Avainsana: rahat

Julkaistu

133# Mikä siellä kotihoidossa mättää!

Yle julkaisi viime viikolla uutisen kotihoidon huonosta tilasta. 

Olivatko syynä huonot työntekijät vai liian kova kiire? Näihin asioihin keskustelu yleensä pelkistyy, kun kysellään hoitoalalla ilmenneiden ongelmien syitä. Huonoista työntekijöistä puhuvat asiakkaat ja heidän omaisensa. Kiireestä puhuvat työntekijät. 

Nämä kaksi tietenkin liittyvät toisiinsa. Kiire lisää sitä, minkä vuoksi työntekijät koetaan huonoiksi. Aikaa hyvin tehdylle työlle on vähemmän. Kiire myös lisää henkilöstön vaihtuvuutta, koska moni hakeutuu eri tehtäviin tai eri alalle turhauduttuaan arjen realiteetteihin. Uusien työntekijöiden perehdyttäminen ja perehtyminen vie aikaa ja kokemuksen kerryttäminen vielä lisää. Tämä on todellinen ongelma monessa paikkaa ja valitettavasti itseään ruokkiva ilmiö. Suuri vaihtuvuus lisää muiden työntekijöiden kuormitusta ja lisää vaihtuvuutta. Esimiestyöllä ja työyhteisöllä voidaan jonkin verran asiaan vaikuttaa. Mutta kyse on myös resursseista.

Harjoittelun kokemuksin mietin epämääräisen kiireen lisäksi kolme asiaa, jotka mahdollisesti painavat kotihoidossa. Ainakin niillä mahdollisuuksia aiheuttaa haasteita.

Palveluiden hajaantuminen

Olisi suurenmoista, jos kotihoidon asiakkaana oleva henkilö voisi hankkia kaikki palvelunsa samasta yksiköstä. Se majailisi sellaisessa pienessä toimistossa, jossa kaikki tuntisivat toisensa ja tieto kulkisi. Olisi lähihoitajat ja sairaanhoitaja. He olisivat aina samat, eikä asiakkaan ovelle koskaan tulisi uusia tai vieraita kasvoja. Tiimiin kuuluisi myös kodinhoitaja, joka kävisi siivoamassa, auttamassa ulkoiluissa ja keksisi vähän virikettä kodin sisällä. Toimiston kalustoon kuuluisi myös yleismies Jantunen. Hän menisi paikalle lumitöihin, haravoimaan tai tekemään pientä remonttia. Toimiston keskellä olisi myös lääkäri, fysioterapeutti, haavanhoitaja, diabeteshoitaja ja muistihoitaja. Nämä kaikki pysyisivät aina samassa tehtävässä ja työpaikassa. Ainakin niin pitkään kuin asiakas heitä tarvitsee. Kaikki puhuisivat iloisesti keskenään. Koskaan ei jäisi välittymättä kokonaiskuva kotihoidon arvokkaan asiakkaan tilanteesta ja tarpeesta. 

Tosielämässä lähihoitajat ja sairaanhoitaja kyllä löytyvät toimistolta. Hyvässä tilanteessa yksikkö käyttää tiimijakoa niin että samat ihmiset pyrkivät käymään samojen ihmisten luona. Lääkäri on etänä, usein toisella paikkakunnalla. Muut erityisalojen osaajat pitävät majaansa jossakin terveyskeskuksen ja sairaalan kaltaisessa paikassa. Asiakkaan luona voi käydä yksityinen kotiapu ja sen lisäksi kunnan aputyömies ja erillinen lumenluontipalvelu. Ruuan voi toimittaa vielä yksi toimija lisää. Kukaan ei tiedä mistä edellinen kävijä on asiakkaan kanssa puhunut. Tästä välittyy varmasti tehoton ja tietoa hukkaava vaikutelma niin asiakkaalle kuin omaisillekin. Eikä se varsinaisesti lisää tiedon liikkumista ammattilaiselta toisellekaan.

Palvelutarpeen jatkuvat muutokset

Kotihoidon asiakkaat ovat jatkuvasti huonompikuntoisia. Kotona halutaan olla sekä oman että omaisten päätöksen kannattelemina. Pitkään siitä tulee myös rahallisia säästöjä. Kotihoito ei tarjoa kaikille samankokoista pakettia. Kotihoidon asiakkaaksi voi ylipäätään tulla vasta täyttäessään tietyt kriteerit. Sen jälkeen hoidon tarve arvioidaan ja päätetään samojen kriteerien perusteella. Niitä pyritään pitämään riittävinä. Kuitenkaan vahinko ei tule kellokaulassa eivätkö palvelut aina pysy perässä. 

Mitä paremmassa kunnossa asiakas on, sitä harvemmin hänen luonaan käydään. Joillakin ainoa palvelu saattaa olla esimerkiksi sairaanhoitajan käynti kerran neljässä viikossa. Jos on pärjäävä luonne, yksin tai jo aavistuksen muistamaton, voi neljässä viikossa kunto huonontua ilman että kukaan saa tietää siitä. Ärhäkkä infektio voi kaiken muun lisäksi vaikuttaa hyvässä hoidossa olevaan muistisairauteen yllättävän voimakkaasti. Joskus kynnys tarttua puhelimeen on korkea. Myös palveluiden hajaantuessa eri paikkoihin, voi välillä olla vaikea pysyä mukana siinä, mitä kaikkea oikeastaan voisi kotiin saada ja mistä.

