Avainsana: Kuolema

Julkaistu

120# Kokemuksia saattohoidosta

Kielikuva siitä minne kaivataan vai ihana lupaus meille kipeille?

”Jos haavoittunut on onnekas, hänen apunaan on saraseenilääkäri. Toiseksi onnekkain tilanne on silloin, jos lääkäriä ei ole saatavilla ollenkaan. Huonoin tilanne on silloin, jos hän joutuu frankkilaisen lääkärin käsiin.” (Arn Magnuson – vapaa käännös)

Nykyaikaisen lääketieteen tavoitteena on parantaa potilas. Hämmästyttävällä tavalla se usein onnistuukin. Ainakin verrattuna menneisiin aikoihin. Lääketieteen keinot ovat valtavat kasvaneen tiedon ja teknologisen osaamisen kehityksen myötä. Hoitovälineet ja lääkkeet ovat mahdollistaneet taitaville lääkäreille työkaluja, joita entisinä aikoina olisi pidetty yli-inhimillisinä. Tosin nykyaikaisen lääketieteen vanhimmatkin saavutukset olisivat näyttäytyneet ennen noituutena tai jonakin muuna vastaavana keinona. Monet nykyään itsestään selvinä pidetyistä keinoista ovat myös verrattain uusia. Esimerkiksi Penisilliinit ovat olleet käytössä alle sadan vuoden ajan. Osaatko kuvitella maailmaa ilman Antibiootteja? Ajan jatkuessa yhä ihmeellisemmät hoidot, lääkkeet ja taidot tulevat pelastamaan ihmishenkiä, parantamaan elämänlaatua ja ehkä hävittämään yhä useampia sairauksia kokonaan.

Mutta entä kun mitään hoitokeinoa ei enää ole? Tähän tilanteeseen ajaudutaan aina välillä. Omistankin tämän viimeisen sisätautien harjoittelua käsittelevän päivityksen aiheelle. Tietystä raskaudesta huolimatta pidin tätä osaa osaston työstä ehdottomasti harjoittelun mielenkiintoisimpana osana. Tämä olikin ”meillä” erityisosaamista.

Kuva kirjasta Palliatiivinen hoito. (Vainio, A., Hietanen, P. & Hellberg, G. (1998). Palliatiivinen hoito. Helsinki: Duodecim.)

Puhutaan Palliatiivisesta hoidosta. Siihen siirrytään siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtavaan sairauteen ei voida enää vaikuttaa. Vaikuttaminen tarkoittaa sekä parantavan hoidon puuttumista, että kyvyttömyyttä aktiivisesti hidastaa sairauden etenemistä. Yleinen palliatiiviseen hoitolinjaan siirtymisen syy ovat erilaiset syöpätaudit. Myös munuais-, keuho-, sydän- ja neurologisissa sairauksissa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen on tyypillistä. Syy saattaa olla vaikkapa syöpäsairauden aggressiivisuus, kasvaimen sijainti tai elinsiirron estävä yleistila. 

Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen ei ole kytketty automaattisesti elämän loppumiseen. Jotkut palliatiiviset potilaat voivat elää kuukausia tai jopa vuosia. Kyse on ennen kaikkea hoitolinjan ja hoitomahdollisuuksien toteamisesta. Puhutaankin oireenmukaisesta hoidosta. Tänä aikana mahdollisesti puhkeavia muita sairauksia pyritään hoitamaan ja parantamaan normaalista. Toki palliatiiviseen hoitolinjaan siirryttäessä potilas tekee tavallisesti hoitoa rajaavia päätöksiä. Esimerkiksi elvytyskielto on melkeinpä poikkeuksetta voimassa. Kaiken hoidon tarkoituksena on ylläpitää elämän laatua jäljellä olevana aikana. Oleellisena tähän kuuluu kivuttomuus.

Juuri kivunhoidollisista syistä palliatiiviset potilaat usein saapuvat osastolle. Perussairaus on edennyt tavalla, joka on tehnyt olemassa olevan lääkityksen riittämättömäksi. Samalla yleistila on voinut huonontua eikä sen lopullista tilaa voida arvioida ennen kuin kipulääkitys on saatu uudelleen riittävälle tasolle. Kipulääkkeiden rinnalla kulkee usein pahoinvointilääke sillä perussairauden lisäksi tietyn rajan ylittäneet kipulääkkeetkin aiheuttavat pahoinvointia. Samoin kipulääkkeiden lisääntyessä vatsa ja suolisto joutuvat koville. Vatsa saa omat suojalääkkeensä ja suoliston toimintaa autetaan omillaan. Hyvin usein potilas pääsee palaamaan kotiinsa muutamien päivien jälkeen. 

Palliatiiviset potilaat ovat palliatiivisen poliklinikan asiakkaita. Tämä kontakti heille on luotu hoitolinjaan siirtymisen jälkeen. Poliklinikan hoitajat pitävät yhteyttä kotiin ja tekevät tarvittaessa kotikäyntejä. Tarkoitus on tukea yhdessä kotihoidon ja kotisairaalan kanssa kotona pärjäämistä. Useimmat potilaat kun tahtovat olla kotona mahdollisimman pitkään ja kenties loppuun saakka. Säästy yhteiskunnalla on myös huomattavaa sairassijojen tarpeen vähetessä. Kuitenkaan potilaita ei hylätä kotiin. Kaiken muun lisäksi heille myönnetään osastolta niin sanottu lupapaikka. Se tarkoittaa, että he saavat milloin tahansa palata suoraan osastolle, jos perussairauden vuoksi vointiin ja sitä myötä kotona pärjäämiseen tulee muutoksia. Käytännön syistä puhelinsoitto osastolle toki on tehtävä mutta kuitenkaan lupapaikkalainen ei joudu kulkemaan päivystyksen kautta. Muiden kuin perussairautta koskevien tilanteiden osalta hoitoon hakeutuminen tapahtuu normaalisti. Joskus tämä aiheuttaa tilanteita, joissa potilas hakeutuu osastolle syystä, johon lupapaikka ei varsinaisesti oikeuta. Puhelimessa kerrottu, kun ei aina olekaan vastannut totuutta. Toki käytännössä potilas pyritään ottamaan osastolle aina tämän sitä pyytäessä. Kapasiteetti aiheuttaa kuitenkin tarpeen yrittää tehdä joitakin rajauksia. Käytännössä lupapaikka kuitenkin tarkoittaa nimenomaan lupaa tulla. Termissä on taitava psykologinen tekijä. Juuri tuon luvan turvin moni uskaltaa siirtyä kotiin.

