155# Liian vanha tähän?

Tänä syksynä ylitin ikävuosissa merkkipaalun. Pääsin yli ikäluokkani miesten keskimääräisen eliniänodotteen puolenvälin. Tilastollisesti alamäki on alkanut. Toinen jalka alkaa haalautua hitaasti kohti hautaa? 

Hieman olisin taipuvainen ajattelemaan, että kuulun siihen ryhmään joka elintavoillaan voi jonkin verran keskiarvoa päästä huijaamaan. Tai siis lisävuosia keräilemään. Ravinto, liikunta, älyllinen stimulaatio ja liikojen päihteiden välttely ovat niitä asioita, joita yleensä nostetaan esiin elinvuosien ja myös ikääntyvän elämänlaadun lisäämisessä. Näihin opintoihin liittyvät asiat eivät ainakaan ole vähentäneet mahdollisuuksia ja motivaatiota kohtuullisen terveelliseen elämiseen. Välittömiä hyötyjä lienee aika vähän. Kun on aika vaikea verrata itseään siihen vaihtoehtoon, joka eläisi aivan toisella tavalla. Aivan kammottavan kaukana eivät ole ne ajat, jolloin vaivannäön hedelmät näkyvät. Ehkä niitä voi jo nyt vähän aavistaa.

Näitä juttuja tutkittiin ensimmäisen vuoden opinnoissa. Vasemmalla miehet ja oikealla naiset. https://findikaattori.fi/fi/table/46

Tänä syksynä meillä alkoivat MiePä opinnot. Mielenterveys-, päihde- ja kriisityön kurssi. Suhtaudun kurssiin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta on ihan mielekästä huomata, että monet asiat ovat tuttuja. Samalla turhauttaa saada nimiä ja malleja asioille, joita on joutunut itsekseen aiemmin huomaamaan ja päättelemään. Vastakohtana somaattiselle hoitotyölle MiePässä mietitään ja keskustellaan aika paljon. Ensimmäisellä tunnilla kerättiin suurelta pöydältä päivän tuntoja kuvaava valokuva. Siitä piti sitten pienryhmässä vähän keskustella. Valitsin linja-auton käytävältä otetun kuvan. Siinä mentiin eteenpäin. Sellainen olo tästä elämästä nyt on. 

Takana alkavat olla ne vuodet, jolloin elämä tuntui sakkaavan kiireen, valvomisen ja jatkuvan hoivaamisen edessä. Sen jälkeen on otettu suuria askeleita. Ensimmäinen vaikuttava havainto oli huomata jo vähän aikaa sitten kuuden vuoden yhtämittaisen vaippa-ajan yhtäkkiä päättyneen. Senkin jälkeen on otettu askeleita. Lapset pukevat, käyvät vessassa, syövät, tekevät välipalaa ja peseytyvät ihan itsekseen. Ruokaa ja leluja leviää paljon vähemmän ympäri taloa. Vanhimmat voivat mennä ja myös tulla tarvittaessa itsekseen ja melkein aina muistavat sammuttaa valotkin lähtiessään. Vaikka kasvavien pienten avartuva maailma ja kasvavat kyvyt tuovat uusia haasteita ja aikataulua, vapauttaa se myös paljon aikuisten aikaa. Eikä pidä väheksyä kokonaisina nukuttujen öiden merkitystä. On tilaa ja voimaa liikkua, levätä ja vähän harrastaakin. Se auttaa jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin menevää liikettä. 

Jo Opintojen alkaessa mietin hieman, josko olen liian vanha tähän. Osa luokkalaisista aloitti ensimmäisen syksyn vielä viimeisillä teinivuosillaan. Ehkä pelkäsin tiettyä ulkopuolisuutta, koulun ja läksynteon rytmiin pääsemistä itsenäisesti järjestettyihin aikatauluihin tottumisen jälkeen. Ajatus vuorotyöstä harjoitteluyksiköissä pelotti myös. Ylipäätään haaste valtavasta määrästä täysin uudesta maailmasta opeteltavia asioita. Sillä vanha koirahan tunnetusti on vaikeuksissa uusien temppujen kanssa.

Turhaan! Ehkä en ole tempautunut koko sielullani mukaan kaikkiin luokan rientoihin mutta en ole myöskään kokenut ulkopuolisuutta enempää kuin olen halunnutkaan. Olen sopeutuvainen, toverillinen ja auttavainen. Sillä tavalla tulee myös pidetyksi. Ketään ei haittaa, vaikka vanhus ensimmäisenä syksynä naurahtaen torjui ne muutamat bilekutsut vetoamalla lapsiperheen vastuisiin. Ehkä siinäkin ennakko-oletus vähän vaikutti ikäarvioon. Vähän olen kokenut iän tuomaa itsetietoista huvittuneisuutta kuunnellessani monia juttuja ja hihityksiä. Mutta sehän kuuluu parikymppisten elämään. Se heille sallittakoon. Luulen, että ikä ja kokemus on tuonut koulurytmiin ja tehtävien tekoon tiettyä rentoutta ja tehokkuutta. Vuorotyö on ollut helppoa. Vaikka koko perheen kannalta se tietenkin on tuonut haasteita, eivät yövuoroistakaan ole muodostunut ylipääsemätöntä vaikeutta. Parikymppisten luokkalaisten pilkkiviä kasvoja katsellessani olen osaston yössä miettinyt, että tähänkin elämä on saanut opettaa. Tuskin moni nuoremmista ja lapsettomista opiskelijoista on tottunut siihen ajatukseen, että valvoa voi muutenkin kuin viihdekäyttäytymisen ohella. Keskikokoisen perheen isälle ihan tuttua valvoa silloinkin kun ei huvita ja vielä suorittaa jotakin samaan aikaan. Harjoitteluyksiköissä iästä on myös suurta hyötyä. Kukaan ei viitsi simputtaa varhaiskeski-ikäistä. Tietenkin asiallisen kohtelun saamisen mahdollisuutta lisää myös aiemmin opitun työelämän taidot ja asenteet. Silloin kitkaa ja tyytymättömyyttä jää paljon syntymättä. Valitettavasti myös pelkkä sukupuoli taitaa vaikuttaa asiaan. Ehkä kuitenkin väitän, että iän kertyessä on ollut paljon mahdollisuuksia kerätä taitoja joita työpaikoilla arvostetaan. 

Ikä on hassu juttu. Mieli ei ymmärrä, missä kohtaa ruumis menee. Helposti sitä ajattelee itsensä edelleen lukiolaiseksi tai korkeintaan yliopistoa aloittelevaksi. Sitten kun näkee vanhoista valokuvista kavereita, alkaa naurattaa miten he ovat vanhentuneet. Itsehän tietenkään en. Samaa kertovat eri tilanteissa tavatut seniorit. Mieli ei usko, että ikää tulee. Kuitenkin tänä syksynä iski ensimmäistä kertaa ajatus, että olen ihan liian vanha tähän. Se tosin ei tullut koulussa. Se tuli nuorempien, taitavampien ja isompien kanssa vääntäessä. Järki yrittää sanoa että syy oli taidossa ja koossa. Pelko sanoo, että se oli iässä. Siitä ehkä lisää myöhemmin… 

6.1.20 vs. 23.9.21. Kyllähän mies näyttää eriltä kun valoa vaihtaa, heittää lasit pois ja peittää löysimmät kohdat nykyisen muodin mukaisilla välineillä. 21 kuukauden aikana ei ikää ole tullut ihan kauheasti lisää. Eteenpäin mennään.