Avainsana: lapset

Julkaistu

156# pettymys lasten pajassa

Mikä on lapsen normaali syketaajuus? Kysymys ei olekaan ihan helppo. Se riippuu lapsesta. Vastasyntyneen normaalisyke, kun on aivan erilainen kuin vuoden vanhan ja vuosien lisääntyessä ihannearvot muuttuvat tietenkin taas. Lasten hoitotyössä pitääkin olla tietoinen kunkin lapsen iän mukaisista erityispiirteistä. Kun muuttuvien lukujen sarjassa on myös hengitystaajuus ja verenpaine, oli lasten tutkimusten taitopajaan valmistautuminen melkoista tankkaamista ja muistilappujen valmistamista.

Opinnoissahan on kahdenlaisia käytännön harjoituksia. Taitopajoissa asioita tehdään rauhallisesti miettien ja opettajan ohjauksessa. Näihinkin on hyvä valmistautua mutta etukäteen ei tarvitse olla peloissaan, jos aikaa tai voimaa ei ole ollut. Toista on simulaatioissa. Siellä simuloidaan todellisia tilanteita ja opiskelijan täytyy pärjätä niillä tiedoilla mitä päästä tai hoitopaidan taskusta löytyy. Osaamattomuus tulee siellä heti näkyviin. Joten taitopajaan ei tullut ihan kaikkia taulukoita opeteltua.

Viimeistään lastenhoitotyön harjoittelussa pitää tällaisia tietoja löytyä vähintään taskusta. Käytäntöä ja myös koetta ajatellen ehkä päälinjoissa myös päästä.

Kuitenkin taitopaja oli aivan pettymys. Opettaja pahoitteli kovasti sitä, ettei pyynnöistä huolimatta koululta ollut löytynyt rahoitusta lasten hoitotyön simulaatioiden järjestämiseen. Reagoiva, liikkuva ja muutenkin elävähkö nukke ohjelmistoineen maksaisi kuulemma 40 000 euroa. Toistaiseksi koululla on vain yksi aikuistyyppinen tällainen. Odotellaan lisärahoitusta koulutukseen. Kun simulaatiota ei voitu järjestää, muuttui taitopajakin melkein normaaliksi luennoinniksi.

Koska lukujärjestyksessä luki kuitenkin taitopaja, olimme taitopajaluokassa ja tunnollisimmilla oli jopa hoitovaatteet päällä. Pääsimme sentään noutamaan hyllyiltä jo aikaisemmin tutuiksi tulleet nukkevauvat. Niillä harjoittelimme erilaisia tutkimusasentoja, niissä pitämistä ja vauvan ollessa kyseessä, tukemista. Hyvään harjoitukseen olisi vaadittu myös taapero tai jopa koululaisnuket. Vauvat kun olivat liian pieniä monien asentojen harjoittelemiseen. Hieman oli sellainen olo, että tämän pajan taidot olen päässyt hankkimaan käyttämällä omia supersimulaattoreitani milloin missäkin. Viimeksi kesällä pääsimme yliopistosairaalaan asti, kun paikallinen poliklinikka oli kesälomien takia kiinni. Pito-otteita tuli harjoiteltua samalla kun näytön kautta pääsin kurkistamaan syvälle nenän ja vähän nielunkin onteloihin. Pienille lapsille tyypillisesti etsittiin sieraimeen eksynyttä vierasesinettä. Tuttavallisemmin hamahelmeä. 

Ilmeisesti olen harjoitellut näitä aika hyvin. Taitopajassa opettaja nimittäin kertoi, että yleisenä käytäntönä on, että vanhempi ei yritä pitää lasta minkään tutkimuksen saatikka toimenpiteen aikana. Sen takia me tulevina sairaanhoitajina näitä opettelimme. Vanhempaan ei lähtökohtaisesti kannata luottaa, koska otteen kirpoaminen väärässä kohtaa tekee kaikille haittaa. Siinä muistelin, että näinhän nenän tähystyksessäkin oli lääkärin kaverina sairaanhoitaja. Luultavasti juuri valmiina avustamaan lapsesta kiinni pitämällä. Pienen potilaan pitäminen vaatii tiettyä ammatillisuutta tai amatööripohjalla kykyä olla imeytymättä lapsen pelkoon ja kauhuun. Toimenpiteitä tehtäessä vanhemmat lähtökohtaisesti ajetaan oven ulkopuolelle ja hoitajat varmistavat, ettei potilas vaaranne itseään liikehtimällä väärällä tavalla. Neulojen ja muiden mahdollisesti haitallisten asioiden kanssa toimittaessa tämä potilaan näkökulmasta ikävä asia on välttämätön tapa varmistaa potilasturvallisuus. 

Yrittääpä siinä opetella kiinnipitämistä kun vauva vetää ihan omaa juttuaan.

Otteiden lisäksi kuulimme myös paljon lapsipotilaan valmistamisesta tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Puhuimme siitä mitä minkäkin ikäinen potilas ehkä ymmärtää, ja mitä voisi ottaa huomioon asioita tälle selittäessä. Joku kommentoi siihen rehellisyyden merkityksestä. Ilmeisesti joskus oli kerrottu rokotteen sattuvan vain kuin hyönteisen piston. Sellaisen jälkeen voi olla aika katkeraa mennä seuraavan kerran pistettäväksi. Ilmeisesti hyttysen pisto on jotenkin yleisesti käytetty sillä tiesipä joku tapauksen, jossa pieni pistettävä oli mennyt aivan paniikkiin kuultuaan hyttysten jotenkin liittyvän asiaan. oli ilmeisesti kauhu kaikenlaisia ötököitä kohtaan.

