Tänä syksynä olen saanut tehdä aikamatkaa. Aloitin akuuttihoidon harjoittelun paikallisessa päivystyksessä. Ja tietenkin sen ympärillä mieli siirtyi lapsuuden torstai-iltoihin. Silloin katsoimme veljen kanssa naamat ruudussa kiinni Teho-osastoa. Tietäjät tietävät mistä on kyse. Ehkä moni tietää senkin, että jostakin syystä kääntäjät päättivät sarjan saavan olla suomennettuna juuri teho-osasto. Oikeampi käännös olisi ilman muuta viitannut päivystykseen.
Se oli yksi viikon kohokohdista. Siihen aikaan antennitalouksissa taisi näkyä vain kolme kanavaa ja internet löytyi vain osasta koulun tietokoneista. Koukuttavimpienkin sarjojen seuraavaa jaksoa piti odottaa aina viikko. Viikosta toiseen seurasimme Chicagolaisen sairaalan henkilökunnan seikkailuja, usein varsin nopeatempoisissa ja seikkailullisissa tilanteissa. Suuressa kaupungissa vaikeita vammapotilaita ja monipotilastilanteita riitti ja usein katsojat johdateltiin kiireiseen tahtiin leikkaussaliin saakka. Traumoja hoidettiin vauhdikkaasti katsojan haukkoessa henkeään lääkäreiden käskyjen tahtiin. Toiminnan keskellä sarjan tähtiä olivat tietenkin päätöksiä tekevät ja kädentaidoillaan loistaneet lääkärit. Mukana seikkailee myös nuoruuden päiviä viettänyt George Clooney lastenlääkärinä.
Samalla kuvattiin kuitenkin laajasti päivystyksen jokapäiväisempää eloa. Vaikeasti diagnosoitavat potilaat, ikäihmiset, sosiaalisista ongelmista kärsivät ja kaikki ne, joille suurkaupungin kasvottomuudessa terveydenhuolta tarjoaa paikan tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Tässä vähemmän toiminnan täyttämässä kerronnassa, kuten muissakin kevyemmät sävyin sivellyissä kohdissa pääsevät esiin yksikön sairaanhoitajat ja muu henkilöstö. Tarkkaavainen katsoja huomaa, että lääkärien vaihtuessa monet hoitajat pysyvät ja muodostavat paikan sielun.
Pienen maaseutukaupungin sairaalassa ei samanlaista toimintaa voi odottaa. Ei edes kaikki television vaatima draama pois suodatettuna. Kuitenkin ensimmäiseen harjoittelupäivään saapuessa jotain samanlaista hengähti kasvoille. Valvontahuoneen seinustalla avautuivat ovet hoitohuoneeseen. Sinne missä television tähdet tekisivät näyttävimmät temppunsa. Tutustumispäivän aamuna huone hoitopaikkoineen kiilsi puhtautta ja tyhjyyttä. Sellaisena siitä kuulemma pidetään. Se kuitenkin kertoo siitä, että päivystyksessä tunnelma voi muuttua nopeasti ja joskus ambulanssin saapuessa askeleet ovat luultavasti ripeitä. Usein elämä on kuulemma kuitenkin melko arkista.
Aiemmin syksyllä meille käytiin esittelemässä paikkakunnan päivystystä. Kuukausittain sen läpi kulkevat potilaat lasketaan useammissa tuhansissa. Yksikköä mainostettiin paikkana oppia paljon ja nähdä vaihtelevia potilastapauksia. Luvattiin, että opiskelija tulee oppimaan potilaiden haastattelua. Sitähän sairaanhoitaja päivystyksessä tekee: haastattelee, tarkkailee ja hoitaa tarpeessa. Lääkäri sitten tutkii ja määrää hoidot. Potilasaineen monipuolisuus kuulemma auttaa oppimaan nopeasti, mitä asioita millaiseltakin potilaalta kannattaa kysellä, mihin kiinnittää huomiota ja niin edelleen. Samoin tutuksi tulee varmasti eri tyyppisiin potilaisiin liittyvät tarpeet laboratoriotilauksista ja muista sen kaltaisista. Kaikki nämä, kun pyritään tekemään valmiiksi ennen, kun lääkäri edes katsoo potilaan papereita. Näin juna pysyy liikkeellä ja potilasvirta ei pysähdy.
Täytyy myöntää, että itseäni viehättää ajatus yksiköstä, jossa potilaat viettävät aikaa melko vähän. Luultavasti yhdessäkään vuorossa ei ole paikalla edellisessä työvuorossa tavattua potilasta. Ainakaan samalla käynnillä. Luultavasti aika näyttää, että myös täällä päivystys toimii tietynlaisena sosiaalityön yksikkönä johon tietyt potilaat tulevat tiuhaan. Samoin kokeilemisen arvoiselta tuntuu osastotyölle tutun vuorokausirytmin puute. Töitä tehdään potilas kerrallaan (tai tietyt potilaat limittäin) asiat hoitaen. Kello ei kerro mitä tapahtuu ja näin kuulemma on myös potilasmäärien suhteen. Vaikka tiettyjä trendejä voidaan ennustaa ja se kuulemma näkyy myös työvuorojen suunnittelussa, ei potilasmääristä voi koskaan mennä takuuseen. Arkinen aamupäivä voi olla yhtä kiireinen kuin viikonloppuyö jos niin sattuu olemaan.
Haastattelun ja muun lääkärille valmistamisen lisäksi päivystyksessä opitaan potilaan tarkkailua. Potilaspaikkojen ääreen viritetyt tarkkailumonitorit kertoivat uudellekin tulijalle, että täällä potilasta ei unohdeta pitkäksi aikaa. Hoitohuoneessa valvontaa todennäköisesti tehdään usein ihan vierestä. Kertausta tulee mitä todennäköisemmin sekä monitorin tarkkailu ekg:stä että myöskin ihan kunnon filmin ottamisesta. Jatkohoitoa varten potilaita todennäköisesti kanyloidaan ja katetroidaan. Luultavasti opiskelija pääsee myös tutustumaan moniin kuvantamistutkimuksiin joissa päivystyspotilaita käytetään. Päivystyksen yhteydestä löytyvät myös ommelhuone, korvahuone (jossa hoidetaan myös nenään liittyvät asiat), eristyshuoneita sekä kipsisali. Näissä pääsee todennäköisesti seurailemaan ja ehkä myös avustamaan.
Tutustumispäivän jälkeen pystyin helposti samaistumaan joihinkin lapsuuden ystäviini televisiosta. Monipuolisesti toimiva yksikkö voi vaikuttaa ensin sekavalta. Monipuolisista tiloista ja toiminnoista johtuen niin oli myös pienen kaupungin rauhallisessa arkipäivässä. Mutta sehän on kaikki opittavissa. Yhtä hyvin, tai kenties selkeämminkin, ensivaikutelmansa antoi toinen televisiosta tuttu asia: henki. Harjoitteluissa on ehtinyt tulla vastaan monta paikkaa. Kaikissa on ollut hyvä olla. Kuitenkin päivystyksessä jokin vakuutti edellisiä enemmän opiskelijan olevan tervetullut. Aika näyttää oliko se vain valheellista ensivaikutelmaa vai olisiko siinä perää. Varmaa on, että tulevat viikot näyttävät paljon muutakin.
