaan. Varsinkin kiireettömämpänä päivänä kun hoitaja saattaa kärsivällisesti kuunnella pitempäänkin. Asiakaskäyntien lisäksi päivään sisältyy usein muutakin ajoa. Joinakin aamuna kierros aloitetaan apteekin kautta ja aika usein matka käy sairaala-alueen laboratorioon. Tietyt verikokeet kun täytyy toimittaa perille suoraan käynnin jälkeen eikä niitä voi tuoda toimistolle odottamaan kuljettajaa. Koronanäytteitä otettaessa laboratoriolla on käytävä mennen-tullen.
Päivästä riippuen paluu toimistolle on 10.30-12.30 välillä. Näinkin isoa hajontaa ehdin huomata. Toimistolla odottaa pitemmän kierroksen jälkeen lounas ja kahvi sairaanhoitajien kanssa. Lähihoitajat ovat silloin lounaansa jo syöneet ja kadonneet päiväkäynneilleen. Jos toimistolle on ehditty aikaisemmin, voi tilaa pöydän ääressä odottaa kirjaamalla, tilaamalla lääkkeitä tai merkitsemällä päivän aikana havaittuja aiheita seuraavaan lääkärin puhelinkonsultaation asialistaan.
Lounaan jälkeen tehdään se, mitä ennen ei ehtinyt. Viikon aikana jokainen sairaanhoitaja tekee myös omalla vastuullaan olevia yhteisiä asioita. Joku hoitaa tavaratilauksia keskusvarastolta, joku purkaa ja merkkaa tilauksia, joku hallinnoi alueella käytössä olevia lääkkeenjakorobotteja tai pitää palaveria uusia turvalaitteita tarjoavan yhtiön kanssa. Puhelin on käytössä, kun asiakkaalle varataan aikaa hammaslääkäriin tai kuulotutkimuksiin. Pitkin päivää puhelin on kyllä ollut muutenkin korvalla. Tarkkaan en laskenut mutta luultavasti se soi joka päivä vähintään kymmenen kertaa. Asiakkaat ja omaiset soittelevat. Jokaisella tiimillä on 30-40 asiakasta. Kun siihen lisätään omaisia, on sairaanhoitajan ajasta paljon kiinnostuneita. Välillä soittaja voi olla liikkeellä toisen tiimin tai jopa toisen yksikön asioilla. Silloin etsitään viereisestä huoneesta oikea ihminen tai listasta parempi numero. Jokaiseen viikkoon pitää mahduttaa myös puolituntinen lääkärin kanssa keskustelemiseen. Kuukausittain jokainen tiimi pitää palaveria ja sairaanhoitajat esimiehen kanssa tarvittaessa.
Lähihoitajien iltavuoro ilmestyy kaiken keskellä toimistolle, kysyy kuulumisia ja asiakkaiden asioita. Ennen kotiinlähtöä täytyy muistaa merkitä listalle mahdolliset siirtyneet tai ylimääräiset käynnit, esimerkiksi puhelinkontaktin perusteella sovittu lisäkäynti tai lääkärin määräämät uudet laboratoriokokeet. Viimeisenä pitää kirjata vielä päivän kilometrit. Kaupungin alueelle ajavilla niitä tulee joitakin kymmeniä. Laita-alueilla kiertävillä niitä on kuulemma joskus tullut kolminumeroinenkin luku. Kyydissä olevasta opiskelijasta saa kaksi senttiä extraa kilometriltä. Jotain hyötyä jaloissa roikkuvasta taakastakin.
2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää.
Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle.
Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää.
Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu.
Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.
Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois.
Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.
Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta.
Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.
Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä.
En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.
Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.
Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen.
– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.
Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin.
Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä.
Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.
Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä.
Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.
Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.
Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse.
Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.
Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.
Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.
Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa.
Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin.
—
Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä.
– Tämä on nyt sitä tieteen tekemistä parhaimmillaan, ajattelin ja siirsin muovipalasen toiseen poskeen ja sylkäisin taas mittakuppiin. Oli meneillään stimuloidun sylkinäytteen ottaminen.
Viikkoa ennen toisen opiskeluvuoden alkamista lähdin toteamaan loppukesän kuntoa oikein kunnolla. Edellisenä iltana kello kymmenen oli alkanut paasto. Kello herätti maanantaihin puoli seitsemältä ja auton suunnaksi otettiin Oulu. Vatsa oli tyhjä verikokeita varten mutta laukku sitäkin täydempi eväistä. Kuka nyt yliopiston tarjoiluihin luottaisi. Oli alkanut matka terveystutkimuksien lähipäivään.
