150# Yksinhuoltajan kesä

Eilen se alkoi taas. Laukku piti pakata ja kotoa piti lähteä ihan aikataulun kanssa. Syksyn ensimmäinen koulupäivä. Sen myötä julistan myös Mursen kesätauon päättyneeksi.

Kesätaukoa en varsinaisesti julistanut. Kuitenkin kesäkuussa sellaiselle jäin ikään kuin itsestään. Nuorimmainen lopetti päiväkodissa kesäkuussa. Muut olivat jääneet kotiin jo vähän aikaisemmin. Oli alkamassa kaikkien aikojen kesäloma. Olimme alkuvuodesta päättäneet, etten hae kesäksi mitään töitä. Totesimme, että töitä maailmassa ehtii vielä tehdä mutta yhtä vapaita kesiä tuskin koskaan enää tulee. Taloudellisesti tuo tuntui haasteelta mutta toisin kuin aikaa, maailmassa on aina jokin keino saada lisää rahaa. 

Kuitenkin kävi niin, että perheen toinen aikuinen soitettiin jo keväällä töihin. Vaikka yhteisestä lomasta luopuminen oli aavistuksen katkeraa, on tuollaisiin kotoa soittoihin hyvä vastata. Mahdollisuuksia ei liikaa tule. 

Niinpä kesästä tulikin (puolikkaan) yksinhuoltajan kesä. Kesäisten päiväkotiviikkojen päätyttyä istuin muuan päivä koneen ääreen kirjoittaakseni yhteenvedon toisen vuoden opinnoista. Siinä itse kunkin hyrrätessä ympärillä päätin lopulta sulkea koneen kannen ja palata asiaan myöhemmin. Oli aika perheelle.

Pitkä kesäloma. Mikä ihana ajatus. Kovin montaa viikkoa ei tarvinnut kulua, kun aloin haaveilla jo syksystä ja lasten arkisten toimien aktivoitumisesta. Keskikokoisen perheen arjen pyörittäminen oli melkoinen työ. Väitän, että en ole ollut täysin tietämätön ja osaamaton tästä arjesta ennekään. Kuitenkin menneen talven etäopiskelujen aikana totuimme tehokkaasta siihen, että kotona on suunnilleen aina saatavilla kaksi aikuista. Pitkän kesän kuluessa oli selvää se, ettei kaikkia toisen aikuisemme yleensä hoitamia kodin asioita voinut jättää odottamaan tai sälyttämään työn raskauttaman yksin hoidettavaksi. Niinpä sain aktivoitua useammankin kodin asian suhteen. Kun siihen vielä lisää ne monet tehtävät, joita juuri kesäisin on kodin ympäristössä tehtävä, oli melkoinen monitaituruuden kesä hahmottumassa.

Näin aktiivisesti en olekaan pessyt pyykkiä yliopistovuosien jälkeen. Piti välillä katsella googlesta neuvoa koska eihän mies vaimolta kysy.

Piti viihdyttää, pelata, leikkiä, retkeillä ja uittaa. Samaan aikaan piti varmistaa, että jokainen syö aikanaan ja ruokaa on valmiina myös seuraavaan kokkailuun. Kovin suurta kaaosta tai pyykkivuorta ei uskaltanut jättää töistä palaavan vaivoiksi. Jossakin välissä piti vielä leikata ruohoa, hoitaa kukkia, maalata ja kaivaa. Joinakin päivinä meni paremmin. Aina ei niin hyvin. Onneksi perusasiat meillä jo hoituvat: ketään ei pidä syöttää, lattialla ei ole kovin usein ruokaa, vessassa käydään ihan itse ja varsinkin isommat saattavat välillä huoltaa itseään ja auttaa vaikka lakanoiden vetämisessä.

