91# Opiskelija työntekijänä

”Hei. yritin tavoitella sinua. Kesän ajalle olisi töitä tarjolla. Soitteletko kun kerkeää.” Tällä pienellä viestillä synnytettiin yllättävän iso sisäinen kamppailu. Laajan pähkäilyn päätteeksi olin hyväksynyt ajatuksen, että ihminen voi olla kesän töitä tekemättä ja rahaa tienaamatta. Mielessä oli ehtinyt kulkea käytettävissä olevien säästöjen ja säästökohteiden matematiikka. Samoin oli täytynyt löytää tasapaino laiskottelun syyllisyyden ja kotona vietettävän ajan hyötyjen kanssa. Kaikkien näiden asioiden kanssa viivan alle ajatuksissa oli syntynyt riittävän positiivinen lopputulos. Päätin olla tyytyväinen lomalainen. Alkoi pitkän työlistan toteutus ja samalla kodin lähiympäristössä tehtävien aktiviteettien suunnittelu. Kuten kerrottu, päädyin jopa tapettikaupoille. 

Ja ihan varoittamatta puhelimessa olikin erään remppatauon aikana odottamassa vastaamaton puhelu ja lukematon viesti. Keväisen harjoittelupaikan palveluesimies. Suomeksi pomo. Ilmeisesti oli toteutumassa keväällä uumoiltu tilanne, jossa sijaiskielto ei voi koskea kesätyöntekijöitä. Sen parempi meille opiskelijoille. Mutta samalla iski kriisi. Toisaalta syntyi suuri ilo. Oli hienoa saada näin kuittaus hyvin tai ainakin tarpeeksi kohtuullisesti hoidetusta harjoittelusta. Viiden viikon aikana en ollut onnistunut jättämään itsestäni toivotonta vaikutelmaa. Viestin perusteella jopa päinvastoin. Mahdollisuus päästä lyömään jalkaa ovenväliin tulevaisuutta varten innosti myös. Silmissä näkyi mahdollisuus vaihteluun kotikesäksi ajautuneen loman vastapainoksi. Vähintään toiseen silmään syttyi myös euron kuva. Kesäraha olisi tervetullutta, sanoi järki. 

Mutta. Entä koko kesän suunnitelma levätä, olla kotona ja viettää aikaa perheen kanssa? Miten kävisi vaatimattomien suunnitelmien pienistä kotimaan matkoista? Toteutuisiko edes puolet suunnitelluista kodin pienistä mutta tarpeellisista huoltotöistä? Ajatus kesätöistä oli siis muutakin kuin mieltä hyvästi hivelevä. 

Kuten aina, täytyi pitää pieni palaveri henkilökohtaisen neuvojan kanssa. Takaisinsoiton askelmerkeiksi asetettiin hajanaiset suunnitelmat tietyiksi jaksoiksi kesää. Ristiriitaisin ajatuksin pakenin puhelimeen remontin alta kerättyjen tavaroiden sekaan työhuoneeseen. Ajatus kieltäytyä mahdollisesti tarjottavista kesätöistä tuntui kamalalta. 

Mutta mikä hienous! Taloon oli ilmaantunut yllättäen kova tarve yhden työvuorolistan ajalle. Eli tarjolla oli kolme viikkoa. Katsoin päivämäärät vähälle käytölle jääneestä kirkon kalenterista. Ei kriittisiä päiviä, eikä meno suunnitelmia. Tapetoinninkin kuvittelin tulevan valmiiksi. Lupasin suorilta. 

Reilun viikon päästä soitin tutun oven vieressä ovikelloa 06.50. Vakiintunein ottein desinfioin kädet hissillä ja painelin itseni oikeaan kerrokseen. Aavistuksen omaisessa aamuhämärässä kävin viemässä vakiintuneet eväät taukohuoneen jääkaappiin ja matkalla miesten pukuhuoneeseen huikkasin huomenet kansliaan. Tutut naamat vastasivat iloisesti. Kolme viikkoa ehdin olla poissa. Seuraavana päivänä alaovi aukesi omilla avaimilla. Opiskelija oli poistunut. Työsopimuskin sen tiesi. Hoitoapulainen oli tullut tilalle.

