123# Miten sairaalaelvytys toimii?

Viidennellä luokalla uskoni systeemiin oli ensimmäistä kertaa koituksella. Opettaja tiesi, että olin palokuntanuorissa ja siksi pääsi mukaan demonstroimaan paineluelvytystä. Nukkea meillä ei tarkoitusta varten ollut. Kuitenkin puhuimme paineluiden ja puhallusten määrästä ja opettajan ohjeiden mukaan katsottiin paineluelvytystä varten käsien paikkaa. Siinä kohtaa hämmennyin suuresti. Opettaja käski asetella kädet selvästi vasemmalle, siihen vähän kuin sydämen puolelle. Prosessoin ihmeissäni tätä mahdollisuutta, jossa opettaja voi erehtyä niin kovasti, etten osannut edes korjata ja kertoa oikean paikan olevan paremminkin rintalastan keskellä. Ilmeisen hyvin tämä jäi mieleen, koska muistan vieläkin missä kohdassa luokkaa tämä kaikki tapahtui.

Tämän elävämmäksi ei harjoituspotilas tule. Verisuonia ei oltu täytetty ja elintoiminnot tulevat valvomon kautta monitoriin. Kuitenkin silmät liikkuvat, rinta nousee hengittäessä ja suonet löytyvät (tietyistä paikoista).

Elvytys on tullut harjoitusmielessä itselleni hyvin tutuksi. Kahdeksan vuotta palokunnassa ehti pitää sisällänsä useammat painelut ja puhallukset. Yläasteella kuuluin kolmikkoon, joka sijoittui toiseksi valtakunnallisessa Nou Hätä -kilpailussa. Työelämässä pidin ensiapukorttia voimassa ja viime vuonna ehdimme suorittaa EA1-kurssin koulun opintosuunnitelmankin puitteissa. Anne nukke on tullut tutuksi. 

Palokunnassa en ehtinyt suorittaa syventyneempiä kursseja ja huolimatta hieman ammatillisemmasta näkökulmasta myös koulun kurssi oli niin sanottua maallikkoensiapua. Siis sellaista, mitä jokainen voi ja mielestäni jokaisen tulisi opetella. Juuri ennen uutta etäopetusjaksoa ehdimme kuitenkin sukeltaa elvytyksen maailmaan ammattilaisten näkökulmasta. Nuken ääressä oli heti kuin en olisi koskaan painelua harjoitellutkaan.

Olet ehkä nähnyt sen vieraillessasi jossakin sairaalan osastolla. Jossakin se voi olla katseilta piilossa mutta yleensä se on hyvin saatavilla ja siksi hyvin näkyvillä. Elvytyskärry nimittäin. Aloitimme taitopajan tutustumalla tähän harjoittelupaikassakin havaittuun välineeseen. Tunsin vanhan palokuntalaisen sykähtelevän sisälläni opettajan kertoessa, miten jokainen kärry on samanlainen ja sen sisällä tarvikkeet ovat samassa järjestyksessä. Kiireessä tämä on välttämättömyys, tiedettiin jo palokunnassa. Samalla logiikalla kaikki saman alueen ambulanssit on aina varustettu keskenään samanlaisiksi.

Vanhan palosotilaan sormia syyhytti päästä tätä aukomaan.

Sairaalaympäristössä elvytystaidot kuuluvat jokaisen ammattilaisen osaamisvaatimuksiin. Henkilökuntaa koulutetaan säännöllisesti koska tarvetta on säännöllisesti. Vähänkään suuremmissa yksiköissä on omia elvytyshoitajia, joita kutsutan paikalle tietyllä numerolla. Heidän saapumisensa kuitenkin aina kestää. He eivät myöskään nappaa koko tilannetta osaston työntekijöitä vaan asettuvat ohjaamaan kokonaistilannetta. Hyvä johto ja elvytystä suorittavien toiminnan tarkkaileminen, kun on hyvän elvytystilanteessa äärimmäisen tärkeää. Esimerkiksi adrenaliinin pöhinöittämä hoitaja ei voimantunnossaan huomaa, että tosiasiassa väsymys alkaa särkeä painelutekniikkaa. Silloin vähän etäämpää tarkkaileva, ja kokenut, ääni antaa ohjeita tekniikan korjaamisesta tai ohjeistaa vaihdon jos henkilöitä riittää. 

