89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

80# Yllättävän fyysistä – toinen harjoitteluviikko

Kun paikkoihin särkee työrupeaman jälkeen, tietää tehneensä jotakin töissä. Kun joutuu pelkäämään paikkojen kestämistä seuraavana työpäivänä, joutuu epäilemään tehneensä vähän liikaakin. Tai ehkä liikaa väärällä tavalla. Oman kehon tuntemusten seuraaminen on raskasta. Ainakin silloin kun pelkää sen pettävän. 

Fyysinen työ ei ole tuonut perheeseemme leipää murenenkaan vertaa. Ei pastori mikään ojankaivaja ole. Lihakset eivät rutise työtä tehdessä, eikä paidan kokoa joudu päivittämään kuin ehkä runsaan kahvipöydän äärellä olon vuoksi. Kuitenkin ensimmäiset työvuodet paljastivat aikoinaan tuonkin työn yllättävän fyysisen puolen. Jumalanpalveluksen äärellä saattaa olla jalkojen päällä helposti kolme tuntia putkeen. Nämä kolme tuntia eivät ole vain seisoskelua vaan tekemistä, jossa ei voi herpaantua. Toki jumalanpalvelusta ennen ja sen jälkeen on ihmisten vastaanottamista ja jäähyväisten vaihtamista. Siinä voi ottaa vähän vaihtoaskeleita, seistä mukavasti ja tehdä muita oloa helpottavia asioita. Noin yhdeksänkymmentä minuuttia siinä keskellä liike ei palvele liikkujaa vaan toimitusta. Se ei ole pönötystä vaan se on kaunista ja vakavan harrasta. Mutta liikoja vaihtoaskeleita siihen ei mahdu. Joskus asento voi olla jopa hankala ja polvetkin kuluvat kuin huomaamatta lattiaa vasten. 

Seisomista kovempi haaste on kuitenkin aina ollut istuminen. Istut kahvipöydissä, istut sohvilla, istut autossa ja istut työhuoneessa. Istumatyöläisellä kovilla eivät ole istumalihakset vaan selkä. Itselläni selän vaivat osuivat yksiin sen ajan kanssa, jolloin sai alkaa nostella pientä ihmistä milloin mistä tai mihinkin. Lopulta sain marssia kuntosalille tilaamaan suunnitellun ohjelman tukilihasten kuntoon saamiseksi. Muutamat liikkeet tuosta ohjelmasta on seurannut mukana vuodesta toiseen ja muualta on tullut keräiltyä muita. Vuosien varrella viisastuessa päädyin hankkimaan myös pöydän, joka taipuu seisontatyöhön. Sitä on tullut käytettyä ehkä hieman arvioitua laiskemmin mutta apuna sekin. 

Varsinainen pelko fysiikan pettämisestä on ollut kuitenkin erilainen. Se on karhentanut kurkussa, kähissyt soinnissa ja särkynyt äänessä. Yliopistossa oli annettu kokonaiset kaksi tuntia opastusta äänenkäyttöön. Ei riittänyt. Kaksi jumalanpalvelusta päivässä oli monta kertaa liikaa. Varsinkin jos minkäänlaista flunssaa oli liikkeellä. Puhetyöläiselle on tuskaa joutua jännittämään äänensä riittävyyttä. Noloa on rasitetun äänen särkyminen kesken kaiken. Vuosien kamppailun jälkeen hain apua laulutunneilta. Pienestä lisäavusta laulutaidon kanssa ei ollut haittaa. Kuitenkin suurempi etu oli vartalon hallinnassa ja äänenkäytön tekniikoissa. Pitkä lukuvuosi meni epämukavuusalueella opetellessa. Toisena lukuvuonna huomasin eräänä sunnuntai-iltana, ettei kurkku ollut enää vähään aikaan kipeytynyt. Yksi onnellisimmista havainnoista. Fyysisen suorituskyvyn puutteiden pelot saivat jäädä taakse.

Näiden vaatimattomien vaivojen lisäksi koitin ehkä kuvata sitä oivallusta johon olen joutunut hiljalleen kasvamaan. Nuoruuden vääjäämättä kadotessa edellisen mutkan taakse, olen joutunut opettelemaan huolenpitoa omasta hyvinvoinnista. Hyvä olo ja eteenpäin menevä terveys ei enää kumpua teini-ikäisyyden tai edes parikymppisyyden lähteestä. Töitä pitää tehdä sen eteen.