Usein elämän loppuvaiheita käsittelevissä keskusteluissa nostetaan esiin kivun pelko. Sitä ei haluttaisi joutua kokemaan. Pelko onkin aiheellinen. Kivun kanssa on raskasta elää ja vaikea kuolla. Samalla pelko on myös turha. Palliatiiviset potilaat saavat kipulääkkeitä käytännössä rajoituksetta. Annostukselle on vain kaksi rajoittavaa tekijää. Toinen on lääkkeen vasteaika. Ennen edellisen annoksen vaikutusten alkamista, uutta annosta ei haluta antaa tai suositella ottamaan. Toinen tekijä on perussairauden edetessä muuttuva kiputilanne. Kuten sanottu, juuri tästä syystä usein potilaat tulevat lyhyille osastojaksoille. Kuitenkin kipulääkkeiden kanssa lääkärit ovat hyvin ymmärtäväisiä ja ainakin omalla osastollani hoitajat kyselemättä ja kiireesti antavat ylimääräisiä (alan kielessä Tarvittassa. Säännölliset lääkkeet ovat Jatkuvia) lääkkeitä aina kun lääkärin ohje suinkin niitä sallii.

Perussairauden edetessä suun kautta annettava lääkehoito muuttuu lopulta riittämättömäksi. Silloin kaivetaan esiin osaston erikoisuus: kipupumppu. Niitä kaikki sairaanhoitajat eivät ole koskaan nähneet mutta palliatiivisessa hoidossa se on perustyökaluja. Niitä lähtee potilaiden mukana myös kotiin. Kipupumppu kanyloidaan kiinni potilaan rasvakudokseen olkavarressa tai rinnassa. Pumppu alkaa pumpata vahvaa opioidia lääkärin määräämällä annostuksella.  Annostusta nostetaan etupainoisesti. Silloin vältetään aiemmin annostelluissa kipulääkkeissä mahdollisesti tulleet vaikeudet annoksen koon suhteen. Systeemiin on sisäänrakennettu potilaan kivun hallintaa helpottava mekanismi. Kipupumpussa on oma nappinsa ylimääräisen annoksen antamista varten. Tämän boluksen koko on myös lääkärin määräämä. Näin potilas, omainen tai hoitaja (osaston hoitajat ovat koulutetut tunnistamaan kiputiloja myös kommunikoimattomasta potilaasta esimerkiksi pesujen yhteydessä) voi antaa tämän lisäannoksen kipukohtauksen iskiessä tai kipujen muuten lisääntyessä. Lisäannoksen nappi on ainoa, jota laitteessa voidaan normaalitilanteessa käyttää. Tuo nappi on myös aikalukittu niin ettei yliannostusta voi antaa. Kuitenkin jatkuvan lääkkeen kanssa lisäannos yleensä riittää. Otettujen lisäannosten määrää seurataan ja niiden perusteella lääkäri osaa määrätä perusannostuksen noston ajoissa. Lukuisat päivittäiset lisäannokset, kun kertovat siitä, että perusannos ei riitä. Samoin jos lisäannoksia on yritetty ottaa useita kertoja edellisestä seuranneen lukitusajan sisällä, tullaan annostusta tarkastamaan. Usein yritetyt lisäannokset kertovat sairaanhoitajille tarpeesta tarkistaa pumpun toiminta tai kanylointiyhteys mahdollisten häiriöiden varalta. Viiden viikon rajallisella kokemuksella en havainnut yhdenkään pumppupotilaan joutuneen yrittämään turhaan lisäannosten ottoa. Vaikka pumppujen annostuksia jouduttiin ajoittain korottamaan, toteutui tuona aikana kymmenien potilaiden kohdalla kipulääkitys varsin hyvin. Tämä oli kaiketi pumpun ja sen lisäannosten seurantaan perustuvan mekanismin ansiota. 

Jos kipua ei saada jostakin syystä hallintaan, ei lääkärien keinovalikoima lopu. Osastolla voidaan käyttää leikkaussaleissa käytettäviä anesteetteja – siis nukutuslääkkeitä. Silloin potilas nukutetaan kipujen ulottumattomiin. Toimenpide ei hidasta, eikä edistä yleissairauden kulkua. Tätä palliatiivista sedaatiota käytetään varsin harvoin mutta se on aina mainittu mahdollisuus. Ilmeisesti toimi liittyy useammin pikemminkin potilaan ahdistukseen kuin varsinaiseen kipuun. Tällöin lääkärinkin ensin ehdottama hoito on ahdistuslääkkeisiin yhdistetty keskusteluapua. Palliatiivisen hoitolinjauksen potilaat yleensä ovat motivoituneita käsittelemään elämänsä asiat läheistensä kanssa tai sisäisesti. Palliatiivisen sedaation tarve on kuulemma suurempi lyhyissä kuin pitkissä hoitosuhteissa. Tämä ei perustu tutkimustietoon mutta hoitajalinnut puhuvat tällaisia. 

Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on saattohoitovaihe. Silloin oletettu elinaika on päiviä tai korkeintaan viikkoja. Usein kyseessä on palliatiivisen asiakkuuden aikana tajuntaan piirtynyt, väistämätön, vaihe. Joskus aggressiivinen syöpä tai muu raju muutos voi tuottaa tilanteen, jossa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen alkaa saattohoitokeskustelulla. Tällainen tilanne on ymmärrettävästi potilaalle ja omaisille järisyttävä, vaikka voinnin kehitys on saattanut kyllä synnyttää todenmukaisia aavistuksia tilanteesta. Keskustelut käy aina lääkäri.

Saattohoitovaiheessakin potilas voi olla kotona tai osastolla. Kuten palliatiivisten potilaiden kanssa yleensäkin, myös saattohoitopotilaiden vointi saattaa vaihdella huomattavasti. Toki yleiskunto on usein varsin huono mutta joskus poikkeuksiakin on. Osa perussairauksista on luonteeltaan sellaisia, että ne etenevät pitkään salakavalasti ja tiettyyn vaiheeseen päästyään iskevät rajusti. Juuri tästä syystä palliatiiviset potilaat voivat elää kotona pitkiäkin aikoja tarvitsematta sairaalahoitoa.