Kuulun elinikäiseen kohorttitutkimushankkeeseen. Muutaman vuoden välein saan vastattavakseni kyselyitä, joissa selvitetään ruokalautasen sisältöä, liikuntatottumuksia tai vaikkapa pään sisäisiä tunnelmia. Joskus saan istua tiukasti tietokoneella tekemässä myös muistitestejä tai vastaavia. Vajaan kymmenen vuoden välein tulee kutsu terveystarkastukseen OYSsiin. Tutkimuksessa olen pieni osa suurta massaa. Kaikesta tutkitusta monet tarvitsevat sitten keräävät aineistoja erilaisiin tutkimuksiin. Tutkittavan kiitokseksi jää hyvä käsitys omasta terveydentilasta.
Verenpaine, pituus, paino, vyötärö-lantiomitta, kehonkoostumus, verisuonten kimmoisuus, Ekg, lepoaineenvaihduntamittaus, kymmenisen putkea verinäytteitä. Näillä hoitoalan opiskelijalle tutuilla asioilla aamu alkoi. Verinäytteille päästessä takana oli jo lähes 14 tuntia paastoa. Olo alkoi olla jo hyvinkin epämukava enkä ollenkaan kadehtinut Ekg antureita kiinnittelevää hoitajaa, kun kylmä hiki nousi pintaan nälän noustessa niskaa pitkin päänsäryksi. Toivottavasti ei tullut pahoja virhetuloksia. Oloa ei täysin helpottanut uloshengitysilmaa analysoiva maski. Huonon olon huojuessa verikokeet ottanut hoitaja osoittautui varsinaiseksi taituriksi. Tuskin ehdin huomata tuikkaamisiaan. Verikokeiden tulokset seuraavat myöhemmin postissa. Muista kokeista annettiin välitön palaute suullisesti ja kirjallisesti.
Tämän salarasvan arvosta olin ihan tyytyväinen.
Oloa helpottavan aamupalan jälkeen vuorossa olivat allergiatestit, kyynelnestetesti, käsien puristusvoima, istumapituus, askellutesti, hampaiden tarkistus, kasvojen 3D-skannaus, leposylkinäyte, jo edellä mainittu stimuloitu sylkinäyte ja keuhkojen toimintakykymittaus. Huoneet vaihtuivat tiuhaan ja askeleita kertyi palautekansion täyttyessä tutkimusten tuloksista.
Toista lukuvuotta lähestyvän opiskelijan näkökulmasta oli hyvä palata vaihteeksi tähän tutkittavan paikalle. Hyödyllistä muistaa itsekin, millaista on heilua tutkimushuoneissa toisten armoilla. Tutkijat ja tutkimuksia tekevät hoitajat suorittivat urakkaansa rutiinilla. Päivästä toiseen noin kymmenen tutkittavan päivävauhdilla. Joissakin huoneissa kuulsi lievä kyllästyminen jatkuvasti samoina pysyviin ohjauksiin. Toisissa tutkittava koki olonsa erityisen hyväksi ja turvalliseksi. Kaikkialla ohjeet annettiin hyvin ja selkeästi. Huonoa oloa huokaileva tutkittava ei saanut edes rivien välistä ymmärtää viivyttävänsä loppupäivän aikataulua.
Keuhkotutkimusten jälkeen oli autuas aika aamukahville. Aamupalalla sitä ei saanut nauttia juuri odottavien keuhkotutkimusten vuoksi. Tutkimus tarjosi lounasta 10,70 arvoisen lipukkeen verran. Hankinnan saattoi tehdä sairaalan yhteydessä olevasta kioskista oman terveysnäkemyksensä mukaan. Pelkän karkinkin ostajat saivat jatkaa seuraaviin tutkimuksiin.
55 senttiä jäi maksettavaksi omasta pussista.
Loppupäivään kuuluivat korvatähystys, tärykalvon liikkuvuusmittaus, kuulokynnyksen mittaus, puhe-hälyssätesti, näkökentät ja silmäkuvaus. Kahdeksan tunnin huhkimisen jälkeen viimeiset silmäpohjakuvat otettiin järkyttävää salamaa käyttäen. Varoitti sentään etukäteen. Tutkittavan tuntemus oli luultavasti silmän tuleen syttymiseen. Sen jälkeen lähetettiin ystävällisesti haparoimaan ulos.
Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Sormeen tuli prinssi Harrynkin sormessa nähty aktiivisuus-sormus. Ranteeseen ojennettiin perinteisempi ranneke ja vyötärölle punaista valoa vilkuttava matkamittari(?). Kahden viikon ajan näiden kanssa selviää kaikki selvitettävissä oleva. Läpeensä harmaan pussin pohjalla odottaa myös muutama näyteputki ja purkki myöhemmin palautettavaksi.
Palautuksen jälkeen myös näistä mittauksista tulee kooste kotiin. Ikään kuin en tietäisi, miten nukun ja liikun. Kuvan toinen sormus ei liity tähän testiin. Elinikäinen projekti sekin.