Näillä ajatuksilla lähestyin myös tätä nyt käynnissä olevaa harjoittelua. Sen verran arvasin syksyn tutustumisten perusteella (vaikka olikin eri paikka), että töihin joutuu. Ja totta se oli. Perushoito on kovaa työtä. Se on jaloillaan olemista ja kävelemistä. Ehkä joku päivä mittaan askeleet vaikkei puhelinta taskussa saisikaan olla. Lisäksi tulee erilaisia nostoja. Harjoittelupaikan asukkaiden liikuntakyky vaihtelee paljon. Osan hoito vaatii kääntelemistä ja nostamista vuoteessa tai vuoteesta pois. Joskus tähän käytetään apuvälineitä. Niidenkin käyttämisessä hoitaja tai hoitajat joutuvat osallistumaan tai ainakin varmistamaan toimintaa. Taakat eivät varsinkaan kahdelle hoitajalle ole aina valtavia. Kuitenkaan asennot eivät moottorisängyistä huolimatta ole aina ihanteelliset. Kokematonta opiskelijaa ohjaaja hienosti opasti heti alkuun oikeista otteista ja selkää tukevasta vatsan jännityksestä. 

ReTurn7500. Tuttavallisemmin turneri. Tämän avulla voidaan omilla jaloilla seisova mutta huonosti kävelevä henkilö siirtää lyhyitä matkoja vaikkapa tuoliin tai pyörätuoliin. Sekä tietenkin myös takaisin sänkyyn. Kädet kiinni, jalat piirrosten osoittamiin paikkoihin ja pitemmille matkoille vyö ympäri. Ei vaadi ajokorttia.

Tätä osastoa olin ennakoinut etukäteen. Vaikka Korona-aika estikin harjoitusjakson vetämisen täydellisenä loppuun, sain tehtyä juuri core-osastoa tukevia harjoituksia erityisen kovasti. Kuntosalin sulkeuduttua tällaisilta satunnaisasiakkailta, on pitänyt pärjätä kotona ja ulkoliikuntapaikkojen telineillä. Tiedän ja uskon, että hoitotyössä aika ja toistot ovat salakavala kumppani selälle. Vaivat voivat alkaa ilmoitella itsestään vasta vuosien jälkeen. Erilaiset apuvälineet varmasti lisääntyneet. Kuitenkin työ on fyysistä. Olen halunnut suojata itseäni noilta vaivoilta ja vammoilta. Kun toiminta on uutta virheasennot vaanivat.

Sauna, viina ja terva. Myös kuvan kolmikko on monipuolinen lääke ruumiin vaivoihin.

Yllätyksenä itselleni tuli tämän varsinaisen nostelun lisäksi tuleva liike. Esimerkiksi hyvien tukisukkien pukeminen toiselle ei ole ihan yksinkertainen asia. Ei edes makaavalle asukkaalle. Erilaista pukemista ja vaatteiden kiskomista eri asennoissa on saanut opetella paljon.  Parempikuntoisistakaan harva pääsee helposti polviensa alapuolelle. Paljon kumartumisia ja kyykkäämisiä on siis tehty sukkien, kenkien ja housunlahkeiden kanssa. Samoin pyörätuolien jalkatukien asennukset vievät alaspäin. Roskapusseja vaihdetaan päivän aikana monia kertoja moniin huoneisiin. Kaiken summana iltaisin on ihan väsynyt olo. Lihaksissa tuntuu tehneeltä mutta ei väsyneeltä. Aamuherätysten kanssa ei iltaisin kannata yrittää kukkua kovin pitkään. Sohvalla on tullut lempeää kyynärpäätä television ääreen nukahtavalle.

Yksi kuitenkin on iskenyt kovaa. Siitä olin kuullut mutten uskonut. En ymmärtänyt ennakoida ja nyt on joutunut vähän takamatkalta hakemaan helpotusta. Kädet ovat kovilla. Tarkemmin sanottuna kämmenselät. Kun käsiä desinfioidaan kymmeniä kertoja päivässä, alkaa iho syöpyä. Tai tarkemmin sanottuna kuivua, ärtyä ja halkeilla. Kansliasta onneksi löytyi tähän vaivaan herätessä jo ensiapua purkeista. Pari kertaa päivässä olen nyt toisella viikolla rasvaillut käsiä tilanteen niin salliessa. Illalla olen hiipinyt vaimon astioille. Viikonloppuna kävin tunnustamassa vaivan apteekissa asti. Nyt pitäisi pärjätä loppuun asti. Kaikkea sitä joutuukin opettelemaan. Seuraavassa harjoittelussa tämä vaiva ei yllätä.

Jos askeleita ei päivän aikana tunnu kertyvän riittävästi, voi lähteä palauttamaan ruokakärryjä alakertaan. paluumatkan voi tehdä reippaasti portaita pitkin. Paitsi jos on opiskelija jolla ei ole avainta. Me pääsemme kivasti hissillä myös ylöspäin.

77# Köyhin eväin harjoitteluun

Ottaisitko tällaisen amatöörin työpariksesi? Aika moni joutuu viiden viikon aikana ottamaan.

– No jännittääkö, kuului parisängyn toiselta laidalta.

Ihan oikeutettu kysymys. Ensimmäinen harjoittelu oli vain yhden yön päässä. Viisi viikkoa. tehostetun palveluasumisen yksikössä oli alkamassa. Oli ainakin syytä jännittää. 

