Avainsana: kättentaito

Julkaistu

157# VGI ja ID -pistokset

Hyvään taitopajaan kuuluu vähän jännitystä, hieman verta ja oikea määrä kiljumista. Kaikkea tätä saimme kokea tämän viikon avauksessa. Vuorossa oli VGI- ja I.D. pistokset.

Ihmiseen voidaan pistellä paljon ja erilaisiin paikkoihin. Riippuen annettavasta aineesta, aineen määrästä tai halutusta vasteen nopeudesta valitaan sopiva paikka. Näitä lyhenteitä on nyt kolmanteen vuoteen mennessä pyöritelty niin paljon, että jokainen alkaa ne muistaa. Samoin jonkinlainen ajatus on tarvittavista tekniikoista ja välineitä. Riippuen harjoittelupaikoista tai ihan yksittäisten ohjaajien taidoista jokainen on päässyt treenaamaan koulun ulkopuolella pistämistä erilaisia määriä. Vaikka yksi tekniikka ei suoraan hyödytä, on myös risteäviä hyötyjä olemassa. Pakkausten aukaiseminen, neulan ja ruiskun liitäminen, irrottaminen ja käsittely muutenkin ovat asioita, jotka nyt käydään aika nopeasti lävitse. Ne kuitenkin on käytävä joka pajassa, koska opettajat vastaavat siitä, ettei kukaan joudu pistetyksi likaisella neulalla. Tuskin kukaan mitään tulehduksia kaipaakaan. Tuttuun tapaan oikeaan työskentelyyn motivoitiin sillä, että jokainen opiskelija valmisteli itseensä pistettävät annokset. 

Arvaatko mihin paikkaan kumpainenkin pistettiin? Neulojen koko antaa vihjeen.

Olemme tähän mennessä harjoitelleet pistämisen suoneen sekä verinäytettä halutessa, että I.V yhteyttä kanyloiden avaten. Samoin on tutuksi tullut S.C pistos ihon alaiseen kudokseen eli rasvaan. Myös I.M pistos lihakseen on tullut tutuksi. Pajan yhteydessä kävi ilmi, että selviä eroja on muodostunut siinä, kuka on kanyloinut paljon ja kuka vain vähän kokeillut. Samoin suuria eroja oli I.M pistoksien määrissä ja verinäytteiden otoissa. Kaikki tuntuvat pistäneen melko tasaisesti jonkun vatsamakkaroihin. Sinne insuliini yleensä menee palveluasumisen yksiköissä ja myös osastoilla. 

Ehkä sinua on joskus pistetty pakaraan. Monet rokotukset perinteisesti on laitettu sinne. Nykyään pakarasta koitetaan päästä eroon pistopaikkana. Se yleensä jännittyy helposti pistämisen yhteydessä ja se aiheuttaa tiettyä epämukavuutta. Istumalihaksessa kulkee myös verisuonia ja hermoja. Pahimmillaan joku on saanut neulan iskiashermoon. Se on kyllä tuntunut. kehitys kehittyy ja pistopaikat muuttuvat. Istumalihasten sijaan nykyään suositaan reittä ja olkaa. Kotihoidon harjoittelussa pistin itsekin todella paljon olkavarteen. Uudempana pistopaikkana on hyvin yllättävä vatsanpuoleinen pakaralihas. Tiesitko sellaista olevan olemassa? Himotreenaajat kuulemma pystyvät tämän lihaksen aktivoimaan ja paikantamaan mutta meillä muilla se on hieman passiivisempi. Se ei jännity, sisällä suuria verisuonia tai hermoja. Pistäminen on miellyttävää, jos paikantaminen onnistuu. 

Olikin aika vetää housut nilkkoihin. Tai ei ehkä nilkkoihin mutta kenellekään ei jäänyt huomaamatta millaiset alushousut omalla parilla oli. En tiedä onko meidät luokan vähäiset miehet järjestetty samaan taitopajaryhmään juuri tämän pajan vuoksi. Pääsimme tutkimaan ja siirtelemään toistemme boksereita. Kukaan ei ollut onneksi ilman. Kuulemma tätä pistopaikkaa käytetään työelämässä melko harvoin. Opettajat arvelivat sen johtuvan suomalaisesta vastahakoisuudesta välttää toistemme koskettamista. Näin hoitoalallakin. Oikean pistopaikan löytäminen kyllä vaatikin verrattain ronskeja otteita. Paikkaa ei voinut vain mittailla ulkoisista merkeistä vaan luihin asti piti painella.

