82# Onko etäkoulun jälkeen elämää?

– Nyt on vähän teknisiä vaikeuksia. Kevään mittaan aika usein kuultu lause. Ennen harjoittelu alkamista ehdimme viettää kotona neljä viikkoa etä-yhtenäiskoulua. On ollut monenikäistä oppijaa. Meillä lapset eivät istu etäopetuksessa vaan saavat vain päivittäiset tehtävät Wilman kautta. Kerran viikossa opettaja soittaa ja kyselee kuulumisia, kommentoi Wilmassa lähetettyjä itsearviointeja ja on ainakin yhden lukutestin kuunnellut. Itse ehdin istua sitäkin enemmän etätunneilla. Etänä pidettiin potilassimulaatioita, luentoja ja kokeitakin. 

Aina kaikki ei ole sujunut aivan täydellisesti. Välillä langoilta putoavat opettajat, välillä me oppilaat. Koulun yhteydet ovat kovilla ja ainakin videoiden jakaminen on osoittautunut aivan toivottomaksi. Eri opettajien johdolla on kokeiltu kolmea eri järjestelmää ja jokaisessa on ollut opiskelijoille opettelemista. On niissä ollut myös opettajille. Pahimmillaan taidettiin viettää kolme varttia erilaisia teknisiä ongelmia selvitellessä. Kun lopulta kaikkien opiskelijoiden mikrofonit oli avattu, näytön jaot tehty ja koulun ympäristö yhdistetty, opettaja jo hieman kypsyneessä tilassa totesi, ettei päivän aihetta oikein voi etänä opetella. Jouduinkin harjoittelussa sitten toteamaan, että haavojen hoidon suhteen olen aika avuton. Onhan siitä tosin talvella suoritettu yksi verkkokurssi.

Todelliset vaikeudet eivät ole liittyneet etäopetuksessa olemiseen. Onhan työhuoneen ja luurien yhdistelmä tuttu sadoista kokouksista ja palavereista. Tottuneesti napsautan muten päälle ja uusissa ympäristöissä varmistan, ettei kamera ole päällä viemässä kaistaa. Muuta vaaraa siitä ei ole koska se on ollut peitettynä jo monta kone-sukupolvea. 

Todelliset vaikeudet ovat liittyneet jatkuvaan kotona olemiseen. Kaikkien kotona olemiseen. Kun koulua ja hoitoa ei ole, täytyy lasten keksiä paljon tekemistä itse. Tai lapsille pitää keksiä. On koulun tehtävissäkin ollut oma kamppailunsa mutta todellinen vaikeus on sosiaalisen tarpeen ja vartaloihin kertyneen energian purkamisessa. Nimenomaan sen hallitussa purkamisessa. Kun naapureita ja kavereita on saanut nähdä vain harvoissa pyöräilyhetkissä tai pihapuuhissa, kertymää on paljon. Ja se kyllä purkautuu. Meinaa purkautua aikuisillakin. Harjoittelun alku oli todellinen pelastus itselleni. Pääsin perustellusti karkuun kiristyviä tunnelmia. Usein palatessa päivä alkaa olla kotona hyvinkin valmis. Pian oven jälkeen vastaan tule tarinoita kenenkin tappeluista ja riidoista. Niiden pienten siis. Joskus ilmassa tuoksuu aikuisempikin ärtymys. Ymmärrän hyvin. Iltaisin ja viikonloppuisin omaa ääntäni ei kiristä vain aamujen aikaiset herätykset. Alkaa kertyä sellainen olo, että lasten ääniä on kuultu nyt poikkeusaikana vähän liikaa. 

On kyllä koitettu myös retkeillä, pyöräillä, hikoilla koulunpihan kentällä, kerätä voimat harjoittelun jälkeen ja tehdä kotona aktiivisesti mukana ja johdatellen. On isketty lautapelejä, puuhattu pykäkoulutehtäviä, pullotettu simaa ja venytetty munkkeja. On painittu, väritetty, silitetty hamahelmiä ja suunniteltu uusia huonejärjestyksiä. Mukava näiden kanssa on tehdä. Mutta kyllä ne osaavatkin ottaa aikaa, kun ovat kaiken aikaa – no tuossa tiellä. Ihanat ja kamalat. Saisipa lähettää välillä kouluun ja sulkea oven aikuisten kesken. Maailman harvat lastenvahdit kuuluvat tietenkin riskiryhmään. 

