128# Murse veitsen alla.

2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää. 

Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle. 

Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää. 

Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu. 

Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.

Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois. 

Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.

Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta. 

Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.

Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä. 

En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.

Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.

Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen. 

– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.

Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin. 

Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä. 

Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.

Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä. 

Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.

Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.

Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse. 

Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.

Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.

Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.

Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa. 

Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin. 

Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä. 

117# Vinkit yövuoroon

“Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa.” Kattolampun heijastu kahvikupissa luo uskoa tulevaan aamunkoittoon. Aamuyön tunteina se tuntuu joskus olevan kovin kaukana.

Sisätautien harjoittelun alkaessa pelkäsin eniten edessä väistämättä olevia yövuoroja. Mukavuuden haluisimmat opiskelijat olivat hakeutuneet poliklinikoille leppoisien päivävuorojen perässä. Toki niissä paikoissa on muutakin puoleensavetävää. Kuitenkin suurin osa paikoista tuo mukanaan vuorotyön ohjaajan vuorojen mukaan. Siis todennäköisesti myös yötyön. 

Yötyö on välttämätön suuressa osaa hoitoalan työyksiköistä. Ihmisiä kun ei voi jättää hoitamatta tai edes valvomatta. Toisissa paikoissa yöllä voi olla hyvinkin kiire, toisissa kyse on enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaamisista. Monet työntekijät tuntuvat pitävän yövuoroista. Toki kuultuihin mielipiteisiin vaikuttaa valikoituminen. Yövuorojen inhoajat etsiytyvät varmasti hiljalleen sinne missä niitä ei ole, ainakaan niin paljoa. Vastentahtoisempaakin valvojaa tietenkin palkitsee huomattava yötyöstä maksettava palkan lisä. Yövuoroissa on kertoman mukaan oma erityinen tunnelmansa ja niitä seuraa normaalin kierron mukaisesti useampi vapaapäivä. 

Yövuoron tunnelmaan on helppo uskoa. Aistin sitä kulkiessani autioituneita sairaalan käytäviä pitkin pukuhuoneille ja osastolle. Osa valoista oli jo sammuneessa tilassa ja liiketunnistimen avulla ne syttyivät tervehtimään kulkijaa aina muutaman askeleen päässä. Päivällä paikan päällä hyörivä väenpaljous: siistijät, logistiikkaväki, erilaiset kiinteistönhoitajat, potilaat, omaiset ja monilukuinen henkilökunta matkalla kuka minnekin oli poissa. Suurilla käytävillä ei näkynyt ketään. Tunnelmaa oli. Mutta oli myös pelkoa.

Ohjaajan työvuorolistan tarkastaminen kuuluu harjoitteluiden ensimmäisiin tehtäviin. Viiden viikon jaksossa yövuoroja sattui itselleni heti ensimmäiselle viikonlopulle. Kaksi peräkkäistä. Tavallaan odotinkin niitä. Varsinkin harjoittelun alkuosassa ne ovat hyvä mahdollisuus jutella ohjaajan kanssa ja kysellä muutenkin osaston elämästä. Tämän osaston hienouksiin kuului kahden työntekijän yövuoro. Kaksinkertainen määrä juttukaveria. 

Kuitenkin perushoidon harjoittelun jäljiltä pelkäsin yövuoroa. Kokemus sieltä oli kammottava. Taistelu unta vastaan oli kova kokemus. Aika oli madellut ja kansliassa istuskelun vain jatkuessa jutun aiheetkin alkoivat aamuyön pitkien tuntien madellessa käydä vähiin. Aamuvuoron tullessa paikalle olin ihan pökkyrässä. Kai on ihan hyvä, jos palveluasumisen paikassa on yöllä rauhallista mutta valvojan kannalta se oli kamalaa.

Mutta toista se oli nyt. Onneksi. Yö alkoi hyvin tutuilla toimilla. Kävimme kolmestaan kiertämässä kaikki potilashuoneet. Osassa nukuttiin ja osassa vielä valvottiin. Toivoteltiin hyvää yötä, kerrottiin yövuoron tulleen ja kyseltiin samalla, onko kaikki hyvin. Vaivihkaa kerättiin myös edellisen päivän nestelista ja vaihdettiin se uuteen. Osalla potilaista, kun nautittujen nesteiden määrää seurataan tarkkaan. Ensikierron jälkeen nuo määrät sitten kirjattiin koneelle. 