Siispä rehellisesti ja vertauksia käyttämättä. Niin lapselle tulee kertoa asioista. Ja sitten palkitaan. Palkitaan hyvin menneillä kerroilla ja palkitaan vaikka pienestä suusta tulisi hirviömäistä karjuntaa kolmen hoitajan ja vielä lääkintävahtimestarinkin pidellessä hikisin otsin kiinni joka raajasta. Onhan meilläkin vielä kesäinen lisko tallessa. Ja voi kauhea, jos sisarukset erehtyvät siihen koskemaan. On se jonkinlainen voitonmerkki.

Pissapussi. Voi sitä joka joutuu repimään liimapinnat irti lapsesta. Hän ei ole enää koskaan kyseisen lapsen ystävä. Me mies opiskelijat poistimme vähän ihokarvoitusta. Koska pitihän kokeilla.

Raotettiinpa tunnilla vielä vähän lastenosaston arkea. Osastoilla hyvin yleisenä käytäntönä on määrätä niin sanottu rinkihoitaja jokaiselle lapselle. Tämä hoitaja pyrkii tekemään päivän aikana kaikki tarvittavat toimet lapselle ja muutenkin huolehtimaan tästä, jos vanhemmilla ei ole mahdollisuutta viettää aikaa osastolla. Aikaa vievää hommaa. Sen takia lastenosastoilla ilmeisesti on verrattain paljon hoitajia. Hyvin tyypillinen opiskelijan toimi on virtsanäytteen kerääminen. Pieneltä potilaalta siihen tarkoitukseen tarkoitetusta vaipasta. Tällainen erikoisvaippa saa olla lapsen päällä vain tunnin. Sen jälkeen mahdollinen näyte ei ole enää puhdas. Aika todennäköisesti tulevassa harjoittelussa on luvassa paljon pesemistä, vaipattamista, juottamista, kirjan lukemista ja pissaamaan houkuttelemista. Taas koen olevani taidoissa edellä monia parikymppisiä. 

Vaikka taitopaja oli pettymys, sai se osaltaan odottamaan entistä suuremmalla jännityksellä marraskuun harjoitteluhakua. Kovasti haluaisin lastenosastolle. Hyvän mainoslauseen mukaisesti paikkoja on vain rajoitetusti. Saa nähdä.

Onko hieman pienempi katetri?
Julkaistu

153# Vauvojen hyllyllä

Syksyn ensimmäisessä taitopajassa nousivat mieleeni kauheat muistot. Toinen oli yliopistovuosilta. Olin mukana opiskelijajärjestössä ja jossakin vaiheessa pääsimme käymään palkatun työntekijän kotona jossakin palaverissa. Kodissa yhtenä oli alle puolivuotias vauva. Jotenkin vauva lähti kiertämään pientä porukkaamme ja jossakin vaiheessa pieni päätyi myös minulle. Varmaan vanhempia mahtoi naurattaa. Sen verran jäykkä olo oli siinä pudottamista pelätessä. Onneksi joku opiskelijaneito kohta otti vauvan itselleen ihmeteltäväksi. 

Vuosia sen jälkeen olin edellisten töiden merkeissä ensimmäistä kertaa kastekodissa. Siinä valmistavan keskustelun aikana kohdehenkilö heräili kätköistään ja ylpeät vanhemmat halusivat tietenkin päästää pastorin tutustumaan uusimpaan seurakuntalaiseen. Taas oli suhteellisen jäykkää. Sanoja oli vaikea muodostaa viikon ikäinen pienokainen jalkojen päällä köllötellessä. Onneksi ei lähtenyt siitä suuremmin kuperkeikoin karkuun. Olisin saanut jonkinlaisen halvauksen.

Taitopajassa nämä muistot nousivat mieleen ja meinasivat jo nyt hymyilyttää. Lapsi- ja perhetyön kurssilla pääsimme harjoittelemaan vauvan perushoitoa. Ne perheelliset, jotka katsoivat asian hallitsevansa, saivat opettajan kanssa puhuttua itsensä vapaaksi näistä tunneista. Itse en pitänyt aikaani niin kalliina. Yleensä tuttujenkin asioiden äärellä tulee oivalluksia tai jotakin erilaista hoitotyön näkökulmaa.

Olisiko joku vauvaa vailla?

Kesän aikana taitopajaluokka oli uudistettu ja vauvat löytyivät kauniisti parilta hyllyltä meitä odottamassa. Ettei homma olisi mennyt aivan pelleilyksi, opasti opettaja meitä ensin perusteista ja motivoi kohtelemaan ukkeja kuin oikeita vauvoja. Onneksi vauvatehdas oli tehnyt asian suhteellisen helpoksi. Ensimmäiset nukkeja hakevat opiskelijat kauhistelivat ääneen vauvojemme painoa. Myös iho, hiukset ja silmät erosivat perus baby bornista. Kuitenkin hieman kankealta kuulosti ryhmän ääntely yrittäessämme muistaa opettajan neuvon vauvalle juttelusta. 

Kovin usein sairaanhoitaja ei joudu vauvojen kanssa tekemisiin. Kuitenkin vauvoja voi olla potilaana lastenosastolla, mukana koko perheen ollessa hoitotyön kohteena tai jos sairaanhoitaja tekee sijaisuutta synnärillä. Tietenkin akuuttipuolella vauvoja voi löytyä mitä yllättävimmistä tilanteista. Kuitenkin koko taitopajasta jäi hieman sellainen olo, että heräteltiin itse kunkin halua jatkaa kätilö- tai terveydenhoitajaopintoihin. 

