134# Odottamisen vaikea ihanuus

Odota. Odota! Huutomerkillä tai ilman. Kyseessä on joka tapauksessa yleinen pyyntö ja komento. Muutaman kerran suuni on meinannut nousta hymyyn, kun olen pyytänyt tänäkin vuonna asiakkaita olemaan hetken puhumatta verenpaineen mittaamista varten. Silminnähden on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, että pääsee jatkamaan vuolaana virtaamaan pyrkivää juttua. Aina välillä mittauksia joudutaan ottamaan uusiksi. Asiaa on niin paljon ja aikaa on niin vähän. 

Odota. Se on myös kovin usein käytetty sana kotona. Pieni haluaa leipää, margariinia leivälle, juustoa leivälle, juustoa leivän vieraan, maitoa lasiin, lisää maitoa lasiin sillä välin, kun isä pyyhkii itse kaadettua lattialta ja niin edelleen. Myös pienillä odottaminen on selvästi vaikeaa. Saatikka vähän isommilla kun puhelin tai pelikonsoli kutsuisi.

Me aikuisethan sen sijaan olemme odottamisen mestareita. Kun puhelin piippaa, on helppo pitää kätensä siitä erossa. Kun mieleen tulee tylsyys, on yksinkertaista olla pakenematta sitä luurin tai netin ääreen. Kun verkkokaupassa on tarjous, on pieni vaiva jättää Creditiä käyttämättä. Vai onko? Odottaminen on yllättävän vaikeaa.

Reilu viikko sitten taukotilassa puhuttiin laskiaispullista. Kuulemma Fazerin olivat parempia kuin paikallisen leipomon toimittamat. Sitten hetki keskusteltiin mantelimassan ja hillon keskinäisestä paremmuudesta. Illemmalla oli mahdotonta olla huomaamatta pullien rivejä kaupan hyllyllä. Yllättäen alkoi tehdä mieli. En kuitenkaan ostanut.

Mietin miksi. Yleensä, jos kaupassa alkaa tehdä mieli, ostan. Ainakin jos mieli on saanut kasvattaa tahtoaan pitkin päivää. Kätevintä on ostaa jotakin pientä tai ainakin kohtuullisen kokoista. Helpointa nimittäin on herkutella kotimatkalla. Silloin pienet eivät kotona ala syyttämään epäreiluudesta ja oman osuutensa puutteesta. He kun joutuvat usein odottamaan viikonloppuun. 

Kyllä pullankin olisi voinut nautiskella auton hämäryydessä. Jopa kaksi. Kuitenkin laskiaispullan syöminen ennen laskiaista tuntui jotenkin väärältä. Tajusin olevani sesonki-ihminen. Yksi joulunkin parhaita puolia on tehdä, kokea ja syödä sellaista, mikä on ollut poissa koko vuoden. Meillä kuusi ilmestyy olohuoneeseen paria päivää ennen aattoa. Samalla loihditaan koristeet kaikkialle. Piparit ja tortut loihditaan aatoksi tai aattona. Joulupöydässä on sellaisia mitä on tarjolla pitkin vuotta mutta mitä ei kauppakärryyn sesongin ulkopuolella eksy. Tämänkin vuoden tammikuussa katselin kaihoisasti erästä joulumme juustoista kauppareissulla. Mietin jo, miten hyvältä se taas joulukuussa tuleekaan maistumaan. Kun vain jaksaisi odottaa.

Yllättäen niitä Fazereita ei enää ollut jäljellä. Maistuivat nämäkin.

Nyt laskiaispullat on syöty. Ne katosivat nopeasti kun hämärtyvässä sunnuntai-illassa niiden seuraksi keitettiin kaakaota. Pienet olivat pari päivää odottaneet innokkaasti. Olivat nähneet paketit jääkaapissa. Pienintä piti jo välillä opastaa palauttamaan pakkaukset takaisin. Ei ollut aivan ymmärtänyt milloin syödään. Odota, oli senkin keskustelun viesti. Se oli vaikeaa. Mutta ehkä oppi jotakin odottamisesta ja sen jälkeen koittavasta palkinnosta. Ainakin sai kyllikseen, kun joutui kaiken saatuaan valittamaan jo huonoa oloa. Sitä tuskin muistaa, kun taas hieman kasvaneen vatsalaukun kanssa ensi vuonna odottaa pullaansa. Siis sitä laskiaissellaista. Ja onhan välissä pääsiäinen, vappu, juhannus ja mitä niitä nyt onkaan. Monia juhlia, joihin liittyvät sesonkin omat herkut.