Miten työntekijän rooli sitten eroaa opiskelijan roolista?

Työtehtävät. Opiskelijalla on harjoittelussa oma ohjaaja. Sairaanhoitoa opiskelevalla tämä on sairaanhoitaja. Näin myös perushoidon harjoittelussa. Joskus toisena ohjaajana voi olla myös lähihoitaja. Ohjaaja on vastuussa opiskelijasta. Siksi opiskelija voi ohjaajan valvonnassa tai luottamuksessa tehdä monia asioita oppiakseen. Näin perushoidon harjoittelussa opiskelija saa jakaa ja annostella lääkkeitä ja vaikkapa pistää neuloilla erilaisissa tarkoituksissa. Hoitoapulainen toimii toki vuoron vastuutyöntekijän alaisena. Kuitenkaan hän ei saa jakaa tai annostella lääkkeitä. Eikä koskea neuloihin. Tehtävät ovat siis harjoittelua helpompia. Aivan uutta ei tarvitse yrittää omaksua.

Työaika. Harjoittelussa opiskelija seuraa ohjaajan tai ohjaajien työvuoroja. Omassa harjoittelussani sairaanhoitaja teki ainoastaan päivävuoroa. Vastuuopettajan ohjeen mukaan ei harjoittelussa tehty viikonloppuvuoroja. Tämä tarkoitti itselleni viiden aamuherätyksen putkia ja sitten kahden päivän viikonloppuvapaa päälle. Kahden päivän vapaat olivat tietenkin mukavat lastenkin ollessa koulussa. Kuitenkin viisi aamuherätystä putkeen tuntuivat suhteellisen rankoilta kertyessään. Nyt töissä kalenteri täyttyy aamu- ja iltavuoroista. Lääkkeisiin koskematon apulainen ei voi tehdä yövuoroja. Kolmeen viikkoon mahtuu yhteensä kuusi normaalia vapaata ja juhannuspäivästä seitsemäs vapaa. Tällaisista yleisistä loma- tai pyhäpäivistä kun tulee aina varastoon vapaapäivä. Kolmen viikon aikana kahden päivän vapaita on kolme ja yksi niistä osuu viikonlopulle. Yksi yhden päivän vapaa on lisäksi viikolla. Pisin työputki on neljä päivää ja niitäkin putkia on vain yksi. Kolme tai jopa kaksi päivää on peräkkäisten työpäivien yleinen mitta. Kun aamuherätyksiä on siis selvästi harjoittelua vähemmän mutta niiden tilalle on iltavuoroja ja viikonlopputöitä. Niistä maksetaan syystäkin korotettua palkkaa, kyllä niistä aiheutuu aamuherätyksiä enemmän haittaa normaalille elämälle.

Työmäärä. 1000-1500 askelta. Suunnilleen sellainen matka erottaa opiskelijan työvuoron hoitoapulaisen vuorosta. Opiskelija on harjoittelussa aina ylimääräinen ja usein hän kylkee parina toisen kanssa. Näin hän saa ja hän ehtii oppia. Vähän opittuaankin, opiskelija on yhä ylimääräisenä vuorossa. Tekemistä ja kiirettä on siis aina vähemmän. Harjoitteluun kuuluu myös pysähtyminen. Välillä pysähdytään miettimään ja välillä tutkitaan sairaanhoitajan töihin kuuluvia tehtäviä toimistossa. Hoitoapulainen ei ole ylimääräinen. Hänet on laskettu tarkasti tarkkaan mitoitettuun vahvuuteen. Siksi askeleita kertyy.

Palkka. Pieni työtuokio ei ratkaisevasti pelasta kesän taloutta. Jokainen euro on kuitenkin ihan tervetullut. Oikotien palkkavertailun mukaan hoitoapulainen saa keskimäärin 1800€ kuussa. Siihen ei uraansa aloitteleva kesämies yllä. Palkan lisäksi lyhyt työputki tuo lisää kokemusta. Harjoittelussa opitut perustaidot saavat syventyä ja samalla saa opetella vuorotyöläisen perhearkea. Cv saa pieniä sivujuuria myös hoitoalan töistä. Ei tätä kuitenkaan ehkä ihan ilmaiseksi olisi mennyt tekemään.

