Avainsana: korona

Julkaistu

162# Miten korona näkyy päivystyksessä

Hengenahdistus. Rintakipu. Huimaus. Kaatuminen. Haava. Jalattomuus. Kun potilas ilmoittautuu päivystyksen luukkuhoitajalle tai hänestä annetaan ensihoidon raportti, piirtyy hän näkyviin potilaslistaan eli päivystysmonitoriin. Yhdessä sarakkeessa on tulosyy. Eräänä päivänä katselin päivystysmonitoria kuten oppimisen haluisen opiskelijan tuleekin. Ehkä etsin jotakin mikä oli vielä jäänyt näkemättä ja mihin opiskelijan olisi hyvä tutustua harjoittelussa. Poikkeava tulosyy kun tarkoittaa poikkeavia tutkimuksia, seurantaa, lääkitystä ja hoitoketjua. Tai ainakin jotakin erilaista. 

Kiinnitin huomiota sillä hetkellä listoilla olevien hengenahdistuspotilaiden määrään. Nykyisessä tilanteessa aloin tietenkin miettimään, johtuisiko se koronasta. Ääneen miettiessäni muiden vastaus oli varovaisen selvä: todennäköisesti. Tuskin yhdenkään sen hetkisen potilaan oirekuva johtui varsinaisesti Covid-viruksesta. Ainakaan suoraan.  Kuitenkin on todennäköistä, että kyseisen viruksen saadessa huomattavasti palstatilaa, tuo se päivystykseen hieman enemmän potilaita ilman tartuntaakin. Luultavasti moni pelästyy alkaessaan tarkkailla nuhakuumeen aikana hengitysoireitaan, koska on kuullut koronan aiheuttavan hengitystieoireita. Yön pimeydessä ja sairauden valvottaessa oireita alkaa huomata todennäköisesti helpommin kuin pari vuotta sitten. 

Hengitysvaikeudet ovat vakavasti otettava asia. On hyvä, että niiden kanssa hakeudutaan hoitoon, eikä nukuta yön ylitse. Kuitenkin joskus oireiden tulkinta on hyvin subjektiivista. Kun täydellisesti saturoiva potilas kertoo pitkin lausein, vaivattomasti ja ilman mitään hätää siitä miten henki ei oikein kulje, on epäilys koronan tai muun henkisen syyn mahdollisuudesta heräämässä. Silloin hoitajaa saattaa uhata salainen turhautuminen.

Korona näkyy päivystyksessä muutenkin. Odotusaulaan saapuvaa odottaa väliaikainen seinä. Kokonainen käytävä on eristetty väliaikaisesti muista tiloista. Vanhaan hyvään aikaan siellä oli lääkäreiden ja päivystävien sairaanhoitajien vastaanottohuoneita ja hoitohuoneita. Nyt koko käytävä toimii niin sanottuna infektiolinjana. Sinne ohjataan kaikki ne potilaat, joilla on hengitystieinfektion oireita. Käytössä on positiivinen kunnes toisin todistetaan käytäntö. 

Ennen tätä harjoittelua olin ottanut yhteensä pari korona-näytettä sisätautien ja kotihoidon jaksoilla. Nyt niitä kaivetaan jatkuvasti. Infektiolinjalta potilaita halutaan tietenkin siirtää normaalille puolelle mahdollisuuksien mukaan. Covid-positiiviset ja muuten eristystä tarvitsevat potilaat pidetään infektiolinjalla. Räväkkää vatsatautia ei siirretä ihmisten ilmoille koronan osalta negatiivisen testituloksenkaan jälkeen. Hyvä niin. 

Käytössä on viidentoista minuutin pikatesti. Testeri ilmoittaa tuloksen hyvin raskaustestimäisellä tavalla. Tosin nyt yksi viiva on se mitä toivotaan ja kahden viivan positiivinen merkintä laittaa kaiken uusiksi. Infektiolinjalla opiskelijan rooli on hieman tylsä. Covid-positiivisten potilaiden kanssa ei saa olla tekemisissä. Jos omalla ohjaajalla on vuoro infektiolinjalla, saattaa päivästä tulla hyvin yksinäinen. Toisaalta se antaa mahdollisuuksia opetella työtä hoitamalla itsenäisemmin vaikkapa noita hengenahdistelijoita. 

Kolme pisaraa ”silmään” ja munakello päälle. Viidentoista minuutin päästä toivotaan yhtä viivaa.

Täällä, kuten monella muullakin paikkakunnalla, koronapotilaiden määrä on viime aikoina kasvanut. Infektiolinjalla se näkyy siinä, että alipaineistetut eristyshuoneet ovat usein varattuja, eivätkä aina riitäkään. Tietenkin potilaita pyritään saamaan eteenpäin osastolle mutta huoli paikkojen riittävyydestä kasvaa. Lääkärit joutuvat tekemään kovasti töitä arvioidessaan, kenet voisi päivystyksestä kotiuttaa ja kuka tarvitsee osastopaikkaa. Jotkut kotiutuvat saatuaan tukihoitoja tai avaavia lääkkeitä. Toiset eivät. Hankalinta lienee se, ettei korona ole poistanut muita sairauksia. Myös Covid-positiiviset voivat kaatua, kärsiä sydänoireista, joutua psykoosiin tai vaikkapa eristyksen tylsyyttä lievittäessään joutua liikenneonnettomuuteen. Näiden potilaiden hoito on haastavaa. Infektiolinjan yhteydessä on pieni hoitohuone varattuna vaikeasti sairaille tai vammautuneille potilaille. Kapasiteetti venyy. 

Kuva: https://www.instagram.com/soite_paivystysjapadi/?hl=fi. Infektiolinjan hoitohuone.

Niin venyy myös henkilökunta. Välillä infektiolinjan resurssi oli pudotettuna jo yhteen hoitajaan. Sitten se nostettiin takaisin kahteen. Käytännössä päivästä ja vuorosta riippuen se imee useampia, kun päivystyksen muista osista tarvitaan väkeä auttamaan ainakin ajoittain. Kun käytävän varressa saattaa olla useita huoneita, joihin voi mennä vain raskaissa suojavarusteissa, menee hoitajien ajasta paljon pukeutumiseen ja erityisen tarkkaan riisumiseen. Aikaa ja käsidesiä palaa. Kenties myös hermoja. Jos potilas on vakavasti sairas, suojavaatteissa vietetään pitkiä aikoja potilaan luona. Myös lääkärit ja näytteitä keräävät labrahoitajat joutuvat harrastamaan samaa pukemista. Itseasiassa myös siistijät. Covid-positiiviselle huoneelle on aivan oma siivousprotokollansa ja sitä varten myös siivoojat pukevat nuo kuumat suojavaatteet päälleen. 

Odotuksessa, muilla käytävillä ja seurantasaleissa korona ei juuri näy. Kenties välillä hieman hikisemmän ja väsyneemmän hoitajan palatessa infektiolinjalta muihin töihin. Kuitenkin jokainen joutuu vähän osallistumaan näihin talkoisiin. Millekään osastolle, kun ei saa lähettää potilasta jatkohoitoon ilman negatiivista covid-näytettä. Neniä siis todella kaivetaan päivittäin. Moni siitä yllättyy mutta suurin osa ymmärtää syyn erittäin hyvin. Sairaita jos keitä tulee suojata tartunnan mahdollisuudelta.

Väliaikaiset seinät täyttävät kevättalvella kaksi vuotta. Se on aika pitkä aika väliaikaiselle.  Ehkä seuraavana talvena ne päästäisiin hajottamaan. Ehkä…

Julkaistu

149# Totuus koronarokotteesta

Näistä millin ruiskuista on ollut tämän kevään aikana pulaa, kun ne varattiin ensisijaisesti koronarokotuksiin.

Joudun kirjoittamaan varovasti. Kärkkäimpien lähteiden ja kuulopuheiden mukaan olen juuri vastaanottanut mikrosirun käteeni. Nyt Koronan varjolla olen menettänyt yksityisyyteni ehkä myös oman tahtoni ja varmasti jossakin vaiheessa sitten myös vapauteni. Luultavasti siru tunnistaa nytkin jokaisen kirjoittamani sanan ja ilmoittaa oikealle viranomaiselle, jos erehdyn kirjoittamaan jotakin hyväksytyn totuuden vastaista. Tai sitten jostain kohtaa alkaa kasvamaan pian esiin kolmas käsi.

Ajatus kolmannesta kädestä oli toive, joka kotihoidon harjoittelun aikana heräsi yksikön sairaanhoitajien kesken. Pääsin talven harjoittelussa haistelemaan sitä jännittynyttä tunnelmaa, jossa rokotukset oli aloitettu ja niitä oltiin juuri laajentamassa kotihoidon asiakkaisiin. Silloin kartoitimme asiakkaiden halua ottaa rokote ja lopulta alettiin suunnittelemaan ajoreittejä ja rokotusaikatauluja. Muistaakseni yksikkö oli saamassa 50 annosta viikossa. Hitaasti asia lähti liikkeelle. Henkilökuntaa ei tuon aikaisen tiedon mukaan oltu rokottamassa. Osa oli asiasta hyvillään ja osa pahoillaan. Jotkut pelkäsivät ihan tosissaan rokotteen sivuvaikutuksia. Osa taasen toivoi sen kasvattavan sen kolmannen käden, joka hoitotyössä olisi niin usein tarpeen. 

Joskus aikaisemmin kirjoitin, etten osaa henkilökohtaisesti pelätä koronaa. Eikä ilmeisesti moni muukaan. Rokotepisteessä oli hiljaista ja aikoja on usean viikon ajan saanut niin hyvin, että kutsuttavia ikäluokkia on voitu koko ajan lisätä. Edelleen paikalla oli paljon iäkkäämpiä työikäisiä, joten ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen eivät rokotusajat ole täyttyneet.