Harjoitteina olivat erilaiset nostot, pito ja kantoasennot. Hieman kanssaoppijoista paistoi se, että kaikki meni kovin nopeasti ja hankalasti. Lihasmuistia ei välttämättä ehtinyt syntyä. Itsekin olin aivan pihalla yrittäessäni seurata opettajan käsistä, sanallisista ohjeista ja näytölle heijastetuista kuvista, mitä missäkin siirrossa olisi pitänyt omilla raajoilla tehdä. Tästä tuskastuneena annoin mennä vain ja ryhdyin siirtelemään vauvaani, kuten milloinkin itsestäni sopivalta tuntui. Painavan pään vartena olevaa niskaa muistin kyllä tukea, eikä opettaja ainakaan katsonut tarpeelliseksi puuttua pystypainiini missään vaiheessa. Ei, vaikka oli aika aktiivisesti antamassa neuvoa itse kullekin. Yhtään kops-ääntä ei missään vaiheessa kuulunut lattian ja vaivojen kohdatessa, joten ilmeisesti olimme kaikki ihan päteviä oman pienokaisemme kanssa. Vähän jäi kuitenkin sellainen olo, että jos joku ei aihetta ole opetellut, jää se opeteltavaksi johonkin toiseen hetkeen. Ehkä jokaisen mieleen jäi opettajan eniten toistamat lauseet: nosta ja laske aina kyljen kautta (silloin vauvan pää ei roiku perässä ja niskan alue säästyy jännitystiloilta) ja mene aina itse lähelle (koska suorin käsin kaukana omasta vartalosta oleva lapsi on kovin epävakaalla alustalla ja kokee lisäksi itsensä yksinäiseksi).

Pienen käsittelyn jälkeen jatkoimme haastavammista toimista. Vaatteiden riisunta, vaipan kanssa operointi ja kylvetys näkymättömällä vedellä tuli kokeiltua. Sen jälkeen jatkettiin hyvinkin tyypillisillä neuvolaharjoitteilla. Pääsimme ensin arvuuttelemaan oman vauvamme painoa ja sitten toteamaan sen puntarilla. Vauvat olivat kaikki eri painoisia hieman yli kahdesta kilosta lähes neljään. Punnitseminen nuken kanssa oli melko helppoa verrattuna oikeaan vauvaan. Punnittava kun oli verrattain rauhallinen. Kuulemma vaaka reagoi melko helposti asiakkaan liikkeeseen ja todellisessa tilanteessa painon saaminen gramman tarkkuudella voi olla aika vaikeaa. Mutta jos punnitseminen oli nyt helpompaa, oli mittaaminen sitäkin vaikeampaa. Toki nytkin mitattava oli paljon paljon rauhallisempi kuin oikeat vastineensa. Kuitenkin oikeaoppinen mittaaminen ei millään onnistunut. Polvi kun olisi pitänyt saada suoraksi. Ei suoristunut. Ei sitten millään. Lopuksi testattiin ympyrämitalla pään ympärys ja siirryttiin kirjaamiseen.

Neuvolassa asioineet tietävät, miten tärkeitä käyrät ovat. Kasvukäyrien avulla seurataan lapsen kasvua ja käyrältä näkyy selvästi poikkeamat. Tavoitteena on mahdollisimman tasaisesti etenevä kasvu. Poikkeamiin käyrällä puututaan yleensä aika nopeasti. Sitä meidän ei tarvitse nykyisen koulutuksen perusteella tehdä mutta ilmeisesti siitä pitää jopa tietää. 

Meidän vauvamme olivat siinä mielessä huonoja, etteivät he missään tilanteessa reagoineet lelujen heilutteluun.

Syksyn ensimmäinen taitopaja oli rauhallinen. Mitään tarkkoja kättentaitoja ei tarvittu, eikä pitänyt ottaa vastaan pistoja tai niitä toimittaakaan. Kuitenkin vauvoja hyllylle palauttaessa saattoi aavistaa taas jotain siitä, ettei tässä opittava ihan heti lopu. Nähtäväksi vielä jää, aiheuttavatko nämä taitopajat opettajien aina silloin tällöin muistuttelemaa ilmiötä. Lasten hoitotyön jälkeen kun yleensä joku kuulemma jää äitiyslomalle. Saa nähdä. no, en minä ainakaan.

Julkaistu

152# Sairaanhoitajan 3. vuoden opinnot

Tykkäätkö lapsista, äideistä, mielenterveyspotilaista, päihteiden käyttäjistä tai loistatko nopeita mutta varmoja päätöksiä vaativissa tilanteissa. Oletko kotonasi ongelmaratkaisujen äärellä tai salapoliisia leikkiessäsi? Tervetuloa sairaanhoitajan opintojen kolmanteen vuoteen.

Nykyisessä sairaanhoitajan tutkinnossa ei opintojen aikana varsinaisesti erikoistuta mihinkään erityisalaan. Vanhaan aikaan valmistuneet saattoivat olla kirurgisia sairaanhoitajia tai jotakin vastaavia. Nykyään kaikki valmistuvat ovat tasaisesti yleispäteviä. Erikoistumisopintoja on valmistumisen jälkeen tarjolla 30 opintopisteen paketeissa. Toki opintojen aikaisissa harjoitteluissa pientä erikoistumista voi itselleen kerätä sen mukaan, missä paikoissa on opiskelemassa. Kolmantena vuonna kurkistetaan syvemmälle erityisaloihin, joissa vaaditaan ehkä hieman erityisosaamista. Jokaisen kurssin avauksissa on korostettu, miten aiempien vuosien oppien tulee olla hallussa. Aika pelottavaa. 

Jälleen kerran vuosi alkaa ja tulee myös päättymään melko pitkien kurssien kanssa. Kuitenkin niitä on sisäisesti paloiteltu hieman lyhyempiin pätkiin niin että kokonaisuuksista tulee jotenkuten hahmotettavia. Tämä selkeä paloittelu vaikuttaa jo nyt tervetulleelta verrattuna edelliseen vuoteen. Kuitenkin pisteitä ja arvosanoja tippuu palkinnoksi vasta ennen kesälomia. 