Saattohoitopäätös on potilaan, omaisten ja lääkärin käymän keskustelun tulos. Ehkä huomasit, että kivun hoidosta kertoessani pyrin antamaan siitä varsin positiivisen kuvan. Olen aidosti sitä mieltä. Sen vuoksi kovin monen ei tarvitse kärsiä. Suurempaa kärsimystä aiheuttavat pienen kokemukseni ja kuulemani mukaan liian pitkään viipyneet saattohoitopäätökset. Riski tällaiseen tilanteeseen kasvaa, jos potilas on tiedottomassa tilanteessa ja omaisten keskuudessa ei synny selvyyttä tai ainakaan yksimielisyyttä tilanteesta. Tällöin oireenmukaisen hoidon lisäksi parantavien hoitojen suorittamista jatketaan joskus pitkäänkin. Se tarkoittaa paljon tutkimuksia, toimenpiteitä, verikokeita ja paljon muutakin sellaista mihin liittyy potilaan liikuttelua ja pistämistä. Tämä aiheuttaa usein kipua, joka on oikeastaan tarpeetonta. Suuri yksittäinen tekijä venyneessä saattohoitopäätöksessä on nesteytyksen jatkuminen liian pitkään. Huonossa yleiskunnossa oleva potilas kun tarvitsee usein suonensisäistä nesteytystä. Loppuun kulunut elimistö ei kuitenkaan tarvitse tai edes voi ottaa vastaan tätä nesteytystä. Neste vuotaa ohi verenkierron elimistöön aiheuttaen turvotusta ja kovin usein tuo neste kertyy potilaan keuhkoihin. Liian pitkään jatkuneen nesteytyksen tunnistaa hyvin vaikean kuuloisesti korisevasta ja rohisevasta hengityksestä. Itsekin olen tällaisen potilaan hengitysteitä ollut imemässä avoimemmiksi. Sama uudelleen jopa vartin välein. Kuitenkaan nesteytystä ei voida lopettaa niin kauan kuin omaiset sitä vaativat. Usein hoitojen jatkaminen hiuksen hienosti pitää potilaan elossa mutta samalla antaa sairaudelle jatkuvasti aikaa tehdä tuosta venyvästä ajasta kurjempaa ja kurjempaa. Hoidot kääntyvät potilasta vastaan.

Saattohoitopäätökseen kuuluu potilaan jäljellä olevan elämän rauhoittaminen. Suonensisäinen nesteytys lopetetaan juuri edellä kuvatusta syystä. Kokeet, turhat toimenpiteet ja mittaukset lopetetaan, jottei potilasta turhaan liikuteltaisi tai häirittäisi. Jos potilas kykenee, suun kautta annetaan edelleen sen verran ravintoa kuin hän pystyy ottamaan. Toki tässä vaiheessa ravinnon tarve on hyvin alhainen. Oleellisiksi asioiksi muuttuvat riittävä kivunhoito ja sen mahdollisesti tuoman pahoinvoinnin hallinta. Happea annetaan hengenahdistuksen avuksi ja suun hoito muuttuu lähes joka käynnillä toistettavaksi työksi. Tietyssä vaiheessa potilas, kun alkaa hengittämään ainoastaan suun kautta pää tyynyllä hieman takakenoon retkahtaneena. Unesta hengityksen kuivettaman suun kanssa ehkä heränneenä voit kuvitella miten päiviä jatkuvassa tilanteessa suun limakalvot ovat vaarassa ilman toistuvaa kostutusta. Muuta hoitoa, kuten antibiootteja annetaan jos niillä voidaan vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi kivun määrään. Saattohoitopotilaan omaisille ei ole vierailuaikoja ja omaisten ollessa poissa, hoitajat käyvät huoneessa mahdollisimman usein. Ihannemaailmassa saattohoitopäätös aktivoisi aina saattohoitajan tätä yhtä potilasta kohden. Siis ylimääräisen hoitajan työvuoroon, ettei potilaan tarvitsisi olla yksin pitkiä aikoja. Tällaisesta jonakin yönä haaveilin ja vuorossa olleet olivat samaa mieltä. Kuitenkin uskon näille osastoille hiljalleen valikoituvat niitä työntekijöitä, jotka eivät kiirehdi huoneista turhaan pois. Omaisillekin on mukavampi sanoa sitten, miten usein huoneessa oli oltu. Parhaassa tapauksessa lepäämään lähtenyttä omaista korvasi viime henkäyksellä hoitaja ihan kädestä pitäen. Saattohoitoa enemmän kokeneet kertoivat sellaisenkin erikoisuuden, että verrattain usein potilas kuolee juuri silloin kun pitkään vierellä ollut omainen lähtee ihan vain hetkeksi levähtämään. Hoitajat puhuvat ihmisen tahdosta sinnitellä toisten vuoksi. Omaisen poistuessa jokin tajunnassa myöntää luvan antaa periksi.

Saattohoitoon kuuluu oleellisesti omaistenkin hoitaminen. Siihen kuuluu tuo mainittu vierailuaikojen puuttuminen. Samoin omaiselle pyritään asiaa jatkuvasti selittämään ja tätä valmistamaan tulevaan. Saattohoitokeskusteluissa kuulin lääkärin aina tarjoavan mahdollisuutta henkiseen tai hengelliseen apuun – siis pappia tai psykologia. Saattohoito jatkuu myös kuoleman jälkeen. Omaisille tarjotaan mahdollisuutta osallistua vainajanlaittoon ja tietyn ajan kuluttua kuolemasta palliatiivisen poliklinikan hoitaja soittaa kotiin. 

Vaunun lähtiessä kohti obduktiota huoneessa vallitsee hetken rauha, joka kertoo yhden tien tulleen kuljetuksi loppuun. Sitten siivooja käy omaan työhönsä ja pian huone ottaa vastaan uuden potilaansa. Taukohuoneen oven vieressä potilashuoneesta tuotu sähkökynttilä palaa lyhdyssään vielä hetken. Ikkunaan teipatut omaisten lähettämät kortit kertovat hyvin tehdystä työstä monien viimeisten päivien aikana.

