124# Koronan hintaa

Tällä viikolla koulu loppui. Loppu olikin tämän syksyn mittakaavassa harvinainen. Olimme koko ryhmä paikalla luokassa. Tai oikeastaan kahdessa luokassa. Koetta varten olimme levittäytyneet kahteen koulun suurimpaan luokkaan koepaperien ääreen. Kynät suhisivat ja odoteltiin, kuka erehtyy oman maskinsa takaa ensimmäisenä yskäisemään. Pientä tilannekomiikkaa saattoi tilanteesta löytää. Oli nimittäin vaikea olla nauramatta, kun oli muutaman kerran yrittänyt puhaltaa pyyhekumin murusia pois paperilta. Mahtoi muita ihmetyttää eturivin hihittelijä. Valmiiksi tulleet koepaperit piti jättää omalle paikalle, jotta turvaväli säilyisi myös opettajaan. Siitä jokainen hiipi hiljaa joululoman viettoon. Oikein ei käytävällä kehdannut jäädä kenenkään kanssa juttelemaan. Virkistävää oli kuitenkin käydä koululla kääntymässä.

Joulukuun alussa meillä siirryttiin taas etäopetukseen. Erotuksena kevääseen, nyt oli lupa järjestää välttämätöntä opetusta myös koululla. Käytännössä tämä tarkoitti meidän ryhmällämme osaa taitopajoista. Esimerkiksi sairaalaelvytys jäi osalla pienryhmistä tältä erää pitämättä. Kaikki muu opetus on pidetty etänä. Ja se on ollut raskasta!

Töissä ollessani vihasin palaveripäiviä. Harvaan sijoittuneessa työyhteisössä nämä pidettiin aina etänä eli luvassa oli aina kahdesta kolmeen tuntia luurit korvilla. Kun sen ajan oli yrittänyt keskittyä, tuntui että koko päivän mehut olivat valuneet käyttöön. Näitten palavereiden muisto teki itsestäni ehkä tavallista valmiimman tämän vuoden etäopiskeluun. Mutta tarvittavaa kestävyyttä ne eivät opettaneet. 

Tämän vuoden opinnoissa olemme tutustuneet seminaarityöskentelyyn. Jokaiselle pienryhmälle on jaettu vuoden ajalle tehtäviä useista aihealueista. Näitä aiheita käsitellään sitten seminaaripäivässä, jolloin jokainen ryhmä esittää oman osuutensa. Sitä seuraa vertaisryhmän antama arvio, keskustelu ja opettajan lyhyt arvio ja kommentointi. Etänä tällaisen päivän vetäminen kesti lähes viisi tuntia. Viisas opiskelija tietenkin tekisi rajusti muistiinpanoja ja säännöllisin väliajoin nousisi kotonaan tuolista venyttelemään ja jumppaamaan. Mutta itse huomaan, että kun eri pituisia etäpäiviä on viikosta toiseen, alkaa viisaus vähetä. Työhuoneesta (joka meillä onneksi yhä on vaikkakin puolittain varastoksi muuttuneena) kömpii näiden pitkien sessioiden jälkeen hyvin jäykistynyt ja leipääntynyt opiskelija. Kaipaan niin kovasti koulumatkaa, käytävillä käveltyjä metrejä ja luokan vaihtoja kesken päivän. Talven pimentyessä etäkoulu ei ollenkaan auta luontaisesti valomäärien mukana laskevaan aktiivisuustasoon. Tietenkin etäkoulussa tulee myös ikävä koko luokkaa. 

Etäkoulun epämukavuudet ovat tietenkin pieni hinta maksettavaksi. Syyskauden harjoittelut saatiin jännityksestä huolimatta hoidettua aikataulussa. Rajoitusten tiukentuessa on eri tahoilla nyt myös aikaa kehittää tarvittavia toimintamalleja. Tammikuussa siirrymme taas harjoitteluun. Päivää ennen sitä, on jokaisen opiskelijan käytävä koronatestissä. Tämä seula ei tietenkään ole täysin pitävä, koska pahimmilleen aikatauluttunut tauti ei testissä vielä näy mutta alkaa tarttua pian sen jälkeen. Tietenkin tämän vuoksi meitä opiskelijoita on kovin sanakääntein kehotettu pitämään harjoittelu mielessä joululoman aikana. Aika hissukseen taitaa aika mennä lomalla. 

