44# Vanha vuosi pois on mennyt.

Uusi vuosi ja uudet kujeet saivat tänä vuonna sanonnan ansaitseman sisällön. Vuosi sitten korkeintaan haaveilin mahdollisuudesta kokeilla jotain erilaista. Ehkä enemmän haaveilin mahdollisuudesta pitää vähän pitemmin lomaa. Kuluneen vuoden aikana pääsin sitten kokeilemaan jotain uutta. Oikein kunnolla. Ja kohta koittaa se loma. Opinnot ovat olleet niin erilaisia päivätyöhön verrattuna, että ne ovat toimineet toistensa virkistäjinä. Koulussa on voinut iloita siitä, ettei ole tarvinnut ajatella työjuttuja. Ja toisinpäin. Nyt ovat kulumassa myös viimeiset tunnit ennen opintovapaan alkua. 1.1. alkaen olen sitten täysiaikainen opiskelija. Huhhuh!

Syyslukukausi päättyi 22.12. kello 23.59 mennessä. Sunnuntai oli siis vielä aikaa palauttaa viimeinen tehtävä. Päättelimme yhteistä syksyä englanninkielisen Customership, ethics and interaction skills -kurssin ryhmäesseellä. Pitkin iltaa whatssapp kävi vielä kuumana viimeisistä säädöistä. Jaetussa tiedostossa saattoi seurata toisten kirjoitusnopeutta. Monenlaista piti vielä tarkistella siinä illan kuluessa. Tai tunnolliset tarkistelivat, minä lähinnä toivuin työpäivän matkoista. Taisin yhden viitteen käydä heittämässä omaan osuuteeni. Olin tarkoituksella ottanut kirjoittamisen osuudesta isomman siivun, koska tiesin etten palautuspäivän iltana ehdi niin paljoa osallistua. Kuitenkin hyvissä ajoin ennen määräaikaa ryhmämme palautti työn ja alkoi loma. Tammikuun puolella kuulemme, teimmekö kaiken hyväksytysti.

Vaikka ryhmäesseen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, oli lomalle laskeutuminen kaiken kaikkiaan varsin leppoisaa. Tyhjät viikot olivat hyvä saattelija. Tuon samaisen kurssin puitteissa istuimme viimeisen kouluviikon aikaa kaksi täyttä päivää kuuntelemassa ja esittelemässä seminaarityöitä. Mitään muuta viimeisellä viikolla ei ollut. Ja täydet päivät olivat huomattavasti lyhyempiä, kuin lukujärjestys oli uhkaillut. Jokainen ryhmä oli valmistanut 20-25 minuutin mittaisen esityksen asiakkuuden, vuorovaikutuksen tai kulttuurin aiheista. 11 ryhmää. Varsinkin kun oman ryhmämme esitys ja myös toiselle ryhmälle tehty vertaisarvio sijoittuivat ensimmäiseen päivään, alkoi toisena päivänä seuraamistankki kuitenkin olla aika tyhjä. Luulen, että meidän ryhmämme pääsi näissä verrattain helpolla. Kurssi suoritettiin yhdessä englanninkielisen nursing-ryhmän kanssa. Niinpä kaikkiin ryhmiin oli sekoitettu molempien luokkien opiskelijoita. Meillä nursing-ryhmän täydennykset olivat kuitenkin suomessa asuvia ja suomea puhuvia. Pääsimme töitä toteuttaessa siis vähän huijaamaan ja luovuimme välillä englannin käytöstä. Kaikki työt ja esitykset tuli tietenkin tuolla vieraalla kielellä suorittaa.

Oma ryhmämme käsitteli hyvän palvelun kriteerejä terveydenhuollossa. Osana esitystämme näytimme tämän videon huonosta palvelutapahtumasta. Ihan tuli mieleen lukio ja ilmaisutaidon kurssit. Kiitos ryhmälle luvasta julkaista!

