140# Yövuorolaisen kauhun hetket

Tähän harjoitteluun kahmin melko paljon yövuoroja. Tykkään niistä. Yötöissä on tunnelmaa. Yöt voivat olla myös hyvin rauhallisia ja työporukan kesken on mukava jutustella väsyneitä tarinoita pimentyvin aivoin. Rutiinin omainen yö pitää sisällään kahden tunnin välein tehtävät kierrot, niiden väleihin mahtuvat kipupotilaiden lääkitsemiset ja mahdolliset kylmähoitoon kuuluvat pussienvaihdot. Lisäksi yön aikana yleensä valmistellaan ja tiputetaan jonkin verran antibiootteja. Kirurgian osastolla voi yön aikana tapahtua paljonkin.  Osaston ennätys on kuulema kahdeksan saapuvaa päivystyspotilasta yön aikana. Siinä pitää jo kiirettä. Juuri tämä monipuolisuus on osa niiden viehätystä. Opiskelijan näkökulmasta niiden hyviin puoliin kuuluu runsas tuntien kertymä (tällä osastolla yövuoro kestää 11 tuntia). Oikean työläisen näkökulmasta ylityöstä maksettu ylimääräinen korvaus on myös ihan kohtuullinen.

Olen oppinut, että yövuoroon kannattaa laittaa lämpimämmät kengät tai ainakin sukat. Lisäksi eväitä on hyvä olla vähän enemmän niin kylmä ei pääse hiipimään. Tässä harjoittelussa otin käyttöön myös kuminauhan. Sillä on hyvä torjua lamaannusta aamu neljän aikoihin. Vanhana palokuntalaisena en mene yövuoroon ilman kunnollista lamppua.

Yötöiden hyviin puoliin kuuluu myös se päivällä nukkumisen mystinen tunnelma. Parin yön putkessa saa luvan kanssa irrota hetkeksi muun perheen arjesta ja keskittyä lähinnä lepäämään. Aamulla, iltapäivällä ja illalla ennen seuraavaa lähtöä ehtii hieman tarttua kodin asioihin tai jututtaa muita päivän tapahtumista. Muuten aika meneekin jossakin kammiossa unen merkeissä. Vaikka en paljoa ole näitä vuoroja vielä ehtinyt harrastaa, on koko perheeseen laskeutunut tietoisuus tuosta poikkeuksellisesta ajasta, jonka aikana ei ole hyvä pitää ylimääräistä meteliä. Tai niinhän sitä toivoisi.

Ensimmäinen yövuoro oli saateltu päätökseen vanhoin askelmerkein. Juuri tuota ensimmäistä yötä pidän kaikkein vaikeimpana. En ainakaan vielä ole oppinut taitoa, jolla nukkua jonkinlaisia päiväunia ennen tuota yötä. Hyvin minimaalisten torkkujen jälkeen lähdin käytännössä samoin silmin liikkeelle. Pyöräily, iltakahvi osastolla ja liikkeellä oleminen kyllä pitävät virkeänä. Kuitenkin aamulla voi tuntea valvoneensa sen vuorokauden. Ohjaajan armollisuudesta pääsin lähtemään paria hetkeä aikaisemmin aamuvuoron saapuessa jo paikalle. Valoisaa aamua ihmetellen palasin kotiin nauttien jo mielessäni etukäteen tulevista unista. 

Pääsin vielä ilahduttamaan muita ja kävin aikaisin palanneen viemässä nuorimman päiväkotiin. Sitten puuhailin keskimmäiselle hieman aamupalaa ja taisin torkahtaa salaa pari kertaa ruokapöydän ääressä. En kuitenkaan hennonnut jättää tätä yksin suoriutumaan aamun askareista. Lopulta hieman ennen yhdeksää vedin pimennysverhon alas ja katosin kuolleen kaltaisena unien maailmaan. Takana 26 tuntia valveilla. Seuraavassa hetkessä havahdun. Ovella jyskytetään. Kelloa vilkaisten huomaan aikaa unen maailmassa kuluneen vain reippaan vartin verran. Kömpiessäni kohti ovea, käyn lävitse eri vaihtoehtoja oven takaa löytyjästä. En keksinyt millään, miksi keskimmäinen olisi palannut takaisin. Enkä ymmärtänyt miksi kukaan kaveri etsisi lapsia kotoa siihen aikaan. Mutta sieltähän löytyi esikoinen. Päätä särki. Kaivoin esiin oikean kokoisen särkylääkkeen ja mutisin jotain, jonka saattoi tulkita kielloksi mennä nyt päänsärkyisenä millekään laitteelle. Sitten katosin unimaailmaan. Hyllyn reunalta ehdin napata korvatulpat nyt muuttuneen tilanteen vuoksi. Käteen ne kuitenkin jäivät. Uni korjasi nopeammin. 

Seuraavassa hetkessä oven raosta kuului varovainen ääni. Valitti nälkäänsä. Pudotin korvatulpat nyrkistä ja vilkaisin kellon olevan koulun lounasajan. Yhtämittaista unta oli ehtinyt kertyä noin 90 minuutin ajan. Luultavasti aika harmaana vaelsin keittiöön. Vanhastaan tiesin pian lähestyvän sen rajan, jonka yli on ollut lähes mahdoton nukkua. Askelissa alkoi painaa jo ajatus seuraavasta yöstä. Hieman ajatuksen synkkyyttä lievitti havainto paistinpannusta hellan vieressä. Vieressä oli auki revitty paketti nuudeleita. Yritys oli kilpistynyt kuukausi sitten vaihdettuun lieteen. Induktion salat eivät olleet vielä ihan selvillä pikkukokille. 

Aika harvasanaisesti kyselin mieltymykset, valmistin ne ja kutsuin pöytään. Ehkä siinä joku sanakin vaihdettiin. Koin pakonomaista tarvetta kehua hiljaa olemisesta. Siitä omassa lapsuuden kodissa aina joskus kiiteltiin yötöiden aikaan. Pian raahauduin jo takaisin. En vaivautunut edes poimimaan korvatulppia. Jonnekin ne olivat pudonneet. 

Sitten tulikin yllätys. Jostakin unen verhon lomitse havahduin välillä kuulemaan ääniä, jotka kertoivat keskimmäisen palanneen koulusta. Kuitenkaan tuo verho ei raottunut heräämiseksi asti. Kuitenkin sekin riitti synnyttämään uneen hyvää mieltä. Tajunta kertoi, että nyt uni riittikin yli puolenpäivän. Se kun on ollut ennen jonkinlainen raja. Hitaasti uni alkoi oheta, muuttua heräilyksi ja äänet kertoivat lasten olevan olohuoneessa lempipuuhissaan. Väliovet olivat selvästi kiinni. Kello kertoi, ettei varmuuden vuoksi laitettuun herätykseen ollut juuri aikaa. Iltapäivä oli pitkällä ja oli pian aika hakea nuorimmainen päiväkodista. Unitunteja oli kertynyt kaikkiaan hätäisen yön verran. Nuorimman hakemisen jälkeen jäi vielä aikaa siistiä hieman paikkoja ja laittaa ruoka tulille. Lasten äänet paljastivatkin pian äidin ilmestyneen pihaan. Opettaja oli kuulemma soittanutkin koulusta ennen esikoisen pois päästämistä. Oli vahvistanut puhelimessa lapsen kertomuksen: isä on kotona nukkumassa. Niin, oli vielä hetken. Mutta ehti sinäkin iltana ottaa vielä tunnin unet. Vielä kun vaimo kärsivällisesti ymmärtää väsyneempääkin miestä, on kuvio mahdollinen.

139# Kirurgian harjoitteluun

Opintojen neljänteen harjoitteluun ja toiseen osastojaksoon valmistautuminen meni jo rutiinilla. Jo etukäteen olin marssinut sairaalan asiakaspalveluun lunastamaan kulkulätkää ja pukukaapin avaimia. Luukulla vedin taskusta opiskelijakortin, henkilöllisyystodistuksen ja panttirahan nätissä paketissa esiin, päästäkseni nopeasti ja helppona asiakkaana täyttämään pukukaapin oikean kokoisilla hoitovaatteilla. 

Tähän jaksoon pakatessani totesin, että on ehkä aika alkaa miettimään toisia kenkiä. Ostin nämä 2002 sisäkengiksi Eurooppaan ja ostovuotensa näköiset ja tuntuiset alkavat olla.

Tosin asiakaspalvelussa ei oltu pätkääkään kiinnostuneita sen koommin opiskelusta tai henkilöllisyydestä todistavista seikoista. Panttimaksukin oli noussut. Paperit täytettyäni sain kuitenkin avaimet ja lätkän. Vain todetakseni pukuhuoneessa, että kaappi oli vielä varattu edelliselle käyttäjälle. Vaatteiden valinta sai jäädä aloituspäivän aamuun. 

Kirurgia. Tuo televisiosta niin moneen kertaa leikkaussalin kautta nähty erikoisala. Televisiossa näkyvät aina määrätietoiset ja hieman helposti närkästyvät kirurgit, nöyrästi kaikessa auttavat hoitajat ja kuuluvat terävät käskyt milloin minkäkin välineen ojentamisesta.  Pappisvelikin ehti varoitella jo niistä terävistä skalpelleista. Taisi olla ainoa tuttu työkalu leikkaussalin maailmasta. Jollakin sen kaltaisella leikkauksen aloitusviilto tehdään. Kätevä myös monenlaisissa askartelu- ja käsityöhommissa. Television salit on verhottu siniseen ja vihreään ja hyvin usein siellä näytössä alkaa tapahtua vauhdikasta toimintaa. Kovin moni kun ei jaksaisi seurata useampaa tuntia rutiininomaista leikkausta valmisteluineen ja lopetuksineen.

Ehkä yllättäen kirurgian harjoittelu ei sijoitu leikkaussaliin. Jakson aikana on kyllä mahdollista päästä käymään salissa. Mutta vain seuraamassa toimenpidettä. Salin ja leikkausosaston toimintaan voi päästä perehtymään akuuttihoidon- tai syventävien jaksolla. 