Miksi menin ottamaan rokotuksen? Haluan osallistua siihen toiveikkaaseen prosessiin, että maailma voisi olla pian taas vähän normaalimpi. Viime vuoden keväällä, kun maailma meni kovin kiinni, itkin sisäisesti lasten tuskaa näkemättömistä ihmisistä ja tekemättömistä asioista. Tänä vuonnakin on jouduttu seuraamaan tarkasti tiedotuksia henkilörajoituksista ja suljetuista paikoista. Käsiä on hinkattu kyllästymiseen asti ja monta kertaa on täytynyt palata kotipihasta sisään hakemaan sitä turkasen maskia. Sivusta olen kuunnellut, miten hoitoalalla on oltu tiukilla sekä itse taudin, että sen varjolla tehtyjen poikkeusjärjestelyjen kanssa. Moni pelkää tosissaan, että koronan jälkeen hoitoalalta leikataan ja myös lähdetään tosissaan. Taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset haitat ovat olleet suuria. Niille, joille henkilökohtaisen terveyden, tilanteen tai muun syyn takia aika on tuonut myös todellisia pelkoja, aika on ollut kovin raskas. Jos voin olla edistämässä asioiden muuttumista paremmaksi ihan vain kättä ojentamalla, teen sen mielelläni.

Mieleisyyttä lisää asian helppous. Sähköinen ajanvaraus toimi hyvin ja valittavaksi tuli useilta päiviltä kymmeniä ja kymmeniä aikoja vaikka en rynnännyt asialle heti uusien aikojen päivityttyä kalenteriin. Jaossa oli viiden minuutin aikoja keskustassa olevaan väliaikaiseen toimipaikkaan. Saavuttaessa sinne tehokkuus paljastui jo aulassa. Odottamassa tuoleilla ei ollut ketään. Muutama jonossa edellä ollut ihminen huudettiin sisään heti ilmoittautumisen jälkeen. Samoin huudettiin itseni. Lastulevystä oli rakennettu reilu puolenkymmentä koppia, joista jokaisessa työskenteli rokotuspari. Jo talvella lukemani ohjeen mukaisesti toinen kirjasi ja toinen tuikkasi. Nopeasti kerrottiin ohjeita, kyseltiin mahdollisista yliherkkyyksistä ja vähän yritettiin kysellä kuulumisiakin. Ihan ei tainnut olla mielenkiintoa kuunnella kuulumisia. Ei ollut kyllä tarvetta kertoakaan. Piikin otin vastaan influenssarokotteista kertyneellä rutiinilla. Niitä kun on hoitoalalle siirtymisen myötä joutunut ottamaan jo useamman. Voihan olla, että koronapiikistä tulee hoitoalalla myös säännöllisesti otettava. 

Tuikkauksen jälkeen poistuin ohjeen mukaisesti takaovesta ja siirryin seuranta-aulaan. Koska suurin osa rokotteiden vakavista haittavaikutuksista tulee lähes välittömästi piikin jälkeen, oli erittäin ankara suositus jäädä odottelemaan viideksitoista minuutiksi valvottuun tilaan. Siellä aulassa odottelijoita olikin enemmän. Tuloaulan tyhjyys ei ollut pelkästään laiskaa rokotusten ottamisintoa. Tasaisin välein aulaan tuli väkeä ja samoin väkeä poistui. Kukaan ei näyttänyt kuukahtelevan. Se tietenkin on harvinaista. Itsekin olen ollut sairaanhoitajan kanssa muutaman kerran juttelemassa vielä niitä näitä, kun olemme koittaneet viipyä tuon vaaditun vartin verran seuraamassa rokotetun vointia. Säädetyn ajan perästä hyppäsin pyörälle ja polkaisin kotiin. Päivän urheilut suoritin varalta jo aamulla. Eihän koskaan tiedä, josko käsi ihan oikeasti kipeytyy.

Mutta entä rokotteen muut haitat? Tämän vuoden ajan eri paikoista on rummutettu kilpaa sekä koronan, että koronarokotteen haittoja. Molemmat ovat todellisia. Väittäisin kuitenkin, että väestötasolla sairauden haitat ovat suuremmat kuin rokotteen. Huomattavastikin. Hoitoalalla joudutaan tunnustamaan, että ihmiset ovat yksilöitä ja huolimatta hyvin laajoista yleisistä lainalaisuuksista, jotkut voivat reagoida täysin eri tavalla johonkin lääkeaineeseen. Joskus syy voidaan jälkeen päin todentaa ja joskus ei. Lääkkeet ja niin myös rokotteet tehdään massatuotteina. Siinä on niiden vahvuus ja kenties sitten tietystä näkökulmasta heikkous. Jos jokaiselle ihmiselle järjestettäisiin oma tuotantoprosessi, jossa hänen yksilölliset muuttujansa otettaisiin huomioon, olisivat rokotteiden ja kaikkien lääkkeiden haittavaikutukset luultavasti pienemmät. Kaikkia haittoja tietenkään sekään ei voisi poistaa. Jotkut lääkkeet aiheuttavat aina haittoja. Siksi niitä tulee ottaa vain tarpeeseen ja lääkärin ohjeen mukaan. Kuitenkin jokainen voi koittaa päätellä miten kallista ja logistisesti vaikeaa tuollainen jokaiselle räätälöity prosessi olisi. 

Siksi kaikilla rokotteilla on aina mahdollisia haittavaikutuksia. Joillekin ihmisille. Osalle ne voivat olla hyvinkin vakavia ja osa selviää lyhytaikaisilla lihas- tai nivelkivuilla. Osa ei huomaa saaneensa piikkiä ja joku voi saada henkeä uhkaavan reaktion tai pitkäkestoisen vaivan. Kenties hyvä yleissääntö voisi olla, että jos joku rokote on joskus aiheuttanut vakavia vaivoja, keskustele seuraavan ottamisesta lääkärin kanssa. Mainitse pienistäkin haitoista rokotetta ottaessasi. Väestötasolla rokotukset ovat kuitenkin turvallisia.

Mutta entä kun nyt kyseessä on kokeellinen rokote? On totta, että nyt koronaa vastaan pistettävät rokotteet on tuotu käyttöön nopeutetulla aikataululla. Osasta on löydetty haittoja. Joskin aika pienellä ilmaantuvuudella. Suomessa tiedot rokotehaitoista ovat julkista tietoa. Luultavasti monilla on ollut halu nostaa ongelmia tikun nokkaan. Vaikka kaikki haitat eivät välttämättä raportoidu eteenpäin, vakavien ja yleisten haittojen uskoisi tulevan esiin. Käytettävissä oleva aika ei tietenkään ole antanut mahdollisuutta pitkäaikaiseen seurantaan. Olisiko pitänyt odottaa kymmenen vai viisikymmentä vuotta? Ainakin näidenkin rokotteiden vaikutuksia ja haittoja jatkuvasti seurataan ja tutkitaan. Arjessamme altistumme jatkuvasti kemikaaleille, joiden yhteis- ja pitkäaikaishaittoja kukaan ei tutki. Se on pelottavaa. Rokotukset eivät ole enää samanlaista arpapeliä kuin silloin, kun Suomessa tehtiin ensimmäiset laajat rokotukset isorokkoa vastaan 1800-luvun alussa. 

Mutta jos rokote on tarpeeton? Koronan vaikutuksista, vaaroista ja sitä myötä rajoitustoimien laajuudesta voidaan olla monta mieltä. Enkä aio luetella mitä mieltä olen mistäkin. Kuitenkin varmaa on, että rokotekattavuus on yksi mittari, jonka mukaan päättäjät arvioivat mahdollisuuksia rajoitustoimien purkamiselle. Siinä mielessä rokote on hyvin tarpeellinen. Kuten sanottu, sen ottaminen on osallistumista tästä piinasta pääsemiseen. 

Itseäni välillä harmittaa länsimaissa esiintyvä kriittisyys rokotteita vastaan. Se tuntuu typerältä ensimmäisen maailman ihmisten luomalta problematisoinnilta. Samaan aikaan laajat ihmisjoukot elävät tilanteessa, jossa länsimaista hävitetyt sairaudet aiheuttavat kärsimystä ja kuolemaa koska ei ole riittävästi resursseja niiden rokotusten antamiseen, jotka meillä jaetaan ilman, että kukaan ymmärtää olla kiitollinen niistä. Afrikassa ei ole varaa olla rokotekriittinen, kun ei ole varaa niihin.

Tässä asiassa huomaan olevani kansalainen menneestä maailmasta. Kun postmoderni ihminen kysyy hyötyä ja haittaa itselleen, näen itse asian yhteisön ja yhteisen osallistumisen näkökulmasta. Olen valmis kantamaan henkilökohtaisen riskin mahdollisista rokotushaitoista, jos niin voin osallistua yhteisen elämän palauttamiseen kohti normaalia. 

Tai ehkä se on vain siru, joka nytkin kirjoittaa.

Mikä siis on totuus koronarokotteesta? Se, että jokaisella on siitä mielipide. Todennäköisesti se on muodostunut hyvin nopeasti ja vaistonvaraisesti. Hyvin harva on myöskään valmis muuttamaan mielipidettään keskustelun ja faktojen myötä. Päinvastoin me olemme aina taipuvaisia etsimään vain oman mielipiteemme vahvistamiseen sopivia tietoja. Niin mielipiteet yleensä toimivat. Minullakin. 

—

PS. Pari päivää lakuperäisen tekstin jälkeen lisään, että selvisin piikityksestä tavanomaisilla i.m. injektion seurauksilla. Olkavarsi oli parina seuraavana päivänä kipeä.

Julkaistu

146# Yllin kyllin Koronaa

– Onko nyt ollut vaikeaa olla harjoittelussa, kun on tämä Korona? 

Tältä näyttää kun mitta alkaa olla täynnä.

Näin meiltä kysyttiin edellisen harjoittelun ensimmäisenä päivänä, kun nautimme perehdytyspäivästä. Siinä me istuimme maskit naamalla, tuolit niin kaukana toisistamme kuin pienessä huoneessa oli mahdollista ja hygieniahoitaja oli jakanut käsihuuhdepullot. 

Niin. Totesimme, ettemme koskaan olleet kokeneet harjoittelua ilman Koronaa. Viime vuoden keväästä asti ovat olleet läsnä ainainen uhka harjoittelujen perumisesta kuin myös taukotilojen henkilöstörajoitukset. Kaikkialla on taisteltu omaisten vierailuhalun ja rajoitusten ristipaineessa ja yhtään potilastilannetta ei ole hoidettu vapaasti hengittäen. Maskin käytöstä on tullut alusta asti hyvin keskeinen osa hoitajan identiteettiä. Jos joskus koittaa aika, jolloin on mahdollista työskennellä ilman maskipakkoa voi se tuntua aivan kummalliselta. Luultavasti aluksi hieman alastomalta. Tietenkin aika surullista, että niiden melkein puolen vuoden aikana, jotka olen eri yksiköissä ollut, ei yksikään potilas/asiakas/asukas ole nähnyt kasvojani. Luultavasti jokainen on odottanut pitkin kevättä maailman palaamista kohti runsaampaa normaalia.

