79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.

59# Kurkistus simulaatioluokkaan

Hoitotyön luokka on sairaanhoitajien pyhä paikka. Sinne tullaan kynnet leikattuna, tukka ja parta kiinni, korut poistettuna ja hoitovaatteet päällä. Toki välillä rennot housut ja ehjät alkkaritkin riittävät. Kuitenkin kädet on oltava hoidetut ja haavat laastaroituina. Kynsi-, käsi- ja kynsinauharatsioita odotetaan. Selvästi meininki on erilainen kuin muissa luokissa. Hoitotyön luokan tunteja myös odotetaan. Niitä pidetään parhaina tunteina. Vaikeimmillaan niissä vuodetaan verta ja aina saadaan tarttua toimeen omin käsin. Mutta ei sairaanhoitajaksi haluava joudu tyytymään vain tähän luokkaan.

Jos hoitotyön luokka on koulun pyhä paikka, olisi koulun kätköissä myös niin sanottu kaikkein pyhin. Se on simulaatioluokka. Viime perjantaina pääsimme kurkistamaan sinne. Oli aika kohdata potilas joka on melkein oikea.

Simulaatioluokan eteistilassa on varasto. Hyllyillä ja lattialla lojuu sairaalassa ja ambulansseissa löydettäviä laitteita ja hoitovälineitä. Vaaterekissä on ensihoitajien vaatteita odottamassa akuutin hoitotyön tunteja. Laatikoista löytyy myös tekoverta ja muita naamiaiskaupasta löytyviä maskeeraustuotteita. Hintalaput olivat vielä esillä. Niihin päästäneen tutustumaan tulevilla opetuskerroilla. Siistin käsin ei tässä koulussa selviä. 

Luokan puolelle astuessa oppilaita odottaa pesualtaiden rivi. Tässä luokassa ei taida olla aikaa odotteluun ja jonotteluun. Hoitotyön luokassa altaita on vain yksi ja tunnin alussa jonottelu kestää. Sairaanhoitaja kun pesee käsiään vähintään puolen minuutin ajan. On helppo laskea, kuinka pitkään kymmenen opiskelijaa viettää veden ja saippuan äärellä. Simulaatioluokassa tähän menee sitten vain kolmasosa. Ehkei tätä ole kukaan suunnitellut. Itselleni kuitenkin välittyi ajatus, ettei täällä pelleillä. Ei ainakaan yhtä paljon kuin hoitotyön luokassa.

Jonoihin järjesty. Mikrobit hävitä.

Samanlainen ajatus kasvoi, kun ymmärsin olevani kuulusteluhuoneessa. Tiedät sen toispuolisilla peileillä vuoratun huoneen, joka on tuttu kaikille poliisisarjoista. Sieltä toiselta puolelta poliisit tai tässä tapauksessa opettajat tarkkailevat opiskelijoita huomaamatta. Tarkkailu tapahtuu paitsi lasien läpi, myös kahden katossa olevan kameran kautta. Kameroiden kuva välittyy myös luokan toiseen, erillään olevaan, puoliskoon jossa suoritusten aikana muu ryhmä voi seurata tapahtumia. Näin saadaan aikaan vertaisoppimista. Mutta myös todella kuumottavia tilanteita. Tässä luokassa saatetaan viettää opintojen ikimuistoisempia hetkiä. 

Nyt emme olleet vielä tässä kohtaa. Opettaja pysyi näkyvillä ja koko ryhmä ahkeroi yhtäaikaa samassa tilassa. Olemme vielä siinä vaiheessa missä perustaitoja opetellaan. Niiden soveltaminen simulaatioluokan koko hienoudessa tulee sitten myöhemmin. 

