87# Ahdistus kesälaitumilla

Hei Jani-Matti!

Kliinisen hoitotyön lääkelaskukoe on oikein. 

Näillä sanoilla julistettiin kesäloma itselleni alkaneeksi. Kevätlukukausi päättyi melkein harjoitteluun toukokuun puoliväliin mennessä. Sitä seurasi vielä yksi uuvuttavan raskas koulupäivä etänä. Melkein viisi tuntia kuulokkeilla. Viimeinen koulupäivä sisälsi palautteen jakamista harjoittelusta ja parista kevään opintojaksosta. Lisäksi pääsimme kuulemaan vielä tutor-opettajan ajatuksia ja kysymyksiä kuluneesta keväästä. Raskaan päivän aloituksena tehtiin kokeita.

Jaossa noissa kokeissa oli kliinisen hoitotyön kymmenen opintopistettä. Ison jakson iso koe. Etänä aikaa 90 minuuttia ja koealueena kaikki luentomateriaalit ja aiheen mukainen kirja. Lopulta aika vaatimaton alue pistemäärään nähden. Etäkokeesta johtuen kaikki materiaali saatiin tietenkin pitää apuna koetta tehdessä. Tosin opettaja oli pyrkinyt tämän huomioimaan koetta tehdessään. Varoitti etukäteen, ettei kokeessa pärjää etukäteen lukematta. Väitti, ettei kysymyksiin ehdi vastata, jos joutuu etsimään tietoa materiaaleista ja lisäksi lupaili soveltavaa tehtävää. Toki koealueen asiat olivat monelta osin harjoittelussa koettuja tai nähtyjä. Tuskin kovin moni osasi hermoilla. Ainakaan tätä ensimmäistä osaa.

Tuttuun tapaan koe oli kuitenkin jaettu kahteen osaan. Toinen osa oli laskennan osuus. Kolme laskua ja 30 minuuttia. Eivät laskut olleet erityisen vaikeita, mutta kyllä ne nostavat tietyn jännityksen esiin. Tiputusnopeuksissa jouduin ainakin itse varmuuden vuoksi laskemaan kaiken kahdesti ja toisaalla mietin, pitäisikö vastausta supistaa vai ei. Kaikki tai ei mitään periaate tekee hommasta jännittävän ja tämän osuuden tuloksia jäin odottamaan. Teoriakokeen suhteen en odota mitään yllätyksiä. Mutta laskenta olisi ollut ikävä uusia kesäkuussa.

Opettajan viesti vapautti epävarmuuksista. Kevätkausi on ohi! Juhlistin tätä käymällä koulussa palauttamassa vielä paperiset versiot harjoittelun dokumenteista. Yhä autio koulu ei varsinaisesti kohottanut kesämielelle. Viimeisen koulupäivän etäisyys ei mahdollistanut luokan viimeistä tapaamista ennen taukoa. Päätimme vuoden urakan yhtä koruttomasti kuin monet muutkin tämän kevään puurtajat. Kunhan kevään viimeiset pisteet kulkevat koneistojen lävitse, tulee oman puurtamiseni saldoksi 65 pistettä.

Lapsena koulu loppui aina todistuksen hakemiseen ja jäätelöön. Loput lauantaista kului jonkinlaisessa onnellisessa hämmingissä, kun ei ymmärtänyt alkanutta vapauden aikaa. Nyt edessä on loma elokuun loppuun asti. Silti hämmingin sijaan mieleen leijuu alakulo. 

Pyynnöstä lähetin harjoittelupaikkaan omat tietoni. Kuitenkin juuri ennen harjoittelun loppua tuli tieto ulkopuolisten sijaisten ottamisen kiellosta ja sairaanhoitopiirin yt-neuvotteluista. Eivät ole Korona-miljoonat vielä löytäneet hoitoalan tarpeita. Tässä tilanteessa en odota yhteydenottoa kesätöiden merkeissä. Pari päivää punnitsin mahdollisuutta lähettää vielä hakemuksia muihin paikkoihin. Vääjäämättä lähestyvä taskunpohja motivoi moista miettimään. Lopulta päädyin jättää tämän tekemättä. Ajatus täysin vieraaseen paikkaan menemisestä kesäloman kustannuksella ei innostanut tarpeeksi. Tähän kesään on varattu paljon toiveita ja odotuksia. Siksi siihen on varattu myös taskunpohjalta. Nyt se ei tee edes tiukkaa koska Korona poisti keväältä ja kesältä kaikki suuret matkustamisen mahdollisuudet. Vaikka työttömän kesän hintalappu hirvittää, ei sekään ollut lopulta alakulon syy. 

