79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.

58# Hoitaja on palkkansa ansainnut?

Miksi sairaanhoitajaksi? Näin ovat kuluneen puolen vuoden aikana kysyneet monet. Kerran vastasin: ei ainakaan rahan takia.

Olen päätynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi aika laiskoista motiiveista. Halusin virkavapaalle ja halusin saada siihen jostakin rahoitusta. Piti siis keksiä jotain mielekästä opiskeltavaa.

Aloista valitessa piti tietenkin valita jotain todellista. Piti löytää jotakin sellaista, mikä hyödyttäisi elämää ja jota voisi kuvitella ehkä tekevänsä. Piti kovasti koittaa selvittää, millaista on opiskelu sairaanhoitajaksi. Piti myös selvittää, millaista on työskennellä sairaanhoitajana. Löytyi monta mielekästä syytä opiskella tätä kohti. Mutta yksikään niistä ei ollut raha.

En voi väittää, etteikö raha minuakin kiinnostaisi. Toki se kiinnostaa, sillä olen huomannut miten vaikea sitä on pitää käsissä. Suoraan sanottuna en tiedä, millaisiin ansioihin hoitoalalla voi kohtuudella päästä. Palkassa on mukana monenlaisia lisiä. Kuitenkin uskon, että siinä olisi minulle tarpeeksi. Ei välttämättä niin paljoa kuin haluaisin. Mutta kai kuitenkin tarpeeksi.

Tarkoituksenani ei ole kehua hoitajien palkkoja. Eivät ne kovin hyviltä vaikuta. Tarkoitus olisi olla luottavainen meidän perheemme kykyyn sopeutua ja mitoittaa tarvittaessa. Tosiasiassa hoitoalan palkat ovat lievässä kuopassa jopa omaan palkkahistoriaani verrattuna. Pystyisimme mitoittamaan, koska asumme pienessä ja edullisessa maalaiskaupungissa. Suuressa kaupungissa asuminen ja mitoittamisen haasteet olisivat ihan toisessa hintaluokassa. 

Pääsin aikoinani maisterin tutkinnon töihin, vaikka gradu oli kesken. Opiskeluiden ja osa-aikatöiden jälkeen se palkka tuntui huimalta. Ensimmäisiin työvuosiini osui vielä useampi kova palkankorotus. Me uudet niitä vähän silloin ihmettelimme. Kuitenkin kokenut osasto tiesi, että ne olivat vastaus kymmenen vuotta staattisina pysyneisiin palkkoihin. Johto ja kirkkokansa tunnustivat, että kutsumustyössäkään ei elä pelkällä hyvällä tahdolla. Viimeistään perhe kaipaa sitä hintatason mukana kohoavaa palkkaa. Oli huomattu tarve ottaa hintatason kehitystä hieman kiinni. Pidän arvossa tätä ymmärrystä ja leivän arvon tunnustusta. Tuli sellainen olo, että halutaan pitää huolta ja ottaa asiat vakavasti. 

Pienessä kirkossa palkatutkin työntekijät ovat tavallaan mukana talkoissa. Tiesin jo töihin ryhtyessäni jääväni kymmenyksen kurssitovereiden palkoista. Se ei ollut mikään ongelma. Se oli selvästi sanoitettu etukäteen. Vuodet ovat kuluneet ja tuoneet yleissitovat työehtosopimukset meillekin. Nyt suurien talojen ekonomistit laskevat elinkustannusten muutokset ja ilmoittavat tarvittavat korotukset. Enää ei ole pelkoa kuopasta, jonka ympärillä laidat kasvavat. Palkka on kohtuullinen mutta jää palkansaajien keskiansiosta. Tarkoitus on pärjätä, ei rikastua. Se on ihan oikein, jos kutsumustyönä ei ole rikastua.

Hoitoalan palkankorotustavoitteista on uutisoitu lähiaikoina paljon. Tai ehkä hoitoalan uutisten kanssa on päässyt käymään lastenvaunuefekti. Kun aikoinaan olimme alkamassa tarvitsemaan lastenvaunuja, alkoi moisia näkymään melkein kaikkialla. Sama efekti toimiin myös auton vaihtoa suunnitellessa. Varsinkin silloin kun tähtäimessä olevalla autolla on jo merkki ja malli.

TEHYn tavoitteena on kymmenen vuoden aikana kuroa umpeen teollisuusalojen palkkaetumatkaa. Haaste on mittava ja monesta suusta on sanottu, ettei rahaa ole. Samoin muilta liitoilta on tullut viestiä koko kunta-alaa koskevasta palkkakuopasta. Varmasti totta sekin.

On luonnollista, että jokainen ryhmä haluaa itselleen enemmän. Kyse ei ole ahneudesta tai oman aseman erinomaisena pitämisestä. Omaa ja oman ryhmän asemaa on helpoin seurata. Siitä näkökulmasta voi huomata juuri oman palkan laahaaminen suhteessa elintasokustannuksiin tai toisten alojen palkkakehitykseen. Omin silmin on vain luonnollista nähdä juuri omien etujen heikkeneminen. Kovin harvoin kukaan huutelee toisten palkkojen korottamisen perään. Kai samasta syystä toisten palkkavaatimukset tuntuvat aina kohtuuttomimmilta kuin omat.