79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.

36# Ennen palvelutalopäivää

Hoitoaloilla on tapana pitää jäänsärjentä- tai jyvien erotuspäiviä. Joku toinen voisi puhua tutustutus- tai motivointipäivästä. Kyseessä on tutustuminen johonkin perushoidon yksikköön ja joskus sen seurauksena opiskelijoiden määrä luokassa voi laskea. Joku saattaa havahtua huomaamaan, ettei tämä ollutkaan hänelle. Toisaalta tällainen päivä voi lisätä motivaatiota ensimmäisen vuoden teoriapainotteisiin opintoihin. tällainen päivä tuli meidänkin osaksemme marraskuussa. Neljässä ryhmässä teimme kukin kuuden tunnin tutustumiskäynnin palvelutaloon. Tosin omana päivänäni meitä oli paikalla vain neljä opiskelijaa. Sillä arvaapa, olivatko lähihoitajat mukana. Nyt heidän menneet opintonsa kantavat hedelmää. 

Mikä on palvelutalo? Oikeastaan puhutaan palveluasumisen yksiköstä. Kyseessä on jotain, josta puhuttiin ennen vanhainkotina. Asukkaille tarjotaan haluttu määrä palveluita, kuten pyykki-, ruoka, virike- ja hoivapalveluita. Oman, kodinomaisen, huoneen lisäksi on yleensä yhteistiloja, joihin vaelletaan lukemaan lehtiä, katselemaan televisiota tai muuten puuhailemaan. Riippuen asukkaiden kunnosta, on myös ruokasali mahdollinen. Meidänkin ohjeissamme taisi olla maininta viriketoimintaan osallistumisesta. Kuitenkaan meidän koulumme tutustumiskerrat eivät päässeet oikeastaan tähän palveluasumisen puolelle lainkaan. Kaikki ryhmät vierailivat vuorollaan laitostason hoitoa antavilla osastoilla. Työntekijät luonnehtivat kerroksiaan kertoen, että kymmenen vuotta sitten tämän kuntoiset potilaat olisivat olleet terveyskeskuksen vuodeosastoilla. Oman moduulini (käytäväosa, jonka huoneista vastaa yksi työntekijä), asukkaista kaikki olivat vuoteeseen autettavia.

Tällainen päivä voi herättää monenlaisia pelkoja. Kaikki eivät ole olleet tekemisissä asukkaiden ikäryhmän kanssa. Silloin voi olla vaikea miettiä, mitä puhua ja miten ylipäätään olla. Joku ei ole kohdannut heikosti kommunikoivaa tai vuoteen omana olevaa. Joku arastelee koskettamista tai alastomuuden näkemistä. Vaipat ja niiden sisällöt voivat olla monella mielessä. Tällaisilla osastoilla joku saattaa olla saattohoidossa. Meidän luokkamme on tosin käynyt vielä pääsykokeiden yhteydessä soveltuvuuskokeet läpi. Näin voisi luottaa siihen, ettei kukaan kohtaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Kuulema ensi vuonna sisään pääsee ilman soveltuvuuskokeita! Seuraavien yhteishakujen lähestyessä aion tätä kommentoida. Silloin voi tällainen päivä karsia enemmänkin väkeä.

Koulun puolesta tiedostettiin, miten tämä päivä poikkeaa monen arkisesta ympäristöstä. Useamman viestin verran opettaja ohjeisti ja rohkaisi meitä tulevasta. Tuli muistutus kynsien kunnosta, kynsinauhojen hoitamisesta, sopivista kengistä ja talon puolesta saatavien hoitovaatteiden alle laitettavista omista vaatteista. Lisäksi tuli ohjeita hyvästä käyttäytymisestä. Onhan nimikylteissämme aina koulunkin nimi.