Kiertäminen on yön vakio-ohjelmaa. Kahden tunnin välein huoneissa käydään. Paitsi siellä mihin omainen ehkä on jäänyt yöksi. Sinne palvelualtis opiskelija rahtasi peiton ja tyynyn. Auttoipa vielä sängyn petaamisessakin. Niihin huoneisiin mennään yön aikana vain selkeästä tarpeesta. Jossakin vaiheessa yötä käydään vuodepotilaita kääntämässä. Samalla kuivitetaan eli vaihdetaan tarvittaessa vaippa. Tyynykin käännetään ja lopuksi peitellään lämpimästi. Juuri ennen aamun koittoa sairaanhoitaja (ja tietenkin myös opiskelija) hiipii lääkehuoneeseen ja valmistelee antibiootit niitä tarvitseville. Niiden tarve vaihtelee jatkuvasti. Ensimmäisinä öinä suonensisäistä antibioottia sai niin moni potilas, että nämä toimenpiteet ehtivät iskostua hyvin mieleen. Sen jälkeen tietenkin antibiootit käydään laittamassa tippumaan ja toivotaan, että kaikkien potilaiden kanyylit ovat yhä auki. Aamuyön aikataulu muuttuu ihmeellisesti, jos niitä joudutaan huonosuonisilta potilailta kovin usein uusimaan. Yön aikana saattaa olla tippumassa myös muita nesteitä. Tyhjiä pusseja käydään ottamassa pois ja jos nesteytystavoitteet eivät ole vielä täyttyneet, laitetaan lisää tippumaan. Tämä voidaan ennakoida jo vuoron alussa.

Tietenkin yö voi olla täynnä kaikkea muutakin. Kellot voivat soida kipujen, vessakäyntiin kaivattavan avun tai ihan vain osastolla olemisen synnyttämän ahdistuksen tähden. Joku kaipaa unilääkettä ja toisella tulee rintakipuja. Välillä työnnetään huoneeseen EKG-laitetta ja soitetaan päivystävälle lääkärille. Joku potilas on sekava ja jos joku on jouduttu rajoittamaan vuoteeseen lääkärin luvalla, käydään tätä katsomassa 15 minuutin välein. Jos joku tiedetään huonossa kunnossa tai saattohoidossa olevaksi (nämä eivät aina ole sama asia), käydään tämän luona mahdollisimman usein. Limaisia ja rohisevia imetään vapaammin hengittäviksi joka käynnillä ja lähtöä lähestyvien luona koitetaan viipyä, silitellä ja ehkä hyräillä tai jopa laulaa – jollakin tavalla kertoa, ettei ole jätetty yksin. Ennen puoltayötä keitetään kahvit ja aamuyön puolella yritetään käydä syömässä. Kylmä ja kevyt ruoka on yötyöläisen ystävä. Paitsi että se ei tuo mukanaan väsymystä, se on helppo jättää odottamaan, jos joutuu välissä saattamaan kuolemaa toteamaan tullutta lääkäriä. Yöt ovat pitkiä (vuoro on kymmenen tuntia) ja ihminen toimii ihmeellisellä tavalla, joten verrattain usein kuolemat tapahtuvat yövuoron aikana. Se on ihan hyvä aika. Silloin on yleensä rauhallista. Käytäviltä ei juuri kuulu hälyä tai meteliä. Laitettu vainaja saa odottaa aamua ja kuljetusta rauhassa.

Ensimmäisten yövuorojen jälkeen iloitsin. Oikeastaan jo ensimmäisen. Aamu tuli nopeasti. Yöt eivät olleet kiireisiä mutta kuitenkin opiskelijan näkökulmasta antoisia. Ei tarvinnut istuskella tyhjänpanttina ja taistella nukahtamista vastaan. Uudessa listassa odottivat kaksi uutta yövuoroa. Harjoittelun 175 tunnista 40 menee yövuoroissa. Enempää tuskin kannattaisi tehdä ja toisilla osastoilla tuskin tätäkään määrää. Yleensä vaatimuksena on yhden yövuoron tekeminen. Kuitenkin siitä seuraa vaikeus omien ja ohjaajan vuorojen erkautuessa. Itsestäni oli hyvä seurata ohjaajaa öihin. Odotusten mukaisesti siinä oli aikaa tutustua. Myös aina vuorossa oleva toinen työntekijä tuntui yön jälkeen jotenkin läheisemmältä myös päivisin. 

