79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.

45# Turvallisuutta kiitos!

Meidän perheemme autoilee paljon. Mieli ei aina tekisi mutta pakko. Eräällä viime vuoden ajomatkallamme takapenkiltä kuului outo tällainen outo ääni. Saman tien sieltä kuului ilmoitus nukkuma-asentoon menosta. Yksi matkustaja näytti liikahtaneen erilaiseen kallistukseen. Paljoa enempää ei pimeällä tiellä ja pimeässä autossa saanut selville. Kesken ajon asia kuitattiin istuimen unohdettuna kallistusominaisuutena. Emme sellaisen olemassaoloa aivan muistaneet mutta kuka näistä laitteista vipuineen aina kärryillä pysyisi. Kai se on kätevää, että tuolin niinkin voi asettaa ja ilmeisesti tämä oikea vipu oli nyt lapsen käteen löytynyt. Näin ajattelimme. Vähän ajan päästä istuja alkoi protestoida asentoaan. Ei tainnut ollut kaikkein mieluisin kallistus. Kuitenkaan ei moisen takia ihan heti pysähdytty. Pimeän maantien laita ei houkuttanut ja luonnollinen tauko odotti vähän matkan päässä. Vartin kuluttua pysähdyttiin tankkaamaan ja istuin päätettiin samalla nostaa pystyasentoon. Kyllähän jokainen kyllästyy, jos ei näe niitä pimeitä maisemia ajon aikana. Ovi auki, valot päälle ja istuin kunnon tarkasteluun. Epämiellyttävä totuus. Ei istuimessa ollut kallistusominaisuutta. Siinä se heilui kovin helposti tutkittaessa. Koko komeus lapsineen oli irti jalustastaan. Viisitoista minuuttia kuskin takana oli kulkenut lapsi+istuinosa ilman kiinnittymistä minnekään auton rakenteissa. Insinööri oli suunnitellessaan unohtanut, että kasvaessaan lapsen jalat eivät enää sojota suoraan eteenpäin istuimen laidalta, vaan putoavat roikkumaan alaspäin. Kaksi lukitusvipua oli asennettu sinne, mistä pienet kengät menivät ohi. Molemmat vivut olivat niin päin, että alas painuvat jalat voivat ne aukaista. Muutama värikäs sana siinä vaihdettiin etupenkkiläisten kesken. Äkkijarrutus tuossa tilanteessa olisi ollut ilkeä kokemus. Ei sitä oikein uskaltanut niin pitkälle ajatella. Matka jatkui. Ja korvat olivat aika voimakkaasti höröllä taaksepäin. Seuraava naksaus olisi aiheuttanut nopeita toimenpiteitä. Onneksi syyllisen jalat eivät innostuneet vipusilla leikkimään. Ei varmaan ihan ollut hoksannut, että asennon muutos oli itsensä aiheuttama. Voisitteko insinöörit kiitos testata näitä elävillä lapsilla? Olisikohan lukitusvipuja mahdollista asentaa toimimaan toiseen suuntaan? Jotain tällaista me jälkiviisaat siinä pähkäilimme.

Vanha kansa sanoo, ettei vanhinko tule kello kaulassa. Karjataloudesta irtautuneena me olemme opettaneet lapsillemme, että vahinko voi tulla, vaikka kuinka on tarkkana ja varoo. No eihän se ihan näinkään mene. Vahinko voi kyllä tulla vaikka, kuinka sitä yrittää välttää mutta kyllä todennäköisyys varomalla vähenee. Lasten meiningeissä vaan usein vakuutellaan varovaisuutta ja samalla kello soi koko ajan kovenevalla äänellä. Ainakin vanhempien mielestä.

Luulen, että jokainen on katsellut joskus sitä tilannetta, joka pian kehittyi vahingoksi. Typerät ideat, keskittymisen puute, yliluottavaiset taidot, kiire tai huonot työvälineet nostavat kaikki vahingon mahdollisuutta. Joskus se on suoranainen välinpitämättömyys, joka kaiken saa aikaan. Tarvitseeko ihmetellä, miksi humalainen juhlija voisi saada pimeässä vajassa kirveen jalkaansa, vaikka piti ihan äkkiä käydä lisää puita. Näin on ainakin jollekin voinut käydä. Ja silloin se ei kyllä ole ollut täysin muiden syy. Netin ihmeellinen maailma on täynnä näitä tee se itse henkilöitä ja muita älypäitä. Osa on päätynyt jopa videolle. Vahinkoja voi ehkäistä ennakolta. Mutta ei välttämättä estää.