Seminaariesityksiä seuraillessa havahduin miettimään elämän itsestäänselvyyksiä. Olin muutamaa päivää aiemmin palauttanut varsinaisen englanninkurssin puitteissa tehdyn CV:ni. Olin tehnyt mielestäni hyvän esittelyn itsestäni ja osaamisestani. Hoitoalan osaamista ei tietenkään ollut mutta muita taitoja ja kokemuksia pyrin tuomaan ilmi. Seminaariesityksiä seuratessani kuitenkin huomasin, etten ollut laittanut taitojeni listaan pientäkään merkintää, joka viittaisi kokemukseeni esiintymisestä ja ihmisten edessä puhumisesta. Tätä tulee harvoin mietittyä, kun sitä niin usein tekee. 22. ja 29. päivän välillä taisin olla lähemmäs kymmenen kertaa erilaisissa tilaisuuksissa ja ainakaan vielä vaimoni ei ole huomauttanut suustani tulleista järjettömyyksistä. (Joskus siis sanoo rehellisesti, että nyt taisit vähän seota sanoissasi.) En ole koskaan ajatellut olevani esiintyjä. Ei siinä tule ajatelleeksi, olevansa esillä. On vain minä, muut osallistujat ja kuulijat. Mutta ehkä siinä oppii jotain samalla. Kun aloitin esityksemme ryhmämme kankeimmalla englannilla, tuntui luontevalta astua vähän lähemmäksi, katsoa niitä joille puhuu, nostaa vähän ääntä ja ehkä hieman hidastaa tahtia. Näin kai tein, en sitä suunnitellut, päättänyt tai ajatellut. Kuitenkin seminaaripäivien aikana sain kuulla useamman kommentin siitä, miten huomaa, että olen tottunut olemaan ihmisten edessä. Tai jotain sellaista. Ehkä se pitäisi lisätä CV:hen. Näitä ajatellessa myös kahvi auttoi päivien läpi loma tuli. Samalla mietin kyllä tuollaisen päivän mielekkyyttä. Kuka seurasi esityksiä terävänä aamusta iltapäivään? Ehkä opettajilla oli eri kahvia kupeissaan. Läsnäolollamme kuitenkin maksoimme tarvittavat lunnaat lomalle pääsemiseksi. Poissaoloista oli uhattu ylimääräisillä tehtävillä. Ensimmäistä kertaa koko kurssilla nimilista myös kiersi.

Jouluaattona taas harjoiteltiin näitä taitoja. Kuva: Maria Porkola.

29 opistopistettä. Sen verran ansaitsin syksyn aikana. Ne, jotka osallistuivat syksyn alun preppauskursseille, saivat muutaman pisteen enemmän. englannin kurssi jatkuu vielä kevään puolella. Aika lähelle 30 pisteen merkkiä siis osuimme. 30 pistettä on 1/7 koko tutkinnosta. Syyslukukausi on saman verran kolmen ja puolen vuoden tutkinnosta. Tämä etenee kuin juna. Sanoinkin hops(henkilökohtainenopintosuunnitelma)-keskustelussa opettajallemme, miten rennolta tämä tuntuu. Lukujärjestys lyödään eteen ja sitten mennään. Ei tarvitse suunnitella tai itse rakennella. Riittää kun osallistuu ja suorittaa kurssit. Näistä pisteistä 22 suoritin ihan oikeasti. Loput seitsemän sain armosta. Syksy ei ole tuntunut mitenkään erityisen rankalta. Ei vaikka olen tehnyt samalla melko huomattavaa osa-aikaisuutta. Kuten sanottu, työt ja opinnot ovat erilaisina olleet rentouttavat vastaparit toisilleen. Varmasti on totta, että ovat nämä samalla ovat syöneet samasta voimien varastosta. Kotona kaksinkertainen kuormitus on välillä huomattu ja vapaapäiviä on jäänyt välistä. Tammikuu ja opintovapaa tulevat rennompine aikatauluine ihan tarpeeseen. Jospa pitäisin alkuun vaikka vapaata. Yksi perheestämme rientää kouluun jo 2. päivä. Kuitenkin isää koulu kutsuu vasta viisi päivää myöhemmin. Ehdin rauhassa perehdyttää sijaista töihini. 

