64# Kevät toi kokeet

Ensimmäisen vuoden hoitajaopiskelijoille kevät tulee aikaisin. Ulkona kevään merkkejä ei lumen ja lumisateen alta näy. Kuitenkin selkeinä päivinä aurinko lämmittää ja lumi on alkanut sulaa siellä täällä. Ehkä kevät tulee ulkonakin. Meille koulussa kevät kuitenkin tulee nopeasti. Viiden viikon harjoittelu alkaa ennen huhtikuun puoliväliä. Sen vuoksi kurssit ja opetus ovat ravanneet kohti loppuaan jo hyvän aikaa. Talviloman ympärillä pidettiin useita eri kokeita. 

Heti tammikuussa syliini heitettiin pommi. Olin elänyt siinä uskossa, että englantia lukuun ottamatta kaikki syyskauden kurssit jäivät syksyyn. Mutta näin ei ollutkaan. Hoitotyön turvallisuuden kurssilta oli jäänyt vielä yksi osio tähän vuoteen. Tähän sisältyi lääkehoidon koe. Opeteltavana oli lääkehoidon peruskäsitteitä ja turvallisuuteen liittyviä toimenpiteitä. Koealueeksi annettiin tuntimateriaalin lisäksi muutamia satoja sivuja kahdesta eri kirjasta. Tätä alueen laajuutta monet kauhistelivat. Itse en vaivautunut kauhistelemaan. Muistelin yliopistoaikojen tenttikirjojen vuoria tuhansine sivuineen. Pari kirjaa ei tuntunut nyt kovin suurelta urakalta. Pakko kuitenkin myöntää, että tässä lääkehoidon kokeessa arveluttavalta tuntui uusien ja kummallisten termien oppiminen. Muutamaan sataan sivuun mahtuu paljon yksityiskohtaista tietoa jota ei voi ohittaa isoilla kokonaisuuksilla ja sisällysluetteloa muistelemalla. 

Tätä yritämme välttää!

Kuitenkin pelko jäi pieneksi. Koe ilmoitettiin kotikokeeksi. Silloin koepaperi julkaistaan sähköisessä järjestelmässä tiettyyn aikaan. Sen jälkeen opiskelija lataa kokeen omalle koneelleen ja vastattuaan palauttaa sen takaisin järjestelmään. Tähän kokeeseen aikaa annettiin tunti. Myöhästyneinä palautetut kokeet hylätään suoraan. Vaikka tällainen koe voi tuntia jonkun mielestä ahdistavalta, on se mielestäni tosi mukava. Kotikoe tarkoittaa mielestäni aineiston hallinnan taitojen mittaamista. Niinpä saatoin muokata kokeeseen valmistautumisen asian vaatimalle tolalle. Toinen kirja löytyi netistä ladattavana ja toisen olin onnistunut ostamaan halvalla toisen vuoden opiskelijalta. Paperikirjan luin eli selailin läpi tietääkseni ennen kaikkea lukujen sisällöt. Sen jälkeen askartelin tarralaput törröttämään tiivistelmäsivuilta ja lopun sanahakusivujen alusta. Tämän lisäksi katsoin läpi järjestelmät, joista meitä on opetettu etsimään lääketietoja. Sähköisen kirjan jätin avattavaksi tarvittaessa. Ja tämähän riitti. Kokeessa oli termien sanojen selittämistä ja oikeiden termien yhdistämistä. Lisäksi oli järjestelmistä haettavaa tietoa vaativia tehtäviä. Ei sovellettuja tehtäviä eikä yhtään vapaasti kirjoitettavaa osiota. Kokeen sisällöt olivat siis täydellisesti sopivat valitsemaani lähestymistapaan. Kovaa selaamista ja hyvin tehtyjä tarralappuja tämä vaati. Voi sitä, joka yritti vastailla vain muistinsa varassa.

