71# Nyt se iski

Iski vähän lämpöäkin ja ehkä sekin vaikuttaa osaltaan muihin tunnelmiin.

Nyt se sitten iski. Olisi mahtavaa kirjoittaa olleensa Korona-kokeissa avaruuspukuisten sairaanhoitajien piirittämänä. Kuinka mahtavat jutut saisi kammottavasta taudista ja siitä, miten se koittelee vuoteen omaksi joutunutta. Herkistyneillä ruumiinosilla, kuumeharhoilla ja kivuilla saisi edes sympatiaa. Mutta mikään niistä ei iskenyt. Iski kyllästyminen.

Kun kaikki oli tehty, se tuli. Tein viimeisimmän valtavan kauppareissun siinä ajatuksessa, että jokaisena aamuna saattaa herätä nenä tukossa ja kykenemättömänä lähtemään ihmisten ilmoille. Hyllytin viimeiset tuotteet laajennetusta kotivarasta siivouskomeroon. Tarkistin ruokakaappien kanssa tulevien aikojen ruokalistan. Tein ruokien tilauspalveluun kauppalistan tulevaisuutta varten. Kyselin kuulumiset mummulasta, lupasin tehdä tarvittaessa huoltoajot ja annoin uhkauksien kera ohjeet varotoimista, jos kuitenkin pitää mennä nenäänsä jossain näyttämään. Kaivoin työpuhelimen esiin, latasin ja käynnistin sen ja pari tuntia istuin puhelimessa, kun oikein olimme arvanneet yhteydenottotarpeen kasvavan. Pidin sijaisenkin kanssa pitkät palaverit ja suunnitelmat tulevaisuudesta. Siivosin vessat ja imuroin pahimmat pölypaikat. Tein ties kuinka monetta kertaa ruokaa. Kyselin ystävien Korona-kuulumisia kotisuomesta ja Afrikasta asti. Istuin ruotsin etätunnilla ja tein tehtäviä. Palautin ammattikorkeakoulujen yhteisen verkkokurssin tehtävän etukäteen. Kuuntelin miljoonatta kertaa jonkin kieliset uutiset epidemiatilanteesta. Sitten en keksinyt enää mitään tehtävää.

Laajennetun kotivaran herkkuhyllyä. Näillä kestää sairastaa.

Ja toimettomuudessa se iski. Täydellinen kyllästyminen ja turhautuminen. Kipu siitä, miten nuorin voi vain heiluttaa kättä ohi kulkevalla parhaalle ystävällä. Ärsytys siitä, että omat ja lasten hiukset kaipaisivat hyvinkin pian aisoihin laittoa parturin tuolissa. Pettymys siitä, etten taida päästä tänä keväänä Afrikkaan tai mihinkään muuallekaan. Katkeruus siitä, miten niin monta kertaa lykättyä häämatkaa alettiin suunnittelemaan ja jouduttiin heti perumaan. Myötätunto siitä, kun mummulan väki ei pääse aloittamaan mökkikautta. Huoli niistä monista, jotka ovat tahoillaan eri tavoin pidätettyjä ja viruksen vangitsemia. Haikeus siitä, muuttuuko globaali maailma etäisyyksiltään hankalammaksi ja joudunko joskus kertomaan lapsille kaakaon olevan liian kallista. Tuskastuminen siitä, ettei kevään taitopajoja järjestetä, vaan simulaatiot pidetään potilastapauksina skypessä. Epävarmuus sen suhteen. järjestetäänkö harjoitteluita ollenkaan. Laskelmointi opintopisteiden riittävyydestä ja takaisin perittävien rahojen määrästä. Epäluottamus järjestelmän ymmärtäväisyyteen, jos opintopisteitä tulee poikkeusolojen vuoksi vähemmän. Häpeä omasta tyytyväisyydestä, kun ei ole lomautusuhan tai irtisanomisten kohteena. Huoli niistä, joiden muistaa olevan. Syvä ärsyyntyminen omaan vuotavaan nenään ja pieneen lämpöön, joka sulkee nyt kaikesta elämästä. Se, ettei kuntosalille pääse enään kertakorteilla vaan ainoastaan asiakasavaimella, jota en omista. Etukäteinen syyllisyys siitä, ettei ainakaan toistaiseksi voi mennä avuksi, jos sijainen alkaa painua kasvavan työtaakan alle. Häpeä siitä, miten monta kertaa on jo vastannut turhautuneen kiukkuisasti lasten päästäänkö… mennäänkö… kysymyksiin. Kyyneleet siitä, ettei omassa köhäisyydessään saa halata tai haleja. Kiukku siitä, miten haluaisi kirjoittaa päivityksen tavallisesta opiskelusta, eikä kirotusta Koronasta. Pelko siitä, että joku kodinkone tai laite posahtaa juuri sillä hetkellä, kun erikoisliikkeet suljetaan. Epätietoisuus siitä, ovatko katsastusasemat auki. Turhautuminen siitä, etteivät psalmin sanat kulkutautien ja ruttojenkin aikaisesta suojasta karkota kaikkia näitä sinkoilevia ajatuksia mielestä. 