Syyskauden viimeinen koe liittyi juuri näihin aiheisiin. Päättelimme kurssin potilasturvallisuudesta. syysloman jälkeinen aika tutkittiin vahinkojen kartoitusta, ennaltaehkäisyä, raportointia ja kaikkea niihin liittyvää. Välillä tutkittiin laajoja strategiapapereita hoitotyön turvallisuuden parantamiseksi. Niissä tuli esiin myös laajemman tason resursoinnin ja kartoituksen tarve. Rahallakin voidaan tehdä turvallisuutta. Ainakin käyttämällä sitä. Välillä taasen opeteltiin potilaan henkilöllisyyden selvittämistä. Emme halua olla niitä, jotka vievät väärän potilaan leikkaussaliin. Huolellisuus, ohjeiden noudattaminen ja hyvä rutiini nousivat esiin. Jälleen turvallisuuteen liittyen puhuimme hoitajan etiikasta ja siitä, miten asiat tulee hoitaa oikein silloinkin, kun kukaan muu ei huomaa. 

Näihin liittyen opiskelimme tietoturvaa sekä tietokoneen, potilaan kuin omaisenkin äärellä. Emme halua olla niitäkään, joiden kautta henkilökohtaiset tiedot valuvat ulkopuolisten tietoon. Erään tunnin keskusten aiheena oli toiminta tilanteessa, jossa tuntematon henkilö tulee osastolle kyselemään potilaan tilaa. Samoin kävimme läpi toimintaa vastaavassa tilanteessa puhelimen äärellä. Tämän kaltaisia kysymyksiä löytyi myös kokeesta. Verkon puolella suoritimme lyhyen kokonaisuuden laiteturvallisuudesta. Sairaalat ja terveyskeskukset kun ovat täynnä laitteita, joiden viat tai väärä käyttö aiheuttavat vaaraa. 

Kaiken kaikkiaan turvallisuus on valtavan suuri ketju. Se ei ole vain tekoja ja taitoja. Tarvitaan paljon asennetta ja rohkeutta toimia oikein. Tarvitaan paljon rohkeutta puuttua siihen, mikä ei näytä menevän oikein tai hyvällä tavalla. Tällaisessa ilmoituskulttuurissa mennään kuulemma hoitoalalla koko ajan eteenpäin. Yhteinen turvallisuus rakentuu tekijöistä. 

Onko yksikössä tarpeeksi työntekijöitä? Onko siivooja siivonnut tarkasti? Onko luotu keskusteltavaa ja motivoivaa ilmapiiriä? Onko jaettu tehtäviä reilusti? Onko ehditty ja tahdottu perehdyttää? Onko välinehuolto tehnyt työnsä asiaan kuuluvalla tavalla? Ollaanko rehellisiä omien taitojen ja voimien kanssa? Tunnustetaanko virheet tai läheltä piti tilanteet? Otetaanko yhdessä opiksi vai syyllistetäänkö? Turvallisuus on summa, joka ei koostu vain asioista. Se koostuu myös ihmisistä. Kuka on heikoin lenkki? Tämän ei pitäisi missään aiheuttaa syyllistystä ja savustusta. Tuki ja opastus voisivat antaa paremmin voimaa. Samaa pohdintaa voisi tietenkin ulottaa lääkkeisiin, niiden valmistukseen ja valvontaan sekä tietenkin keittiöön ja ruokaan. Ja moneen muuhun suuntaan. Joka tapauksessa turvallisuus syntyy yhdessä. Laajoissa kokonaisuuksissa ylemmän johdon taju, tahto ja tuki korostuu. Muilta tasoilta lienee vaikea kauhalla vaatia, jos sinne on ensin lusikalla annettu. Turvallisuus tehdään alhaalla, mutta se alkaa myös ylhäältä. Näissä ajatuksissa olen huolestuneena lukenut loppuvuoden monia uutisia hoitoalan hyvinvoinnista ja työviihtyvyydestä. Yhdessä uutisessa nousi esiin suuri tyytymättömyys ylemmän johdon vieraantumiseen arjen työstä. Vaikka nyt itsekin ainakin leikittelen mahdollisuudella vaihtaa jollakin aikataululla alaa, voin kuitenkin kiitoksella sanoa ettei se johdu esimiehistäni. Pienessä työyhteisössä olen saanut kutsua heitä aina nimellä, jakaa elämää ja oman uskallukseni mukaan huoliakin. Parhaita muistoja ovat olleet ne soitot, jotka esimies on joskus tehnyt ilman että oli mitään asiaa. Halusi kysellä vain kuulumisia. Muutamien kymmenien työntekijöiden joukossa esimiehet ovat tehneet samaa perustyötä kuin muut. Niin sanottu taju kentästä on ollut hyvä. Tällaisten kanssa on ollut turvallista tehdä työtä ja hyvä kasvaa työntekijänä.