Kirurgian harjoittelussa pääpaino on hoitotyössä leikkauksen ympärillä: kirurgisilla osastoilla tai poliklinikoilla. Niille tullaan ennen leikkausta ja niissä levähdetään hetki leikkauksen jälkeen. Ennakkokäynnit, jälkiseuranta ja kaikenlainen ohjaus ovat jokapäiväisiä toimintoja. Poliklinikalle ei jäädä yöksi ja siellä tehtävä työ on pienempää (tai ainakin vähemmän hoitoa vaativaa), tai valmistavaa ja jälkikontrolloivaa. Osastolle tulevat ne jotka vaativat yliöistä hoitoa tai valvontaa.

Itse valitsin kirurgisen osaston. (Tämän jakson aikaisia päivityksiä lukea voi huomata, että yritän huolellisesti kätkeä, mikä osastoista on kyseessä.) Ajattelin, että osastotyössä alaa näkee mahdollisimman laajasti. Näin varmasti on. Kirurgian ihmeellisyys on potilaiden monipuolisuudessa. Osastolla on nuoria ja vanhoja, on huonokuntoisia ja on erittäin huonokuntoisia. On myös erittäin hyväkuntoisia ja kaikkea siitä väliltä. Osastolle voidaan tulla valmistautumaan sovittuun leikkaukseen (elektiivinen) joka on ollut tiedossa jo kuukausia. Yhtä lailla saatetaan tulla päivystyksen kautta hyvinkin kiireisenä potilaana. Vamman, onnettomuuden tai muuten akuutin tilanteen vuoksi potilas saattaa lähteä saliin jo samana päivänä. Kaikkein kiireisimmät potilaat eivät ehdi osastolle ennen leikkausta vaan vasta sen jälkeen. Ja ääripäiden väliin voi keksiä paljon erilaisia tilanteita, kuntoja ja kiireellisyyksiä. Nämä vaihtuvat tilanteet tietenkin vaikuttavat myös potilaan ja tämän omaisten henkiseen tilaan. 

Ja jotta tilanteet olisivat mahdollisimman vaihtuvia, eri osastot toimivat tarvittaessa toistensa varaventtiileinä. Eri osastot ovat erikoistuneet joukkoon tietyn tyyppisten kirurgisten potilaiden hoitoon mutta tarvittaessa ottavat toistensa potilaita jos tilanpuute vaanii naapurissa. Yhdelläkin osastolla omien potilaiden kirjo on laaja ja ajoittain lääkäreitä kulkee käytävillä niin, että päät kolisevat. Viikonloppuisin varsinainen heräämö on suljettu ja potilaat tuodaan suoraan salista osastolle. Riippuen salin henkilöstön kiireistä, saattaa osaston oma henkilöstö suorittaa välitöntä ja välttämätöntä seurantaa. Leikkauksissa käytetyt puudutteet ja lääkkeet voivat perusterveelläkin aiheuttaa leikkauksen jälkeen yllättäviä voinnin vaihteluita. Nukutuksesta (yleisanestesia) puhumattakaan. Erilaiset valvontalaitteet ja -käytännöt taitavat tulla tutuiksi. Ehkä kuvaavaa on, että opiskelijoiden perehdytyspäivässä esiteltiin myös huoneissa löytyvä hätänappi. Se ei ole siis normaali kutsunappi, jota potilas painaa vaan sen serkku jota hoitaja painaa jos on oikeasti hätä. (Näiden välissä on vielä apunappi toisten käsiparien vähemmän akuuttiin kutsumiseen.) Painokkaasti opastaja kertoi, että hätänapin ääneen vastataan aina juoksuaskelin. Käytiinpä lävitse elvytyskärrykin laatikko laatikolta.

Uutta ja ihmeellistä oli myös osastolla vietetty perehdytyspäivä. Siihen oli varattu viisi tuntia. Tällaista ylellisyyttä aiemmissa harjoitteluissa ei ole ollut. Tosin päivän aikana miettiessä oli helppo ymmärtää tähän myös syy. Itselleni uusi kokemus tulee olemaan myös luokkatovereiden pyöriminen harjoitteluyksikössä. Erilaisten syiden ja sattumustenkin kautta olen tähän asti viettänyt harjoittelujaksot ainoana opiskelijana. Sen tajutessani, ymmärsin hyvin ettei yhdelle ole järjestetty ihan niin kattavia perehdytyksiä. Hauskaa vaihtelua tämä laumaoppiminen, vaikka lopulta yhteisiä vuoroja sattuu verrattain harvoin. 

Aika paljon kaikkea uutta siis luvassa.

138# Hikoilua kevään simulaatioissa

– Tarvitaan kaksi hoitajaa. Ketkä alkavat hoitajiksi? 

Näin kyseltiin tunnin aluksi. Oikeastaan oli alkamassa vasta toinen oikea simulaatiotuntimme opintojen aikana. Edellisenä päivänä oli ollut se ensimmäinen. Luokkaa olemme käyttäneet ennenkin ja sairaalaelvytyksen tunnilla oltiin jo ikää kuin simulaatiossa. Tosin silloin tunnin aiheen huomioiden oli aika helppo arvata, mihin päin asiat alkavat etenemään. 

Nyt toisen vuoden keväällä pääsimme simuloimaan sekä sisätautien että kirurgian kurssien päätteeksi. Riippuen siitä, miten harjoittelut kenelläkin ajoittuivat, saattoi toinen simulaatio tulla erittäin hyvään aikaan. Kotihoidon harjoitteluun meneville aiheet olivat vain kertausta. 

Toiseen simulaatioon oli ilmoitettu aiheeksi vaatimattomasti koko kurssin oppimäärä. Tosin valmistautumisohjeessa oli mainittu vielä muutamia aiheita erikseen. Oletuksena oli, että kirurgian simulaatiossa pääsemme joko ohjeistamaan potilasta ennen leikkausta tai sitten seuraamaan leikkauksesta tulevan tilaa. Sisätautien potilaalle arvelimme käytävässä sydänsairautta, keuhkosairautta tai jonkin tyyppistä infarktia. Tai siis jotakin aina kerrallaan. 

Ketkä siis alkoivat hoitajiksi? Kysymys oli pelottava. Simulaatioluokassa hoitajan rooleihin päätyvät joutuvat tietenkin kaikkein kovimmille. Edellisenä päivänä olimme oppineet, että joskus voidaan käyttää myös elävää potilasta, joten sekin rooli saattoi tulla jakoon. Potilaan rooli on siinä mielessä helppo, että siinä opettajat antavat ohjeita ennakkoon ja tarvittaessa korvanappiin puhumalla. Potilaana olleen todistuksen mukaan siinäkin oppii paljon. 

Tietenkin ilmoittauduin hoitajaksi. Mokaamisen vaara vaanii simulaatiossa ja tuskin kukaan selviää ilman kehitysehdotuksia. Päätin nostaa kuitenkin käteni kahdesta syystä. Ensinnäkin elvytyspaja jo todisti, että mokaillessaan oppii paljon. Niin tekee myös mokailematta tehdessään. Päätin, etten missään nimessä halua päättää päivää potilaana vaan nimenomaan aktiivisesti tehden. Viimeisen tilanteen jälkeen olin entistä tyytyväisempi valintaani. Toiseksi päättelin, että päivän piina helpottaisi sitä nopeammin, mitä aikaisemmassa tilanteessa olisin mukana. Edellisen päivän simulaatiossa oli nähty, että ensimmäinen tilanne voi olla helpompi vaikkakin palautteessa helposti puututaan vähän jokaiseen osa-alueeseen ja seuraavat saavat vähän vinkkejä. 

Luokka valvomon näkökulmasta. Jos potilaana on nukke, sen toimintoja ohjataan täältä ja mikrofonin kautta potilas puhuu. Vasta tällä kerralla huomasin, että luokan katossa on useiden kameroiden lisäksi melko tiuhaan mikrofoneja roikkumassa. Pienemmätkin kuiskaukset kuuluvat valvomoon.

Ilmoittautumistani seurasi yksi opintojen suurimmista onnen hetkistä. Melkein heti ilmoittautui se toinen hoitaja. Parikseni joutumisen uhka ei aiheuttanut empimistä, kiertelyä, kaartelua tai tilannetta, jossa opettaja joutuu valitsemaan haluttomien joukosta parin ei toivotulle. Ilmeisesti oli luottoa, edes vähän. Samaan tilanteeseen valittiin myös omainen ja lääkäri. Molempia tietenkin opettajat valmistivat rooleihinsa, eikä lääkärin tarvinnut valmistautua vastaamaan kysymyksiimme omasta oppineisuudestaan.

 Jo ennen alkutilanteen selostamista hoitajien päämme alkoivat käydä kuumana. Olihan jo annettu monta vihjettä tulevasta tilanteesta. Tiesimme, ettei potilas tulisi olemaan elävä. Silloin esimerkiksi elvytystilanteen simulointi olisi mahdollinen. Myös suoniyhteyden simulointi olisi mahdollinen. Myös monia muita vaikutuksia nukkepotilaan saaminen nosti mieleen. Toiseksi näytti varmalta, että tilanteessa olisi konsultoitava lääkäriä. Tai ainakin siihen olisi ilmeinen mahdollisuus. Niinpä alkaessamme kuuntelemaan alkutilannetta, kulki mielessä vielä kuva kiireellisen yhteydenoton rakenteesta. 

Tietenkään en paljasta alkutilannetta enkä tulevia tapahtumia. Kuitenkin oli hauska huomata, miten vauhdikkaasti hoitopaidan taskusta kaivettu kynä alkoi tehdä muistiinpanoja opettajien selostuksesta. Se ei tietenkään sisältänyt suoraa vihjettä tulevasta tapahtumien kulusta. Lääkärin ja omaisten saadessa omia ohjeitaan, me hiivimme eteistilaan valmistautumaan ja pohtimaan vaihtoehtoja tulevasta. Tietenkin esitiedot oli rakennettu niin ovelasti, että saatoimme keksiä siitä useita eri mahdollisuuksia. Jotakin akuuttia odotimme. 