En tiedä liittyykö se ikään vai siihen, että on tehnyt ja sanonut samoja asioita monta kertaa vuosien varrella. Tällaisissa tilanteissa kuulen itseni ajattelevan, ikään kuin puhuisin pastorin töissä jollekin hädässä olevalle. Ehkä sanoisin: 

– Ei hätää. Ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos pelkää tai on hämmentynyt. Nyt voi odottaa turvassa. Jumala on uskollinen ja herättää kuolleetkin. Nyt voi odottaa ja katsoa, voisiko itse tehdä jotain. Nyt ei voi muuttaa koko maailmaa. Riittää jos hoitaa sen, mikä on omissa käsissä.

En tiedä mitä kukaan muu olisi sanonut. Mutta tämä virkaminäni ääni kumpusi esiin rauhallisena ja lohdullisena. 

Hän olisi ehkä jatkanut siitä, miten pelko ja hämmennys ovat normaaleja tunteita kaikissa kriiseissä. Mieleen sinkoilevat ajatukset saavat kaiken näyttämään mahdottomalta ja siksi ne voivat ajaa ihmisen syvään epätoivoon. Koronaa, taloutta ja kaikkea muuta voi hallita hyvin vähän. Edes ajatuksia ja tunteita voi olla mahdoton hallita. Kuitenkin siihen voi vaikuttaa, tunnistaako ajatuksensa. Havainnoimalla tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja huoliaan, ei tarvitse yrittää paeta niitä. Ei tarvitse ikään kuin tunkea niitä komeron oven taakse odottamaan vääjäämätöntä räjähdystä kuten piirretyissä. Havainnoimalla rauhassa ajatuksiaan, voi huomata niiden tulevan ja menevän, eikä niihin tarvitse jäädä jumiin. Voi hyväksyä, että ne ovat normaaleja reaktioita eikä niitä tarvitse ylimääräisesti pelästyä.

Tämän lisäksi voi yrittää jatkaa, ulkoistamalla itseään noista ajatuksista. Joku tekee sitä urheilemalla tai muuten fyysisenä toiminatana. Jo paljon vähäisempi fyysinen työ voi auttaa. Raajojen venyttely, keskittynyt hengitys tai jonkin vastaava auttaa suuntaamaan ajatuksen siihen, mitä voimme hallita. Hengitys ja liike myös luontaisesti rauhoittaa kehoa ja mieltä. 

Sen jälkeen on helpompi keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Mitä näkyy, kuuluu ja niin edelleen. Missä olen ja mitä teen. Keskity siihen täysin. Tästä on helpompi jatkaa aina seuraavaan ja seuraavaan tehtävään. Oli se sitten piinaava käsienpesurutiini, pakastimesta kokkaaminen tai yhteydenpito etänä muihin ihmisiin. Mieti, mikä on tärkeää nyt. Mieti, millainen ihminen haluat olla tämän kriisin keskellä. Kaiva niistä motivaatiota vaikeuksiin. Jaksat paremmin pitää huolta itsestäsi ja mahdollisesti muista. Älä pelkää – toimi rohkeasti. Ja sitten kun huomaat kuitenkin vähän pelkääväsi, kirjoita blogiin neuvoja itsellesi, ikään kuin neuvoisit muita. 

Vähä tartuntaista jatkoa jokaiselle!

69# Kuulut kotirintamaan!