Täällä maaseudulla elämän palautuminen normaaliksi näytti jo erittäin hyvältä. Saimme valtakunnallista julkisuutta eurooppalaisittain pienestä Koronan ilmaatuvuusluvusta. Siinä riemussa meilläkin tehtiin jo suunnitelmia kesäksi ja esimerkiksi lapsia alettiin ilmoittaa kesäleireille tapaamaan. Tuntui hyvältä ajatella vapautuvia harrastuksia ja rientoja.

Vaan ei ihan onnistunut. Vielä. Koska menestys menee helposti päähän, lähdimme paikallisesti havittelemaan eurooppalaisen menestyksen lisäksi myös suomenennätystä. Kahdessa viikossa ilmaantuvuusluku hyppäsi satakertaiseksi ja avautuvana odottava kesä alkoi nopeasti sulkeutua edessäpäin. 

Ärsyyntyminen on suunnaton. Eniten harmittaa se, että lasten elämän palaaminen normaaliksi viivästyy taas. Tällä viikolla juttelin vakavasti lasten kesäleiristä vastaavan entisen työkaverin kanssa. Pidimme hyvin todennäköisenä, ettei lievästi maakunnan ja sairaanhoitopiirin rajan toisella puolella olevalle leirille ole menemistä, jos oman alueen koronakartta huutaa mustaa. 

14 kuukautta Korona on ollut täällä maaseudulla lähinnä teoreettinen tai ulkopuolelta seurattava uhka. Viimevuotisten alkuvaiheiden jälkeen herättiin siihen, ettei tauti ole salakavalasti edennyt kaikkialle. Ei ainakaan pahasti sairastettavana muotona, testaushan oli pitkään hyvin vähäistä. Tuon alkuvaiheen jälkeen täällä sairastuneita on ollut tasaisen vähän ja sairaalahoidossa joku vain satunnaisesti. Nyt kahden viikon aikana tartuntoja on havaittu melkein puolet koko 14 kuukauden määrästä. Testauksen on ilmoitettu ruuhkautuneen ja jäljitys on alkanut laahata.

Tämä on aiheuttanut reagointia, jonka lapsetkin ovat huomanneet. Eivät vielä tiedäkään leirijakson peruuntumista. Kuitenkin elämä nousee tajuntaan monelta suunnalta. Alakoulussa on keskusradiosta kuulutettu useampaan kertaan muistutellen, että aikuisia koskee todella maskipakko. Samoin päiväkodin ja iltapäiväkerhon ohjaajat ovat alkaneet pitää maskia ulkotiloissa eikä päiväkodissa pääse enää edes eteiseen asti. Loppukevään urheiluharrastukset on julistettu taukotilaan. Kaikki kaupungin hallinnassa olevat paikat ovat toistaiseksi kiinni. Ensimmäistä kertaa noudatetaan kuuden hengen rajoituksia. Ensimmäistä kertaa on käynyt myös niin, että meidän luokkamme harjoitteluja on keskeytetty. Erityisen harmillisia nämä keskeytykset ovat olleet, koska tässä vaiheessa harjoitteluja on ollut menossa lähinnä niillä, joilla aiemmat harjoittelut ovat jostakin syystä siirtyneet.  

Monelle vastaavat ja muunlaiset rajoitukset ovat olleet arkea ennenkin. Kuitenkin niiden äkillinen ilmestyminen juuri vapauden valon jo loistaessa maistuu vähintäänkin katkeralta. Nyt taas hetki odotellaan.

Tilanteen pahentuessa täytyi alkaa hamstraamaan. Kirjastot, uimahallit ja vastaavat kaupungin laitokset menivät yllätyspäätöksellä kiinni. Puoli tuntia ennen sulkemista kävin keräämässä kassillisen.

Ajattelen, että kyseessä on nimenomaan viivytys. Aika on näyttänyt, että maailma ei kehittyneissä yhteiskunnissa helpolla kaadu ärhäkkäästikään leviävän taudin edessä. Nyt toki liikkeellä on runsaana täällä tuo Intiassa kasvanut variantti. Yrittämättä esiintyä alan asiantuntijana on mielestäni mielenkiintoista, miten tauti kulki ensimmäisessä vaiheessaan melko rauhallisesti läpi kehittyvän maailman. Silloin vaarassa olivat me pehmoista elämää viettäneet ja puhtauden kautta vastustuskykyämme heikentäneet länsimaalaiset. Ja meidänkin keskuudestamme enemmän selkeisiin riskiryhmiin kuuluvat. Kierrellessään virukset kuitenkin aina muuntuvat ja voisin kuvitella, että suuri osa intialaisista elää oloissa, jotka ovat kasvattaneet vastustuskykyä vähän sitä sun tätä vastaan. Luultavasti kukaan ei vielä ihan tiedä, millainen tämä ns. intialainen lopulta on mutta luultavasti Intian maaseudulla tai suurkaupungin kujilla jalostunut virus on kohdannut itseäni paljon vahvempia potilasehdokkaita. 

Kuitenkin aika on näyttänyt, että toimenpiteet aina laskevat tartuntojen määrää. Näin, oli variantti mikä tahansa. Tunnistan kuitenkin kaksi hyvin häiritsevää asiaa. Ensinnäkin tunnistan sen, että olen itse paitsi hyvin sopeutuvainen ja siksi myös verrattain kuuliaisesti erilaisia ohjeita noudattava. Olen yleensä hyvin valmis tinkimään henkilökohtaisesti edusta tai mukavuudesta, jos ymmärrän siitä olevan hyötyä. Kuitenkin nyt huomaan, että turnausväsymys sekä tämä äkillisesti muuttunut tilanne syövät motivaatiota. On selvästi työlästä rakentaa tahtotilaa uudestaan, kun kaikki oli jo menossa ohi. Lisäksi tunnistan, että olen VERRATTAIN sopeutuvainen. Eli on paljon niitä, joita eri syistä kiinnostaa paljon vähemmän jatkaa tai palata varotoimien noudattamiseen. Mitä se sitten vaikuttaakaan?

Odottavan ajasta voi tulla taas kerran pitkä.

Onko sinulla vaikeuksia motivoitua koronarajoituksiin?

View Results

Loading ... Loading ...
Onneksi näitä saa harrastaa ilman rajoituksia.
Julkaistu

124# Koronan hintaa

Tällä viikolla koulu loppui. Loppu olikin tämän syksyn mittakaavassa harvinainen. Olimme koko ryhmä paikalla luokassa. Tai oikeastaan kahdessa luokassa. Koetta varten olimme levittäytyneet kahteen koulun suurimpaan luokkaan koepaperien ääreen. Kynät suhisivat ja odoteltiin, kuka erehtyy oman maskinsa takaa ensimmäisenä yskäisemään. Pientä tilannekomiikkaa saattoi tilanteesta löytää. Oli nimittäin vaikea olla nauramatta, kun oli muutaman kerran yrittänyt puhaltaa pyyhekumin murusia pois paperilta. Mahtoi muita ihmetyttää eturivin hihittelijä. Valmiiksi tulleet koepaperit piti jättää omalle paikalle, jotta turvaväli säilyisi myös opettajaan. Siitä jokainen hiipi hiljaa joululoman viettoon. Oikein ei käytävällä kehdannut jäädä kenenkään kanssa juttelemaan. Virkistävää oli kuitenkin käydä koululla kääntymässä.

Joulukuun alussa meillä siirryttiin taas etäopetukseen. Erotuksena kevääseen, nyt oli lupa järjestää välttämätöntä opetusta myös koululla. Käytännössä tämä tarkoitti meidän ryhmällämme osaa taitopajoista. Esimerkiksi sairaalaelvytys jäi osalla pienryhmistä tältä erää pitämättä. Kaikki muu opetus on pidetty etänä. Ja se on ollut raskasta!

Töissä ollessani vihasin palaveripäiviä. Harvaan sijoittuneessa työyhteisössä nämä pidettiin aina etänä eli luvassa oli aina kahdesta kolmeen tuntia luurit korvilla. Kun sen ajan oli yrittänyt keskittyä, tuntui että koko päivän mehut olivat valuneet käyttöön. Näitten palavereiden muisto teki itsestäni ehkä tavallista valmiimman tämän vuoden etäopiskeluun. Mutta tarvittavaa kestävyyttä ne eivät opettaneet. 

Tämän vuoden opinnoissa olemme tutustuneet seminaarityöskentelyyn. Jokaiselle pienryhmälle on jaettu vuoden ajalle tehtäviä useista aihealueista. Näitä aiheita käsitellään sitten seminaaripäivässä, jolloin jokainen ryhmä esittää oman osuutensa. Sitä seuraa vertaisryhmän antama arvio, keskustelu ja opettajan lyhyt arvio ja kommentointi. Etänä tällaisen päivän vetäminen kesti lähes viisi tuntia. Viisas opiskelija tietenkin tekisi rajusti muistiinpanoja ja säännöllisin väliajoin nousisi kotonaan tuolista venyttelemään ja jumppaamaan. Mutta itse huomaan, että kun eri pituisia etäpäiviä on viikosta toiseen, alkaa viisaus vähetä. Työhuoneesta (joka meillä onneksi yhä on vaikkakin puolittain varastoksi muuttuneena) kömpii näiden pitkien sessioiden jälkeen hyvin jäykistynyt ja leipääntynyt opiskelija. Kaipaan niin kovasti koulumatkaa, käytävillä käveltyjä metrejä ja luokan vaihtoja kesken päivän. Talven pimentyessä etäkoulu ei ollenkaan auta luontaisesti valomäärien mukana laskevaan aktiivisuustasoon. Tietenkin etäkoulussa tulee myös ikävä koko luokkaa. 