Lapsen ja perheen hoitotyö on iso osa vuotta. Edellisvuoden sisätautien ja kirurgian taitoja tullaan soveltamaan ja syventämään lapsen ja nuoren kohdalla. Tutustutaan vastasyntyneeseen, raskausaikaan ja opetellaan alkeet kasvunseurannasta. Nimensä mukaisesti kurssilla syvennytään myös perheen elämän tukemiseen, kartoittamiseen ja myös havaittuihin ongelmatilanteisiin puuttumiseen. Samaan aikaan perehdytään myös yleisimpiin naistentauteihin. Näyttää ainakin etukäteen siltä, että Ilmeisesti miehiä käsiteltiin tarpeeksi hyvin viime vuonna. Nyt he ovat lähinnä lastensuojeluilmoituksen kuvitteellinen aihe. Jossakin vaiheessa tutustutaan kansalliseen rokotusohjelmaan ja rokottamisesta tulee olemaan koe. Taitopajoissa opetellaan vauvan perushoito, lapsen tutkimuksissa avustamista ja ainakin lapsen elvytyksen erityispiirteitä. Harjoitteluihin varataan paikkoja lastenosastolta, vastasyntyneiden valvontaosasto (saliin ei pääse), naistentaudeissa tai joltakin vastaavalta poliklinikalta. Vähemmän kliinisiä harjoittelupaikkoja voi löytää turvakodeista tai vaikka päiväkodista. Tutuksi tulee uuden elämän ilo mutta myös monet perheistä löytyvät syvät kuilut. 

Syviä kuiluja liittyy myös mielenterveys-, päihde- ja kriisityön kurssiin. Tulemme tutustumaan ihmiseen syvänä kokonaisuutena. Samalla joudumme tunnistamaan, että kaikki sairaudet altistavat ihmisiä mielenterveyden haasteille ja toisaalta mielenterveysongelmista kärsivät sairastavat enemmän somaattisia sairauksia kuin väestö keskimäärin. Näin on myös päihteiden ja päihteiden käyttäjien suhteen. Tulemme opiskelemaan toimenpiteitä sekä akuutin kriisin että pitkäaikaisen sairauden kohtaamisessa. Tärkeänä osana on sairaan oman osallistumisen tukeminen ja koko perheen huomioiminen sairauden sattuessa. Sairaanhoitajina tutkimme tietenkin myös käytössä olevaa lääkehoidon keinovalikoimaa. Myös hankalien potilaiden kohtaamiset ja pakkokeinojen käyttäminen on mukana sisällöissä. Johdantoluennon perusteella merkittävä osa kurssia on avoimen ja avaran asenteen istuttaminen meihin tulevina hoitoalan ammattilaisina. Sama koskee suhtautumista päihteiden käyttäjiin ja heidän ongelmiinsa. Kurssin aikana opettelemme päihteidenkäytön ehkäisytyötä ja puheeksi ottamista. Opetuksessa on mukana paljon potilastapauksia ja simulaatioissa esimerkiksi haastattelutilanteiden harjoittelemista. Harjoittelut on mahdollista suorittaa mielenterveyden yksiköissä avo-, nuorten- tai lasten puolella. Päihdepuolelle paikkoina voivat olla selviämisasemat, vieroitusyksiköt tai erilaiset tukipalveluiden paikat. Todennäköisesti harjoitteluissa kliinisiä taitoja tarvitaan tavallista vähemmän mutta puhe- ja ehkä muutakin judoa saattaa päästä harrastamaan.

Akuuttihoitotyö tulee pitämään sisällään kiirettä. Tämä ei ole vain opiskelin näkökulma kaikkiin tehtäviin vaan se on mukana myös toiminnan luonteessa. Luultavasti tällä kurssilla korostuu sairaanhoitajan tehtävässä muutenkin tarpeellinen taito tehdä päätöksiä. Opintojaksoon sisältyy Ensihoitotyötä, päivystystyöskentelyä ja tehohoitotyötä. Kurssin lopuksi perehdytään myös leikkaussalitoimintaan. Kurssilla on paljon ulkopuolisia asiantuntijoita esittelemässä menetelmiä ja toimintatapoja oikeasta maailmasta. Jossakin vaiheessa luokkamme pääsee myös osallistumaan suuronnettomuusharjoitukseen potilaiden näkökulmasta. Taitopajoissa harjoitellaan akuuttitilanteita sekä ainakin injektiot ihonsisäisesti ja pakaralihakseen. Harjoittelupaikkoina tulevat olemaan erilaiset poliklinikat, päivystys- ja diagnostiikkaosastot sekä ambulanssi. Myös vähän vauhdikkaammat osastot, kuten sydänosasto on mahdollinen harjoittelupaikka. Tässä harjoittelussa on mahdollista päästä kokeilemaan myös kirurgian ja anestesiologian puolta.

Jossakin vaiheessa vuotta suoritettavaksi tulevat Johtaminen hoitotyössä ja Hyvinvointiyrittäjyyden perusteet. Nämä kurssit ovat varsin pieniä ja niiden tarkoitus on ilmeisesti kurkottaa hieman kauemmaksi työelämään. Kuitenkin tutuksi tulevat ainakin tiimitaidot, jos niin ei ole vielä päässyt käymään. 

Ja tietenkin tämän vuoden aikana opinnäytetyö pyörii tavalla tai toisella jokaisen mielessä.

Johdantoluentojen äärellä mielen valtaa helposti synkkyys. Tehtäviä, kokeita ja kaikenlaisia verkkosuorituksia löytyy joka aineesta pitkät listat. Kuitenkin vanhalla kokemuksella kolmannen vuoden opiskelija tietää, että kurssit jatkuvat aivan kevääseen asti. Tehtäville on aikaa ja niitä täytyy vain alkaa rytmikkäästi etenemään syksyn alusta alkaen. Opintojen lähestyessä jo tietyllä tavallaan loppuaan, tämän vuoden harjoittelupaikoista mietitään jo ihan tosissaan mahdollisia työpaikkoja. Se lisää jännittävää kutinaa itse kullekin.

