71# Nyt se iski

Iski vähän lämpöäkin ja ehkä sekin vaikuttaa osaltaan muihin tunnelmiin.

Nyt se sitten iski. Olisi mahtavaa kirjoittaa olleensa Korona-kokeissa avaruuspukuisten sairaanhoitajien piirittämänä. Kuinka mahtavat jutut saisi kammottavasta taudista ja siitä, miten se koittelee vuoteen omaksi joutunutta. Herkistyneillä ruumiinosilla, kuumeharhoilla ja kivuilla saisi edes sympatiaa. Mutta mikään niistä ei iskenyt. Iski kyllästyminen.

Kun kaikki oli tehty, se tuli. Tein viimeisimmän valtavan kauppareissun siinä ajatuksessa, että jokaisena aamuna saattaa herätä nenä tukossa ja kykenemättömänä lähtemään ihmisten ilmoille. Hyllytin viimeiset tuotteet laajennetusta kotivarasta siivouskomeroon. Tarkistin ruokakaappien kanssa tulevien aikojen ruokalistan. Tein ruokien tilauspalveluun kauppalistan tulevaisuutta varten. Kyselin kuulumiset mummulasta, lupasin tehdä tarvittaessa huoltoajot ja annoin uhkauksien kera ohjeet varotoimista, jos kuitenkin pitää mennä nenäänsä jossain näyttämään. Kaivoin työpuhelimen esiin, latasin ja käynnistin sen ja pari tuntia istuin puhelimessa, kun oikein olimme arvanneet yhteydenottotarpeen kasvavan. Pidin sijaisenkin kanssa pitkät palaverit ja suunnitelmat tulevaisuudesta. Siivosin vessat ja imuroin pahimmat pölypaikat. Tein ties kuinka monetta kertaa ruokaa. Kyselin ystävien Korona-kuulumisia kotisuomesta ja Afrikasta asti. Istuin ruotsin etätunnilla ja tein tehtäviä. Palautin ammattikorkeakoulujen yhteisen verkkokurssin tehtävän etukäteen. Kuuntelin miljoonatta kertaa jonkin kieliset uutiset epidemiatilanteesta. Sitten en keksinyt enää mitään tehtävää.

Laajennetun kotivaran herkkuhyllyä. Näillä kestää sairastaa.

Ja toimettomuudessa se iski. Täydellinen kyllästyminen ja turhautuminen. Kipu siitä, miten nuorin voi vain heiluttaa kättä ohi kulkevalla parhaalle ystävällä. Ärsytys siitä, että omat ja lasten hiukset kaipaisivat hyvinkin pian aisoihin laittoa parturin tuolissa. Pettymys siitä, etten taida päästä tänä keväänä Afrikkaan tai mihinkään muuallekaan. Katkeruus siitä, miten niin monta kertaa lykättyä häämatkaa alettiin suunnittelemaan ja jouduttiin heti perumaan. Myötätunto siitä, kun mummulan väki ei pääse aloittamaan mökkikautta. Huoli niistä monista, jotka ovat tahoillaan eri tavoin pidätettyjä ja viruksen vangitsemia. Haikeus siitä, muuttuuko globaali maailma etäisyyksiltään hankalammaksi ja joudunko joskus kertomaan lapsille kaakaon olevan liian kallista. Tuskastuminen siitä, ettei kevään taitopajoja järjestetä, vaan simulaatiot pidetään potilastapauksina skypessä. Epävarmuus sen suhteen. järjestetäänkö harjoitteluita ollenkaan. Laskelmointi opintopisteiden riittävyydestä ja takaisin perittävien rahojen määrästä. Epäluottamus järjestelmän ymmärtäväisyyteen, jos opintopisteitä tulee poikkeusolojen vuoksi vähemmän. Häpeä omasta tyytyväisyydestä, kun ei ole lomautusuhan tai irtisanomisten kohteena. Huoli niistä, joiden muistaa olevan. Syvä ärsyyntyminen omaan vuotavaan nenään ja pieneen lämpöön, joka sulkee nyt kaikesta elämästä. Se, ettei kuntosalille pääse enään kertakorteilla vaan ainoastaan asiakasavaimella, jota en omista. Etukäteinen syyllisyys siitä, ettei ainakaan toistaiseksi voi mennä avuksi, jos sijainen alkaa painua kasvavan työtaakan alle. Häpeä siitä, miten monta kertaa on jo vastannut turhautuneen kiukkuisasti lasten päästäänkö… mennäänkö… kysymyksiin. Kyyneleet siitä, ettei omassa köhäisyydessään saa halata tai haleja. Kiukku siitä, miten haluaisi kirjoittaa päivityksen tavallisesta opiskelusta, eikä kirotusta Koronasta. Pelko siitä, että joku kodinkone tai laite posahtaa juuri sillä hetkellä, kun erikoisliikkeet suljetaan. Epätietoisuus siitä, ovatko katsastusasemat auki. Turhautuminen siitä, etteivät psalmin sanat kulkutautien ja ruttojenkin aikaisesta suojasta karkota kaikkia näitä sinkoilevia ajatuksia mielestä. 