Eteisessä harmittelimme, miten huonosti olimme valmistautuneet tilanteeseen. Huonommin kuin kukaan sairaanhoitaja missään. Emmekä tarkoittaneet opiskeltuja asioita. Oli niissäkin varmaan puutteita. Kuitenkin huomasimme, että oikeasti olisimme yleistilanteen lisäksi selvillä potilaan tilanteesta hieman enemmän. Vuoron alussa olisimme kuulleet tosielämässä ainakin pienen raportin päivän tapahtumista ja voinnista. Mutta ehkä se ei ollut tilanteemme kannalta oleellista. Sitten hoitajakutsu soi… kamerat kävivät ja kylmien käsivarsien päässä kämmenillä oli kylmännahkea hiki.

Koska kaikki eivät mahdu valvomoon, seuraavat muut opiskelijat tapahtumia elokuvanäytöksen puolelta. Täällä koitetaan löytää vastauksia opettajan antamiin tarkkailutehtäviin ja haaveillaan popcornista.

Ehkä viidentoista minuutin päästä opettajat lopettivat tilanteen. Potilas oli hengissä, lääkäri ei huutanut naama punaisena ja omainenkin oli verrattain rauhallinen. Oma tunteeni oli luottavainen. Tietenkin palautteessa opettajat keksivät myös parannettavaa. Opettajien avulla myös muut opiskelijat. Kuitenkin olimme tehneet oikeita asioita. Totta kai pelin henki on palautteen yhteydessä opettaa ja oppia paljon. Siksi joku saattaa joskus masentua hyvinkin hoidetun tapauksen jälkeen. Mielestäni opettajat kuitenkin muun palautteen keskellä korostivat hyvin sitä tosiasiaa, että pärjäsimme hyvin ja teimme kaikki tärkeimmät asiat oikein. Sen jälkeen valittiin henkilöt seuraavaan tilanteeseen.

Päivän lopussa oli hyvin tyytyväinen. Hoitajana oleminen, muiden tilanteiden seuraaminen ja palautehetket opettavat paljon. Yksittäisinä asioina opitut tiedot ja taidot ovat piirtyneet kokonaisuuksiksi. Mutta kaikkein tyytyväisin olin haluuni ilmoittautua ensimmäisenä. Päivän saldona oli se, että kaksi opiskelijaa ei ollut missään roolissa. Muut tilanteet sinä päivänä sisälsivät enemmän muita henkilöitä kuin hoitajia. Toki seuraaminen ja keskusteleminen opettaa mutta olisin ollut kyllä hyvin pettynyt, jos koko päivä olisi mennyt seuraillessa. Käsi nousee jatkossakin ensimmäisten joukossa. 

136# Isoin neula ikinä!

– Nyt pistää!

Kuva wikimedia commons. Tunnilla tutkimme kiinnostuneesti tätä neulaa. Valtavan suuri. Luuytimeen pistämisen jälkeen neulan sisäosa on kuvassa vedetty pois ja sen jälkeen ruiskulla voidaan imeä luuydintä. Neulassa oleva käsikahva kertonee jotakin toimenpiteessä tarvittavasta voimasta.

Tässä vaiheessa pulssi nousi hetkessä kahteensataan ja jokainen karvantapainen nousi kauhusta ylös. Eihän tänään pitänyt näin tehdä, ehti käydä jossakin mielen kulmalla. Samaan aikaan toinen mielen kulma kertoi parin äänessä olevan sellaista huvittunutta sävyä, ettei tieto välttämättä pidä paikkaansa. Selän takaa kuulunut nauru paljasti asian todellisen luonteen. Oma jännittyminen purkautui ikään kuin leikkisään apua-voihkaisuun ja viimeistään siinä vaiheessa suojasermin takaa toisetkin parit yhtyivät nauruumme. Paita alas ja paikkojen vaihto. Tavallinen päivä taitopajassa.

Harjoittelujaksojen sävyttämässä vuodessa teoriaopinnot on yritetty puristaa tiiviiksi paketeiksi. Kevään harjoitteluiden väliin jäävään neljään viikkoon mahtuu kolme taitopajaa tai simulaatiota. Ennen lomaa näimme suurimmat neulat tähän asti. 

Paja oli otsikoitu epämääräisesti sisätautien toimenpiteiksi. Kovin suuria intohimoja ei tämä nimi synnyttänyt. Kuitenkin tuttuun tapaan opettaja lähetti lähempänä tiedot pajasta ja ilmoitti tutkittavat materiaalit. Muutama videokin ilmestyi koulun järjestelmään. Selvisi, että edessä oli pistoksia. Hieman materiaaleja tutkiessa alkoi mieleen hiipiä epämääräinen pelko. Edessä olivat Lumbaalipunktio, Sternaalipunktio ja  Pleurapunktio. Oli pistokset lanteeseen (lanne kuvastaa lähinnä käytettävää nikama-aluetta. Pisto tehdään selkäydinnesteen keräämiseksi), rintalastaan ja keuhkoon. Lumbaalipunktion materiaaleissa kerrottiin esimerkiksi, että yhdelle viidestä ilmaantuu voimakas päänsärky ja onnistunutkin pistos saattaa jättää jälkeensä selkäydinnesteen vuodon, joka vaatii myöhemmin tehtävän veripaikan vuodon korjaamiseksi. Ja näin onnistuneessa näytteenotossa. Tässä kohtaa täytyi palata tarkemmalla silmällä opettajan tekstiin. Kysymys mielessä oli että oikeastiko.

Kyllä. Ja ei. Juuri näitä toimenpiteitä valmistelimme. Mutta niiden suorittaminen kuuluu kuitenkin lääkärin toimenkuvaan. Opettaja kertoi, että harjoittelemme toimenpiteissä avustamista. Muita toimenpiteitä tutkiessani olin entistä tyytyväisempi tästä. Ennen muuta siis siitä, etten olisi joutumassa itse näiden toimien kohteeksi. Mielelläni tietenkin olisin itse ollut kokeilemassa niitä kaverille. Tällaista kieroutunutta mielenkiintoa meissä opiskelijoissa on alkanut kasvaa. Kaikkea olisi mukava päästä kokeilemaan ja testaamaan. Harjoittelua odotellessa.

Tänä lukuvuonna taitopajojen järjestäminen on ollut jatkuvasti epävarmaa. Välillä niitä on peruttu ja siirretty kulloinkin voimassa olleiden rajoitusten mukaan. Sitten taas tilanteen salliessa niitä on korvattu. Nyt täällä maaseudulla tilanne on ollut onnellisen rauhallinen ja pääsimme pitämään tunnit ihan normaalein pienryhmin. Tuntui hassulta nähdä ryhmäläisten kasvojen yläosia pitkästä aikaa. Edellinen kerta oli marraskuussa juuri ennen etäopetukseen siirtymistä. Nytkin taitopajat ja simulaatiot ovat ainoita mahdollisuuksia nähdä. toisiamme. niiden lisäksi vain muutamat kokeet on ilmoitettu tehtäväksi koululla.

Kovin suuria intohimoja paja ei herättänyt käytännössäkään. Ei sen jälkeen, kun oli varmistunut, ettei ketään pistetä oikeasti. Nehän ne parhaita ovat. Kuitenkin mielenkiintoista asia oli. Haaveilimme mahdollisuudesta, jossa tunti olisi järjestetty lääketieteen opiskelijoiden kanssa. Näin ehkä jossakin. Kävimme varsin tuttuun tapaan läpi parien muodostuksen, steriilin pöydän valmistuksen ja tarvittavien välineiden asettelun sille. Ihan kuin huomaamatta tulivat kerratuksi taidot steriilien hansikkaiden pukemisesta ja samoin steriilien tarvikkeiden avaamisesta ja ojentamisesta.

Tarvikkeet ennen pöydälle asettelua.

Sen jälkeen jokainen toimenpide katsottiin vielä opettajan johdolla materiaaleista läpi ja lähdettiin. Vuoteille. Jokainen omassa parissaan oli vuorollaan potilaana ja toinen harjoitteli oikean pistopaikan etsimistä ja pistoalueen puhdistamista. Eri kohdissa muisteltiin siis suoliluun harjanteet, Sternumit ja oikeiden kylkiluuvälien etsintä. Erilaisista pienistä operaatioista tuttu reikäliina aseteltiin paikalleen pari kertaa. Rintalastan aluetta peitettäessä pähkäiltiin materiaaleissa mainitsematta jäänyttä seikkaa, kun reikäliinan liepeitä ei haluttu parin suuhun asti. Improvisoitiin siis. Sen verran tässä piti nostaa paitaa ja raottaa kaulusta, että opettaja oli asetellut vuoteiden väliin sermejä. Ne eivät estäneet lähimpien sänkynaapureiden kanssa naureskelua. Moni huomasi, että osa suositelluista asennoista oli potilaalle vähintään epämukavia. 

Mielenkiintoisinta oli tietenkin nähdä käytettävät välineet. Tärkeimpänä erilaiset neulat. Varovasti ne poistettiin steriileistä pakkauksistaan ja asetettiin yhtä varovaisesti toimenpidepöydälle. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kaikki muu oli tehty, unohdettiin steriiliyden vaatimukset ja väline kerrallaan tutkittiin kiinnostuneena kunkin parin kädessä. Lopuksi kaikki menivät tietenkin särmäisjätteisiin. Käyttämättömät. Kallista toki mutta ilman välineitä homma olisi jäänyt ihan torsoksi. Ehkä opiskelijoiden yhteistä mielipidettä tunnista kuvasti hyvin parini ilmoitus pistää. Sen jokainen olisi halunnut tehdä. Kateellisina tulemme katselemaan sitä lääkäriä, jota pääsemme ehkä joskus avustamaan. Sairaus kai tämä pistämisen himokin on. Mutta taatusti hyvänlaatuinen.

135# Kotihoidon hyvät puolet

Taas on vietetty hetki teoriaopetuksessa. Etänä. Siksi olenkin ihan rikki. Toisen vuoden opetus kolmen harjoittelujakson kanssa on niin tiivis, että nyt teoriapäivät venyvät välillä pitkiksikin. Kun istuu työhuoneessa (edellisten töiden myötä muodostunut etu) kolmesta kuuteen tuntiin, on koko loppupäivän väsynyt ja kiukkuinen. Tuolin viereen on kertynyt pientä kahvakuulaa, kuminauhaa ja muuta aktivointivälinettä. Kuitenkin vireystila laskee ja olo on ärsyyntynyt. Muutaman viikon kuluttua sairaalaan käytävät onneksi kutsuvat taas.