Näillä värikkäillä apulaisilla pääsi pitkälle. Kyllä sivuja selatessa onneksi huomasi monien termien tarttuneen myös kurssilta ja käytännön harjoituksista. Ehkä tämä koe oli luonteeltaan kertaus.

Paljon pelottavampia kokeita ovat olleet ruotsin sanakokeet. Tai ne olisivat pelottavia, jos opettaja ei olisi vesittänyt koko hommaa kertomalla, etteivät ne juuri vaikuta loppuarvosteluun. Sanakokeiden pelottavuus liittyy niiden suoritustapaan. Meillä ne tehdään koneella. Kone antaa sanan suomeksi ja opiskelija yrittää kirjoittaa sen sitten ruotsiksi. Yhden kirjaimen virhe tarkoittaa punaista ruksia ja nollaa pistettä. Opettaja ei katso kirjoitettuja sanoja vaan ainoastaan pistemäärää. Puolikkaita pisteitä tai armoja ei tunneta. Yrittääpä siinä muistaa onko se migrenanfall vai migränanfall.

Myöskään lääkelaskenta ei ole päästänyt meitä otteestaan. Jokaisessa hoitotyön opintojaksossa on tutkinnon loppuun asti oma laskennan kokeensa. Tämä laskennan osuus on kuulemma irrallinen osa opintojakson muusta kokeesta. Näin siis laskennan kokeen epäonnistuessa ei joudu uusimaan koko kurssin koetta. Ja tietenkin myös toisinpäin. Gerontologian eli vanhustyön kurssilla koe korvataan verkkokokeella ja kotona tehtävällä esseellä. Siksi laskennan osuus järjestettiin jo ennen lomaa. Lääkelaskenta aiheutti jokaiselle omat sydämen tykytyksensä jo varsinaisella kurssilla. Siksi näitä muiden kurssien yhteydessä olevia kokeita odotettiin pienellä jännityksellä. Kuitenkin opettaja oli vakuutellut, näiden kokeiden olevan helpompia. Laskimenkin sai kaivaa esiin ja tuoda luokkaan. Ja oikeassa opettaja olikin. Kokeessa oli kaksi tehtävää samasta taustatiedosta. Piti laskea lääkepurkin riittävyys tietyllä vuorokausiannoksella. Lisäksi piti osata tablettien vahvuuden perusteella laskea tiettyjen päivien aikana saatu lääkkeen vaikuttavan aineen määrä. Eli niin helppoja laskuja, että itse kukin taisi luulla menevänsä johonkin kamalaan kompaan. Pienellä muutoksella opettaja olisi voinut vaikeuttaa koetta huomattavasti. Lääkkeiden määrä purkissa oli ilmoitettu roomalaisilla numeroilla. Asterixia lukeneet osaavat jonkin verran näitä. Mutta jos kolmenkymmenen kappaleen purkissa olisikin ollut lääkettä L määrä? Silloin olisi uusinta voinut odottaa yllättävän montaa. Opettaja oli armollisella päällä koetta tehdessään.

Toukokuussa, harjoittelun jälkeen, odottaa vuoden suurin koe. Silloin koealueena ovat kaikki ensimmäisenä vuonna opetetut hoitotoimenpiteet ja niihin liittyvä teoria. Kymmenen opintopisteen kurssilla koe voi olla huomattavan kokoinen. Kuitenkin luulen, että se vaikeampi koe järjestetään viitenä viikkona ennen tätä paperikoetta. Se on aikaa harjoittelulle, jossa toivottavasti mahdollisimman monia opetettuja taitoja päästään näkemään ja tekemään ihan oikeasti. Muutamia kokeita ehdimme tehdä ennen sitäkin. Katsotaan millä päällä opettajat niissä ovat.

50# Och samma på svenska!

Tällainen piti tehdä kouluun. En ole ihan varma, sanoinko videolla opiskelevani sairaanhoitajattareksi. Osa väittää sen tarkoittavan juuri sitä. Osa lohduttaa sen olevan vain vanhahtava ilmaus ajalta, jolloin hoitajat olivat naisia mutta voi toimia myös miesten kohdalla.