Etäkoulun epämukavuudet ovat tietenkin pieni hinta maksettavaksi. Syyskauden harjoittelut saatiin jännityksestä huolimatta hoidettua aikataulussa. Rajoitusten tiukentuessa on eri tahoilla nyt myös aikaa kehittää tarvittavia toimintamalleja. Tammikuussa siirrymme taas harjoitteluun. Päivää ennen sitä, on jokaisen opiskelijan käytävä koronatestissä. Tämä seula ei tietenkään ole täysin pitävä, koska pahimmilleen aikatauluttunut tauti ei testissä vielä näy mutta alkaa tarttua pian sen jälkeen. Tietenkin tämän vuoksi meitä opiskelijoita on kovin sanakääntein kehotettu pitämään harjoittelu mielessä joululoman aikana. Aika hissukseen taitaa aika mennä lomalla. 

Onneksi koronatesti on tullut jo testattua. Ei tarvitse sitten tammikuussa yllättyä. En odota seuraavaa testiä lämmöllä. Koronanäytteen ottaminen oli kyllä tuttua. Edellisessä harjoittelussa kun näyte tuli ottaa kaikilta tuettuun asumiseen siirtyviltä tai sinne palaavilta. Potilaiden ilmeistä oli helppo päätellä, ettei tikun pyyhkäisy syvälle nenään mitään miellyttävää ollut. Kuitenkin omalla kohdalla epämukavuuden määrä ylitti odotukset reilusti. Ajan testaukseen sai tavoitteiden mukaisesti samalle päivälle. En tiedä onko testauksessa muuten ruuhkaa mutta terveyskeskuksen pihan drive-in puolelle aikoja riittää 120 tunnissa. Paikalle saapuessa molemmilla kaistoilla oli kyllä jonoa. Epämiellyttävä työpaikka. En tiedä, kuinka pitkän ajan jokainen näytteenottaja joutuu kaistan ääressä olemaan. Jonkinlainen katos siihen oli pystytetty, joten elementeiltä hoitajat saavat olla hieman rauhassa. Mutta voi sitä pakokaasun määrää!  Ohjeen mukaan vuorolle saapuva auto pysäyttää moottorin näytteenoton ajaksi. Mutta eikö käynnistäessä kaasun määrä ole kahta kauheampi? Ainakin vanhemmilla ja lyhyen matkan päästä tulleilla yhä kylmämoottorisilla autoilla. Jos korona-lisää joskus maksetaan, niin soisin sitä hyvinkin näissä näytteenotoissa oleville.

En ole koskaan ollut erityisen herkkä millekään toimille. Vähät poraamistarpeet hampaille on tehty ilman puudutuksia, kun lääkäri on luvannut kaiken sujuvan nopeasti. Lähiaikoina näiden toimien kohteena olemista on saanut opetella lisää. Siksi uskoin myös koronatestin menevän sujuvasti. Aina voi ajatella muuta. Mutta kun ei voinutkaan. Tunne oli lyhyt mutta niin kokonaisvaltainen, ettei minkään muun ajatteleminen onnistunut. Terävä paine jossakin nenän, suun ja silmien yhtymäkohdassa täytti koko mielen. Onneksi se oli samassa hetkessä ohi. Pienenä hetkenä sierainta vaihdettaessa tunsin kiitollisuutta nimenomaan drive-in testissä olosta ja painoin päätä entistä tiukemmin istuimeen. Vapaana ollessaan olisi varmaan vaappunut sinne ja tänne. Pieni osa siitä hinnasta jota nyt koronan vuoksi itse kukin maksaa. 

Joskus mainoksissa hoettiin: ”maistuis varmaan sullekin.” No ei maistuis.
Julkaistu

113# Harjoittelu epävarmuuden keskellä

”Harkat menee, harkat menee.”

Vielä viikkoa ennen harjoittelun alkamista, tämän kaltaisilla mantroilla manattiin käytävillä harjoittelumme kohtaloa. Huoli Koronaisen syksyn keskellä ei ollut turha. Keväällä meidänkin luokallamme moni menetti harjoittelupaikkansa ja uusien saaminen oli kiven alla. Ylempien luokkien opiskelijoita siirrettiin sairaalassa eri osastoille. Monella paikkakunnalla harjoittelut keskeytettiin. 

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Keväällä terveydenhuollon toimintoja ajettiin monin paikoin alas ja henkilöstöä ohjattiin uusiin tehtäviin. Tapahtui monin paikoin voimakas polarisaatio. Tässä oli tietenkin myös maantieteellisiä eroja. Joissakin paikoissa työtä oli valtavasti. Joissakin paikoissa alas ajetut toiminnot antoivat henkilöstölle harvinaista väljyyttä päiviin. Tätä rauhaa tosin rikottiin henkilöstön sijoituksilla ja valtavalla määrällä valmius- ja varautumistyötä. Varautumissyistä myös kesälomia siirrettiin ja ositeltiin laajasti. Näissä oloissa opiskelijoiden pitäminen harjoittelupaikoissa ei ollut kovin hyödyllinen tilanne. Toisissa paikoissa ei olisi ollut aikaa ohjata ja toisissa ei normaalia määrää ohjattavaa. 

Tänä syksynä terveydenhuoltoa on pyritty pitämään normaalissa toimintakunnossa. Poissa ovat olleet julkinen huoli terveydenhuollon kapasiteetista ja hiljainen vihje sen säästämisestä. Kiireettömiä hoitoja on pyritty pyörittämään tavalliseen tapaan hoitojonojen venymisen estämiseksi. Kevään ja kesän varautumistyö on antanut toiminnallista, henkistä ja materiaalista valmiutta. Siksi opiskelijoita ei ole syksyn aikana ajettu pois kevään kaltaisella laajuudella.

Tosin läheltä liippasi täälläkin. Vaasan sairaanhoitopiirissä kaikki harjoittelut keskeytettiin viikkoa ennen oman, nykyisen, harjoittelujaksomme alkua. Juuri tämä aiheutti vakavan huolen myös omasta kohtalostamme. Saatoimme jo haistaa pitkän syysloman, joka olisi korvattava sitten kesällä. Vaasan sairaanhoitopiiri ulottuu vain muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tartuntamäärien nousu paikallisesti asettaisi harjoittelun nopeasti vaaraan. Viikkojen varrelle mahtuu siis vielä monta jännitystä. 

Pitäähän tässä tietenkin muutenkin jännittää. Koko syksy on lapsiperheessä jouduttu pelkäämään. On pelätty vuotavia neniä, yskiviä suita ja muita sellaisia varsin tavallisia pienten lasten syksyyn liittyviä asioita. Emme ennenkään ole kipeitä lapsia kouluun lähettäneet mutta nyt tilanne on jotenkin erilainen. Ihminen kun joskus yskäisee, aivastaa tai jopa niistää nenää ilman, että siihen liittyy minkäänlaista tautia. Ja voi, kun joku niin tekee. Sitten tarkkaillaan, kysellään ja puntaroidaan, oliko kyseessä yksittäistapaus vai liittyykö siihen jotakin muuta. Lasten koulussa on ihan samat säännöt kuin kaikkialla muuallakin: oireisena ei saa tulla. Luulen, että lukemattomissa perheissä on käyty samanlaista jännitysnäytelmää syksyn mittaan. Jos perheessä on useampia lapsia, voi syysflunssa saattaa vanhempien arjen ja työssäkäynnin pitkäksi aikaa sekaisin. Jo pelkästään tämä syy motivoi pitämään huolta omasta ja koko perheen käsihygieniasta. 

Nuhaisena tai muuten oireisena ei tietenkään harjoitteluunkaan ole asiaa. Jokainen päivä pitää yllä tätä pientä jännitystä. Tavalliset koulupäivät voisi hoitaa jotenkin. Harjoittelu täytyy suorittaa tarkan tuntimäärän mukaan. 175 tuntia on täytyttävä. Jos siihen ei pysty viiden viikon aikaikkunassa, vaikeuksia seuraa. Kuten sanottu, heti meidän peräämme tulevat toiset harjoittelijat, eikä edellisen erän lojumista paikalla katsota ainakaan parhaassa mahdollisessa valossa. 175 tuntia viidessä viikossa tarkoittaa tietenkin pientä ilmavuutta suoritukseen. Täysillä työviikoilla tunteja kertyisi tuossa ajassa 200. Kuitenkaan kovin montaa päivää ei kenenkään sovi olla oireittensa kanssa kotona odottelemassa paranemista. Nyt ei kiinnosta suuremmin siis korona tai mikään arkisempikaan tauti. On aika pestä käsiä, pitää etäisyyttä ja hyvänen aika, syödä marjoja. Niin tällainen lapsuuden loputtomilla marjametsillä kammon saanutkin katsoin parhaaksi oppia uusia tapoja ja aloin vuosikymmenien tauon jälkeen syömään mustikoita. Tosin vain nopeasti jäisinä. Sulaessaan toisivat pahat muistot mieleen. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko meni monen muunkin epävarmuuden merkeissä. Ystävällisen vastaanoton keskeltä paljastui, että ohjaajani oli sairaslomalla. Sain siis useamman päivän jännittää aina uutta naamaa ja uutta suhtautumista vierelle heitettävään opiskelijaan. Huomasin, että aamujen jatkuessa, osastolle meno oli tämän odotuksen vuoksi raskasta. Syy ei ollut hoitajien. Kaikki vuorollaan ottivat mukaansa, selittivät, näyttivät ja antoivat tehdä, vaikka opiskelija tekee hitaasti. Mutta jatkuvasti vaihtuva varjostettava oli yllättävän raskas muuttuja samalla, kun kaikki muukin oli kovin uutta ja epävarmasti tehtävää. Onni olikin suuri, kun pääsin tekemään viikon viimeiset yövuorot ikioman ohjaajani kanssa. Pyrimmekin pysymään loput viikot tiiviisti yhtä aikaa osastolla. 

Yhdessä asiassa epävarmuutta ei kuitenkaan ole ollut. Oma ääneni ei ole hapuillut tippaakaan, kun ohjaaja on kysynyt lukuisia kertoja tiedänkö sitä tai tätä. Paljon tietoa on tarttunut. Erityisen tärkeällä tavalla olen osannut täysin ilman epäröintiä ja varoivaisuutta sanoa kerta toisensa jälkeen: En tiedä. Se on oppimisen ensimmäinen askel. 