Jälleen kerran totesin harjoittelupaikan sellaiseksi, jossa voisin olla töissäkin. Kertooko se sopeutumiskyvystä vai taitojen kehityksestä. En tiedä? Kuunnellessani luokkamme palautteita, ei kotihoito ole ollut läheskään kaikkien suosikki. En tiedä oliko se omanikaan. Kuitenkin tykkäsin ja tässä pieni listaus miksi:

Itsenäisyys. Kotihoidossa sairaanhoitaja menee asiakkaan luokse. Harjoittelupaikkani systeemissä hänellä on omat asiakkaansa, joita yksin hän sairaanhoitajana hoitaa. Hän yksin suunnittelee kotihoidon kriteerien mukaisesti käynnit, niiden ajan ja tiheyden. Käynnillä hän on yksin paikalla eikä kukaan työtoveri näe, kuule tai kommentoi. Sairaanhoitaja tekee yksin kaikki välittömät päätökset käynnillä ja käyttää omaa harkintaansa myös tiedon välittämisessä lääkärille. Ihan yksin hän ei ole mutta joutuu tekemään ihan yksin päätöksen vaikkapa soitosta päivystävälle lääkärille tai hätänumeroon. Tietenkin muiltakin hoitajilta voi kysyä. Kuitenkaan selän takana ei ole ketään, jonka puoleen luontevasti kääntyä. Ne säästetään toimiston iltapäivään. Päivän kulku, reitti ja aikataulu määräytyy pitkälti sairaanhoitajan oman tahdon mukaan. Mutta hän myös löytää peilistä syyllisen, jos jotakin jää hoitamatta.  

Liikkeellä olo. Tietenkin kotihoidon sairaanhoitaja istuu koneella. Jossakin vaiheessa päivää sitä tekee suurin osa hoitoalasta. Kuitenkin jokaiseen päivään kuuluu asiakkaiden luokse lähteminen. Askelia siitä ei välttämättä kerry osastotyötä tekevän hoitajan mittoja. Mutta liikkeellä olo vie eri puolille kaupunkia. Kolmisenkymmentä asiakasta on ripoteltuna 1-4. Joka päivä tai viikkokaan ei ajeta samoja reittejä eikä tuijotella samoja ovia. Vuodenkierto ja sääilmiöt saavat tulla huomatuiksi. Eikä koskaan ihan voi tietää kuinka rutiinikäynti oven takana odottaa.

Tietokone ja laukku. Kotihoidon lyömätön työkalupari.

Rauha. Tämä rauha ei ole kiireen vastakohta. Välillä käyntejä saattaa olla enemmän kuin yhteen päivään toivoisi. Apteekissa tai sairaalan laboratoriossa asiointi saattaa heittää aikataulua pyllylleen ja puhelin voi soida parhaimmillaan taukoamatta. Toimistolla odottaa yleensä aina jotakin paperityön tynkää. Kuitenkaan päivän rytmiä ei riko osastoilta tuttu soittokellon kutsu. Tuo välttämätöntä ja usein melko välitöntä läsnäoloa vaativa luonnonvoima loistaa poissaolollaan kotihoidossa. Yhden asiakkaan luona keskitytään yhteen asiakkaaseen, eikä toinen huuda verhon tai naapurihuoneesta luokseen. Jossakin määrin puhelin tietenkin hoitaa soittokellon tehtävän. Kuitenkin sen suhteen voi käyttää hieman suurempaa harkintaa ja soittaa hetken päästä autosta takaisin. Samoin kukaan työtoveri ei tule pyytämään neuvoa tai avuksi kesken hoitotoimien. 

Pienuus. Vaikka harjoittelupaikankin yksikkö oli melko suuri, oli se samalla pieni. Asiakkaita oli toista sataa neljään tiimiin jaettuina. Lähihoitajia näytti olevan listoilla jokunen kymmen mutta sairaanhoitajia vain kourallinen. Kun lähi- ja sairaanhoitajien päivärytmi poikkesi hieman toisistaan, oli usein taukotilan pöytien ääressä pieni joukko opiskelijalla ja esimiehellä vahvistettuna. Juuri sopivan kokoinen joukko asioiden spontaaniin jakamiseen ja keskinäiseen huolenpitoon. Ylipäätään koko yksikkö vaikutti sen kokoiselta, että esimies tunsi suunnilleen, keitä asiakkaita kenelläkin tiimillä on ja minkälaisia iloja ja suruja se arkeen saattoi tarkoittaa. 

Tavarat. Kotihoidon käyttämät työvälineet eivät yllä hoitoalan suurimpien, jännittävimpien tai kalliimpien joukkoon. Eniten kädessä olivat verenpaine- ja verensokerimittarit. Neulat ja/tai ruiskut kaivettiin esiin lähes joka päivä. Ratkaisevaa tavaroiden suhteen onkin varaston ja asiakkaan välinen etäisyys. Osastoilla samat asiat löytyvät potilashuoneesta, kansliasta tai käytävän varteen kätkeytyneestä varastosta. Siellä minkään luokse ei ole pitkä matka. Mutta jos kotihoidossa unohtaa aamulla ottaa jotakin mukaan, joutuu manaaman yksin omaa itseään. Vanhana tavaramyyränä juuri tämä laukun ja muiden tavaroiden jokapäiväinen tarkistus tuntui mukavalta. 

Päivän aikana laukku nousee lattiasta tai autosta yhteensä kymmeniä kertoja. Siinä täytyy muistaa jo vähän ergonomiaa. Kaiken muun lisäksi laukusta löytyy särmäisjäteastia.

Ihmiset. En kirjoita tästä uudestaan, mutta jos selaat hieman vanhempia päivityksiä kotihoidosta, voit ymmärtää mikä heissä kiehtoo.

Jokainen kotihoidossa ollut ei ehkä ole listasta samaa mieltä. Jokaiseen kohtaan kätkeytyykin sen vastapuoli. Jokaisesta kohdasta voisi kuvailla miten sen voi nähdä myös huonona puolena. Yksin liikkeellä ei ole jokaisen sairaanhoitajan unelma. Uskon senkin. Mutta ihan pidin. Maaliskuussa otetaan kirurgiasta mittaa.

Lopussa kiitos seisoo. Perinteiden mukaisesti opiskelija lahjoo viimeisenä päivänä yksikön väkeä. Kiitos!

132# Sairaanhoitajan päivä kotihoidossa

Tästä se lähtee. Miesten pukuhuone/sosiaalitilat. En ole käynyt tarkastamassa mutta naisten vastaava taitaa olla täsmälleen samanlainen. Suurin osa hoitajista toki saapuu työvalmiina työpaikalle mutta pyöräilevää opiskelijaa puitteet välillä harmittavat.

Työpäivä ja työrytmi voi vaihdella paljon eri paikkakunnilla ja eri yksiköissä. Harjoittelupaikassani oli vuodenvaihteessa tehty suuri organisaatiomuutos. Nyt läpikäydyssä muutoksessa oli muodostettu kokonaan uusi päivystävien sairaanhoitajien tiimi. Aiemmin näitä päivystäviä hoitajia oli ollut sisällä harjoitteluyksikössäni. Päivystävät hoitajat tekevät vaihtelevaa työaikaa. Arki-viikonloppu vuorot vaihtelevat kuten ilta- ja aamuvuorotkin. Ilmeisesti tästä tiimistä joku on aina vuorollaan myös yöpartiossa. Sen työajan ehkä arvasit nimestä. 

Muutoksen myötä omassa (oletko huomannut, miten vahvasti ennenkin olen samaistunut harjoittelupaikkoihini?) yksikössäni sairaanhoitajat siirtyivät tekemään pelkkää aamuvuoroa. Sairaanhoitajan työaika alkaa 07.00. Aamu käynnistyy tussitaulun ja työpöydän tarkastamisella. Molemmille on saattanut ilmestyä lähihoitajien jättämiä viestejä. Tuoreimpia ajatuksia voi tietenkin vaihtaa myös laukkuja pakkaavien lähihoitajien kanssa. Siinä tieto kulkee puolin ja toisin. Täällä jokainen sairaanhoitaja vastaa omasta tiimistään. Tiimille on nimetty tietyt asiakkaat ja näitä hoitavat sairaanhoitajan lisäksi tiimin lähihoitajat. Jokaisella tiimillä on oma työhuone ja identiteettiä rakentava aakkosten kirjantunnus. Taululle voi ilmestyä myös palveluesimiehen viestejä, joten se kannattaa tarkistaa. Näin, vaikka pienessä yksikössä päällikkö huutelee sujuvasti myös oman toimistonsa ovelta tai infoaa taukotilassa tarpeen mukaan. 

Monia asia alkaa tästä. Koneen takaa pilkistävät puhdistuspyyhkeet, joilla hiiri ja näppäimistö tulee välillä pyyhkiä.

Sen jälkeen vuorossa on puhelimen avaus. Viestien ohella sieltä löytyy tieto päivälle optimoinnin lisäämistä käynneistä. Eli jos omassa yksikössä tai toisella alueella joku on poissa töistä, on kotihoidon yhteyskeskus jakanut päivän asiakaskäynnit uudestaan. Organisaatiomuutoksen jälkeen näiden määrä ilmeisesti väheni huomattavasti. Aikaisemmin päivystävät hoitajat olivat säännöllisesti poissa aamuvuoroista ja kuitenkin heillä oli myös omia vakituisia asiakkaitaan. Niinpä nämä käynnit kiersivät säännöllisesti alueen muilla hoitajilla. Uudistus on ilmeisesti lisännyt ennakoitavuutta. Tarpeen vaatiessa sairaanhoitaja voi nyt uskaltaa siirtää jonkin käynnin seuraavalle päivällä. Hän voi luottaa siihen, ettei sinne todennäköisesti ole tulossa pommia. Sairaanhoitajan availlessa puhelinta lähihoitajat alkavat kadota kahvikupin kautta aamukierroksilleen. Nopea sairaanhoitaja ehtii sitä ennen sopia, jos päättää hoitaa lähihoitajan käynninkin oman käyntinsä yhteydessä. Lähihoitajien kiirettä auttaa yhdenkin puuronkeiton tai lääkkeiden ojentamisen poistaminen aamusta. Siinä kun nimenomaan käynnin ajankohdalla on merkitystä asiakkaalle. 