Tuleva kevät pitää sisällään sellaista opiskelua, jota luulin etukäteen jo syksyn olevan. Tulemme asumaan hoitotyönluokassa ja opiskelemaan pienryhmissä. Hoitotyön vaatteet pitäisi ostaa. Luvassa on monien taitojen opettelua. Pääsemme kuulema tökkimään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. Hyvää uutta vuotta siis!

25# Ryhmätyöt – yhteistyötä vai vapaamatkustusta?

Sairaanhoitajan tehtävä on auttaa potilasta selviämään lääkärin tälle määräämästä hoidosta. Näin meille on asiaa sanoitettu. Tämän tehtävän perusteella potilas on varsin oleellinen osa, sairaanhoitajan työtä. Pitää osata kuunnella, puhua ja kohdata. Ja näin pitää osata tehdä monenlaisissa tilanteissa, lukuisten erilaisten potilaiden kanssa. Vuorovaikutustaidot nousevat suureen arvoon hoitoalalla.

Eikä arvo vähene potilashuoneen oven sulkeuduttua. Sairaanhoitaja työskentelee osana moniammatillista joukkoa. On toisia hoitajia, on lääkäreitä, farmaseutteja, sosiaalityöntekijöitä ja satunnainen vartija. Erilaisissa rooleissa olisi osattava puhua ja kuunnella, niin että tarvittava informaatio välittyy aina eteenpäin ja tarvittaessa toimijalta toiselle.

Tätä ammattitaitoa koulussa on alettu hiomaan. Yhteistyötaidoista alettiin puhua jo ensimmäisellä viikolla. Niitä on laitettu myös testeihin. Kahden kuukauden opintojen aikana olemme ehtineet tehdä neljä ryhmätyötä ja yhden paritentin. Tai siis minä olen ehtinyt tehdä. Kursseilla, joista itse olen AHOToinut, on myös taidettu tehdä ryhmätöitä. Välillä on ollut monta ryhmää ja työtä samanaikaisesti käynnissä.

Olen ollut ryhmätöihin suhteellisen tyytyväinen. Yleinen käytäntö näyttää olevan, että kaikkien ryhmien työt tulevat kuuluvaan kokeen materiaaliin. Näin ainakin joissakin tapauksissa. Tämä tieto lisää myös motivaatiota seurata toisten ryhmien esitysten purkua. osa ryhmätöistä on hoidettu aika rennolla otteella. Joissakin töissä on täytynyt selittää vähän tarkemmin, mitä kukin teki ryhmän hyväksi. Opettaja saattoi sitten jakaa vähemmän tehneille lisätöitä. Esitysten yhteydessä on välillä myös harrastettu ryhmittäin vertaisarviointia. Näin on siis ihan todella tehty töitä. Jotain on myös opittu. 

Yliopistoajoista elämä on mennyt eteenpäin. Toki monella tapaa mutta myös ryhmätöiden suhteen. Muinaisen fuksivuoteni kännykällä ei voinut lähettää edes ryhmätekstiviestiä. Nyt kaikenlainen sopiminen tapahtuu näppärästi whatsappissa. Myös lopulliset työt rakentuvat näppärästi jaetuissa office-tiedostoissa. Koko ryhmä voi niissä muokata työtä samanaikaisesti ja toiset näkevät muutokset melkein samanaikaisesti. Ei versioiden tallentelua tai niiden kanssa sekoilua. Kätevää on tämä!