Joskus kuulin, että lapsen täytyy oppia odottamaan kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jossakin siinä vaiheessa on kypsyttävä taju siitä, ettei hän voi olla aina ensimmäinen. Samalla kyky hahmottaa hetken päässä olevaa palkintoa tai täyttymystä kehittyy. Jossakin vaiheessa mieli huomaa, että liukumäkeen pääsee, vaikka tie kulkisikin jonon kautta. Tietenkin mitä isompi asia, sitä hankalampi odottaa tulevaa palkintoa. Se joka ei opi odottamaan ennen kuin sitä häneltä sosiaalisesti muut odottavat, joutuu huonoon asemaan. Etuilijaa ymmärtävät sorsia jo hyvin pienetkin leikkitoverit. Kovin moni ei tykkää siitä joka ottaa lelut kädestä tai puhuu jatkuvasti päälle. Se joka oppii jotenkin odottamaan, ei sulje itseään pois toisten ystävyydestä. Ei ainakaan niin helposti

Nyt laskiaispullien jälkeen kristikunnassa on alkanut paaston aika. Se on tietynlainen odottamisen harjoitus. Odotamme pääsiäistä ja samalla tämän ajan jälkeen koittavaa ylösnousemusta. Käytännössä mielet kääntyvät odottavaan juhlamessuun ja sen jälkeiseen pitopöytään. Sitä odotetaan opettelemalla odottamista. Kieltäytyminen, itsensä hillintä ja edessä olevan palkinnon katseleminen näkyy erilaisista asioista ja syömisistä luopumisena. Pyrkimyksenä on maistaa elämää, joka vaikuttaa ulkoisen tarkkailijan mielestä jopa tylsältä ja mauttomalta. Siinä opetellaan sanomaan itselle: odota, kun jokin mukava houkuttaa. Niin voi oppia sanomaan odota tai jopa ei, silloin kun huokuttelu ei ole mukavaa vaan ainoastaan siltä näyttävää. Opetellaan odottamaan sitä palkintoa, joka on lyhytikäistä nautintoa parempi.

Oppisinpa tänä vuonna samalla edes vähän myös sitä odottamista, joka näkyisi kärsivällisyytenä perheen kanssa eläessä, omia ja toisten virheitä katsellessa ja asioiden mennessä eri tavoin pieleen. Sitä osaamista saattaa joutua odottamaan.

23# Lomilta lompsis

Koko syksy on opiskeltu ahkerasti, joten on ehdottomasti tauon paikka! Centriassa lomia vietetään viikoilla 42 tai 43 vähän kampuksesta riippuen. Nauttikaa lomasta ja rentoutukaa, jatketaan sitten virkeinä taas lomien jälkeen! 🍁🍃”

Näillä sanoilla koulumme päästi meidät Instagramissa loman viettoon. Tosin luokan Whatsappissa näitä sanoja päästiin repimään puolittain katkerin nauruin. Loman jälkeisenä maanantaina oli luvassa tentti ja ryhmätyön palautus. Lomaa seuraavana tiistaina (jos nyt muistan oikein) oli tiedossa toinen ryhmätyön palautus. Keskiviikkona oli tulossa kotitentin palautus ja alavartalon luiden uusintakoe. Melkoinen ponnistus siis yhdellä lomalla valmisteltavaksi. 

Kuitenkin totta on, että yhden tentin palautuspäivää siirrettiin viikolla. Alun perin se piti klikata opettajan postilaatikkoon kesken loman. Melkoinen jousto! Toinen tentti siirtyi myös viikolla kauemmaksi. Siinä syynä oli vain vielä läpikäymättömien asioiden suuri määrä. Ryhmätöiden suhteen molemmat ryhmäni hoksasivat loman todellisuuden. Saimme tehtyä työt valmiiksi ennen lomaa. Kuka nyt lomalla olisi halunnut niihin ryhtyä. Pari sivullista lääkelaskennan läksyjä päätin suosiolla jättää loman jälkeiseen aamuun. Lapsistakin on mukava nähdä isä läksyjen kimpussa. Kakkosluokkalaisesta se on erityisen mukavaa. 