Oli jännittävää. Nimittäin se, ettei pistäminen tähän etupakaraan todellakaan sattunut. Ihon läpäisy tuntui ja sitten neulan tunne katosi. Näissä harjoitteissa pistämme aina pienehkön määrän keittosuolaliuosta. Se tuntui kylmältä ja hieman inhottavalta kudoksessa. Mutta kolmen ryhmässä toimiessamme ihmettelimme kukin vuorollaan homman helppoutta maalihenkilön näkökulmasta. Jokainen luuli edellisen jotenkin vähättelevät.

Kahvitauon jälkeen siirryimme kirkumisen ja I.D. pistoksen pariin. Kyseessä on siis pistotekniikka ihon sisään. Käytetään joissakin rokotuksissa ja esimerkiksi synnytyskipujen lievitykseen. Opettajat vertasivat tätä siihen, jos joku on pienempänä työntänyt nuppineulaa sormenpään ihon läpi niin, että neula on jäänyt ohuen ihokerroksen alle jumiin ollen molemmista päistä ilmassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna hieman ällöttävää sekin. Nyt tarkoituksena on saada ihoon pieni kupla ruiskutettavalla aineella.

Pari iloista vapaaehtoista pääsi opettajan neuvoessa esittelemään tekniikan koko ryhmälle. Ensin opettaja tietenkin näytti vähän suojaliinaan. Melko intensiivinen tapahtuma siitä tulikin, kun kymmenkunta ihmistä kerääntyi tiiviiksi piiriksi pistäjän ja pistettävän ympärille. Siinä mukava tehdä jotakin ensimmäistä kertaa. Tämä I.D. sitten sattuu. Ainakin mahdollisesti. Iho antaa kovan vastuksen ruiskun männälle ja sitä saa olla painamassa ihan tosissaan. Silloin toisaalta on vaarana ruiskuttaa haluttua enemmän tai nopeammin, jolloin iho alkaa kyllä äkkiä kiristää. Myöskin poikkeuksellisen loiva kulma aiheutti monille vaikeuksia ja silloinhan alkaa nopeasti sattua, jos neula eteneekin jo ihon alla. Tämä yhdistettynä tiiviin piirin luomaan jännitykseen ja saimmehan me sitä kirkumistakin. Siitä sitten jokainen omiin pistopaikkoihinsa ja toistamaan. Opettajat tietenkin kiersivät neuvomassa ja antamassa lupaa pistää. Ei kaikkein mukavin pistos.

Iho pidetään kireällä, hyvin loiva pistokulma, neulaa työnnetään nostellen, peukalolla tuki kuitenkaan syvemmälle painamatta ja pitäisi alkaa kuplaa muodostumaan.

Hauskaa ja vähän haikeaa. Tämä oli viimeinen taitopaja, jossa pääsemme pistämään toisiamme. Akuuttihoidon simulaatioissa ehkä tutustutaan vielä I.O:hon eli luuhun tehtävään injektioon. Sitä käytetään varakeinona, jos suoniyhteyttä ei saada muodostettua kiireellisessä tilanteessa. Mutta sitä poraamista emme kyllä koulussa onneksi koe. Viimeisten pistämisten myötä täytyy varmaan uskoa, että opinnot ovat edenneet. Tosin toinenkin merkki oli pajassa havaittavissa. Vähän jokaisen kädet ovat kutakuinkin lakanneet tärisemästä näitä hommia tehdessä. Hienoa!

Julkaistu

153# Vauvojen hyllyllä

Syksyn ensimmäisessä taitopajassa nousivat mieleeni kauheat muistot. Toinen oli yliopistovuosilta. Olin mukana opiskelijajärjestössä ja jossakin vaiheessa pääsimme käymään palkatun työntekijän kotona jossakin palaverissa. Kodissa yhtenä oli alle puolivuotias vauva. Jotenkin vauva lähti kiertämään pientä porukkaamme ja jossakin vaiheessa pieni päätyi myös minulle. Varmaan vanhempia mahtoi naurattaa. Sen verran jäykkä olo oli siinä pudottamista pelätessä. Onneksi joku opiskelijaneito kohta otti vauvan itselleen ihmeteltäväksi. 

Vuosia sen jälkeen olin edellisten töiden merkeissä ensimmäistä kertaa kastekodissa. Siinä valmistavan keskustelun aikana kohdehenkilö heräili kätköistään ja ylpeät vanhemmat halusivat tietenkin päästää pastorin tutustumaan uusimpaan seurakuntalaiseen. Taas oli suhteellisen jäykkää. Sanoja oli vaikea muodostaa viikon ikäinen pienokainen jalkojen päällä köllötellessä. Onneksi ei lähtenyt siitä suuremmin kuperkeikoin karkuun. Olisin saanut jonkinlaisen halvauksen.