Sairaalaelvytyksen perusteet eroavat maallikkoelvytyksestä lähinnä käytettävien välineiden osalta. Edelleen elvytyksen perusta on elimistön hapetuksen ylläpitäminen siihen asti, että sydämen toimintaa voidaan yrittää korjata. Painelun osalta ei hoitajan oman vartalon korvaavia lisävälineitä ole. Taitopajassa jouduimme opettelemaan ihan perinteistä paineluelvytystä. Ja todella opettelemaan. Sairaalaympäristössä kun elvytystilanne verrattain usein vuoteessa. Niinpä meidänkin potilaamme oli. Yllättävästi se vaatikin totuttelua. Itse pääsin tosin vielä melko helpolla. Lyhyempivartiset opiskelijat joutuivat kiipeämään vuoteelle. Näin on toimittava myös oikeassa elämässä, jos lattialta käsin ei pääse tarpeeksi hyvin potilaan päälle. Kiireisimmissä tapauksissa yksi hoitaja pysyy vuoteen päällä myös potilaan siirron aikana.

Puhalluselvytys on hyvin vaikeaa. Monissa maissa sitä ei opeteta perusensiavussa ollenkaan. On katsottu, että hapetetun veren liikuttaminen paineluelvytyksellä on se, mihin elvytystilanteessa usein joudutaan tyytymään. Tilanne ei tietenkään ole ideaali, joten sairaalaelvytyksessä emme edes yrittäneet puhallusta. Kaivoimme kärrystä heti välineet käyttöön. Jokainen sai vuorollaan yrittää hapettaa potilastamme erilaisilla välineillä. Opettaja tarkkaili tuloksia monitorista. Perusväline on hengityspalje. Se voidaan asentaa maskilla potilaan kasvoille. Jos virkoamista ei pian tule, siirrytään välineisiin, joilla palkeen ilma ohjataan paljon pidemmälle hengitysteihin. Tarvittaessa lääkäri intuboi mutta sairaanhoitajakin saa työntää potilaan suusta melko pitkiä esineitä sisäänpäin. 

Hengityksen apuvälineitä.

Tämän perustyön jälkeen sairaalaympäristössä voidaan hypätä suoraan sille tasolle, johon maallikkoelvytyksessä odotetaan apua. Yhä useammassa yleisessä paikassa on saatavilla sydäniskuri ja nykyään sen käyttämisen opettelu kuuluu EA1-kursseille. Samanlainen laite tulee paikalle elvytyskärryssäkin. Sen kanssa yhdessä tulevat rytmiä korjaavat lääkkeet. Sähkö meillä ei toki ollut oikeaa ja lääkkeetkin lienivät vettä vain. Kuitenkin kaikkien näiden vaiheiden tutkimisen ja testaamisen jälkeen taisi yhden jos toisenkin kämmeniä kalvata kylmä hiki kun siirryimme pajan simulaatiovaiheeseen.

Simulaatioissa opettaja istuu valvomossa ja saa nuken elämään, ja halutessaan myös kuolemaan, eri napin painallusten mukaan. Jakauduimme kahteen eri ryhmään ja ryhmä kerrallaan pääsimme valmistautumistilaan jakamaan hieman rooleja. Tulevasta tilanteesta emme tienneet muuta, kuin että elvytystilanne siitä kehittyisi. Itselläni kävi niin hyvin, että epäparillisessa ryhmässä yhden opiskelijan täytyi osallistua molempiin kahdesta simulaatiosta. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. 

Opiskelijoiden näkökulmasta seurasi tiettyä kaoottisuutta, hätäilyä, toisaalta seisoskelua, perusasioiden unohtelua ja erilaisia vahinkoja. Välillä lääkehoitaja löysi potilaan suonen ilman kiristyssiteen laittoa ja välillä lääkkeitä laitettiin sujuvasti ilman että tuota kiristyssidettä oli missään vaiheessa aukaistu. En kerro kumpi lääkehoitaja näistä olin mutta sen voin kertoa ettei edes nuken kanylointi opiskelijakaverin painellessa vuoteen laidan päälle polvistuneena. Itselläni ensimmäinen kanyyli päätti pudota kokonaan pois potilaan kädestä siinä rytinässä. Sen verran päätin hakea realismia, että tein kaiken uudestaan puhtain välinein. Mielessä kyllä kävi vain muoviosan sujauttaminen neulan reiästä sisään. Nukella sekin olisi onnistunut. 