Pastoriudensa tulevaisuutta pohtivan hoitajan mieleen nousevat saatellessa usein sanat tulevasta: ”Eikä kipua ole enää oleva.” Se on pakko olla hyvä paikka.

Julkaistu

116# Harjoittelu tuli uniin.

Opintojen alkuvaiheessa meitä opetettiin hengittämään. Tai ei ehkä opetettu mutta kehotettiin muistamaan tuo tärkeä työ kaikissa tilanteissa. Opettajamme muistuttivat, että tulemme näkemään paljon sellaista, mikä saattaa jännittää mielemme kireälle ja ilman kiertokin saattaa siinä ihan kuin lamaantua. Neuvo oli, että välillä jotakin tehdessä tai katsellessa, pitää ihan tietoisesti ajatella hengittämään pitkiä ja rauhallisia huokauksia. 

Tähän samaan neuvoon yhdistettiin varpaille nouseminen. Tarkoituksena ei ollut tehdä meistä baletin harrastajia vaan pikemminkin estää opiskelijoita tuupertumasta milloin minnekin hoitoympäristöihin. Voit vaikka kokeilla tätä. Kun seisovilla jaloillaan lähtee hieman varvistelemaan, veri pumppautuu jo muutamalla toistolla kummasti eteenpäin. Hengityksen ja varpaille nousemisen yhdistelmä toimii varmasti kaikille jännittyneille ja jaloillaan oleville ensiavuksi. Hengityksen unohtaminen ja verenkierron hidastuminen taas altistaa tajunnan tason alenemisille. Varsinkin kun nämä yhdistyvät johonkin muuhun mieltä kuohuttavaan.

En ole pyörtynyt. Enkä tuntenut kauhistusta tai ällötystä. Kuitenkin sisätautien harjoittelussa olen ymmärtänyt, että nämä neuvot olivat syntyneet ihan todellisista havainnoista. Aikojen saatossa moni hoitajaopiskelija on varmasti kokenut pientä heikkoutta silmien edessä avautuvien näkyjen edessä. Perushoidon harjoitteluun verrattuna nähtävää on nyt ollut enemmän. Perushoidossa kyse oli lähinnä erilaisista eritteistä ja ani harvoin edes haavoista. 

Sisätaudeilla haavoja ja eri tyyppisiä haavoja on tullut paljon vastaan. On märkiä haavoja ja on kuivia haavoja. On (verta) vuotavia haavoja ja syviä haavoja haavoja. On haavoja siellä ja ompa täälläkin. On neuloja, on kanyyleja, suolistoavanteita ja nesteen poistoletkuja. On kudosnesteitä, limaa ja ihan rehellistä mätää.

Rapsutellessani vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa kellertävää katetta pois suuresta haavasta, tunsin kyllä kiitollisuutta yläasteen kemian tunneilla kenties heikentyneestä hajuaistista. Kuitenkaan en tuntenut mitään erityistä inhoksi tunnistettavaa tunnetta. Enemmän vallalla oli tottumattoman pelko siitä, että rapsutanko liian syvälle ja otan tervettäkin kudosta pois. Lopettaessani huomasin asennon olleen huono ja hengitys varmasti oli ollut vähän huonoa haavan puoleen kumartuneena. Voin hyvinkin kuvitella, että joku tai itsekin erilaisessa tilanteessa olisin ehkä joutunut hengittelemään tiuhempaan. 

Ja onhan harjoittelussa paljon sellaista, mistä jotkut ovat kuulemma nähneet painajaisiakin. Ruumiskylmiö eri kokoisine vieraineen tai siirtoa varten valmisteltavan vainajan kasvot ovat useammasta suusta kuultua kokemuksia, jota ovat aikansa piinanneet. Jollekin voi ottaa koville kohdata sitä kipua, surua ja ahdistusta mitä sairaalassa liikkuu paljon ennen kuoleman koittamista. Lääkärin kanssa keskustellessani huomasin, että tähän ympäristöön sovin hyvin. Ei niinkään aiemman koulutuksen mutta kylläkin kokemuksen perusteella olen muotoutunut tällaisten tunteiden sekaan solahtavaksi. En itse liikaa hämmenny tai pelästy ympärillä vellovaa. Nyt lukuisissa saattohoitokeskusteluissa mukana seuranneena voisin kuvitella olevani ihan hyvä sellaisessa työssä. Varsinaisesti näiden keskusteluiden käyminen kuuluu lääkäreille ja sairaanhoitaja jatkaa sitten enemmän käytännöllisistä järjestelyistä. Mutta hoidon ohessa hoitajat saavat olla monta kertaa sekä korvina, että suuna.  Osasto onkin täynnä taitavia ja oikealla tavalla tottuneita ammattilaisia.

Exitus on ovela sana. Se ei soita kelloja samalla tavalla kuin se K:lla alkava. Poistumisesta kuitenkin kyse. Lähtövaatteiden määrä hyllyllä kuvastanee käyttöastetta.

– Isoäiti, miksi sinulle on noin suuret korvat, kyseli punahilkka. Vanhoissa töissäni kasvatin minäkin sellaiset. Vaikka pastori on ensisijaisesti puhetyöläinen, tarvitsee hän paljon korviakin. Sellaisiakin, jotka kestävät kuulla tyynesti ja kärsivällisesti sen mitä kukaan ei halua tai saisi sanoa. Isoista korvista on hyötyä myös sairaaloiden maailmassa. Samoin silmistä. Huomaan uskaltavani nähdä kivuliaan tai sekavan potilaan lävitse ja osaan välillä omaisellekin selittää, miten nyt on näkyvissä enemmän sairaus ja rakas on joutunut enemmän kuin piiloon. En ajattele pakenevani kun huomaan potilaassa hengityskatkoksia tai liikoja mieti itseäni, kun puen toista viimeisiin pukuihin. Samalla olen huomannut ilokseni, etten edelleenkään ole kehittänyt tuntoihini non-stick teflonia. On olemassa niitäkin, jotka ovat täysin sokeita kaikille tunteille ja varsinkin negatiivisille. Heitä eivät paljoa toisten murheet paina mutta siksi he eivät voi auttaa niitä kantamaankaan. Tunnen kyllä, mutta en liikaa tai en itseäni rasittavalla tavalla. Tätä puntaroiden olen huomannut olevani jollakin tavalla hyvässä tasapainossa. Onko se merkki voimien lisääntymisestä ylipäätään?