Kotihoidon asiakkaiden ja omaisten tulisi yhdessä hoitajien kanssa pyrkiä ennakoimaan tulevaisuutta mahdollisimman hyvin. Yleensä palvelutalopaikkoihin on pitkät jonot. Paikkaa kannattaa alkaa hakemaan mieluummin ajoissa. Hoitajat osaavat kertoa, millaisilla kriteereillä paikan voi saada. Myös apuvälineiden ja turvaleitteiden kanssa kannattaa olla etukenossa liikkeellä. Liian moni ikäihminen on joutunut viettämään yönsä lattialla, koska ei ollut koskaan ennen kaatunut. 

Särkymävaran vähyys

Kotihoidossa asiakkaiden palveluntarve elää. Samoin tekee asiakasmäärä. Kuitenkin henkilöstön määrä pysyy yleensä varsin vakiona. Uusi haava diabeetikon jalassa, leikkauksesta kotiutuva asiakas, peräkkäisinä päivinä tulevat ilmoitukset lääkeannostelijaan jääneistä lääkkeistä tai omaisen ilmoitus ettei jaksa enää huolehtia puolisonsa peseytymisestä. Nämä kaikki lisäävät kotihoidon tiimin kalenteriin useita käyntikertoja viikkoon tai jopa päivään. Välillä käyntimääriä ja käyntien kestoja tietenkin voidaan myös vähentää palveluntarpeen pienentyessä. Välillä niinkin käy. Haavat paranevat, leikkauksen rajoittama kunto kohenee, lääkkeet osataan, muistetaan tai tahdotaan taas ottaa ja puoliso ilmoittaa saaneensa jonkun muun omaisen avukseen. Tai sitten uusi asiakas on vain paremmassa kunnossa kuin listoilta poistunut entinen asiakas. 

Kun liikkuvaan työn määrään lisätään vaihteleva määrä tekijöitä, on sotku mahdollisesti kova. Ei ole tavatonta, että kotihoidossa jäädään välillä kotiin. Sairaslomia tulee kaikkialla mutta hoitoalalle ei ole jäänyt montaa suojatyöpaikkaa, josta voisi olla pois kuin tyhjää vain. Poissaolijaa kaivataan nopeasti ja sijaiset ovat kuulemma tiukassa. Aamulla ei voida päättää kenen annetaan jäädä puurotta tai kenelle ei ehditä viedä lääkkeitä. Jotain voidaan toki järjestellä ja sairaanhoitaja voi parhaimmillaan jopa siirtää jotain seuraavaan päivään. Kuitenkin usein sama määrä töitä tehdään vain pienemmällä kokoonpanolla. Silloin toivotaan, ettei tule kovin montaa turvapuhelinhälytystä.

Tällainen apologia. Aiotko sinä kysellä kuntavaaliehdokkaaltasi terveydenhuollon asioista? Myös muusta kuin kotihoidosta saa esittää huolensa.

Julkaistu

125# Varhainen joululahja

Posti toi kirjeen vielä näin joulun alla. Monien viimehetken alennuksia lupaavien lehtien ja joulukorttien seasta erottuivat valkean byrokraattikuoren sanat: Työllisyysrahasto. Taas oli jossakin urakoitu päätös tulevan vuoden rahanjaosta.

Jo kesällä puhuimme esimiehen kanssa alkavan vuoden selväksi. Ilman muuta luvattiin elokuuhun asti virkavapaata opintoja varten. Virallisesti pyyntö käsiteltiin marras-joulukuun vaihteessa. Sen jälkeen oli aika lähestyä Työllisyysrahastoa. Vaikka varoittelivat sivuillaan kovista käsittelyjonoista vuodenvaihteen lähestyessä, päätös ehti hyvin jouluksi. Tässä tietenkin auttoi se, että työnantaja oli käynyt jo oman anomukseni jättöpäivänä vahvistamassa asian omalta osaltaan. Työnantajan kun täytyy täyttää muutama lyhyt sivullinen lomakkeita, joilla varmistetaan kaiken olevan kuten hakija väittää.

Kuorta avatessa ei tietenkään tarvinnut enää jännittää. Sama viesti oli tullut jo viikkoa aiemmin asiointipalveluun ja ilmoitus siitä sähköpostiin. Tuota viestiä availlessa kyllä jännitti. Asian piti olla täysin selvä mutta hakemuksen jättämisen jälkeen nousi silti pieni pelko. Mitä jos jostakin syystä tukea ei tulisikaan? Tuhannen euron pudotus tuloissa ei olisi ollut hyvä joululahja. Tämän pelon syntyyn vaikutti sekin, että vuosi sitten muotoseikan vuoksi tuli ensi kielteinen päätös. Tosin uusintahakemuksella sekin ongelma hoitui. 

Mutta siinä ne olivat. Tammikuusta elokuuhun. Tutut numerot. Ei ole opiskelijan hyvinvointi kasvanut vuoden aikana. 1494 kuukaudessa. Siitä toki valtiovalta perii oman osuutensa ja käteen tulee joitakin satoja euroja vähemmän. Kirjoitin tästä menettelystä muuten aikaisemminkin, jos joku nyt kiinnostuu tästä mahdollisuudesta. Kesäkuun jälkeen kuukaudet onkin sitten käytetty ja täytyy alkaa keksiä jotakin muuta. Kuitenkin tieto kuuden kuukauden talouden turvaamisesta tuntui hyvältä. Joulu on saamisen aikaa.