Varmistuttuaan asiakaskäynneistään sairaanhoitaja availee tietokoneen, tarkistaa sähköpostin ja rullailee läpi päivän asiakkaiden tiedot potilastietojärjestelmästä. Todennäköisesti hän muistaa, kenen luokse on menossa ja mitä siellä suunnilleen pitäisi tehdä. Kuitenkin edellisen käynnin kirjaukset on tehty sellaisella huolellisuudella, että mahdollinen sijainenkin saa juonen päästä kiinni. Jos asiakkaan luona on käyty lääkärin kanssa, tai hänestä on odotettavissa laboratoriovastauksia, katsoo sairaanhoitaja nekin läpi. Tässä kohtaa opiskelija kirjaa muistilapulle, mitä missäkin osoitteessa tehdään ja kuka sieltä löytyy. Kokeneempi muistaa ja tietää tarvittaessa voivansa tarkistaa asiat puhelimen sovelluksesta. 

Tämän jälkeen tarkistetaan laukku. Jos on ollut itse edelliset päivät töissä, ei tätä aina tarvitse tehdä. Kuitenkin säännöllisesti tulee tarkistaa kulutustarvikkeet: verensokeri- ja INR-mittaliuskat, neulalansetit, taitospalat, alkoholilaput, verinäyteputket, vakuumineulat, siipineulat, ruiskut, laastarit, imu- ja injektioneulat. Varsinaisten työvälineiden puuttuminen olisi jo noloa.

Noin klo 8 on kahvitauko. Tässä kohtaa lähihoitajat ovat jo kadonneet ja sairaanhoitajat ryhmittyvät esimiehen kanssa taukotilan pöytien ääreen. Juuri sopivan kokoinen seurue käymään yhtä keskustelua. Joskus aamukahvia sotkee esimiehen tuomat infot ja yhteiset aiheet. Kaikki ovat siinä kuitenkin vielä hetken saatavilla. Aina käydään keskustelua tulevasta päivästä ja tarvittaessa käyntien määrää hieman tasataan. Varsinkin muilta optimoituneista käynneistä pääseminen on joskus suuri helpotus. 

Kahvin jälkeen kerätään lääkehuoneesta mahdollisesti mukaan tulevat lääkkeet. Monille asiakkaille toimitetaan apteekin palveluna valmiit annosjakelupussit eli anjat toimistolle. Niiden ansiosta lääkehuoneessa ei juuri jaeta lääkkeitä dosetteihin. Joskus tosin joudutaan askartelemaan, jos jo toimistolle tulleeseen rullaan tulee lääkemuutoksia. Silloin leikkaa, ota tai lisää ja teippaa on käytetty tekniikka. INR seurannassa oleville asiakkaille tulostetaan annostuslista vertailukohteeksi.

Päivästä riippuen laukkuun saattaa joutua ottamaan melkein mitä tahansa.

Sitten mennään. Kokenut hoitaja tekee mielessään ajoreitin ja valitsee sen aloituspääksi sen kodin, jossa ei yleensä nukuta pitkään. Harjoitteluni aikana käyntejä oli yhdestä viiteen. Käyntien kesto riippuu täysin asiakkaan tarpeesta ja jonkin verran tämän puheliaisuudestaan. Varsinkin kiireettömämpänä päivänä kun hoitaja saattaa kärsivällisesti kuunnella pitempäänkin. Asiakaskäyntien lisäksi päivään sisältyy usein muutakin ajoa. Joinakin aamuna kierros aloitetaan apteekin kautta ja aika usein matka käy sairaala-alueen laboratorioon. Tietyt verikokeet kun täytyy toimittaa perille suoraan käynnin jälkeen eikä niitä voi tuoda toimistolle odottamaan kuljettajaa. Koronanäytteitä otettaessa laboratoriolla on käytävä mennen-tullen. 

Päivästä riippuen paluu toimistolle on 10.30-12.30 välillä. Näinkin isoa hajontaa ehdin huomata. Toimistolla odottaa pitemmän kierroksen jälkeen lounas ja kahvi sairaanhoitajien kanssa. Lähihoitajat ovat silloin lounaansa jo syöneet ja kadonneet päiväkäynneilleen. Jos toimistolle on ehditty aikaisemmin, voi tilaa pöydän ääressä odottaa kirjaamalla, tilaamalla lääkkeitä tai merkitsemällä päivän aikana havaittuja aiheita seuraavaan lääkärin puhelinkonsultaation asialistaan. 

Lounaan jälkeen tehdään se, mitä ennen ei ehtinyt. Viikon aikana jokainen sairaanhoitaja tekee myös omalla vastuullaan olevia yhteisiä asioita. Joku hoitaa tavaratilauksia keskusvarastolta, joku purkaa ja merkkaa tilauksia, joku hallinnoi alueella käytössä olevia lääkkeenjakorobotteja tai pitää palaveria uusia turvalaitteita tarjoavan yhtiön kanssa. Puhelin on käytössä, kun asiakkaalle varataan aikaa hammaslääkäriin tai kuulotutkimuksiin. Pitkin päivää puhelin on kyllä ollut muutenkin korvalla. Tarkkaan en laskenut mutta luultavasti se soi joka päivä vähintään kymmenen kertaa. Asiakkaat ja omaiset soittelevat. Jokaisella tiimillä on 30-40 asiakasta. Kun siihen lisätään omaisia, on sairaanhoitajan ajasta paljon kiinnostuneita. Välillä soittaja voi olla liikkeellä toisen tiimin tai jopa toisen yksikön asioilla. Silloin etsitään viereisestä huoneesta oikea ihminen tai listasta parempi numero. Jokaiseen viikkoon pitää mahduttaa myös puolituntinen lääkärin kanssa keskustelemiseen. Kuukausittain jokainen tiimi pitää palaveria ja sairaanhoitajat esimiehen kanssa tarvittaessa. 

Lähihoitajien iltavuoro ilmestyy kaiken keskellä toimistolle, kysyy kuulumisia ja asiakkaiden asioita. Ennen kotiinlähtöä täytyy muistaa merkitä listalle mahdolliset siirtyneet tai ylimääräiset käynnit, esimerkiksi puhelinkontaktin perusteella sovittu lisäkäynti tai lääkärin määräämät uudet laboratoriokokeet. Viimeisenä pitää kirjata vielä päivän kilometrit. Kaupungin alueelle ajavilla niitä tulee joitakin kymmeniä. Laita-alueilla kiertävillä niitä on kuulemma joskus tullut kolminumeroinenkin luku. Kyydissä olevasta opiskelijasta saa kaksi senttiä extraa kilometriltä. Jotain hyötyä jaloissa roikkuvasta taakastakin.

131# Kotihoidon lempipoika

Kotihoidon työvaatteet ovat miehiseen malliin hankalasti sopivia. Erivärisistä trikoopaidoista tuskin löytyykään sopivaa kokoa. Sentään mustia liivejä löytyy omien vaatteiden kanssa pidettäväksi. Työntekijöille työnantaja ilmeisesti maksaa vuosittaista vaaterahaa. Opiskelija pärjää liivin alla omillaan tai luonnonantimin.

– Ai sieltä tulee poika kanssa. 

Kotihoidossa sairaanhoitaja kulkee yleensä yksin. Niin muutkin hoitajat. Yhdessä käyntejä tehdään jos hoito tai tilanne sitä vaatii. Kuitenkin kahden käsiparin hoitoa vaativat asiakkaat siirtyvät yleensä varsin nopeasti ympärivuorokautisen hoidon piiriin. Sitä kotihoito ei voi tarjota. Väliaikaisesti näitä tuplakäyntejä voidaan tehdä esimerkiksi jos asiakas kotiutunut sairaalahoidosta ja tarvitsee väliaikaisesti enemmän apua. 

Sairaanhoitajat saattavat tehdä yhteisen käynnin vaikkapa veritiputuksen merkeissä. Silloin kaksi hoitajaa tarkistaa veren olevan oikeaa ja he myös valvovat tiputuksen alkuhetket yhdessä mahdollisten komplikaatioiden ilmenemistä. Turvallisuuden vuoksi yhdessä tehdyt käynnit ovat ainakin nyt täällä poissaolollaan loistava poikkeus. Kuitenkin sekin käytäntö löytyy kirjallisista ohjeista. Samoin vartijan kanssa tehtävä kotikäynti asiakkaan kotiin. Häviävän harvoin sairaanhoitajan mukana on lääkäri tai moniammatillisen hoidon vaatima muu asiantuntija.

Kovin usein asiakas kohtaa ovella siis yksinäisen kotiinsa saapujan. Jo siksi opiskelijan mukana oleminen herättää huomioita. Kun kyseessä on vieläpä mies, voidaan puhua jopa kiinnostuksesta. Yllättävän usein suoraryhtistä ja selkeästi puhuvaa opiskelijaa on epäilty lääkäriksi. Ilmeisesti ikäihmisissä asuu voimakkaita käsityksiä hoitotyön sukupuolirooleista. 

Pojittelu on saanut opiskelijan suun vetäytymään maskin takana erityisen maireaan hymyyn. Tietenkin suuri osa kotihoidon asiakkaista näkee edessään iän puolesta lapsenlapsekseen sopivan hahmon. Kenties maskin taakse piiloutuneet kasvot ja mielikuva nuoresta opiskelijasta ohjaa ajattelemaan jopa lastenlastenlasten ikäisen pojun tulleen paikalle. (Mielikuvat ovat vahvoja. Erehtyipä kerran kolmatta vuosikymmentään lähestyvä lähihoitajaopiskelija kuvittelemaan iästäni yli kymmenen vuotta pois. Ei tainnut olla vielä kokemusta aikuisopiskelijoista.) Maskin takana hymyilyttää osittain ajatus siitä, että jos olisinkin sattunut tulemaan paikalle edellisten töiden kengissä ja puvuissa, monet asiakkaat olisivat vetäneet pöytään valkoisimman liinansa, kauneimmat posliininsa ja seisoisivat eteisessä juhlavaatteissa valmiina teitittelemään kohteliaasti ”poikasta”. Aikansa kutakin. Minä en ole tästä erilaisesta vastaanotosta yhtään pahoillani. Tosin välillä on joutunut miettimään, onko innostunut vastaanotto enää sopivuuden rajoissa. Tosin naispuolinen sairaanhoitaja on saanut osakseen samanlaiset silittelyt samoissa paikoissa. Joten kyse lienee enemmän vieraiden tuottamasta ilosta kuin pojan saapumisen riemusta.