Muutamiin uniin osaston meno on kuitenkin tullut. Pari unta on ollut uuden ympäristön tuomaa tyypillisen sekavaa näkymää, jossa jollakin tavalla kulkevat mukana harjoittelun arki. Tämän tyyppisissä unissa on usein paljon siirtymistä mutta perille pääsemättömyyden tunne. Samoin niissä yleensä paljon etsitään mutta ei löydetä. Ne jäivät ensimmäiselle harjoitteluviikolle, kun tilanteeseen paremmin tottui. 

Kuitenkin eräänä yönä löysin itseni taas yhdestä saattohoitokeskustelusta. Siinä en ollut seuraamassa oven pielessä enkä kurkkimassa olan yli tietokoneelle tehtäviä merkintöjä. Kuten uniin aina joskus sekoittuu, olin keskustelun aikana vuoteessa. Nykimässä peittoa hieman hankalasti ylemmäs. Olin keskustelun kohdehenkilö. Siinä minulle kerrottiin kaikki se, mitä olin kuullut kerrottavan muille. Olo oli yllättynyt. Mutta hyvä. Ei annettu vaatimuksia eikä kyselty osaamista. Kehotettiin vain olemaan ja pyytämään kaikkea tarvittavaa. Oli mukava vain levätä. Merkki siitä, että harjoittelu kuitenkin kuormittaa?  

Julkaistu

114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

Julkaistu

107# On ollut kaikenlaista vaivaa

Aila-myrsky iski liikuntapaikalle.

Miten sinulle käy, jos joku toinen alkaa kertoman omista vaivoistaan? Tai entä jos syystä tai toisesta törmäät sairauden oirekuvauksiin netissä. Oletko löytänyt silloin itseltäsi sitä sun tätä vaivaa? Tämä on ollut itselleni arkea syyskuun aikana. 

Syksyn ensimmäiset viikot ovat olleet kiireisiä. Sisätautien, kirurgian ja Farmakologian kokeisiin valmistautuminen on tarkoittanut kurssien omien suositusten mukaan yli 120 tunnin verran itsenäistä työskentelyä. Se on ollut kolmeen viikkoon melkoinen suoritus. Viisaat ja ahkerat aloittivat kokeisiin valmistautumisen jo elokuun puolella. Me toiset koitimme olla sitäkin ahkerampia syyskuun puolella.

Kiireen lisäksi kokeisiin valmistautuminen on tuonut mukanaan monenlaista vaivaa. Näin erityisesti kirurgian ja sisätautien kurssilla. Tautiryhmät, vammat, oireet ja hoidot ovat pyörineet päässä tiiviisti. Olkapään vammoja opiskellessa oma jäykkänä ollut olkapää alkoi kihelmöimään ihan eri tavalla. Samoin on löytynyt tuntemuksia kehon sisä- ja ulkopuolelta aina sen mukaan, mitä oireita tietokoneen näytöllä on vilissyt. 

Ja jos oireita lukiessa on kihelmöinyt, on pään sisällä vilissyt. Kolme viikkoa ei ollut mitenkään liikaa opetella satakuntaa sairaus- tai vammaryhmää, satoja eri lääkeaineita sekä lääkehoidon yleistä teoriaa. Ihmettelimme luokan kesken hieman verkkokokeiden ajoitusta. Lääkehoidon suhteen se oli selvempää. Koko kurssi on kokeen myötä nyt suoritettu. Kaikkea ei ole opittu mutta opintojen jatkuessa moni asia noussee mieleen melkein tuttuna. Sisätautien ja kirurgian kurssit jatkuvat vielä. Kirurgiassa on käyty läpi hyvin käytännöllisiä asioita hoitajan roolista ja työnkuvasta leikkauspotilaan hoitoprosessiin liittyen. Kirurgista hoitoa vaativien sairauksien ja vammojen opiskelu toimii siinä kaiketi hyvänä pohjana. Sen sijaan sisätautien kurssilla on käyty läpi sisätauteja. Siis samoja sairauksia ja hoitoja, joita verkkokurssilla yritettiin kovasti päntätä päähän. Tietenkin kertaus on hyvä opettaja ja moni asia tulee tälläkin kurssilla vastaan nyt tuttuna. Mutta hieman ihmettelemme tätä järjestystä. Kolme laajaa koetta kolmessa viikossa oli tuhdisti. 

2/3. Niin menivät omat kokeeni. Sisätaudit odottavat sitten uusintaa joskus ensi vuonna. Pääsin kokeista lävitse ne, joihin ehdin lukea. Sisätauteja lähdin yrittämään jo melkein tuurin voimalla. Ja yhden päivän opiskeluilla. Perjantaina suoritettu edellinen koe ei antanut paljoa mahdollisuuksia lähestyä sunnuntai-iltana sulkeutuvaa verkkosuoritusta. Ahkerat aloittivat kesällä. Kuitenkin tietyssä mielessä tulos oli paras mahdollinen. Kun sisätaudit tulevat verkossa uusittavaksi, on koulussa pyörivän kurssin opetus edennyt pitkälle ja asiat ovat tulleet tutummiksi. Syksyn harjoittelu nostaa varmasti myös sekä tietoja ja opiskelumotivaatiota. Nyt vain aika ei riittänyt. On myös todettava, että nämä verkkokokeet eivät ole mitään helppoja. Vaikka koetyyppi on monivalintakysymyksiin vastaamista, ovat vaihtoehdot hyvin taitavasti ja sekaantumista aiheuttavasti rakennettuja. Usein kysymykset käskevät valitsemaan myös kaikki oikeat vaihtoehdot. Aiheet täytyy todella osata. Meistä tulee vuoden aikana taitavia!

