38# Päivä palvelutalossa

– Ei ole ihmisten aika tämä, tuumin suljettuani kotioven. Ovi piti sulkea varovasti, koska koko perhe jäi vielä nukkumaan. Tavallista varhemmin olin siis liikkeellä. Kuitenkin marraskuun lumia astellessa, mieliala kohosi. Arvelin edessä olevan mielenkiintoinen päivä. Lyhyt matka vei ohi pimeiden talojen ja harvakseltaan autoiltujen teiden. Kaupunki vielä heräili. Reitti oli tuttu aikaisemmilta hoitoreissuilta. Ihan palvelutalon naapurissa on edelleen päivähoitopaikka. Nyt siellä ei käy enää ketään meidän perheestämme ja matka jatkuikin sen ohi. 

Parkkipaikan kulmalla luokkalainen huikkaa huomenia. Oli pelännyt tulevansa väärään paikkaan ja oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä. Hetken päästä paikalle tulivat kaksi muuta pienryhmämme paikalle saapuvaa opiskelijaa ja opettaja iloisesti tervehtien. Opettaja oli seikkaillut saman päivän jo kolmen muun ryhmän kanssa läpi, eikä meitäkään halunnut yksin taloon lähettää. Pienen tuumailun jälkeen marssimme urheasti sisään.

Eteisessä oli vastassa talon virikeohjaaja. Hän kertoi tuntevansa koko talon ja tulleensa siksi meille oppaaksi. Jätti sanomatta, ettei kukaan osastojen hoitajista ehtisi jättää paikkaansa nyt aamutoimien alkaessa. Hetken perästä naisopiskelijat ja opettajamme saavat opastuksen omalle pukuhuoneelleen. Itse jäin nyt kärsimään vähemmistön osasta. Virikeohjaaja kuitenkin palasi nopeasti ja lähti viemään minua omalle paikalleni – kellariin. Useamman mutkan jälkeen ovessa tervehtivät kirjaimet hyvässä järjestyksessä: pukuhuone Miehet. Tänä syksynä on puhuttu mies- ja nais- varushenkilöiden majoittamisesta samoihin tupiin. Ovat perustelleet, että ulkopuolisuuden tunne vähenisi ja tiedonkulku paranisi. Pitkän kellarikäytävän ovella mietin, että tämä on mahtanut olla monen varusnaisen. Pukuhuone on kaukana, ikään kuin jälkeenpäin jonnekin pakolla perustettu. Sisällä oli kuitenkin ihan oikeita kaappeja ja täpärästi sovitettu penkki. Toiset ovet paljastivat vessan ja suihkun sijainnin. Kunnallisissa laitoksissa on selvästi nimetyt ovet, panin merkille. Ison osan pienestä lattiasta täytti vaaterekki. Siitä sain valita itselleni housut ja paidan. 

Kouluun joudumme jossakin vaiheessa ostamaan omat hoitotyön vaatteemme. harjoituksissa tullaan käsittelemään likaavia aineita, eikä toista kannata aina neulattaa arkivaatteissa. Kuitenkaan tällaisille työpaikoille omia vaatteita ei tuoda. Infektioriski. Melkoinen projekti oli etsiä omalle vartalotyypille sopivat vaatteet sarjoista, joiden kokomerkintöjen paikkansapitävyydestä ei ollut oikein tietoa. Siniset, valkoiset ja vihreät vaatteet saivat etsiä joukostaan voittajaa hyvän hetken, ennen kuin kelvollinen pari löytyi. Pitkä jalkainen ja pieni mahainen joutuu lopulta aina tyytymään tällaisissa tilanteissa housuihin, jotka ovat aavistuksen liian lyhyet. Mutta mitäpä 17 vuotta vanhat sandaalit ja sairaanhoitajaopiskelija-nimikyltti eivät peittäisi?  Täpärästi löysin kellarini loukoista takaisin aulaan ennen muiden valmiiksi tulemista. Naiset. Ei tainnut olla sielläkään helppoa vaaterekkien kanssa.

Siirryimme yläkertaan ja jakauduimme kahtia eri osastoille. Opettaja kävi parittamassa jokaisen työvuorossa olevan hoitajan kanssa. Muistin heti ilmoittaa annettujen ohjeiden mukaisesti, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Perään naurahdin, että olen sentään kerran kääntänyt nukkea luokassa. Päivän parini totesi sen riittävän hyvin. Onneksi vastassa ei ollut ärsyyntynyttä tosikkoa, kiittelin hyvää varjelusta kun hinkkasin päivän ensimmäisiä käsidesejä potilashuoneen ovella. Vielä on paljon opittavaa, sormuskin oli jäänyt sormeen. Äkkiä taskuun, uudet desit hierontaan ja hoitajan perässä huoneeseen.