“Poeka”

Ovella on helppo nähdä pelkkä poika tai tyttö. Hoitajan sukupuolesta riippuen. Mutta valitettavasti se toimii toisinkin päin. Luultavasti moni tottumaton tai haluton näkee ovea avaamassa mummun, paapan tai ihan vain vanhuksen. Hoitajalla se voi tietenkin pelkistyä asiakkaaksi tai potilaaksi. Hoitajan toki pitää osata keskittyä hoidettavan kohtaamiseen juuri hoitajan roolissa. Siinä ei kuitenkaan ole haitaksi, jos uskaltaa kuulla ja nähdä enemmän. Juuri tässä lienee yksi kotihoidon pelottavimmista puolista. Olipa asiakas hyvin tai hyvin vähän puhelias, huutaa hänen kotinsa: tutustu minuun. Kohteliaastikin pälyilyä välttävä hoitaja kyllä näkee. Näkee valokuvat tai niiden puutteen. Huomaa mielenkiinnon kohteet seinillä tai harrastevälineet nurkissa. Hoitaja oppii huomaamaan myös sen, mikä on ollut tärkeää ja sitten jäänyt muuttuvan kunnon myötä koskemattomaksi. Hoitaja näkee muistin tai toimintakyvyn muutokset lojuvina tavaroina, likaisina pintoina tai pursuavina roskiksina. Hän näkee hallintaa ja sen menetystä. Hän näkee puolisoita ja rakkaita. Välillä toisesta on jäljellä parisängyn puolikas, jota ei koskaan enää avata. Välillä hän joutuu näkemään miten taakan kantaminen tai taakkana olemisen kokemus painavat erilleen. Tai kuulemaan miten kaksi pelokkaan ärtynyttä yrittää turhaan muistaa toistensa puolesta. Koko elämä on tarjolla kotihoidossa. 

Tätä taitoa ei opetella vain asiakkaiden ovella. Koko elämä on kutsua yrittää nähdä yli ensimmäisen mielikuvan. Helposti toiset pelkistyvät rooleiksi. Sellaisiksi hahmoiksi jotka täyttävät eri osia elämämme näytelmässä. On kaupan kassaa ja lasten valmentajaa. On tarjoilijaa ja päiväkodin ohjaajaa. On konduktööriä ja bussikuskia. On sitä joka asuu viereisessä rapussa tai kaksi kerrosta ylempänä.

En tarkoita, että kaikkien ihmisten tarinoille tulisi avata ovensa. Kuka sitä kestäisi tai haluaisi. En minä ainakaan. Kuitenkin luulen, että olisi hyväksi kaikille jos useammin muistaisimme etteivät ihmiset ympärillämme ole ohuita roolihahmoja oman elämämme näytelmässä. He ovat kaikki oman elämänsä pääosassa ja tekevät elämänsä roolia. Siinä he ovat ajatuksineen, tunteineen ja haluineen. Kun muistaa ovella, huoneessa tai missä vain vastaan tulevan olevan ihminen, on helpompi nähdä hänet. Ehkä myös kuunnella, ymmärtää, kunnioittaa, kiittää ja parhaimmillaan jopa hymyillä hieman. Vaikka sitä pojankin hymyä. 

129# Opiskelijana kotihoidossa

Millainen lista sulla on?” Jo tutuksi tulleella tavalla taas yksi aamu alkaa pienellä kaupankäynnillä sairaanhoitajien kesken. Täällä kotihoito on jaettu kaupungin eri osien mukaan alueisiin. Jokainen alue on oma yksikkönsä toimintoineen, esimiehineen ja budjetteineen. Alueen sisällä taasen on tiimejä. Toimistolla niitä merkkaavat työhuoneet käytävän varrella. Jokaiseen tiimiin kuuluu lauma lähihoitajia ja ihanteellisessa tilanteessa myös sairaanhoitaja. Tiimien myötä jokaisella sairaanhoitajalla on omat tutut asiakkaansa. Tiimin asiakkaiden hoidon tarve vaihtelee. Osan luona lähihoitajat käyvät neljä kertaa päivässä, osan luona ainoastaan sairaanhoitaja kuukauden välein. Oman tiimin asiakaslistansa sairaanhoitaja voi suunnitella työtään ja nähdä, kuinka monta käyntiä kullekin päivälle on tulossa. 

Kuitenkin aamuisin käydään kauppaa. Listan mukaisten vakiokäyntien lisäksi viikkoon tulee ylimääräisiä käyntejä asiakkaiden muuttuvien tilanteiden myötä. Välillä kotihoidon optimointi (äkillistä palvelutarvetta koordinoiva keskus) välittää käyntipyyntöjä. Siksi jokainen aamu on puhelintaan avaavalle sairaanhoitajalle pieni mysteeri. Hyvässä yhteishengessä aamukahvin ääressä pyritään jakamaan päivän töitä tasamääräisiksi. Jaettavana on paitsi käyntien määrä mutta tietenkin myös niiden laatu. Etäisyydet, hoidon laatu tai välillä myös asiakkaan persoona ovat tämän kaupankäynnin valuuttaa. Yhteishengestä kertoi se, että aamu alkaa toisten listoista kysellen eikä omasta valitellen. 

Yksi kotihoidon hauskuuksista on tarve kuljettaa varusteet mukana. Aamulla opiskelija tarkistaa ja täydentää.

Muutenkin toimiston tavat ja työn kulku on ehtinyt hahmottua. Yllättävän monipuolista. Kahden viikon jälkeen näin voi sanoa. Kaksi viikkoa on myös hyvä kohta arvioida tilannetta sillä tuttuja asiakkaita alkaa ilmestyä oville. Käyntejä asiakkaiden luona on jokaisen tarpeen mukaan. Tiheimmillään olemme käyneet nyt haavanhoidossa jopa kolme kertaa viikossa. Samoin tiettyjen lääkehoitojen aloitus voi tarkoittaa useampaa käyntiä viikossa. Kuitenkin perusväli sairaanhoitajan käynnille on kaksi viikkoa. Huomattavalla osaa asiakkaista käydään tällä tahdilla. Toinen iso ryhmä ovat neljän viikon välein tavattavat. Riippuu hieman rytmistä, keiden tällaisten luona ehdin käydä kaksi kertaa. 

Mitä kotihoidossa sitten tehdään? Haavoja, neuloja ja neuvontaa voisi olla hyvä vastaus. Etukäteen asiaa ajatellessani olin unohtanut kokonaan haavojen todellisuuden. Siksi olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin heti ensimmäisenä päivänä sellaista haistamaan. Kyllä – yksi haavan analysoinnin keino on haju. Kovin monia haavoja en ole päässyt näkemään mutta niitä vähiä on tutkittukin huolella. Olen päässyt niitä puhdistamaan, katteita irrottelemaan ja bakteerinäytettäkin ottamaan. Vaikka edellisessä harjoittelussa pääsin näkemään jonkin verran haavoja, on nyt ollut mielenkiintoista seurata samojen haavojen parantumista tai pahentumista. Tilanteet ovat olleet sen verran monipuolisia, että olen päässyt miettimään monia erilaisia haavanhoitotuotteita ja niiden käyttötarkoitusta. Päivän päätteeksi näitä kirjatessa ovat nimet olleet usein hukassa mutta ohjaaja on onneksi tiennyt mistä milloinkin on kyse ja mikä on minkäkin tuotteen nimi. Ällöttävä voisi olla välillä ihan hyvä termi haavojen suhteen mutta tuskin kuitenkaan oikea.

Tällä kuulema selviää josko haavassa asuu ylimääräisiä.

Viimeksi pääsin pistämään perushoidon harjoittelussa. Siellä henkilökunnan tehtäviin kuuluvat näytteenotot. Osastolla sitä tekevät laboratorion omat henkilöt. Siitä oli siis aikaa, kun olin viimeksi lähestynyt ketään neulan kanssa. Nyt sitä on riittänyt. Melkein joka aamu menemme jonkun kotiin ottamaan verikokeita. Kyynärtaipeita on siis tähtäilty. Alun pienen hapuilun jälkeen tähänkin taas oppi, Taitaa oikeastaan olla niin, että olen pistänyt kahdessa kotihoidon viikossa enemmän kuin palvelutalon viidessä. Erityisen mukavaa on ollut huomata, että pienen tottumuksen myötä työhön on tullut aikaa ja harkintaa. Jos suoni ei jostain syystä löydy ensimmäiseen pistoon, ei ensimmäinen ajatus ole enää vetää neulaa pois. Nyt voi vähän miettiä, katsella, tunnustella ja vähän liikuttaa neulan kärkeä. Perushoidon jakson 50% onnistumisista on kiivetty jo yli 90 prosentin. Tammikuussa monista asiakkaista otetaan ns. vuosikokeita. Se tarkoittaa aika monta putkea verta. Tämä putken vaihtamisen harjoitteleminen on ollut hyvä. Siinä pitää koittaa keksiä jo vähän puhumista ennen kuin kahdeksaskin putki on täynnä. 

Ottamisen lisäksi olen nauloilla myös antanut. Onnekkaasti useammalle asiakkaalle on aloitettu tämän jakson aikana Coheminin (b-vitamiini) pistäminen. Aluksi se tarkoittaa useampaa annosta viikossa, kunnes hoitotaso saavutetaan. Tämä pisto tehdään lihakseen I.M., yleensä olkaan. Ruiskua, neulaa ja lasiampullia on saanut käsitellä niin, että välillä unohtaa jo keskittyä. Vähän jo huvittaa muistella, miten jännittävää oli vain vähän aikaa sitten pistää luokkakaveria. Tuon harjoituskerran hengessä olen tehnyt muutamia pistoja myös ihonalaiskudokseen S.C.