Kokeisiin lukiessa siis kihelmöi oirekuvien äärellä. Tieto suhisi siirtyessään täyttämään pään sopukoita. Kokeista selviytyminen synnytti iloa ja sisätautien koe ehkä ei. Näitä opiskellessa syntyi myös muuta. Syntyi tietoisuus omasta hauraudesta. Kun pänttäsi kappale toisensa perään eri vaivojen esiintyvyyttä väestössä, ikäryhmissä ja sukupuolissa ei voinut olla miettimättä omia mahdollisuuksiaan välttää näitä. Näin varhaiskeski-iän kynnykselle olen saanut olla terve. Kuten todistettu, hyvin tavallinen ikäiseni. Kuitenkin jokaisena päivänä kortit niin sanotusti huononevat pakassa. Vaikka yrittää vältellä hyvin yleistä riskitekijöiden paria: alkoholia ja varsinkin tupakkaa, pelkkä ikä nostaa jatkuvasti sairauksien puhkeamisen mahdollisuutta ja myös vammojen todennäköisyyttä. Urheillessa on jo joutunut huomaamaan todeksi palautumisen haasteet. Tai ehkä treenaan nykyään kovempaa kuin ennen! 

Sairauksien äärellä jouduin väistämättä miettimään omaa sukuani ja sen muodostamaa rasitetta. Tilanne on kaksijakoinen. Perimän puolesta voinen odottaa pitkää ja tervettä ikääntymistä vähillä lääkkeillä tai jopa ilman. Todennäköisesti aika vain loppuu sitten nopeasti sydäntapahtumaan. Nykyään niitäkin ennakoidaan, löydetään ja hoidetaan erittäin onnistuneesti. Ennen ei. Pienellä syysreissullani autoilin (kirurgiaa kuunnellen) esi-isien mailla ja pysähdyin matkan varrella etsimään isovanhempien hautoja. Laskin kivistä vuodet yli kuudenkymmenen. Niitä ei ollut montaa. 

Olen jäänyt lähiaikoina kiinni elintarvikepakkausten tuoteselosteiden tuijottelusta. Ensi kertaa sitten esikoisen kiinteille opettelun olen alkanut tutkimaan leivistä ja vähän kaikesta suolan määrää. Ja muidenkin aineiden. Lautasta ja vatsaa täyttäessä viisaus on yhä motivoinut yritystä elää hyvin. Samaan aikaan lenkit ovat pidentyneet, ruumiin yritys kasvanut ja huoltokin saanut tilaa. Terveys ei ole itsestäänselvyys. Se on ihmeellinen lahja, jota ei ole hyvä tuhlata. Sen eteen kannattaa nähdä vaivaa, vaikka se kerran pettäisikin. Estää sitä täällä ajassa ei voi. Mutta viivyttää kuitenkin.

Julkaistu

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.   

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja. 

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle. 

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

Ei kasvanut ruoho. Mutta muuten olen jopa innostunut siitä miten pääsin taas askartelemaan. Vaihtuvissa yksityiskohdissa riitti lapsille tutkittavaa. Samoin pääsiäisaamun pääsiäismunissa.
Julkaistu

66# Vainajan hoitotyö

– Kuinka moni on nähnyt vainajan? 

Sata vuotta sitten jokainen olisi nostanut käden. Sata vuotta sitten sairaanhoitajakoulussa ei varmaan olisi moista edes kysytty. Silloin elettiin vielä maailmassa, jossa laajojen rokotusohjelmien vaikutukset eivät olleet vielä saavuttaneet nykyistä tasoaan. Vaikka monet rokkotaudit oli jo hävitetty, riehuivat toiset taudit yhä vapaina. Polio, tuberkuloosi ja vaikkapa kurkkumätä kiersivät siellä täällä. Suvuissa ei tarvitse kaivaa kovin pitkälle, että löytyy tarinoita kotiseuduilla tyhjentyneistä taloista ja pienentyneistä perheistä. Sata vuotta sitten espanjantauti toi oman lisänsä aikalaisten kokemusmaailmaan. Kuolema oli ei jokapäiväinen, mutta kuitenkin varsin usein tavattu vieras.

Nykyään asia on toisin. Hyvä niin. Ainakin meillä Suomessa ja laajasti kehittyneessä maailmassa kuolemaa ja kuolleita ei juuri nähdä. Kotona kuollaan vain poikkeustapauksissa. Muuten ollaan erilaisissa laitoksissa. Vainajaa ei pestä vanhan kansan tapaan omassa saunassa eikä säilytetä riihessä tai kellarissa. Usein joku toinen hoitaa kaikki nämä vaiheet. Samaan aikaan eliniän odote on korkea. Se tarkoittaa, että kuolema on siirtynyt korkeisiin ikävuosiin. Kaikki muu nähdään poikkeuksena. Jonakin sellaisena, jota ihan syystä ei osaa odottaa lähelleen osuvaksi. Ei ole ollenkaan huono asia, että kuolema ei ole osa arkitodellisuuttamme. Samalla sen katoaminen piiloon ja pimentoon on tuonut mukanaan erilaisen ongelman. Kun harjoitusta on vaikea saada, on kuolemaan vaikeampi suhtautua, kun se sitten jossain näyttäytyy. Kuolema on muutamien erikoisammattilaisten ja elämässään poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneiden tuttava. Pakko myöntää. En minäkään ole kuoleman kanssa ollut tekemisissä. En muuten kuin työn puolesta. 

Oli siis alkamassa vainajan hoitotyön tai vainajan laiton tunti. Vastauksena opettajan kysymykseen melkein kaikkien kädet kuitenkin nousivat. Oliko kyse pienryhmän sisäisestä sattumasta vai alalle hakeutumisen salaisista taustatekijöistä? Toki mukana oli työelämässä toimineita lähihoitajia. Osalle tunti ei sisältänyt mitään uutta asiaa.

Vainajan hoitotyö on teknisesti helppo toimenpide. Se opetellaan näin ensimmäisenä vuonna ennen harjoittelua. Nimensä mukaisesti tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, jotka tehdään potilaan kuoltua. Vaikka nytkin puhuttiin väistämättä hieman kuolemaa edeltävästä hoidosta, opetetaan tämä paljon vaativampi hoitotyön osa-alue vasta myöhemmin. 

Rauha ja kunnioitus olivat tunnin pääteemoja. Tämä korostui sekä kuolevan että vainajan hoidon suhteen. Yhden hengen huone – aina. Omaisten mahdollisuus yöpyä huoneessa. Lisätyövoiman kutsuminen töihin, että kuolevan luona voidaan olla. Hoitotyön ohjeena meille annettiin teesi: kenenkään ei tarvitse kuolla yksin.