Hiki nousee selässä, kastelee paidan ja sen kyllästettyään alkaa valua alaspäin kastelleen kankaan housun saumassa. Kuumottavalla iholla tämä virta tuntuu kylmältä. Puvun takki peittää märkyyden silmältä mutta tuskin nenältä. Nyt ei oltu ruotsin kurssilla, nyt oltiin töissä. 

Kahdeksan vuotta sitten silloinen esimieheni kysyi ruotsin taidoistani. Kerroin kirjoittaneen Cum lauden. Siitä vakuuttuneena ehdotti, että voisin olla mukana lähiseudulle käynnistettävässä ruotsinkielisessä työssä. En muista nieleskelinkö. Kutsumustöissä kuitenkin on tyypillistä venyä ja yrittää yli mukavuusalueensa. Siksi suostui suuremmin vastustelematta. Ei alkanut helppo tie mutta nyt jälkikäteen voin todistaa sen kannattaneen.

Kun ruotsin luvut alkoivat yläasteella, sai meidän luokkamme ihmeellisen motivoivan ja innostavan opettajan. Ei kai seitsemännen luokan ruotsi kovin vaikeaa olekaan mutta usein ei oppimisintokaan taida olla suuri. Kun opettaja loi intoa, karttui myös osaamista. Iloisesti naurettiin maaukoille ja muillakin marjoille. Kahdeksannelle luokalle vaihtui koulu ja opettaja. Luokka ei vaihtunut. Vanha koulu vain lakkautettiin ja yhdistettiin toiseen yläasteeseen. Kovin monen ruotsin arvosana ei laskenut. Oppiminen sen sijaan loppui. Opettajaa ei kiinnostanut. Ei ainakaan liikaa. Aina välillä katsoimme Kauniita ja Rohkeita. Tunnilla. Joskus opettaja oli luokassa ja välillä ei. Tämä ehkä kuvastaa, millä tasolla ruotsin oppiminen oli. Ei kiinnostanut meitäkään. Tässä joskus sain lapsuuden kodista mukaani kaikki vanhat todistukset. Huvitti peruskoulun päättötodistuksessa tuo kiitettävä ruotsin arvosana.

Tältä pohjalta oli vähintäänkin pelottavaa mennä lukioon. Ensimmäisillä kursseilla läsnä oli melkein kauhu. Kurssikirjoina oli onneksi aiheinakin mielenkiintoisia katsauksia eri pohjoismaihin. Niitä tutki ihan mielellään ja opettajat olivat armollisia. Cum laudella poistuin siitä koulusta. Tämän jälkeen loppuikin ruotsin kielen käyttö. Opiskelijajärjestössä osallistuin kyllä aktiivisesti Pohjoismaisten ystävyysjärjestöjen konferensseihin. Näillä pääsin jäsenmaita kiertäessä Islantiin asti. Ruotsia näissä ei tarvinnut puhua, jos ei halunnut. Suomalaiset ja islantilaiset olisivat pärjänneet siinä huonommin, tanskalaisia ei kukaan olisi ymmärtänyt. Virallinen kieli olikin englanti. Näillä opeilla onnistuin sönkkäämään myös yliopiston virkamiesruotsin lävitse. Pakollisessa esitelmässä huomasin, ettei suomen kielellä pidetyissä esitelmissä opittu spontaanius ollut paras mahdollinen lähestymistapa toisella kotimaisella. Mutta läpi mikä läpi. Siitä alkoi vuosien rauha kielirintamalla.