Osittain se kumpusi syyllisyydestä. Onko ihmisellä oikeus olla kolme kuukautta tekemättä mitään? Koulusta kyllä on ilmoitettu, että kesällä joudumme aloittamaan kiireisen syksyn opintoja verkossa. Samoin kuumimpaan lomakauteen tuurailen jonkin verran sijaistani. Kuitenkin muita ihmisiä, yhteiskuntaa saatikka sen verokertymää hyödyttäviä toimia on vähän. Omille uutterille vanhemmille jopa hävetti tunnustaa, että kesä eletään säästöillä. Toisaalta tuntuu turhalta. Toisaalta itsekkäältä. 

Mutta ei alakulo ehkä tuostakaan tule. Tätähän on odotettu ja toivottu. Nyt on aikaa olla. Tuo oleminen ei ole turhaa, eikä se varmastikaan tule jättämään aikaa pelkälle itsekkyydelle. Ehkä nyt eletään monien lyhyiden viikonloppujen takaisinmaksua ja väliin jääneiden vapaiden palautuksia. Kenties on aika yrittää korvata monia henkisiä poissaoloja ja suodattamattomana työhuoneesta keittiöön siirtyneitä tunnetiloja. Ehkä on aika olla. 

Toki tähän aikaan on listattu paljon tekemistäkin. Listalla on monen päivän projekteja ja yhden aamupäivän hommia. Jännitettäväksi jää esimerkiksi, miten tapetointi onnistuu, mitä pihakivetyksen alta löytyy, miten varaston siivous lopulta onnistuu ilman dynamiittia ja onko kellarissa muutakin kuin hämähäkin seittiä. Ja paljon muuta. Mikäli uusia rajoituksia Koronan suhteen ei tule, on tarkoitus myös lomailla varovasti, ottaa ilo irti kotikaupungin palveluista, ulkoilla, leikkiä, urheilla ja … olla vain. Laatuaika on paljon aikaa. Ehkä tämä kesä jää lasten mieleen erityisellä tavalla. Laatuaikaa, jota ei varmaan koskaan toisten tule. Yllättäen hintalappu tuntuu euroissa laskettuna jopa vaatimattomalta. 

Tähän laatuaikaan liittyy aivan erityinen aikamääre. Olen jäljittänyt alakulon lähteen juuri siihen. Ennen kesälomia. Näin sovimme alkuvuodesta esimiehen kanssa tulevaisuuden tarkastelun aikataulusta. Muutaman viikon sisällä pitäisi osata sanoa jotakin siitä miltä tuntuu ja miltä luulen tuntuvan, kun vuosi loppuu. Tuntuu – hyvin haastavalta yrittää ennustaa seitsemän kuukauden päähän. Olenko levännyt? Kyllä. Olenko virkistynyt? Olen. Olenko saanut niin paljon etäisyyttä, että olen voinut arvioida itseäni ja tapaani tehdä töitä? Ehkä? Olenko vakuuttunut siitä, että sisäinen seinä ei odottaisi töihin palaajaa pian ensi vuonna? …? Tulee mieleen tilanne, jossa korkealla paikalla alkaa miettimään korkeanpaikan kammoa. Kun sitä tarpeeksi pitkään miettii, alkaa korkeus kauhistuttaa. Kun miettii jaksamista ja sen riittämistä, on helppo löytää monta sudenkuoppaa ja muuta ansaa langettavaksi.

Aloitin pari päivää sitten yhden näistä kesän monipäiväisistä töistä. Aloin valmistella tapetointia. Verrattain helposti irtoavan vanhan tapetin alta paljastui myös tasoitetapetti. Osittain se repeili tapetin mukana mutta suurimmaksi osaksi ei. Kuitenkin se pitää nyt repaleisena poistaa kokonaan uuden tieltä. Mokoma on tiukassa. Erilaisilla aineilla ja välineillä sitä on nirhitty suurin osa kaikesta työhön jo käytetystä ajasta. Välillä työtä tehdään neliösentti tai vähemmänkin kerrallaan. Siinä nitkuttaessa ajatusta ei paljoa tarvitse. Koska koko aikaa ei jaksa kuunnella mitään, saa mieli vaellella paljon vapaana. Aina välillä se palautuu juuri tuohon tulevaan puhelinpalaveriin. Tuosta huoneesta on tulossa kovaa vauhtia huokausten huone. Ehkä sieltä löytyy seinäpinnan lisäksi myös viisaus.