Rutiini auttoi paljon. Ja säät suosivat. Yleensä aamupalan jälkeen lähdettiin jonnekin ulos ennen keskipäivän kuuminta porotusta. Siletä palaamisen jälkeen vuorossa lounas ja lapset saivat puuhailla hetken jotakin isän huokaistessa kahvikupin äärellä. Iltapäivällä puuhailtiin kotona tai kodin lähellä vähän aikaa. Välipalan jälkeen oli hetki aikaa ruuduille, kun isä teki jotakin kodin toimia. Jääkaapin oveen kertyi jatkuvasti pitenevä lista kesän aikana hoidettavista töistä. Sen lisäksi tietenkin pyörivät kaikki perusarjen asiat. Päivällinen piti tietenkin aina saada valmiiksi niin, että töistä palaava pääsi suoraan syömään. Samaan aikaan kodin oli oltava siisti. Kesän kuumuudesta huolimatta tuli suosittua usein yksinkertaisia uuniruokia. Niiden aktiivinen valmistusaika ei yleensä ole suuri ja samaan aikaan tulee siivottua… ainakin keittiö. Ne ovat yleensä myös ihan maistuvia seuraavan päivän lounaalla lämmittäessä. Paras osa rutiinista oli käytäntö, jossa joku toinen siivosi päivällisen jälkeen pöydän ja isä vetäytyi hetkeksi kirjan tai päiväunien ääreen. Sen jälkeen olikin aika taas joko lasten kanssa puuhaamiselle, kotiprojektille tai vaikka kauppareissulle. 

Onneksi lapset välillä tykkäävät pyykin käärimisestä.

Kesän aikana en voinut olla ajattelematta niitä monia yksinhuoltajia, joita hoitoalalla on. Ei ole helppoa, kun päivällisajankaan jälkeen ei ole paikalla ketään, joka päästää hetkeksi huilaamaan. Puhumattakaan kaikista muista hankalista kuvioista. Kesälomaan ei tarvinnut edes yrittää sotkea töiden tekoa. Se olisi ollut vähintään ylivoimainen tehtävä.

Nyt syksyn alettua voi taas huokaista. Koulu ja päiväkoti pelastavat paljon. On taas sellainen olo, että voi kaivaa jostakin hieman enemmän omaa aikaa. Sitä ei kesällä totisesti ollut. Kuitenkin jäi iloinen mieli yhdessä vietetystä ajasta. Samalla on hauska huomata, että rutiini hoitaa kaiken ohella monia kodin asioita, on ainakin vielä säilynyt. Vähemmän työllistetty vaimo on usein onnellinen vaimo. Ärsyttävällä tavalla sitä vain huomaa alkavansa kaivata sitä enemmän kiitosta, mitä enemmän kuvittelee tekevänsä. Ehkä täytyy alkaa laiskottelemaan sillä kissathan ne kiitoksella elävät. 

Samalla täytyy myöntää, että nyt lukujärjestyksen alkaessa taas pyöriä, tuntuu hieman surulliselta ehkä viimeisen vapauden kesän loppuminen. Se oli rankka – mutta oli se hieno!

Tällaiset hetket olivat kesällä hienoimmasta päästä. Lapset pääsivät monella tapaa vauhtiin uimarannalla.

146# Yllin kyllin Koronaa

– Onko nyt ollut vaikeaa olla harjoittelussa, kun on tämä Korona? 

Tältä näyttää kun mitta alkaa olla täynnä.

Näin meiltä kysyttiin edellisen harjoittelun ensimmäisenä päivänä, kun nautimme perehdytyspäivästä. Siinä me istuimme maskit naamalla, tuolit niin kaukana toisistamme kuin pienessä huoneessa oli mahdollista ja hygieniahoitaja oli jakanut käsihuuhdepullot. 

Niin. Totesimme, ettemme koskaan olleet kokeneet harjoittelua ilman Koronaa. Viime vuoden keväästä asti ovat olleet läsnä ainainen uhka harjoittelujen perumisesta kuin myös taukotilojen henkilöstörajoitukset. Kaikkialla on taisteltu omaisten vierailuhalun ja rajoitusten ristipaineessa ja yhtään potilastilannetta ei ole hoidettu vapaasti hengittäen. Maskin käytöstä on tullut alusta asti hyvin keskeinen osa hoitajan identiteettiä. Jos joskus koittaa aika, jolloin on mahdollista työskennellä ilman maskipakkoa voi se tuntua aivan kummalliselta. Luultavasti aluksi hieman alastomalta. Tietenkin aika surullista, että niiden melkein puolen vuoden aikana, jotka olen eri yksiköissä ollut, ei yksikään potilas/asiakas/asukas ole nähnyt kasvojani. Luultavasti jokainen on odottanut pitkin kevättä maailman palaamista kohti runsaampaa normaalia.