Mutta onpa joulu myöskin antamista. 4. adventtisunnuntaina tein pitkästä aikaa papin töitä. Olin luvannut vähän keventää sijaiseni joulunaikaa. Lupasin tuon sunnuntain, jota itse olisin aina toivonut vapaaksi. Seurakuntatyö kun on vähän sellaista, ettei joulun ehdi pitää lomaa. Saa olla hyvin tyytyväinen siihen, jos onnistuu työnsä rytmittämään niin, että ehtii viettää kotona hieman joulua perheen kanssa. Siis ilman, että joutuu samalla salaa miettimään seuraavia tilaisuuksia. Yleensä joulua edeltävä ja seuraava sunnuntai ovat aina töitä, ennen aattoa kierretään kodeissa ja varsinaisina päivinä on useampia tilaisuuksia. Kiireen sijoittuminen riippuu vähän siitä, missä kohtaa viikkoa joulupäivä on. Joulun aikana ihmiset ovat kenties jopa tavallista kiitollisempia tehdystä työstä ja oma seurakunta on perinteisesti ojentanut jossakin vaiheessa pienen muistamisen. Kuitenkin kontrasti jouluna vuorotonta työtä tekevän ja muiden ihmisten välillä on poikkeuksellisen suuri. Jouluna tai uutenavuotena kun monet saavat viettää ainakin muutamia ylimääräisiä vapaita. Vuosien kertyessä itseäni joskus tökkii, ettei joulun aikoihin voinut usein pitää edes viikkovapaita. 

Nyt annoin sijaiselleni hieman paremman mahdollisuuden valmistautua jouluun ja toivottavasti myös viettää joulua kotona. Toki juuri jouluksi tiukentuneet rajoitukset taisivat muuttaa kaikkien suunnitelmia. Iloisin mielin sain kuitenkin vetää vanhat kengät ensimmäistä kertaa jalkaan syyskuun jälkeen. Hieman yli yksitoista tuntia siinä matkoineen meni. Paluumatkalla kappeliseurakunnasta kävin vielä häiriköimässä ystäväperheen lampolassa joulukuvan ottoa ja vaihdoimme joululahjat. Kotiin saapuessani muu perhe katsoi iltapesujen jälkeisenä tapanaan joulukalenterin jaksoa televisiosta. Kello kertoi iltarytmin menneen aika lailla häräntakapuolta. Vaimon katse kertoi, ettei ollut ollut ikävä näitä pitkiä pyhäpäiviä.

Ehkä vuoden varsinainen joululahja oli saatu jo aikaisemmin. Laskeskelin siinä, että olen tänä vuonna ollut kotona 23 sunnuntaita viime vuotta enemmän. Aika monen vuoden ajan olen ollut joka toisen sunnuntain aamusta iltaan poissa.  Nyt kun sitä ei ollut pitkästä aikaa tehnyt, ymmärsi paljon paremmin vaimon katseen sisällön. Puolikas viikonloppu ei ole ihan kokonainen. Eikä tietenkään ole koskaan ollut poissuljettua, että niihin lyhyihin pyhäpäiviin tulisi jotakin pientä lisää. 

Tänä vuonna käteen tuli noin puolet vuoden 2019 ansioista. Kesällä kun Työllisyysrahasto ei muistanut tilinsiirrolla mutta lyhyet kesätyöt paikkasivat sitä hieman. Niukemman talouden vastineeksi on kuitenkin ollut vähintään kaksinkertainen määrä aikaa. Se aika on näkynyt monella tapaa. Erityisen kauniisti se on pilkahtanut ajoittain vaimon silmissä. Näin erityisesti niinä monina sunnuntaina kun olemme saaneet koko perheellä istua yhdessä kirkon penkeillä, lähteä sieltä yhdessä kiireettömästi syömään lounasta ja viettämään kokonaisen viikonlopun toista päivää. Kerran tällaisen päivän iltana katsoin sattumalta juuri oikeaan aikaan kelloa ja tilanteen tajutessani sanoinkin ääneen: siellä se on lähdössä kohta kotimatkalle. Syvä, hiljainen, tyytyväisyys paistoi katseena takaisin. Joulua pitkin vuotta. Täytyypä luvata piakkoin tuurata toinenkin pitkä sunnuntai. Suon tuon tyytyväisen katseen toteutuvan välillä myös toisten kotona.

Julkaistu

119# Aikuisopiskelun ilot ja surut

Tämä kuva paljastaa hyvin aikuisopiskelun yhden oireen. Garminin hihna on rikki eikä sitä ole kiire vaihtamaan. Jos jokin ei ole välttämätöntä nyt, voi senkin hinnan toistaiseksi säästää.

Kyllä aikuisopiskelijan kelpaa, ajattelin tässä harjoittelun kääntyessä loppupuolelle. Ympäri maata myrskysi ja satoi. Jossakin kaatui puita ja talouksia jäi sähköttä. Ilmeisesti osastollakin oli paljastunut pari ikkunaa vuotaviksi yksilöiksi ja kiinteistöpuolen väki kävi niitä korjailemassa. Tyytyväisenä käärin kasaan vedenpitävää laukkuani. Kuitenkin vaatteiden ja erityisesti kenkien suhteen en tuntenut samaa tyytyväisyyttä. Kellon käydessä puoli seitsemää aamulla, päätin heittää vielä vähän vaihtovaatetta laukkuun. Kaikki oli valmista luonnonvoimien kohtaamiseen. Tympeä pyöräily siitä oli tulossa. 