Kunnes pääsin hikoilemaan puvun takin alle oikein urakalla. Kun ei osaa ilmaista itseään, tuntuu hölmöltä. Tyhmältä. Pelkää että niin toisetkin ajattelevat. Turhauttaa kun ei osaa selittää asioita vivahteikkaasti ja kauniisti. Tai edes selvästi. Tai riittävällä tavalla. Tai edes selittää. Näitä hikoillessani, kohtasin kuitenkin kärsivällisen ja ymmärtäväisen joukon. Pohjanmaalla kielirajat ovat jyrkkiä. Kunnan, kylän tai tontin raja voi vaihtaa kielen täydellisesti. Niin täydellisesti, ettei keskinäistä ymmärrystä ihan helposti löydy. Voin kuvitella, kuinka alhainen motivaatio näiden paikkakuntien kouluissa on ollut suomen tunneilla. Käytännön harjoitusta on saatu vähintään yhtä vähän kuin oman yläasteeni ruotsin pänttääjät. Kanssani eivät istuneet pääkaupunkiseudun sujuvan kaksikieliset vaan Pohjanmaan kielirajoihin törmänneet ruotsinkieliset.

Kyllä nämä ihmiset suomea osasivat. Osasivat oikeastaan hyvinkin. paremmin kuin minä ruotsia. Ainakin osa heistä. Mutta he ymmärsivät kuitenkin täysin kokemukseni kömpelyydestä, ilmaisun niukkuudesta ja jatkuvasta sanojen etsimisestä. Riitti hyväntahtoista ymmärrystä myös alkuun esiin pyrkiville A2-saksan sanoille. Kärsivällisesti kuuntelivat, täydensivät, kertoivat oikeat sanat ja niin edelleen. Välillä mentiin nettiin, kun kukaan ei tiennyt mitä jokin on toisella kielellä. Aika, rohkeus ja hiki tuotti hiljalleen tulosta. Jossakin vaiheessa kykenin kohtuullisella tavalla toimimaan myös ruotsiksi. Rajatkin tulivat vastaan ja suuret luuloni ammuttiin alas, kun luotettu henkilö ehdotti myöhemmin, että kyllä pitemmät puheet voitaisiin edelleen kääntää tai tulkata. Itse kirjoitettu ei ollutkaan ihan selkoruotsia. Vaati oppimista tunnustaa, ettei lopultakaan osannut kuten tahtoisi. Osa-aikainen kielikylpy on vaikea asia. Paljon olisi saavuttanut, jos olisi muuttanut kielirajan taakse ja lopettanut työnteon suomen kielellä. Monta kertaa muistelin lukio aikana tehtyä kesäreissua Reininmaalle ja paikallisessa koulussa vietettyä kuukautta. Siellä kieltä ei voinut vältellä ja viikon aikana unohtaa.

Eikä vain se, että olisi pitänyt osata ruotsia. Olisi pitänyt vähän osata murrehirmujenkin kieltä. Vaikka moni yritti kärsivällisesti puhua kirjakieltä, ei aina voitu välttyä täydellisiltä väärinymmärryksiltä. Juuri vapaat vuorovaikutustilanteet olivat lopulta niitä kaikkein haastavia. Ammattikielen sanasto ja jopa ääntäminen alkoi löytyä toiston ja harjoituksen kautta. Mutta kodeissa tai ihan vaikka kirkkokahvilla huomasin olevani välillä ihan pihalla. Kun ei ihan ymmärrä, joutuu keskittymään koko ajan sataprosenttisesti. Se vie voimia. Kun ei sittenkään ymmärrä, turhauttaa. Olen onnellinen siitä, että tähänkin työhön lopulta löytyi ihan äidinkielinen tekijä. Kuitenkin kokemus oli hieno ja tärkeä. Samalla itsestäni tuli kielitaistelija.

Uskon, että itärajalla ruotsin kielen opiskelu voi turhauttaa. Kokemuksesta tiedän, miten se turhauttaa länsirannikollakin. Kuitenkin ruotsin kielen jonkinlainen osaaminen tässä maassa on hyvä. Melkein sanoisin välttämätön. Keksin tälle kaksi syytä. Syiden painoarvo vaihtelee maantieteen mukaan. 