Ihan oikeilla neuloilla simuloitiin. Kun viisi hyörii yhden potilaan ympärillä, turvallisuutta on täytynyt jo opetella aikaisemmin.

Kaikkein kovimmille molemmissa simulaatioissa joutui johtajan asemaan valittu. Itse kieltäydyin moisesta ottamalla ensin vastuulleni myös vähemmän halutun lääkehoitajan tehtävän. Lääkehoitaja vastaa myös sydäniskurista. Seuraavassa tilanteessa päädyin ottamaan rennosti hengitysteiden äärellä. Enempää simulaatioiden sisältöön menemättä kerrotaan kuitenkin, että siinä tilanne muodostui varsin pitkäksi ja päädyin painelijoiden vaihtomieheksi. Pääsin siis kokeilemaan kaikkea muuta, paitsi tilanteen johtamista. Hyvä päivä.

Todennäköisesti teimme kaikki jonkinlaisia virheitä. Opettaja kuitenkin suitsutti molempia ryhmiämme. Nukkekin virkosi. Huolimatta yksittäisistä horjahteluista, pääsimme ryhminä toteuttamaan hyvin tärkeimpiä päälinjoja. Sen keskellä saimme harvinaisella tavalla yhdistää monia opittuja asioita kokonaisuudeksi. Lääkehoitajana sain jopa lääkelaskea, kun vedin ruiskuun juuri oikean suureisin annoksen. Ajattelin, että myöhemmin millilitramäärään saatetaan palata. Kahden erilaisen simulaation jälkeen tunsin suurta intoa. On hienoa käydä tilanteita jälkikäteen mielessään läpi ja ottaa niistä oppia. Kiireessä kun virheitä tapahtuu ja oppimisen mahdollisuuksia tulee.  Samalla harmittelin, ettei tätä lajia päästä toistamiseen harjoittelemaan. Ehkä akuuttihoidon jaksolla?

Hieman erilainen tilanne kuin meillä. Kuitenkin paljon samaa ja välineitä näkyy hyvin.

44# Vanha vuosi pois on mennyt.

Uusi vuosi ja uudet kujeet saivat tänä vuonna sanonnan ansaitseman sisällön. Vuosi sitten korkeintaan haaveilin mahdollisuudesta kokeilla jotain erilaista. Ehkä enemmän haaveilin mahdollisuudesta pitää vähän pitemmin lomaa. Kuluneen vuoden aikana pääsin sitten kokeilemaan jotain uutta. Oikein kunnolla. Ja kohta koittaa se loma. Opinnot ovat olleet niin erilaisia päivätyöhön verrattuna, että ne ovat toimineet toistensa virkistäjinä. Koulussa on voinut iloita siitä, ettei ole tarvinnut ajatella työjuttuja. Ja toisinpäin. Nyt ovat kulumassa myös viimeiset tunnit ennen opintovapaan alkua. 1.1. alkaen olen sitten täysiaikainen opiskelija. Huhhuh!

Syyslukukausi päättyi 22.12. kello 23.59 mennessä. Sunnuntai oli siis vielä aikaa palauttaa viimeinen tehtävä. Päättelimme yhteistä syksyä englanninkielisen Customership, ethics and interaction skills -kurssin ryhmäesseellä. Pitkin iltaa whatssapp kävi vielä kuumana viimeisistä säädöistä. Jaetussa tiedostossa saattoi seurata toisten kirjoitusnopeutta. Monenlaista piti vielä tarkistella siinä illan kuluessa. Tai tunnolliset tarkistelivat, minä lähinnä toivuin työpäivän matkoista. Taisin yhden viitteen käydä heittämässä omaan osuuteeni. Olin tarkoituksella ottanut kirjoittamisen osuudesta isomman siivun, koska tiesin etten palautuspäivän iltana ehdi niin paljoa osallistua. Kuitenkin hyvissä ajoin ennen määräaikaa ryhmämme palautti työn ja alkoi loma. Tammikuun puolella kuulemme, teimmekö kaiken hyväksytysti.