Vinkkini yövuoroon:

– Aikaisin nukkumaan edellisinä yönä. 

– Ei kahvia eikä piristeitä yövuoroa edeltävänä iltapäivänä.

– Ennen päivällistä kaikki valmiiksi ja sen jälkeen nukkumaan. 

– Herätys ikään kuin aamuvuoroon lähtiessä. Aamutoimet ja tukeva aamupala valmistaa myös yövuoroon. Hampaiden pesemistä ei kannata unohtaa. Raikkaus kiittää aamuyön tunteina.

– Alkuyöstä piristeitä samalla tavalla kuin normaalisti aamuisin ja aamupäivisin.

– Kevyt ruoka.

– Tarpeeksi ruokaa, ettei tule kylmä yön aikana. Vuoro on tavallista pitempi ja mahdollisesti myös aktiivisempi.

– Paksummat sukat tai aluspaita hoitopaidan alla auttaa aamuyön kylmyyttä vastaan.

– Puhu, naura ja liiku. Silloin ei tylsimpinäkään öinä ala väsyttää.

– Älä säikähdä kulman takaa satunnaisesti ilmestyvää vartijaa.

 – Aamulla normaalit iltatoimet ja nukkumaan. Itse en pysty nukkumaan iltapäivään, joten nukun toisen kerran ennen iltaa.

– Perheellisillä vaatii kaikilta tiettyä venymistä. Kannattaa keskustella, mitä kukin ehkä jaksaa tai odottaa.

– Viimeisen yövuoron jälkeisenä päivänä venytään nukkumalla vähemmän ja käännetään rytmi seuraavan vapaapäivän aikaisella aamuheräämisellä.

– Toivotaan, että joskus yövuoroista saisi sitä rahallista korvausta.

115# EKG – täyttä hepreaa

Olet varmasti nähnyt jossakin kuvattuna niin sanottua sydänkäyrää. Yleensä se on elokuvien ja vastaavien suosikkikeinoja kertoa potilaan tilasta ja sen muutoksilla voidaan helposti tehdä dramaattisia tilanteita selväksi katsojille. Hyvin tuttu luultavasti on se vaihe, jossa käyrät laskeutuvat tasaiseksi viivaksi, valvontalaita alkaa piippaamaan ja lääkäri käskee ottaa sähkön esiin. Näin ei koskaan käy oikeassa elämässä.

Tämän syksyn opintoihin on kuulunut elektrokardiogrammi eli EKG, sydänsähkökäyrä. Tuttavallisemmin puhutaan myös sydänfilmistä. Siinä sydämen ympäristöön ja raajojen suurten verisuonten tuntumaan aseteltujen elektrodien avulla tutkitaan sydämen sähköistä toimintaa. Näin saadaan kattava kuva sydämen eteisten ja kammioiden toiminnasta. Eri puolille asetetut anturit mittaavat sydämen toimintaa eri kulmista ja oikealla asettelulla saadaan hyvin tarkka kuva sydänlihaksen liikkeistä. Kuvista voi löytää vajaatoiminnan aikaansaamaa liikakasvua, merkkejä vanhoista ja käynnissä olevista infarkteista, eri tyyppisistä johtumishäiriöistä, lepatuksia ja tykytyksiä.  Siis jos osaa tulkita tuloksia. 