Samaan aikaan maailma ei loppunutkaan. Täällä maaseudulla sormet ja varpaat riittävät laskemaan paikalliset Korona-tapaukset. Ei tullut piikkiä vaikka koulunkin listoilla on esitetty opiskelijoiden varaamissuunnitelmia terveydenhoidon tarpeisiin. Ei ole tullut tarvetta vaikka sijaiseksi kuulemma pääseekin lähihoitajana nyt hyvin. Ainakin toistaiseksi on käynyt koko maan laajuudella kuten toivoin. Saimme kiitokseksi yhteisistä ponnistuksista tylsän voiton. Ei tullut Lontoon, Pohjois-Italian tai New Yorkin sotatilaa ja nääntyneitä terveydenhuollon yksiköitä. Tuli vain kitkaa ja monenlaista väsynyttä ja turhaa riitaa kodin kentillä.

On sanottu, että Korona-kevät on syventänyt itse kullakin sitä mitä on jo ollut. Perhe-ihmisistä on tullut entistä perheellisempiä. Yksinäisistä on tullut yhä yksinäisempiä. Ahdistuneet ovat varmasti ahdistuneet oikein kunnolla. Mutta täytyy myöntää, että on tällainen perustyytyväinenkin käynyt syvällä. On joutunut kaivamaan käyttöön perustusten sanat: kiitos ja anteeksi. Kun on koko ajan kotona, jää helposti huomaamatta se mitä toinen tekee. Monta kertaa jää sanomatta tuo hyvä sana. Kiitos rakentaa, rohkaisee ja arvostaa. Se kertoo, ettei pidä toista tai toisen panosta halpana tai itsestään selvänä. Anteeksi palauttaa, korjaa ja kunnioittaa. Se poistaa sanojaltaan ylpeyden kuoren ja kutsuu alas loukatun luokse. Sitäkin on saanut nöyrästi käyttää isoille ja pienille. Kasvattavaa on myöntää lapsille olevansa yksin syyllinen. Siinä kasvattaa sekä itseään, että muita.

Ilmeisesti muutkin alkavat olla kypsiä poikkeusoloihin. Kun valtiovalta aloitti mittavat toimet ajoissa, on paljolta vältytty. On vaikea perustella toimien jatkumista, kun emme saaneet maailman synkkien pesäkkeiden pimeitä lukemia. Kun vielä toisessa vaakakupissa painavat kovat taloudelliset tekijät ja niiden aiheuttamat vaikutukset, on helppo asettua myötämieliseksi varovaisille yhteiskunnan avaamissuunnitelmille. Jo pelkkä sulkutila vaatii monia uhreja, kun tarvitsevat eivät uskalla hakeutua sairaalahoitoon tai lääkärin tutkimuksiin. Tai mikä on eristäytymisen ja yksinäisyyden hinta mielenterveydessä ja hyvinvoinnissa? Yhden laman lapsena ja toisen nuorena aikuisena tiedän mitä talouden pyörien pysäyttäminen maksaa perheissä ja yhteiskunnassa. Mutta joudummeko kesällä tai syksyllä synkempien tauti lukujen ääreen? En haluaisi nähdä myöskään yhteiskunnan täydellistä avautumista. Nyt on ostettu aikaa. Aikaa suunnitella, valmistautua ja kehittää. Kehittäkööt vallan saaneet hyvän mallin. Vaikka kysymysmerkkien kanssa valmistaudumme lähettämään pieniä taas kouluun, emme kyllä jaksaisi syksyllä uutta etäkouluakaan. Pieni ihminen kiittää, kun on saanut äänestää toisille vallan päättää. Kotona on helppo arvostella, jos sitten menee metsään.

Kaikkialta se elämä löytääkin tiensä. Ehkä jonakin päivänä tämäkin puu halkaisee järkäleen ympäriltään.