Onneksi koronatesti on tullut jo testattua. Ei tarvitse sitten tammikuussa yllättyä. En odota seuraavaa testiä lämmöllä. Koronanäytteen ottaminen oli kyllä tuttua. Edellisessä harjoittelussa kun näyte tuli ottaa kaikilta tuettuun asumiseen siirtyviltä tai sinne palaavilta. Potilaiden ilmeistä oli helppo päätellä, ettei tikun pyyhkäisy syvälle nenään mitään miellyttävää ollut. Kuitenkin omalla kohdalla epämukavuuden määrä ylitti odotukset reilusti. Ajan testaukseen sai tavoitteiden mukaisesti samalle päivälle. En tiedä onko testauksessa muuten ruuhkaa mutta terveyskeskuksen pihan drive-in puolelle aikoja riittää 120 tunnissa. Paikalle saapuessa molemmilla kaistoilla oli kyllä jonoa. Epämiellyttävä työpaikka. En tiedä, kuinka pitkän ajan jokainen näytteenottaja joutuu kaistan ääressä olemaan. Jonkinlainen katos siihen oli pystytetty, joten elementeiltä hoitajat saavat olla hieman rauhassa. Mutta voi sitä pakokaasun määrää!  Ohjeen mukaan vuorolle saapuva auto pysäyttää moottorin näytteenoton ajaksi. Mutta eikö käynnistäessä kaasun määrä ole kahta kauheampi? Ainakin vanhemmilla ja lyhyen matkan päästä tulleilla yhä kylmämoottorisilla autoilla. Jos korona-lisää joskus maksetaan, niin soisin sitä hyvinkin näissä näytteenotoissa oleville.

En ole koskaan ollut erityisen herkkä millekään toimille. Vähät poraamistarpeet hampaille on tehty ilman puudutuksia, kun lääkäri on luvannut kaiken sujuvan nopeasti. Lähiaikoina näiden toimien kohteena olemista on saanut opetella lisää. Siksi uskoin myös koronatestin menevän sujuvasti. Aina voi ajatella muuta. Mutta kun ei voinutkaan. Tunne oli lyhyt mutta niin kokonaisvaltainen, ettei minkään muun ajatteleminen onnistunut. Terävä paine jossakin nenän, suun ja silmien yhtymäkohdassa täytti koko mielen. Onneksi se oli samassa hetkessä ohi. Pienenä hetkenä sierainta vaihdettaessa tunsin kiitollisuutta nimenomaan drive-in testissä olosta ja painoin päätä entistä tiukemmin istuimeen. Vapaana ollessaan olisi varmaan vaappunut sinne ja tänne. Pieni osa siitä hinnasta jota nyt koronan vuoksi itse kukin maksaa. 

Joskus mainoksissa hoettiin: “maistuis varmaan sullekin.” No ei maistuis.

103# Vaikean? syksyn alku

– Minkälainen teillä on nyt tunnelma? Olette nyt aloittamassa toista… Ja yhteys katkesi. Taas. Hybridiopetuksen syksy ei ole lähtenyt niin vahvasti käyntiin.

Tänään oli taas aika pakata koululaukku ja lähteä opiskelemaan opiskelijan rytmiä. Kovin aikaisin aamusta tätä ei tarvinnut onneksi tehdä. Ennen omaa koululle haalautumista ehdin olla lähettämässä lapsia omille koulun ovilleen, keskustella nuohoojan kanssa tulipesän korjaamisesta, käydä aamusalilla ja saunassa sekä pyörähtää ruokakaupassa. Lounaan jälkeen vähän aikaa ihmettelin, mitä laukkuun taas pitäisikään pakata mukaan. Ehdin myös aloittaa jalon yrityksen vähentää kahvinjuontia. Termosmuki jäi harkinnan jälkeen kotiin. Kesän aikana kutistuneissa kouluvaatteissa hyppäsin pyörän päälle ja laskettelin alamäen kouluun. 

Matkalla huomasin taas, etten ollut tätäkään aloitusta jaksanut paljoa miettiä. Koulusyksyn aloitus on lähinnä käytännöllinen, ei mitenkään henkinen asia. Kyllä se tästä lähtee taas rullaamaan. Liikaa en ainakaan ole ehtinyt jännittää.

Koulun pihassa oli pyöriä kuin Korona-kevättä ei olisi koskaan ollutkaan. Käytävillä pyörivät uudet, hieman epävarmasti suuntaa hakevien kasvojen joukko. Hieman piti itsekin muistella, missä järjestyksessä luokat käytävillä olivatkaan. Tosin luokkaan ei ollut mitään asiaa. 