Epävarman ajan symboli? Päiväkotilainen tunnisti hylätyn ”koronamaskin” pyörätien vieressä.
Julkaistu

103# Vaikean? syksyn alku

– Minkälainen teillä on nyt tunnelma? Olette nyt aloittamassa toista… Ja yhteys katkesi. Taas. Hybridiopetuksen syksy ei ole lähtenyt niin vahvasti käyntiin.

Tänään oli taas aika pakata koululaukku ja lähteä opiskelemaan opiskelijan rytmiä. Kovin aikaisin aamusta tätä ei tarvinnut onneksi tehdä. Ennen omaa koululle haalautumista ehdin olla lähettämässä lapsia omille koulun ovilleen, keskustella nuohoojan kanssa tulipesän korjaamisesta, käydä aamusalilla ja saunassa sekä pyörähtää ruokakaupassa. Lounaan jälkeen vähän aikaa ihmettelin, mitä laukkuun taas pitäisikään pakata mukaan. Ehdin myös aloittaa jalon yrityksen vähentää kahvinjuontia. Termosmuki jäi harkinnan jälkeen kotiin. Kesän aikana kutistuneissa kouluvaatteissa hyppäsin pyörän päälle ja laskettelin alamäen kouluun. 

Matkalla huomasin taas, etten ollut tätäkään aloitusta jaksanut paljoa miettiä. Koulusyksyn aloitus on lähinnä käytännöllinen, ei mitenkään henkinen asia. Kyllä se tästä lähtee taas rullaamaan. Liikaa en ainakaan ole ehtinyt jännittää.

Koulun pihassa oli pyöriä kuin Korona-kevättä ei olisi koskaan ollutkaan. Käytävillä pyörivät uudet, hieman epävarmasti suuntaa hakevien kasvojen joukko. Hieman piti itsekin muistella, missä järjestyksessä luokat käytävillä olivatkaan. Tosin luokkaan ei ollut mitään asiaa. 

– Tämä on täynnä! Täytyy mennä sinne toiseen. 

Käytännöllinen muistutus Koronasta. Turvavälien vuoksi luokista on kadonnut suuri määrä tuoleja ja pieniä pöytiä on aseteltu kauemmaksi toisistaan. Järjestystä ei saa muuttaa! Luokan täytyttyä turvalliseksi määrättyyn rajaan asti, loput ohjattiin käytävän toiseen päähän niin sanottuun seurantaluokkaan. Siellä tekniikan henkilö oli juuri valmistamassa yhteyksiä käyttöön. Opettajan luokassa oli mikrofoni ja kamera auki. Niiden tarjontaa me myöhäisemmät osallistujat sitten seurasimme omassa luokassamme. Ilmeisesti meilläkin olisi pitänyt olla kamera ja oma mikrofonimme. Jälkimmäinen kyllä löytyi pöydältä mutta se oli kiinteästi yhdistettynä opettajan tietokoneeseen kauaksi meistä. Kovin hyvää kommunikointia opettajan luokkaa kohti ei siis saavutettu. Osa luokasta oli jäänyt suosiolla seuraamaan tapahtumia verkon kautta. 

Pakollisten, tekniikkaan liittyvien, ongelmien jälkeen tunti saatiin kuitenkin melko normaaliin tapaan käyntiin. Vuorovaikutus toki oli vähän niin ja näin kun opiskelijoita oli paikalla kolmella eri tavalla. Opettajan kysymykset kesästä jäivät aika tehokkaasti vastaamatta. Etäluokassa puhe alkoi kiertää ihan muissa asioissa. Luultavasti kotiin jääneistä joku imuroi tai tiskasi. Tai pelasi. Sentään yritimme luokassa terästäytyä opettajan alkaessa käydä läpi tulevan syksyn tapahtumia. Taas kuulimme turvaväleihin ja käsihygieniaan kuuluvat litaniat. Pari opiskelijaa oli tullut uutena luokalle ja he saivat jäykän tervetulotoivotuksen esittäydyttyään ensin rakeisen kamerakuvan kautta muille. Yksi opiskelija oli siirtynyt toiseen kouluun. Muuten vanha joukko kasassa. 

Sopivasti syksyn odotettavia vaikeuksia läpi käytäessä yhteys opettajan luokkaan katkesi. Seurantaluokan kankaalla alkoi pyöriä kaunis urbaani maisema pilvenpiirtäjineen. Opettaja äänineen katosi. Meidän äänemme kuulemma kuului oikein hyvin, kun yritimme asiaa pöydän ääressä ratkaista. Lievä epätoivo tulevaisuuden hybridiratkaisuja kohtaan ehti nousta mieleen, kun eri nappeja painellessa mitään apua ei näyttänyt tulevan. Muutaman minuutin päästä yhteys kuitenkin palasi! Hyvä minä. tekniikan ihmelapsi ja rohkeus painella nappeja. Mutta ei mennyt montaa hetkeä, kunnes uusi katkos koitti. Tämä katkos meni itsestään ohi mutta ei suorastaan nostanut mielialaa syksyn etäyhteyksiä ajatellessa.

Tältä tuleva syksy näyttää pahimmillaan.

Tunnin jälkeen kahden luokan väki muodosti käytävälle hybridisen massan. Turvavälein tietenkin. Oli mukavaa. Kuin ei olisi kesää ollutkaan. Tietenkin kesää hieman sivuttiin kesätöitä ja lomia toisilta kysellessä. Monella oli mennyt koko kesä töissä. Rikkaat onnekkaat. Niin hyvin olin itse kesän aikana irtautunut, että jouduin salaa muistelemaan nimiä, kun siirryimme toiseen luokkaan. Kyllä se tästä. 

Seuraavalla tunnilla pääsimme yhteen koulun suurimmista luokista. Koko luokka mahtui paikalle turvavälit säilyttäenkin. Kotona edellisen tunnin viettäneetkin olivat suurimmaksi osaksi saapuneet paikalle. Vielä moikkailtiin vähän sinne ja tänne. Mukava olisi ollut ehtiä keskittyä sosiaaliseen puoleen enemmänkin. Pieni hetki uuden tunninkin opettajilla meni tekniikan haltuunottoon. Pari opiskelijaa oli jäänyt kotiin sairastamaan ja etäyhteys täytyi luoda heille. Tämä on syksyn aikana homman nimi. Hienoa joustoa opettajien puolelta. Valitettavasti tämä vain jonkin aikaa tarkoittaa kaikenlaista pientä viivästystä ja keskeytystä. Johdanto kirurgiseen hoitotyöhön oli hyvin alkamassa mutta sitten havaittiin, etteivät etäyhteyden päässä olleet kuulleet mitään. Eli opetus keskeytyi ja pienen yrittämisen jälkeen toinen opettaja lähti soittamaan tekniseen tukeen. Onneksi toinen opettaja saattoi jatkaa. Tekninen tuki saapui paikalle minuutissa. Haasteita on mutta niin on yritystäkin. Ehkä se tästä! Ja pääsihän tunnin jälkeen vielä sosiaaliseksi.

Julkaistu

90# Hyvät ajat – heikot ihmiset?

Igitur qui desiderat pacem, praeparet bellum. Siksi sen, joka haluaa rauhaa, on valmistauduttava sotaan. Kutakuinkin näin kääntyy roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen sanat teoksesta Sotilaallisia asioita koskien – De re militari. Tämä neljänneltä vuosisadalta kulkeutunut viisaus yrittänee kertoa, että se joka on jollakin tavalla valmistautunut koitokseen, on todennäköisemmin näkevä koitoksen lopun. Vanha roomalainen perinne oli toki ollut ylipäätään rauhan saavuttaminen lyömällä vihollisensa. Siinäkin tietty valmistautuminen varmasti auttoi. 

Miksi tätä mietin? Luin kevään kuluessa kahden väitöskirjatutkijan, Tuomas Jussilan ja Lari Rantasen kirjan Nälkävuodet. Kahden tieteentekijän tarkkuudella kirjassa selvitettiin tuon viimeisimmän suomalaisia koitelleen nälkäkatastrofin syitä ja seurauksia. Kirjan sivuilla ei annettu tilaa koskettaville yksilökuvauksille vaan asiaa tutkittiin tiukasti tilastojen ja aikalaisuutisoinnin kautta. Muistin kyllä tuon vuosien 1867-1868 tapauksen hämärästi koulusta ja ehkä wikipedian artikkelista. Kirjassa avattiin asiaa paljon yksinkertaista tietoani enemmän. Tutkijat avasivat hyvin, miten nälänhätä ei ollut vain yksittäisestä luonnonilmiöstä johtuva koettelemus. Taustalla olivat sään lisäksi myös esimerkiksi pitkään jatkunut väestönkasvu, viljelytapojen ja elinkeinorakenteen muutos ja rahapolitiikasta johtunut kankea reagointi kriisin hoitoon. ILisäksi hankalat sääolot olivat piinanneet viljelijöitä jo ennen noita kuuluisia vuosia ja huomattavassa osassa Suomea käytettiin jo normaaliaikanakin erilaisia hätäruokia ravinnon lisänä. 

Kirjastot ovat auki. Suosittelen!

Ei ollut sattumaa, että luin epidemian aikana nälänhädästä. Kirkon kielessä moniin vanhoihin käsikirjarukouksiin sisältyy perustylsää kaupunkielämää viettävän mielestä menneen maailman kaiuista kumpuavia sanapareja. Saatetaan pyytää varjelusta vaikkapa tulipalosta ja vedenvaarasta, sodasta ja veritöistä, riidoista ja laittomuuksista. Kaikki asioita, jotka tuntuvat kovin kaukaisilta. Ainakin siihen saakka, kunnes osuvat kohdalle. Tänä keväänä moni Lapissa olisi saattanut kuullessaan suhtautua hyvinkin vakavasti ajatukseen veden vaarasta. Tällaisiahan vaarat ovat. Niitä ei liikoja ajatella ennen kuin ne jotenkin aktualisoituvat omassa arjessa. Yhtenä sanaparina näissä rukouksissa pyydetään aina varjelusta nälänhädästä ja kulkutaudeista. Jos toinen ei ollut menneen maailman asia, voiko toinenkaan olla? Edes täällä hyvinvoivassa lännessä? Kolmannessa maailmassa tätä ei tarvitsisi edes kysellä.