Taitopajassa nämä muistot nousivat mieleen ja meinasivat jo nyt hymyilyttää. Lapsi- ja perhetyön kurssilla pääsimme harjoittelemaan vauvan perushoitoa. Ne perheelliset, jotka katsoivat asian hallitsevansa, saivat opettajan kanssa puhuttua itsensä vapaaksi näistä tunneista. Itse en pitänyt aikaani niin kalliina. Yleensä tuttujenkin asioiden äärellä tulee oivalluksia tai jotakin erilaista hoitotyön näkökulmaa.

Olisiko joku vauvaa vailla?

Kesän aikana taitopajaluokka oli uudistettu ja vauvat löytyivät kauniisti parilta hyllyltä meitä odottamassa. Ettei homma olisi mennyt aivan pelleilyksi, opasti opettaja meitä ensin perusteista ja motivoi kohtelemaan ukkeja kuin oikeita vauvoja. Onneksi vauvatehdas oli tehnyt asian suhteellisen helpoksi. Ensimmäiset nukkeja hakevat opiskelijat kauhistelivat ääneen vauvojemme painoa. Myös iho, hiukset ja silmät erosivat perus baby bornista. Kuitenkin hieman kankealta kuulosti ryhmän ääntely yrittäessämme muistaa opettajan neuvon vauvalle juttelusta. 

Kovin usein sairaanhoitaja ei joudu vauvojen kanssa tekemisiin. Kuitenkin vauvoja voi olla potilaana lastenosastolla, mukana koko perheen ollessa hoitotyön kohteena tai jos sairaanhoitaja tekee sijaisuutta synnärillä. Tietenkin akuuttipuolella vauvoja voi löytyä mitä yllättävimmistä tilanteista. Kuitenkin koko taitopajasta jäi hieman sellainen olo, että heräteltiin itse kunkin halua jatkaa kätilö- tai terveydenhoitajaopintoihin. 

Harjoitteina olivat erilaiset nostot, pito ja kantoasennot. Hieman kanssaoppijoista paistoi se, että kaikki meni kovin nopeasti ja hankalasti. Lihasmuistia ei välttämättä ehtinyt syntyä. Itsekin olin aivan pihalla yrittäessäni seurata opettajan käsistä, sanallisista ohjeista ja näytölle heijastetuista kuvista, mitä missäkin siirrossa olisi pitänyt omilla raajoilla tehdä. Tästä tuskastuneena annoin mennä vain ja ryhdyin siirtelemään vauvaani, kuten milloinkin itsestäni sopivalta tuntui. Painavan pään vartena olevaa niskaa muistin kyllä tukea, eikä opettaja ainakaan katsonut tarpeelliseksi puuttua pystypainiini missään vaiheessa. Ei, vaikka oli aika aktiivisesti antamassa neuvoa itse kullekin. Yhtään kops-ääntä ei missään vaiheessa kuulunut lattian ja vaivojen kohdatessa, joten ilmeisesti olimme kaikki ihan päteviä oman pienokaisemme kanssa. Vähän jäi kuitenkin sellainen olo, että jos joku ei aihetta ole opetellut, jää se opeteltavaksi johonkin toiseen hetkeen. Ehkä jokaisen mieleen jäi opettajan eniten toistamat lauseet: nosta ja laske aina kyljen kautta (silloin vauvan pää ei roiku perässä ja niskan alue säästyy jännitystiloilta) ja mene aina itse lähelle (koska suorin käsin kaukana omasta vartalosta oleva lapsi on kovin epävakaalla alustalla ja kokee lisäksi itsensä yksinäiseksi).