Meillä on laaja ruotsinkielinen kansanosa. Huomattava osa heistä ei ole kaksikielisiä. Osa on. Loputkin kyllä usein ymmärtävät, osaavat ja pystyvät. Tai sitten eivät. Pienet lapset harvoin. Opiskele itse ruotsia vähän vastentahtoisesti koulussa, asu koko ikäsi suomenkielisellä paikkakunnalla, käy kaikki koulusi ja opintosi suomeksi, mene suomenkieliseen työpaikkaan ja avioidu suomenkieliseen sukuun. Käy ostamassa kymmenen vuoden välein auto ruotsinkieliseltä paikkakunnalta. Kokositko tuon autoreissun hankalaksi? Tällainen pelkistys ei ole kauhean kaukana monen pohjanmaalaisen elämästä. Kielet tulee vain vaihtaa toisinpäin. Kyse ei ole tahdosta vaan taidosta ja ennen kaikkea tottumuksesta. Käyttämättömänä kielitaito kuolee. 

Hoitoalalta muistelen kauhulla jokin aika sitten käytyä keskustelua Vaasan keskussairaalan päivystyksen siirtymisestä Seinäjoelle. Kyllä Seinäjoellakin jokainen hoitaja ja lääkäri on suorittanut tutkintonsa vaatimat kieliopinnot. Mutta mitenköhän on taitojen kanssa? Menisitkö sinä kovin mielelläsi ruotsinkieliseen sairaalaan? Tai millaista on mennä sairaalaan ulkomailla? Terveydenhoitoon hakeutumiseen liittyy yleensä jotain epävarmuuksia. Silloin ollaan poissa omasta arkiympäristöstä ja mukavuusalueelta. Voi jos silloin ei saa äidinkielistä apua. Jollain tapaa tämä tietenkin pätee monille muillekin elämän alueille. Terveydenhoidossa tämä tarve osata kieltä korostuu. Samalla se tietenkin maantieteen mukaan vaihtelee.

Toinen syy osata kieltä liittyy ymmärrykseen. Ei puheen mutta historian ja kulttuurin tajuun. Kieli liittyy aina kulttuuriin ja historiaan. Siksi kai puhutaan äidinkielestä. Se mikä tulee äidiltä, on vahvasti osa meitä. Maallamme on vahva yhteys Pohjanlahden toiselle puolelle. Yksi tapa ymmärtää tätä tulee kielen kautta. En ole tarpeeksi viisas sanoakseni, voisiko tätä kulttuuriyhteyttä ja sen ymmärrystä synnyttää muutenkin kuin kielen kautta. Ehkä. Haluaisin kuitenkin väittää, että kieltä ei voi täysin ulkoistaa tästä ymmärryksestä. Suosittelen jokaiselle Yleisaradion sarjaa Suomi on ruotsalainen. Siinä käydään läpi tätä vuosisataista symbioosia. Samalla nimellä löytyy myös kirja. Löytyy kirjastoista.

Kuusi opintopistettä tuskin tekee meistä sairaanhoitajaopiskelijoista ruotsin kielen taitajia. Kuitenkin tämä kahteen eri kurssiin jaettu sisältö on tunnustus siitä, miten hoitoalalla kieli on tärkeä. Luulen, että nyt tammikuussa alkanut ensimmäinen kurssi on yksi meitä eniten jännittävistä. Itseltäni katosi kaikki jännitys ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli iloisesti suomenkielinen. Ei siis pienintäkään pelkoa murrehurjastelusta. Kielioppia on käyty aina harjoitusten ohessa läpi. Pääpaino on kuitenkin sanastossa ja käyttörohkeudessa.

Ensimmäisellä tunnilla opettelimme itsestämme kertomista. Tässä kohtaa mielessäni vilahti ajatus pyytää hyväksilukua. Toisella tunnilla aloimme kuitenkin käydä läpi ihmiskehon osia. Ruumiin ja veren olisin osannut. Ehkä käden. Muuten oltiinkin vierailla vesillä. Tarpeelliset opinnot edessä.