Nyt olimme tulleet luokkaan niiden potilaiden vuoksi. Tunnin yleisaiheena oli hengitys. Siihen liittyi paitsi hengitysteiden imeminen puhtaaksi limasta ja muusta vastaavasta. Lisäksi ohjelmassa oli hapen antaminen ja hengitysäänten kuuntelu. Juuri hengitysäänien vuoksi olimme tulleet luokkaan. Hoitotyön luokassa olevat tavalliset nuket kun eivät elä. Pariltakaan ei kannata kuunnella. Sillä vaikka pari eläisi ja hengittäisi, ei häneltä voisi kuunnella poikkeavia hengitysääniä. Ei ainakaan joka parilta. Simulaatioluokassa nuket hengittävät juuri sillä tavalla kuin opettaja kaukosäätimellä päättää. 

Simulaatioluokan nuket siis hengittävät. Niiden sydän lyö, silmät liikkuvat ja luomet räpsyvät. Puhetta ne tuottavat sen mukaan, kuin opettaja peililasin takaa päättää mikrofoniin puhua. Tosin nyt nukkeja oli vain kaksi. Toisella ei ollut toimivia silmiä mutta rintakehä kyllä nousi ja sydän tuntui sykkivän. Parempi nukke oli rikki. Aika monta stetoskooppia piti siis mahtua tälle yhdelle nukelle samaan aikaan.

Hengityksen kuuntelu ja hapen antaminen toteutettiin leppoisasti yhdessä kokeillen. Koululla ei ole vielä happipulloa tai happiseinää, johon letkut voisi yhdistää. Kuitenkin saimme tyhjiltään kokeilla happiviiksiä ja erilaisia maskeja molemmille nukeille. Näistä välineistä vain happiviikset olivat itselleni ennestään tutut. Nekin vähän harmillisen sattumuksen kautta. Joskus osastolle kutsuttuna yritin auttaa happiviiksiä pysymään kipeän ja kuolevan potilaan nenällä. Monen yrityksen jälkeen sain ne jotenkuten pysymään sieraimissa. Kuitenkin pian hoitaja tuli, ihmetteli sitä solmua johon viikset olivat menneet ja korjasi ne oikein. Pahoittelin osaamattomuuttani mutta sain kiitoksen yrityksestä. Ensi kerralla osaan sitten senkin. 

Vähän huolellisempi osuus tästä tunnista pidettiin liman imemisen kanssa. Kyse on siis ylä- ja alahengitysteiden avaamisesta. Niihin kun uhkaa kertyä limaa hengitystä vaikeuttamaan. Monelle on varmasti tuttu hammaslääkärin suuhun asettama imuri. Me opettelimme myös nielun, nenän ja kaulan kautta henkitorveen menevän aukon kautta imemisen. Tämä tehtiin pareina. Toinen avusti ja toinen teki. Opettaja katsoi ja opasti ja muu ryhmä laski laskuja. 

Nämä parityönä tehtävät harjoitukset ovat mielestäni parhaita. Niissä saa opetella parin kanssa viestimistä. Tässä alahengitysteiden imemisessä ohjeiden mukaan toimenpiteen tulee olla steriili. Silloin käytössä on erilliset välineet ja niiden käsittelyyn pätevät tietyt säännöt. Steriili tulee tehtaalta pakattuna niin, ettei se sisällä minkäänlaisia mikrobeja. Tehdaspuhtaissa välineissä on läsnä ilman ja ympäristön luonnollista kasvustoa. Näiden steriilien välineiden kanssa on hauskaa yrittää tehdä kaikki oikein ja olla koskematta mihinkään, mikä saastuttaisi esimerkiksi hanskat. Siinä myös parin kanssa tapahtuva kommunikointi korostuu. Tällaisissa harjoituksissa tulee hyvin selville, millainen kukin pari on. Näissä on helppo kuvitella, kenen kanssa haluaisi ehkä olla töissä ja kenen kanssa ei.