Pienen käsittelyn jälkeen jatkoimme haastavammista toimista. Vaatteiden riisunta, vaipan kanssa operointi ja kylvetys näkymättömällä vedellä tuli kokeiltua. Sen jälkeen jatkettiin hyvinkin tyypillisillä neuvolaharjoitteilla. Pääsimme ensin arvuuttelemaan oman vauvamme painoa ja sitten toteamaan sen puntarilla. Vauvat olivat kaikki eri painoisia hieman yli kahdesta kilosta lähes neljään. Punnitseminen nuken kanssa oli melko helppoa verrattuna oikeaan vauvaan. Punnittava kun oli verrattain rauhallinen. Kuulemma vaaka reagoi melko helposti asiakkaan liikkeeseen ja todellisessa tilanteessa painon saaminen gramman tarkkuudella voi olla aika vaikeaa. Mutta jos punnitseminen oli nyt helpompaa, oli mittaaminen sitäkin vaikeampaa. Toki nytkin mitattava oli paljon paljon rauhallisempi kuin oikeat vastineensa. Kuitenkin oikeaoppinen mittaaminen ei millään onnistunut. Polvi kun olisi pitänyt saada suoraksi. Ei suoristunut. Ei sitten millään. Lopuksi testattiin ympyrämitalla pään ympärys ja siirryttiin kirjaamiseen.

Neuvolassa asioineet tietävät, miten tärkeitä käyrät ovat. Kasvukäyrien avulla seurataan lapsen kasvua ja käyrältä näkyy selvästi poikkeamat. Tavoitteena on mahdollisimman tasaisesti etenevä kasvu. Poikkeamiin käyrällä puututaan yleensä aika nopeasti. Sitä meidän ei tarvitse nykyisen koulutuksen perusteella tehdä mutta ilmeisesti siitä pitää jopa tietää. 

Meidän vauvamme olivat siinä mielessä huonoja, etteivät he missään tilanteessa reagoineet lelujen heilutteluun.

Syksyn ensimmäinen taitopaja oli rauhallinen. Mitään tarkkoja kättentaitoja ei tarvittu, eikä pitänyt ottaa vastaan pistoja tai niitä toimittaakaan. Kuitenkin vauvoja hyllylle palauttaessa saattoi aavistaa taas jotain siitä, ettei tässä opittava ihan heti lopu. Nähtäväksi vielä jää, aiheuttavatko nämä taitopajat opettajien aina silloin tällöin muistuttelemaa ilmiötä. Lasten hoitotyön jälkeen kun yleensä joku kuulemma jää äitiyslomalle. Saa nähdä. no, en minä ainakaan.

Julkaistu

123# Miten sairaalaelvytys toimii?

Viidennellä luokalla uskoni systeemiin oli ensimmäistä kertaa koituksella. Opettaja tiesi, että olin palokuntanuorissa ja siksi pääsi mukaan demonstroimaan paineluelvytystä. Nukkea meillä ei tarkoitusta varten ollut. Kuitenkin puhuimme paineluiden ja puhallusten määrästä ja opettajan ohjeiden mukaan katsottiin paineluelvytystä varten käsien paikkaa. Siinä kohtaa hämmennyin suuresti. Opettaja käski asetella kädet selvästi vasemmalle, siihen vähän kuin sydämen puolelle. Prosessoin ihmeissäni tätä mahdollisuutta, jossa opettaja voi erehtyä niin kovasti, etten osannut edes korjata ja kertoa oikean paikan olevan paremminkin rintalastan keskellä. Ilmeisen hyvin tämä jäi mieleen, koska muistan vieläkin missä kohdassa luokkaa tämä kaikki tapahtui.

Tämän elävämmäksi ei harjoituspotilas tule. Verisuonia ei oltu täytetty ja elintoiminnot tulevat valvomon kautta monitoriin. Kuitenkin silmät liikkuvat, rinta nousee hengittäessä ja suonet löytyvät (tietyistä paikoista).

Elvytys on tullut harjoitusmielessä itselleni hyvin tutuksi. Kahdeksan vuotta palokunnassa ehti pitää sisällänsä useammat painelut ja puhallukset. Yläasteella kuuluin kolmikkoon, joka sijoittui toiseksi valtakunnallisessa Nou Hätä -kilpailussa. Työelämässä pidin ensiapukorttia voimassa ja viime vuonna ehdimme suorittaa EA1-kurssin koulun opintosuunnitelmankin puitteissa. Anne nukke on tullut tutuksi. 

Palokunnassa en ehtinyt suorittaa syventyneempiä kursseja ja huolimatta hieman ammatillisemmasta näkökulmasta myös koulun kurssi oli niin sanottua maallikkoensiapua. Siis sellaista, mitä jokainen voi ja mielestäni jokaisen tulisi opetella. Juuri ennen uutta etäopetusjaksoa ehdimme kuitenkin sukeltaa elvytyksen maailmaan ammattilaisten näkökulmasta. Nuken ääressä oli heti kuin en olisi koskaan painelua harjoitellutkaan.