Tästä se taas lähtee. Kun lapsia täytyy kuitenkin kuskailla, voi yhteisen matkan jutella mutta toinen suunta kannattaa käyttää verkko-opintojen kuunteluun.
Julkaistu

63# Onni on joskus illuusio

Illuusio. Se on se voima jota taikuritkin käyttävät. Tempuntekijät eli silmänkääntäjät käyttävät nopeutta ja hämäystä. Illuusio voi olla myös hidas. Illuusiossa havaintokykymme hämääntyy ja useat erilaiset aistiärsykkeet vääristävät kokonaisuuden. Värit eivät näy oikein, pituudet näyttävät todellisuudesta poikkeavilta, kuviot vaikuttavat liikkuvilta, vaikka eivät ole. Näitä kuvahämäyksiä netti on täynnä. Illuusio on jotakin, mikä ei ole totta. Menneellä talvilomalla havahduin tällaiseen illuusioon.

Tänä vuonna talviloma meidän suunnallamme osui läntisen kirkon paastokauden alkuun. Laskiaistiistain jälkeen alkoi neljänkymmenen päivän mittainen paasto kohti pääsiäisen juhlaa. Läntisessä maanpiirissä uskonnolliset asiat yleensä nähdäänhenkilökohtaisena henkisenä tilana, joka on kokonaan irrallaan arkisesta ruumiillisesta elämästä. Kuitenkin meillä vanhassa kirkollisuudessa halutaan uskoa, että paasto kuuluu myös ruumiille. Paaston aikana kristityt kutsutaan tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle ja jumalanpalveluksiin osallistumiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla. Vanhastaan olen itse kieltäytynyt pääsiäispaaston aikana kokonaan alkoholista ja makeista herkuista (tällainen pullahiiri kun olen). Tänä vuonna edelle mainituista syistä olen ottanut myös käyttöön kännykkäparkin ihan itseäni varten. Kristillisen paaston yhtenä ajatuksena on etsiä elämästään sellaisia asioita ja rutiineja, joita voisi jatkaa myös muussa vuoden kierrossa. Näin talviloman ja paastonajan yhdistetyissä tunnelmissa kehitin itselleni muutaman talvilomateesin koko elämää muistuttelemaan.

Tiedon puute ei ole häpeä. Tiedonjanottomuus on.

Kun on ollut monta vuotta asiantuntijatehtävissä, on entistä vaikeampaa tunnustaa tietämättömyyttään. Kun on kasvanut olemaan töissään se, jolta kysytään, on vaikea sanoa: minä en tiedä – auta. Tätä olen koittanut kovasti viime aikoina opetella. Lomalla astuin pelottavan kynnyksen yli tielläni viisauteen.

Meidän perheessämme ei olla kovia hiihtäjiä. Tietenkin asumme myös alueella, missä hiihtokelit eivät ole joka talvi otolliset. Lasten kasvaessa on sukset kuitenkin pitänyt kaivaa esiin ja lähteä aina joskus ladulle seuraksi ja hinaajaksi. Tämä yleensä onnistuu huoletta edellisen talven voiteilla. Muutenkaan en ole innokas tai taitava voitelemaan suksia. Nuoruudessa hiihdin aina luistelutyylillä ja riittävän luiston lisääminen silloin tällöin oli helppoa. Nyt kun tahti ja kunto kutsuu perinteiselle, asiat ovat paljon vaikeammat. Vielä kun rakas vaimoni palasi hyvin nopeasti hiihtolenkiltään tökkimistä valitellen, otin voitelupurkista kiinni. Kävin yhteisen lomamökin sisällä kyselemässä sukulaisilta vanhan voiteen poistamisen ja päivän kelin vaatimia saloja ja kävin työhön. Työ ei ollut kovin monimutkaista mutta tietämättömyyden näyttäminen oli. Tietämättömyyden näyttäminen omille läheisille on ainakin itselleni vielä vaikeampaa kuin muiden ihmisten keskellä. Eikä sekään ole helppoa. Pääsin taas vähän eteenpäin elämän koulussa.

Vastuu on hyvä. Vapaus on mukava.

Ihminen antaa itsestään paljon, kun pääsee sopivan vastuulliseen tehtävään. Vastuu motivoi ja saa tuntemaan elämän merkityksellisenä. Vastuu elämässä, kotona ja perheessä voi kaivaa esiin ennen näkemätöntä mielihyvää ja onnistumisen kokemusta. Kuitenkin myös vapaus on mukavaa. Sitä loma on. Ei arkisia asioita silmien edessä. Ei tuttuja rutiineja pyörimässä kaikkialla. On iloista vapauttaa pienet lumikasojen keskelle ja rynnätä lapion kanssa mukaan kaivamaan. Vapaus (ja mökistä löytyvät lastenvahdit) antavat aikaa tehdä asioita. Silloin myös mieleen syntyy aikaa ja tyhjyyttä. Se on hyvä ja tarpeen. Mielen tyhjyydessä syntyy ajatuksia tai ihan rentouttavaa ajattelemattomuutta. Silloin mieli virtaa vapaana eikä tartu liikaa mihinkään. Tällainen antaa voimaa vastuun hetkiä varten.