Huokausten huone.
Lappu päivittämättä! Kevätkauden päätöskahvit piti juoda kotona. Säästyi taskunpohjalta sekin.
Näillä ohjeilla ei neljänkymmenen hengen luokka voi kokoontua kevään viimeisiin iloitteluihin. Syksyllä nähdään! Toivottavasti!

64# Kevät toi kokeet

Ensimmäisen vuoden hoitajaopiskelijoille kevät tulee aikaisin. Ulkona kevään merkkejä ei lumen ja lumisateen alta näy. Kuitenkin selkeinä päivinä aurinko lämmittää ja lumi on alkanut sulaa siellä täällä. Ehkä kevät tulee ulkonakin. Meille koulussa kevät kuitenkin tulee nopeasti. Viiden viikon harjoittelu alkaa ennen huhtikuun puoliväliä. Sen vuoksi kurssit ja opetus ovat ravanneet kohti loppuaan jo hyvän aikaa. Talviloman ympärillä pidettiin useita eri kokeita. 

Heti tammikuussa syliini heitettiin pommi. Olin elänyt siinä uskossa, että englantia lukuun ottamatta kaikki syyskauden kurssit jäivät syksyyn. Mutta näin ei ollutkaan. Hoitotyön turvallisuuden kurssilta oli jäänyt vielä yksi osio tähän vuoteen. Tähän sisältyi lääkehoidon koe. Opeteltavana oli lääkehoidon peruskäsitteitä ja turvallisuuteen liittyviä toimenpiteitä. Koealueeksi annettiin tuntimateriaalin lisäksi muutamia satoja sivuja kahdesta eri kirjasta. Tätä alueen laajuutta monet kauhistelivat. Itse en vaivautunut kauhistelemaan. Muistelin yliopistoaikojen tenttikirjojen vuoria tuhansine sivuineen. Pari kirjaa ei tuntunut nyt kovin suurelta urakalta. Pakko kuitenkin myöntää, että tässä lääkehoidon kokeessa arveluttavalta tuntui uusien ja kummallisten termien oppiminen. Muutamaan sataan sivuun mahtuu paljon yksityiskohtaista tietoa jota ei voi ohittaa isoilla kokonaisuuksilla ja sisällysluetteloa muistelemalla. 

Tätä yritämme välttää!

Kuitenkin pelko jäi pieneksi. Koe ilmoitettiin kotikokeeksi. Silloin koepaperi julkaistaan sähköisessä järjestelmässä tiettyyn aikaan. Sen jälkeen opiskelija lataa kokeen omalle koneelleen ja vastattuaan palauttaa sen takaisin järjestelmään. Tähän kokeeseen aikaa annettiin tunti. Myöhästyneinä palautetut kokeet hylätään suoraan. Vaikka tällainen koe voi tuntia jonkun mielestä ahdistavalta, on se mielestäni tosi mukava. Kotikoe tarkoittaa mielestäni aineiston hallinnan taitojen mittaamista. Niinpä saatoin muokata kokeeseen valmistautumisen asian vaatimalle tolalle. Toinen kirja löytyi netistä ladattavana ja toisen olin onnistunut ostamaan halvalla toisen vuoden opiskelijalta. Paperikirjan luin eli selailin läpi tietääkseni ennen kaikkea lukujen sisällöt. Sen jälkeen askartelin tarralaput törröttämään tiivistelmäsivuilta ja lopun sanahakusivujen alusta. Tämän lisäksi katsoin läpi järjestelmät, joista meitä on opetettu etsimään lääketietoja. Sähköisen kirjan jätin avattavaksi tarvittaessa. Ja tämähän riitti. Kokeessa oli termien sanojen selittämistä ja oikeiden termien yhdistämistä. Lisäksi oli järjestelmistä haettavaa tietoa vaativia tehtäviä. Ei sovellettuja tehtäviä eikä yhtään vapaasti kirjoitettavaa osiota. Kokeen sisällöt olivat siis täydellisesti sopivat valitsemaani lähestymistapaan. Kovaa selaamista ja hyvin tehtyjä tarralappuja tämä vaati. Voi sitä, joka yritti vastailla vain muistinsa varassa.