Opettajamme kertoi EKG-tulkinnan olevan helposti täyttä hepreaa. Kotona mietin, ettei taida paljoa auttaa, jos on opiskellut aikanaan hepreaa. Tähän pohdintaani viisas vaimoni vastasi, että jokainen, joka on opiskellut hepreaa, tietää ettei se ole kovin vaikea kieli. Se on totta. Heprea on vanha kieli. Sen kielioppi ja rakenne on hyvin yksinkertainen. Sanat muodostuvat konsonanttien muodostamista sana-juurista ja juuren eteen ja taakse lisätyt kirjaimet lisäävät sanaan merkityksiä palapelin tavoin. Taivutuksia, saatikka sijamuotoja, ei tarvitse tankata muistiin. Kaikki vain vaikuttaa aluksi hankalalta. Aakkoset ovat eriskummalliset ja lukusuunta on latinalaiseen järjestelmään tottuneelle outo. Vokaaleja ei myöskään perinteisesti merkitä tekstiin. Ne lukijan pitää muistaa. Vahva merkki kielestä, jonka kirjoitusasu on muodostunut sukupolvilta toisille tarkasti kerrottujen kertomusten myötä, eikä ennen niitä. 

Heprean opiskelusta oli kuin olikin siis hyötyä sydänkäyrän tulkitsemiseen. Apu tuli sen tiedon muodossa, että riittävällä opiskelulla voi omaksua minkälaista tietoa vain. Käyrätkään kun eivät avaudu ensimmäisellä katselukerralla. Tulkinnan hienouksia voi joutua opiskelemaan pitkäänkin. Tämän ymmärtäen, opettajamme saivat lyhyessä ajassa järjestettyä meille monta mahdollisuutta palata asiaan.

Sydänkäyrän tulkinta kuuluu varsinaisesti lääkärin työhön. Kuitenkin meille on toisteltu kaiun tavoin, että jokaisen sairaanhoitajan tulee tunnistaa näytöltä tai paperilta välittömästi henkeä uhkaavat tilanteet. Näin välittömiä toimenpiteitä odottava tilanne ei jää pöydälle odottamaan tuntikausiksi. Tosin yleensä EKG otetaan nimenomaan lääkärin pyynnöstä ja tarkastelu on siis jo mielessä. Joskus tavallisillakin osastoilla hoitajat voivat reagoida itsenäisesti potilaiden rintatuntemuksiin kytkemällä heidät laitteeseen ja konsultoimalla sen jälkeen lääkäriä. Tässä puhelussa sanotut sanat voivat vaikuttaa huomattavasti lääkärin aikataulutukseen. Tietenkin tietyissä paikoissa sydämen seuranta on jatkuvaa ja siellä hoitajat osaavat tulkintaa luultavasti paljon tarkemmin.

Me aloitimme käyrien kielen opiskelun kirjasta. Siellä meille oli selitetty perusteet: se miten kytkennät potilaaseen tehdään, mitä asioita käyrästä aletaan katselemaan ja muutamia selvimpiä poikkeamia. Tämän jälkeen etätunnilla opettaja jakoi näytöillemme simulaatioluokan koneen, johon hän saattoi itse syöttää kaikkia haluamiaan sydämen toiminnan tai toimintahäiriöiden lajeja. Pääsimme seuraamaan, arvailemaan ja kuuntelemaan elävän kuvan äärellä. Selväksi tuli, että ihan tavallinenkin sydämen toiminta voi olla eri ihmisillä erilaista. Tämä koskee rytmiä ja sydämen eteisten ja kammioiden toiminnan voimakkuuksia. Siksi onkin tärkeää, että säästät sinusta mahdollisesti otetun sydänfilmin paperisen version. Jos siirryt terveydenhoidon tietojärjestelmäalueelta toiselle, on tuo paperi lääkärille hyvä apuväline arvioida, mikä on yksilöllistä poikkeamaa ja mikä poikkeuksellista toimintaa sisälläsi. 

Tässä terve rytmi. Se näyttää erilaiselta, riippuen siitä miltä suuntaa kytkentä katsoo sydäntä.

Teoriaosuutta täydensimme katsomalla verkkoympäristössä monet luennot ja videot aiheesta sekä vastaamalla hankaliin kysymyksiin. Nämä kaikki tuli olla suoritettuna ennen simulaatiopäivää. Simulaatiossa jouduimme hieman jonotuspuuhiin. Koulussa kun oli vain yksi toimiva laite. Hyvin samanlainen liikkuvalle pöydälle aseteltu laite löytyi sisätautien harjoitteluyksiköstäni. Osa ryhmää sai siis istua kahvilla, osa tulkita opettajan printtaamia rytmejä ja osa sai opetella käyrän ottamista toisiltaan. Tietenkin ensin oli vielä yhdessä katsottu erilaiset mahdolliset käyrät luokan näytöiltä. Tutustuimme myös todellisiin poikkeustilanteisiin. Opettaja muistutti tuosta elokuvien yleisestä virheestä. EKG mittaa sydämen sähköistä toimintaa. Niin kauan kuin käyrillä näkyy toimintaa, voidaan rytmiä tarvittaessa yrittää korjata myös sähköllä. Jos käyrä putoaa viivaksi, sähköinen toiminta on loppunut, eikä sähköinen stimulaatio vaikuta. Silloin siirrytään paineluelvytykseen. Tulevassa sairaala-ensiavun pajassa opimme myös tilanteessa käytettäviä lääkkeitä.