Täällä maaseudulla elämän palautuminen normaaliksi näytti jo erittäin hyvältä. Saimme valtakunnallista julkisuutta eurooppalaisittain pienestä Koronan ilmaatuvuusluvusta. Siinä riemussa meilläkin tehtiin jo suunnitelmia kesäksi ja esimerkiksi lapsia alettiin ilmoittaa kesäleireille tapaamaan. Tuntui hyvältä ajatella vapautuvia harrastuksia ja rientoja.

Vaan ei ihan onnistunut. Vielä. Koska menestys menee helposti päähän, lähdimme paikallisesti havittelemaan eurooppalaisen menestyksen lisäksi myös suomenennätystä. Kahdessa viikossa ilmaantuvuusluku hyppäsi satakertaiseksi ja avautuvana odottava kesä alkoi nopeasti sulkeutua edessäpäin. 

Ärsyyntyminen on suunnaton. Eniten harmittaa se, että lasten elämän palaaminen normaaliksi viivästyy taas. Tällä viikolla juttelin vakavasti lasten kesäleiristä vastaavan entisen työkaverin kanssa. Pidimme hyvin todennäköisenä, ettei lievästi maakunnan ja sairaanhoitopiirin rajan toisella puolella olevalle leirille ole menemistä, jos oman alueen koronakartta huutaa mustaa. 

14 kuukautta Korona on ollut täällä maaseudulla lähinnä teoreettinen tai ulkopuolelta seurattava uhka. Viimevuotisten alkuvaiheiden jälkeen herättiin siihen, ettei tauti ole salakavalasti edennyt kaikkialle. Ei ainakaan pahasti sairastettavana muotona, testaushan oli pitkään hyvin vähäistä. Tuon alkuvaiheen jälkeen täällä sairastuneita on ollut tasaisen vähän ja sairaalahoidossa joku vain satunnaisesti. Nyt kahden viikon aikana tartuntoja on havaittu melkein puolet koko 14 kuukauden määrästä. Testauksen on ilmoitettu ruuhkautuneen ja jäljitys on alkanut laahata.

Tämä on aiheuttanut reagointia, jonka lapsetkin ovat huomanneet. Eivät vielä tiedäkään leirijakson peruuntumista. Kuitenkin elämä nousee tajuntaan monelta suunnalta. Alakoulussa on keskusradiosta kuulutettu useampaan kertaan muistutellen, että aikuisia koskee todella maskipakko. Samoin päiväkodin ja iltapäiväkerhon ohjaajat ovat alkaneet pitää maskia ulkotiloissa eikä päiväkodissa pääse enää edes eteiseen asti. Loppukevään urheiluharrastukset on julistettu taukotilaan. Kaikki kaupungin hallinnassa olevat paikat ovat toistaiseksi kiinni. Ensimmäistä kertaa noudatetaan kuuden hengen rajoituksia. Ensimmäistä kertaa on käynyt myös niin, että meidän luokkamme harjoitteluja on keskeytetty. Erityisen harmillisia nämä keskeytykset ovat olleet, koska tässä vaiheessa harjoitteluja on ollut menossa lähinnä niillä, joilla aiemmat harjoittelut ovat jostakin syystä siirtyneet.  

Monelle vastaavat ja muunlaiset rajoitukset ovat olleet arkea ennenkin. Kuitenkin niiden äkillinen ilmestyminen juuri vapauden valon jo loistaessa maistuu vähintäänkin katkeralta. Nyt taas hetki odotellaan.

Tilanteen pahentuessa täytyi alkaa hamstraamaan. Kirjastot, uimahallit ja vastaavat kaupungin laitokset menivät yllätyspäätöksellä kiinni. Puoli tuntia ennen sulkemista kävin keräämässä kassillisen.