Näillä värikkäillä apulaisilla pääsi pitkälle. Kyllä sivuja selatessa onneksi huomasi monien termien tarttuneen myös kurssilta ja käytännön harjoituksista. Ehkä tämä koe oli luonteeltaan kertaus.

Paljon pelottavampia kokeita ovat olleet ruotsin sanakokeet. Tai ne olisivat pelottavia, jos opettaja ei olisi vesittänyt koko hommaa kertomalla, etteivät ne juuri vaikuta loppuarvosteluun. Sanakokeiden pelottavuus liittyy niiden suoritustapaan. Meillä ne tehdään koneella. Kone antaa sanan suomeksi ja opiskelija yrittää kirjoittaa sen sitten ruotsiksi. Yhden kirjaimen virhe tarkoittaa punaista ruksia ja nollaa pistettä. Opettaja ei katso kirjoitettuja sanoja vaan ainoastaan pistemäärää. Puolikkaita pisteitä tai armoja ei tunneta. Yrittääpä siinä muistaa onko se migrenanfall vai migränanfall.

Myöskään lääkelaskenta ei ole päästänyt meitä otteestaan. Jokaisessa hoitotyön opintojaksossa on tutkinnon loppuun asti oma laskennan kokeensa. Tämä laskennan osuus on kuulemma irrallinen osa opintojakson muusta kokeesta. Näin siis laskennan kokeen epäonnistuessa ei joudu uusimaan koko kurssin koetta. Ja tietenkin myös toisinpäin. Gerontologian eli vanhustyön kurssilla koe korvataan verkkokokeella ja kotona tehtävällä esseellä. Siksi laskennan osuus järjestettiin jo ennen lomaa. Lääkelaskenta aiheutti jokaiselle omat sydämen tykytyksensä jo varsinaisella kurssilla. Siksi näitä muiden kurssien yhteydessä olevia kokeita odotettiin pienellä jännityksellä. Kuitenkin opettaja oli vakuutellut, näiden kokeiden olevan helpompia. Laskimenkin sai kaivaa esiin ja tuoda luokkaan. Ja oikeassa opettaja olikin. Kokeessa oli kaksi tehtävää samasta taustatiedosta. Piti laskea lääkepurkin riittävyys tietyllä vuorokausiannoksella. Lisäksi piti osata tablettien vahvuuden perusteella laskea tiettyjen päivien aikana saatu lääkkeen vaikuttavan aineen määrä. Eli niin helppoja laskuja, että itse kukin taisi luulla menevänsä johonkin kamalaan kompaan. Pienellä muutoksella opettaja olisi voinut vaikeuttaa koetta huomattavasti. Lääkkeiden määrä purkissa oli ilmoitettu roomalaisilla numeroilla. Asterixia lukeneet osaavat jonkin verran näitä. Mutta jos kolmenkymmenen kappaleen purkissa olisikin ollut lääkettä L määrä? Silloin olisi uusinta voinut odottaa yllättävän montaa. Opettaja oli armollisella päällä koetta tehdessään.

Toukokuussa, harjoittelun jälkeen, odottaa vuoden suurin koe. Silloin koealueena ovat kaikki ensimmäisenä vuonna opetetut hoitotoimenpiteet ja niihin liittyvä teoria. Kymmenen opintopisteen kurssilla koe voi olla huomattavan kokoinen. Kuitenkin luulen, että se vaikeampi koe järjestetään viitenä viikkona ennen tätä paperikoetta. Se on aikaa harjoittelulle, jossa toivottavasti mahdollisimman monia opetettuja taitoja päästään näkemään ja tekemään ihan oikeasti. Muutamia kokeita ehdimme tehdä ennen sitäkin. Katsotaan millä päällä opettajat niissä ovat.

40# Anatomian ihmeitä

Yksi ensimmäisen syksyn suurista kokonaisuuksista on ollut tutustuminen ihmiskehoon. Tämä ei ole tapahtunut lääkärileikkien vaan lähes viikoittaisten Anatomian luentojen kautta. Viisi opintopistettä eli 135 tuntia on käytetty kehon salaisuuksien selvittämiseen. Luennoilla ja verkkokursseilla on edetty päästä varpaisiin ja sukellettu solutason tapahtumiin. Olemme tutkineet elimistön normaalitilaa, taudinaiheuttajien tuomia häiriöitä ja monia muita ongelmatilanteita. Luulen että kaiken keskellä monen mielessä on ollut pieni pettymys. Aiheiden käsittely on ollut aika nopeaa yleiskatsausta. Suurta asiantuntemusta emme ole saaneet. Huomattava osa kurssista myös suoritettiin verkossa.