Siellä missä potilaspaikalla ei ole kiinteää laitetta, voidaan tällaista kärryä kuljetella huoneeseen. Kuva on otettu taktisesti hetkellä, jolloin näytöllä ei ole potilastietoja. Kytkemättömien kytkentöjen vuoksi näytöllä näkyy vain viivoja.

Sisätautien harjoittelussa sain kärrätä EKG-laitetta pari kertaa potilashuoneisiin. Erityisen tyytyväinen olin kerralla, jolloin sairaanhoitajalla oli tilanteen johdosta muutakin kiirettä. Sain asetella kaiken valmiiksi itsekseni ja hoitaja ehti juuri ja juuri varmistamaan kytkentäni päteviksi. Se tuntui hyvältä. Kylkiluuvälien etsintä, kun ei ole aivan helppoa kokemattomalle. Lievää ammattiylpeyttä kupli jossakin pinnan alla kuskatessani laitetta kansliaan, siirtäessäni tiedot tietokantaan ja vielä avatessani ne tietokoneella välttyäkseni huolelta, että olisin jossakin kohtaa töpeksinyt. Luvan kanssa vielä analysoin kuvaa sairaanhoitajalle. Täyttä hepreaa oli. 

Erilaisia rytmejä esittelyssä.

114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

113# Harjoittelu epävarmuuden keskellä

”Harkat menee, harkat menee.”

Vielä viikkoa ennen harjoittelun alkamista, tämän kaltaisilla mantroilla manattiin käytävillä harjoittelumme kohtaloa. Huoli Koronaisen syksyn keskellä ei ollut turha. Keväällä meidänkin luokallamme moni menetti harjoittelupaikkansa ja uusien saaminen oli kiven alla. Ylempien luokkien opiskelijoita siirrettiin sairaalassa eri osastoille. Monella paikkakunnalla harjoittelut keskeytettiin. 

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Keväällä terveydenhuollon toimintoja ajettiin monin paikoin alas ja henkilöstöä ohjattiin uusiin tehtäviin. Tapahtui monin paikoin voimakas polarisaatio. Tässä oli tietenkin myös maantieteellisiä eroja. Joissakin paikoissa työtä oli valtavasti. Joissakin paikoissa alas ajetut toiminnot antoivat henkilöstölle harvinaista väljyyttä päiviin. Tätä rauhaa tosin rikottiin henkilöstön sijoituksilla ja valtavalla määrällä valmius- ja varautumistyötä. Varautumissyistä myös kesälomia siirrettiin ja ositeltiin laajasti. Näissä oloissa opiskelijoiden pitäminen harjoittelupaikoissa ei ollut kovin hyödyllinen tilanne. Toisissa paikoissa ei olisi ollut aikaa ohjata ja toisissa ei normaalia määrää ohjattavaa. 

Tänä syksynä terveydenhuoltoa on pyritty pitämään normaalissa toimintakunnossa. Poissa ovat olleet julkinen huoli terveydenhuollon kapasiteetista ja hiljainen vihje sen säästämisestä. Kiireettömiä hoitoja on pyritty pyörittämään tavalliseen tapaan hoitojonojen venymisen estämiseksi. Kevään ja kesän varautumistyö on antanut toiminnallista, henkistä ja materiaalista valmiutta. Siksi opiskelijoita ei ole syksyn aikana ajettu pois kevään kaltaisella laajuudella.