– Tämä on täynnä! Täytyy mennä sinne toiseen. 

Käytännöllinen muistutus Koronasta. Turvavälien vuoksi luokista on kadonnut suuri määrä tuoleja ja pieniä pöytiä on aseteltu kauemmaksi toisistaan. Järjestystä ei saa muuttaa! Luokan täytyttyä turvalliseksi määrättyyn rajaan asti, loput ohjattiin käytävän toiseen päähän niin sanottuun seurantaluokkaan. Siellä tekniikan henkilö oli juuri valmistamassa yhteyksiä käyttöön. Opettajan luokassa oli mikrofoni ja kamera auki. Niiden tarjontaa me myöhäisemmät osallistujat sitten seurasimme omassa luokassamme. Ilmeisesti meilläkin olisi pitänyt olla kamera ja oma mikrofonimme. Jälkimmäinen kyllä löytyi pöydältä mutta se oli kiinteästi yhdistettynä opettajan tietokoneeseen kauaksi meistä. Kovin hyvää kommunikointia opettajan luokkaa kohti ei siis saavutettu. Osa luokasta oli jäänyt suosiolla seuraamaan tapahtumia verkon kautta. 

Pakollisten, tekniikkaan liittyvien, ongelmien jälkeen tunti saatiin kuitenkin melko normaaliin tapaan käyntiin. Vuorovaikutus toki oli vähän niin ja näin kun opiskelijoita oli paikalla kolmella eri tavalla. Opettajan kysymykset kesästä jäivät aika tehokkaasti vastaamatta. Etäluokassa puhe alkoi kiertää ihan muissa asioissa. Luultavasti kotiin jääneistä joku imuroi tai tiskasi. Tai pelasi. Sentään yritimme luokassa terästäytyä opettajan alkaessa käydä läpi tulevan syksyn tapahtumia. Taas kuulimme turvaväleihin ja käsihygieniaan kuuluvat litaniat. Pari opiskelijaa oli tullut uutena luokalle ja he saivat jäykän tervetulotoivotuksen esittäydyttyään ensin rakeisen kamerakuvan kautta muille. Yksi opiskelija oli siirtynyt toiseen kouluun. Muuten vanha joukko kasassa. 

Sopivasti syksyn odotettavia vaikeuksia läpi käytäessä yhteys opettajan luokkaan katkesi. Seurantaluokan kankaalla alkoi pyöriä kaunis urbaani maisema pilvenpiirtäjineen. Opettaja äänineen katosi. Meidän äänemme kuulemma kuului oikein hyvin, kun yritimme asiaa pöydän ääressä ratkaista. Lievä epätoivo tulevaisuuden hybridiratkaisuja kohtaan ehti nousta mieleen, kun eri nappeja painellessa mitään apua ei näyttänyt tulevan. Muutaman minuutin päästä yhteys kuitenkin palasi! Hyvä minä. tekniikan ihmelapsi ja rohkeus painella nappeja. Mutta ei mennyt montaa hetkeä, kunnes uusi katkos koitti. Tämä katkos meni itsestään ohi mutta ei suorastaan nostanut mielialaa syksyn etäyhteyksiä ajatellessa.

Tältä tuleva syksy näyttää pahimmillaan.

Tunnin jälkeen kahden luokan väki muodosti käytävälle hybridisen massan. Turvavälein tietenkin. Oli mukavaa. Kuin ei olisi kesää ollutkaan. Tietenkin kesää hieman sivuttiin kesätöitä ja lomia toisilta kysellessä. Monella oli mennyt koko kesä töissä. Rikkaat onnekkaat. Niin hyvin olin itse kesän aikana irtautunut, että jouduin salaa muistelemaan nimiä, kun siirryimme toiseen luokkaan. Kyllä se tästä. 