Sekä vanhojen että uusien vielä huonosti sovitettujen kenkien puolesta olen erikoistunut poikkeustiloihin. Vaikka seurakunnassa kuin myös hoitoalalla on myös normaaleja ja rauhallisia tilanteita, olen joutunut aina joskus olemaan se, joka tulee paikalle, kun kaikki ei olekaan mennyt halutulla tai ennakoidulla tavalla. Hoitoalalla näiden tilanteiden määrä tuskin vähenee. Se mikä on ammattilaiselle arkea, on usein toisen kriisiä.

Tämänkin vuoksi haluaisin ajatella, että yleensä kaikki sujuu paremmin, jos sitä on yrittänyt ajatella etukäteen. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa opiskeluissa vastaantulevan käytännön harjoitteen mielikuvaharjoittelua etukäteen tai se voi olla suunnitelma oman kuoleman varalta. Tai jotakin tältä väliltä. Joskus kuulin sanottavan, että hyvät ajat saavat aikaan heikkoja ihmisiä. Tai ehkä kansoja. Sanonta oli englanniksi. Sen sijaan vaikeat ajat kasvattavat vanhoja kansoja ja myös ihmisiä. 

En väitä, että meillä Suomessakaan kaikilla olisi asiat hyvin. Kuitenkin meillä eletään poikkeuksellisen vakaassa ja toimivassa yhteiskuntajärjestyksessä. Vaikka aina kaikki ei toimi kuten unelma, on yhteiskuntamme rakennettu hyvin laajasti palvelemaan asukkaittensa tasavertaisuutta. Meillä myös voi lähtökohtaisesti luottaa kanssaihmisiin ja sitä myötä myös yhteiskunnallisiin toimijoihin. Huomattavassa osassa maailmaa tällaista tilannetta, luottamusta ja vakautta ei ole. Lieneekö taustalla vapaiden talonpoikien perinne, luterilaisen uskonpuhdistuksen aarteet vai mikä. Kirjavinkkejä kommentteihin!

Mutta kun kaikki on hyvin, unohdammeko ajatella paitsi niitä, joilla näin ei ole, myös sitä ettei näin välttämättä aina ole. Vaikeat ajat tuskin itsessään tekevät kenestäkään vanhaa. Vaikeudet myös murentavat. Niin ne tekevät sekä yksittäisille ihmisille että joskus myöskin kansakunnille. Tuskin kovin moni iloitsee tällä hetkellä vaikeista ajoista vaikkapa Venezuelassa tai Syyriassa. Vaikeat ajat ja asiat antavat kuitenkin vertailukohtaa. Ainakin jos niistä selvitään. Ehkä tämä toistaiseksi helpottamaan päin oleva Korona-aika voisi olla opettamassa meitä. Voisimmeko oppia katsomaan yhdessä: tästä selvittiin. Tällainen kokemus ja muisto voi auttaa seuraavan kerran, kun yhteiskunta tai oma elämä ajautuu kriisiin. Voisiko tällainen aika rohkaista myös ajattelemaan mahdollisia tulevia elämän kriisejä etukäteen? Luulen, että monet toimijat yritysmaailmassa, sairaanhoidossa ja valtionhallinnossa arvioivat uudella tavalla tarvittavien tuotteiden ja resurssien saatavuutta, tuotantovarmuutta ja varastointia. Vuosi sitten tällaiset niin sanotun huolto- ja kriisivarmuuden asiat eivät kiinnostaneet monia. Mikä voisi olla itse kunkin meistä kriisivarmuus?

Tarkoituksenani ei ole esittää mitään selkeä listaa elämän varautumisesta. Listaan muutaman periaatteen ja annan niille pari esimerkkiä. Tärkeintä lienee, että jokainen arvioisi omaa elämäänsä koska tuntee sen parhaiten.

– Taloudellinen kantokyky?Jos joku elää jatkuvasti yli varojensa ja jättää joka kuukauden lopussa jälkeensä vain isomman miinuksen, ei hän ole kovin valmis oman talouden kriisiin. Tämä epidemia-aika lienee opettanut, miten nopeasti lomautukset tai jopa irtisanomiset voivat tulla monille aloille. Monen yrittäjän tulovirta on katkennut. Taloudellisia puskureita tarvitaan. Tällaisen puskurin synnyttäminen ei ole lopulta kiinni tuloista. Se on kiinni menoista. Mitkä ovat niitä asioita, joissa voisit pitkällä aikavälillä säästää niin että saisit taloutta tasapainoon? Onko jotakin keinoja koulutuksen tai muun keinon kautta päästä kiinni parempaan tai varmempaan tulonlähteeseen. Jos elät laillani tukien varassa, on tulojen ja menojen hallinta erityisen tärkeää. Netti on täynnä vinkkejä tähän. Jos et tiedä mihin rahasi menevät, tee rehellinen budjettipohja kaikista menoistasi ja tutki sitä kriittisesti. Aloita vähästä.

– Huolla ympäriltäsi mitä voit. Milloin autosi on huollettu? Onko polkupyöräsi kunnossa? Oletko tehnyt pyykki- ja tiskikoneelle suositeltuja ylläpitotoimia? Onko suihkukaivo puhdistettu tai kodin rännit puhtaat? Pitämällä huolta ympärilläsi olevasta omaisuudesta vältyt yllättäviltä ja mahdollisesti hyvin kalliilta onnettomuuksilta. Erilainen ylläpito maksaa vaivaa ja joskus rahaakin. Silloin kuitenkin voit itse ennakoida milloin ja jopa paljonko. Jos et osaa, etsi apua netistä ja ystäviltä. Lainaa välineitä ja turvaa tarvittaessa ammattilaiseen. Kuitenkin hyvin monet tärkeät toimet on helppo hoitaa itse. Vaikkapa tuo mainittu suihkukaivon säännöllinen puhdistus voi pelastaa koko kodin vesivahingolta. Tähän osastoon voisi kuulua myös oma terveys tai edes hampaat.

– Valmis yllätyksiin? Juuri nyt ulkona riehuvat kesäiset myrskytuulet. Mitä tekisit, jos sähkösi katkeaisivat nyt? Mitä jos aamulla paikallinen vesilaitos ilmoittaa juomaveden saastuneen? Mitä jos lapset tai lemmikit laittavat hellan päälle ja silikoninen muffinssivuoka syttyy tuleen? (Näin kävi meillä pari kesää sitten.) Mitä jos heräät yöllä vatsatautiin? Onko sinulla riittävät taidot, välineet tai ihan konkreettiset eväät tämänkaltaisiin tilanteisiin? Kenet voit pyytää apuun?

– Virkisty. Kukaan ei voi välttyä kaikelta negatiiviselta. Siksi mielessämmekin usein kulkee negatiivisia ajatuksia. Sitä ei voi estää. Eikä pidäkään. Se mitä voi tehdä, on välttää pahoihin ajatuksiin jumittuminen ja niiden ruokkiminen. Parasta on, jos löytää tavan käsitellä kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan ja niin antaa niiden lipua pois mielestään. Joskus tähän tarvitaan raskaamman sarjan apua mutta arjessa voi tehdä ennaltaehkäiseviä toimia kuin myös ensiaputoimia. Mistä pidät ja missä rentoudut? Millaiset toiminnot tuottavat pitkän aikavälin tyydytystä elämässäsi? Joku urheilee ja toinen taiteilee. Yksi pakenee luontoon ja toinen verstaaseen. Joku opiskelee ja osa kotoilee. Tärkeintä on löytää asioita, jotka todella sopivat itselleen. Kyse ei ole muottiin tunkeutumisesta vaan itsensä kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta. Näin on mahdollista löytää omia selviämiskeinojaan ja kasvattaa henkistä kestokykyään. Ja liikuntaan turvaavat tunnustavat vanhan sanonnan sanoin terve sielu terveessä ruumiissa.

– Verkostoidu. Vaikka osa meistä nauttiikin yksin olemisesta, on muista ihmisistä iloa ja hyötyä. On sanottu, ettei ihmisen olo hyvä olla yksinään. Se on totta. Toiset ihmiset laittavat useimpien meidän kohdallamme itsekkäitä pyrkimyksiä sopivalla tavalla aisoihin ja opettavat meitä elämään enemmän muita varten. Toiset ihmiset opettavat meitä sopimaan asioita ja tekemään kompromisseja. Toiset ihmiset muodostavat myös tukiverkkoja, oppimisympäristöjä, voimaryhmiä ja melkein mitä tahansa. Panosta olemassa oleviin ihmissuhteisiisi, hakeudu turvallisiin ihmisyhteisöihin ja harrastuspiireihin. Arvioi, mitkä ihmissuhteet kuluttavat ja mitkä auttavat jaksamaan. Vältä tuhoisaa seuraa. Pyydä apua ja anna myös vuorostasi. Vietä aikaa myös oman kuplasi ulkopuolella ja opettele kuuntelemaan kaikenlaisia ihmisiä. Silloin opit paljon myös itsestäsi.

– Minkä varassa seisot ja kaadut?Jos olet lukenut tämän päivityksen ulkopuolelta, luulen sinun huomanneen kirjoittajan tunnustavan kristillistä uskoa. Siis muutenkin kuin vanhojen töiden puolesta. Silloin onnen ja onnettomuuden takana ja takaajana seisoo lopulta joku toinen. Siksi en voi enkä osaa suositella mitään muuta maailmankatsomusta turvaksi elämään ja kuolemaan. Kuitenkin voin aavistaa, että jokainen joka ammentaa merkitystä oman napansa ulkopuolelta mistä syystä tahansa, voi seistä vakaammin vaikeiden aikojen keskellä kuin se joka on yksin itsensä varassa ja itseään varten. Voisivatko menneen maailman tuulista tulleet uhat herättää kyselemään apua sieltä mitä myös pidettiin menneisyyden tuulina?

Voisimmeko näillä ja muilla ajatuksilla olla vähän vahvempina nyt ja tulevaisuuden edessä? Ja mielellään niin ettemme kävelisi niiden ohitse jotka ovat heikoilla.

Julkaistu

85# Harjoittelu Koronan keskellä

Henki ei kulje, hiki virtaa, päätä särkee, puheesta on vaikea saada selvää, kiukku nousee ja jatkuvasti eteen tulee uusia aiheita pelkoon. Tällaisia oireita nyt kovan huomion saanut Codid-19 ei aiheuta. Kuitenkin se on tuonut nämä kaikki tunteet luultavasti monen palvelutalon arkeen. 