Kaikki tämä tähtään potilaan ja asiakkaan etuun. He elävät jollakin tavalla poikkeuksellisessa tilanteessa, tapahtumassa tai vaiheessa. Heille monet asiat, termit ja tavat ovat vieraita. Epävarmuus luo turvattomuutta. Tähän vastaus on ammattimainen henkilökunta hoidossa ja ns. tukitoimissa. He ovat tilanteiden ammattilaisia, joilla on rutiini, ymmärrys ja tieto. Hoitajilla on siis valtaa. Tämä valta kutsuu jokaista turvallisuuden ammattilaiseksi. Hoitoala on turvallisuusala!

11# Miehenä hoitoalalla – osa 2

Viikkoja on kulunut jo monta. Eri oppiaineita on aloitettu, kokeita jännätty ja ryhmätöistäkin ensimmäinen on jo palautettu.  Aiemmin mainitsemaani ryhmäjaossa tehtyä poikkeusta lukuunottamatta sukupuolikysymykset eivät ole olleet mitenkään esillä. Valmistuvan kurssin hoitovaatteita odotellessa ollaan vähän jännitetty sieltä löytyviä miesten kokoja. Aika vähän on kuitenkaan tarvinnut muistaa olevansa nimenomaan mies. Vessan ovista sen kuitenkin olen muistanut tarkistaa ettei kenenkään toisen pitäisi sisällä huomautella. Ihan on ollut sellainen olo että miehenä pärjää hoitoalallakin.

Mutta sitten se iski. Täydellinen epätietoisuus. Opettaja puhui hoitotyön turvallisuudesta ja tajusin jotain siitä miltä aivohalvaus voisi ehkä tuntua. Käsityskyky ei kyennyt seuraamaan todellisuutta. Korviini kantautui sarja lauseita joiden sanat ymmärsin mutta sisällöstä suurin osa jäi täysin hämärän peittoon. En ymmärtänyt. Odotin hetken. Turhaan. Ei mitään selitys, ei tulkkausta. Ei selkokielistä versiota miehille tai muuten vain sivistymättömille. Ei mitään. Yritin hakea katseellani muita ryhmän miehiä mutta moderneina nuorukaisina heistä paistoi vain täydellistä itsevarmuutta. Laskin hartiani. Tätä on olla mies. Mutta sitten henkäisin jo syvään. Jotain kävi jo huulilla mutta kysymys jäi lausumatta ääneen: Niin mitä niille kynsinauhoille pitää tehdä? Ensimmäistä kertaa koulun syksyssä mies pelkäsi ja oli hiljaa.

Lapsena nilkassani oli jokin pyöreä kuivettuma. Sitä äiti ja isä rasvasivat aina saunan jälkeen. Välillä varmaan muutenkin. Mieleen on vain jäänyt miten hauskasti olohuoneen matto kutitti paljasta pyllyä siinä rasvatessa. Jossakin vaiheessa se sitten hävisi. Siihen loppui myös rasvaaminen. Rasvaaminen on sittemmin liittynyt lähinnä aurinkoon ja sen vaikutusten välttelyyn. Valurautapannu pitää kuulema rasvata käyttöön. En muista käyttäneeni koskaan itsenäisesti edes huulirasvaa. Rasvaprosentin sain joskus tutkimuksissa kuulla. En muista.

Nyttemmin olen rasvan maailmaan vähän tutustunut. Tarkoilla ohjeilla varustettuna olen ostanut sellaisia kaupasta ja apteekista ihan itse. Lapsia on myös välillä rasvailtu. Onneksi eivät ole kovin kuivakoita hekään. En ole selvästikään kovin valmistautunut hoitoalan haasteisiin näiltä osin. Kynsien leikkaamisen vielä ymmärsin. Kuitenkin juuri kehotus käsien rasvaamiseen ja kunnossa pitämiseen meni jonnekin mitä tajunta ei voinut selittää sanoiksi. Mitä pitää siis tehdä? Pekonin rasva ei taida kelvata.

Vielä vieraammalle vyöhykkeelle mentiin kun opettaja jatkoi kynsinauhoista. Ne pitäisi pitää hyvässä kunnossa ja siisteinä. Selvä. Otan ne tästä lähtien aina mukaani treenaamaan ja lupaan pestä ne sen jälkeen. Kuitenkin epäilen että jotain muuta nyt tarkoitettiin. Ymmärsin ja ymmärrän sen että käsissä ja sormissa ei saa olla haavoja kun ollaan fyysisessä kontaktissa potilaaseen. Jotenkin ymmärrän rasvaamisen olevan väline kuivaa ja (ehkä) halkeilevaa käsien ihoa vastaan. Kynsinauhoihin voi siis tulla myös haavoja. Mutta niiden hoito… Olisi pitänyt olla mies aikanaan niin ei tämäkään olisi jäänyt askarruttamaan. Muistaakseni meidän luokalla on kosmetologi. Voi kun muistaisi kuka. Onneksi on myös Google.