Olet ehkä nähnyt sen vieraillessasi jossakin sairaalan osastolla. Jossakin se voi olla katseilta piilossa mutta yleensä se on hyvin saatavilla ja siksi hyvin näkyvillä. Elvytyskärry nimittäin. Aloitimme taitopajan tutustumalla tähän harjoittelupaikassakin havaittuun välineeseen. Tunsin vanhan palokuntalaisen sykähtelevän sisälläni opettajan kertoessa, miten jokainen kärry on samanlainen ja sen sisällä tarvikkeet ovat samassa järjestyksessä. Kiireessä tämä on välttämättömyys, tiedettiin jo palokunnassa. Samalla logiikalla kaikki saman alueen ambulanssit on aina varustettu keskenään samanlaisiksi.

Vanhan palosotilaan sormia syyhytti päästä tätä aukomaan.

Sairaalaympäristössä elvytystaidot kuuluvat jokaisen ammattilaisen osaamisvaatimuksiin. Henkilökuntaa koulutetaan säännöllisesti koska tarvetta on säännöllisesti. Vähänkään suuremmissa yksiköissä on omia elvytyshoitajia, joita kutsutan paikalle tietyllä numerolla. Heidän saapumisensa kuitenkin aina kestää. He eivät myöskään nappaa koko tilannetta osaston työntekijöitä vaan asettuvat ohjaamaan kokonaistilannetta. Hyvä johto ja elvytystä suorittavien toiminnan tarkkaileminen, kun on hyvän elvytystilanteessa äärimmäisen tärkeää. Esimerkiksi adrenaliinin pöhinöittämä hoitaja ei voimantunnossaan huomaa, että tosiasiassa väsymys alkaa särkeä painelutekniikkaa. Silloin vähän etäämpää tarkkaileva, ja kokenut, ääni antaa ohjeita tekniikan korjaamisesta tai ohjeistaa vaihdon jos henkilöitä riittää. 

Sairaalaelvytyksen perusteet eroavat maallikkoelvytyksestä lähinnä käytettävien välineiden osalta. Edelleen elvytyksen perusta on elimistön hapetuksen ylläpitäminen siihen asti, että sydämen toimintaa voidaan yrittää korjata. Painelun osalta ei hoitajan oman vartalon korvaavia lisävälineitä ole. Taitopajassa jouduimme opettelemaan ihan perinteistä paineluelvytystä. Ja todella opettelemaan. Sairaalaympäristössä kun elvytystilanne verrattain usein vuoteessa. Niinpä meidänkin potilaamme oli. Yllättävästi se vaatikin totuttelua. Itse pääsin tosin vielä melko helpolla. Lyhyempivartiset opiskelijat joutuivat kiipeämään vuoteelle. Näin on toimittava myös oikeassa elämässä, jos lattialta käsin ei pääse tarpeeksi hyvin potilaan päälle. Kiireisimmissä tapauksissa yksi hoitaja pysyy vuoteen päällä myös potilaan siirron aikana.

Puhalluselvytys on hyvin vaikeaa. Monissa maissa sitä ei opeteta perusensiavussa ollenkaan. On katsottu, että hapetetun veren liikuttaminen paineluelvytyksellä on se, mihin elvytystilanteessa usein joudutaan tyytymään. Tilanne ei tietenkään ole ideaali, joten sairaalaelvytyksessä emme edes yrittäneet puhallusta. Kaivoimme kärrystä heti välineet käyttöön. Jokainen sai vuorollaan yrittää hapettaa potilastamme erilaisilla välineillä. Opettaja tarkkaili tuloksia monitorista. Perusväline on hengityspalje. Se voidaan asentaa maskilla potilaan kasvoille. Jos virkoamista ei pian tule, siirrytään välineisiin, joilla palkeen ilma ohjataan paljon pidemmälle hengitysteihin. Tarvittaessa lääkäri intuboi mutta sairaanhoitajakin saa työntää potilaan suusta melko pitkiä esineitä sisäänpäin. 

Hengityksen apuvälineitä.

Tämän perustyön jälkeen sairaalaympäristössä voidaan hypätä suoraan sille tasolle, johon maallikkoelvytyksessä odotetaan apua. Yhä useammassa yleisessä paikassa on saatavilla sydäniskuri ja nykyään sen käyttämisen opettelu kuuluu EA1-kursseille. Samanlainen laite tulee paikalle elvytyskärryssäkin. Sen kanssa yhdessä tulevat rytmiä korjaavat lääkkeet. Sähkö meillä ei toki ollut oikeaa ja lääkkeetkin lienivät vettä vain. Kuitenkin kaikkien näiden vaiheiden tutkimisen ja testaamisen jälkeen taisi yhden jos toisenkin kämmeniä kalvata kylmä hiki kun siirryimme pajan simulaatiovaiheeseen.