Näin peruskursseilla tietenkin toimitaan. Olemme saaneet ihmiskehosta hyvän yleiskatsauksen ja nyt olemme valmiit omaksumaan uutta tietoa tarpeen mukaan. Anatomiaa ei tulevissa opinnoissa varsinaisesti opiskella mutta siihen varmasti tullaan eri puolilta törmäämään. Ei myöskään ole hoitajan tehtävä ymmärtää laajasti ihmiskehon toimintaa ja siihen mahdollisesti tulevia häiriöitä. Sen jätämme lääkäreille. He joutuvat tekemään parhaansa, etteivät terveyskeskukset saa päälleen arvauskeskuksen nimeä. 

Anatomian opinnot olivat hyvin jännittäviä. Jännitystä toki toi opettajamme tapa tehdä kokeet. Jouduimme heti aluksi tenttimään luiden, nivelten ja jänteiden latinan kieliset nimet. Kirjoitusasussa ja taivutusmuodoissa ei saanut tehdä virheitä. Levollisesti kuulimme syksyn kuluessa kakkosluokkalaisten olevan tulossa uusimaan näitä latinan tenttejä. Lisäksi varsinaiset kokeet oli jaettu kahteen tasoon. Tyydyttävän tason kysymyksiin oli vastattava hyväksytysti, jotta läpäisi kokeen. Ilman tätä osaamista muissa kysymyksissä osoitettu tieto ei voinut pelastaa koetta. Mutta tyydyttävien kysymysten osaamisen jälkeen oli tietenkin mahdollista nostaa arvosanansa hyvään ja kiitettävään asti. Monelle tällainen jaottelu kokeessa oli uutta ja kyllä se itseänikin vähän pelotti. Opittavia asioita oli paljon ja tiesimme opettajan tarkaksi. Niin opettajan pitääkin olla. Erityistä lisäjännitystä synnytti tieto, että kokeissa täytyy osata piirtää. Verenkierto, sydän, keuhkot ja korva oli melko helppo piirtää teknisellä laatikkotyylillä. Silmä ja erityisesti sukupuolielimistä olikin sitten melkein epätoivoa herättävä tehtävä. Tasan eivät käy taiteen lahjat.

Syvyyksien hirviö haukkaamassa kiinni saaliistaan? Vai kenties sittenkin nivel?
Tässä on hyvin nähtävissä taiteellisten lahjojen rajat. Neljän yrityksen jälkeen sydämen rakenne muuttui laatikoksi.

Kuitenkin kokeita jännittävämpää oli itse opiskelu. Olo oli kuin aikamatkalla lapsuuteen. Olin yllättäen vanhempieni kahdeksankymmentälukulaisilla nahkasohvilla, unisena, peiton alle käpertyneenä. Niin monia viikonloppuaamuina hiippailimme olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Joskus tarjolla oli ranskalainen Olipa kerran elämä. Siinä punasolujen antaman narraation kautta käytiin läpi ihmisen koko elimistö ja sen matka kohdusta kuolemaan. Joka jaksoon oli mahdutettu virusten tai bakteerien hyökkäys ja taistelu elimistön immuunipuolustuksen kanssa. Samalla tutuksi tulivat veri, luut, lihakset, hormonit, sydän ja monet monet muut asiat kahdenkymmenen kuuden jakson verran. Kuvamuistini sekoitti opettajan dioihin lapsuuden kuvia. Melkein kuulin Olipa kerran sarjoista tutun mestarin äänen.

Elimistö on täynnä jännittäviä ja ihmeellisellä tavalla yhdessä toimivia mekanismeja. Ehdoton suosikkini kurssin kaikista asioista ovat olleet Prekapillaarisfinkterit. Nuo unohdetut sankarit pitävät meitä elossa. Normaalisti ihmisellä on verta noin seitsemän prosenttia kehon painosta. Aikuisella miehellä viidestä kuuteen litraa. Viidesosan menettäminen aiheuttaa sokkioireita. Jos verimäärä putoaa puoleen, on tilanne hengenvaarallinen. Kuitenkaan pelkästään veren menettäminen ei aiheuta tätä vaarallista verenpaineen alenemaa. Sen voi tehdä meidän oma verisuonistomme.