Ajattelen, että kyseessä on nimenomaan viivytys. Aika on näyttänyt, että maailma ei kehittyneissä yhteiskunnissa helpolla kaadu ärhäkkäästikään leviävän taudin edessä. Nyt toki liikkeellä on runsaana täällä tuo Intiassa kasvanut variantti. Yrittämättä esiintyä alan asiantuntijana on mielestäni mielenkiintoista, miten tauti kulki ensimmäisessä vaiheessaan melko rauhallisesti läpi kehittyvän maailman. Silloin vaarassa olivat me pehmoista elämää viettäneet ja puhtauden kautta vastustuskykyämme heikentäneet länsimaalaiset. Ja meidänkin keskuudestamme enemmän selkeisiin riskiryhmiin kuuluvat. Kierrellessään virukset kuitenkin aina muuntuvat ja voisin kuvitella, että suuri osa intialaisista elää oloissa, jotka ovat kasvattaneet vastustuskykyä vähän sitä sun tätä vastaan. Luultavasti kukaan ei vielä ihan tiedä, millainen tämä ns. intialainen lopulta on mutta luultavasti Intian maaseudulla tai suurkaupungin kujilla jalostunut virus on kohdannut itseäni paljon vahvempia potilasehdokkaita. 

Kuitenkin aika on näyttänyt, että toimenpiteet aina laskevat tartuntojen määrää. Näin, oli variantti mikä tahansa. Tunnistan kuitenkin kaksi hyvin häiritsevää asiaa. Ensinnäkin tunnistan sen, että olen itse paitsi hyvin sopeutuvainen ja siksi myös verrattain kuuliaisesti erilaisia ohjeita noudattava. Olen yleensä hyvin valmis tinkimään henkilökohtaisesti edusta tai mukavuudesta, jos ymmärrän siitä olevan hyötyä. Kuitenkin nyt huomaan, että turnausväsymys sekä tämä äkillisesti muuttunut tilanne syövät motivaatiota. On selvästi työlästä rakentaa tahtotilaa uudestaan, kun kaikki oli jo menossa ohi. Lisäksi tunnistan, että olen VERRATTAIN sopeutuvainen. Eli on paljon niitä, joita eri syistä kiinnostaa paljon vähemmän jatkaa tai palata varotoimien noudattamiseen. Mitä se sitten vaikuttaakaan?

Odottavan ajasta voi tulla taas kerran pitkä.

Onko sinulla vaikeuksia motivoitua koronarajoituksiin?

View Results

Loading ... Loading ...
Onneksi näitä saa harrastaa ilman rajoituksia.

134# Odottamisen vaikea ihanuus

Odota. Odota! Huutomerkillä tai ilman. Kyseessä on joka tapauksessa yleinen pyyntö ja komento. Muutaman kerran suuni on meinannut nousta hymyyn, kun olen pyytänyt tänäkin vuonna asiakkaita olemaan hetken puhumatta verenpaineen mittaamista varten. Silminnähden on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, että pääsee jatkamaan vuolaana virtaamaan pyrkivää juttua. Aina välillä mittauksia joudutaan ottamaan uusiksi. Asiaa on niin paljon ja aikaa on niin vähän. 

Odota. Se on myös kovin usein käytetty sana kotona. Pieni haluaa leipää, margariinia leivälle, juustoa leivälle, juustoa leivän vieraan, maitoa lasiin, lisää maitoa lasiin sillä välin, kun isä pyyhkii itse kaadettua lattialta ja niin edelleen. Myös pienillä odottaminen on selvästi vaikeaa. Saatikka vähän isommilla kun puhelin tai pelikonsoli kutsuisi.

Me aikuisethan sen sijaan olemme odottamisen mestareita. Kun puhelin piippaa, on helppo pitää kätensä siitä erossa. Kun mieleen tulee tylsyys, on yksinkertaista olla pakenematta sitä luurin tai netin ääreen. Kun verkkokaupassa on tarjous, on pieni vaiva jättää Creditiä käyttämättä. Vai onko? Odottaminen on yllättävän vaikeaa.