En ole missään vaiheessa henkilökohtaisesti pelännyt Koronaa. Teoreettinen ajatus sairastumisesta on ollut niin kaukainen, ettei se ole herättänyt todellista huolta. Lisäksi lienen jonkinlainen opportunistinen fatalisti. Pyrin siis vaikuttamaan omalla järjelläni ja voimallani siihen mitä itselleni ja ympäristölleni tapahtuu. Siinä yritän tehdä parhaani sen mukaan mitä pidän tarpeellisena. Sen jälkeen kuitenkin taivun helposti siihen mitä tuleman pitää. Luotan siihen, ettei maailmaa pyöritä ailahteleva sattuma tai pahantahtoinen kohtalo. On helppo välillä jättäytyä elämän synkissäkin pyörteissä suurempiin suunnitelmiin. Silloin voi tyytyä ottamaan vastaan niin hyvän kuin pahankin.

Kevään kaikki suunnitelmat menivät kyllä uusiksi poikkeustilan vuoksi. Näin oli myös kevään odotetun harjoittelun suhteen. Jo hyvissä ajoin ennen huhtikuuta ja sen puoltaväliä alkoi tulla tietoja harjoittelujen perumisesta muiden koulujen opiskelijoilta. Terveydenhuollon ajaminen poikkeustilaan alkoi voimakkaasti vähentää joidenkin työyksiköiden toimintoja ja myös henkilöstöä sen siirtyessä toisiin tehtäviin. Toisaalta moniin paikkoihin tuli rajoituksia henkilöstön kierron, uuden henkilöstön ja varsinkin vierailijoiden suhteen. Molemmissa tapauksissa opiskelijoiden saapuminen yksikköön muuttui ei niin välttämättömien asioiden listaan kuuluvaksi. Näin erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoiden suhteen. Opintojen pitkä jäljellä oleva aika kun antaisi mahdollisuuden ottaa menetettyä etenemistä kiinni myöhemmin.

Muutamaa viikkoa ennen harjoittelua meidänkin alueellamme kaikki terveyskeskusten ja sairaala-osastojen harjoittelupaikat peruttiin. Ainoastaan harjoitteluissa jo olleet ja valmistuvat opiskelijat saivat jatkaa harjoitteluja normaaliin tapaan. Tässä kohtaa moni lähihoitajistamme menetti paikkansa. Pian kato alkoi käydä myös palvelutalojen suhteen. Uutiset itä-Suomessa tapahtuneista palvelutalojen Korona-kuolemista alkoivat tulla julki. Lopulta kävi niin, että koko luokka menetti jossakin vaiheessa paikkansa. Lähihoitajille luvattiin lukea työt opinnoiksi ja muille raavittiin paikkoja kasaan sieltä ja täältä. Moni metsästi puhelimella paikan yksityiseltä puolelta. Tässä ryminässä oma paikkanikin peruttiin viikkoa ennen harjoittelua. Kahden päivän päästä olin saanut uuden.

Epidemia-aika oli ehtinyt harjoittelupaikkaan vähän ennen harjoittelijaa. Muualta kuuluneet uutiset ikääntyneiden heikosta osasta viruksen edessä oli saanut pyörät pyörimään. Uuden opiskelijan saapuessa moni käytäntö oli vielä totuttelussa talon väelle. Pienuudessaan toimenpiteiden vaikutukset olivat melkoisia.

Maskipakko oli tullut jo aikaisemmin. Kuitenkin melkein samaa jalkaa itseni kanssa olivat tulleet kankaiset suu-nenä suojukset. Olet ehkä kuullut, miten suojavarusteista on ollut pulaa siellä ja täällä. Vieläkään niiden saatavuus ei ole taattu ja vielä suurempi epävarmuus riittävyydestä oli huhtikuussa valloillaan. Näin selvästi pelättiin myös maaseutukeskuksen päättäjien keskuudessa. Kirurgisia suojuksia tuli säästää ja vetää päähän kankainen. Tämä piti sitten ohjeen mukaan vaihtaa muutaman kerran päivässä ja pudottaa edellinen pyykkipussiin. Julkisuudessa on käyty paljon keskustelua erilaisten suojainten vaikuttavuudesta. Talossa tarkoitus oli selvä. Niitä pidettiin asukkaiden suojaamiseksi henkilökunnan pisaroilta. Kantajaansa nämä kun eivät suojaa. Kantajalleen ne kyllä tekevät muuta. Ainakin tuntuivat vetävän korvat herkästi irti. Hieman vaihtelevista pituuksista piti koittaa aina valikoida vähiten kireitä. Mutta sekään ei taannut aina suojusten pysymistä korvilla. Ei ollut tuntematon ilmiö nähdä maski lentämässä lattialle kesken hoitotoimenpiteen tai asukaskohtaamisen. Kuminauhoissa olisi ollut vielä vähän viilattavaa. Tosin myöhemmin tuli parempia kuminauhoja. Selvästi jossakin tasossa koitettiin tosissaan kuunnella palautetta. Myöskään montaa huokaisua ei tarvinnut vetää kaksinkertaisen kankaan lävitse, että ymmärsi päivästä tulevan taas vähähappinen. Opiskelijan tarkat korvat kuulivat monen työkaverin hengittävän raskaasti eikä oma olokaan ollut kaukana korkeanpaikan leiristä. Päänsärky ei ollut vieras kumppani mutta tuntui helpottavan aina kotimatkalla. Lasien pitäjät valittelivat ajoittaista huurtumista. Entinen lasien käyttäjä iloitsi. Roskien vieminen ja muut ulkoiluun oikeuttavat työ olivat luultavasti tavallista suositumpia. Tauon ajaksi suojukset riisuttiin ja ohjeen mukaan tukittiin kontaminaation välttämiseksi muovipussiin. Kukahan pussia suojelisi kontaminaatiolta? Tätä mietittyään moni ajoitti maskin vaihdon taktisesti taukojen yhteyteen. Joissakin hoitotoimenpiteissä sai käyttää käskyn kanssa oikeaa kirurgista maskia. Se tuntui ihmeelliseltä. Siinä sai happea. Sellaista olisi kaivannut aina asukasta suihkuttaessa. Kuuman kostea huone ja paksu muoviesiliina työvaatteiden päällä ei ollut kovin hyvä olosuhde pitää kankaista suojusta. Taisivat viisaimmat tuossa kohtaa keventääkin suojusta. Kesäkuumalla voi olla melkoista. Ei taida hoitoalalla saada korvausta vähähappisesta työstä.

Kun ei saa henkeä, ei tunnu hyvältä. Huomaa taittunut korva.

Maskipakko ei kuitenkaan tehnyt vain henkilökunnan elämää vaikeammaksi. Koville se otti myös asukkailla. Asukkaat eivät tietenkään maskia käyttäneet. Poikkeusaikana hoitajat ovat heidän ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan. Muuten he elävät keskenään suljetussa tilassa. Tartuntamielessä kuin kotonaan. Usein kuultuja lauseita olivat valittelut siitä, miten ”vaipan” takaa ei saa mitään selvää. Samoin moni hämmästeli, keitä sieltä nyt tulee. Niin silloinkin, jos toinen tulijoista olisi ollut vuosia talossa ollut hoitaja. Muistisairaat jos ketkä olivat herkkiä ihmisten kasvojen menettämiselle. Jos ympäröivä maailma ja sen ihmiset ovat muutenkin välillä epävarmoja, vie maantierosvoiksi pukeutuneiden ihmisten säännöllinen saapuminen paljon kaivatusta perusturvallisuudesta. Samalla katoavat ystävälliset, rohkaisevat ja hyväksyvät hymyt. Kuulon kanssa kamppaileva ei enää lue huulilta tai tulkitse ilmeitä. Maskit eivät muodostaneetkaan estettä vain ilman ja keuhkojen väliin. Ne tulivat myös asukkaiden ja turvallisen ihmisen väliin. 

Tässä maskissa saa henkeä mutta asukkaan näkökulmasta se ei ole juuri parempi.

Turvavälit tulivat myös väliin. Palvelutalo on kodinomainen asumisyksikkö. Asukkailla on omat huoneensa mutta he saavat kulkea vapaasti koko osaston alueella. Muistin kanssa kamppailevien tähden koodilukot erottavat ulkomaailman arjesta. Tämä yhteinen osasto tarjoaa aktiviteettia ja ennen kaikkea seuraa asukkailleen. Tartuntamielessä he ovat tosiaan kotona. Muista kodin asukkaista ei hyödytä suojautua. Tämän hetkisen julkkisviruksen eteneminen pyritään pysäyttämään kodin ulkopuolelle. Vapaiden asukkaiden kodissa sisäinen suojautuminen olisikin vaikeaa. Toki tähänkin oli tullut ohjeet. Tarvittaessa taloa aletaan osastoimaan ja sairaita eristämään omille alueilleen. Henkilökunnalta se vaatisi paljon kekseliäisyyttä ja todennäköisesti paljon muovia sekä teippiä erilaisten sulkutilojen rakentamiseksi. Palvelutaloja kun ei ole rakennettu sairaaloiksi mutta Covid-potilaita ei niistä myöskään sairaaloihin siirretä. Nykyisessä tilanteessa pyritään jo noudattamaan asukkaiden välistä etäisyyttä asettelemalla heitä harvakseltaan ruokapöytiin ja kattamalla tarvittaessa ruoka huoneisiin. Aika yksinäistä sekin. Samalla joudutaan laskemaan yhteen tilaan kokoontuvien asukkaiden määrää. Varmasti se vastaa tiettyihin vastuukysymyksiin mutta tuskin hyödyttää paljon, kun seuraavassa hetkessä asukkaat saattavat vierailla kuka kenenkin luona. 

Samaa harvuutta pyrki myös henkilökunta noudattamaan. Taukohuoneessa tuoleja vedettiin välillä merkitsevänkin kauas toistaan tai useimmiten käytiin hieman porrastetusti. Kansliassa saattoi kyllä tulla vähän ruuhkaa vuoron vaihtuessa tai kaikkien pyrkiessä tietokoneille tekemään päivän kirjauksia hiljaisissa kohdissa.