Tosin läheltä liippasi täälläkin. Vaasan sairaanhoitopiirissä kaikki harjoittelut keskeytettiin viikkoa ennen oman, nykyisen, harjoittelujaksomme alkua. Juuri tämä aiheutti vakavan huolen myös omasta kohtalostamme. Saatoimme jo haistaa pitkän syysloman, joka olisi korvattava sitten kesällä. Vaasan sairaanhoitopiiri ulottuu vain muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tartuntamäärien nousu paikallisesti asettaisi harjoittelun nopeasti vaaraan. Viikkojen varrelle mahtuu siis vielä monta jännitystä. 

Pitäähän tässä tietenkin muutenkin jännittää. Koko syksy on lapsiperheessä jouduttu pelkäämään. On pelätty vuotavia neniä, yskiviä suita ja muita sellaisia varsin tavallisia pienten lasten syksyyn liittyviä asioita. Emme ennenkään ole kipeitä lapsia kouluun lähettäneet mutta nyt tilanne on jotenkin erilainen. Ihminen kun joskus yskäisee, aivastaa tai jopa niistää nenää ilman, että siihen liittyy minkäänlaista tautia. Ja voi, kun joku niin tekee. Sitten tarkkaillaan, kysellään ja puntaroidaan, oliko kyseessä yksittäistapaus vai liittyykö siihen jotakin muuta. Lasten koulussa on ihan samat säännöt kuin kaikkialla muuallakin: oireisena ei saa tulla. Luulen, että lukemattomissa perheissä on käyty samanlaista jännitysnäytelmää syksyn mittaan. Jos perheessä on useampia lapsia, voi syysflunssa saattaa vanhempien arjen ja työssäkäynnin pitkäksi aikaa sekaisin. Jo pelkästään tämä syy motivoi pitämään huolta omasta ja koko perheen käsihygieniasta. 

Nuhaisena tai muuten oireisena ei tietenkään harjoitteluunkaan ole asiaa. Jokainen päivä pitää yllä tätä pientä jännitystä. Tavalliset koulupäivät voisi hoitaa jotenkin. Harjoittelu täytyy suorittaa tarkan tuntimäärän mukaan. 175 tuntia on täytyttävä. Jos siihen ei pysty viiden viikon aikaikkunassa, vaikeuksia seuraa. Kuten sanottu, heti meidän peräämme tulevat toiset harjoittelijat, eikä edellisen erän lojumista paikalla katsota ainakaan parhaassa mahdollisessa valossa. 175 tuntia viidessä viikossa tarkoittaa tietenkin pientä ilmavuutta suoritukseen. Täysillä työviikoilla tunteja kertyisi tuossa ajassa 200. Kuitenkaan kovin montaa päivää ei kenenkään sovi olla oireittensa kanssa kotona odottelemassa paranemista. Nyt ei kiinnosta suuremmin siis korona tai mikään arkisempikaan tauti. On aika pestä käsiä, pitää etäisyyttä ja hyvänen aika, syödä marjoja. Niin tällainen lapsuuden loputtomilla marjametsillä kammon saanutkin katsoin parhaaksi oppia uusia tapoja ja aloin vuosikymmenien tauon jälkeen syömään mustikoita. Tosin vain nopeasti jäisinä. Sulaessaan toisivat pahat muistot mieleen. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko meni monen muunkin epävarmuuden merkeissä. Ystävällisen vastaanoton keskeltä paljastui, että ohjaajani oli sairaslomalla. Sain siis useamman päivän jännittää aina uutta naamaa ja uutta suhtautumista vierelle heitettävään opiskelijaan. Huomasin, että aamujen jatkuessa, osastolle meno oli tämän odotuksen vuoksi raskasta. Syy ei ollut hoitajien. Kaikki vuorollaan ottivat mukaansa, selittivät, näyttivät ja antoivat tehdä, vaikka opiskelija tekee hitaasti. Mutta jatkuvasti vaihtuva varjostettava oli yllättävän raskas muuttuja samalla, kun kaikki muukin oli kovin uutta ja epävarmasti tehtävää. Onni olikin suuri, kun pääsin tekemään viikon viimeiset yövuorot ikioman ohjaajani kanssa. Pyrimmekin pysymään loput viikot tiiviisti yhtä aikaa osastolla. 

