98# Hoitajani televisiossa – osa 4

https://www.themoviedb.org/tv/83524-sygeplejeskolen?language=fi

Toinen maailmansota oli kaiken muun ohella suuri naisten esiinmarssi. Sotaponnistusten ja -teollisuuden tarpeisiin rekrytoitiin suuri joukko naisia suurimmassa osassa sotaa käyvissä maissa. Tämä avasi naisille paljon ovia ennestään suljetuille aloille koulutuksen ja kokemuksen myötä. Osa mullistuksista kulki myös toiseen suuntaan. 

Sairaanhoito-opisto (Sygeplejeskolen) juontaa juurensa tanskalaisen yhteiskunnan muutoksiin maailmansodan kaikujen vielä kulkiessa syvällä kansakunnan mielissä. Sairaanhoitajia kouluttava laitos on herännyt opiskelijamäärien laskuun ja vastaa tilanteeseen tarttumalla uskaliaaseen kokeiluun avaamalla koulun miesopiskelijoille. Tämän uudenlaisen vuosiluokan saapumisesta sarja alkaa.

Miesten saapuminen kouluun aiheuttaa oman kitkansa. Pohdittavaksi tulee miesten oikeus liikkua ja toimia eri osastoilla, työasun yksityiskohdat ja opiskelijoiden keskinäisen kanssakäymisen kysymykset. Tietenkään miehet eivät saa hoitaa naispotilaita! Kuitenkaan sarja ei ole ensisijaisesti miehistä ja naisista. 

Merkittäviksi asioiksi nousevat muutkin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä vaikuttavat rajalinjat. Yksi miesopiskelijoista, Erik, saapuu kouluun koko omaisuus laukussaan ja varattomana vailla mahdollisuutta ostaa vaadittavia kirjoja. Samaan aikaan toinen opiskelija, Anna, tulee kokeilemaan omia siipiään vastoin varakkaan perheensä toivomuksia. Toisiaan ymmärtämättömistä lähtökohdista tulevien keskinäisiltä törmäyksiltä ei voi välttyä, kun toinen koittaa lukea kirjoja tovereiden selkien takaa ja toinen sovittaa omaisuuttaan epätoivoisesti pieneen huoneeseensa. Samoin kohtaavat maaseudun kasvatit ja maailmaa nähneet kulkijat. Myös hoitoalalle hyvin sopiva kiintiöuskovainen on käsikirjoitettu sarjaan omine kysymyksineen. Siitä maailmasta jotain tietävänä harmittelin katsoessani tähän hahmoon kirjoitettuja halpoja yksinkertaistuksia ja typeryyksiä. Kaikille opiskelijoille oman elämän aloittamisen tuomat vapaudet eivät aukene helppoina henkilökunnan tiukasta vartioinnista huolimatta. Mukaan mahtuu erehdyksiä ja kipeää oppimista itsestä ja toisista ihmisistä. Aina edes hoitajan asuun pukeutuneeseen ei voi luottaa. Kuitenkin tiukoissa paikoissa myös tiukka hierarkia saattaa murtua pienen ihmisen avuksi.

50-lukulaisuus alleviivaa yhteiskunnassa ja terveydenhoidossa voimakkaana vallitsevaa hierarkiaa ja sen vaatimaa säännönmukaista toimintaa. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurssin sankareiksi nousevat ne, jotka kykenevät joustamaan ja nostamaan yhden ihmisen tarpeet sääntöjen yläpuolelle. Välillä tämä tarkoittaa ylemmän henkilöstön välttelyä ja hämäämistä opetussairaalan käytävillä ja potilashuoneissa. Tentit ja kokeet selvitetään tiukan ulkoa opettelun avulla ankarien opettajien silmien alla. Vapaaseen soveltamiseen ei tilaa tai lupaa. Ei ainakaan silloin, kun osa talon väestä haluaa päästä miehistä eroon. 

Yhteiskunnan lisäksi myös sairaanhoito on sarjassa kuin muisto menneestä maailmasta. Eletään kehittyneen sairaanhoidon ja monien läpimurtojen esiinmarssia. Tämä kuvataan koulun lääkäreiden tutkimustyön ja hoidossa tapahtuvan kehityksen kautta. Tieteeseen perustuva hoito ja potilaan systemaattinen seuranta on saapunut Tanskan johtavaan sairaalaan, mutta monet hoitomuodot näyttäytyvät nykysilmään kummallisina. Potilaan yksilöllinen kohtaaminen ja tämän tarpeiden kokonaisvaltainen huomiointi ei tiukkojen sääntöjen sairaalassa ole vielä saanut kaivattua tilaa. Opiskelijat kohtaavat myös nyt jo kadonneen maailman kauhuja esimerkiksi Polio-epidemian riehuessa kaupungissa. Uutukaiset opiskelijat saavat kokea alansa painavan vastuun, kun potilaan kuolema on vain muutaman happipalkeen painalluksen tai niiden unohtumisen päässä. Henkilökunta sulautuu opiskelijoiden kanssa juonikuvioille sopivalla tavalla yhteen näiden poikkeusolojen keskellä.

Väistämättömien ihmissuhdesotkujen lisäksi kuvatuksi tulee kaunis ja eteenpäin menevä viisikymmentäluku pohjoismaisen pääkaupungin kupeessa. Eletään rauhallista aikaa ennen tulevien vuosikymmenien murroksia. Maailmanmeno ja vaikkapa Korean sota kummittelee jossakin arjen ulkopuolella tarjoten pieniä sivumakuja tarinaan. Tarkalle silmälle näkyvät opiskelijoiden arjessa sairaanhoitajan työn hyveet: tarkkuus, rohkeus ja välittäminen. Varjopuolet paljastetaan kiukkuisten potilaiden, ymmärtämättömien omaisten ja hiertävien valtasuhteiden kautta. Opiskelijat jos henkilökuntaan kuuluvatkin saavat kasvaa selviämään myös itsensä kanssa.

Tämä sarja esitettiin Suomessa alunperin Yle Teemalla keväällä 2019. Lisämausteensa sarjan seuraamiseen toi yhteyshaussa eteenpäin lähetetty hakemus samoille jalanjäljille. ”Haluatko pyyhkiä mieluummin takapuolia, kuin olla sotilas?” Tämä yhdelle päähenkilöistä esitetty kysymys sai resonoida vastauksia omassa mielessäni keskivertokatsojaa enemmän. Selviäisinkö itse kovasta opiskelusta ja uusien asioiden pänttäämisestä? Kestäisikö saapua ravintoketjun alimmalle asteelle eri alalla? Selviäisinkö kaikista niistä henkisistä haasteista, joita takapuoliin ja vastaaviin liittyy? Kestäisikö hankalat potilaat tai vaikeat työtoverit? Olisiko itse tarkasti sääntöjä noudattava ahertaja vai rohkeasti ihmiset kohtaava opportunisti? Vai jonkinlainen näiden yhdistelmä? Näiden äärellä joutui jotenkin itseään siinä pääsykokeita odottaessa punnitsemaan. Jotakin vastauksia voinee löytää tästä blogista.

En tiedä, onko kahden kauden sarja saamassa jatkoa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta opiston väki tuntui omassa tilanteessani erinomaiselta seuralaiselta kulkea hieman eteenpäin. Suosittelen tätä jos mahdollisuus katsoa jossakin vaiheessa uusiintuu.

8# Toinen viikko ja rytmi nousee.

Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.

Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä. 

Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.

Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.

En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.

Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.

On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin.  Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa. 

Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli  myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.

Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.

1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.