Reilu viikko sitten taukotilassa puhuttiin laskiaispullista. Kuulemma Fazerin olivat parempia kuin paikallisen leipomon toimittamat. Sitten hetki keskusteltiin mantelimassan ja hillon keskinäisestä paremmuudesta. Illemmalla oli mahdotonta olla huomaamatta pullien rivejä kaupan hyllyllä. Yllättäen alkoi tehdä mieli. En kuitenkaan ostanut.

Mietin miksi. Yleensä, jos kaupassa alkaa tehdä mieli, ostan. Ainakin jos mieli on saanut kasvattaa tahtoaan pitkin päivää. Kätevintä on ostaa jotakin pientä tai ainakin kohtuullisen kokoista. Helpointa nimittäin on herkutella kotimatkalla. Silloin pienet eivät kotona ala syyttämään epäreiluudesta ja oman osuutensa puutteesta. He kun joutuvat usein odottamaan viikonloppuun. 

Kyllä pullankin olisi voinut nautiskella auton hämäryydessä. Jopa kaksi. Kuitenkin laskiaispullan syöminen ennen laskiaista tuntui jotenkin väärältä. Tajusin olevani sesonki-ihminen. Yksi joulunkin parhaita puolia on tehdä, kokea ja syödä sellaista, mikä on ollut poissa koko vuoden. Meillä kuusi ilmestyy olohuoneeseen paria päivää ennen aattoa. Samalla loihditaan koristeet kaikkialle. Piparit ja tortut loihditaan aatoksi tai aattona. Joulupöydässä on sellaisia mitä on tarjolla pitkin vuotta mutta mitä ei kauppakärryyn sesongin ulkopuolella eksy. Tämänkin vuoden tammikuussa katselin kaihoisasti erästä joulumme juustoista kauppareissulla. Mietin jo, miten hyvältä se taas joulukuussa tuleekaan maistumaan. Kun vain jaksaisi odottaa.

Yllättäen niitä Fazereita ei enää ollut jäljellä. Maistuivat nämäkin.

Nyt laskiaispullat on syöty. Ne katosivat nopeasti kun hämärtyvässä sunnuntai-illassa niiden seuraksi keitettiin kaakaota. Pienet olivat pari päivää odottaneet innokkaasti. Olivat nähneet paketit jääkaapissa. Pienintä piti jo välillä opastaa palauttamaan pakkaukset takaisin. Ei ollut aivan ymmärtänyt milloin syödään. Odota, oli senkin keskustelun viesti. Se oli vaikeaa. Mutta ehkä oppi jotakin odottamisesta ja sen jälkeen koittavasta palkinnosta. Ainakin sai kyllikseen, kun joutui kaiken saatuaan valittamaan jo huonoa oloa. Sitä tuskin muistaa, kun taas hieman kasvaneen vatsalaukun kanssa ensi vuonna odottaa pullaansa. Siis sitä laskiaissellaista. Ja onhan välissä pääsiäinen, vappu, juhannus ja mitä niitä nyt onkaan. Monia juhlia, joihin liittyvät sesonkin omat herkut.

Joskus kuulin, että lapsen täytyy oppia odottamaan kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jossakin siinä vaiheessa on kypsyttävä taju siitä, ettei hän voi olla aina ensimmäinen. Samalla kyky hahmottaa hetken päässä olevaa palkintoa tai täyttymystä kehittyy. Jossakin vaiheessa mieli huomaa, että liukumäkeen pääsee, vaikka tie kulkisikin jonon kautta. Tietenkin mitä isompi asia, sitä hankalampi odottaa tulevaa palkintoa. Se joka ei opi odottamaan ennen kuin sitä häneltä sosiaalisesti muut odottavat, joutuu huonoon asemaan. Etuilijaa ymmärtävät sorsia jo hyvin pienetkin leikkitoverit. Kovin moni ei tykkää siitä joka ottaa lelut kädestä tai puhuu jatkuvasti päälle. Se joka oppii jotenkin odottamaan, ei sulje itseään pois toisten ystävyydestä. Ei ainakaan niin helposti