Yhdessä asiassa epävarmuutta ei kuitenkaan ole ollut. Oma ääneni ei ole hapuillut tippaakaan, kun ohjaaja on kysynyt lukuisia kertoja tiedänkö sitä tai tätä. Paljon tietoa on tarttunut. Erityisen tärkeällä tavalla olen osannut täysin ilman epäröintiä ja varoivaisuutta sanoa kerta toisensa jälkeen: En tiedä. Se on oppimisen ensimmäinen askel. 

Epävarman ajan symboli? Päiväkotilainen tunnisti hylätyn “koronamaskin” pyörätien vieressä.

112# Kohta alkaa sisätautien harjoittelu

Ikioma kaappi tulevan viiden viikon ajaksi. Luksusta on se.

Koronan leviämistä tutkivien värikarttojen alkaessa tuikkia synkempinä myös lähistöllä, yksi opettajistamme valoi luokkaan toivoa: ”Jaksetaan vielä viikko ja sitten syysloma!”

Niin. Toisilla alkaa loma. Meillä ei. Me lähdemme harjoitteluun. Loma odottaa viiden viikon päästä. Syysloma marraskuussa. Tuskin maltamme odottaa.

Koulussamme harjoittelut hoidetaan ilmeisesti aina kahdessa vuorossa. Toinen vuoro olemme me. Toisessa vuorossa ovat nursing-ryhmän opiskelijat ja työn ohella opiskeleva monimuotolinja. Tällaisella vuorottelulla harjoittelupaikkoja riittää vuorollaan suunnilleen kaikille. Ilmeisesti teoriaopintojen vähimmäisajaksi oli määritetty aika ennen syyslomaa. kalenteri kurkkaamalla voi huomata joulun olevan kymmenen viikon päästä jo hyvin lähellä. Kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa mahtuu siis täpärästi peräkkäin, jos me aloitamme nyt. Harjoittelupaikoissa on siis marraskuussa tiedossa lähes läpsystä vaihto, kun tutuksi tulleet opiskelijat katoavat ja uudet tulevat tilalle. Tämä on varmasti omanlaisensa haaste siellä päässä.

Sisätaudit. Syksy on ehditty opiskella aihepiiriin liittyviä sairauksia ja niiden hoitoa. Kuitenkaan näiden niukkojen opintojen aikana ei ole ehtinyt ainakaan omaan päähäni piirtyä kovin selvästi (tai ollenkaan) mitä potilaan hoito sitten käytännössä on sairaalan osastolla. En ole edes itse koskaan ollut potilaana muutamaa tuntia pidempään. Samankaltaisilla osastoilla olen vanhoja kenkiä polkiessa kyllä käynyt, mutta ei kääntyessä ole oikein selvää kuvaa osaston arkisesta elämästä muodostunut. Mutta etsivä löytää ja harjoittelija oppii. 

Harjoittelun alussa tulee kirjata harjoittelun tavoitteet ylös. Varsinaisesti lomakkeen täyttö onnistuu vasta paikan päällä ohjaajan kanssa keskustellessa. Silloin selviää tarkemmin, mitä osastolla on mahdollista päästä tekemään ja näkemään. Todennäköisesti luvassa on nestehoitoa (kanyyli kuuluu tähän), varmaan katetrointia, nenä-mahaletkuja voi olla tai peg-letkuja. Happea luultavasti annetaan jollekulle ja kipupumppuja voi olla jopa paljon. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä on kertaalleen harjoiteltu ensimmäisen vuoden aikana ja sitten yritetty olla unohtamatta. Nostin kliinisen hoitotyön kirjan hyllyltä työhuoneen pöydälle odottamaan. Siitä saa sitten kertailla. Kirja pitää sisällään kappaleita eri tyyppisiä sairauksia sairastavien hoitotyöstä. Nimenomaan siitä osastohoidosta. Niitä on ihan hyvä katsella, kunhan osaston sisältö hieman selviää. Luultavasti perushoitoa on mukana myös. Se sentään on tuttua. Tavoitteisiin kirjautui myös sekä kuolevan että vainajan hoitotyö.