Harjoitteluun liittyvä jännitys oli oikeastaan kovimmillaan jo puoli vuotta sitten. Silloin kuunneltiin oman sydämen sykettä varausjärjestelmän äärellä. Sairaanhoitajan opinnot käynnistyvät ja jatkuvat melkein koko ensimmäisen vuoden koulun sisäisillä opinnoilla. Ensimmäinen harjoittelu tulee meillä nyt kevätkauden päätteeksi. Se jälkeen odottaa enää yksi kooste- ja koepäivä. Kyseessä on perusterveydenhuollon harjoittelu. Jos pääsee kokeilemaan sairaanhoitajan erikoistaitoja, niin hyvä. Kuitenkin pääpaino on potilaan kohtaamisessa, liikuttelussa ja perustarpeiden kuten vaikkapa puhtauden hoidossa. Lähihoitajat suorittavat viiden viikon harjoittelun lyhimmillään kahdessa viikossa. Riippuu työkokemuksesta.

Jokainen voi hakea itselleen harjoittelupaikan, mistä vain tahtoo ja saa. Kuitenkin asian helpottamiseksi on julkisen puolen harjoittelupaikkoja koottu yhteiseen järjestelmään. Sieltä kunkin harjoittelun mahdollisia paikkoja voi tutkia ja tykkäillä etukäteen. Jossakin vaiheessa ilmoitetaan hetki, jolloin varaaminen alkaa. Luulen, että tässä ensimmäisessä harjoittelussa tulivat esiin kaikki järjestelmän huonot puolet. Maantieteellisesti systeemissä on kyllä rajauksia. Oman maakunnan paikat aukenevat ensin paikallisille ja viiveellä muille. Kuitenkin pienellä alueella hakijoita oli paljon. Koko oma luokkamme ja nursing-ryhmä. Kun yhdessä yksikössä ja yhdellä lehdellä on haettavissa yhdestä neljään paikkaan, eivät kaikki millään pääse ensimmäiseen vaihtoehtoonsa. Perushoidon harjoittelussa riski pieneen nokitteluun oli aivan ilmeinen. Hoitoalan kokemuksen kanssa opiskelevat tahtoivat terveyskeskuksen ja sairaalan osastoille. Eivät ehkä suoraan näreyttäneet naamaansa, jos joku muu ilmoitti käyvänsä kilpailemaan samoista paikoista mutta eivät halunneet missään nimessä vanhuspalvelun yksiköihin. Ymmärrän. Osa lähihoitajistamme on ollut vuosia töissä näissä paikoissa. Itse mitään osamattomana olin ihan tyytyväinen tällaiseen paikkaan. Otin tärkeimmäksi vaatimukseksi sijainnin.

Taistelu paikoista alkoi eräänä päivänä kello 12. Omassa toivepaikkassani oli jaossa neljä sijaa. Kukin tahoillaan unohti muun ja asettui koneen ääreen. Oman ykköstoiveen sivut avattiin. Alkoi kellon tuijottaminen ja sivun päivittäminen. Infotunnilla oli näytetty varausnäkymää ja jokainen suunnilleen tiesi mistä pitäisi painaa. Sykkeet alkoivat nousta siellä ja täällä. Sivulla näkyi uusin päivitysaika. 11.59.50 kohdassa olisi varmasti voinut kuulla eri puolilla kaupunkia olevien luokkalaisten sydänäänet, ellei oma jännitys olisi tykyttänyt rinnassa niin kovaa. Pieneen hetkeen oli puristautumassa paljon odotuksia ja toiveita. Kukaan ei tahtonut myöhästyä mutta jokainen tiesi, etteivät kaikki voi onnistua. Hetken päästä whatsapp alkoi täyttyä ilosta ja inhosta.

Hieman epäselväksi jäin, kuka luokastamme oli nopein. Omassa toiveyksikössäni ensimmäinen paikka meni seitsemässä sekunnissa. Ehkä joku hyvä päivittäjä ja tarkka ajoittaja oli sitäkin nopeampi. Itselläni meni yksitoista. Osasto oli täynnä noin kahdessakymmenessä. Tästä voi miettiä, millaista taistelua käytiin halutuimpien osastojen yhdestä paikasta.