Erityistä huomiota tässä yhteydessä ja vähän pitkin syksyä on kiinnitetty kielenkäyttöömme. Koulun käytäviltä on tullut palautetta siitä, miten kamalalta kuulostaa, kun hoitoalan opiskelijat kiroilevat käytävillä. On muistutettu siitä, että kiroileminen opintoihimme liittyvässä harjoittelussa voi johtaa jopa harjoittelun hylkäämiseen? Meille ei kerrottu, millainen määrä ärräpäitä ylittää tämän kriittisen rajan. Yksi alatyylinen ilmaisu tuskin vielä hylsyä antaa mutta selvästi kyseessä on asia, johon kiinnitetään työpaikoilla huomiota. Seurataankohan töissä olevien suuta yhtä lujasti?

Yhtä lailla tervehtiminen, kättely ja esittäytyminen ja kännykän käyttö saivat omat ohjeensa. Näin näitä työelämän taitoja opetellaan vähä kerrallaan. Myös aktiivista työotetta ja reippaan asenteen merkitystä korostettiin. 

Näiden kehotusten lisäksi opettaja myös asetti meille turvalliset rajat. 

– Muistakaa sanoa, että olette aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa työssä. Älkää tehkö mitään, mitä ette osaa. Älkää tehkö mitään itsenäisesti. ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ OSALLISTUKO LÄÄKEHOITOON tai kirjaamiseen! Huomasitko missä paino oli? Näin saimme luvan ihan mennä katsomaan ja makustelemaan hommaa ilman mitään tekemisen paineita.

Tällainen osaamista esittelemätön asenne oli hyvä antaa meille luvan kanssa. Sillä taitoja oli ehditty opetella vähän. Yhden kerran olimme käyneet hoitotyön luokassa kääntelemässä ja pesemässä nukkea. Yhden kerran! Pesemiset simuloitiin silloin ilman vettä. Luokan potilas ei liikkunut liikoja, eikä ollut mitenkään pesun tarpeessa. Tuo potilas ei myöskään keskustellut, kommentoinut, huutanut, kiroillut tai tehnyt muutakaan elävän ihmisen elkeitä. Syöttämistä kaikki luokasta eivät olleet ehtineet kokeilla ollenkaan. Mutta soveltuvuuskokeet läpäisseinä rohkeasti eteenpäin! Olimmehan saaneet kirjastakin kappaleen luettavaksi tätä varten.

Siispä kello herätti 05.45. Nimikyltti odotti eteisen pöydällä ensimmäistä käyttökertaansa. Jääkaapista eväät pääsivät kylmälaukkuun kylmäkallejen kaveriksi. Repussa odottivat luotettavat, 2002 Saksan kesävaihto-ohjelmaan ostetut, sandaalit. Aamun aloituksen jälkeen hyvästelin puhelimet keittiön hyllylle ja tyhjensin kaikki taskut muutenkin kaikesta ylimääräisestä. Kengät jalkaan ja lumisateessa kohti erilaista koulupäivää.

Ennen lähtöä piti vielä muistaa käydä silmälasikotelolla. Tutkimusten mukaan ikäihmiset nimittäin johtavat hoitajiin kohdistuvan väkivallan tilastoja. Vakavien sattumusten saralla kärjessä ovat varmasti muut. Kuitenkin pienellä googlettamisella löytyy tutkittua tietoa, joka kertoo huitomisten, puristamisten ja puremisten runsaasta määrästä senioreita hoitavissa paikoissa. Heidän puolustuksekseen on todettava, että nuo tutkimukset eivät ota kantaa suhteellisiin lukuihin. Potilaiden, asiakkaiden ja asukkaiden määrä tässä varttuneimpien ikäryhmässä vain on valtava. Silloin tilastoihin kertyy tapauksia. Mutta urheilulasit menivät kuitenkin omaan päähäni. Näillä voimakkuuksilla ei viitsi ottaa pientäkään riskiä ykköslasien kanssa. Näin hiivin kengät jalassa eteisen halki ja suljin talon oven muiden jäädessä vielä nukkumaan. Sitten vain reppu selkään ja kohti seikkailuja. Lumi rahisi kivasti reippaan opiskelijan kenkien alla. Marraskuu oli pimeä mutta opiskelijan mieli valoisan innokas.