Simulaatioissa opettaja istuu valvomossa ja saa nuken elämään, ja halutessaan myös kuolemaan, eri napin painallusten mukaan. Jakauduimme kahteen eri ryhmään ja ryhmä kerrallaan pääsimme valmistautumistilaan jakamaan hieman rooleja. Tulevasta tilanteesta emme tienneet muuta, kuin että elvytystilanne siitä kehittyisi. Itselläni kävi niin hyvin, että epäparillisessa ryhmässä yhden opiskelijan täytyi osallistua molempiin kahdesta simulaatiosta. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. 

Opiskelijoiden näkökulmasta seurasi tiettyä kaoottisuutta, hätäilyä, toisaalta seisoskelua, perusasioiden unohtelua ja erilaisia vahinkoja. Välillä lääkehoitaja löysi potilaan suonen ilman kiristyssiteen laittoa ja välillä lääkkeitä laitettiin sujuvasti ilman että tuota kiristyssidettä oli missään vaiheessa aukaistu. En kerro kumpi lääkehoitaja näistä olin mutta sen voin kertoa ettei edes nuken kanylointi opiskelijakaverin painellessa vuoteen laidan päälle polvistuneena. Itselläni ensimmäinen kanyyli päätti pudota kokonaan pois potilaan kädestä siinä rytinässä. Sen verran päätin hakea realismia, että tein kaiken uudestaan puhtain välinein. Mielessä kyllä kävi vain muoviosan sujauttaminen neulan reiästä sisään. Nukella sekin olisi onnistunut. 

Ihan oikeilla neuloilla simuloitiin. Kun viisi hyörii yhden potilaan ympärillä, turvallisuutta on täytynyt jo opetella aikaisemmin.

Kaikkein kovimmille molemmissa simulaatioissa joutui johtajan asemaan valittu. Itse kieltäydyin moisesta ottamalla ensin vastuulleni myös vähemmän halutun lääkehoitajan tehtävän. Lääkehoitaja vastaa myös sydäniskurista. Seuraavassa tilanteessa päädyin ottamaan rennosti hengitysteiden äärellä. Enempää simulaatioiden sisältöön menemättä kerrotaan kuitenkin, että siinä tilanne muodostui varsin pitkäksi ja päädyin painelijoiden vaihtomieheksi. Pääsin siis kokeilemaan kaikkea muuta, paitsi tilanteen johtamista. Hyvä päivä.

Todennäköisesti teimme kaikki jonkinlaisia virheitä. Opettaja kuitenkin suitsutti molempia ryhmiämme. Nukkekin virkosi. Huolimatta yksittäisistä horjahteluista, pääsimme ryhminä toteuttamaan hyvin tärkeimpiä päälinjoja. Sen keskellä saimme harvinaisella tavalla yhdistää monia opittuja asioita kokonaisuudeksi. Lääkehoitajana sain jopa lääkelaskea, kun vedin ruiskuun juuri oikean suureisin annoksen. Ajattelin, että myöhemmin millilitramäärään saatetaan palata. Kahden erilaisen simulaation jälkeen tunsin suurta intoa. On hienoa käydä tilanteita jälkikäteen mielessään läpi ja ottaa niistä oppia. Kiireessä kun virheitä tapahtuu ja oppimisen mahdollisuuksia tulee.  Samalla harmittelin, ettei tätä lajia päästä toistamiseen harjoittelemaan. Ehkä akuuttihoidon jaksolla?

Hieman erilainen tilanne kuin meillä. Kuitenkin paljon samaa ja välineitä näkyy hyvin.

Julkaistu

89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

Julkaistu

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.   

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja. 

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle. 

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

Ei kasvanut ruoho. Mutta muuten olen jopa innostunut siitä miten pääsin taas askartelemaan. Vaihtuvissa yksityiskohdissa riitti lapsille tutkittavaa. Samoin pääsiäisaamun pääsiäismunissa.
Julkaistu

75# Kukot tunkiolla

Kun aloitin opiskelut, aloin myös seuraamaan sitä tässä blogissa. Tämä on oma mielenterveystyöni ihan itseäni varten. Kirjoittaessa tulee käsiteltyä asioita ja tunteita alta pois. Mukavaa, että olet lukenut mukana. Toivottavasti jostakin on ollut iloa tai hyötyä muillekin. 