Kevätkaudella pidettiin harjoitteluinfo. Käytiin läpi tavoitteita. Opintosuunnitelman mukaisien tavoitteiden mukaan opiskelija esimerkiksi hankkii valmiuksia hoitotyön kliinisten auttamismenetelmien ja hoitotyön prosessin toteuttamiseen, osaa työskennellä ergonomisesti oikein, perehtyy ihmisen hengellisiin ja sielunhoidollisiin tarpeisiin osana ihmisen henkistä eheyttä, osaa käyttää potilastietojärjestelmää, tunnistaa sisäisen yrittäjyyden merkityksen ja osaa toimia yrittävällä työotteella jne… Tämän lisäksi annettiin ohjeita hyvin käytännöllisistä taidoista, joita tavoitelistaan tulisi laittaa. Kaikkea ensimmäisenä vuonna opiskeltua saa tehdä, jos sitä yksikössä tehdään.Käytiin läpi myös hylätyn harjoittelun kriteerit. Hylsyä pukkaa esimerkiksi epäergonomisesta työskentelystä, infektioiden torjunnan laiminlyömisestä, työtehtävien välttelystä, perusteettomista poissaoloista tai jos ei kykene ottamaan vastaan palautetta. Madonlukujen lisäksi opettaja antoi monia muita ohjeita lukuisilla ryhmätunneilla. Myös kannustusta tuli kovasti. Ei jäänyt sen puolesta syytä jännittää.

Ehkä sen puolesta olisi voinut jännittää, että ei käytännön tunteja ole pidetty liikaa. Moni toimenpide on tehty kerran nukelle tai kerran ihmiselle. Kokemusta ei ole kertynyt liikaa. Kevään simulaatiotunnit simuloitiin etäyhteydellä. Ei siis kovin käytännöllistä taitojen kokeilua. Yleinen vitsi on, että sekä koulu että harjoittelupaikka sysäävät opetusvastuuta toisilleen. Ehkä joku olisi voinut jännittää Koronaakin. Tai ylipäätään harjoitteluiden toteutumista sen vuoksi. Itse olin ajatellut muuta.

Minulle harjoitteluun liittyy kysymys, millaista tätä olisi tehdä työkseen. Opiskeleminen on hurjan mukavaa. Melkein koko ajan on sellainen olo kuin olisi lomalla. Lomalla on yllättäen mukavaa. Ehkä se alkaisi jossakin vaiheessa kyllästyttää. Mutta ainakaan siitä ei makseta loputtomiin. Siksi työpäivien kokeileminen eri yksiköissä tulee olemaan tärkeää selvitystyötä alaa kohtaan. En jännitä niinkään päivien kulkua, mukaan pääsemistä, ohjaajan kanssa yhteistoimintaa tai työyksikköön sujahtamista. Ne menevät kyllä jokainen, miten ovat mennäkseen. Työ tekijäänsä neuvoo, on joskus sanottu. Ja toivottavasti myös ne, jotka osaavat paremmin. Taitoja on kertynyt tarpeeksi. Ainakin sen verran, että osaan kysyä ja ilmaista epävarmuutta oikeassa kohdassa. Uskon että eväät riittävät. – Ei kyllä, vastasin jännitys kysymykseen jostain unen rajalta. Sitten kello olikin jo 5.45. Oli aika lähteä kokeilemaan.

Miesten pukuhuone.

Valitettavasti lähtö oli köyhin eväin. Edellisen viikon kauppalistalla ei ollut muistettu ajatella harjoittelun myötä ulkoistuvaa lounasta ollenkaan. Viimeisen pääsiäispyhän iltana ei viitsitty alkaa kokkaamaan uutta kadonneiden juhlaruokien jälkeen. Päivään lähdettiin purkkieväillä. Niillä pärjää aina. Vaikka ovatkin kyllä aika köyhät. 

Köyhät eväät. Nuudelia, purkkibroileria ja keitettyä vettä. (Olisi vedenkeitinkin löytynyt mutta jälkiviisautta ei voi harrastaa etukäteen.)

73# Miksi tulisi isona hoitajana?

– Mihin aiot suuntautua? Kysymys, joka ilmestyy vastaan vähän sieltä ja täältä. Jo syyskuussa tätä alettiin kyselemään. Eikä vastaaminen ole vielä muuttunut helpommaksi. Olen yrittänyt asennoitua löytämään vastauksen, haluanko edes lopulta olla tällä alalla. Sen kanssa riittää vielä aika paljon painittavaa. Suuntautumiset ja erikoistumiset tuntuvat vielä ihan kummallisilta kysymyksiltä. Ja kuitenkin ne selvästi hiipivät mieleen.

Kolmasosa sairaanhoitajan opinnoista on käytännön harjoittelua. Hyvin monenlaista pääsee näkemään ja kokeilemaan. Samalla näkee monia erilaisia työyksiköitä. Vaikka tälläkään tavalla ei ole mahdollista nähdä ihan kaikkea, on lähtökohta kuitenkin hyvä. Etsivä löytää. Se on totta suuntautumisen ja varmasti myös mielekkään työyhteisön suhteen. 

Harjoittelut seuraavat teoriajaksoja. Niiden aikana kuhunkin hoitotyön alueeseen syvennytään laajasti. Ihanteellisessa tilanteessa harjoitteluun hakeminen rytmittyisi niin, että teoriaopintoja olisi jo vähän tehty ja olisi paremmin selvillä, millaiseen harjoittelupaikkaan haluaisi hakea. Mutta näin ei ole. Haku harjoitteluun on ilmeisesti aina hyvin etupainotteisesti ja teorian opiskelu seuraa sitten lähellä käytännön jaksoa. Osaamisen kannalta näin tietenkin on toimittava. Mutta kiinnostusten selvittämiseksi tämä ei ole paras rytmi. 