Seuraavalla tunnilla pääsimme yhteen koulun suurimmista luokista. Koko luokka mahtui paikalle turvavälit säilyttäenkin. Kotona edellisen tunnin viettäneetkin olivat suurimmaksi osaksi saapuneet paikalle. Vielä moikkailtiin vähän sinne ja tänne. Mukava olisi ollut ehtiä keskittyä sosiaaliseen puoleen enemmänkin. Pieni hetki uuden tunninkin opettajilla meni tekniikan haltuunottoon. Pari opiskelijaa oli jäänyt kotiin sairastamaan ja etäyhteys täytyi luoda heille. Tämä on syksyn aikana homman nimi. Hienoa joustoa opettajien puolelta. Valitettavasti tämä vain jonkin aikaa tarkoittaa kaikenlaista pientä viivästystä ja keskeytystä. Johdanto kirurgiseen hoitotyöhön oli hyvin alkamassa mutta sitten havaittiin, etteivät etäyhteyden päässä olleet kuulleet mitään. Eli opetus keskeytyi ja pienen yrittämisen jälkeen toinen opettaja lähti soittamaan tekniseen tukeen. Onneksi toinen opettaja saattoi jatkaa. Tekninen tuki saapui paikalle minuutissa. Haasteita on mutta niin on yritystäkin. Ehkä se tästä! Ja pääsihän tunnin jälkeen vielä sosiaaliseksi.

53# Tyhjät luokat vai tyhjä pää?

Joskus hävettää mennä kouluun. Tai ei ehkä mennä mutta olla. Tuo häpeä ei tule itsestä tai omasta tekemisestä. Se tule päätä käännellessä ja luokan tyhjiä paikkoja katsellessa. Se on häpeää, joka nousee opettajan kysellessä, että onkohan kaikki tässä. Uskaltaisiko siinä sanoa sen minkä kaikki aavistavat: ”Eivät ne tule. Ei niitä kiinnosta.” Tällaisia tunteja aina välillä on. Maanantai aamuisin, torstaina aamupäivällä ja perjantaina iltapäivällä tätä häpeää voi kokea. Noihin aikoihin luokasta saattaa puuttua huomattava osa. En tiedä ottavatko opettajat siitä itseensä. Itse olisin hyvin turhautunut, kun puolet luokasta puuttuisi. Näin kuitenkin välillä käy. Vast’ikään kokoonnuimme poikkeuksellisen pieneen luokkaan. Paikkoja oli kenties kaksikymmentäviisi. Aika vähän neljänkymmenen opiskelijan luokalle. Kuitenkin tyhjiä paikkoja jäi jäljelle. Tilavarausten palapelistä vastaava oli aavistanut tarpeen merkillisellä tavalla oikein. Urheasti opettaja tämänkin tunnin piti.

Ainoastaan taitopajojen tunneilla on läsnäolopakko. Se on ehdoton. Jos oman pienryhmän kanssa ei pääse paikalle, on vaihdettava toisen ryhmän opiskelijan kanssa. Nimenomaan on vaihdettava. Ryhmäkokojen täytyy pysyä pieninä, jotta ohjaus onnistuu. Hätätilanteessa voi kolkutella nöyrästi myös monimuotoryhmän tai nursing-ryhmän ovia. Samanlainen ehdoton läsnäolopakko on koulun ulkopuolisten opettajien pitämillä tunneilla. Tosin heidän suhteensa leviää nopeasti tietoisuus siitä, vaaditaanko tätä läsnäoloa käytännössä. Opiskelijat kyllä taipuvat noiden edellä mainittujen ajankohtienkin opetukseen, jos nimilistan tiedetään kiertävän. Juuri muilla kuin taitopajojen ja kielten tunneilla listat eivät kierrä. Silloin ollaankin paikalla. Kielten tunneilla läsnäolopakko on kahdeksankymmentä prosenttinen. Lisäksi vaatimuksena on ilmoittaa poissaolosta etukäteen. Selväksi on tehty, ettei poissaoloja voi korvata lisätehtävillä. Se altistaisi opettajat loputtomaan tehtäväralliin. Poikkeuksellisissa tapauksissa on luvattu kyllä olla poikkeuksellisen armollisia. Kenenkään opintojen ei pitäisi siis kaatua yllättävään sairastumiseen tai vastaavaan.

Yksi suurimmista näiden opintojen tuomista muutoksista itselleni on pakko olla läsnä. Siis pakko olla jossakin johonkin aikaan. Tietenkin olen joutunut olemaan työelämässäkin läsnä. Kuitenkin viikon kalenteri on ollut pitkälti itseni soviteltavissa. Jokainen viikko on pitänyt sisällään 2-3 itsestäni riippumatonta aikaa ja paikkaa. Kaikki muu on ollut sovittavissa. Onneksi perheen kanssa on joutunut opettelemaan enemmänkin.