– Nyt ei kannata pudota, kävi mielessä kun joka keväiseen tapaan olin leikkaamassa omenapuun ylöspäin alati haluavia oksanalkuja. Etäopetuksen liikuntatunti oli juuri päättynyt. Alakoulu oli lähettänyt päivälle vaatimuksen ulkoilusta. Liikuntaa tuli ehkä ajateltua vähemmän mutta pihaa katseltiin, jäitä hakattiin ja polkupyörä huollettiin. Kävi kotikoululainen pienellä koeajollakin. Sitten siirtyi hiekkalaatikolle sisaruksien touhuja katselemaan. Itse siirryin kasviopin pariin ja hyökkäsin omenapuiden kimppuun. Onneksi on edes pieni piha, ajattelin. Pääministeri väläytti jo mahdollisuutta ulkona liikkumisen rajoittamiseen, jos nykyisiä ohjeita ei noudateta. Pysytään siis kiltisti kaukana toisistamme niin ei huvipyöräilyä kielletä. Nyt on kyse yhteisestä kamppailusta.

Sama ajatus jatkui, kun jalka lipsahti omenapuun rungosta. Parempia otteita hapuillessa mielessä vilahti paitsi harmi edellistä omistajaa kohtaan, joka on päästänyt puun niin isoksi, mutta myös halu olla joutumatta kuormittamaan terveydenhuoltoa puusta putoamisen takia. Ajattelin, että siellä etulinjassa valmistaudutaan kiireisiin aikoihin.

Oikeastaan kielikuva ei ole aivan oikea. Kiireisiin aikoihin valmistautuminen varmasti on. Juuri paikallisessa lehdessä kerrottiin vaikeudesta, kun hoitajia ja lääkäreitä on kotona ihan tavallisen flunssan takia. Varmasti osa olisi muunlaisena aikana töissä. Kuitenkaan terveydenhuolto ei ole varsinaisesti tämän koronakonfliktin etulinja. Siellä kyllä tehdään paljon työtä epidemian leviämisen estämiseksi. Samoin siellä tapahtuvat ne taistelut, kun ihmisiä joutuvat hakeutumaan sairaalahoitoon. Siellä tapahtuvat myös ne kamppailut eloonjäämisestä, joita nyt yritetään vähentää. 

Vanhastaan sodissa ja konflikteissa taistelut tapahtuvat rintamalla. Sitten on kotiseutu eli niin sanottu kotirintama. Kotirintama nimi välittää viestin siitä, että kotiseutu ei ole irrallinen muusta kamppailusta. Kamppailu on ollut mahdollista hävitä kotirintaman tuesta huolimatta. Kuitenkin ilman kotirintaman tukea, mitään kamppailua on lähes mahdotonta voittaa etulinjassa. Kotirintama on kautta aikojen ollut välttämätön taistelutahdon ylläpitäjä. Kotirintamalla on myös tuotettu tavaraa ja varusteita. Suomessa sotien aikana oli tapana järjestää kaikenlaisia keräyksiä sotilaiden ja sotatalouden tarpeisiin. Yleisenä sääntönä on ollut, että mitä enemmän kotirintamalta saadaan lähetettyä tavaraa taistelukentille, sitä parempi.

Taistelussa Koronaa vastaan tilanne on oikeastaan juuri toisinpäin. Ensinnäkään tämä taistelu ei ole luonteeltaan talvisota. Taistelua ei käydä siellä jossakin. Sitä ei käydä sotilaiden eikä pelkästään terveydenhuollon henkilöstön voimin. Kotirintama ei vain odota, kerää tavaraa ja kirjoita kirjeitä. Kamppailu epidemiaa vastaan muistuttaa enemmän Vietnamin sotaa, Afganistania, Irakia tai mitä tahansa epäsymmetrisen taistelun kenttää. Etulinjaa ei ole. Vihollista ei näe vaan se on kaikkialla. Kotirintama ei ole valtameren takana eikä taistelu siellä jossakin. Epidemiaa vastaan jokainen taistelee ikään kuin etulinjassa. ”Kotirintama taistelee!”, olisi vanhan ajan moraalijulisteissa sanottu.