Maaliskuun puolivälissä meillä on jälleen harjoitteluihin haku. Toisen vuoden opinnoissa harjoitteluihin päästään kotihoidossa, sisätaudeissa ja kirurgisessa hoitotyössä. Luokka on jaettu kolmeen ryhmään niin että paikkoja riittää. Maaliskuussa haettiin yhteen syyskauden harjoitteluun loka-marraskuussa. Aika pitkä aikajänne. Itse olin sisätautien ryhmässä. Paikkoja oli hyvin ja luulen kaikkien päässeen sinne, mihin etukäteen yhdessä suunnitellessa oli toivonutkin. Kuitenkin näin etukäteen oli hyvin vaikea hahmottaa, mihin ehkä haluaisi ja mihin kannattaisi mennä. On iso ero mennä sydänosastolle, keuhko-osastolle tai päivystysluonteisemmalle poliklinikalle. Piti koittaa kysellä lähihoitajilta. 

Päädyin valitsemaan yleislääketieteellisen osaston. Sellaisen, jossa annetaan myös palliatiivista hoitoa sekä saattohoitoa. Sain kuulla etukäteen kehuja osaston henkilökunnan osaamisesta ja hoidon laadusta. Lisäksi ajattelin näin pääseväni tutustumaan äärimmäisen potilaskeskeiseen hoitotyöhön. Tavallaan ajattelin tämän liittyvän jollakin tavalla myös aiemmassa elämässä kerättyihin taitoihin.

Jo tämän kevään opinnoissa yritettiin raottaa salaisuuden verhoa tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Oli opintokäyntien aika. Ryhmiin jaettuna jokainen luokasta kävi tutustumassa johonkin sairaalan tai terveyskeskuksen yhteydessä olevaan työyksikköön. Nämä sitten esiteltiin koko luokalle. Esittely näin Korona-aikana tapahtui etänä. 

Mihin hoitoalalla saattaa päätyä? Seuraavat väläykset perustuvat luokkalaistemme esityksiin.

Tehohoitoon.Tehohoito on vaikeasti sairaiden potilaiden pitkä- tai lyhytaikaista hoitoa. Tehohoidossa potilaita tarkkaillaan jatkuvasti. Siellä elintoimintoja valvotaan ja ylläpidetään erikoishoidoin ja erikoislaittein. Tehohoidossa hoitajamitoistus on yleensä kunnossa. Yksi hoitaja vastaa yhdestä potilaasta. Tehohoidon ammattilainen hoitajasta kehittyy hitaasti työtä tehdessä. Opiskelija voi päästä teho-osastolle sisätautien ja kirurgian opintojen harjoitteluissa sekä tietenkin syventävässä harjoittelussa. Tehohoidossa raskaana nähtiin vastuiden lisääntyminen koulutuksen vähentyessä. Hyvänä puolena mainittiin työn vaihtelevuus ja hyvän hoidon vaikutusten nopea näkyminen.

Aistiklinikka. Myös tunto on aisti. Siksi aistiklinikan sisältä löytyy myös ihotautien poliklinikka. Siellä tehdään laajoja ja vaikeiden ihottumien hoitoa. Toimintaan kuuluu myös allergiatestien tekoa, pitkäaikaishaavojen hoitoa ja vaikkapa luomiseurantaa. Korva- nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla hoidetaan nimensä osoittamien alueiden vaivoja. Myös esimerkiksi kasvojen alueen murtumien hoito tehdään täällä. Kuuloasemalla hoidetaan kuulolaitteiden hankintaa ja tehdään kuulomittauksia. Silmäyksikkö katsoo silmiä. Paikallisessa yksikössä hoidetaan kaihi-, karsastus-, paineenalennus- ja kyyneltieleikkaukset. Aistiklinikka mahdollistaa sairaanhoitajalle hyvin terävän erikoistumisalan. Koulutus tapahtuu yksikön omana perehdytyskoulutuksena. Pienen yksikön heikkoutena nähtiin sairaslomien ja sijaisuuksien hoituminen sekä pitkät leikkauspäivät. Hyvänä pidettiin esimerkiksi päivätyötä ja mahdollisuutta kehittyä pitkälle omassa suuntautumisessaan. 

Yhteispäivystys.Yksikössä toimii sisätautien- kirurgian erikoissairaanhoito, yleislääketieteen seuranta ja päivystävät vastaanotot. Seurannassa ja vastaanotoilla tehdään hoidon tarpeen arviointia. Yhteispäivystyksen henkilökunnalle järjestetään erilaisia koulutuksia ajankohtaisista asioista, esimerkiksi laite- ja lääkekoulutuksia. Antoisaa yhteispäivystyksessä on potilaiden sekä omaisten tyytyväisyys ja kiitokset, kyky auttaa ja mahdollisuus oppia joka päivä uutta. Raskasta ovat kiire, vaikeat potilastilanteet ja siirtymät hyvin erilaisten tilanteiden välillä. Ei ole helppoa poistua elvytystilanteesta kuunnellakseen flunssapotilaan vaivoja. 