Silloin ovi aukeni ja hämärästä huoneesta kuului kuiskaus:

– Et kai mee pyörällä? En mä autoa tänään tarvi.

Hyvin tyytyväinen mies nappasi avaimet ja lähti kohti sairaalaa. Harvoja pyöräilijöitä ohitellessani tunsin suurta onnea aikuisopiskelijan elämästä.

Tietenkin parikymppisilläkin meidän luokallamme on autoja. Mutta ei kaikilla. Ennen kaikkea mielikuva autoilevasta opiskelijasta peilautuu päässäni edelliseen opiskeluaikaani. Silloin vain ani harvoilla tuntemillani oli auto. Toki pääkaupungin olosuhteet olivat erilaiset ja varsinkin talvella autosta taisi olla usein enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Auto ei tietenkään ole ainoa hyöty aikuisempana tehtävissä opiskeluissa. Mutta se ehkä hyvin kuvaa kokonaisuutta. Sattuupa olemaan niinkin, että auto on jo maksettu. Tosin vastaavasti se on vanha. Kuitenkin auto edustaa meidän perheessämme yhtä vakiintunutta palasta. Moni muukin asia on vakiintunut. Toki nytkin opintojen myötä on auennut monenlaisia kysymyksiä, jotka koskevat tulevaisuutta. uuden oppiminen on irrottanut tutuista rutiineista ja monet ihmiset ovat kutsuneet pois totutusta kuplasta. Kuitenkin monet asiat ovat vakaasti paikoillaan. Elämä ei pyöri opintojen ulkopuolella oman paikan hakemisen tai parinmuodostuksen ympärillä. Sitä myötä monia tunne-elämän myrskyjä ei tarvitse taas kokea. On rauhallista opiskella.

Muu elämä asettaa myös opinnot sopivan kokoiselle paikalle. Niistä ei kykene ottamaan liikaa stressiä, kun on niin paljon muutakin huolehdittavaa kotona ja muussa elämässä. Olla opiskelija, ei ota koko elämän kattavaa paikkaa. Kouluun liittyvät asiat täytyy vain hoitaa riittävän asiallisella tavalla silloin kun sitä vaaditaan. Vaikka tehtäviä tänäkin syksynä on melkeinpä jatkuvasti tehtävänä, ei missään vaiheessa ole iskenyt sellainen olo, että koko ajan olisi jotakin kesken. Tämän tunteen muistan edellisten opintojen loppuajoilta ja olen hyvin tyytyväinen sen puuttumisesta. Myös luottamus omiin kykyihin on saanut vuosien varrella kasvaa eivätkö koulutyöt näyttäydy ylipääsemättömiä mörköinä.

Tietenkin taakse jääneet vuodet näkyvät jollakin tavalla myös harjoittelussa. Olisihan se noloa jos varhaiskeski-ikäinen mies ei osaisi mennä ajoissa töihin ,tervehtiä ja muutenkin puhutella ihmisiä järkevästi, kysyä tarvittaessa ja kaiken kaikkiaan hoitaa kaiken asiallisesti ja luotettavasti. Vaikka tämä on itsestään selvää, on se tullut ohjaajien taholta mainituksi myös ohjaavalle opettajalle. Luultavasti havainto on, että osa nuoremmista vielä näitä taitoja opettelee. Se heille sallittakoon ja eipä sitten puhutakaan edellisten opintojen aikaisista harjoitteluista. Oppia on tullut niistä ajoista.

Aikuisopiskelijalla on usein myös talous jollakin tavalla tasapainossa. Kirjoitin siitä vuosi sitten enemmän. Näin ainakin jos opinnot on aloittanut sopivassa kohtaa ja on jollakin tavalla osannut valmistautua. Meillä tuo valmistautuminen tarkoitti tukisummien selvittämistä ja yhteistä keskustelua siitä, minkä muotoiseksi ja kokoiseksi elämä täytyisi joksikin aikaa asettaa. Aikuisella opiskelijalla on mahdollisuus tukiin, joiden rinnalla parikymppisten opintotuki kalpenee pienuuden häpeästä. Tietenkään se ei kestä vertailua työelämän ansioihin mutta tekee elämän mitoittamisesta helpompaa. Omat mahdollisuutensa on niillä, jotka tekevät työtä opintojen ohella. Silloin vaihdon välineenä on tietenkin aika mutta taloutta on mahdollista pitää kunnossa. Lisäksi aikuisopiskelijan etuna on jo olevien hyödykkeiden määrä. Kaikkea ei tarvitse jatkuvasti olla ostamassa. Moni satunnainen tai vakituinen harrastus jäisi aloittamatta, jos välineet pitäisi ostaa nyt, saatikka opintotuella eläessä. Samoin on monien muiden kotona olevien asioiden kanssa. Tietenkin tämän asian toisena puolena on toive, ettei mitään suuria yllättäviä rikkoutumisia, remontteja tai uudelleen hankkimisia tarvitsisi tehdä vähään aikaan. Se mistä emme ole suostuneet karsimaan ovat lasten menot ja lasten kanssa tehtävät asiat. Jos käytettävissä oleva tulovirta ei riitä, kuten lomakautena tai todennäköisesti tulevana jouluna, silloin syödään aiemmin säästetystä kuormasta. Kuormasta syömistä auttaa se, että olemme talouskasvun näkökulmasta aina olleet huonoja kansalaisia. Elämme aika pienellä kulutuksen liekillä. Silloin kuormakin kestää pitempään syödä.