Kaiken tämän ansiosta en vaivannut itseäni kouluasioilla loman aikana. Loma meni monien muiden tavoin rennosti – töissä. Ja samaan aikaan kaikki lapset olivat lomalla. Tuli ihan ikävä arkista viikkoa, jossa kaikki ovat omissa menoissaan. Lomassa on hyvät puolensa. Tulee nukuttua vähän pitempään, kun ei tarvitse lähettää ketään kahdeksaksi mihinkään. Samalla tulee puuhattua lasten kanssa enemmän ja päästiin viettämään muutama tovi aikuisten aikaakin. lasten loma on kuitenkin hankala yhdistää työviikkoon. Onneksi alkaa arki tulee aikanaan. Pienten lasten perheessä loma on tyyliltään aina vähän tällainen: aika rankka mutta niin erilainen että tulee levännyt olo. Aikakin kulkee vähän hitaammin.

Lepääminen on kyllä mukavaa ja tarpeellista. Lepo on usein jotain edessäpäin odottavaa. Päivän päätteeksi odottaa yö ja uni. Viikkoa seuraa viikonloppu. Tai ainakin lauantai (paitsi jos sille on tullut töitä). Yhdentoista kuukauden välein tulee vastaan kesäloma. Loma ja lepo on jotain, mitä kohti kuljetaan hitaasti. Koulussa jokaisen kokeen, kurssin ja palautuspäivän jälkeen tulee pieni lepo. Samoin on kotona. Kun jotain on siivottu, korjattu, hankittu, pesty jne. tulee lyhyt hetki, jolloin niin ei tarvitse tehdä. Näissä lepohetkien odotuksissa on se vaikeus, että jotain muuta helposti tulee. Kesäisin lehdet ovat täynnä juttuja lomastressistä ja muista vähemmän levollisista ilmiöistä. Jos edessä häämöttävä lepojakso tulee, voi se olla uuvuttavan täynnä. 

Tätä vastaan olen suunnitellut erilaista konseptia. Voisiko lepo olla päämäärän sijaan keino? Mikä auttaisi selviämään viikon haasteista paremmin, kuin hyvin nukutut yöt. Ei siis vain viikonloppuna aamupäivään asti sängyssä lojutut hetket. tarkoitan öitä, jotka alkavat aikaisin ja joka ainoa yö. Silloin kun on kiire ja paljon tekemistä, menen itse nukkumaan viimeistään kello 22. Tämä ei varmasti toimi kaikilla. Itse kuitenkin olen oppinut huomaamaan, ettei illalla yhdeksän jälkeen synny enää mitään hyödyllistä. Iltayön unet sen sijaan ovat virkistäviä. On henkisesti helppo laittaa aikainen aamuherätys voimaan, kun nukuttuja tunteja kertyy kuitenkin paljon. Koulussa tekee melkein pahaa kuunnella toisten puheita yhteen tai kahteen valvomisesta. Tai kyllähän nuorena jokainen jaksoi! Tai sitten ei jaksanut aamutunneille.

Unen lisäksi lepään laiskottelemalla. Yritän olla tekemättä mitään ylimääräistä. Itseohjautuva työ, jossa työ ei tekemällä lopu, on pakottanut tämän taidon opettelemiseen. Laiskuudella en tarkoita pelkkää jouten oloa. Sellaista suojatyöpaikkaa ei ole keksitty, jossa olisin voinut sitä näin pitkään toteuttaa. Laiskuus on ylimääräisen panostuksen karsimista. Erinomaisen sijaan minulle riittää ihan hyvä. Ihan hyvä on riittävä, jos sillä tasolla pystyy pysymään. Erinomainen vaatii yleensä laadun kasvuun verrattuna huomattavan lisäponnistelun. Lisäponnistelu väsyttää ja väsymys taasen vaikeuttaa tason ylläpitoa. Minulle riittää olla ihan hyvä. Olen mielelläni ihan hyvä puoliso, isä, kasvattaja, työntekijä ja koululainen. Mieluummin ihan hyvä vuodesta toiseen kuin välillä aivan kaikkensa antanut ja siksi leipääntynyt ja väsynyt. Sellaiset harvoin ovat missään ihan hyviä. Viimeisenä ennen lomaa tein netissä ravitsemuksen tentin. 60% täytyi saada oikein. Sain 75%. Ihan hyvä tulos. Tämän enempää en nyt viitsisi itseltäni vaatia missään.

Muistakaa levätä jo matkalla!