Nyt laskiaispullien jälkeen kristikunnassa on alkanut paaston aika. Se on tietynlainen odottamisen harjoitus. Odotamme pääsiäistä ja samalla tämän ajan jälkeen koittavaa ylösnousemusta. Käytännössä mielet kääntyvät odottavaan juhlamessuun ja sen jälkeiseen pitopöytään. Sitä odotetaan opettelemalla odottamista. Kieltäytyminen, itsensä hillintä ja edessä olevan palkinnon katseleminen näkyy erilaisista asioista ja syömisistä luopumisena. Pyrkimyksenä on maistaa elämää, joka vaikuttaa ulkoisen tarkkailijan mielestä jopa tylsältä ja mauttomalta. Siinä opetellaan sanomaan itselle: odota, kun jokin mukava houkuttaa. Niin voi oppia sanomaan odota tai jopa ei, silloin kun huokuttelu ei ole mukavaa vaan ainoastaan siltä näyttävää. Opetellaan odottamaan sitä palkintoa, joka on lyhytikäistä nautintoa parempi.

Oppisinpa tänä vuonna samalla edes vähän myös sitä odottamista, joka näkyisi kärsivällisyytenä perheen kanssa eläessä, omia ja toisten virheitä katsellessa ja asioiden mennessä eri tavoin pieleen. Sitä osaamista saattaa joutua odottamaan.

125# Varhainen joululahja

Posti toi kirjeen vielä näin joulun alla. Monien viimehetken alennuksia lupaavien lehtien ja joulukorttien seasta erottuivat valkean byrokraattikuoren sanat: Työllisyysrahasto. Taas oli jossakin urakoitu päätös tulevan vuoden rahanjaosta.

Jo kesällä puhuimme esimiehen kanssa alkavan vuoden selväksi. Ilman muuta luvattiin elokuuhun asti virkavapaata opintoja varten. Virallisesti pyyntö käsiteltiin marras-joulukuun vaihteessa. Sen jälkeen oli aika lähestyä Työllisyysrahastoa. Vaikka varoittelivat sivuillaan kovista käsittelyjonoista vuodenvaihteen lähestyessä, päätös ehti hyvin jouluksi. Tässä tietenkin auttoi se, että työnantaja oli käynyt jo oman anomukseni jättöpäivänä vahvistamassa asian omalta osaltaan. Työnantajan kun täytyy täyttää muutama lyhyt sivullinen lomakkeita, joilla varmistetaan kaiken olevan kuten hakija väittää.

Kuorta avatessa ei tietenkään tarvinnut enää jännittää. Sama viesti oli tullut jo viikkoa aiemmin asiointipalveluun ja ilmoitus siitä sähköpostiin. Tuota viestiä availlessa kyllä jännitti. Asian piti olla täysin selvä mutta hakemuksen jättämisen jälkeen nousi silti pieni pelko. Mitä jos jostakin syystä tukea ei tulisikaan? Tuhannen euron pudotus tuloissa ei olisi ollut hyvä joululahja. Tämän pelon syntyyn vaikutti sekin, että vuosi sitten muotoseikan vuoksi tuli ensi kielteinen päätös. Tosin uusintahakemuksella sekin ongelma hoitui. 

Mutta siinä ne olivat. Tammikuusta elokuuhun. Tutut numerot. Ei ole opiskelijan hyvinvointi kasvanut vuoden aikana. 1494 kuukaudessa. Siitä toki valtiovalta perii oman osuutensa ja käteen tulee joitakin satoja euroja vähemmän. Kirjoitin tästä menettelystä muuten aikaisemminkin, jos joku nyt kiinnostuu tästä mahdollisuudesta. Kesäkuun jälkeen kuukaudet onkin sitten käytetty ja täytyy alkaa keksiä jotakin muuta. Kuitenkin tieto kuuden kuukauden talouden turvaamisesta tuntui hyvältä. Joulu on saamisen aikaa.