53# Tyhjät luokat vai tyhjä pää?

Joskus hävettää mennä kouluun. Tai ei ehkä mennä mutta olla. Tuo häpeä ei tule itsestä tai omasta tekemisestä. Se tule päätä käännellessä ja luokan tyhjiä paikkoja katsellessa. Se on häpeää, joka nousee opettajan kysellessä, että onkohan kaikki tässä. Uskaltaisiko siinä sanoa sen minkä kaikki aavistavat: ”Eivät ne tule. Ei niitä kiinnosta.” Tällaisia tunteja aina välillä on. Maanantai aamuisin, torstaina aamupäivällä ja perjantaina iltapäivällä tätä häpeää voi kokea. Noihin aikoihin luokasta saattaa puuttua huomattava osa. En tiedä ottavatko opettajat siitä itseensä. Itse olisin hyvin turhautunut, kun puolet luokasta puuttuisi. Näin kuitenkin välillä käy. Vast’ikään kokoonnuimme poikkeuksellisen pieneen luokkaan. Paikkoja oli kenties kaksikymmentäviisi. Aika vähän neljänkymmenen opiskelijan luokalle. Kuitenkin tyhjiä paikkoja jäi jäljelle. Tilavarausten palapelistä vastaava oli aavistanut tarpeen merkillisellä tavalla oikein. Urheasti opettaja tämänkin tunnin piti.

Ainoastaan taitopajojen tunneilla on läsnäolopakko. Se on ehdoton. Jos oman pienryhmän kanssa ei pääse paikalle, on vaihdettava toisen ryhmän opiskelijan kanssa. Nimenomaan on vaihdettava. Ryhmäkokojen täytyy pysyä pieninä, jotta ohjaus onnistuu. Hätätilanteessa voi kolkutella nöyrästi myös monimuotoryhmän tai nursing-ryhmän ovia. Samanlainen ehdoton läsnäolopakko on koulun ulkopuolisten opettajien pitämillä tunneilla. Tosin heidän suhteensa leviää nopeasti tietoisuus siitä, vaaditaanko tätä läsnäoloa käytännössä. Opiskelijat kyllä taipuvat noiden edellä mainittujen ajankohtienkin opetukseen, jos nimilistan tiedetään kiertävän. Juuri muilla kuin taitopajojen ja kielten tunneilla listat eivät kierrä. Silloin ollaankin paikalla. Kielten tunneilla läsnäolopakko on kahdeksankymmentä prosenttinen. Lisäksi vaatimuksena on ilmoittaa poissaolosta etukäteen. Selväksi on tehty, ettei poissaoloja voi korvata lisätehtävillä. Se altistaisi opettajat loputtomaan tehtäväralliin. Poikkeuksellisissa tapauksissa on luvattu kyllä olla poikkeuksellisen armollisia. Kenenkään opintojen ei pitäisi siis kaatua yllättävään sairastumiseen tai vastaavaan.

Yksi suurimmista näiden opintojen tuomista muutoksista itselleni on pakko olla läsnä. Siis pakko olla jossakin johonkin aikaan. Tietenkin olen joutunut olemaan työelämässäkin läsnä. Kuitenkin viikon kalenteri on ollut pitkälti itseni soviteltavissa. Jokainen viikko on pitänyt sisällään 2-3 itsestäni riippumatonta aikaa ja paikkaa. Kaikki muu on ollut sovittavissa. Onneksi perheen kanssa on joutunut opettelemaan enemmänkin.

Huomaan olevani kuitenkin aika usein koulussa. Oikeastaan aina. Aina silloin kun lukujärjestys kertoo opetuksesta. Viiteen kuukauteen mahtuu muutamia poikkeusia, mutta yleisesti olen juuri siellä, missä kodin jääkaapin oveen kiinnitetty printti väittääkin minun olevan. 