En halua väheksyä muuta kunta-alaa tai sen paremmin mitään muutakaan palkansaajaryhmää. Sattuneesta syystä minulla kuitenkin on nykyään orastavia ajatuksia nimenomaan hoitoalaan liittyen.

Hoitoala on kummallisessa asemassa. Se ei pidä sisällään liukuhihnaa, jonka päästä tulisi valmista tuotetta markkinoille. Ei täytetä laivoja vientituotteilla. Ei ole suurta tulosta ja pottia kansantaloudelle jaettavaksi. Ei suoraan. Siksi hoitoalan kohtalona on joutua säästöä etsivien silmien tarkasteltavaksi. Kuinka monta hoitajaa, sänkyä, vaippaa tai vaikka pesulappua olisi vähin määrä jolla pärjätään? Kuinka paljon voitaisiin säästää, jos vielä vähän kiristettäisiin? Joissakin paikoissa se on kuulema kaksi vaippaa vuorokaudessa. Kuka on yhdellä, jos joku tarvitsee sen kolmannen? 

Nämä esimerkit vaipoista vuorokaudessa ja pesulapuista per kerta olivat ihan tosia. Epäilen hoitajien kyllä käyttävän omaa harkintaansa sielläkin, missä on annettu näinkin yksityiskohtaisia säästörajoja. Kuitenkin tällaiset asiat osoittavat hyvin sen paineen joka työntekijöiden päälle saatetaan työntää. Säästötavoitteet ja syyllisyys siitä kolmannesta vaipasta kuumottavat helposti enemmän kuin ilo siitä ettei vuodepotilas joutunut viettämään puolta yötä märässä vaipassa. Ei ole helppoa kamppailla säästötoimien tuulimyllyjä vastaan.

Kun lopputuloksena ei ole selvää rahaa, nähdään vain säästömahdollisuuksia. Tai siis näitä yksinkertaisilla päätöksillä saatavia lyhyen aikajänteen nopeita säästöjä. Vaipat, laput ja henkilöstön määrä ovat tapoja jolla tietylle alatasolle, yksikölle tai alueelle sysättyjä säästöpaineita voidaan yrittää hoitaa. Paljon järkevämpää olisi katsoa asiaa kauempaa. Säästö ei aina tuo säästöä. Ei ainakaan hoitoalalla. Tarvitaan myös satsauksia. 

Kuinka paljon maksaa sänkypotilaan laitosvuorokausi? Paljonko rahaa kuluu niiden virtsatietulehduksien hoitoon, jotka olisivat helposti estettävissä? Kuinka paljon maksaa hoitoonsa sitoutumaton tai hoito-ohjeitaan ymmärtämätön potilas? Paljonko aikaa ja rahaa palaa painehaavaumiin? Paljonko korvausrahaa menee lääkkeisiin joita kukaan ei syö tai jotka ovat keskenään vahingollisia?

Tällaisiin kysymyksiin osaisi vastata joku toinen. Vastaus lienee kuitenkin summa, jota taitaa olla mahdoton millään säästötoimilla paikata. Alalla toimivat voisivat keksiä paljon lisää tosielämän esimerkkejä suhteellisen helposti estettävissä hankaluuksista, joita hoitoalalla tulee vastaan. Omat heittoni syntyivät varsin lyhyiden opintojen jälkeen.

Miten näitä edellä mainittuja sitten voidaan estää? Miten voidaan säästää valtavat summat terveydenhoidossa? Satsaamalla siihen selvää rahaa! Koko hoitoala huutaa kiirettä. Sitä ettei ole aikaa tehdä töitä niin hyvin kuin haluttaisiin. Tai edes niin hyvin kuin pitäisi. Kiire maksaa. Kun vain välttämätön ehditään tehdä, maksaa veronmaksaja työstä joka voitaisiin välttää. Kiire luo kiirettä. Sillä kun vain välttämättömät ehditään tehdä, joudutaan pian tekemään niitä välttämättömiä, joita ei ehditty ehkäistä. 

Lääkäri määrää potilaan hoidosta. Hoitaja on se, joka ohjeistaa, valvoo, tarkkailee ja viestii myös lääkärille päin. Hän on linkki monien eri toimijoiden verkostossa ja on yleensä kaikkein lähinnä potilasta. Lyhyiden opiskeluiden aikana meille on ehditty tähdentää tässä linkkiasemassa toimimisen tärkeyttä monta kertaa. Kuulostaa kuitenkin kovasti siltä, ettei kentällä moiseen ole oikeasti aina aikaa. Samoin lähihoitajamme kertovat, ettei työpaikoilla useinkaan tehdä hoitotoimenpiteitä meille opetettujen tapojen mukaan. Esimerkiksi steriilit käsineet jäävät usein kaappiin tai muita välineitä ei vaihdeta ohjeiden mukaisella tahdilla. Yleensä vedotaan oikeiden toimenpiteiden vaatimaan aikaan. Kiire tekee siis tuhojaan!