Vaikka ryhmäesseen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, oli lomalle laskeutuminen kaiken kaikkiaan varsin leppoisaa. Tyhjät viikot olivat hyvä saattelija. Tuon samaisen kurssin puitteissa istuimme viimeisen kouluviikon aikaa kaksi täyttä päivää kuuntelemassa ja esittelemässä seminaarityöitä. Mitään muuta viimeisellä viikolla ei ollut. Ja täydet päivät olivat huomattavasti lyhyempiä, kuin lukujärjestys oli uhkaillut. Jokainen ryhmä oli valmistanut 20-25 minuutin mittaisen esityksen asiakkuuden, vuorovaikutuksen tai kulttuurin aiheista. 11 ryhmää. Varsinkin kun oman ryhmämme esitys ja myös toiselle ryhmälle tehty vertaisarvio sijoittuivat ensimmäiseen päivään, alkoi toisena päivänä seuraamistankki kuitenkin olla aika tyhjä. Luulen, että meidän ryhmämme pääsi näissä verrattain helpolla. Kurssi suoritettiin yhdessä englanninkielisen nursing-ryhmän kanssa. Niinpä kaikkiin ryhmiin oli sekoitettu molempien luokkien opiskelijoita. Meillä nursing-ryhmän täydennykset olivat kuitenkin suomessa asuvia ja suomea puhuvia. Pääsimme töitä toteuttaessa siis vähän huijaamaan ja luovuimme välillä englannin käytöstä. Kaikki työt ja esitykset tuli tietenkin tuolla vieraalla kielellä suorittaa.

Oma ryhmämme käsitteli hyvän palvelun kriteerejä terveydenhuollossa. Osana esitystämme näytimme tämän videon huonosta palvelutapahtumasta. Ihan tuli mieleen lukio ja ilmaisutaidon kurssit. Kiitos ryhmälle luvasta julkaista!

Seminaariesityksiä seuraillessa havahduin miettimään elämän itsestäänselvyyksiä. Olin muutamaa päivää aiemmin palauttanut varsinaisen englanninkurssin puitteissa tehdyn CV:ni. Olin tehnyt mielestäni hyvän esittelyn itsestäni ja osaamisestani. Hoitoalan osaamista ei tietenkään ollut mutta muita taitoja ja kokemuksia pyrin tuomaan ilmi. Seminaariesityksiä seuratessani kuitenkin huomasin, etten ollut laittanut taitojeni listaan pientäkään merkintää, joka viittaisi kokemukseeni esiintymisestä ja ihmisten edessä puhumisesta. Tätä tulee harvoin mietittyä, kun sitä niin usein tekee. 22. ja 29. päivän välillä taisin olla lähemmäs kymmenen kertaa erilaisissa tilaisuuksissa ja ainakaan vielä vaimoni ei ole huomauttanut suustani tulleista järjettömyyksistä. (Joskus siis sanoo rehellisesti, että nyt taisit vähän seota sanoissasi.) En ole koskaan ajatellut olevani esiintyjä. Ei siinä tule ajatelleeksi, olevansa esillä. On vain minä, muut osallistujat ja kuulijat. Mutta ehkä siinä oppii jotain samalla. Kun aloitin esityksemme ryhmämme kankeimmalla englannilla, tuntui luontevalta astua vähän lähemmäksi, katsoa niitä joille puhuu, nostaa vähän ääntä ja ehkä hieman hidastaa tahtia. Näin kai tein, en sitä suunnitellut, päättänyt tai ajatellut. Kuitenkin seminaaripäivien aikana sain kuulla useamman kommentin siitä, miten huomaa, että olen tottunut olemaan ihmisten edessä. Tai jotain sellaista. Ehkä se pitäisi lisätä CV:hen. Näitä ajatellessa myös kahvi auttoi päivien läpi loma tuli. Samalla mietin kyllä tuollaisen päivän mielekkyyttä. Kuka seurasi esityksiä terävänä aamusta iltapäivään? Ehkä opettajilla oli eri kahvia kupeissaan. Läsnäolollamme kuitenkin maksoimme tarvittavat lunnaat lomalle pääsemiseksi. Poissaoloista oli uhattu ylimääräisillä tehtävillä. Ensimmäistä kertaa koko kurssilla nimilista myös kiersi.

Jouluaattona taas harjoiteltiin näitä taitoja. Kuva: Maria Porkola.