Mutta tässä vaiheessa saatiin ryhmämme hiljaiseksi. Tai ainakin olisi riski saada luokka hiljaiseksi, jos paikalla ei olisi ollut pastorin kenkiä kuluttanut opiskelija. Yhtenä ohjeistettuna toimenpiteenä oli henkisen tai hengellisen avun tarjoaminen kuolevalle tai omaiselle. Tähän kuului psykologin, pastorin tai muun hengellisen henkilön paikalle kutsuminen. Ohjeen mukaan tämän mahdollisuuden tarjoaminen kuuluu hoitajalle, koska aina tätä mahdollisuutta ei muuten tiedetä tai muisteta. Samoin tässä vaiheessa ohjeena on tuoda huoneeseen virsikirja ja Raamattu. Paitsi jos tiedetään potilaan vakaumuksen olevan kristillisen uskon vastainen. Jälkikäteen lähihoitajamme totesivat tämän olevan usein toisinpäin. Kirjat tuodaan, jos tiedetään potilaalla olevan kristillinen vakaumus. Ryhmän hiljentäminen tapahtui kysymyksillä: Mitä te sitten lukisitte sieltä Raamatusta? Mitä te laulaisitte sieltä virsikirjasta? Tapani mukaisesti en tässäkään rynnännyt vastaamaan opettajan kysymyksiin mutta vanhalla ammattitaidolla annoin sitten muutaman ehdotuksen. Kristillisen vakaumuksen omaavalle ehdotin laulettavaksi virttä 243. Vaikka ensimmäisen säkeistön sanat voivat tuntua kurjilta, on virren kokonaiskertomus huima! Samaan tilanteeseen ehdotin luettavaksi Johanneksen evankeliumin luvusta 11 jakeesta 25 eteenpäin. Ylipäätään totesimme, että mikä tahansa tuttu virsi tai luettava kohta on sopiva. 

Ruokapöydässä puhuimme myöhemmin, että tämä lukemisen saatikka laulamisen vaatimus hoitajalle on aika suuri. Tässä kohtaa eletään murroksessa, jossa menneestä käsin on helppo nähdä mistä tämä hoitotyön kristillinen perinne tulee. Samaan aikaan voi nähdä, että se on monella tapaa myös mennyttä. Kaukana ovat nykyaikaisen sairaanhoitotyön alut diakonissalaitoksissa ja muissa kristillisissä sairaaloissa. Edelleen Diak kouluttaa diakonisen hoitotyön sairaanhoitajia mutta taitaa suurella osalle hoitajista hengellinen näkökulma olla kaukainen. Lohdutin ruokapöydässä ryhmäläisiä sanomalle, että todennäköisesti jos omaiset haluavat jotain laulettavan tai luettavan, he tekevät sen itse tai ovat kutsuneet paikalle jonkun omasta seurakunnastaan. Toinen hyvä vaihtoehto, jonka opettajakin mainitsi, on kutsua paikalle toinen hoitaja. Sellaisen, jolle kyseiset kirjat ovat tutumpia. Samalla varovasti motivoin valmistautumaan tilanteen varalle, jossa omaisia ei ole paikalla ja kuoleva pyytää lukemaan tai laulamaan jotakin. Joskus vuorossa ei ole ketään toista. 

Tarvikkeiden keräilyn vähentämiseksi hoitotyössä on kaikenlaisia valmiita pakkauksia. Miksipä ei siis tällaistakin.

Puhuttuamme tunnilla teoriat lävitse, kävimme käytännön harjoitukseen. Käytettävissä on Exitus-setti. Eli kuolema-pakkaus. Niitä löytyi koulun kaapistakin juuri oikea määrä. Moneen kertaan käytettyjä mutta oikeat artikkelit yhä sisältäviä. Puimme luokkamme nukkemaisille vainajille kertakäyttöpaidan, varmistimme eri keinoin kasvojen, silmien ja raajojen asettumisen siisteihin asentoihin. Lopuksi päälle asetettiin lakana, johon jälleen voidaan taitella ristinmuotoiset taitokset. Mahdollisuuksien mukaan omaisia voidaan kutsua mukaan tekemään näitä toimenpiteitä mutta siitä vastaa aina kaksi hoitajaa. Omaiselle osallistuminen voi olla henkisesti hoitava ja arvokas kokemus. Me olimme ihan tyytyväisiä siitä, että tämänkin sai kerran tehdä ilman oikeaa vainajaa ja varsinkin ilman sitä oikeaa omaista. Se tulee vaatimaan enemmän kuin tämän päivän tunnit. Teknisesti helppo. Henkisesti vaatii totuttelua.

Merkki menneestä maailmasta? Vai yhä kelvollinen välittämään toivoa viimeisen vihollisen edessä? Suurin osa meistä tullaan peittelemään näin (ristillä tai ilman) ennen kylmiöön siirtämistä.

Tiet kaikki kerran kulkee
porteille kirkkomaan,
ja hauta meidät sulkee
kätköönsä ajallaan.
Myös kädet uutterimmat
on kerran vaipuneet,
vain tuhkaa loistavimmat
on maineen seppeleet.

Vaan Herran seurakunta
ei heitä toivoaan,
on sille kuolo unta,
se kiittää surussaan.
Se tietää Vapahtajan
jo nousseen kuolleista.
Hän valmistanut majan
on meille taivaassa.

On maasta meidät luonut
Jumala jokaisen
ja Kristuksessa tuonut
jo uuden luomisen.
Kun täyttymystä ajan
soi taivaan pasuuna,
saa henki jälleen majan
kirkkaassa ruumiissa.


Iloita itkeissäänkin
toivossa sydän saa,
kun hautaan syvimpäänkin
jo aamu sarastaa.
Siis luota voimaan Herran
ja kiitä armoaan.
Tie haudan päättyy kerran
ikuiseen kunniaan.

VK 243

Julkaistu

26# Kuolevan kirje kotiin

Huomenna vietetään pyhäinpäivää. Populaarikulttuurissa ja marketin hyllyillä edessä on meksikolaisen kuolleiden päivään (dia de los muertos) tai iiriläisen halloween juhlaan viittaavat menot. Kaupallistamisen mahdollisuudet ilman muuta tukevat tätä tapaa viettää juhlapäivää. On paljon parempaa liiketoimintaa, myydä pukuja ja koristeita, kuin pelkkiä kynttilöitä. Aku Ankasta tutulla tavalla ehkä pian meilläkin lapset kiertävät keräämässä karkkia ovelta ovelle. On mukava yrittää voittaa kuoleman teemat, lyömällä ne leikiksi. Näin ehkä monet aikuisetkin ajattelevat moisesta. Tai ovatkohan ajatelleet enempää?