Tyhjin käsin ei tietenkään tarvinnut lähteä kotiin. Varhaiskeski-iän kynnyksellä tällainen tutkimus oli erittäin motivoiva. Näin kattaviin tutkimuksiin on vaikea päästä muualla. Peruspalautteen lisäksi tutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että terveyden kannalta merkittävistä asioista ollaan vielä erikseen yhteydessä. Kuitenkin peruspalautteessakin riittää pureskeltavaa. Millainen on varhaiskeski-ikäisen sairaanhoitaja-opiskelija? Keskiverto. Melkein kaikissa janoissa ja taulukoissa olin kohdassa normaali. Riippuen tuloksen ilmoitustavasta välillä enemmän normaalin toisessa tai toisessa päässä. Muutama poikkeuskin löytyi. Oikean käden puristusvoima oli keskimääräistä parempi! Tosin vasemman keskimääräistä heikompi. Kuulokäyriä tarkastellessa kysyttiin, josko harrastan metsästystä tai ammuntaa. Tosin voi kuulemma olla synnynnäistäkin. Seurantaan!
Ennen verikokeiden tuloksi annetuista tiedoista ei löytynyt oikein mitään erikoista. Tavallaan se oli pettymys. Luulen kuitenkin eläneeni viime vuosina hyvässä kehityssuunnassa monipuolisen itsestä huolehtimisen suhteen. Viime vuoden ravitsemuksen kurssi synnytti motivaatiota tutkia lautasen sisältöjä tarkemmin. Samoin tänä vuonna kevään harjoittelu motivoi poikkeuksellisen kuntokuurin, joka jatkuu yhä aktiivisesti. Hieman harmistuneena ihmettelen, missä ovat tulokset. Ehkä ne ovat juuri tuossa normaaliudessa. Onko elämä kuitenkin niin kuluttavaa, että ollakseen normaalin rajoissa on pidettävä itsestään aktiivisesti huolta? Toisaalta pelottavaa mutta toisaalta ihan kannustavaa. Ehkä tulos oli hyvä. Eivät kaikki ikäiseni saa elää täysin lääkkeetöntä ja jatkuvista kivuista vapaata elämää. Uskon tämän välitarkastuksen lisäävän motivaatiota oman hyvinvoinnin edistämiselle. Vielä on aikaa sijoittaa hyvinvoinnin pankkiin. Sieltä on mukava löytää säästöjä parin-kolmen tutkimusvälin päästä. Kaikelle ei koskaan voi mitään. Mutta jossakin vaiheessa elintapojen kerryttämät asiat väistämättä tulevat esiin. Otan tavoitteeksi olla normaali myös seuraavissa tutkimuksissa. Ainakin niiltä osin joihin elintavoilla voi vaikuttaa.
Seniorit, ikäihmiset, ikääntyneet, vanhukset. Miksi sinä kutsut heitä? Nyt kun opettajat ovat jääneet lomalle, viimeiset arvosanat on annettu ja suurin osa suorituksistakin hoidettu, on aika tehdä vielä pieni katsaus ensimmäisen vuoden vielä esittelemättömään kokonaisuuteen. Gerontologinen hoitotyö.
”Täällä olisi kyllä sairaanhoitajalle tarvetta. Ne tuntuvat vain olevan kiven alla.” Kutakuinkin näin palveluesimies totesi, kun hoidimme ensimmäisen kesätyöpäivän tarpeellisia papereita. En tiedä yrittikö istuttaa ajatusta tulevaa varten vai huokailiko muuten vain.
Enpä ole vanhustyötä kuullut mainittavan, kun me opiskelijat olemme puhuneet keskenämme tulevaisuutta tavoitellessamme. Erilaiset näyttävät ja ehkä televisiostakin tutut tehtävät ovat nousseet helpommin esiin.
Ehkä koulussa on huomattu hoitajien kato vanhustyössä. Ainakin jakson ensimmäisellä tunnilla opettajamme piti kovat palopuheet sen puolesta. Ensinnäkin hän muistutti meitä, miten ikääntyneet ovat merkittävä potilasryhmä melkein kaikilla terveysalan sektoreilla. Opintokäynneillä ensihoitopäällikkö jatkoi samaa virttä kertoessaan ikääntyneiden olevan humalaisten ohella toinen suuri asiakasryhmä näyttäväksi mielletyssä ambulanssityössä. Vallitsevalle ikärakenteeltaan ikääntyneitä tulee vastaan paljon. Jos ei potilaina niin ainakin läheisinä. Tällä opettaja motivoi meitä tutustumaan ja kiinnostumaan ikääntyneiden asioista. Lupaili myös, että erilaisiin vanhusten palvelutaloihin työllistyvät löytävät vastuullisen ja mielenkiintoisen työn.