Jos lähtisin tai jäisin kotiin, ei luvassa olisi vapaapäivää. Vaikka hetken voisi ottaa rennosti, vaatisivat pienet ja keskikokoiset muruset pian osansa. tai ainakin heidän pudottamansa muruset lattialla ja muu sen kaltainen. Kotona olisi vaikea lojua, tarttumatta johonkin siellä odottavaan askareeseen tai tehtävään. Jos pienet olisivat omissa seikkailuissaan, kokisin tarvetta hoitaa asioita, että ehtisin olla läsnä heidän palattuaan. Jos yrittäisi lojua, se isoin murunen saattaisi pian ilmoittaa tyytymättömyyttään. Kouluun nyt on menty, joten koulussa oleminen ja siellä käyminen on reilua. Niin myös työnantajan ja työllisyysrahaston suuntaan. Siksikään ei tulisi edes mieleen laahustaa lojumaan jonnekin kodin ja koulun välimaastoon. 

Toki tunneilla käsiteltyjä asioita oppisi itsenäisestikin. Usein niitä joutuu opettelemaan tai ainakin kertaamaan itsenäisesti. Kuitenkin uskon oppivani parhaiten olemalla läsnä. Sillä kotona harvoin ehtisi, jaksaisi tai viitsisi sitä samaa yhtään katsoa.

Tietenkään en koko ajan kilju sisäisesti riemusta. Valitettavasti tähänkin opetussuunnitelmaan on livahtanut sisältöjä, jotka eivät ole niitä lemppareita. Mutta niitäpä viitsisi opiskella kotona vielä vähemmän. Siksi menen ihan samalla tavalla inhokkeihin ja suosikkeihin. Jonkin asian tuntuminen tylsältä ei ole mikään hyvä veruke olla poissa. Ei ainakaan kovin hyvä veruke. 

Joskus sukulaisissa kuuntelin kauhulla televisiokanavan mainoslausetta: ”Ei koskaan tylsää hetkeä.” Lapsille suunnattua ohjelmaa oli tarjolla. Voi sitä lasta, joka ei tylsää hetkeä ole oppinut kestämään. Voi sitä vanhempaa, joka ei ole oppinut lapselta tai itseltään tylsyyden sietoa vaatimaan. Jo aikaa sitten meilläkin törmättiin siihen, että monet asiat ovat yksinkertaisesti tylsiä. Ainakin tylsempiä kuin monet tarjolla olevat leikit ja puuhat. Näin on usein vaikkapa hammaspesun suhteen. Usein nukkumaan meneminen tai syömään tuleminen katkaisee tylsästi leikin. Sunnuntaiaamuna on tylsää lopettaa ulkoleikit ja lähteä jumalanpalvelukseen. Elämä on tylsää. usein. Kovin mielellään aikuinenkin makaisi jossakin Youtuben tai Netflixin äärellä. Olisi niin mukavaa olla tekemättä mitään, huolehtimatta mistään tai kenestäkään. 

Valitettavasti elämän täytyy olla välillä tylsää. Tylsyys kurkottaa jonnekin kauemmaksi. Näin on perusteltu pesut, pisut, syömiset, nukkumiset ja ne sunnuntaiset kirkkomatkat. Kaiken ei tarvitse olla mukavaa. Sillä tavalla yritän perustella itselleni niitä tunteja, joita ei oikein jaksaisi. Niihin raahautuessani, huomaan että samaa asennetta on muillakin luokkamme ikä-opiskelijoilla. Viikon houkuttelevimpiin lintsausaikoihin pidetyillä tunneilla luokan keski-ikä on tavallista korkeampi. Saatamme kyllä huokailla mutta yleensä olemme siellä. Tylsyyttä on opittu kestämään. 

Pakko myöntää, että läsnä ollessani en ole aina läsnä. Olen koittanut ajatella, että huonollakin keskittymisellä opin enemmän kuin olemalla poissa. Yritän herätä dian vaihtuessa. Jos ryhmä- tai parikeskusteluja annetaan, osallistun. Mutta välillä saatan lojua ajatuksissa, sanomalehtien sivuilla tai vähintään sähköpostissa. Uusin löytöni on https://ulkopolitist.fi. Tai voihan sitä aina aloittaa uuden päivityksen Murseen.