Aikaa olisi jos olisi tekijöitä. Tällainen lisäaika yleensä synnyttää pitemmällä tähtäimellä lisää aikaa. Mahdollisuus tehdä työssä muukin, kuin ehdoton minimi vähentää ajan kuluessa työtä ja kustannuksia. Jokainen paremmin pesty, liikutettu, ohjeistettu, kuunneltu jms. potilas vähentää tulevan hoidon tarvetta, lääkkeiden turhaa käyttöä ja lisää hoitoon sitoutumista. Ja niin edelleen. Samanlaisia lainalaisuuksia voidaan keksiä myös muilla aloilla. Satsaukset terveydenhoitoon säästävät vuosien ja vuosikymmenien aikana veronmaksajille selvää rahaa. Liukuhihnalle on mahdollista kasata potti, jos suostuu katsomaan kauemmaksi.

Tämä edellä kirjoitettu oli näkökulma hoitajien määrään. Mutta se ei ole täysin irti myöskään yksittäisten hoitajien palkoista. Viime aikoina on uutisoitu parhaassa työiässä olevien hoitajien etsiytymisestä muille aloille. Siis niiden, jotka ovat jo kokeneita työssään mutta joilla on eläkeikään pitkä matka. He epäilevät jaksamistaan ja etsivät vihreämpää ruohoa. He ovat niitä, jotka myös pystyvät vielä aloittamaan jotain muuta. Eli he olisivat kykeneviä kouluttautumaan myös hoitoalan sisällä uusiin ja suurempiin vastuihin. Tällaisten työntekijöiden menetys on kallista. Kokemus on arvokas asia. Potentiaali myös. Kaikilla työpaikoilla kulkee hiljaista tietoa ja hyvää rutiinia. Sen menettämisen hintalappua on vaikea laskea.

Hoitoalalla pysyminen liittyy ilman muuta moniin asioihin. Osa sitä on tuo kiireen tuntu ja hoitajien määrä. Myöskään jatkuvat säästöpaineet eivät tee kenenkään oloa viihtyvämmäksi. Palkkaus on ilman muuta yksi osa tätä pakettia. 

Aina joskus kuulee puhuttavan hoitoalasta kutsumustyönä. Kokemuksesta tiedän, ettei kutsumustyöläinen halveksi rahallista palkkaansakaan. Päinvastoin kutsumustyössä oleva jopa kaipaa tunnustusta ja kiitosta jossakin muodossa. Hän kaipaa, että hänen toimensa kutsumuksen äärellä ei jää huomiotta. Tässä toki oleellinen on esimiestyö kaikilla tasoillaan. Mutta myös palkka. Kutsumustyöläinen voi kokea itsensä jopa hyväksikäytetyksi tuon kutsumuksensa tähden, jos hän huomaa jäävänsä tarkoituksella epäedulliseen asemaan. Siksi kutsumuksella ei pitäisi koskaan kuitata huonontuvia palkoja saatikka työoloja. Ei millään alalla.

Palkka sitouttaa ja houkuttelee. Palkkaus vaikuttaa siihen, keitä alalla hakeutuu ja siihen keitä alalla pysyy. Alhainen palkkaus ei purista esiin vain kaikkein motivoituneimpia. Motivoituneet voivat motivoitua myös aloille, joissa palkkaus ja työnmäärä kohtaavat heidän mielestään paremmin. Osa ihmisistä menee ja tekee palkkauksesta huolimatta. Mutta valitettavasti alhaisen palkkauksen riskinä on aina vähentää motivoituneiden ja kyvykkäiden määrää hakeutuessa ja pysyjissä. Miksi monilla aloilla halutaan taistella henkilöstöstä myös palkoilla? 

Kyse on myös arvoista. Onko hyväksyttävä oletus se, että selviä tavaroita, palveluita ja tulosta tekevät alat saavat itsestään selvyytenä maksaa kovia palkkoja mutta yhteiskunnan peruspalveluita tuottavat alat eivät? Vai voisiko yhteiskunnan päätöksillä siirtää rahaa verojen kautta niille aloille, jotka eivät tuota. Olisiko viisautta lopettaa hätäiset säästötoimet ja muistaa mieluummin niitä miljardeja, joita pitkän aikavälin toimilla ja satsauksilla olisi mahdollista säästää. Olisiko aika muistaa myös potilaille ja heidän omaisilleen välittyvää hyvinvointia? Tätä rohkeutta hoitoala kaipaisi päättäjiltä. Mutta niin varmasti kaipaisi kasvatus- ja sosiaalialakin. Ehkä moni muukin tunnistaa alansa tästä kaipuusta. Valitettavasti päättäjien taitaa olla henkisesti helpompi laittaa päänsä pensaaseen ja odottaa. Sillä yleensä lasku nopeasti saatavista säästöistä tulee vasta sen seuraavan maksettavaksi. Ketkä haluavat olla silloin päättäjinä maksamassa laskun?

Pakko myöntää, että näitä miettiessäni tunsin vahvaa vetoa takaisin kirkon töihin. En palkan vuoksi. Mutta johdon. Tuskin missään on parempia päälliköitä.