Mielenkiintoisen varmasti. Enkä vastuullisuudestakaan voi väittää vastaan. Vanhastaan olen saanut olla paljon tekemisissä ikäihmisten kanssa. Vaikka työyhteisöjeni ikärakenteessa lapsilla ja perheillä on ollut iso rooli, on tyypillinen kotikäynti yleensä ikääntyneen luona. Heillä kun on elämäntilanteesta johtuen enemmän aikaa pyytää luokseen. Ehkä joskus myös tarvetta on enemmän. Olen saanut kuulla kiinnostavia elämäntarinoita, kovia kohtaloita ja monenlaista muuta. Monella on ollut tarvetta jakaa ja muistella omaa matkaansa. Joskus on ollut tarve sulkea jotain painavaa ripin kautta pois mielestä. Joskus on tullut tarve muistella jotakuta sellaista, joka on läsnä enää kuvissa ja muistoissa. Joskus on muisteltu, naurettu ja vähän itkettykin yhdessä jotakuta kolmatta. Siinä tulee miettineeksi, millaisia muistoja ja ketkä joskus itsestä lausuu.
Kaikista tarinoista ei voisi tehdä elokuvaa. Ei sellaista joka myisi hyvin nykyisillä markkinoilla. Mutta taiteellisia tarinoita, koskettavia kertomuksia ja uskomattomia, arkisia, urotekoja olisi paljon. Sitä kuuluisaa elämänkokemusta olen koittanut noista toisten suurista laareista oppia itsellenikin.
Lapsena luulin kaikkien ihmisien olleen aina kaltaisiaan. Että mummut ovat olleet aina mummuja ja niin edelleen. Tavallaanhan näin onkin. Elämä kyllä muokkaa eläjäänsä. Kuitenkin mieli pysyy monella tavalla samana. Joskus joku voivotteli, että mieli on seitsemänvuotiaan mutta seitsemänkymmenen jälkeen ei voi enää ruumista huijata.
Ikäihmisillä kaikkia sairauksia kertyy. Mutta nyt muistisairaiden kanssa vähän enemmän olleena on kiintoisaa ja koskettavaa miettiä näitä. Paljon on kadonnut sairauden pilveen mutta samalla paljon on jäänytkin. Jokaiseen myös sairauden tyyppi ja vaihe vaikuttaa paljon. Muistiliiton sivuilla on hyvät tiivistelmät erilaisten muistisairauksien vaikutuksista. Niitä käyttäen olen peilannut asukkaita ja oivaltanut paljon kummallisista käytöksistä. Samalla tulee ajateltua, millainen pappa sitä saattaisi itse joskus olla, jos samanlaisten sairauksien uhriksi joutuu. Olisiko sitä kiltti ja kiitollinen? Vai kärsimätön ja kiukkuinen? Vai arka ja pelkääväinen? Kaikkien näiden pappojen piirteet tiedän itsestäni löytyvän. Mielenkiintoinen on tämä muistisairaiden maailma. Mutta niin ovat sairaat itsekin.
Harjoittelun ja kesätyön perusteella voin todistaa opettajan palopuheet tosiksi. Kapean katsantoni perusteella palveluasumisen yksikössä sairaanhoitajan työ on monipuolista ja vastuullista. Usein sairaanhoitaja on ainoa osastollaan. Loma-aikoina ja muissa poikkeuksissa sairaanhoitajalle kuuluu useampia osastoja. Näin hän tekee omaa työtään ja samalla johtaa muun hoitohenkilökunnan työtä omalle vastuulleen kuuluvissa asioissa. Kun sairaanhoitaja lähtee vuorosta, hän yksin on syyllinen, jos jotain jää hoitamatta. Ei ole jatkajaa eikä paikkaajaa. Paikka on siis vastuullinen mutta ehkä samasta syystä myös pelottava. Usein on myös niin, että sairaanhoitaja kuuluu niukkojen resurssien maailmassa hoitotyön vahvuuteen ja osallistuu perushoitoon osastoilla. Tätä en itsessään pidä pahana. Se auttaa pysymään paremmin selvillä asukkaista. Kuitenkin samalla muodostuu ristiriita perushoidon ja oman ammattiosaamisen tehtävien hoitamisen välillä.
Syvennyttävää ja opittavaa työkentällä varmasti on. Usein tarjolla on myös siistiä päivävuoroa. Tai siistiydestä voi olla montaa mieltä mutta vuoroja ja viikonloppuja sairaanhoitaja tekee palvelutaloissa käsittääkseni aika harvoin. Vastuun lisäksi tarjolla on pitkäaikaisia potilas- ja asiakaskontakteja ja mahdollisuus sukeltaa syvälle ihmisen kokoiseen maailmaan.