Voisi kuvitella, että taloutta suurempi ongelma aikuisopiskelijalla on aika. Niin ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan, jos tekee laillani viisaasti ja heittäytyy täysaikaiseksi opiskelijaksi. Tietenkin koulu ja sen päälle itsenäiset tehtävät vievät aikaa. Kuitenkaan ajan tarve ei ole mitään verrattuna työelämän vaatimuksiin. Harjoittelussa päästään jo lähellä mutta siinäkin ovi sulkeutuu perässä ja lehmän hermojen seassa keitetty aikuisopiskelija saa keskittyä täysillä kotielämään. 

Mitkä sitten ovat ne murheet? Tämän viimeisimmän harjoittelun aikana nekin iskivät. Olemme vuosia olleet siinä hyvässä tilanteessa, että joku voi aina jäädä kotiin, jos lapsissa sairastetaan. Kaikki on ollut vain järjestelystä ja siirtämisestä kiinni. Tuota vapautta saattaisin joskus jopa kaivata. Myöskään kouluopetuksessa ei ole niin väliksi jos on poissa päivän sieltä tai toisen täältä. Järjestelemistä helpottavat lukujärjestyksessä säännöllisesti olevat tyhjät päivät. Nyt sisätautien harjoittelussa päällemme iski ensimmäistä kertaa se, mikä monissa perheissä lienee liiankin tuttua: Lapsi sairastaa ja molempien aikuisten pitäisi olla jossakin. Mietin tilanteen kehittyessä, miksi tällaista ei tullut perushoidon harjoittelun aikana. Muistin, että koko maa oli silloin kotona koulussa. Sehän olisi voinut olla meillekin kammottava tilanne mutta niinpä sattui toinen aikuisemmekin olemaan kotona. Ei tainnut kuitenkaan olla helppo yhtälö mutta ei mitenkään estänyt harjoittelua. Nyt onneksi saimme asiat pienellä venymisellä järjestymään. Lopulta pelastukseksi tuli aikataulutus. Sairaus iski vasta aivan harjoittelun viimeisinä päivinä. Tunteja tehtäväksi oli vähän ja aikaikkunaa runsaasti. Oli kannattanut ahnehtia yövuoroja ja muutenkin tiiviitä viikkoja aikaisemmin. Kun osastollakin löytyi ymmärrystä, oli tilanne melko helposti luovittavissa. Neljä viikkoa aiemmin olisi tullut vakavia ongelmia. Pieni muistutus elämään, jossa suurin osa työssä käyvistä joutuu selviämään. Meille tämä oli uutta. Ehkä olemme vähän enemmän taas aikuisten elämässä sisällä.

Julkaistu

91# Opiskelija työntekijänä

”Hei. yritin tavoitella sinua. Kesän ajalle olisi töitä tarjolla. Soitteletko kun kerkeää.” Tällä pienellä viestillä synnytettiin yllättävän iso sisäinen kamppailu. Laajan pähkäilyn päätteeksi olin hyväksynyt ajatuksen, että ihminen voi olla kesän töitä tekemättä ja rahaa tienaamatta. Mielessä oli ehtinyt kulkea käytettävissä olevien säästöjen ja säästökohteiden matematiikka. Samoin oli täytynyt löytää tasapaino laiskottelun syyllisyyden ja kotona vietettävän ajan hyötyjen kanssa. Kaikkien näiden asioiden kanssa viivan alle ajatuksissa oli syntynyt riittävän positiivinen lopputulos. Päätin olla tyytyväinen lomalainen. Alkoi pitkän työlistan toteutus ja samalla kodin lähiympäristössä tehtävien aktiviteettien suunnittelu. Kuten kerrottu, päädyin jopa tapettikaupoille. 

Ja ihan varoittamatta puhelimessa olikin erään remppatauon aikana odottamassa vastaamaton puhelu ja lukematon viesti. Keväisen harjoittelupaikan palveluesimies. Suomeksi pomo. Ilmeisesti oli toteutumassa keväällä uumoiltu tilanne, jossa sijaiskielto ei voi koskea kesätyöntekijöitä. Sen parempi meille opiskelijoille. Mutta samalla iski kriisi. Toisaalta syntyi suuri ilo. Oli hienoa saada näin kuittaus hyvin tai ainakin tarpeeksi kohtuullisesti hoidetusta harjoittelusta. Viiden viikon aikana en ollut onnistunut jättämään itsestäni toivotonta vaikutelmaa. Viestin perusteella jopa päinvastoin. Mahdollisuus päästä lyömään jalkaa ovenväliin tulevaisuutta varten innosti myös. Silmissä näkyi mahdollisuus vaihteluun kotikesäksi ajautuneen loman vastapainoksi. Vähintään toiseen silmään syttyi myös euron kuva. Kesäraha olisi tervetullutta, sanoi järki. 

Mutta. Entä koko kesän suunnitelma levätä, olla kotona ja viettää aikaa perheen kanssa? Miten kävisi vaatimattomien suunnitelmien pienistä kotimaan matkoista? Toteutuisiko edes puolet suunnitelluista kodin pienistä mutta tarpeellisista huoltotöistä? Ajatus kesätöistä oli siis muutakin kuin mieltä hyvästi hivelevä. 