Jos pidetään kiinni tuosta vanhasta jaosta etu- ja kotirintamaan, on kotirintaman tehtävänä nyt toimittaa mahdollisimman vähän rintamalle. Monissa maissa on vedottu kansalaisiin, ettei esimerkiksi hengityssuojaimia ostettaisi yksityiseen käyttöön vaan ne varattaisiin terveydenhuollon käyttöön. Kuitenkin tällainen materiaalinen tuki on toissijaista. Siinä vaiheessa, kun terveydenhuollon varastot tyhjenevät ja hoitokapasiteetti loppuu, on aivan sama mitä kansalainen suojainten yms. kanssa tekee. Kotirintaman tehtävä on toimittaa mahdollisimman vähän potilaita sairaalahoitoon. Silloin tulee vähemmän taistelua tehohoidossa, vähemmän riskiä kapasiteetin ylitykselle ja vähemmän vältettävissä olevia kuolemia. Ainoa tapa tähän on vähentää tartuntoja. Eli vähentää kontakteja kuten nyt on painavasti pyydetty ja kehotettu. 

Tällainen taistelu on tylsä. Ei voi kääriä hihoja, ei tarttua asiaan ja kurmottaa vihollista. Ei niin että se näkyisi. Voitto tässä taistelussa on niinkin tylsä, ettei sitä oikeastaan näe. Voitto näkyy siinä, ettei kriisiä terveydenhuollossa tule. Voitto on sekin, jos sitä ei nähdä pahana. Täydellinen voitto on se, jos kuukauden päästä kaikki saamme sanoa: ”Ihan turhaan tämä kaikki tehtiin. Ei mitään kriisiä tullut.” Juuri silloin tämä kaikki olisi onnistunut yli odotusten. 

Nyt siis hitaasti ja rauhallisesti. Epidemia vihollisena vaatii aikaa. Tulosta ei nähdä huomenna vaan vasta pidemmän ajan kuluttua. Kurmotetaan vihollista pesemällä käsiä, käyttämällä käsidesiä, välttämällä turhaa liikkumista ja mikä vaikeinta, pysymällä kaukana. 

Havahduin ajatuksista, kun hiekkalaatikolta saapuva leikki-ikäisemme kyseli jälleen lähistöllä asuvan ainoan ja parhaan kaverinsa perään:

”Tuleeko Saara-siili* (nimi muutettu) tänään meille?” ”Ei, ei voi tulla.” ”Tuleeko huomenna?” ”Ei, ei voi tulla huomennakaan.” ”Tuleeko joskus?” ”Tulee, tulee joskus.” ”Milloin!!” ”Huokaus”

Koville tulee tämä taistelu ottamaan.

34# Kansalaistaitoja oppimassa – osa 2

Miten kerätä hyvän mielenterveyden varastoa? Miten voida hyvin nyt, että selviää paremmin ääritilanteessa? Fyysisen ensiavun lisäksi marraskuuhumme on sisältynyt opintokokonaisuus Mielenterveyden Ensiapu. Omassa koulussamme me olemme ensimmäinen luokka, joka pääsi tälle kurssille pakollisena suorituksena. Kurssia opetti koulumme opettaja, joka on suorittanut jaksoon vaadittavan ohjaajan koulutuksen. Kurssin sisältö oli Suomen Mielenterveys ry:n suojattua sisältöä. Emme saa kurssista muistiinpanoja tai materiaaleja. Kurssia varten jouduimme kyllä ostamaan saman sisältöisen kirjan. Oikeastaan kirja sisältää koko kurssin materiaalin. Haiseeko rahastukselta? Ehkä vähän. Kuitenkin kirja on hyvä. Sekin on tosin tarkoitettu pelkästään kurssilaisen silmille. Tästä syystä jaan tässä päivityksessä ainoastaan Mielenterveys ry:n sivuilla vapaasti jaettavaa aineistoa.

Mielenterveys ja ensiapu? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä tehdä, kun joku heittäytyy hulluksi? Ihan tästä ei ole kyse. Kurssin sisällön mukaan mielenterveys ja mielensairaudet eivät suoraan liity toisiinsa. Ne asetetaan ikään kuin eri janalle. Kurssin sisällössä mielenterveys määritellään laajasti mielen hyvinvointina ja ihmisen henkisinä voimavaroina. Huono mielenterveys voi johtaa mielenterveyden ongelmiin ja altistaa jopa sairaudelle. Puhutaan mielenterveyden häiriöistä. Mieleltään sairastuneellakin voi kuitenkin olla samaan aikaan hyvä mielenterveys. Hän voi olla monella tapaa hyvinvoiva ja toimintakykyinen. Tämä voi osaltaan auttaa selviämään mielen häiriöistä. Kuitenkin sekä fyysinen- että henkinen sairaus voivat vakavasti ja nopeasti nakertaa koko mielenterveyttä.