Kuitenkin. Vanhustyössä hoitajat ovat ja luultavasti tulevat olemaan tiukasti saatavilla. Moni kaipaa näyttäviin tehtäviin. Mutta yksi syy on varmasti myös opintojen järjestys. Gerontologisen hoitotyön alaan liittyvät jaksot ovat opintojen alussa. Meillä paketti oli ensimmäisen vuoden keväällä. Monet tekivät perushoidon harjoittelun palvelutaloissa ensimmäisen vuoden keväänä. Näissä harjoitteluissa tehdään ennen kaikkea perushoidon tehtäviä ja muistikuvissa käsitys sairaanhoitajan työnkuvasta voi jäädä ohueksi. Ensimmäisen harjoittelun jälkeen tulee kovin monia muita mielenkiintoisia harjoitteluja ja tulevia työntekijöitä kalastelevat paikkoja. On ymmärrettävää, ettei moni palaa ensimmäiseen paikkaan vaan jatkaa kauemmille apajille.
Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.
Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä.
Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.
Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.
En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.
Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.
On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin. Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa.
Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.
Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.
Kyllä ärsytti! Muistan itseni kovana jännittäjänä. Varsinkin peruskoulussa kokeet olivat kauhea asia. Ei ole helppoa olla hyvä koulussa. Ei tietenkään ole helppoa olla huonokaan. Helppous riippuu varmasti menestyksen ja odotusten väliseen suhteeseen. Itselleni jonkun aikaa jatkuneesta hyvien arvosanojen sarjasta syntyi kovat odotukset itselle ja ainakin luulin että myös kotona. Ajatus ehkä naurattaa mutta olin aidosti tyrmistynyt kun sain kahdeksannella luokalla ensi kertaa seiskan. Siis niin huonon! Äidinkielen kieliopista se oli. En vieläkään ymmärrä kuka muistaa kaikki illa- yms. -tiivit. Kotona ei seiska aiheuttanut mitään poikkeavaa. Taisivat paineet olla enemmän omassa päässä. Ei loppunut kannustus ja koulun arvostus seiskaa esitellessä. Eikä se loppunut sittenkään kun seiska ja alemmatkin alkoivat ilmestyä jopa todistuksiin asti. Seiska oli joissakin lukion aineissa jopa tavallista parempi saavutus. Kunnia kannustajille!
Yliopistossa kokeet olivat pelottavia koska lukeminen oli joskus mitä oli. Tenttien alueet saattoivat sisältää nelinumeroisia sivumääriä ja kaikkia kirjoja ei aina saanut edes nähtäväksi. Siinä olisi tarvittu aivan toisenlaista opiskelutekniikkaa tai edes kyynärpäätaktiikkaa lyhytlainojen hyllyllä. Ehkä kaverilta kysyminen olisi myös auttanut. Aina vastaan tulee myös niitä kursseja jotka eivät ole omia lemppareita. Nekin pitää suorittaa. Tuskin kenelläkään kivoissa aineissa on hankaluuksia. Sain minäkin opetusharjoittelusta täyden arvosanan. Erilaiset kurssit ovat kuitenkin laajan osaamisen pohja. Koulussa ja opinnoissa osaamista on jotenkin tarkkailtava. Helpointa ja ajankäytöllisesti taloudellisinta on usein kirjallisen kokeen järjestäminen. Hyvin hoidetut oppimispäiväkirjat tai muista pienistä askelista koostuvat näytöt saattavat kyllä olla parempia oppimisen kannalta. Prosessi on se joka opettaa, ei koe. Kuitenkin kaikki perinteisestä kokeesta poikkeava on opettajalle aikaa vievä haaste. Lisäksi se vaatii motivoituneita oppijoita. Olen itsekin joskus kirjoittanut koko oppispäiväkirjan takautuvasti juuri ennen palautusta. Olipa hyvin tiivistetty kuukauden mittaiset oppimisen askeleet. Prosessi olisi ollut paljon parempi. Nyt pitää koittaa muistaa opiskella pienin askelin.
Ei kokeen pitäminenkään helppoa ole. Hyvä koe on suunniteltava hyvin ja sen on vastattava opetettuja asioita. Toki opetussuunnitelmat auttavat tähän. Itse olen kerran joutunut leikkimään professoria suunnitellen sekä kurssin että kokeet. Opetuksen suunnittelu, valmistaminen ja pitäminen oli helppoa. Sen kaltaiset asiat kuuluvat pastorin kengissä hankittuun ydinosaamiseen. Mutta kokeen kanssa olin ihan ahdingossa. Korjatessa kokeita öisin, ei ollut helppo myöntää itselleen tehneensä liian helppoja tai liian vaikeita kokeita. Mutta eivät kokeet sitäkään kurssia kaataneet. Kyllä oppilaatkin jotain oppivat. Tänä syksyn sain kutsun yhden pappisvihkimykseen. Matkaa vain oli liikaa mennäkseni. Kunnia kuitenkin kaikille opettajille!