14# Kävelykierros koululla eli kuvasarja

Avaruutta joka askeleella

Koulumme on vain hetki sitten käynyt läpi kattavan remontin. Avaruus ja valoisuus ovat olleet suunnittelussa keskeisiä tavoitteita. Vanhat ja viisaat tiesivät kertoa että tässäkin luokkien seinä on ennen mennyt sohvien välissä kulkevien pylväiden kohdalla. Kuvasta voi päätellä miten kapeaksi väylä on silloin jäänyt. Kuvassa näkyy myös tunnusomaiset luokkien lasiseinät.
Käytävän sohvilta voi seurata parhaimmillaan jopa kolmen eri luokan opetusta. Onko tehokkaampaa tapaa viettää hyppytunti?
Luokkia voi myös muokata mieleisekseen näillä väliseinillä.
Avaruus tuo myös haasteita. Kuinka seurata opetusta jos viereisen luokan opetus näyttää myös kiinnostavalta?
Joissakin luokissa avaruuden tunne on viritetty huippuunsa ja takaseinä on korvattu verholla. Voitko kuvitella mitä ääntä käytävältä, aulasta tai viereisestä luokasta saattaa kantautua. Halukkaat voivat seurata viereisten luokkien opetusta hyvinkin tarkkaan asettumalla takariviin ja kallistumalla vähän oikeaan suuntaan.

Viihtyvyyttä ja käytettävyyttä

Heti ensimmäiselle viikolla ihastuin näihin näyttelykojuihin. Juuri sopivia myös eksoottisille eläimille. Vain kielto ruokkia puuttuu! Tällaisia pieniä työskentelytiloja löytyy kirjaston aulasta useita.
Myös tällaisia hevosettomia hevoskärryjä löytyy muutamista paikoista. Nämä eivät ole yhtä hyviä kuin kirjaston kojut, sillä täällä ei saa ruokkia edes itseään. Näissä vaunuissa opettajat järjestävät tapaamisia opiskelijoiden kanssa eikä varaaminen ole opiskelijallekaan mahdotonta. Tosin kukaan ei ole vielä kertonut, mistä ne hevoset voi vuokrata.
Vetäytyviä sieluja varten hevosettomista hevosvaunuista on saatavilla myös slimfit-versio yhdelle henkilölle. Tunnetaan myös nimellä sukkula. Kätevä lyhyille puheluille ja muille avaruuteen suuntautuville toiminnoille. Alakerrassa näkyy tulo-aula ja kahvila.
Miellyttävää vaihtelua tuovat hiljaiset (ja kengättömät) työtilat. Kestävät myös varovaisella äänellä hoidettuja ryhmätöitä. Tekniikan opiskelijoiden äänekäs kiroilu saa aikaan jo paheksuvia katseita. Sovelias desibeliraja kulkee jossain siinä välissä. Pitemmän päivän sattuessa, on mukava ottaa kengät välillä pois. Toisten mielestä se ei välttämättä ole niin ihanaa – jo kuluneen päivän pituudesta riippuen.
Taustalla on suosittu oleilu- ja työskentelypaikka. Pistorasioiden määrässä on otettu hyvin huomioon nykyaikaisten opiskelijoiden tarpeet. Tyynyjen määrässä ei ole muistettu ottaa huomioon nykyaikaisen opiskelijan pakaroita. Etualalla on open stage and live music joka maanantai. Ihan hienoa pysähtyä kuuntelemaan esiintyjiä Aasiasta asti!
Me too -aikakaudella häirintä-asioita ei voi ottaa liian vakavasti. Kuitenkaan tämä kellarista löytyvä salaperäinen huone ei taida muodostaa suojaa kenenkään henkilökohtaiseksi turvaksi. Tekniikan opiskelijat taitavat tehdä täällä virityksiään. Häirintää välttelevät älkööt vaivautuko.
Joskus on sanottu kirjaston olevan koulun sielu. Näiden hyllyjen kirjat ovat usein tarpeen. Eivätkä vähiten silloin kun 45-päinen kurssi on lopettanut verisen kamppailun niistä kahdeksasta tarjolla olevasta kurssikirjasta. Ilman jääneet vaikeroivat silloin toiselle hyllylle etsimään ensi-apuopasta.