Tätä olin mukana lähinnä kantamassa. Veritiputuksen alussa kun piti olla mukana kaksi sairaanhoitajaa. Me sitten hiivimme pois ja jätimme tämän varsinaiselle suorittajalle.

Kotihoidossa tehdään tietenkin myös ihan perusseurantaa. Verenpainetta, verensokeria ja veren hyytymistekijöitä on mitattu myös usein. Tämä tapahtuu kaikessa hoitotyössä aina vaaditulla tiheydellä. Sairaanhoitajan käyntien ohella tätä tekevät tietenkin myös lähihoitajat. Sairaanhoitaja tekee ne silloin kuin hänen käyntinsä korvaa samaan aikaan muuten olleen lähihoitajan käynnin. Tätä samaa osastoa ovat olleet satunnaiset katetroinnit, kynsien leikkaukset, ihon rasvaamiset ja koronanäytteen ottaminen. Välillä saatetaan tehdä ikään kuin akuutimpi käynti hengitystä ja hapetustilannetta tutkimaan. Myös tarpeesta kaivetaan esiin lääkehuoneen CRP-analysaattori ja kannetaan se toisessa kainalossa asiakkaan kotiin.

Näinkin arvokasta tavaraa laboratorion huoneista meille luovutetaan.

Kaiken muun ohella sairaanhoitaja neuvoo. Hän yrittää pysyä selvillä asiakkaan tilanteen kokonaisuudesta, koittaa ymmärtää eri sairauksien kerryttämiä vaikutuksia ja ohjaa asiakasta selviämään näiden kanssa mahdollisimman hyvin. Sairaanhoitaja arvioi lääkkeiden tehoa ja tarvetta ja välittää tietoja lääkärille. Sairaanhoitaja on tiiminsä myös linkki jolle asiakkaat, omaiset ja muut hoitajat soittavat milloin minkäkin kysymysmerkin kanssa. Usein sairaanhoitajan kautta lähtee etenemän tarve lisätä kotiin tarvittavia palveluita. Valitettavasti sairaanhoitaja ei ehdi istua joka käynnillä alas, eikä viettää aamu- tai iltapäivää asiakkaan murheita kuunnellen. Tämän tapaiseen pyritään ensikäynnillä. 

Paljon. Ei ehkä aina kaikkein näyttävintä tai suurimpia intohimoja herättäviä suoritteita. Mutta läheistä. Parhaimmillaan asiakkaalla on sama sairaanhoitaja vuosikausia. Vaivojen ja lääkkeiden lisäksi tutuksi tulee elämän eri vaiheet ja vähintään puheiden kautta monet läheiset. Kotihoidon sairaanhoitajalle ovea ei avaa vain yksi potilas suuressa virrassa eikä tähän viitata käytännön vaatimuksista potilaspaikan numerolla. Kotihoidossa hoitaja on kutsuttuna elämän kokoisesta ovesta sisään. Hän saa kulkea hitaasti mukana ilot ja surut jakaen. Hän on monen asiakkaan kalenterissa suuri merkkihenkilö eikä usein voi välttää jakamasta hieman omastaankin. On helppo nähdä kotihoidossa rakentuvan siteitä, jotka eivät katkea heti senkään jälkeen, kun ovi ei enää aukea, ajoreitti vaihtuu ja yksi nimi listoilla vaihtuu toiseen. Näyttää nuorempikin hoitaja usein muistavan millä kadulla ja missä talossa joskus oli asiakkaita. Muistaa varmasti nimetkin.

121# Montako tikkiä laitetaan?

Neula ja lankaa. Jostain kaukaisuudesta muistot käsityötunneilta vyöryivät mieleen. Varsinkin ne sormiin osuneet neulanpistot. Joskuskin tunnin alussa etsin aikani kadonnutta neulaa ja uuden saatuani se kohta ilmestyi sormeen jostakin sinisen, pumpulitäytteisen, hahmon sisältä. Nyt käsillä ollut neula vain oli paljon terävämpi, käyrempi ja tarkoitettu ihmiskudoksen läpäisyyn. Oli aika ommella haavoja kiinni. Paluu kouluun!

Harjoittelun aikana olimme parhaimmillaan kaikki luokan miesopiskelijat samaan aikaan pukuhuoneessa. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia ja hajaannuttiin kukin osastoillemme. Välillä toiset olivat lähdössä ja toiset tulossa. Mitä pitemmälle harjoittelu eteni, sitä enemmän haaveiltiin kouluopetuksen jatkumista. Vaikka harjoittelut ovat antoisia, ovat ne myös kuluttavia. Käsillä on jatkuvasti jotakin, mistä ei ole näillä opinnoilla vielä kovin varma ja paljon myös sellaista, mitä ei ole ollenkaan opiskeltu. Sellainen varpaillaan oleminen väsyttää. Usein näissä pukuhuoneen kohtaamisissa kello oli kuusi jotakin. Sekin sai haaveilemaan koulusta. Varsinkin kouluaamuista, jolloin heräämistä ei koskaan tarvitsisi ajatella ennen seitsemää.

Tai niinhän sitä harjoittelussa luuli. Ensimmäisenä koulupäivänä opetus alkoi kello kahdeksan. Se tarkoittaa itselläni herätystä 06.45. Vaikka aamulla ei tuntunut erityisen virkeältä, pakkohan se oli vähän iloita leppoisammasta aikataulusta. Tuohon aikaan aamuvuoroon menijät olisivat olleet taas jo pukuhuoneessa. Iloa lisäsi vielä sekin, että ensimmäiset tunnit saatiin viettää taitopajaluokassa.

Etukäteen oli taas opiskeltu. Verkkoympäristöstä oli pitänyt suorittaa kurssi loppukokeineen. Sen kautta kerrattiin yleisesti haavat, niiden hoito ja erilaiset haavanhoitotuotteet. Haavojen hoitoa me emme varsinaisesti koulussa opiskele. Mistään ei saada toimitettua tarpeeksi haavoja. Kuitenkin tunnin alussa opettaja kyseli meiltä kuvien kanssa erilaisten haavojen asioita. Erityisen tärkeää oli tulehtuneen haavan tunnistaminen. Jos joku haluaa itseään kokeilla, voi googlettaa kuvahaussa hakusanoilla haava, märkä haava, nekroottinen haava, granuloiva haava ja vaikka leikkaushaava. Pienten kuvasulkeisten jälkeen pääsimme ompelemaan.

Oikean ommelaineen ja neulan tarjoilu lääkärille kuuluu myös hoitajan tehtäviin. Neulojen ja langan kokoa voi verrata tuohon pienehköön peukaloon.

Ompeleiden tekeminen ei kuulu sairaanhoitajan perustaitoihin. Yleensä hänen roolinsa on avustaa lääkäriä. Mekin opiskelimme tarjoilijana toimimista: pakkausten steriiliä avaamista ja niissä olevien tavaroiden ojentamista lääkärille. Opettaja myös kuvasi, miten jokaisella lääkärillä on omat mieltymyksensä välineiden koon suhteen. Silloin sairaanhoitajan tehtävä on nöyrästi kaivaa esiin sellaiset välineet joihin ompelija on mieltynyt. Toki hyvä hoitaja käy tarvittavaa keskustelua lääkärin kanssa jo ennen steriilien pakkausten avaamista. Valmistimme siis steriiliä pöytää välineille ja peitimme opettajan pöytiin jakamat vaahtomuovilevyt (parempia harjoitushaavoja on kuulemma tilattu) steriilillä reikäliinalla. Pöytä oli katettu. Nyt kuitenkin lääkärin sijaan pääsimme itse ompelemaan.

Saatuaan lisäkoulutusta sairaanhoitajankin voi antaa näytön ompeleiden tekemisestä. Sen jälkeen hän voi esimerkiksi päivystävän sairaanhoitajan nimikkeellä tehdä pieniä ompeleita. Näin toimitaan vaikkapa pienillä terveysasemilla tai ylipäätään lääkäriresurssia säästäessä. Ehkä joku meistäkin joskus ompelee ihan urakalla. Nyt ompeleiden tekemisen tarkoitus oli kuitenkin niiden lopputuotoksessa. Sairaanhoitajan hyvin tyypillinen tehtävä on poistaa ompeleita. Luultavasti kotihoidon harjoittelussa monet pääsevät tätä harjoittelemaan. Ompeleita poistaaksemme, meidän oli ensin tehtävä ne. 

Aivan näin mekaaninen syy ei ollut kuitenkaan ainoa. Opettaja piti tärkeänä antaa meille mahdollisuuden tehdä ompeleita, jotta ymmärtäisimme poistoa varten paremmin, missä langat kulkevat. Poistamisen kannalta tämä on tärkeää. Poistot on tehtävä niin, ettei mikään ihon ulkopuolelle oleva langan osa kulje ihon alitse lankaa poistaessa. Myöskään yksikään pätkä langasta ei saa unohtua ihon sisään. 

Ompelu ei tapahtunut aivan koulun käsityötuntien tapaan. Oikeassa elämässä potilas on enemmän neulojamme vastustava kuin vaahtomuovi. Joskus ehkä aktiivisestikin vastustava mutta se on lääkintävahtimestarin avulla voitettava pulma. kuitenkin ihmisen iho ja suuremmissa haavoissa muu kudos vastustaa neulaa hieman enemmän kuin potilaamme. Siksi ote neulasta ja tarvittaessa haavasta on ehdottoman tärkeä asia. Sitä varten työssä käytetään sormien sijaan työkaluja. Neula napataan omiin välineisiinsä ja haavan reunasta napataan toisilla. Neulankuljetin ja kirurgiset atulat. Siinä taas pari sanaa uuden identiteetin sanavarastoon. Muinoin käsitöissä neula ja sormet eivät oikein toimineet tahdon ja ohjeiden mukaan, joten näiden työkalujen kanssa työskentely tuntui alkuun arveluttavalta. Tosin ensimmäisten kokeilujen jälkeen ne tuntuivat yllättävän käteviltä. Neulakin pysyi kätevästi turvaetäisyyden päässä omasta sormesta.