Koulussa on kokeita. Koulun jälkeen on elämä. Elämässä osaamista koitellaan koko ajan. Eikä opettelu ole vain työelämää varten. Elämä ja varsinkin sen vastoinkäymiset ovat kovia kokeita. Siihen verrattuna koulun kokeet ovat pala kakkua. Kuitenkin tämän koulutuksen ensimmäinen koe jännitti. Joillekin ensimmäinen koe oli englannin tasokoe. Sen avulla oli mahdollista vapauttaa itsensä kyseisen kielen valmistavista opinnoista. Itse olin tästä kokeesta ja koko kurssista vapaa riittävän hyvän lukion arvosanan avulla. Samanlainen koe oli sitten myös matematiikasta. Koe oli tarkoitettu niille joilla on ylioppilastodistuksessa heikompi arvosana kuin C tai jotka eivät ole suorittaneet lukiota. Pitkää ja lyhyttä matikkaa ei eroteltu mitenkään. Ei pitkä A vapauttanut. Kuitenkin olin aika luottavainen. Pääsykokeita varten muistiin palautellut matematiikat olivat menneet kohtuullisesti. Pääsinhän sisään niistä huolimatta. Kuitenkin sen verran jännitti että edellisenä päivänä jäin kirjastoon vähän laskemaan. Youtube on täynnä erilaisia apuvideoita. Sieltä eri laskutyyppejä vähän aikaa kertaillen ja paperille laskemista muistellen olin valmis.
Matematiikka on sairaanhoitajan perustyökalu. Kokeet suoritetaan ilman laskinta. Oikeasti on osattava vaikka verellä otsaan laskien. Tai näin aluksi. Myöhemmin lääkelaskut kulkevat kaikkien opintojen mukana. Alussa kuitenkin opetellaan rutiineja ilman laskimia. Myöhemmin niitä saa käyttää. Nyt olivat testissä yhteenlaskut, vähennyslaskut, jako- ja kertolaskut. Ei mitään ongelmaa. Kaikki onnistuivat varmuuden vuoksi allekain suttupaperiin vaikka osan olisi voinut laskea päässäkin. Harjoittelu oli palauttanut peruskoulun nopeat kynätaidot. Ja kerrankin, ei jännittänyt. Yksikkömuunnoksia varten piirsin tutun taulukon ja siirtelin pilkkua konemaisesti. Prosenttilaskut ja helpot yhtälöt menivät vanhalla muistilla. Sanalliset tehtävät eivät tuntuneet missään. Olinhan aikoinani sentään osannut piirtää graafisella laskimella kaksimielisiä käyriä. Mutta murtoluvut. Onko maailmassa murtolukujakin?! Tuijotin aikani paperia, tein pari epämääräistä merkintää suttupaperin ruutuihin. Olinko tosiaan unohtanut että maailmassa on murtolukuja? Desimaalien laskemisen olin kyllä kerrannut. Hyppäsin yli ja laskin äkkiä ne yhtälöt ynnä muut loppuun. Palasin takaisin päin. Kirosin mielessäni. Jos olisin edellisenä päivänä muistanut murtolukuja olevan olemassa, olisin katsonut kolme minuuttia videoita ja osannut tehdä kaikki nuokin laskut ihan nips naps. Mutta sitähän kokeessa mitataan. Sitä että osaako. En osannut. Puoli tuntia pyörittelin murtolukuja, laskin summittaisia vastauksia desimaaleiksi pyöristäen ja yritin niin saada suuntaa oikeaan vastaukseen. Kokeilin erilaisia malleja ja sain monia vastauksia. Mielen vieressäkään ei käynyt se oikea tapa ratkaista murtolukuja. Ei kertakaikkiaan.
Onnistuin kuitenkin yhdessä asiassa. En kokenut mitään painetta palauttaa paperiani hyvissä ajoin. Aikani ähistyä lähtivät ensimmäiset. Hitaasti koko luokka tyhjeni. Ei haitannut monentako olisin valmis. Minä ähisin murtolukuja. Totesin että toivotonta. Tarkistin suttupapereista epämääräisesti muiden laskujen välivaiheita. Siinä vaiheessa tarkistus oli lähinnä kosmeettinen. Saattoi sinne joku ajatusvirhe jäädä yksikkömuunnoksiin. Palasin vielä hetkeksi murtolukuihin, merkkasin paperiin parhaimmat yritykseni ja pakkasin penaalin. Siinä vaiheessa opettajakin ilmoitti aikaa olevan enää pari minuuttia. Pari meitä oli enää luokassakaan.