Aluksi ajattelin, että tämä on blogi sairaanhoitajan opinnoista miehen näkökulmasta. Tämä on onnistunut ja onnistuu myös jatkossa. Päivityksiä tehtailee edelleen mies. Kuitenkin yksi ajatus oli alusta asti tuhoon tuomittu. Etukäteen ajattelin tekeväni aina säännöllisesti päivityksiä, miten nyt juuri mies tai miehet kokevat jonkin asia. Mieli ohjasi kohti vastakkainasettelua naisten kanssa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mies-nais akseli osoittautui aivan liian heppoiseksi. Akseleita ja muuttujia nimittäin alkoikin hahmottua paljon enemmän. En ollutkaan enää mies naisvaltaisella alalla. Olin myös yliopistokoulutettu, varhaiskeski-ikäinen, luterilainen, naimisissa, perheenisä ja niin edelleen. Valtava määrä ihmistä määrittäviä muuttujia. Kaikissa en tietenkään ollut yksin vaan löysin luokaltamme samaa kokeneita tai samassa tilanteessa eläviä. Mutta mitä enemmän tätä olen miettinyt, on aivan tuskastuttavan yksinkertaistavaa yrittää sanoa, että jokin on vain koska mies. Enemmän mukana lukeneet ovat huomanneet, ettei näitä kovin paljon olekaan yritetty kaivella esiin. Ehkä joku mies löytää ajatuksistani jotain, minkä huomaa tutuksi. Silloin se ehkä oli mieheltä miehelle. Tai jostakin muusta nimikkeestä muulle. Uskon ja toivon, että myös naiset voivat löytää itselleen jotakin tuttua tai tutustumisen arvoista.

Mutta ennen etäopetukseen siirtymistä miehet sentään kerran erottuivat yhtenä laumana:

– Älkää ottako nyt niitä esiliinoja. Näin loppuivat yhden tunnin aloituksen ohjeet. Esiliinoja oli vähänlaisesti jäljellä. Säännöllisesti kohtaamme hoitotyön luokassa välineiden vähyyden. Tai ainakin tulee muistutuksia niiden hinnoista. Harjoituksia on vaikea tehdä ilman välineitä. Kuitenkin ovelalla tavalla välineitä kierrätetään. Usein kaapista löytyy avattu pakkaus, joka otetaan käyttöön ikään kuin avaamattomana. Samoin pulloissa olevat nesteet eivät aina ole niitä, mitä niissä oikeasti pitäisi olla. Nukkepotilaan suonista saatetaan imeä juuri laitettu neste takaisin ja käyttää hetken päästä uudestaan seuraavassa vaiheessa. Kalliita desinfiointipyyhkeitä (5€/kpl) näytetään usein vain mallin vuoksi mutta desinfioinnit suoritetaan pullon ja liinan avulla. Tietenkin silloin, kun pistetään neulalla toiseen opiskelijaan, ovat kaikki välineet tietenkin juuri niin kuin pitääkin. Mutta opiskelija kyllä huomaa, ettei koululla ole liikaa rahaa käytössä.

Hoitovälineiden säästäminen on joka tunnille näkyvä puoli säästötöistä. Ja niistä toki onkin helppo säästää. Välineitä kuluu paljon. Moderni sairaanhoito on hyvin pitkälle kehittyneen teollisen prosessin mahdollistama. Puhtaita ja kertakäyttöisiä välineitä on valtavat määrät. Tietenkin osa niistä maksaa. Osa välineistä on myös monikäyttöisiä ja ne kulkevat oman hienostuneen puhdistus ja pakkausprosessinsa kautta. Välineiden suuri määrä ja iso kulutus kertoo karua kieltään. Kaikissa osissa maailmaa ei välttämättä ole varaa tällaiseen terveydenhoitoon. Ja tietenkin on helppo aavistaa ettei olekaan. Nyt Korona-aikana meille on kerrottu suojavälineiden valtavasta puutteesta kaikkialla maailmassa. Myös Suomessa. Paras mahdollinen hoito vaatii paljon. 

Koulussa säästetään valitettavasti myös tuntien määrässä. Me opiskelijat tahtoisimme paljon enemmän juuri näitä kalliita taitopajatunteja. Ylipäätään toivomme aina enemmän läsnäolo-opetusta. Eikä tämä ole nurinaa poikkeusolojen etäopetusta vastaan. Normaalin opetuksen joukossa olevat verkkokurssit eivät ole suosikkejamme. 