Huolenpitoa

COPSAn toimisto keskuskäytävän varressa. Ystävällistä kohtaamista on aina tarjolla mutta kahvin suhteen monopoli taitaa olla ravintolan puolella.
Vessan on varustanut joku infektiotunneilla tarkkaan kuunnellut. Muista pestä kädet!
Kahvila tarjoaa monipuoliset ja terveelliset eväät myös ruokalan aukiolo-aikojen ulkopuolella. Kahvila tarjoaa suuret mahdollisuudet säästää opiskelijabudjetistaan. Tuo säästäminen tosin tarkoittaa ostopäätösten välttelemistä. Kahvila palvelee myös omien aukiolo-aikojensa ulkopuolella itsepalvelukassan kautta. Kova on luotto opiskelijoihin. Näin Suomessa!
Tällainen lehmä palauttaa mieleen aina ala-asteen. Silloin maito tosin juotiin peltimukeista ja leipänä oli pelkästään näkkileipää. Muistutus ravitsemussuosituksista palauttaa mieleen lähestyvän ravitsemuksen nettitentin ja sitä edeltävän kuuden tunnin nettimateriaalin. Sen jälkeen mahtaa maito maistua.
Koulun kappeli on voittanut lukuisia kansainvälisiä arkkitehtuurikilpailuita. En kyllä ymmärrä miksi.
Näitä pisteitä löytyy jokunen käytävien varrelta. Huomaavainen ele väsyneitä opiskelijoita kohtaan. EA-laukusta löytyy apu yllättäviin ruumiin vammoihin. Toisen kaapin avulla voi lisätä virtaa maanantain tai aamuluennon tarpeeseen. Tämä räväkkä piristyslaite tulee tutuksi myös ensiapukurssilla.
Tämä ovi pitää huolen siitä että muistan olevani mies hoitoalalla. Unohduksia tässä asiassa ja näillä ovilla tuskin jaksettaisiin pitkään katsella hyvällä.
Opiskelijan elämän ei tarvitse olla pelkkää koulua. Käytävän varrelta voi löytää itselleen monenlaista aktiviteettia. itse bongasin pari työkaveria.
Vessojen ovet ovat olleet toistaiseksi koskemattomia. Keskustelu on siirtynyt printatuille alustoille. Tämä viesti häviää laadussaan Helsingin yliopiston päärakennuksen vessoilla mennen tullen. Tätä katsellessani tuli ensimmäistä kertaa mieleen kysymys: olenko sittenkin liian vanha tänne?

Toivottavasti nautit kierroksesta. Joitakin paikkoja jäi näyttämättä. Aktiivisen koulun paikkoja oli piinaavan vaikea koittaa kuvata tyhjillään. Tulen myöhemmin kävelemään ainakin hoitopaja- ja simulaatioluokissa. Nähdään siellä. kiitos kun olet mukana matkalla!

7# Ensimmäinen koe

Kyllä ärsytti! Muistan itseni kovana jännittäjänä. Varsinkin peruskoulussa kokeet olivat kauhea asia. Ei ole helppoa olla hyvä koulussa. Ei tietenkään ole helppoa olla huonokaan. Helppous riippuu varmasti menestyksen ja odotusten väliseen suhteeseen. Itselleni jonkun aikaa jatkuneesta hyvien arvosanojen sarjasta syntyi kovat odotukset itselle ja ainakin luulin että myös kotona. Ajatus ehkä naurattaa mutta olin aidosti tyrmistynyt kun sain kahdeksannella luokalla ensi kertaa seiskan. Siis niin huonon! Äidinkielen kieliopista se oli. En vieläkään ymmärrä kuka muistaa kaikki illa- yms. -tiivit. Kotona ei seiska aiheuttanut mitään poikkeavaa. Taisivat paineet olla enemmän omassa päässä. Ei loppunut kannustus ja koulun arvostus seiskaa esitellessä. Eikä se loppunut sittenkään kun seiska ja alemmatkin alkoivat ilmestyä jopa todistuksiin asti. Seiska oli joissakin lukion aineissa jopa tavallista parempi saavutus. Kunnia kannustajille!