Kokeen tuloksena oli voitto itsestäni ja halusta palauttaa koe kunniallisessa ajassa. Ei täällä olla voittamassa vaan oppimassa. Opin ainakin muistamaan että murtolukuja on olemassa. Nyt tiedän myös miten ne lasketaan. Näin kokeista otetaan opiksi. Ärsytyksen voimalla otetaan selvää siitä mikä oli hämärässä.
Tämä oli ensimmäinen koulun kokeeni suunnilleen kymmeneen vuoteen. Mutta ihan näin suurta dramatiikkaa tämä koe ei ehkä olisi ansainnut. Panoksena oli yhden pisteen kurssista vapautuminen. Lisäksi koe oli mahdollista läpäistä vaikka kaikki murtoluvut olisivat menneet väärin. Muut tehtävät riittivät vaadittuihin pisteisiin. Lääkelaskuja kohti! Selvisin kokeesta useammallakin tavalla.
151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.
Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä.
Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.
Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!
Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti. Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.
Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.
Mitä sairaanhoitajan pitää osata? Miten se opitaan? Itseäni auttoi Youtube. Halusin saada opinnoista ja töistä jonkinlaisen käsityksen ennen kouluun hakua. Tällä iällä ei viitsi tehdä monia asioita ilman jonkinlaista varmuutta. Ja kyllähän niitä videoita tosiaan löytyi. Oli näyteltyjä tilanteita, oli haastatteluita ja oli ns. Taitopajoja. Syntyi käsitys hoitajan työkentän moninaisuudesta. Mieleen syntyi aavistus osattavien asioiden kirjosta. Paljon asioita joihin ensimmäisenä vuotena ei vielä päästä. Nyt kerätään pohjaa.
Kokopäiväisinä opintoina sairaanhoitajan koulutus kestää 3,5 vuotta. Opomme sanoi että nykyään ei enää pidetä valmistumisjuhlia koska kaikki valmistuvat vähän kuka milloinkin. 3-4 vuotta on todellinen valmistumisaika. Myöhempinä vuosina on mahdollista tehdä suorituksia vähän joutuisammin jos rahkeet riittävät. Meitä kehotettiin ettei ensimmäisenä vuonna ylimääräistä suorituksia kannata juuri tehdä. 210 opintopistettä tulisi kerätä yhteensä valmistuakseen. Opintopiste vastaa noin 27 tunnin työskentelyä. Sitä en tiedä kuka ihme tuon tuloksen on laskenut. Työmäärä saattaa jakautua opetukseen, ryhmä- ja itsenäiseen työskentelyyn. 1,5 pistettä viikossa on aika tarkkaan opintojen etenemisnopeus. Pisteitä tietenkin saa kasoissa aina suoritetun kokonaisuuden tai kokeen jälkeen.
Ensimmäisenä vuonna rakennetaan perustuksia. Minä korkeakouluopiskelijana on tämän syksyn kursseista se joka kuvaa parhaiten tilaamme matkan alkupäässä. Nyt on aika opiskella mitä opiskeleminen on. Kurssilla opitaan opiskelutekniikasta eli omista tavoista oppia. Myös tiedonhaku ja tieteellisen kirjoittamisen perusteet tulevat tutuiksi. Lisäksi opetellaan viittaamaan. Eikä se tarkoita sitä samaa kuin koulussa jos halusi vessaan. Samalla tavalla pohjaa rakennetaan matematiikan ja kielten (suomi ja ruotsi) preppauskursseilla. Näille mennään jos taidot eivät ole vielä riittävät jatkoon. Varsinaiset kieliopinnot alkavat sitten yhteisesti myöhemmin. Lääkelaskenta alkaa myös pian. Suomessa sairaanhoitajat ovat lääkehoidon toimeenpaneva taho. On tärkeää alkaa heti luoda rutiinia siihen että lääkemäärät osataan laskea aina oikein. Aina! Lääkelaskennasta on mahdollista saada vapautus suorittamalla koe etukäteen täydellisesti. Tämä on tarkoitettu ennen muuta lähihoitajan taustasta tuleville. Suhteellisen luottavaisena laskupäästäni harkitsin hetken menemistä tuohon kokeeseen. Järki kuitenkin sanoi ettei ehkä kannata jättää juuri tätä kurssia väliin. En halua syyllistyä hoitovirheeseen muutaman opistopisteen voittamiseksi.
Perustan rakennusta ovat myös tietotekniikan ja viestinnän kurssit. On osattava käyttää koulun järjestelmiä ja opiskelun apuvälineitä. Viestinnässä opitaan kirjoittamaan, ajattelemaan ja puhumaan. Kohtuullisen tärkeitä taitoja nekin.