Neulankuljetin, sakset ja kirurgiset atulat. Huomaa hyvin haavan reunasta tarraavat piikit atuloiden kärjessä.

Ommelpaja oli kokonaisuutena siistiä sisätyötä. Vaihteeksi sellainen paja, missä emme kajonneet toisiimme. Pöytien ääreen muodostui turvaetäisyyksien rajoja koputtelevia ompeluseurueita. Opettajan ohjeiden mukaan saimme kukin ommella pehmeän potilaamme pinnasta kolme haavaa erilaisilla tekniikoilla. Jokaisen pöydän ääressä kävi iloinen vaikkakin vähän jännittynyt keskustelu. Kyseltiin ja ihmeteltiin. Joku neuvoi vähän toista ja joskus oltiin yhtä kuutamolla. Kaiken kaikkiaan iloiset ompeluseurat. Sen jälkeen ehdittiin puhua vähän taakse jääneistä harjoitteluistakin. Mukava paluu kouluun. 

119# Aikuisopiskelun ilot ja surut

Tämä kuva paljastaa hyvin aikuisopiskelun yhden oireen. Garminin hihna on rikki eikä sitä ole kiire vaihtamaan. Jos jokin ei ole välttämätöntä nyt, voi senkin hinnan toistaiseksi säästää.

Kyllä aikuisopiskelijan kelpaa, ajattelin tässä harjoittelun kääntyessä loppupuolelle. Ympäri maata myrskysi ja satoi. Jossakin kaatui puita ja talouksia jäi sähköttä. Ilmeisesti osastollakin oli paljastunut pari ikkunaa vuotaviksi yksilöiksi ja kiinteistöpuolen väki kävi niitä korjailemassa. Tyytyväisenä käärin kasaan vedenpitävää laukkuani. Kuitenkin vaatteiden ja erityisesti kenkien suhteen en tuntenut samaa tyytyväisyyttä. Kellon käydessä puoli seitsemää aamulla, päätin heittää vielä vähän vaihtovaatetta laukkuun. Kaikki oli valmista luonnonvoimien kohtaamiseen. Tympeä pyöräily siitä oli tulossa. 

Silloin ovi aukeni ja hämärästä huoneesta kuului kuiskaus:

– Et kai mee pyörällä? En mä autoa tänään tarvi.

Hyvin tyytyväinen mies nappasi avaimet ja lähti kohti sairaalaa. Harvoja pyöräilijöitä ohitellessani tunsin suurta onnea aikuisopiskelijan elämästä.

Tietenkin parikymppisilläkin meidän luokallamme on autoja. Mutta ei kaikilla. Ennen kaikkea mielikuva autoilevasta opiskelijasta peilautuu päässäni edelliseen opiskeluaikaani. Silloin vain ani harvoilla tuntemillani oli auto. Toki pääkaupungin olosuhteet olivat erilaiset ja varsinkin talvella autosta taisi olla usein enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Auto ei tietenkään ole ainoa hyöty aikuisempana tehtävissä opiskeluissa. Mutta se ehkä hyvin kuvaa kokonaisuutta. Sattuupa olemaan niinkin, että auto on jo maksettu. Tosin vastaavasti se on vanha. Kuitenkin auto edustaa meidän perheessämme yhtä vakiintunutta palasta. Moni muukin asia on vakiintunut. Toki nytkin opintojen myötä on auennut monenlaisia kysymyksiä, jotka koskevat tulevaisuutta. uuden oppiminen on irrottanut tutuista rutiineista ja monet ihmiset ovat kutsuneet pois totutusta kuplasta. Kuitenkin monet asiat ovat vakaasti paikoillaan. Elämä ei pyöri opintojen ulkopuolella oman paikan hakemisen tai parinmuodostuksen ympärillä. Sitä myötä monia tunne-elämän myrskyjä ei tarvitse taas kokea. On rauhallista opiskella.

Muu elämä asettaa myös opinnot sopivan kokoiselle paikalle. Niistä ei kykene ottamaan liikaa stressiä, kun on niin paljon muutakin huolehdittavaa kotona ja muussa elämässä. Olla opiskelija, ei ota koko elämän kattavaa paikkaa. Kouluun liittyvät asiat täytyy vain hoitaa riittävän asiallisella tavalla silloin kun sitä vaaditaan. Vaikka tehtäviä tänäkin syksynä on melkeinpä jatkuvasti tehtävänä, ei missään vaiheessa ole iskenyt sellainen olo, että koko ajan olisi jotakin kesken. Tämän tunteen muistan edellisten opintojen loppuajoilta ja olen hyvin tyytyväinen sen puuttumisesta. Myös luottamus omiin kykyihin on saanut vuosien varrella kasvaa eivätkö koulutyöt näyttäydy ylipääsemättömiä mörköinä.

Tietenkin taakse jääneet vuodet näkyvät jollakin tavalla myös harjoittelussa. Olisihan se noloa jos varhaiskeski-ikäinen mies ei osaisi mennä ajoissa töihin ,tervehtiä ja muutenkin puhutella ihmisiä järkevästi, kysyä tarvittaessa ja kaiken kaikkiaan hoitaa kaiken asiallisesti ja luotettavasti. Vaikka tämä on itsestään selvää, on se tullut ohjaajien taholta mainituksi myös ohjaavalle opettajalle. Luultavasti havainto on, että osa nuoremmista vielä näitä taitoja opettelee. Se heille sallittakoon ja eipä sitten puhutakaan edellisten opintojen aikaisista harjoitteluista. Oppia on tullut niistä ajoista.

Aikuisopiskelijalla on usein myös talous jollakin tavalla tasapainossa. Kirjoitin siitä vuosi sitten enemmän. Näin ainakin jos opinnot on aloittanut sopivassa kohtaa ja on jollakin tavalla osannut valmistautua. Meillä tuo valmistautuminen tarkoitti tukisummien selvittämistä ja yhteistä keskustelua siitä, minkä muotoiseksi ja kokoiseksi elämä täytyisi joksikin aikaa asettaa. Aikuisella opiskelijalla on mahdollisuus tukiin, joiden rinnalla parikymppisten opintotuki kalpenee pienuuden häpeästä. Tietenkään se ei kestä vertailua työelämän ansioihin mutta tekee elämän mitoittamisesta helpompaa. Omat mahdollisuutensa on niillä, jotka tekevät työtä opintojen ohella. Silloin vaihdon välineenä on tietenkin aika mutta taloutta on mahdollista pitää kunnossa. Lisäksi aikuisopiskelijan etuna on jo olevien hyödykkeiden määrä. Kaikkea ei tarvitse jatkuvasti olla ostamassa. Moni satunnainen tai vakituinen harrastus jäisi aloittamatta, jos välineet pitäisi ostaa nyt, saatikka opintotuella eläessä. Samoin on monien muiden kotona olevien asioiden kanssa. Tietenkin tämän asian toisena puolena on toive, ettei mitään suuria yllättäviä rikkoutumisia, remontteja tai uudelleen hankkimisia tarvitsisi tehdä vähään aikaan. Se mistä emme ole suostuneet karsimaan ovat lasten menot ja lasten kanssa tehtävät asiat. Jos käytettävissä oleva tulovirta ei riitä, kuten lomakautena tai todennäköisesti tulevana jouluna, silloin syödään aiemmin säästetystä kuormasta. Kuormasta syömistä auttaa se, että olemme talouskasvun näkökulmasta aina olleet huonoja kansalaisia. Elämme aika pienellä kulutuksen liekillä. Silloin kuormakin kestää pitempään syödä.

Voisi kuvitella, että taloutta suurempi ongelma aikuisopiskelijalla on aika. Niin ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan, jos tekee laillani viisaasti ja heittäytyy täysaikaiseksi opiskelijaksi. Tietenkin koulu ja sen päälle itsenäiset tehtävät vievät aikaa. Kuitenkaan ajan tarve ei ole mitään verrattuna työelämän vaatimuksiin. Harjoittelussa päästään jo lähellä mutta siinäkin ovi sulkeutuu perässä ja lehmän hermojen seassa keitetty aikuisopiskelija saa keskittyä täysillä kotielämään. 

Mitkä sitten ovat ne murheet? Tämän viimeisimmän harjoittelun aikana nekin iskivät. Olemme vuosia olleet siinä hyvässä tilanteessa, että joku voi aina jäädä kotiin, jos lapsissa sairastetaan. Kaikki on ollut vain järjestelystä ja siirtämisestä kiinni. Tuota vapautta saattaisin joskus jopa kaivata. Myöskään kouluopetuksessa ei ole niin väliksi jos on poissa päivän sieltä tai toisen täältä. Järjestelemistä helpottavat lukujärjestyksessä säännöllisesti olevat tyhjät päivät. Nyt sisätautien harjoittelussa päällemme iski ensimmäistä kertaa se, mikä monissa perheissä lienee liiankin tuttua: Lapsi sairastaa ja molempien aikuisten pitäisi olla jossakin. Mietin tilanteen kehittyessä, miksi tällaista ei tullut perushoidon harjoittelun aikana. Muistin, että koko maa oli silloin kotona koulussa. Sehän olisi voinut olla meillekin kammottava tilanne mutta niinpä sattui toinen aikuisemmekin olemaan kotona. Ei tainnut kuitenkaan olla helppo yhtälö mutta ei mitenkään estänyt harjoittelua. Nyt onneksi saimme asiat pienellä venymisellä järjestymään. Lopulta pelastukseksi tuli aikataulutus. Sairaus iski vasta aivan harjoittelun viimeisinä päivinä. Tunteja tehtäväksi oli vähän ja aikaikkunaa runsaasti. Oli kannattanut ahnehtia yövuoroja ja muutenkin tiiviitä viikkoja aikaisemmin. Kun osastollakin löytyi ymmärrystä, oli tilanne melko helposti luovittavissa. Neljä viikkoa aiemmin olisi tullut vakavia ongelmia. Pieni muistutus elämään, jossa suurin osa työssä käyvistä joutuu selviämään. Meille tämä oli uutta. Ehkä olemme vähän enemmän taas aikuisten elämässä sisällä.