Laatuaika on paljon aikaa

Lomalla voi olla irti arjen rutiineista. Erityisesti jos on lähtenyt pois kotoa ja kaikkien odottavien askareiden äärestä. Vielä helpottaa sekin, jos lomakohteessa on sukulaisia joiden kanssa voi jakaa välttämättömiä taloustöitä ja kauppareissuja. Silloin on aikaa laatuajalle. Laatuaika ei mielestäni ole tehokas hetki jotakin lasten toivomaa tekemistä. Ei jotain erityistä ja kallista. Ei ainakaan, jos tuon laatuajan puitteissa vanhempi salaa yrittää selailla kännykkää tai on lukittunut muihin mietteisiin. Mikään tekeminen, kun ei korvaa vanhempaa, jonka kanssa tehdä. Siksi laatuaika voi olla jotain hyvin tavallista tai vähäpätöisen näköistä. Tärkeitä on se, että tekijä on paikalla muutenkin kuin ruumiillisesti. Laatuaikaan kuuluvat ystävällinen katse, joka kysyy ja kertoo: mitä kuuluu, olet tärkeä. Laatuaikaan kuuluu ääni, joka ei ole kärsimätön miettiessään mitä kaikkea muuta haluttaisi tai pitäisi tehdä. Laatuaikaan kuuluu ruumiin joka antautuu painiin, haliin tai lumisotaan. Päivä tai viikko runsasta läsnäoloa ei kuitenkaan korvaa sitä, jos muun vuoden on etäinen ja poissa. Laatuaika voi olla mitä vain. Kunhan silloin kaikki ovat. Laatuaikaa voi ja kannattaa yrittää synnyttää myös arjen keskelle. Siihen kuuluu puhelimen käytön kontrollointi, läsnäolo ja hetkeen keskittyminen. Laatuajan oppiminen voi opettaa miten laadukasta se aika onkaan koska seura tekee sen sellaiseksi.

Elämässä pitää uskaltaa.

Lomalla pääsimme paikkaan, joka oli joidenkin lastemme unelma – rinteeseen. Eivät pitkään jaksaneet verrytellä vuodenkaan tauon jälkeen taitojaan alkeisrinteessä. Sinisiin mäkiin oli päästävä. Verrattain vähän laskeneiden lasten jälkiä katsellessa me vanhemmat jouduimme hieman huokailemaan. Vähän totuteltuaan eivät paljoa jarrutelleet tai kaarrelleet. Eivät kyllä myöskään kaatuilleet ja törmäilleet. Menoa katsoessa tuli halu seuraavan hissinousun aikana varoitella ja pyytää hiljentämään. Monia pelkoja kaatumisista ja kolareista nousi mieleen. Kuitenkin nousi mieleen myös ajatus moisen järjettömyydestä. Kun itse on rinteeseen raahannut ja neuvojen jälkeen isompiin päästänyt, täytyy varmaan uskaltaa antaa mennä. Kauhukuvat ja pelot täytyi ankkurihississä koittaa nielaista ja antaa mennä. Joskus tätä joutuu vielä tekemään uudestaan. Vielä monta kertaa joutuu uskaltaa päästää nämä menemään ja luottaa. 

Onni on joskus illuusio.

Laskupäivän jälkeen muu perhe laskeskeli päärinteiden alle palauttamaan välineitään. Itse liu’uin eri rinteen alle hakemaan autoa. Pitkän päivän jälkeen koin suuria onnen hetkiä vetäessäni monoja pois jalasta. Samalla tulin kuitenkin ajatelleeksi illuusiota. Sillä hetkellä oli mahdotonta tietää, josko joku toiseen suuntaan lähteneistä olisi ehtinyt törmätä puuhun tai jotain sellaista. Monta kertaa olen tällaisesta illuusiosta kuullut. Että joku luulee kaiken olevan hyvin tai ihan tavallisesti. Ovikello, lääkärin sana tai puhelimen ääni sitten aina joskus jonkun kohdalla kertoo, että kyse olikin vain illuusiosta. Kaikki ei ollutkaan enää hyvin. Ei ollut ollut hyvin enää vähän aikaa. Tieto ei vain ollut siirtynyt. Tätä mietin talvikenkiä jalkaan vetäessä ja niiden löysyydestä nauttiessa. Illuusio. Olenhan joskus itsekin ollut kutsuttuna paikalle, kun illuusiot onnesta ovat särkyneet. Mistä sitä koskaan tietä. Joskus joudun toteamaan onnen olleen jossakin kohtaa vain illuusio. 

Illuusion ja sen särkymisenkin uhalla täytyy koittaa elää. Tai ehkä juuri sen takia. On tärkeää elää kuin viimeistä päivää, silloinkin kun se ei kenellekään sitä vielä ole. Joskus puhelin soi tai ovelle kolkutetaan. Silloin voi kestää paremmin, jos elää sitä ennen viisaasti ja opettaa samaa elämää niille, joita lähellään on.

Vielä sain noutaa autoon kaikki, joita etsinkin. Onneksi. Yhdessä yritämme opetella tuijottamaan elämän kaikkia puolia silmiin, ettemme joutuisi liikaa illuusioiden vangeiksi.

Julkaistu

35# Hoitaja hoidettavana

Kerroin tässä vähän aikaa sitten vanhimmalle lapselleni, että olen hänestä ylpeä. Ei vastannut ensin mitään. Pyyhkäisi halaavan käden sormilla vain vähän. Ikään kuin kuulemisen merkiksi. Sitten kysyi: ”miks?” Syitä olisi kyllä taas ollut paljon. Ihan todellista syytä en osannut paljastaa. Ehkä edes tuo ylpeys ei ollut oikea sana. Mutta ei kaikkea voi lapselle pukea sanoiksi. Valehdella ei tietenkään saa, mutta totuuden eri puolia täytyy vähän säännöstellä. Ei lapsen vielä tarvitse kaikkea tietää tai kestää.

Talvikauden laiskottelu sai viikonloppuna tauota hetkeksi. Lumet ovat sulaneet pois ja maa hiljalleen kuivunut. Lumi, liukkaus ja märkyys ovat pitäneet pitkään liikuntapaikkoja panttivankeinaan. Lauantaina päätimme lähteä taas pelaamaan. Koko sula kausi juostiin koulun pihalla ja muilla liikuntapaikoilla pallon perässä. Kauden alkaessa kentän varjoisissa osissa oli taas lunta. Kausi loppui ensilumeen. Arki-iltoina ei aina voi mennä mutta koulujen lomien aikaan saattoivat pienet jalkamme lähteä kaksikin kertaa päivässä kenttiä etsimään. Pysyy siinä isäkin hyvin kesäkunnossa. Ja lapsethan rakastavat sitä. Rakastavat sitä, kun välillä isä vähän huijaa ja antaa pallon mennä. Rakastavat myös sitä, kun huomaavat ettei isä anna yhtään periksi ja silti on vaikeuksissa. Nauraa hykertävä hengästyneistä suupielistään, kun juoksevat kaikkensa antaen ja pysyvät hetken rinnalla. 