Vierailukielto lienee suurin asukkaiden elämään vaikuttava asia. Tietenkään kaikki omaiset eivät ole normaaliaikanakaan erityisen innokkaita vierailijoita. Nyt se oli kokonaan kiellettyä innokkaimmiltakin. Tätä pyrittiin auttamaan puhelimitse. Hoitajat pyrkivät soittamaan viikoittain jokaisen asukkaan omaisille ja aikaan ja paikkaan orientoituvat asukkaat pystyivät tietenkin hoitamaan yhteydenpitoa itse. Osaston puhelimia vietiin myös monet kerrat asukkaiden korville. Mutta ei puhelin kaikkea korvaa. Levottomuutta ja hämmennystä. Sitä ne, jotka olivat töissä jo ennen vierailukiellon alkua, sanoivat näkevänsä. Ja tietenkin surua. Kaikkia asukkaat eivät ehkä osanneet läheisiään surra. Tai ainakaan nimetä sisällä vellovaa oloa. Mutta moni omainen senkin edestä kaipasi rakasta asukastaan. Kun kuulumisiaan ei oikein osaa kertoa, on ihminen tärkeä päästä näkemään. Viikkojen edetessä rajatut vierailut mahdollistavat suunnitelmat piti talossa laatia. Viimeisellä harjoitteluviikolla ensimmäiset tapaamiset pihalla järjestettiin. Kahden metrin päässä, suojukset kasvoilla ja hoitajan läsnäolossa. Taisi niissäkin tapaamisissa suru vähän nostaa päätään. Ohjeiden mukaan hoitajan tuli valvoa turvavälin pitämistä. Raskasta on olla pusu- ja halipoliisi. Mutta raskasta taisi olla pussaamatta ja halaamattakin.

Koville ottaa tämä Korona kuitenkin. Laajalla rintamalla.

Julkaistu

82# Onko etäkoulun jälkeen elämää?

– Nyt on vähän teknisiä vaikeuksia. Kevään mittaan aika usein kuultu lause. Ennen harjoittelu alkamista ehdimme viettää kotona neljä viikkoa etä-yhtenäiskoulua. On ollut monenikäistä oppijaa. Meillä lapset eivät istu etäopetuksessa vaan saavat vain päivittäiset tehtävät Wilman kautta. Kerran viikossa opettaja soittaa ja kyselee kuulumisia, kommentoi Wilmassa lähetettyjä itsearviointeja ja on ainakin yhden lukutestin kuunnellut. Itse ehdin istua sitäkin enemmän etätunneilla. Etänä pidettiin potilassimulaatioita, luentoja ja kokeitakin. 

Aina kaikki ei ole sujunut aivan täydellisesti. Välillä langoilta putoavat opettajat, välillä me oppilaat. Koulun yhteydet ovat kovilla ja ainakin videoiden jakaminen on osoittautunut aivan toivottomaksi. Eri opettajien johdolla on kokeiltu kolmea eri järjestelmää ja jokaisessa on ollut opiskelijoille opettelemista. On niissä ollut myös opettajille. Pahimmillaan taidettiin viettää kolme varttia erilaisia teknisiä ongelmia selvitellessä. Kun lopulta kaikkien opiskelijoiden mikrofonit oli avattu, näytön jaot tehty ja koulun ympäristö yhdistetty, opettaja jo hieman kypsyneessä tilassa totesi, ettei päivän aihetta oikein voi etänä opetella. Jouduinkin harjoittelussa sitten toteamaan, että haavojen hoidon suhteen olen aika avuton. Onhan siitä tosin talvella suoritettu yksi verkkokurssi.

Todelliset vaikeudet eivät ole liittyneet etäopetuksessa olemiseen. Onhan työhuoneen ja luurien yhdistelmä tuttu sadoista kokouksista ja palavereista. Tottuneesti napsautan muten päälle ja uusissa ympäristöissä varmistan, ettei kamera ole päällä viemässä kaistaa. Muuta vaaraa siitä ei ole koska se on ollut peitettynä jo monta kone-sukupolvea. 

Todelliset vaikeudet ovat liittyneet jatkuvaan kotona olemiseen. Kaikkien kotona olemiseen. Kun koulua ja hoitoa ei ole, täytyy lasten keksiä paljon tekemistä itse. Tai lapsille pitää keksiä. On koulun tehtävissäkin ollut oma kamppailunsa mutta todellinen vaikeus on sosiaalisen tarpeen ja vartaloihin kertyneen energian purkamisessa. Nimenomaan sen hallitussa purkamisessa. Kun naapureita ja kavereita on saanut nähdä vain harvoissa pyöräilyhetkissä tai pihapuuhissa, kertymää on paljon. Ja se kyllä purkautuu. Meinaa purkautua aikuisillakin. Harjoittelun alku oli todellinen pelastus itselleni. Pääsin perustellusti karkuun kiristyviä tunnelmia. Usein palatessa päivä alkaa olla kotona hyvinkin valmis. Pian oven jälkeen vastaan tule tarinoita kenenkin tappeluista ja riidoista. Niiden pienten siis. Joskus ilmassa tuoksuu aikuisempikin ärtymys. Ymmärrän hyvin. Iltaisin ja viikonloppuisin omaa ääntäni ei kiristä vain aamujen aikaiset herätykset. Alkaa kertyä sellainen olo, että lasten ääniä on kuultu nyt poikkeusaikana vähän liikaa. 

On kyllä koitettu myös retkeillä, pyöräillä, hikoilla koulunpihan kentällä, kerätä voimat harjoittelun jälkeen ja tehdä kotona aktiivisesti mukana ja johdatellen. On isketty lautapelejä, puuhattu pykäkoulutehtäviä, pullotettu simaa ja venytetty munkkeja. On painittu, väritetty, silitetty hamahelmiä ja suunniteltu uusia huonejärjestyksiä. Mukava näiden kanssa on tehdä. Mutta kyllä ne osaavatkin ottaa aikaa, kun ovat kaiken aikaa – no tuossa tiellä. Ihanat ja kamalat. Saisipa lähettää välillä kouluun ja sulkea oven aikuisten kesken. Maailman harvat lastenvahdit kuuluvat tietenkin riskiryhmään. 

Samaan aikaan maailma ei loppunutkaan. Täällä maaseudulla sormet ja varpaat riittävät laskemaan paikalliset Korona-tapaukset. Ei tullut piikkiä vaikka koulunkin listoilla on esitetty opiskelijoiden varaamissuunnitelmia terveydenhoidon tarpeisiin. Ei ole tullut tarvetta vaikka sijaiseksi kuulemma pääseekin lähihoitajana nyt hyvin. Ainakin toistaiseksi on käynyt koko maan laajuudella kuten toivoin. Saimme kiitokseksi yhteisistä ponnistuksista tylsän voiton. Ei tullut Lontoon, Pohjois-Italian tai New Yorkin sotatilaa ja nääntyneitä terveydenhuollon yksiköitä. Tuli vain kitkaa ja monenlaista väsynyttä ja turhaa riitaa kodin kentillä.

On sanottu, että Korona-kevät on syventänyt itse kullakin sitä mitä on jo ollut. Perhe-ihmisistä on tullut entistä perheellisempiä. Yksinäisistä on tullut yhä yksinäisempiä. Ahdistuneet ovat varmasti ahdistuneet oikein kunnolla. Mutta täytyy myöntää, että on tällainen perustyytyväinenkin käynyt syvällä. On joutunut kaivamaan käyttöön perustusten sanat: kiitos ja anteeksi. Kun on koko ajan kotona, jää helposti huomaamatta se mitä toinen tekee. Monta kertaa jää sanomatta tuo hyvä sana. Kiitos rakentaa, rohkaisee ja arvostaa. Se kertoo, ettei pidä toista tai toisen panosta halpana tai itsestään selvänä. Anteeksi palauttaa, korjaa ja kunnioittaa. Se poistaa sanojaltaan ylpeyden kuoren ja kutsuu alas loukatun luokse. Sitäkin on saanut nöyrästi käyttää isoille ja pienille. Kasvattavaa on myöntää lapsille olevansa yksin syyllinen. Siinä kasvattaa sekä itseään, että muita.

Ilmeisesti muutkin alkavat olla kypsiä poikkeusoloihin. Kun valtiovalta aloitti mittavat toimet ajoissa, on paljolta vältytty. On vaikea perustella toimien jatkumista, kun emme saaneet maailman synkkien pesäkkeiden pimeitä lukemia. Kun vielä toisessa vaakakupissa painavat kovat taloudelliset tekijät ja niiden aiheuttamat vaikutukset, on helppo asettua myötämieliseksi varovaisille yhteiskunnan avaamissuunnitelmille. Jo pelkkä sulkutila vaatii monia uhreja, kun tarvitsevat eivät uskalla hakeutua sairaalahoitoon tai lääkärin tutkimuksiin. Tai mikä on eristäytymisen ja yksinäisyyden hinta mielenterveydessä ja hyvinvoinnissa? Yhden laman lapsena ja toisen nuorena aikuisena tiedän mitä talouden pyörien pysäyttäminen maksaa perheissä ja yhteiskunnassa. Mutta joudummeko kesällä tai syksyllä synkempien tauti lukujen ääreen? En haluaisi nähdä myöskään yhteiskunnan täydellistä avautumista. Nyt on ostettu aikaa. Aikaa suunnitella, valmistautua ja kehittää. Kehittäkööt vallan saaneet hyvän mallin. Vaikka kysymysmerkkien kanssa valmistaudumme lähettämään pieniä taas kouluun, emme kyllä jaksaisi syksyllä uutta etäkouluakaan. Pieni ihminen kiittää, kun on saanut äänestää toisille vallan päättää. Kotona on helppo arvostella, jos sitten menee metsään.

Kaikkialta se elämä löytääkin tiensä. Ehkä jonakin päivänä tämäkin puu halkaisee järkäleen ympäriltään.

Julkaistu

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.   

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja. 

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle. 

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

Ei kasvanut ruoho. Mutta muuten olen jopa innostunut siitä miten pääsin taas askartelemaan. Vaihtuvissa yksityiskohdissa riitti lapsille tutkittavaa. Samoin pääsiäisaamun pääsiäismunissa.