41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.

23# Lomilta lompsis

Koko syksy on opiskeltu ahkerasti, joten on ehdottomasti tauon paikka! Centriassa lomia vietetään viikoilla 42 tai 43 vähän kampuksesta riippuen. Nauttikaa lomasta ja rentoutukaa, jatketaan sitten virkeinä taas lomien jälkeen! 🍁🍃”

Näillä sanoilla koulumme päästi meidät Instagramissa loman viettoon. Tosin luokan Whatsappissa näitä sanoja päästiin repimään puolittain katkerin nauruin. Loman jälkeisenä maanantaina oli luvassa tentti ja ryhmätyön palautus. Lomaa seuraavana tiistaina (jos nyt muistan oikein) oli tiedossa toinen ryhmätyön palautus. Keskiviikkona oli tulossa kotitentin palautus ja alavartalon luiden uusintakoe. Melkoinen ponnistus siis yhdellä lomalla valmisteltavaksi. 

Kuitenkin totta on, että yhden tentin palautuspäivää siirrettiin viikolla. Alun perin se piti klikata opettajan postilaatikkoon kesken loman. Melkoinen jousto! Toinen tentti siirtyi myös viikolla kauemmaksi. Siinä syynä oli vain vielä läpikäymättömien asioiden suuri määrä. Ryhmätöiden suhteen molemmat ryhmäni hoksasivat loman todellisuuden. Saimme tehtyä työt valmiiksi ennen lomaa. Kuka nyt lomalla olisi halunnut niihin ryhtyä. Pari sivullista lääkelaskennan läksyjä päätin suosiolla jättää loman jälkeiseen aamuun. Lapsistakin on mukava nähdä isä läksyjen kimpussa. Kakkosluokkalaisesta se on erityisen mukavaa. 

Kaiken tämän ansiosta en vaivannut itseäni kouluasioilla loman aikana. Loma meni monien muiden tavoin rennosti – töissä. Ja samaan aikaan kaikki lapset olivat lomalla. Tuli ihan ikävä arkista viikkoa, jossa kaikki ovat omissa menoissaan. Lomassa on hyvät puolensa. Tulee nukuttua vähän pitempään, kun ei tarvitse lähettää ketään kahdeksaksi mihinkään. Samalla tulee puuhattua lasten kanssa enemmän ja päästiin viettämään muutama tovi aikuisten aikaakin. lasten loma on kuitenkin hankala yhdistää työviikkoon. Onneksi alkaa arki tulee aikanaan. Pienten lasten perheessä loma on tyyliltään aina vähän tällainen: aika rankka mutta niin erilainen että tulee levännyt olo. Aikakin kulkee vähän hitaammin.

Lepääminen on kyllä mukavaa ja tarpeellista. Lepo on usein jotain edessäpäin odottavaa. Päivän päätteeksi odottaa yö ja uni. Viikkoa seuraa viikonloppu. Tai ainakin lauantai (paitsi jos sille on tullut töitä). Yhdentoista kuukauden välein tulee vastaan kesäloma. Loma ja lepo on jotain, mitä kohti kuljetaan hitaasti. Koulussa jokaisen kokeen, kurssin ja palautuspäivän jälkeen tulee pieni lepo. Samoin on kotona. Kun jotain on siivottu, korjattu, hankittu, pesty jne. tulee lyhyt hetki, jolloin niin ei tarvitse tehdä. Näissä lepohetkien odotuksissa on se vaikeus, että jotain muuta helposti tulee. Kesäisin lehdet ovat täynnä juttuja lomastressistä ja muista vähemmän levollisista ilmiöistä. Jos edessä häämöttävä lepojakso tulee, voi se olla uuvuttavan täynnä. 

Tätä vastaan olen suunnitellut erilaista konseptia. Voisiko lepo olla päämäärän sijaan keino? Mikä auttaisi selviämään viikon haasteista paremmin, kuin hyvin nukutut yöt. Ei siis vain viikonloppuna aamupäivään asti sängyssä lojutut hetket. tarkoitan öitä, jotka alkavat aikaisin ja joka ainoa yö. Silloin kun on kiire ja paljon tekemistä, menen itse nukkumaan viimeistään kello 22. Tämä ei varmasti toimi kaikilla. Itse kuitenkin olen oppinut huomaamaan, ettei illalla yhdeksän jälkeen synny enää mitään hyödyllistä. Iltayön unet sen sijaan ovat virkistäviä. On henkisesti helppo laittaa aikainen aamuherätys voimaan, kun nukuttuja tunteja kertyy kuitenkin paljon. Koulussa tekee melkein pahaa kuunnella toisten puheita yhteen tai kahteen valvomisesta. Tai kyllähän nuorena jokainen jaksoi! Tai sitten ei jaksanut aamutunneille.

Unen lisäksi lepään laiskottelemalla. Yritän olla tekemättä mitään ylimääräistä. Itseohjautuva työ, jossa työ ei tekemällä lopu, on pakottanut tämän taidon opettelemiseen. Laiskuudella en tarkoita pelkkää jouten oloa. Sellaista suojatyöpaikkaa ei ole keksitty, jossa olisin voinut sitä näin pitkään toteuttaa. Laiskuus on ylimääräisen panostuksen karsimista. Erinomaisen sijaan minulle riittää ihan hyvä. Ihan hyvä on riittävä, jos sillä tasolla pystyy pysymään. Erinomainen vaatii yleensä laadun kasvuun verrattuna huomattavan lisäponnistelun. Lisäponnistelu väsyttää ja väsymys taasen vaikeuttaa tason ylläpitoa. Minulle riittää olla ihan hyvä. Olen mielelläni ihan hyvä puoliso, isä, kasvattaja, työntekijä ja koululainen. Mieluummin ihan hyvä vuodesta toiseen kuin välillä aivan kaikkensa antanut ja siksi leipääntynyt ja väsynyt. Sellaiset harvoin ovat missään ihan hyviä. Viimeisenä ennen lomaa tein netissä ravitsemuksen tentin. 60% täytyi saada oikein. Sain 75%. Ihan hyvä tulos. Tämän enempää en nyt viitsisi itseltäni vaatia missään.

Muistakaa levätä jo matkalla!