Huomaan olevani kuitenkin aika usein koulussa. Oikeastaan aina. Aina silloin kun lukujärjestys kertoo opetuksesta. Viiteen kuukauteen mahtuu muutamia poikkeusia, mutta yleisesti olen juuri siellä, missä kodin jääkaapin oveen kiinnitetty printti väittääkin minun olevan. 

Jos lähtisin tai jäisin kotiin, ei luvassa olisi vapaapäivää. Vaikka hetken voisi ottaa rennosti, vaatisivat pienet ja keskikokoiset muruset pian osansa. tai ainakin heidän pudottamansa muruset lattialla ja muu sen kaltainen. Kotona olisi vaikea lojua, tarttumatta johonkin siellä odottavaan askareeseen tai tehtävään. Jos pienet olisivat omissa seikkailuissaan, kokisin tarvetta hoitaa asioita, että ehtisin olla läsnä heidän palattuaan. Jos yrittäisi lojua, se isoin murunen saattaisi pian ilmoittaa tyytymättömyyttään. Kouluun nyt on menty, joten koulussa oleminen ja siellä käyminen on reilua. Niin myös työnantajan ja työllisyysrahaston suuntaan. Siksikään ei tulisi edes mieleen laahustaa lojumaan jonnekin kodin ja koulun välimaastoon. 

Toki tunneilla käsiteltyjä asioita oppisi itsenäisestikin. Usein niitä joutuu opettelemaan tai ainakin kertaamaan itsenäisesti. Kuitenkin uskon oppivani parhaiten olemalla läsnä. Sillä kotona harvoin ehtisi, jaksaisi tai viitsisi sitä samaa yhtään katsoa.

Tietenkään en koko ajan kilju sisäisesti riemusta. Valitettavasti tähänkin opetussuunnitelmaan on livahtanut sisältöjä, jotka eivät ole niitä lemppareita. Mutta niitäpä viitsisi opiskella kotona vielä vähemmän. Siksi menen ihan samalla tavalla inhokkeihin ja suosikkeihin. Jonkin asian tuntuminen tylsältä ei ole mikään hyvä veruke olla poissa. Ei ainakaan kovin hyvä veruke. 

Joskus sukulaisissa kuuntelin kauhulla televisiokanavan mainoslausetta: ”Ei koskaan tylsää hetkeä.” Lapsille suunnattua ohjelmaa oli tarjolla. Voi sitä lasta, joka ei tylsää hetkeä ole oppinut kestämään. Voi sitä vanhempaa, joka ei ole oppinut lapselta tai itseltään tylsyyden sietoa vaatimaan. Jo aikaa sitten meilläkin törmättiin siihen, että monet asiat ovat yksinkertaisesti tylsiä. Ainakin tylsempiä kuin monet tarjolla olevat leikit ja puuhat. Näin on usein vaikkapa hammaspesun suhteen. Usein nukkumaan meneminen tai syömään tuleminen katkaisee tylsästi leikin. Sunnuntaiaamuna on tylsää lopettaa ulkoleikit ja lähteä jumalanpalvelukseen. Elämä on tylsää. usein. Kovin mielellään aikuinenkin makaisi jossakin Youtuben tai Netflixin äärellä. Olisi niin mukavaa olla tekemättä mitään, huolehtimatta mistään tai kenestäkään. 

Valitettavasti elämän täytyy olla välillä tylsää. Tylsyys kurkottaa jonnekin kauemmaksi. Näin on perusteltu pesut, pisut, syömiset, nukkumiset ja ne sunnuntaiset kirkkomatkat. Kaiken ei tarvitse olla mukavaa. Sillä tavalla yritän perustella itselleni niitä tunteja, joita ei oikein jaksaisi. Niihin raahautuessani, huomaan että samaa asennetta on muillakin luokkamme ikä-opiskelijoilla. Viikon houkuttelevimpiin lintsausaikoihin pidetyillä tunneilla luokan keski-ikä on tavallista korkeampi. Saatamme kyllä huokailla mutta yleensä olemme siellä. Tylsyyttä on opittu kestämään. 

Pakko myöntää, että läsnä ollessani en ole aina läsnä. Olen koittanut ajatella, että huonollakin keskittymisellä opin enemmän kuin olemalla poissa. Yritän herätä dian vaihtuessa. Jos ryhmä- tai parikeskusteluja annetaan, osallistun. Mutta välillä saatan lojua ajatuksissa, sanomalehtien sivuilla tai vähintään sähköpostissa. Uusin löytöni on https://ulkopolitist.fi. Tai voihan sitä aina aloittaa uuden päivityksen Murseen.