Saapuessamme, aamutoimet olivat käynnissä. Meidän modulissamme oli puolenkymmentä asukasta. Kaikki olivat vuoteeseen autettavia. Aamu lähti vauhdikkaasti käyntiin ja hoitajan perässä kävin työhön. Huomasin onnekkaana saaneeni seurakseni parin, joka ei ollut kyllästymiseen asti joutunut selittämään töitään. Myöhemmin jopa totesi, miten mukava on selittää töiden ohella asioita. Aamupesujen lisäksi aamupäivään kuului aamupalan tarjoilu ja useammassa tapauksessa sen syöttäminen. Lyhyen kahvitauon ja lääkärin puhelinkierron saattelemana saimme kaiken tehtyä viisi minuuttia ennen lounastaukoa. En tiedä hidastinko, vai nopeutinko läsnäolollani asioita. varmaan vähän sekä että. Oman modulimme asioiden valmistumisen jälkeen, kävimme kiertämässä muut käytävät. Tapana on tarkistaa ja tarvittaessa auttaa, että kaikki pääsisivät ajoissa syömään. Siitä kun ei sopisi myöhästyä, ettei asukkaiden ruokailu puolestaan myöhästy. Näin amatöörin silmiin tuli kovasti sellainen vaikutelma, että osastolla voi olla joskus melkoinen kiire. Työn keskellä oli helppo kuvitella, miten hyvin pienillä marginaaleilla tekemistä voi tulla lisää. Yksi vaippa sotkemassa lakanan, itse juovan asukkaan otteen lipeäminen, limaa suusta imettäessä kakomisen muuttuessa oksentamiseksi – nämä ja varmasti monet muutkin olisivat tapahtuessaan vieneet hyvinkin sen viisi minuuttia, joka meille jäi pelivaraa aamupäivän osalta. 

Lounaan jälkeen alkoi asukkaiden lounas. Ruokana oli perunamuusia, nakkimuusia, porkkanamuusia ja jotain vihreän vihanneksen muusia. Asukkailla sekä hampaiden että liikunnan määrä on vähäinen ja siksi ruoka tarjoillaan vähemmän kiinteänä. Sain viettää tämän lounasajan jo tutuksi tulleen asukkaan kanssa. Aamupuurolla olimme oppineet jo toistemme tavat lusikan molemmin puolin. Lounasaikaan kiirettä oli muutenkin hieman vähemmän, sillä osastolle ilmestyi omaisia auttamaan ruokailuissa. 

Tuon yhden syöttämisen jälkeen ehdin täpärästi auttaa vähän vaippojen tarkastuksissa ja makuuasentojen korjaamisissa. Sitten kuuden tunnin aikamme olikin jo ohi. Toiselta käytävältä löysin luokkalaiseni ja yhdessä kiittelimme hoitajaporukan. Ala-aulassa opettaja odottikin jo desinfiointiaineen kanssa. Siitä saivat osansa kengät. Ei kannata viedä kotiin mitään sellaisia tuliaisia.

Yllätyksekseni löysin tuon melkein hylätyn pukuhuoneen ilman opastustakin. Hoitovaatteet pyykkikoriin ja omat vaatteet tilalle. Sormuksen olin muistanut ottaa pois taskusta. Nimikyltti meni taas hyvin palvelleiden sandaaliveteraanien kanssa reppuun ja kotimatka alkoi. Sopivasti pihalla osuin eri kerroksessa olleiden luokkakavereiden kanssa samaan rytmiin. Siinä me kolme amatööriä purimme pari päällimmäistä tunnetta. Hymyilytti. 

8# Toinen viikko ja rytmi nousee.

Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.

Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä. 

Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.

Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.

En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.

Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.

On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin.  Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa. 

Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli  myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.

Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.

2# Miehenä hoitoalalla – osa 1

Kolmantena päivänä se tapahtui. Kaksi ensimmäistä päivää oli vain oppilaita ja meidän luokka. Kolmantena ilmoitettiin että tuleviin pienryhmiin jako tehdään niin että kaikki miehet jaetaan kahteen ryhmään. Neljään ryhmään jaettaessa kolme olisi jäänyt ryhmänsä ainoaksi.  

5/45. Se on 11,11 prosenttia. Sen verran meitä miesoletettuja on aloittavassa luokassa. Miesten kesken tämä lasku tehtiin jo ensimmäisenä päivänä. Ei ole monta. Tilastoja en ole vielä löytänyt ja mahtaako niitä kukaan tehdä. Voisiko olla samanlainen suhdeluku on myös työpaikoilla? Jos reilusta sadastatuhannesta maamme sairaanhoitajasta, kätilöstä tai terveydenhoitajasta reilu kymmenes on miehiä, eivät meidänkään luokkamme urhot kuulu ihan pieneen porukkaan. Meitä murseja olisi saman verran kuin poliiseja ja palomiehiä yhteensä. Vähän kuitenkin epäilen että kätilöiden ja terveydenhoitajien joukossa meitä on vähemmän. Tosin onhan poliisien joukossakin monta naista. En tiedä keitä sitten lopulta jonossa olisi enemmän.