Kenttä oli kyllä nytkin liukas. Uutta lunta oli satanut valkoiseksi väriksi ja vettä tuli harvakseltaan. Asfaltti oli niin liukas, että vanhempi isä olisi joutunut päivystykseen. Tällainen nuorempi sai pelastettua itsensä täpärästi kaatumasta mutta ei liukastumasta. Tekonurmen tapainen kuitenkin piti ihan kohtuullisesti. Vartissa lukemat olivat 10-0 ja kesäkunto oli todettu menetetyksi. Pienten posket olivat punaiset ja itse harmittelin, miksi en ollut taaskaan pukenut teknisiä kerroksia. 

Sitten saimme harvinaisen vieraan. Sisarussarjan nuorin saapui kentälle äitinsä kanssa. Keskusteltuaan vähän aikaa hanskoista ja heijastinliivistä, liittyivät peliin. Harvoin tämä pienin on kanssamme pelannut. Eivätkä isommat siitä yleensä pidäkään. Pieni kun ei aina erota jalkapalloa sylipallosta. Pientä turhautumista oli nytkin vanhimman äänessä, kun pallo katosi kerta toisensa jälkeen pienimmän syliin. Kuitenkin äidin peliin tulo oli vielä harvinaisempana selvästi rohkaiseva voima. Isommat vetäytyivät vähän kauemmaksi ja odottivat. Pienen jälleen pudottaessa pallon kenttään, esikoisemme kumartui kuiskaamaan joukkuetoverilleen. Nopeasti näytti hioutuvan hyvä suunnitelma. Pienimmän hapuillessa eteenpäin, isommat alkoivat perääntyä. Tekivät muutaman tunnustelevan lähestymisen palloa kohti. Mutta nopeasti myös vetäytyivät, kun pienin alkoi pelokkaasti ottamaan palloa syliin. Asettuivat nuo molemmat isot maalivahdeiksi ja kuiskuteltu suunnitelma oli huipentumassa käytäntöön. Tämän kaiken saattoi vastakkaiselta maalilta aavistaa noista pienistä eleistä. Hutera potku lähetti pallon matkaan. Yksi maalivahti heittäytyi taitavasti pallon ohi suuresti kiljaisten ja sitä kohti muka käsillä kurottaen. Toinen yritti potkaista palloa vastaan mutta jalka ohjautui täpärästi ohi. Potkun seurauksena aikoi vielä kaatua mutta kompuroidessaan ehti huomata, ettei pienen sisaruksen potku riittänyt saattamaan palloa maaliviivan yli. Nopealla korjausaskeleella säilyi vielä hetken pystyssä ja sitten toiseen suuntaan kaatuessaan, ihan vahingossa, ohjasi jalallaan pallon maaliin. ”Nouh!,” huusi vielä vahingoksi mokomaa naamioiden.

Pienen jäädessä tuulettamaan, tulivat jo molemmat vahdit tulisina salamoina kohti itse vartioimaani maalia. Äitiä ei jääty odottamaan ja isälle ei annettu armoa helpolla laukauksella. Mutta taas puolustussuunnassa odotettiin kärsivällisesti. Monia erilaisia heittäytymisiä, epäonnistuneita torjuntoja ja innokkaita kannustushuutoja riitti tuolla maalilla. Ja aina välillä tultiin tutulla raivolla ja tehtiin maaleja hurjalla todennäköisyydellä. Hienoja pelaajia. Mutta ovatko muka joskus huomanneet, ettei isäkään aina ole ollut tosissaan? Ovatko pitäneet siitä? Ilmeisesti. Tavattoman kilpailuhenkiset hurjimukset antamassa pienelle onnistumisia, rohkaisua ja kannustusta. Voiko kentän yli nähdä parempaa?

Lapset ovat suurenmoinen asia. He ovat kallein asia, mitä täältä ajasta voi saada. Mutta ovat he myös raskas taakka. Vanhempana oleminen on raskas kestävyyslaji. Vuosien kertyessä haasteet muuttuvat mutta rasitus pysyy. Vauva- ja pikkulapsivaiheessa rasituksessa on paljon fyysistä sen henkisen lisäksi. Kun vuodet vierivät, alkaa henkinen kuormitus jäädä hallitsevaksi. Usein sitä kokee epäonnistuvansa ja usein ei jaksaisi. Välillä ei jaksa. Mutta sitten aivan yllättäen nuo voimaa imevät hirviöt muuttuvat taivaan enkeleiksi. Täysin odottamatta ja odottamattomalla tavalla he voivat kaataa vanhemman sydämen täyteen lämpöä, lihakset täyteen voimaa ja tulevaisuuden pullolleen uskoa. Lapset ovat vaikeita, koska eivät osaa pitkään aikaan valehdella hyvin, tai pidätellä itseään. he paljastavat armotta, millaisia me isot olemme. Mutta juuri tuon takia maailma kääntyy välillä hyvällä tavalla ympäri. On suurta onnea saada kohdata lapsen peittelemätön katse ja hymy, kokea muiskaus poskellaan, saada hali tai hierovat kädet hartioilleen. 

Lasten kasvaessa alkaa paljastua vanhemmuudesta taas yksi uusi, ja odottamaton, puoli. On ihmeellistä kokea kumppanuutta lapsensa kanssa. Nämä isommat alkavat saavuttaa ikää, jossa he eivät aina vain vaadi ja pyydä. He myös antavat. 