Obduktio-osasto. Obduktiolla tarkoitetaan ruumiinavausta eli autopsiaa. Sen tehtävänä on kuolinsyyn selvittäminen. Lääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan, kun tiedetään kuoleman aiheutuneen sairaudesta, mutta sairauden laatu on epävarma. Vastaavasti oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan poliisin pyynnöstä, kun kuoleman ei tiedetä aiheutuneen sairaudesta, kuoleman on aiheuttanut tapaturma, myrkytys, itsemurha, hoitotoimenpide, rikos, tai kuolema on muuten tapahtunut yllättävästi. Obduktiopreparaattoriksi haluava ei tarvitse sairaanhoitaja koulutusta. Alalle ei pysty opiskemaan missään oppilaitoksessa. Koulutus tapahtuu oppisopimuksella tarpeen mukaan. Tähän liittyy myös alan varjopuoli: sijaisia on hyvin vaikea saada. Työn hyvinä puolina oli esimerkiksi mahdollisuus itsenäiseen työskentelyyn. 

Psykiatrian osasto. Psykiatriset osastot on jaettu yleensä lasten, nuorten ja aikuisten osastoihin. Psykiatrisella osastolla toimitaan moniammatillisissa tiimeissä esimerkiksi psykologin ja sosiaalityöntekijän kanssa. Esittelevän ryhmän mukaan paikallisessa työyksikössä on pyrkimys pitää henkilöstöstä 70 prosenttia miehinä. Kyse ei ole alan miesten vaikeudesta pitää itseään miehenä.  Enemmän tähän vaikuttavat turvallisuusnäkökulmat. Työhön tulevat saavat erityisen turvallisuuskoulutuksen. Harjoitteluissa mielenterveys- ja päihdetyön jaksolla on mahdollista hakea psykiatrian osastoille. Henkilökunta nimesi työn hyviksi puoliksi esimerkiksi onnistuneen hoidon palkitsevuuden ja henkilöstön jaksamisen hyvän huomioinnin. Vaikeana pidettiin vaikeita potilaskohtaloita. 

Synnytysosasto. Sairaanhoitaja ei ole kätilö. Mutta kuulema lasten hoitotyön jakson jälkeen on tavallista, että joku opiskelija jää äitiyslomalle. Kuulema hoitotyön luokan vauvoilla on tällainen vaikutus. Synnytysosastolla sairaanhoitaja voi sijaistaa. Paikallisella osastolla on kuulema huima yhteishenki. Mutta samalla työssä kohdataan ilojen lisäksi myös elämän raskaita varjopuolia.

Luokan vauvat kuvattuna eri tunnin yhteydessä. Nämä odottavat vasta kolmantena vuotena.

Lastensairaala. Lastensairaalan potilaina ovat kaikki alle 17 vuotiaat lapset. Potilaskunnasta johtuen lastensairaalassa painotetaan perhekeskeisyyttä ja avoimuutta. Omaisille ja potilaille kerrotaan rehellisesti kaikista asioista. Henkilöstön koulutukseen panostetaan paljon, koska pienten potilaiden hoito on äärimmäisen tarkkaa. Samoin uuden työntekijän perehdytysajat mainittiin pitkiksi. Lasten välittömyys ja kiitollisuus kerrottiin työn hyviksi puoliksi. Samoin työyhteisön välittömyys ja hierarkian puute. Toisaalta lasten hankalat tilanteet koettiin kuluttaviksi. Elämän epäreiluuden nähtiin tulevan esiin monien perheiden kohtaloissa. 

Ensihoitokeskus. Nykyään ambulanssia ei voi soittaa taksiksi. Kyytiä kun siltä ei välttämättä saa. Ambulanssi on luonteeltaan enemmän hoito- ja hoidonarvion yksikkö. Kyytiä sitten tarvittaessa voi saada.Sairaanhoitaja ei ole ensihoitaja. Kuitenkin sairaanhoitajan koulutuksella voi päästä ensihoidon tehtäviin. Sairaanhoitaja voi työskennellä niin sanotussa perustason ambulanssissa. Paremmin koulutetun parina myös hoitotason autossa. Sairaanhoitaja tarvitsee hoitotasolle 30 opintopisteen lisäkoulutuksen. Keväästä 2020 myös C-ajokortti tarvitaan ratin taakse pääsemiseen, eli puute käytännössä karsii uudet hakijat. Harjoittelut akuutin hoitotyön jaksolla. Myös päivystyksessä suoritettu harjoittelu voidaan katsoa riittäväksi myöhemmässä työnhaussa. Ensihoidon hyvinä puolina nähtiin työn vaihtelevuus ja kova panostus työhyvinvointiin. Haasteita olivat rankka ja epäergonominen työ sekä vaativat asiakastilanteet.