Oletan ja odotan ettei sukupuoli ole mikään kysymys tässä koulussa. Se tuskin kiinnostaa opiskelijoita ja opettajia. Tuskin ainakaan verrattuna siihen millaisia oppijoita ja kavereita kaikki olemme. Tai ehkä hormoneihin liittyvistä syistä joskus voi meitä opiskelijoita kiinnostaakin. Se sallittakoon – olemmehan parhaassa iässä. Tuskin työpaikoilla suuremmin enää ihmetellään miehiä hoitoalalla. Eivät ainakaan ne joilla on jotain tajua. Valitettavasti monissa ihmisyhteisössä on aina menneen ajan turhia jäämiä. Nähtäväksi jää, tuleeko niitä vastaan tällä tiellä.

Koen että sukupuoli määrittää minua miehenä vahvasti fyysisesti ja myös kulttuurillisesti. Kuitenkin toivon saavani olla myös yksilö. En halua kuulua pelkästään kasvottomaan ja stereotyyppiseen miesten massaan. Näin toivon osaavani kohdella myös kaikkia miehiä ja naisia. Inhoan ihmisten lajittelemista ryhmiin liian helpoin perustein. Ryhmiä on helpompi kiusata. On niistä toki myös helpompi tehdä hyvääkin huumoria. Massat ovat yksinkertaistuksia. Yksilön aito kohtaaminen sen sijaan on työlästä. Samalla se on erittäin palkitsevaa. Toivon saavani tietää keitä meidänkin luokalla on. Kannustan myös jokaista katsomaan ympärilleen ja välttämään halpoja yleistyksiä kenestäkään. Helposti teemme niin erityisesti niiden kanssa jotka ovat jotenkin eri mieltä tai ehkä eri näköisiä tai kuuloisia kuin me. Erilaisuus mielipiteissä tai ulkoisissa asioissa ei tarkoita samaa kuin olla tyhmä tai typerä. Mies ei ole näiden ennakkoluulojen ja halpojen tuomioiden suurin uhri. Mutta onhan meistäkin monenlaista yleistystä. Niistä suurin osa on totta. Rikkaus on sitten niissä yksityiskohdissa. Toiveikkaana luotan että 2020-luvun lähestyessä hoitoalalla ollaan tässä asiassa valmiita.

Mutta entä ne muut? Potilaat, sukulaiset ja hyvän päivän tutut? Siellä tuskin ollaan valmiina. Tämän päivityksen nimikoin numerolla yksi. Tarkoitus on käyttää muita numeroita sitä mukaan kun kohtaan huvittavia tai ärsyttäviä tapauksia jotka ansaitsevat tarinan. Tuleeko vihjauksia naisten töihin ryhtymiseen? Luuleeko joku lääkäriksi? Väittääkö neidiksi? Kieltäytyykö joku hoidosta ja saako mies kurkata uimapuku-alueelle? Se jää nähtäväksi. Kovin iholle käyviä raportteja tästä en voi antaa. Potilaan ja henkilökunnan suojaksi on olemassa jämäkkää lainsäädäntöä joka estää henkilöiden tunnistamisen kaikissa tilanteissa. Tämä suoja ja luottamuksellisuus on välttämätön. Lain lisäksi se on vähintään hyvien tapojen mukaista. Minulla on hieman kokemusta luottamuksellisesta työskentelystä. Henkilöä ja lakia kunnioittavalla tasolla tulen asiaa käsittelemään. Sukulaisilla samanlaista lain suojaa ei ole. Pitäkööt siis varansa. Typeryyksien edessä hyvät tavatkin voivat hetkeksi unohtua.

Mutta minkälaisia miehiä hoitoalalla on? En tiedä. Itsestäni minulla on vähän kokemusta mutta hoitoalasta vain aavistus. Ei ole varmaa aineistoa. Oma luokkamme vaikuttaa hyvältä.  Vaikuttavat motivoituneelta ja ainakin näin alkuun innokkailta. Omaa luokkaani miettiessäni hahmottuu toiveeni, millaisia miehiä itse näkisin hoitoalalla. Samanlaisia miehiä kuin naisiakin. Haluan nähdä reiluja ja työtelijäitä opiskelijoita. Toivon kohtaavani lujatahtoisia mutta nöyriä työntekijöitä. Vierelleni kaipaan empatiakykyisiä mutta erillisyytensä ymmärtäviä ystäviä. Rohkeat pärjäävät kaikkialla jos ovat vielä viisaitakin. Tätä kaipaan miehiltä ja naisilta tasapuolisesti. Tätä kaipaan itseltäni. Mistähän ne taidot aina löytyisivät?

1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.