”Miks?” Kuului kysymys. Vastasin: Kun annoit niin hienosti toisen tehdä maaleja – monta kertaa. Tuli hyvä mieli nähdä, että ajattelit pienempää. Ensi kesänä saadaan varmasti kaikki pelata yhdessä.

Ajattelin: Sinä hoidit tänään minua. Sinä näytit, etten ole voinut epäonnistua kaikessa. Vaikka minä olen usein ikävä ja kärsimätön, olet sinä nyt kovin lempeä ja pitkämielinen.  Olet Rakas.

Tuota viimeistä olen tänä vuonna opetellut iltaisin sanomaan. Toivon kuulevani sitä sitten kun itse sitä kaipaan. Itsekästä tämä vanhemmuus.

Julkaistu

16# Murse in action!

– ”Lastenpäivystys, sairaanhoitaja”. Näin avautui kontakti melkein kuin kollegan kanssa.

Viime perjantaille oli luvattu hyviä revontulia. Oli pitkä viikonloppu. Töistäkin vapaata. Kyläpaikkaan asetuttu. Aika hyvä alku viikonlopulle. Revontulia ei kyllä taivaalta löytynyt. Kuitenkin maaseudun pimeydessä tähtitaivas oli vaikuttava koko perheen mielestä. Pienin ei uskaltanut pitkäksi aikaa pimeään jäädä, vaan palasi sisälle jatkamaan iltatoimia. Mutta vanhempien pienten kanssa jatkettiin niskat kenossa katselua. Puhuttiin tähtien määrästä, avaruuden koosta ja niistä kaikista tähdistä jotka näkyvät vain vaaleampien alueiden osina pimeydessä. Oli hyvä hetki. Tällaisia irtiottoja tarvitaan ennen hammaspesua. 

Kuulin nimeäni huudettavan ovelta. D-vitamiini oli pienimmän nenässä. Mitähh!? Suomen syksyssä ja talvessa meillä on ollut tapana antaa lapsille 20µg päivässä luuston vahvistusta.Sellainen hedelmäinen purutabletti. Halkaisija 7mm – näin mittasin sitten puhelun aikana Leathermanin viilan laidalla. Tällainen oli jotenkin päätetty työntää nenään. Tällaista ei ole meillä käynyt vaikka monta vuotta on vitamiineja syötetty. Ei ollut kuulema tällaista hoitajallekaan sattunut – meni kysymään neuvoa kokeneemmalta. Joltakin kai joka on nähnyt nenissä legot, herneet ja kaiken muun. Ehdin ihmetellä, miten hyviä tyyppejä näihin lastenpäivystyksiin valikoituu. Koskaan en ole hoitajia joutunut kauhistelemaan. Mutta nyt taas puhelin oli täynnä lämpöä ja huolenpitoa. Täsmällisiä ja lyhyitä kysymyksiä. Selvästi kyky kuulla vastauksia. Joku joka ansaitsi täysin palkkansa. Näin vaikka joutuikin kysymään neuvoa toiselta. Ammattitaidon ja rohkeuden merkki sekin. 

– ”Oletteko varma että se on siellä nenässä, oli ollut ensimmäinen kysymys”. Kyllä. Otsalampun valossa se näkyi jossakin siellä mihin ei uskoisi nenän ulottuvan. Sormet syyhyten harkitsin jo, kumpia EA-laukun pinseteistä tässä voisi käyttää. Pohdin vielä hetken omaa kompetenssiani ja itkuisen lapsen tempoilevaa päätä. Päätettiin siis sittenkin soittaa asiantuntijalle.

– ”Kyllä se sinne varmasti sulaa mutta kysyn vielä kirurgiselta hoitajalta, olisi kurja jos joutuisitte turhan takia tänne lähtemään”.  Niinpä. Tähdet näkyvät hyvin maaseudulla. Maaseudulta vain on yli tunnin matka perjantai-iltana päivystävään ensiapuun. Mielessä ehti käydä etuoikeutettu olo arjesta joka meilläkin normaalisti pyörii keskussairaalan naapurissa. Sukulaisiaan ei vain voi valita. Ei varsinkaan heidän asuinpaikkojaan. Tänä perjantaina matka olisi pitkä. Miten lapsille tapahtuukaan aina reissussa jos tapahtuu? Lopulta tulimme kuitenkin tulokseen että seuraavan vuorokauden puolelle kestävää matkaa ei tarvinnut aloittaa. Vakuututtuaan hengitysoireiden puuttumisesta ja pienen nenäänvetäjän rauhallisesta olosta, hoitaja antoi muutamia ohjeita tulevaa yötä varten. Kyseli vielä tiedot ylös siltä varalta että soittaisimme uudestaan, tilanteen ehkä muuttuessa. Lempeät hyvän yön toivotukset seurasivat. Kiitos!

Kumpaa olisit itse käyttänyt?

D-vitamiini nenässä ei ole erityisen kammottava tilanne. Kuitenkin kuvaavaa on, miten tämäkin tapahtui. Ei sitä odotettu eikä ennakoitu. Elämässä voi yrittää varoa ja varoittaa. Lapsia täytyy usein kontrolloida kun eivät vielä tiedä. Voi koittaa itse ennakoida ja varautua. Siksi niitä pinsettejäkin mukana oli. Täytyy yrittää vähentää riskejä ja vahinkoja. Mutta joskus vain tapahtuu. Vahinko tulee usein täysin varoittamatta ja uskomatta että niin voisi käydä. Ei se kysele lupaa tai parempaa aikaa. Sen jälkeen voi yrittää hallita ja useimmiten vain selviytyä.

Nyt selvittiin vähällä. Luokkalaiset kyselivät sopivasti whatsappissa illan meininkejä. Sain lähettää raportin ja toivottavasti naurattaa osaa. Juuri keskiviikkona oli tutustuttu nenän rakenteeseen. Sitä en puhelimeen kehdannut mainita.

Julkaistu

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.