Kuitenkin kynttilöille on markkinarako. Monet niitä käyvät ostamassa ja sytyttämässä. Marraskuun pimeydessä kuljetaan laajasti kohti hautausmaita. Suomalaisessa perinteessä pyhäinpäivänä muistetaan rakkaita vainajia. Surun ja lohdutuksen teemat ovat vahvasti läsnä. Kristillisissä seurakunnissa saatetaan sytyttää kynttilöitä vuoden aikana kuolleiden muistoksi.

Kristillisessä teologiassa pyhäinpäivän sisältö ei pelkisty pelkkään suruun ja lohdutukseen. Toisin kuin meksikolaisessa kuolleiden päivässä, kristityt viettävät pyhäinpäivää elävien päivänä. Hautausmaiden kynttilämerien alkuperäinen perusviesti on tulevan ylösnousemuksen valon muistaminen. Kristillisessä kirkossa kynttilän valo muistuttaa tästä jo kastekynttilässä, jossa ihminen liitetään Kristukseen ja Hänen ylösnousemuselämäänsä.

Kristityt uskovat, että ainoastaan vainajien ruumis on mennyt hautaan. Sielu on jo siirtynyt iankaikkisuuteen ja siellä he odottavat ylösnousemuksen päivää ja iankaikkisen elämän varsinaista alkamista. Pyhäinpäivänä kristityt muistavat, että heidän kuolleensa eivät ole kuolleet vaan ainoastaan odottavat meistä elävistä erillään tulevaa maailmaa. Näin ollen kuolema ei ole lopullisesti erottanut eläviä kuolleista. Kristityt odottavat jälleennäkemistä rakkaittensa kanssa.

Tämä yhteys kristillisessä kirkossa nähdään tapahtuvan myös yli meidän muistimme rajojen. Pyhäinpäivänä muistamme niitäkin kristittyjä vainajia, joita emme itse ole koskaan tavanneet. Heitä muistetaan esimerkkinä ja rohkaisun antajana. Itselläni on tapana lueskella pyhäinpäivän tienoilla mummuni äidin kirjettä kotiinsa vuodelta 1939. Hän muistuttaa minua, ettei kuoleman edessä voi lyödä leikiksi, mutta sen edessä voi kyllä kestää.

”Diakonissalaitos kirurginen osasto Oulu perjantaina. 

Vaari hyvä ja myös kaikki minun lapseni. On raskasta ilmoittaa teille totuutta. Vaan tottapa te kestätte, kun minunki on täytynyt kestää. Tohtori Elovainio aikaisi vatsan minulta, eikä se ollut vaikeaa, kun nukuttivat minun. Tuo haava on kyllä kipeä ja vähän kuumetta. Vaan täällähän osataan hoitaa. Ruoka laukun suu korjattiin vain. Ruoka laukun senämässä on kasvi jota ei voi leikata ja suolistossa on kasvi jota ei voi leikata, muutoin kuin henki menee. Ja tuo viimeksi mainittu kasvi juuri vaivaa tuota selkää. Niin että jos minä eläisinki niin kauan vielä, että tuo haava paranee ja pääsen täältä pois, niin ei minun elämäni ole muuta kuin tuskaa vain ja enhän minä kauan elä, kun en täälläkään ole vielä syönyt muuta kun teetä ja kylmää vettä. Helsingissähän kuulus olevan semmoinen hoitola jotta sähköllä poltetaan kasvit, mitä ei voi leikata, vain siihen meillä ei ole varaa, enkä minä jaksa. Voi kun minä olen heikko. Jos minä en täältä hengissä palaa niin maksakaa Pekkalan Annalle neljäs osa kiloa voita ja 3 litraa kurnaalia. Ne tekee 7 mrk 25 penniä ja Taakkalan Lyytille on minun omituista velkaa 30 markkaa, että ne velat ei minun tuntoani vaivaaJa sitten te tytöt ja pojat huolehtikaa kaikin hyvin kärsivällisesti niistä pienemmistä, niin kauan kun he kaikki ovat isoja. Koittakaa täyttää heitän pieninmätki vaatimuksensa niin kuin minäkin olen koettanut, että eihe tuntisi itseään kovin orvoiksi. Ja sinä isä koita olla isä ja äiti lapsille. Ole kärsivällinen ja lempeä heile, että he eivät sinua pelkää, vaan kaikkine huolinensa tulevat sinun luoksesi, niin kun he ovat tulleet aina minunni luokse. Ja turvaa sinäki jumalaan. Et arvaa kuinka tuntuu hyvälle, kun tälle tilalle ihminen joutuu, niin kun on turva jumalassa. Välistä uskominen on ollut heikkoa, vain onpa jumala vahvistanut. En pelkää kuolemaa ollenkaan. Suurin suruni ja huoleni on kun lapseni jääpi ja sinä isä. Olisin tahtonut sinun rinnallasi taistella vanhaksi, olla sinulle apuna ja sitten vanhana kuolla yhessä. Vain tottapa se on Luoja näin määrännyt. Ja lapset kaikki elekää eläkö kovin hurjasti. Etenkää elekää uskon asiaa pilkkana pitäkö, ei ole leikkiä teitänkään kohtalla, kun joututte kuoleman portille. Onko Kaija ollut pahana ja luuleeko Anni että äiti taas tuopi pikku vauvan täältä. Jospa minä vielä niin kauan eläisin että pääsisin täältä kotiin. Että saisin nähtä vielä kaikki. Tästä tulee niin huonoa kun ei saa selältään liikkua, tuo haava on niin kipeä. Se on aivan sydän alasta napaan asti. Hetän pois kun niin väsyttää, kertokaa kaikille tutuille terveisiä. Vain olkaa te omaseni lämpimimmin tervehtitty. 

Näitä toherti

Äiti”

Hyvää pyhäinpäivää sinulle ylösnousemuksen odotuksessa ja iankaikkisen elämän toivossa!