Aikuisessa ihmisessä verisuonistoa on keskimäärin 100 000 kilometriä. Kaksi ja puoli kertaa maapallon ympäri. Suurin osa tästä on mikroskooppisen pientä hiussuonistoa. Vaikka suonet ovat häviävän pieniä, on niiden yhteistilavuus suurempi kuin veren kokonaismäärä. Jos kaikki ihmisen suonet olisivat auki yhtä aikaa, verenpaine laskisi vaarallisen alas. Vähintäänkin tajunta katoaisi heti ja muutakin pahaa luultavasti tapahtuisi. Anatomian syvemmillä kursseilla istuneet lääkärit tietävät totuuden. Kuitenkaan meille ei käy näin. Pelastajaksi saapuu suurelle yleisölle täysin tuntematon Prekapillaarisfinkterien armeija. 

Jokaisen hiussuonen alussa (prekapillaarissa) on pienen pieni sulkijalihas (sfinkteri). Se säätelee hiussuonen verenvirtausta. Kyseinen rinkula sulkeutuu aina välillä ja sulkee siten hiussuonen estäen veren virtauksen. Turvallisen ajan kuluessa rinkula jälleen aukeaa ja päästää veren virtaamaan hiussuoneen. Aika ei voi venyä liian pitkäksi sillä hiussuonen kuljettamasta verestä riippuvaiset solut eivät voi jäädä liian pitkäksi aikaa ilman elämää tuovaa virtaa. Yhden Prekapillaarisfinkterin työ ei tunnu kovin kummoiselta. Mutta niiden valtava joukko toteuttaa tätä samaa työtä kaiken aikaa ympäri elimistöämme. Ne rytmittelevät niin, että veri riittää koko ajan kaikkialle. Sulkeutumiset ja aukeamiset tapahtuvat niin sulavasti, ettei verenpaineemme ei vaihtele niiden takia. Tietenkään kaikki eivät voi tehdä työtään samassa rytmissä vaan kaiken aikaa meneillään on salaperäinen ja rytmikäs operaatio. Oletko koskaan iloinnut Prekapillaarisfinktereistäsi?

Joulukuuhun mennessä Anatomian kurssi on ohi. Viimeinen verkkokoekin on tehty. Ennen joulua arvosanan pitäisi ilmestyä järjestelmään. Odottelen turvallista nelosta. Olen siihen hyvin tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten tämä kurssi herätti itsessäni suuren arvostuksen kehon salaisuuksia kohtaan.

23# Lomilta lompsis

Koko syksy on opiskeltu ahkerasti, joten on ehdottomasti tauon paikka! Centriassa lomia vietetään viikoilla 42 tai 43 vähän kampuksesta riippuen. Nauttikaa lomasta ja rentoutukaa, jatketaan sitten virkeinä taas lomien jälkeen! 🍁🍃”

Näillä sanoilla koulumme päästi meidät Instagramissa loman viettoon. Tosin luokan Whatsappissa näitä sanoja päästiin repimään puolittain katkerin nauruin. Loman jälkeisenä maanantaina oli luvassa tentti ja ryhmätyön palautus. Lomaa seuraavana tiistaina (jos nyt muistan oikein) oli tiedossa toinen ryhmätyön palautus. Keskiviikkona oli tulossa kotitentin palautus ja alavartalon luiden uusintakoe. Melkoinen ponnistus siis yhdellä lomalla valmisteltavaksi. 

Kuitenkin totta on, että yhden tentin palautuspäivää siirrettiin viikolla. Alun perin se piti klikata opettajan postilaatikkoon kesken loman. Melkoinen jousto! Toinen tentti siirtyi myös viikolla kauemmaksi. Siinä syynä oli vain vielä läpikäymättömien asioiden suuri määrä. Ryhmätöiden suhteen molemmat ryhmäni hoksasivat loman todellisuuden. Saimme tehtyä työt valmiiksi ennen lomaa. Kuka nyt lomalla olisi halunnut niihin ryhtyä. Pari sivullista lääkelaskennan läksyjä päätin suosiolla jättää loman jälkeiseen aamuun. Lapsistakin on mukava nähdä isä läksyjen kimpussa. Kakkosluokkalaisesta se on erityisen mukavaa. 