Kuten aina, täytyi pitää pieni palaveri henkilökohtaisen neuvojan kanssa. Takaisinsoiton askelmerkeiksi asetettiin hajanaiset suunnitelmat tietyiksi jaksoiksi kesää. Ristiriitaisin ajatuksin pakenin puhelimeen remontin alta kerättyjen tavaroiden sekaan työhuoneeseen. Ajatus kieltäytyä mahdollisesti tarjottavista kesätöistä tuntui kamalalta. 

Mutta mikä hienous! Taloon oli ilmaantunut yllättäen kova tarve yhden työvuorolistan ajalle. Eli tarjolla oli kolme viikkoa. Katsoin päivämäärät vähälle käytölle jääneestä kirkon kalenterista. Ei kriittisiä päiviä, eikä meno suunnitelmia. Tapetoinninkin kuvittelin tulevan valmiiksi. Lupasin suorilta. 

Reilun viikon päästä soitin tutun oven vieressä ovikelloa 06.50. Vakiintunein ottein desinfioin kädet hissillä ja painelin itseni oikeaan kerrokseen. Aavistuksen omaisessa aamuhämärässä kävin viemässä vakiintuneet eväät taukohuoneen jääkaappiin ja matkalla miesten pukuhuoneeseen huikkasin huomenet kansliaan. Tutut naamat vastasivat iloisesti. Kolme viikkoa ehdin olla poissa. Seuraavana päivänä alaovi aukesi omilla avaimilla. Opiskelija oli poistunut. Työsopimuskin sen tiesi. Hoitoapulainen oli tullut tilalle.

Miten työntekijän rooli sitten eroaa opiskelijan roolista?

Työtehtävät. Opiskelijalla on harjoittelussa oma ohjaaja. Sairaanhoitoa opiskelevalla tämä on sairaanhoitaja. Näin myös perushoidon harjoittelussa. Joskus toisena ohjaajana voi olla myös lähihoitaja. Ohjaaja on vastuussa opiskelijasta. Siksi opiskelija voi ohjaajan valvonnassa tai luottamuksessa tehdä monia asioita oppiakseen. Näin perushoidon harjoittelussa opiskelija saa jakaa ja annostella lääkkeitä ja vaikkapa pistää neuloilla erilaisissa tarkoituksissa. Hoitoapulainen toimii toki vuoron vastuutyöntekijän alaisena. Kuitenkaan hän ei saa jakaa tai annostella lääkkeitä. Eikä koskea neuloihin. Tehtävät ovat siis harjoittelua helpompia. Aivan uutta ei tarvitse yrittää omaksua.

Työaika. Harjoittelussa opiskelija seuraa ohjaajan tai ohjaajien työvuoroja. Omassa harjoittelussani sairaanhoitaja teki ainoastaan päivävuoroa. Vastuuopettajan ohjeen mukaan ei harjoittelussa tehty viikonloppuvuoroja. Tämä tarkoitti itselleni viiden aamuherätyksen putkia ja sitten kahden päivän viikonloppuvapaa päälle. Kahden päivän vapaat olivat tietenkin mukavat lastenkin ollessa koulussa. Kuitenkin viisi aamuherätystä putkeen tuntuivat suhteellisen rankoilta kertyessään. Nyt töissä kalenteri täyttyy aamu- ja iltavuoroista. Lääkkeisiin koskematon apulainen ei voi tehdä yövuoroja. Kolmeen viikkoon mahtuu yhteensä kuusi normaalia vapaata ja juhannuspäivästä seitsemäs vapaa. Tällaisista yleisistä loma- tai pyhäpäivistä kun tulee aina varastoon vapaapäivä. Kolmen viikon aikana kahden päivän vapaita on kolme ja yksi niistä osuu viikonlopulle. Yksi yhden päivän vapaa on lisäksi viikolla. Pisin työputki on neljä päivää ja niitäkin putkia on vain yksi. Kolme tai jopa kaksi päivää on peräkkäisten työpäivien yleinen mitta. Kun aamuherätyksiä on siis selvästi harjoittelua vähemmän mutta niiden tilalle on iltavuoroja ja viikonlopputöitä. Niistä maksetaan syystäkin korotettua palkkaa, kyllä niistä aiheutuu aamuherätyksiä enemmän haittaa normaalille elämälle.

Työmäärä. 1000-1500 askelta. Suunnilleen sellainen matka erottaa opiskelijan työvuoron hoitoapulaisen vuorosta. Opiskelija on harjoittelussa aina ylimääräinen ja usein hän kylkee parina toisen kanssa. Näin hän saa ja hän ehtii oppia. Vähän opittuaankin, opiskelija on yhä ylimääräisenä vuorossa. Tekemistä ja kiirettä on siis aina vähemmän. Harjoitteluun kuuluu myös pysähtyminen. Välillä pysähdytään miettimään ja välillä tutkitaan sairaanhoitajan töihin kuuluvia tehtäviä toimistossa. Hoitoapulainen ei ole ylimääräinen. Hänet on laskettu tarkasti tarkkaan mitoitettuun vahvuuteen. Siksi askeleita kertyy.

Palkka. Pieni työtuokio ei ratkaisevasti pelasta kesän taloutta. Jokainen euro on kuitenkin ihan tervetullut. Oikotien palkkavertailun mukaan hoitoapulainen saa keskimäärin 1800€ kuussa. Siihen ei uraansa aloitteleva kesämies yllä. Palkan lisäksi lyhyt työputki tuo lisää kokemusta. Harjoittelussa opitut perustaidot saavat syventyä ja samalla saa opetella vuorotyöläisen perhearkea. Cv saa pieniä sivujuuria myös hoitoalan töistä. Ei tätä kuitenkaan ehkä ihan ilmaiseksi olisi mennyt tekemään.