Steriiliyden turvaamisen lisäksi toimenpide oli melko helppo. Tosin helppous nosti esiin simulaatioluokan rajat. Oikeassa elämässä potilas ei nauti toimenpiteestä hiljaa ja tyytyväisenä. Kuvittele itse imuletku nenääsi. Tai vajaa kymmenen senttiä nieluusi. Vaikka imuletkun vaihdettava pää on ohut, ärsyttää se helposti. Imu pitää myös muistaa sulkea säännöllisesti, ettei se vie kaikkea happea. On siis yleistä, että potilas liikkuu, nykii, yökkii tai jopa oksentaa. Olisipa meillä tällainen simulaatioluokka! Silloin tulisi vauhtia tunteihin. Joutuisi ihan tosissaan pelkäämään luokkaan astuessa.

Kaapin päällinen paljastaa, että joskus on harjoiteltu myös vainajan laittoa.

29# Pisut, pesut ja hoitotyön luokka

Tekemällä oppii. Näin ainakin sanonta kuuluu. Tähän myös jouduin joitakin vuosia sitten uskomaan, kun suuri jono lapsia alkoi vaatia minulta matoja koukkuihinsa. En ole koskaan ollut mikään kalamies. Perheen kesämökillä on kyllä käyty katiskalla, joskus vähän verkolla ja satunnaisesti ongella. Pienenä tuli oltua mukana ja ihan innokkaastikin. Kuitenkin siinä iässä kun kalat, madot ja muut olisi pitänyt ottaa itse haltuun, oli mielenkiinto kaloihin jo lopahtanut. Monta hyvää taitoa jäi oppimatta. Kuitenkin senkin edestään löysi. 

Kirkon elämään kuuluu lapsityö ja kesään lastenleirit. Näihin minäkin sitten pääsin jossain vaiheessa työn puolesta mukaan. Lasten mielestä yksi leirin kohokohta vuodesta toiseen on onkimaan meneminen. Leiriläisten taidot ovat vaihtelevia mutta mitä pienemmät lapset, sitä suurempi on avunpyytäjien jono. Ilman hyviä vapaaehtoisiamme, olisivat monet onkihetket jääneet toteutumatta. Kuitenkin myös tällainen toistaitoinen pastori sai heti ojentaa auttavan kätensä. Mitä? Miten? Minne? Näillä ajatuksilla alkoi operaatio mato jonon ensimmäisen kohdalla. Aikuisella ei ole vara sanoa: minä en osaa. Ei silloin kun kuka tahansa osaa, jos vain tahtoo yrittää. Kuutena kesänä olen saanut näillä leireillä piipahdella. Taidot ovat kasvaneet monessa muussakin asiassa. Ongintaan liittyvissä asioissa olen jo niin mestari, että voin hyvin viedä omat lapseni kesäiselle ongelle. Toivon mukaan saan samalla opetettua heille tätä taitoa. Tekemällä oppii.

Sairaanhoitajan ei tarvitse onkia töissä. Ei ainakaan kovin usein. Koulussa emme opettele madon laittoa vaikka kaapissa kuulemma lojuu kymmeniä peniksiä. Kuitenkin opettelemme taitoja, joita oppii lähinnä tekemällä. Jonkin verran tätä opettelua tehdään tavallisissa luokissa. Tärkeitä paikkoja ovat kuitenkin taitopaja- ja simulaatioluokat. Niissä harjoitellaan ohjatusti. Ohjattua harjoittelua sairaanhoitajan opinnoista on noin kolmasosa. Erityisesti toisena ja kolmantena opiskeluvuotena aikaa kuluu harjoittelussa. Kun tehdään, opitaan.

Taitopajaluokasta löytyy liuta sänkyjä ja puolenkymmentä erilaista potilasta. Saatavilla on myös erilaisia hoitovälineitä ja -laitteita. Täällä aikaa vietetään niin intensiivisesti, että vanhemmat opiskelijat ovat tästä luokasta nähneet jopa unia.