En tiedä liittyykö se ikään vai siihen, että on tehnyt ja sanonut samoja asioita monta kertaa vuosien varrella. Tällaisissa tilanteissa kuulen itseni ajattelevan, ikään kuin puhuisin pastorin töissä jollekin hädässä olevalle. Ehkä sanoisin: 

– Ei hätää. Ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos pelkää tai on hämmentynyt. Nyt voi odottaa turvassa. Jumala on uskollinen ja herättää kuolleetkin. Nyt voi odottaa ja katsoa, voisiko itse tehdä jotain. Nyt ei voi muuttaa koko maailmaa. Riittää jos hoitaa sen, mikä on omissa käsissä.

En tiedä mitä kukaan muu olisi sanonut. Mutta tämä virkaminäni ääni kumpusi esiin rauhallisena ja lohdullisena. 

Hän olisi ehkä jatkanut siitä, miten pelko ja hämmennys ovat normaaleja tunteita kaikissa kriiseissä. Mieleen sinkoilevat ajatukset saavat kaiken näyttämään mahdottomalta ja siksi ne voivat ajaa ihmisen syvään epätoivoon. Koronaa, taloutta ja kaikkea muuta voi hallita hyvin vähän. Edes ajatuksia ja tunteita voi olla mahdoton hallita. Kuitenkin siihen voi vaikuttaa, tunnistaako ajatuksensa. Havainnoimalla tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja huoliaan, ei tarvitse yrittää paeta niitä. Ei tarvitse ikään kuin tunkea niitä komeron oven taakse odottamaan vääjäämätöntä räjähdystä kuten piirretyissä. Havainnoimalla rauhassa ajatuksiaan, voi huomata niiden tulevan ja menevän, eikä niihin tarvitse jäädä jumiin. Voi hyväksyä, että ne ovat normaaleja reaktioita eikä niitä tarvitse ylimääräisesti pelästyä.

Tämän lisäksi voi yrittää jatkaa, ulkoistamalla itseään noista ajatuksista. Joku tekee sitä urheilemalla tai muuten fyysisenä toiminatana. Jo paljon vähäisempi fyysinen työ voi auttaa. Raajojen venyttely, keskittynyt hengitys tai jonkin vastaava auttaa suuntaamaan ajatuksen siihen, mitä voimme hallita. Hengitys ja liike myös luontaisesti rauhoittaa kehoa ja mieltä. 

Sen jälkeen on helpompi keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Mitä näkyy, kuuluu ja niin edelleen. Missä olen ja mitä teen. Keskity siihen täysin. Tästä on helpompi jatkaa aina seuraavaan ja seuraavaan tehtävään. Oli se sitten piinaava käsienpesurutiini, pakastimesta kokkaaminen tai yhteydenpito etänä muihin ihmisiin. Mieti, mikä on tärkeää nyt. Mieti, millainen ihminen haluat olla tämän kriisin keskellä. Kaiva niistä motivaatiota vaikeuksiin. Jaksat paremmin pitää huolta itsestäsi ja mahdollisesti muista. Älä pelkää – toimi rohkeasti. Ja sitten kun huomaat kuitenkin vähän pelkääväsi, kirjoita blogiin neuvoja itsellesi, ikään kuin neuvoisit muita. 

Vähä tartuntaista jatkoa jokaiselle!