Julkaistu

89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

Julkaistu

37# Mistä opiskelijan rahat?

Tällä viikolla opiskeluni saavutti merkittävän päivämäärän. Kyse ei ollut tentin tai opintojakson suorittamisesta. Myöskään mitään harjoittelua, ilmoittautumista tai verkkokurssia ei avautunut tarjolle. Päivämäärä ei tullut millään tapaa koulun puolesta. Päivämäärä tuli työnantajalta. 2.12. sain viimeisen palkkani tältä erää. 

Yhdeksän vuotta ja yksi kuukausi. Se on monta palkkapäivää ja melkoinen kasa euroja. Tätä syksyä lukuun ottamatta olen saanut olla täysiaikainen työläinen ja saanut sen vastineeksi täyttä palkkaa. Iso summa, jos sen saisi kerralla. Paljoa noista euroista ei ole jäänyt lojumaan. Ovat muuttuneet seiniksi ja lainoiksi. Ovat palaneet polttoaineena autossa ja sähkönä lämpöpattereissa. Osa euroista on kadonnut, eikä oikein voi sanoa, mihin ne menivät. Osa on muuttunut muistoiksi mieleen ja valokuvista katseltaviksi. Jotkut eurot ovat vaihtaneet nimeä muotoon Garmin, Ruka, Karhu, Sabatti jne. Vuosien askeesin jälkeen olohuoneeseen on ilmestynyt televisio ja pelilaite. Taitaa lokerossa olla jo neljä peliäkin. Iso tukku palkkapussin sisällöstä seisoo ulkona katoksien alla. Niillä on kuljetettu, työnnetty, vedetty ja melkein mitä vain. Osalla on opetettu ensimmäisiä pyöräilyhetkiä. Huijattu samalla tavalla kuin oma isä aikoinaan: pidän kyllä kiinni. Ja niin yli puolet lapsista pysyy jo pyörällä. Nyt talven tultua lumen seassa lojuu pulkkia ja muita laskuvälineitä. Seinää vasten on suksia ja sauvoja. Ne tosin eivät ole meidän eurojamme syöneet vaan ne tulevat aina mummulasta.

Elintaso ja rikkaus tulevat väkevänä vastaan varaston ovella. Aikoinaan ukki oli auttamassa isojen hyllyjen teossa. Pieneksi jäivät. On pusseja ja laatikoita lattialle asti. Joskus oli selvä järjestys, nyt vain äidinvaiston tieto eri kokojen sijainnista. Siinä vieressä ovat tyhjennys- ja muuttomyyntien löydöt urheiluliikkeistä ja reput nauloissa. Lattialla ovat luistimet ja saappaat. Joku euro niitäkin käyttäessä on käytetty. 

Vuosien varrella talo on täyttynyt. Vanhoista kuvista aina hätkähtää miten jotakin puuttuu. Hitaasti mutta varmasti on löytynyt kalusteita. Samalla ovat lisääntyneet niillä istujat ja makaajat. Siinä se raha näkyy. On muuttunut luiksi ja lihaksi. On muodostanut hermoja, jänteitä ja sidekudoksia. On muokannut hyvät ihot ja ihailtavat tukat. Rahan perässä eivät ole juosseet mutta rahan voimalla ovat juosseet paljon. Onneksi ruuaksi muutetulla rahalla. Ei olisi ravinteet muuten riittäneet. Mitään ei ole puuttunut. Mitoittaa, harkita, kieltäytyä ja säästää on kyllä pitänyt. Lapsille on täytynyt opettaa samaa. Meidän perheemme eurot ovat tulleet merkillisestä lähteestä. Toki niitä on tullut Kelalta, TE-toimistolta ja kaupungin työnantajilta. Kuitenkin suurin osa euroista on tullut niin että joku ihminen on ihan varta vasten päättänyt sen antaa. Joukko kristittyjä kaupungissa on kaivanneet itselleen pastoria niin paljon, että ovat nuo yhdeksän vuotta olleet valmiit siitä maksamaan. Koskaan en ole tiennyt, kuinka paljon kukin on antanut. Eivät ole kertoneet, enkä ole kysynyt. Osa on saatu valtakunnan yhteisestä kassasta. Kuitenkin suurin osa on tullut niiden kädestä, joiden kasvot, nimet ja elämän tarinat ovat tuttuja. Uusia antajia on tullut ja vanhoja on haudattu. ”Anna meille tänä päivänä, meidän jokapäiväinen leipämme.” 

Tämän syksyn aikana olen ollut opintojen ohella osa-aikaisesti töissä. Osuus on ollut aika suuri. Kuitenkin se on tarkoittanut leikattua palkkaa. Joustamista se on vaatinut sekä minulta että työnantajalta. Olen hyvin tyytyväinen. Moni ei ole voinut opiskella näin hyvällä rahoituksella. Opintotuen varassa olevat kertovat jäävänsä joka kuukausi miinukselle. Joustamista ja taitoa tämä yhdistelmä on kyllä vaatinut. Sanoin tässä esimiehelle, etten suosittelisi tätä kenellekään, joka on uusi töissään tai epävarmempi opiskelutaidoissaan. Eikä tämä kyllä sopisi myöskään suorittajan luonteisille. Minulle tämä on sopinut, vaikka on välillä tuntunutkin. Kotona on varmasti tuntunut enemmän.