Hiljattain luokallamme alkoi pyöriä ensimmäinen niin sanotuista taitopajoista. Luokka on jaettu näitä harjoituksia varten neljään pienryhmään. Ensimmäisestä pajasta lähihoitajat olivat saaneet vapautuksen ja pääsimme siis todelliseen pienryhmäopetukseen. Meidän ryhmämme kahdestatoista opiskelijasta oli poissa kokonaista kuusi lähihoitajaa. Jatkossa he toki liittyvät joukkoon. Ensimmäisessä pajassa oli aiheena vapaasti muotoiltuna syöttäminen, vaippa-asiat, pesut ja petaaminen. Samalla tutustuttiin lyhyestä myös hoitotyön välineisiin, sänkyihin ja ylipäätään luokkaan.

Myös perushoitotyö on pitkän teollisen prosessin avustama. Suuri määrä kertakäyttöisiä tuotteita suhahtaa hoitajien käsien kautta roskiin yhden pesukerran aikana. Mutta voi sitä hygieniaketjua jos kaikki olisi monikäyttöistä ja kiertäisi aina pesulan kautta takaisin!

Ennakkoon ohjeena oli lukea kirjasta muutamia kappaleita edellä mainittuihin aiheisiin liittyen. Kotona lasten kiinnostusta herätti myös isän koulupussi. Jokaisen oli tuotava mukanaan koululle ruokailuun ja hammaspesuun tarvittavat rekvisiitat. Nuorimmaistamme ihmetytti ajatus, jossa isä menee kouluun syötettäväksi. ”Eihän isää tarvitse syöttää!!”, kuuli nauruisasti. Rahkapurkki kuitenkin löysi tilansa laukusta. Samaan pussiin sujahti pari mukia ja lusikkaa sekä hammasharja. Näitä oli tarkoitus pareittain käyttää. Luokkaa kohti kulkiessa ajatus tulevasta tunnista jopa jännitti. Olen pessyt toisen ihmisen hampaita tuhansia kertoja. Myös syöttämistä on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Kuitenkin näissä kotoisissa harjoitteluissa asetelma on aika selvä. Se on totuttua ja luontevaa. Eivät lapset osaa suhtautua hampaiden pesuun mitenkään jännittyneenä. Mutta mitä on pestä luokkakaverin hampaat? Tai syöttää häntä? Tai mitä on tehdä samaa potilaalle? Jälkimmäiseen emme saaneet vielä kosketusta. Luokassa ei myöskään simuloitu vastentahtoisen tai vihamielisen potilaan kanssa tehtäviä toimia. Jokainen voi kuvitella, ettei kaikki ole aina helppoa, saatikka siistiä. 

Valmiina ruokailuun!

Opettajan ohjeiden jälkeen opettelimme nukkepotilaiden avulla myös pesemistä ja vaippojen vaihtoa. Myös tällä osastolla kokemukseni rajautuvat pienempiin kohdehenkilöihin. Nyt nilkoista kiinni ja nosto ei ole toimiva malli uutta vaippaa asetellessa. Opettaja selitti meille juurta jaksaen hoitajan ergonomiaa ja potilaan liikuttelua. Taitopajaluokan ”Keijo” oli verrattain kiinteälihainen ja kevyt tapaus. Kuitenkin eron huomasi selvästi, kun kokeilimme toimenpiteitä myös huonoilla tekniikoilla. Eron varmasti tuntee liikutellessa ”Keijoa” suurempia henkilöitä päivät, viikot ja vuodet läpeensä. 

“Keijo.” Huomaa kaulassa odottava reikä. Siihen kiinnitettäneen huomiota sitten myöhemmin. Tällaisia odottavia ominaisuuksia luokan potilaista löytyi useampiakin.