Tai ainahan voi alkaa opettajaksi. Jos olisi valmis sairaanhoitajan tutkinto taskussa niin saattaisin innostua kokeeksi vaikka hakemaankin.

7# Ensimmäinen koe

Kyllä ärsytti! Muistan itseni kovana jännittäjänä. Varsinkin peruskoulussa kokeet olivat kauhea asia. Ei ole helppoa olla hyvä koulussa. Ei tietenkään ole helppoa olla huonokaan. Helppous riippuu varmasti menestyksen ja odotusten väliseen suhteeseen. Itselleni jonkun aikaa jatkuneesta hyvien arvosanojen sarjasta syntyi kovat odotukset itselle ja ainakin luulin että myös kotona. Ajatus ehkä naurattaa mutta olin aidosti tyrmistynyt kun sain kahdeksannella luokalla ensi kertaa seiskan. Siis niin huonon! Äidinkielen kieliopista se oli. En vieläkään ymmärrä kuka muistaa kaikki illa- yms. -tiivit. Kotona ei seiska aiheuttanut mitään poikkeavaa. Taisivat paineet olla enemmän omassa päässä. Ei loppunut kannustus ja koulun arvostus seiskaa esitellessä. Eikä se loppunut sittenkään kun seiska ja alemmatkin alkoivat ilmestyä jopa todistuksiin asti. Seiska oli joissakin lukion aineissa jopa tavallista parempi saavutus. Kunnia kannustajille!

Yliopistossa kokeet olivat pelottavia koska lukeminen oli joskus mitä oli. Tenttien alueet saattoivat sisältää nelinumeroisia sivumääriä ja kaikkia kirjoja ei aina saanut edes nähtäväksi. Siinä olisi tarvittu aivan toisenlaista opiskelutekniikkaa tai edes kyynärpäätaktiikkaa lyhytlainojen hyllyllä. Ehkä kaverilta kysyminen olisi myös auttanut. Aina vastaan tulee myös niitä kursseja jotka eivät ole omia lemppareita. Nekin pitää suorittaa. Tuskin kenelläkään kivoissa aineissa on hankaluuksia. Sain minäkin opetusharjoittelusta täyden arvosanan. Erilaiset kurssit ovat kuitenkin laajan osaamisen pohja. Koulussa ja opinnoissa osaamista on jotenkin tarkkailtava. Helpointa ja ajankäytöllisesti taloudellisinta on usein kirjallisen kokeen järjestäminen. Hyvin hoidetut oppimispäiväkirjat tai muista pienistä askelista koostuvat näytöt saattavat kyllä olla parempia oppimisen kannalta. Prosessi on se joka opettaa, ei koe. Kuitenkin kaikki perinteisestä kokeesta poikkeava on opettajalle aikaa vievä haaste. Lisäksi se vaatii motivoituneita oppijoita. Olen itsekin joskus kirjoittanut koko oppispäiväkirjan takautuvasti juuri ennen palautusta. Olipa hyvin tiivistetty kuukauden mittaiset oppimisen askeleet. Prosessi olisi ollut paljon parempi. Nyt pitää koittaa muistaa opiskella pienin askelin.

Ei kokeen pitäminenkään helppoa ole. Hyvä koe on suunniteltava hyvin ja sen on vastattava opetettuja asioita. Toki opetussuunnitelmat auttavat tähän. Itse olen kerran joutunut leikkimään professoria suunnitellen sekä kurssin että kokeet. Opetuksen suunnittelu, valmistaminen ja pitäminen oli helppoa. Sen kaltaiset asiat kuuluvat pastorin kengissä hankittuun ydinosaamiseen. Mutta kokeen kanssa olin ihan ahdingossa. Korjatessa kokeita öisin, ei ollut helppo myöntää itselleen tehneensä liian helppoja tai liian vaikeita kokeita. Mutta eivät kokeet sitäkään kurssia kaataneet. Kyllä oppilaatkin jotain oppivat. Tänä syksyn sain kutsun yhden pappisvihkimykseen. Matkaa vain oli liikaa mennäkseni. Kunnia kuitenkin kaikille opettajille! 