Yliopistossa kokeet olivat pelottavia koska lukeminen oli joskus mitä oli. Tenttien alueet saattoivat sisältää nelinumeroisia sivumääriä ja kaikkia kirjoja ei aina saanut edes nähtäväksi. Siinä olisi tarvittu aivan toisenlaista opiskelutekniikkaa tai edes kyynärpäätaktiikkaa lyhytlainojen hyllyllä. Ehkä kaverilta kysyminen olisi myös auttanut. Aina vastaan tulee myös niitä kursseja jotka eivät ole omia lemppareita. Nekin pitää suorittaa. Tuskin kenelläkään kivoissa aineissa on hankaluuksia. Sain minäkin opetusharjoittelusta täyden arvosanan. Erilaiset kurssit ovat kuitenkin laajan osaamisen pohja. Koulussa ja opinnoissa osaamista on jotenkin tarkkailtava. Helpointa ja ajankäytöllisesti taloudellisinta on usein kirjallisen kokeen järjestäminen. Hyvin hoidetut oppimispäiväkirjat tai muista pienistä askelista koostuvat näytöt saattavat kyllä olla parempia oppimisen kannalta. Prosessi on se joka opettaa, ei koe. Kuitenkin kaikki perinteisestä kokeesta poikkeava on opettajalle aikaa vievä haaste. Lisäksi se vaatii motivoituneita oppijoita. Olen itsekin joskus kirjoittanut koko oppispäiväkirjan takautuvasti juuri ennen palautusta. Olipa hyvin tiivistetty kuukauden mittaiset oppimisen askeleet. Prosessi olisi ollut paljon parempi. Nyt pitää koittaa muistaa opiskella pienin askelin.

Ei kokeen pitäminenkään helppoa ole. Hyvä koe on suunniteltava hyvin ja sen on vastattava opetettuja asioita. Toki opetussuunnitelmat auttavat tähän. Itse olen kerran joutunut leikkimään professoria suunnitellen sekä kurssin että kokeet. Opetuksen suunnittelu, valmistaminen ja pitäminen oli helppoa. Sen kaltaiset asiat kuuluvat pastorin kengissä hankittuun ydinosaamiseen. Mutta kokeen kanssa olin ihan ahdingossa. Korjatessa kokeita öisin, ei ollut helppo myöntää itselleen tehneensä liian helppoja tai liian vaikeita kokeita. Mutta eivät kokeet sitäkään kurssia kaataneet. Kyllä oppilaatkin jotain oppivat. Tänä syksyn sain kutsun yhden pappisvihkimykseen. Matkaa vain oli liikaa mennäkseni. Kunnia kuitenkin kaikille opettajille! 

Koulussa on kokeita. Koulun jälkeen on elämä. Elämässä osaamista koitellaan koko ajan. Eikä opettelu ole vain työelämää varten. Elämä ja varsinkin sen vastoinkäymiset ovat kovia kokeita. Siihen verrattuna koulun kokeet ovat pala kakkua. Kuitenkin tämän koulutuksen ensimmäinen koe jännitti. Joillekin ensimmäinen koe oli englannin tasokoe. Sen avulla oli mahdollista vapauttaa itsensä kyseisen kielen valmistavista opinnoista. Itse olin tästä kokeesta ja koko kurssista vapaa riittävän hyvän lukion arvosanan avulla. Samanlainen koe oli sitten myös matematiikasta. Koe oli tarkoitettu niille joilla on ylioppilastodistuksessa heikompi arvosana kuin C tai jotka eivät ole suorittaneet lukiota. Pitkää ja lyhyttä matikkaa ei eroteltu mitenkään. Ei pitkä A vapauttanut. Kuitenkin olin aika luottavainen. Pääsykokeita varten muistiin palautellut matematiikat olivat menneet kohtuullisesti. Pääsinhän sisään niistä huolimatta. Kuitenkin sen verran jännitti että edellisenä päivänä jäin kirjastoon vähän laskemaan. Youtube on täynnä erilaisia apuvideoita. Sieltä eri laskutyyppejä vähän aikaa kertaillen ja paperille laskemista muistellen olin valmis.