Eritteitä ei simuloitu luokassa. Oikeitakaan ei onneksemme ollut tarjolla. Kaikki oli näkymätöntä ja hajutonta. Harjoituksessa pesimme pareittain ”Keijon” ja vaihdoimme hänelle ihan oikean vaipan. Potilaita miellyttääkseen niitä voi kutsua myös virtsasuojiksi. Vettä simuloin tyhjä vati, jossa pesulappua aina välillä kastettiin. Jossain vaiheessa nauroimme, miten sama lappu oli kulkenut koko potilaan vartalon läpi. Oikeasti olisi toki vaihdettu. Nyt harjoiteltiin enemmän pesusuuntia ja järjestyksiä. Löytyi monia alueita, joissa täytyy kiinnittää erityistä huomiota näihin. Peräaukosta päin ei esimerkiksi kannata pyyhkiä mitään laajemmalle alueelle. Ei edes silmälle puhtaasta, näkymättömiä bakteereja. Toisen pestessä, toinen opiskelija kuivaili hellästi. Välillä vuoroin käänneltiin ”Keijoa” ja toinen pesi ja kuivasi paljastuneen alueen. Tämä potilas oli niin hyvässä kunnossa, ettei vauvoista tuttuja ihopoimuja tarvinnut etsiä ja aukoa erikseen. Olimme helliä ja huomaavaisia. Vastaavasti ”Keijo” ei toimenpiteitä vastustellut eikä meitä sanallakaan moittinut. ”Keijolle” emme tässä kohtaa kovin paljoa toimenpiteitä selittäneet. Kohteliasta se toki olisi ollut. 

“Virtsasuojuksia”

Taitopajaluokan potilaat ovat varsin monipuolisia. Heissä on monia reikiä eri toimenpiteitä varten. Useammat letkut tulivat myös meidän ”Keijostamme” ulos. Aina potilaan lopullista sukupuolta ei saa selville ennen vaippaan kurkkaamista. Osat vaihtuvat sujuvasti vastaamaan aina tarvittavan harjoituksen vaatimuksia. Miehen katetrointia kun on vaikea harjoitella naisnukella ja toisinpäin. Siksi niitä peniksiäkin on siellä kaapissa. Mitä oikein ajattelit?

Tämän hurjahkon kaapin perusteella veikkaisin että pienetkin potilaat tulevat jossakin vaiheessa tutuiksi. Silloin pääsenkin tutulle alueelle!

Tulevassa palvelutalopäivässä jatkamme näitä harjoituksia. Taitopajassa opettelemme myöhemmin seuraavia taitoja. Tekemällä oppii. Itse ajattelen, ettemme nyt opiskelleet vain pesuja ja pisuja. Perushoito on se perusta jolla koko hoitotyö lepää. Pitkäaikaspotilaalle nämä ovat toistuvia ja päivittäisiä toimenpiteitä. Niiden huono hoitaminen aiheuttaa potilaalle vakavaa haittaa. Lisäksi toimitaan aralla alueella, johon monen on vaikea tottua tai suostua. Oman toimintakyvyn heikkeneminen on vaikeasti käsiteltävä asia. Tässä korostuu hoitajan rooli ja kyky empatiaan. Teknisesti hyvän perushoidon ja sen pesut voi tehdä hyvin tai huonosti. Kunnioittava ja hyvä kohtelu juuri tässä perushoidossa on hoidon laadun tärkeä mittari. Tunnustan etten ole tullut opiskelemaan ensisijaisesti päästäkseni näitä pesu- yms. -hommia tekemään. Mutta toivon oppivani tekemään nämä toimenpiteet tehokkaasti, kunnioittavasti ja potilasta kohdaten. Toivon että joku tekisi ne samoin joskus itselleni ja omille läheisilleni. 

Tekemällä oppii – kun vain tahtoo. Tätäkin.

Häkkisängyt ovat ilmeisesti nykyään kiellettyjä hoitotyössä. Niitä on kertynyt sen vuoksi kymmenittäin taitopajaluokkaan. Epäammatillista hoitoilmettä kasvoillaan sallineet opiskelijat suljetaan näihin sänkyihin miettimään hoitotyön etiikkaa ja oikean potilaskontaktin perusteita.  Etulaita ylös ja jos parinkaan yrityksen jälkeen ei hoitohymy irtoa, tyhjennetään pesuvadit kaltereiden välistä kyseisen opiskelijan päälle. Onneksi eritteitä ei simuloida!