Meistä tulevista sairaanhoitajista ei yritetä tehdä pikku psykologeja. Kuitenkin meille halutaan opettaa sitä moninaisuutta, joka vaikuttaa ihmisen kokonaishyvinvointiin.  

Mielenterveys ry sanoittaa asiaa näin:

Mielenterveys ja fyysinen terveys kulkevat käsi kädessä ja vaikuttavat toisiinsa. Mielenterveys on olennaista niin ihmisen hyvinvoinnin kuin toimintakyvynkin kannalta. Mielenterveys luo perustaa nauttia elämästä, tuntea elämä mielekkääksi ja kokea itsensä arvostetuksi yhteisön jäseneksi. Mielenterveys on psyykkistä pääomaa.

Hyvää mielenterveyttä tukevat:

  • Kyky ihmissuhteisiin, toisista välittäminen ja rakkaus
  • Kyky ja halu vuorovaikutukseen ja tunteiden ilmaisemiseen
  • Kyky työntekoon, sosiaaliseen osallistumiseen ja asianmukaiseen oman edun valvontaan
  • Vaikeuksien kohdatessa keinoja niiden voittamiseksi
  • Ahdistuksen riittävä hallinta, menetysten kohtaaminen ja valmius elämän muutoksiin
  • Todellisuudentaju, jotta osaa erottaa oman ajatusmaailman ja ulkoisen todellisuuden vaikeissakin elämäntilanteissa ja stressissä
  • Sosiaalinen itsenäisyys, identiteetti ja yksilöllinen luovuus
  • Elämän merkityksellisyyden kokeminen

https://mieli.fi/fi/mielenterveys/kuinka-voit(viitattu 20.11.2019)

Lisäksi olemme opetelleet tunnetaitoja. Olemme puhuneet ihmisen kyvystä tuntea ja taidosta ymmärtää ja sanoittaa näitä tunteita. Koin vanhan takauman menneisyyteen. Huomasin olevani jälleen vastakkaisen sukupuolen ympäröimänä miettimässä tunteita. Takauma johdatti lukion aikana suorittamaani Nuorten ihmissuhdetaitojen kurssille. Sielläkään ei ollut ketään toista poikaa. En tiedä olenko nyt miehenä oppinut tuntemaan enempää. Kuitenkin jälleen olen saanut kuulla tunteiden ymmärtämisen tärkeydestä. Ja olen kyllä tyytyväinen, että olen saanut jotain oppia. 

Jokainen ihminen tuntee. Ainakin terve ihminen. Tunteita ei oikeastaan voi säädellä. Ei ainakaan kovin hyvin. Tunteet vain tulevat ja menevät. Tärkeää on osata toimia tunteitten kanssa ja hallita niitä tekoja, joihin tunteet voivat johtaa. Lupa tuntea on tärkeä asia. Jos on oppinut pitämään jotakin tunnetta kiellettynä ja tukahduttaa sitä, ei lopulta voi kovin hyvin. Esimerkiksi lapsi saa tuntea vihaa, jos siltä tuntuu. Eri asia on, saako lapsi vihaisena lyödä, purra, heitellä tavaroita tai tehdä jotakin muuta vahingollista. Näin lasta ei tarvitse opettaa häpeämään tai pidättämään tunteitaan vaan tekemisiään. Silloin hänen ei tarvitse hävetä tai pidättää itseään. Samoin aikuisenkaan ei tarvitse pelätä tai hävetä tunteitaan. On arvokasta kuulla olevansa hyväksytty, vaikka tuntuisi miltä. 

Miltä sitten tuntuu? Joskus joku sanaili, että ainakin miehellä on kaksi tunnetta: hyvä ja huono. Joskus voi olla myös nälkä. Siinä on jo tunteita melkoinen sylillinen. Luulen huomanneeni, että varsinkin negatiivisten tunteiden sanoittaminen on usein hankalaa. Ärsyttää! Näin kuule usein sanottavan. Vähän vanhemmat lapset ja aikuiset kertovat saman asian genitaalisanaa käyttäen.. Kuitenkin juuri negatiivisten tunteiden tarkempi erittely olisi hyvä taito. Jos ärsytys onkin pelkoa, häpeää tai jotain muuta nimen saavaa, voi helpommin kysyä: onko tälle tunteelle nyt syytä? Samoin voi miettiä, miten minä tästä tunteesta selviäisin jne.