Matematiikka on sairaanhoitajan perustyökalu. Kokeet suoritetaan ilman laskinta. Oikeasti on osattava vaikka verellä otsaan laskien. Tai näin aluksi. Myöhemmin lääkelaskut kulkevat kaikkien opintojen mukana. Alussa kuitenkin opetellaan rutiineja ilman laskimia. Myöhemmin niitä saa käyttää. Nyt olivat testissä yhteenlaskut, vähennyslaskut, jako- ja kertolaskut. Ei mitään ongelmaa. Kaikki onnistuivat varmuuden vuoksi allekain suttupaperiin vaikka osan olisi voinut laskea päässäkin. Harjoittelu oli palauttanut peruskoulun nopeat kynätaidot. Ja kerrankin, ei jännittänyt. Yksikkömuunnoksia varten piirsin tutun taulukon ja siirtelin pilkkua konemaisesti. Prosenttilaskut ja helpot yhtälöt menivät vanhalla muistilla. Sanalliset tehtävät eivät tuntuneet missään. Olinhan aikoinani sentään osannut piirtää graafisella laskimella kaksimielisiä käyriä. Mutta murtoluvut. Onko maailmassa murtolukujakin?! Tuijotin aikani paperia, tein pari epämääräistä merkintää suttupaperin ruutuihin. Olinko tosiaan unohtanut että maailmassa on murtolukuja? Desimaalien laskemisen olin kyllä kerrannut. Hyppäsin yli ja laskin äkkiä ne yhtälöt ynnä muut loppuun. Palasin takaisin päin. Kirosin mielessäni. Jos olisin edellisenä päivänä muistanut murtolukuja olevan olemassa, olisin katsonut kolme minuuttia videoita ja osannut tehdä kaikki nuokin laskut ihan nips naps. Mutta sitähän kokeessa mitataan. Sitä että osaako. En osannut. Puoli tuntia pyörittelin murtolukuja, laskin summittaisia vastauksia desimaaleiksi pyöristäen ja yritin niin saada suuntaa oikeaan vastaukseen. Kokeilin erilaisia malleja ja sain monia vastauksia. Mielen vieressäkään ei käynyt se oikea tapa ratkaista murtolukuja. Ei kertakaikkiaan. 

Onnistuin kuitenkin yhdessä asiassa. En kokenut mitään painetta palauttaa paperiani hyvissä ajoin. Aikani ähistyä lähtivät ensimmäiset. Hitaasti koko luokka tyhjeni. Ei haitannut monentako olisin valmis. Minä ähisin murtolukuja. Totesin että toivotonta. Tarkistin suttupapereista epämääräisesti muiden laskujen välivaiheita. Siinä vaiheessa tarkistus oli lähinnä kosmeettinen. Saattoi sinne joku ajatusvirhe jäädä yksikkömuunnoksiin. Palasin vielä hetkeksi murtolukuihin, merkkasin paperiin parhaimmat yritykseni ja pakkasin penaalin. Siinä vaiheessa opettajakin ilmoitti aikaa olevan enää pari minuuttia. Pari meitä oli enää luokassakaan. 

Kokeen tuloksena oli voitto itsestäni ja halusta palauttaa koe kunniallisessa ajassa. Ei täällä olla voittamassa vaan oppimassa. Opin ainakin muistamaan että murtolukuja on olemassa. Nyt tiedän myös miten ne lasketaan. Näin kokeista otetaan opiksi. Ärsytyksen voimalla otetaan selvää siitä mikä oli hämärässä.

Tämä oli ensimmäinen koulun kokeeni suunnilleen kymmeneen vuoteen. Mutta ihan näin suurta dramatiikkaa tämä koe ei ehkä olisi ansainnut. Panoksena oli yhden pisteen kurssista vapautuminen. Lisäksi koe oli mahdollista läpäistä vaikka kaikki murtoluvut olisivat menneet väärin. Muut tehtävät riittivät vaadittuihin pisteisiin. Lääkelaskuja kohti! Selvisin kokeesta useammallakin tavalla.

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.