Itselläni ei odottanut luokallamme yhtään tuttua. Olen asiaa koittanut korjailla tutustumalla, tunkeutumalla ja puhumalla. Kaikki tämä sillä tavalla sopivasti, tällainen arka ja vähäpuheinen kun olen. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt menemään välillä lounaalla eri pöytään tai porukkaan, luokassa vähän sinne tai tänne istumaan ja tietenkin myös näissä ryhmissä. Ryhmiä on ehditty muodostaa useallakin eri tavalla. Välillä opettaja on määrännyt, välillä muodostettu istumajärjestyksestä ja välillä valittu itse. Olen saanut iloisesti tehdä usean eri ihmisen kanssa näitä töitä. Kyllä se aina vähän tutustuttaa ja lähentää. 

Jokaisessa ryhmässä on hieman oma tapansa tehdä työt. Tähän mennessä työt ovat olleet toki aika pieniä. Ne on hoidettu melkein yhdeltä istumalta. Kuitenkin vastuita täytyy aina vähän jakaa, asioita sopia ja toimia toimittaa. Tuntuu, että olen päässyt aina joukkoon, jossa on samanlainen tavoite työn laadusta. Ei ole hikoiltu kertaakaan turhauttavan paljon. Parikokeessakin haimme hyväksi todettua tasoa 75%. 

Tasavertaisessa ryhmässä toimiminen on ollut erilainen kokemus. Se ei ole ollut hyvä tai paha kokemus. Erilainen vain. Tai ehkä on ollut mukava huomata, että tällainenkin ryhmätyö sujuu. En nyt väitä, että olisi lähiaikoina toiminut kovin voimakkaissa valtakoneistoissa. Päinvastoin luulen, että nykyinen työyhteisöni on ollut kirkollisesta hierarkiastaan huolimatta erittäin tasa-arvoinen ja toverillinen. Työntekijöiden joukossa toki esimies ja vastuusuhteet ovat olemassa. Minäkin kai voin sanoa johtaneeni kahden hengen paria. Kuitenkin olen tämän työparin kanssa kokenut enemmänkin syvää veljeyttä kuin käskysuhteita. Samoin esimiesteni kanssa. Heitä olen ajatellut enemmän kuin isoveljinä, joiden kanssa vain on satuttu samoihin töihin. 

Vielä erikoisempi tilanne on ollut arkisessa työssä. Olen aina joskus sanonut olevani vapaaehtoisorganisaation ammattilainen. Itsensä ammattilaiseksi nimeäminen tuntuu paljolta. Sitä kuitenkin olen tehnyt monta vuotta. Olen ollut paikkakuntani ainoa palkattu työntekijä ja kaiken aikaa olen nojannut kymmenien ihmisten vapaaehtoiseen työpanokseen. Nojaaminen on siinä mielessä totta, etten olisi voinut itse koskaan tehdä vapaaehtoisten työmäärää ja ilman sitä oma työni olisi muuttunut mahdottomaksi. Samalla olen jollakin tavalla johtanut ja ohjannut tätä vapaaehtoisten työtä. Olen ollut samaan aikaan täysin riippuvainen ja kuitenkin johtanut. Mutta ehkä tällaisia riippuvaisia kaikki johtajat ovat. Osa ei ehkä vain tiedä sitä. Itselleni tämä on saanut opettaa, miten ihmisiä johdetaan. Tämä riippuvuus on saanut aikaan arvostusta, kiitosta ja kunnioitusta tekijöitä kohtaan. Eivät he tietenkään tee sitä minun kiitokseni tähden vaan koska se on heille itselleen merkityksellistä. Kuitenkin arvostus, kiitos ja kunnioitus ei ainakaan masenna vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Arvostus, kiitos ja kunnioitus. Vielä kun osaisi aina puhua ja kuunnella. Silloin pärjäisi jo aika hyvin näissä elämän ryhmätöissä. Ja näitä pitäisi jaksaa viedä töistä ja koulusta paljon useammin ihan kotiin asti. Yritetäänkö kaikki panostaa enemmän kodin ryhmätyötaitoihin ja erityisesti siihen omaan osuuteemme?