Koulussa on kokeita. Koulun jälkeen on elämä. Elämässä osaamista koitellaan koko ajan. Eikä opettelu ole vain työelämää varten. Elämä ja varsinkin sen vastoinkäymiset ovat kovia kokeita. Siihen verrattuna koulun kokeet ovat pala kakkua. Kuitenkin tämän koulutuksen ensimmäinen koe jännitti. Joillekin ensimmäinen koe oli englannin tasokoe. Sen avulla oli mahdollista vapauttaa itsensä kyseisen kielen valmistavista opinnoista. Itse olin tästä kokeesta ja koko kurssista vapaa riittävän hyvän lukion arvosanan avulla. Samanlainen koe oli sitten myös matematiikasta. Koe oli tarkoitettu niille joilla on ylioppilastodistuksessa heikompi arvosana kuin C tai jotka eivät ole suorittaneet lukiota. Pitkää ja lyhyttä matikkaa ei eroteltu mitenkään. Ei pitkä A vapauttanut. Kuitenkin olin aika luottavainen. Pääsykokeita varten muistiin palautellut matematiikat olivat menneet kohtuullisesti. Pääsinhän sisään niistä huolimatta. Kuitenkin sen verran jännitti että edellisenä päivänä jäin kirjastoon vähän laskemaan. Youtube on täynnä erilaisia apuvideoita. Sieltä eri laskutyyppejä vähän aikaa kertaillen ja paperille laskemista muistellen olin valmis.

Matematiikka on sairaanhoitajan perustyökalu. Kokeet suoritetaan ilman laskinta. Oikeasti on osattava vaikka verellä otsaan laskien. Tai näin aluksi. Myöhemmin lääkelaskut kulkevat kaikkien opintojen mukana. Alussa kuitenkin opetellaan rutiineja ilman laskimia. Myöhemmin niitä saa käyttää. Nyt olivat testissä yhteenlaskut, vähennyslaskut, jako- ja kertolaskut. Ei mitään ongelmaa. Kaikki onnistuivat varmuuden vuoksi allekain suttupaperiin vaikka osan olisi voinut laskea päässäkin. Harjoittelu oli palauttanut peruskoulun nopeat kynätaidot. Ja kerrankin, ei jännittänyt. Yksikkömuunnoksia varten piirsin tutun taulukon ja siirtelin pilkkua konemaisesti. Prosenttilaskut ja helpot yhtälöt menivät vanhalla muistilla. Sanalliset tehtävät eivät tuntuneet missään. Olinhan aikoinani sentään osannut piirtää graafisella laskimella kaksimielisiä käyriä. Mutta murtoluvut. Onko maailmassa murtolukujakin?! Tuijotin aikani paperia, tein pari epämääräistä merkintää suttupaperin ruutuihin. Olinko tosiaan unohtanut että maailmassa on murtolukuja? Desimaalien laskemisen olin kyllä kerrannut. Hyppäsin yli ja laskin äkkiä ne yhtälöt ynnä muut loppuun. Palasin takaisin päin. Kirosin mielessäni. Jos olisin edellisenä päivänä muistanut murtolukuja olevan olemassa, olisin katsonut kolme minuuttia videoita ja osannut tehdä kaikki nuokin laskut ihan nips naps. Mutta sitähän kokeessa mitataan. Sitä että osaako. En osannut. Puoli tuntia pyörittelin murtolukuja, laskin summittaisia vastauksia desimaaleiksi pyöristäen ja yritin niin saada suuntaa oikeaan vastaukseen. Kokeilin erilaisia malleja ja sain monia vastauksia. Mielen vieressäkään ei käynyt se oikea tapa ratkaista murtolukuja. Ei kertakaikkiaan. 

Onnistuin kuitenkin yhdessä asiassa. En kokenut mitään painetta palauttaa paperiani hyvissä ajoin. Aikani ähistyä lähtivät ensimmäiset. Hitaasti koko luokka tyhjeni. Ei haitannut monentako olisin valmis. Minä ähisin murtolukuja. Totesin että toivotonta. Tarkistin suttupapereista epämääräisesti muiden laskujen välivaiheita. Siinä vaiheessa tarkistus oli lähinnä kosmeettinen. Saattoi sinne joku ajatusvirhe jäädä yksikkömuunnoksiin. Palasin vielä hetkeksi murtolukuihin, merkkasin paperiin parhaimmat yritykseni ja pakkasin penaalin. Siinä vaiheessa opettajakin ilmoitti aikaa olevan enää pari minuuttia. Pari meitä oli enää luokassakaan. 

Kokeen tuloksena oli voitto itsestäni ja halusta palauttaa koe kunniallisessa ajassa. Ei täällä olla voittamassa vaan oppimassa. Opin ainakin muistamaan että murtolukuja on olemassa. Nyt tiedän myös miten ne lasketaan. Näin kokeista otetaan opiksi. Ärsytyksen voimalla otetaan selvää siitä mikä oli hämärässä.

Tämä oli ensimmäinen koulun kokeeni suunnilleen kymmeneen vuoteen. Mutta ihan näin suurta dramatiikkaa tämä koe ei ehkä olisi ansainnut. Panoksena oli yhden pisteen kurssista vapautuminen. Lisäksi koe oli mahdollista läpäistä vaikka kaikki murtoluvut olisivat menneet väärin. Muut tehtävät riittivät vaadittuihin pisteisiin. Lääkelaskuja kohti! Selvisin kokeesta useammallakin tavalla.