Kaiken tämän ansiosta en vaivannut itseäni kouluasioilla loman aikana. Loma meni monien muiden tavoin rennosti – töissä. Ja samaan aikaan kaikki lapset olivat lomalla. Tuli ihan ikävä arkista viikkoa, jossa kaikki ovat omissa menoissaan. Lomassa on hyvät puolensa. Tulee nukuttua vähän pitempään, kun ei tarvitse lähettää ketään kahdeksaksi mihinkään. Samalla tulee puuhattua lasten kanssa enemmän ja päästiin viettämään muutama tovi aikuisten aikaakin. lasten loma on kuitenkin hankala yhdistää työviikkoon. Onneksi alkaa arki tulee aikanaan. Pienten lasten perheessä loma on tyyliltään aina vähän tällainen: aika rankka mutta niin erilainen että tulee levännyt olo. Aikakin kulkee vähän hitaammin.

Lepääminen on kyllä mukavaa ja tarpeellista. Lepo on usein jotain edessäpäin odottavaa. Päivän päätteeksi odottaa yö ja uni. Viikkoa seuraa viikonloppu. Tai ainakin lauantai (paitsi jos sille on tullut töitä). Yhdentoista kuukauden välein tulee vastaan kesäloma. Loma ja lepo on jotain, mitä kohti kuljetaan hitaasti. Koulussa jokaisen kokeen, kurssin ja palautuspäivän jälkeen tulee pieni lepo. Samoin on kotona. Kun jotain on siivottu, korjattu, hankittu, pesty jne. tulee lyhyt hetki, jolloin niin ei tarvitse tehdä. Näissä lepohetkien odotuksissa on se vaikeus, että jotain muuta helposti tulee. Kesäisin lehdet ovat täynnä juttuja lomastressistä ja muista vähemmän levollisista ilmiöistä. Jos edessä häämöttävä lepojakso tulee, voi se olla uuvuttavan täynnä. 

Tätä vastaan olen suunnitellut erilaista konseptia. Voisiko lepo olla päämäärän sijaan keino? Mikä auttaisi selviämään viikon haasteista paremmin, kuin hyvin nukutut yöt. Ei siis vain viikonloppuna aamupäivään asti sängyssä lojutut hetket. tarkoitan öitä, jotka alkavat aikaisin ja joka ainoa yö. Silloin kun on kiire ja paljon tekemistä, menen itse nukkumaan viimeistään kello 22. Tämä ei varmasti toimi kaikilla. Itse kuitenkin olen oppinut huomaamaan, ettei illalla yhdeksän jälkeen synny enää mitään hyödyllistä. Iltayön unet sen sijaan ovat virkistäviä. On henkisesti helppo laittaa aikainen aamuherätys voimaan, kun nukuttuja tunteja kertyy kuitenkin paljon. Koulussa tekee melkein pahaa kuunnella toisten puheita yhteen tai kahteen valvomisesta. Tai kyllähän nuorena jokainen jaksoi! Tai sitten ei jaksanut aamutunneille.

Unen lisäksi lepään laiskottelemalla. Yritän olla tekemättä mitään ylimääräistä. Itseohjautuva työ, jossa työ ei tekemällä lopu, on pakottanut tämän taidon opettelemiseen. Laiskuudella en tarkoita pelkkää jouten oloa. Sellaista suojatyöpaikkaa ei ole keksitty, jossa olisin voinut sitä näin pitkään toteuttaa. Laiskuus on ylimääräisen panostuksen karsimista. Erinomaisen sijaan minulle riittää ihan hyvä. Ihan hyvä on riittävä, jos sillä tasolla pystyy pysymään. Erinomainen vaatii yleensä laadun kasvuun verrattuna huomattavan lisäponnistelun. Lisäponnistelu väsyttää ja väsymys taasen vaikeuttaa tason ylläpitoa. Minulle riittää olla ihan hyvä. Olen mielelläni ihan hyvä puoliso, isä, kasvattaja, työntekijä ja koululainen. Mieluummin ihan hyvä vuodesta toiseen kuin välillä aivan kaikkensa antanut ja siksi leipääntynyt ja väsynyt. Sellaiset harvoin ovat missään ihan hyviä. Viimeisenä ennen lomaa tein netissä ravitsemuksen tentin. 60% täytyi saada oikein. Sain 75%. Ihan hyvä tulos. Tämän enempää en nyt viitsisi itseltäni vaatia missään.

Muistakaa levätä jo matkalla!