29 opistopistettä. Sen verran ansaitsin syksyn aikana. Ne, jotka osallistuivat syksyn alun preppauskursseille, saivat muutaman pisteen enemmän. englannin kurssi jatkuu vielä kevään puolella. Aika lähelle 30 pisteen merkkiä siis osuimme. 30 pistettä on 1/7 koko tutkinnosta. Syyslukukausi on saman verran kolmen ja puolen vuoden tutkinnosta. Tämä etenee kuin juna. Sanoinkin hops(henkilökohtainenopintosuunnitelma)-keskustelussa opettajallemme, miten rennolta tämä tuntuu. Lukujärjestys lyödään eteen ja sitten mennään. Ei tarvitse suunnitella tai itse rakennella. Riittää kun osallistuu ja suorittaa kurssit. Näistä pisteistä 22 suoritin ihan oikeasti. Loput seitsemän sain armosta. Syksy ei ole tuntunut mitenkään erityisen rankalta. Ei vaikka olen tehnyt samalla melko huomattavaa osa-aikaisuutta. Kuten sanottu, työt ja opinnot ovat erilaisina olleet rentouttavat vastaparit toisilleen. Varmasti on totta, että ovat nämä samalla ovat syöneet samasta voimien varastosta. Kotona kaksinkertainen kuormitus on välillä huomattu ja vapaapäiviä on jäänyt välistä. Tammikuu ja opintovapaa tulevat rennompine aikatauluine ihan tarpeeseen. Jospa pitäisin alkuun vaikka vapaata. Yksi perheestämme rientää kouluun jo 2. päivä. Kuitenkin isää koulu kutsuu vasta viisi päivää myöhemmin. Ehdin rauhassa perehdyttää sijaista töihini. 

Tuleva kevät pitää sisällään sellaista opiskelua, jota luulin etukäteen jo syksyn olevan. Tulemme asumaan hoitotyönluokassa ja opiskelemaan pienryhmissä. Hoitotyön vaatteet pitäisi ostaa. Luvassa on monien taitojen opettelua. Pääsemme kuulema tökkimään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. Hyvää uutta vuotta siis!

25# Ryhmätyöt – yhteistyötä vai vapaamatkustusta?

Sairaanhoitajan tehtävä on auttaa potilasta selviämään lääkärin tälle määräämästä hoidosta. Näin meille on asiaa sanoitettu. Tämän tehtävän perusteella potilas on varsin oleellinen osa, sairaanhoitajan työtä. Pitää osata kuunnella, puhua ja kohdata. Ja näin pitää osata tehdä monenlaisissa tilanteissa, lukuisten erilaisten potilaiden kanssa. Vuorovaikutustaidot nousevat suureen arvoon hoitoalalla.

Eikä arvo vähene potilashuoneen oven sulkeuduttua. Sairaanhoitaja työskentelee osana moniammatillista joukkoa. On toisia hoitajia, on lääkäreitä, farmaseutteja, sosiaalityöntekijöitä ja satunnainen vartija. Erilaisissa rooleissa olisi osattava puhua ja kuunnella, niin että tarvittava informaatio välittyy aina eteenpäin ja tarvittaessa toimijalta toiselle.

Tätä ammattitaitoa koulussa on alettu hiomaan. Yhteistyötaidoista alettiin puhua jo ensimmäisellä viikolla. Niitä on laitettu myös testeihin. Kahden kuukauden opintojen aikana olemme ehtineet tehdä neljä ryhmätyötä ja yhden paritentin. Tai siis minä olen ehtinyt tehdä. Kursseilla, joista itse olen AHOToinut, on myös taidettu tehdä ryhmätöitä. Välillä on ollut monta ryhmää ja työtä samanaikaisesti käynnissä.

Olen ollut ryhmätöihin suhteellisen tyytyväinen. Yleinen käytäntö näyttää olevan, että kaikkien ryhmien työt tulevat kuuluvaan kokeen materiaaliin. Näin ainakin joissakin tapauksissa. Tämä tieto lisää myös motivaatiota seurata toisten ryhmien esitysten purkua. osa ryhmätöistä on hoidettu aika rennolla otteella. Joissakin töissä on täytynyt selittää vähän tarkemmin, mitä kukin teki ryhmän hyväksi. Opettaja saattoi sitten jakaa vähemmän tehneille lisätöitä. Esitysten yhteydessä on välillä myös harrastettu ryhmittäin vertaisarviointia. Näin on siis ihan todella tehty töitä. Jotain on myös opittu. 

Yliopistoajoista elämä on mennyt eteenpäin. Toki monella tapaa mutta myös ryhmätöiden suhteen. Muinaisen fuksivuoteni kännykällä ei voinut lähettää edes ryhmätekstiviestiä. Nyt kaikenlainen sopiminen tapahtuu näppärästi whatsappissa. Myös lopulliset työt rakentuvat näppärästi jaetuissa office-tiedostoissa. Koko ryhmä voi niissä muokata työtä samanaikaisesti ja toiset näkevät muutokset melkein samanaikaisesti. Ei versioiden tallentelua tai niiden kanssa sekoilua. Kätevää on tämä!