Olemme käsitelleet myös elämän eri kriisejä. Tutkittavina olivat sekä elämään normaaleina liittyvät kehityskriisit, että yllättävät kriisit. Kehityskriisejä kuuluu jokaiseen ikävaiheeseen ja ne eivät ole itsessään haitallisia. Esimerkiksi pienen lapsen herääminen omaan itseensä johtaa tahto-, tai uhmaikään. Se ei ole vaarallinen mutta vanhemmille haaste. Turvallisten vanhempien kanssa lapsen kyselevää tahtoa ei tukahduteta mutta toisaalta hän ei joudu tuntemaan vastuun kammottavaa painoa koko maailmasta. Kriisin kautta päästään eteenpäin. Nämä kriisit seuraavat koko elämän ajan ja voivat kyllä jättää myös jälkensä. Esimerkiksi lapsen perusturvallisuuden kokemus voi vakavasti järkkyä, jos ensimmäisen kuuden elinkuukauden aikana hän ei saa varauksetonta hyväksyntää ja huolenpitoa. 

Elämän yllättävien kriisien kanssa käsittelimme myös lähisuhdeväkivaltaa ja itsetuhoisuutta. Voitko kuvitella, miten näiden aiheiden kohtaaminen tulee olemaan joskus valmistuvien sairaanhoitajien työssä keskeisenä mukana. Syy tämän kurssin järjestämiseen meille, liittyy juuri tähän. Meistä ei tule vielä mielenterveyden asiantuntijoita. Siihen on oma erikoistumisensa. Kuitenkin sairaanhoitajat ovat ammattilaisia, jotka kohtaavat kriisien keskellä eläviä. Meitä halutaan opettaa ymmärtämään aihepiiriä, että osaisimme huomata, kysyä ja ohjata paremman avun piiriin niitä, jotka sitä tarvitsevat.

Ymmärtämällä jotain mielenterveydestä, voi helposti parantaa myös omaa terveyttään. Mielenterveys ry järjestää meille järjestettyä kurssia, sen jatkokurssia ja erikoiskursseja eri puolilla maata. Kurssit ovat osallistujille ilmaisia mutta matkat ja muut kulut joutuu maksamaan itse. Käy tutustamassa rohkeasti kurssitarjontaa. https://mieli.fi/fi/koulutukset

Minä olen hyvin kiintynyt puhelimeeni ja tietokoneeseeni. Olen hyvin kiinnostunut siitä maailmasta, joka avautuu vain parilla sormen painalluksella. Seuraan suurta määrää sivuja ja julkaisijoita eri aiheista. Jos ei mitään muuta keksi, voi aina lukea Wikipediaa. En ymmärrä niitä, jotka eivät löydä netistä jotain mielenkiintoista luettavaksi, kuunneltavaksi ja katsottavaksi. Tunnustan kirjoittaneeni osan tästä päivityksestä ollen lasten kanssa samassa huoneessa. Taisin jopa sanoa, etten nyt aio puhua heille. Lasten kasvaessa olen saanut tätäkin opetella. Onneksi auttavat tässäkin asiassa. Kun lapset ovat oppineet kommentoimaan isän ruuduilla olemista, on häpeä entistä useammin opettanut olemaan poissa niiden luota. Huomaan välillä olevani kuitenkin sitä sukupolvea joka ei ole syntynyt tietokoneiden maailmaan. Ensimmäisen puhelimeni sain yläasteella mutta verkkoon mokomalla pääsin vasta edellisten opintojen loppusuoralla. Ehkä siksi osaan kuitenkin erottaa itseni laitteista, kun päätän mennä ja tehdä lasten kanssa. Surullisena katson puhelinvanhempia leikkipuistoissa, ravintoloissa tai liikuntapaikoilla. Vaikka on tultu olemaan yhdessä, erottaa ruutu usein vanhemman häntä kaipaavasta lapsesta. Kovin usein vanhempi saa rauhaa antamalla lapselle toisen ruudun. Voi meitä!
Tässä videossa apuun saapuva kaveri on rohkea tavalla, joka osittain johtuu tietenkin käsikirjoituksesta. Kuitenkaan video ei sorru vääränlaiseen helppouteen vaan antaa ihan todellisia ja helppoja askeleita, ettei kaveria tarvitse jättää.