Toki hieman hoidollisempiakin asioita päästään käsittelemään. Turvallisuus hoitotyössä pitää sisällään kaiken ehdottoman pohjatiedon. Opimme pesemään käsiä, ymmärtämään infektioita ja käyttämään eri välineitä. Potilaista tehtävät kirjaukset taisivat kuulua myös tähän osastoon. Turvallisuus katoaa heti jos tieto jää välille tai on puutteellista. Ilmeisesti turvallisuuteen kuuluvat myös ensiaputaidot. Hoitotyön etiikka, asiakkuus ja vuorovaikus luo pohjan potilaiden kohtaamiselle ja arvokkaalle työlle. Samalla tämä kurssi toimii osana kielipintoja. Se pidetään kokonaan englanniksi yhdessä nursing-ryhmän kanssa. Kokeet tulevat kuitenkin olemaan suomenksi.
Terveyden ja toimintakyvyn ylläpito johdattelee meidät ravitsemuksen, kuntoutuksen ja yleensäkin sairauksien ehkäisyn tai haittojen vähentämisen maailmaan. Aluksi pohditaan terveyttä käsitteenä ja eri tekijöiden vaikutusta terveyteen. Sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristä opettaa lainsäädäntöä, organisaatiota ja alan palvelurakennetta.
Ihmisen elimistö ja sen toiminta auttaa meitä erottamaan käden jalasta tai kertoo mikä on viscera. Tämä kurssi pitää luultavasti sisällään eniten tankkaamista ja ulkoa opettelua. Olen kyllä aikoinani oppinut kolmen klassisen kielen kieliopit mutta kuitenkin juuri tällainen ulkoa oppiminen on jäänyt aika vähälle viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joten jännitettävää riittää.
Ensimmäisen vuoden suola ovat Taitopajat. Tulemme pistämään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. En muista menemmekö neuloinemme myös suoneen tai mutta suoli ei tule vielä vastaan. Taitopajoissa käytetään asianmukaisia työvaatteita. Sekin jo kuvastaa sitä että mennään ytimeen. Tai ainakin iholle ja sen läpi. Taitopajoissa opetellaan myös vaikkapa vuodepotilaan liikuttelua. Varmaan myös pesut ja vainajan laitto tulevat jossain vaiheessa tutuksi. Kampuskierroksella kurkimme myös simulaatiohuoneeseen. Siellä hengittävät, puhuvat ja kunnossa ollessaan virtsaavat robotit odottavat meitä kuitenkin vasta tulevaisuudessa.
Ensimmäisellä lukukaudella jokainen opiskelija pääsee yhden työvuoron ajaksi palvelutaloon. Tämän jokainen toteuttaa oman pienryhmänsä kanssa. Siellä saadaan pieni tuntuma työhön. Kyse on jään rikkomisesta. On helpompi suhtautua harjoituksiin kun on päässyt kontaktiin ihan oikean ihmisen kanssa. Tästä osiosta lähihoitajaksi valmistuneet ovat vapaat. He ovat nähneet ihmisiä ennenkin. Ryhmät jakautuvat kiertämään talon henkilökunnan kanssa. Lisäksi oma opettaja on mukana henkisenä tukena.
Kevätkaudella on ensimmäinen harjoittelu. Lähihoitajat saavat tästä lyhennystä mutta muille tämä jakson kesto on viisi viikkoa. Kyseessä on perusterveydenhoidon harjoittelu. Se suoritetaan useimmiten palvelutaloissa (asukkaat sanovat varmaan yhä vanhainkoti), terveyskeskuksen vuodeosastolla tai samantyyppisessä paikassa. Jokainen hankkii harjoittelupaikkansa itse. Suurin osa paikoista on valmiiksi sähköisessä järjestelmässä.
Ensimmäinen vuosi on mielenkiintoinen. Jo näitä miettiessäni olen luottavainen siihen että vuoden päästä olen valmis toisen vuoden opintoihin. Näin luottaisin jokaisen kohdalla joka tahtoo ja jaksaa kulkea mukana. Sairaanhoitajalta vaaditaan valtavaa määrää taitoja. Liikutaan teorian ja käytännön jännittävällä rajapinnalla. Suurin osa opittavista taidoista on aivan käsittämättömiä tavalliselle tallaajalle tai tällaiselle hengellisen työn tekijälle. Uskon kuitenkin ettei yksikään sairaanhoitaja ollut hoitsu syntyessään. Työssä oleva hoitajakunta on kova osoitus koulutuksen tasosta. Ihan tavallinen ihminen voi kasvaa hoitajaksi. Siitä kasvusta kipuineen päästään nauttimaan monta päivää näidenkin kurssien kanssa.