Sairaalassa kaikki on vähän isompaa. Siksi valmistelutkin olivat hieman isommat kuin keväisessä harjoittelussa. Edeltävällä viikolla luokkamme opiskelijat käyskentelivät kuka milloinkin sairaalan pitkillä käytävillä (ja eksyessään pimeässä kellarissa). Ehkä aavistuksen epäileväinen infon työntekijä tuli kuin tulikin vakuuttuneeksi minun opiskelijaksi tulemisestani. Henkilötietoja ja pientä panttirahaa vastaan häneltä sai opiskelijan oikeuksilla varustetun kulkuavaimen ja avaimen opiskelijoiden pukuhuoneen kaappiin. Opiskelijan lätkällä on turha yrittää päästä tiukkaan varjeltuihin paikkoihin kuten lääkehuoneisiin. Kuitenkin sillä testatusti pääsee ratkaisevista ovista peremmälle. Omaan tutustumiseeni liittyi tietenkin opiskelijoiden pukuhuoneen etsiminen ja sieltä reitin etsiminen osaston ovelle. Sai siinäkin pari epätietoista mutkaa tehdä. Ihan hyvä, ettei niitä jättänyt aloituspäivän aamulle. Suuressa paikassa paikkoja etsivä opiskelija kuitenkin hukkuu kasvottomuuteen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota epämääräiseen harhailijaan. Varsinkaan kun koulun tilaama kuvallinen henkilökortti roikkui uskottavan rennosti näkyvissä. Kaikenlaiset kortti-ihmisethän pääsevät kaikkialle yhdessä heijastinliiviin pukeutuneiden kanssa. 

Tiedustelureissu paljasti kuitenkin yhden vakavan ongelman. Opiskelijamiesten pukuhuoneessa vaatteet ovat peräisin rautakaupan lainapeite-osastolta. Kun pienin hoitopaita on kokoa XL, voi hoikempi opiskelija vain miettiä onko kyseessä yritys säästää. Yhteen paitaan kun voi helposti asettaa useammankin hoitajan. Täytyy pyytää jotakuta ujuttamaan pienempiä vaatteita naisten pukuhuoneesta. Vaatteethan tulevat talon puolesta ja niitä täytyy vaihtaa usein. Naisopiskelijat saavat harjoittaa oikein kunnon salakuljetusta, jos miesten rekkiin ei ala ilmestyä pienempiä kokoja pyykistä. Onneksi housuissa oli tarjolla pienempiäkin kokoja. On tarpeeksi noloa ilmestyä osastolle teltta ylävartalon peittona. Suorastaan kiusallista olisi ilmestyä klovnin housuissa. 

Kaksi vaatekertaa kaappiin jättäen jätin sairaalan odottamaan aloituspäivää. Tälläkään kertaa olo ei ole erityisen jännittynyt. Kuitenkin mieleen on piirtynyt ajatus, että nyt edessä on mahdollisuus kehittää omaa osaamista laajalla rintamalla. Todennäköisesti se edellyttää oman osaamattomuuden ja epävarmuuden tunnustamista monta kertaa. Onneksi olen siinä kohtuullisen hyvä. Tulevasta ohjaajasta on selvillä nimi. Pian onneksi enemmän. Lähitulevaisuuden kannalta hän on merkittävä henkilö. 

Kun toisen opiskeluvuoden myötä harjoittelut alkavat pyörimään usein sairaalan puolella, on opiskelijan puolella yksi huomattava etu. Luokan lähihoitajat. Moni on ollut töissä sairaalassa. Tai ainakin he tuntevat monia eri osastoilla työskenteleviä. Näin juoru kiertää ja harjoittelupaikkaa harkitseva voi valikoida senkin perusteella. Tunnemme kiukkuiset lääkärit, kiristyneet työilmapiirit, kannustavat kaverit ja parhaiten remontoidut tilat. Onnellisena voin todistaa päässeeni sinne, mihin tahdoinkin. Pääsen tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Siitä pian ehkä lisää.

Potilasturvallisuutta on myös se, että aina on mahdollista tunnistaa hoitotyötä tekevät henkilöt. Tämä koskee myös opiskelijoita. Kuulema näytän synkältä tässä kuvassa. Näyttäisit sinäkin, jos et näkisi kameraa.

(Teknisistä syistä tämä päivitys julkaistiin vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen. Maltoin kuitenkin mieleni ja kerron siitä vasta pian.)