Leikatun palkan kanssa on saanut totutella tulevaan. Riittääkö tämän verran, on ollut hyvä kysymys. Ensi vuonna se vähän vähenee. Olisi väärin sanoa, että köyhyys iskee. Virkavuosien etu on, että saan hakea opintovapaan myötä hakea aikuiskoulutuksen tukea. Se on ihan huomattava prosentti kuluneen vuoden palkasta. Käteen tuleva summa toki pienenee, mutta pysyy kuitenkin neljänumeroisena. Ainakin ennen veroja. Tosin vielä on vähän miettimättä, miten kesäkuukausien kanssa tulisi toimia. Aikuiskoulutustukea voi saada viidentoistakuukauden ajan. Riittää siis ihan hyvin yhden vuoden opintovapaalle. Lisäksi kesälle on mahdollista ottaa tarvittaessa hoitoalan töitä. Tuen päälle saa ansaita melkein kolmesataa kuussa. Työnantaja on luvannut, että voin välillä sijaistaa sijaistani palkkiotoimisesti. Siitä ei paljoa kerry mutta saattaa vähentää hoitotyön ottamisen paineita kaikille kesäkuukausille. Kotona odotetaan, että isä olisi lomallakin.

Vaikka tätä rahapuolta tulee välillä huokailtua, ei ensi vuoden suhteen ole mitään todellista huolta. Jos jostain syystä päädyn jatkamaan projektiani vuoden 2021 puolelle, haasteet ovat ihan toista luokkaa. Tähän syksyyn tultaessa, muutama ratkaiseva asia taloutemme saralla rohkaisi ja kertoi opintojen olevan mahdollisia. Ensinnäkin tiedämme, ettei kodin toisen aikuisen tuloihin ole tulossa alennusta. Ensi vuonna vietämme myös kotimme kuusikymmentävuotis-juhlia. Jos tämä olisi aivan huono talo, olisi se jo hajonnut. Isot remontit on jo kertaalleen tehty ja ylläpitoa ei ole jäänyt kummittelemaan varastoon. Uutta toki tulee mutta eipä ole edellisiäkin tekemättä ja maksamatta. Talon ikävuodet mahdollistavat myös sen, ettei rahavirta pankin suuntaan enää yhtä merkittä kuin ennen. Vanhat talot vaativat enemmän aikaa ja sopeutumista, kuin kylmää käteistä. Ylelliset pintaremontit saavat rauhassa odottaa aikaa, jolloin kukaan ei piirrä enää seinää. 

Muutamia kysymysmerkkejä opiskelijan talouteen toki mahtuu. Toiveissa on, että auto kestäisi vielä vähän aikaa. Renkaiden pitää kestää, kun ovat molemmat setit melkein uudet. Mutta miten mahtaa lisääntyä lasten syöminen? Missä iässä alkaakaan se kaiken kuluttava teini-ikä? Silloin ei vain suu käy pohjattomaksi ruuansuojaksi. Silloin kuulemma elämänpiiri laajenee, lahjavaatimukset paisuvat, elektroniikka muuttuu välttämättömäksi jne. Ehkä ei ihan vielä. Eihän? Ja saattavathan ne toisen aikuisen tulot laskea jostain ihan yllättävästä syystä. 

Mistä tässä maksetaan? Opiskelu on meillä Suomessa ihmeellinen, ilmainen, etuoikeus. Tiettyjä piilokuluja toki kertyy. Yksi kirja meidän on ollut pakko ostaa syksyn aikana. Toisen kirjan olen ostanut, koska se vaikutti hyödylliseltä ja sitä onkin. Muuten kirjat on hankittu tarvittaessa kirjastorallina. Nimikyltti on pitänyt ostaa harjoittelupaikkoja varten ja jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi tulevat hoitotyön vaatteet harjoitusluokkaa varten. Tähän asti on pärjätty kotivaatteissa. Ei näitä rahoja opiskelun takia tarvitsekaan miettiä. Tässä vaiheessa elämää huomaa vain sitoutuneensa hankalasti poistettaviin menoihin. Loukkaantuisivatkohan jos sellaiseksi sanoisi? Mutta sinä ymmärrät varmaan.

Ajattelen maksavani mahdollisuudesta olla. Tulevana vuonna saan opiskelijana olla ilman sitä vastuun painoa, jonka olen niin monella tapaa tuntenut menneiden vuosien aikana ja jota on usein ollut vaikea kantaa oikein. Maksan siitä, että saan vastustaa vanhenemista ja opetella ihan uusia taitoja ja vetristää mieltäni. Maksan siitä, että saan opetella elämää ja itseäni elämänmakuisessa ja vaipanhajuisessa ympäristössä. Maksan siitä, että voisin olla vuoden kuluttua viisaampi, rohkeampi ja myös levänneempi. Uskon että moni olisi valmis tätä hintaa tällaisesta kokemuksesta maksamaan. Nykyään eletään yhä voimakkaampien kuplien aikaa. Ihmiset liikkuvat kaltaistensa kanssa, keskustelevat saman mielisten kanssa eivätkä tunne niitä toisia. Kuplien aikana on helppo pitää erilaisuutta typeryytenä. Minä maksan vähän tästäkin – täydellisestä kuplan ulkopuolelle pääsemisestä. Tämä on hieno mahdollisuus oppia paljon enemmän, kuin mitä koulu kursseillaan voi opettaa.

Ja jos muistaa pysyä kaukana koulun kioskista, voivat rahatkin riittää. Nimimerkillä: köyhällä on eväät.