Itselläni ei odottanut luokallamme yhtään tuttua. Olen asiaa koittanut korjailla tutustumalla, tunkeutumalla ja puhumalla. Kaikki tämä sillä tavalla sopivasti, tällainen arka ja vähäpuheinen kun olen. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt menemään välillä lounaalla eri pöytään tai porukkaan, luokassa vähän sinne tai tänne istumaan ja tietenkin myös näissä ryhmissä. Ryhmiä on ehditty muodostaa useallakin eri tavalla. Välillä opettaja on määrännyt, välillä muodostettu istumajärjestyksestä ja välillä valittu itse. Olen saanut iloisesti tehdä usean eri ihmisen kanssa näitä töitä. Kyllä se aina vähän tutustuttaa ja lähentää. 

Jokaisessa ryhmässä on hieman oma tapansa tehdä työt. Tähän mennessä työt ovat olleet toki aika pieniä. Ne on hoidettu melkein yhdeltä istumalta. Kuitenkin vastuita täytyy aina vähän jakaa, asioita sopia ja toimia toimittaa. Tuntuu, että olen päässyt aina joukkoon, jossa on samanlainen tavoite työn laadusta. Ei ole hikoiltu kertaakaan turhauttavan paljon. Parikokeessakin haimme hyväksi todettua tasoa 75%. 

Tasavertaisessa ryhmässä toimiminen on ollut erilainen kokemus. Se ei ole ollut hyvä tai paha kokemus. Erilainen vain. Tai ehkä on ollut mukava huomata, että tällainenkin ryhmätyö sujuu. En nyt väitä, että olisi lähiaikoina toiminut kovin voimakkaissa valtakoneistoissa. Päinvastoin luulen, että nykyinen työyhteisöni on ollut kirkollisesta hierarkiastaan huolimatta erittäin tasa-arvoinen ja toverillinen. Työntekijöiden joukossa toki esimies ja vastuusuhteet ovat olemassa. Minäkin kai voin sanoa johtaneeni kahden hengen paria. Kuitenkin olen tämän työparin kanssa kokenut enemmänkin syvää veljeyttä kuin käskysuhteita. Samoin esimiesteni kanssa. Heitä olen ajatellut enemmän kuin isoveljinä, joiden kanssa vain on satuttu samoihin töihin. 

Vielä erikoisempi tilanne on ollut arkisessa työssä. Olen aina joskus sanonut olevani vapaaehtoisorganisaation ammattilainen. Itsensä ammattilaiseksi nimeäminen tuntuu paljolta. Sitä kuitenkin olen tehnyt monta vuotta. Olen ollut paikkakuntani ainoa palkattu työntekijä ja kaiken aikaa olen nojannut kymmenien ihmisten vapaaehtoiseen työpanokseen. Nojaaminen on siinä mielessä totta, etten olisi voinut itse koskaan tehdä vapaaehtoisten työmäärää ja ilman sitä oma työni olisi muuttunut mahdottomaksi. Samalla olen jollakin tavalla johtanut ja ohjannut tätä vapaaehtoisten työtä. Olen ollut samaan aikaan täysin riippuvainen ja kuitenkin johtanut. Mutta ehkä tällaisia riippuvaisia kaikki johtajat ovat. Osa ei ehkä vain tiedä sitä. Itselleni tämä on saanut opettaa, miten ihmisiä johdetaan. Tämä riippuvuus on saanut aikaan arvostusta, kiitosta ja kunnioitusta tekijöitä kohtaan. Eivät he tietenkään tee sitä minun kiitokseni tähden vaan koska se on heille itselleen merkityksellistä. Kuitenkin arvostus, kiitos ja kunnioitus ei ainakaan masenna vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Arvostus, kiitos ja kunnioitus. Vielä kun osaisi aina puhua ja kuunnella. Silloin pärjäisi jo aika hyvin näissä elämän ryhmätöissä. Ja näitä pitäisi jaksaa viedä töistä ja koulusta paljon useammin ihan kotiin asti. Yritetäänkö kaikki panostaa enemmän kodin ryhmätyötaitoihin ja erityisesti siihen omaan osuuteemme?