Mutta onpa joulu myöskin antamista. 4. adventtisunnuntaina tein pitkästä aikaa papin töitä. Olin luvannut vähän keventää sijaiseni joulunaikaa. Lupasin tuon sunnuntain, jota itse olisin aina toivonut vapaaksi. Seurakuntatyö kun on vähän sellaista, ettei joulun ehdi pitää lomaa. Saa olla hyvin tyytyväinen siihen, jos onnistuu työnsä rytmittämään niin, että ehtii viettää kotona hieman joulua perheen kanssa. Siis ilman, että joutuu samalla salaa miettimään seuraavia tilaisuuksia. Yleensä joulua edeltävä ja seuraava sunnuntai ovat aina töitä, ennen aattoa kierretään kodeissa ja varsinaisina päivinä on useampia tilaisuuksia. Kiireen sijoittuminen riippuu vähän siitä, missä kohtaa viikkoa joulupäivä on. Joulun aikana ihmiset ovat kenties jopa tavallista kiitollisempia tehdystä työstä ja oma seurakunta on perinteisesti ojentanut jossakin vaiheessa pienen muistamisen. Kuitenkin kontrasti jouluna vuorotonta työtä tekevän ja muiden ihmisten välillä on poikkeuksellisen suuri. Jouluna tai uutenavuotena kun monet saavat viettää ainakin muutamia ylimääräisiä vapaita. Vuosien kertyessä itseäni joskus tökkii, ettei joulun aikoihin voinut usein pitää edes viikkovapaita. 

Nyt annoin sijaiselleni hieman paremman mahdollisuuden valmistautua jouluun ja toivottavasti myös viettää joulua kotona. Toki juuri jouluksi tiukentuneet rajoitukset taisivat muuttaa kaikkien suunnitelmia. Iloisin mielin sain kuitenkin vetää vanhat kengät ensimmäistä kertaa jalkaan syyskuun jälkeen. Hieman yli yksitoista tuntia siinä matkoineen meni. Paluumatkalla kappeliseurakunnasta kävin vielä häiriköimässä ystäväperheen lampolassa joulukuvan ottoa ja vaihdoimme joululahjat. Kotiin saapuessani muu perhe katsoi iltapesujen jälkeisenä tapanaan joulukalenterin jaksoa televisiosta. Kello kertoi iltarytmin menneen aika lailla häräntakapuolta. Vaimon katse kertoi, ettei ollut ollut ikävä näitä pitkiä pyhäpäiviä.

Ehkä vuoden varsinainen joululahja oli saatu jo aikaisemmin. Laskeskelin siinä, että olen tänä vuonna ollut kotona 23 sunnuntaita viime vuotta enemmän. Aika monen vuoden ajan olen ollut joka toisen sunnuntain aamusta iltaan poissa.  Nyt kun sitä ei ollut pitkästä aikaa tehnyt, ymmärsi paljon paremmin vaimon katseen sisällön. Puolikas viikonloppu ei ole ihan kokonainen. Eikä tietenkään ole koskaan ollut poissuljettua, että niihin lyhyihin pyhäpäiviin tulisi jotakin pientä lisää. 

Tänä vuonna käteen tuli noin puolet vuoden 2019 ansioista. Kesällä kun Työllisyysrahasto ei muistanut tilinsiirrolla mutta lyhyet kesätyöt paikkasivat sitä hieman. Niukemman talouden vastineeksi on kuitenkin ollut vähintään kaksinkertainen määrä aikaa. Se aika on näkynyt monella tapaa. Erityisen kauniisti se on pilkahtanut ajoittain vaimon silmissä. Näin erityisesti niinä monina sunnuntaina kun olemme saaneet koko perheellä istua yhdessä kirkon penkeillä, lähteä sieltä yhdessä kiireettömästi syömään lounasta ja viettämään kokonaisen viikonlopun toista päivää. Kerran tällaisen päivän iltana katsoin sattumalta juuri oikeaan aikaan kelloa ja tilanteen tajutessani sanoinkin ääneen: siellä se on lähdössä kohta kotimatkalle. Syvä, hiljainen, tyytyväisyys paistoi katseena takaisin. Joulua pitkin vuotta. Täytyypä luvata piakkoin tuurata toinenkin pitkä sunnuntai. Suon tuon tyytyväisen katseen toteutuvan välillä myös toisten kotona.

89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.