Koska tunteja on rajatusti, yrittävät opettajat venyttää teoriaa mahdollisimman paljon käytännön suuntaan. Teorialuokkiin tuodaan välillä ja niiden käyttöä opetellaan. Välillä vapaaseen käytännön luokkaan hyökätään myös teoriatunnilla. Nämä koko luokan kanssa pidetyt käytännön harjoitukset eivät ole kovin onnistuneita. Jokainen voi kuvitella eron, jos koko luokka parveilee luokassa tai kun sama luokka on jaettu neljään pienryhmään. Koko luokan parveillessa harva pääsee tekemään tai edes innostuu yrittämään. Mutta tietenkin tällainen voi olla paljon parempi kuin pelkkä teoriatunti.

Mutta miten tämä liittyy meihin miehiin? Me erotuimme joukosta juuri tällaiselle tunnilla. Oli harjoiteltu puolilaiskasti nenämahaletkun laittoa luokan nukeille. Nenämahaletku on väline, jolla aivotapahtumapotilaalle voidaan antaa ravintoa tai lääkkeitä. Sama reitti mahdollistaa myös näytteenoton mahanesteistä. Letkun nimi kertonee aika selvästi kulkureitin. Oikeassa kohtaa pyydetään potilasta siemaisemaan vettä. Näin keuhkoputki hetkeksi sulkeutuu ja letku saadaan kohti vatsaa. Oletko muuten huomannut koskaan, ettei hengittäminen ja nieleminen ole mahdollista yhtäaikaa? Sama putki jakautuu kahtia ja nerokkaalla tavalla juuri nieleminen laukaisee keuhkoja suojaavan mekanismin. Nukella tätä vaihetta ei tietenkään tarvinnut tehdä.

Luokka suhtautui harjoitukseen tilanteen mukaisella passiivisuudella. Luultavasti alle puolet kokeili toimenpidettä nukelle. Kun neljä kerrallaan voi tehdä, on lopuilla aikaa olla keskittymättä. Yllättäen tunnille tuli kuitenkin sähköä. Yksi opiskelijoistamme alkoi ehdotella letkun asettamista itselleen. Osa luokasta alkoi innostua ja paikalla olleet kaksi opettajaa antoivat epähuomiossa alustavan suostumuksensa. Tai eivät ainakaan suorilta kieltäneet tekemästä. Pian huomasimme kaikki kolme luokkamme jäljellä olevaa miesopiskelijaa (kaksi on vaihtanut alaa) olevamme asian kanssa jo aika tosissaan. Idean isä asettui potilassängylle ja me kaksi muuta menimme hakemaan niitä viimeisiä esiliinoja. Itse olin oikeastaan lupautunut vain avustamaan. Mutta siinä valmistautuessa selvisi, ettei tämä toinen herra ollut harjoitellut toimenpidettä nuken kanssa. Sovimme, että hänen on nyt parempi avustaa. Niin olimme alkamassa miehekkäästi urheilemaan. Yksi potilaana ja kaksi letkua sieraimeen tunkien. Luokan naiset hakivat parhaita mahdollisia katselupaikkoja. Tuskin tässä tulee oksennusta kummempaa, ajattelin kun haimme välineet. Letku kun kulkee ikävästi nielun kautta. Opettaja kaivoi meille nyt oikeasti käyttämättömät välineet esiin. 

Tunnelman tiivistyessä kasvoi myös vastuun paino. Opettajat päättivät soittaa ylemmälle portaalle. Ei vastannut ja opettajat eivät halunneet meidän alkavan toimeen ilman selvää lupaa ylempää. Sirkus peruttiin. Naiset lähtivät. Me miehet jäimme keräilemään välineitä harmistuneina. Opettajat vakuuttivat, etteivät epäilleet meidät taitojamme mutta miten varma on aina varma. Ymmärrän tämän. Sen joka on vastuussa, on ajateltava kaikkein pahimmat vaihtoehdot. Olisimme saattaneet rikkoa limakalvoja, tökkiä keuhkoputkeen, oksennuttaa keuhkoon ja mitähän muuta. Olivat kaiketi oikeassa. Olivat myös oikeassa myös siinä, kun eivät epäilleet taitojamme. Olihan toinen meistä tehnyt sen kerran nukelle. Kukot tunkiolla.

Julkaistu

72# Hengenvaara

Nyt orastavan Korona-kriisin aikana on puhuttu eri maiden terveydenhuollon kapasiteetista. Erityisiksi tunnusluvuiksi ovat nousseet tehohoidon paikat. Uutissivustot ovat alkaneet seurata tartunnan saaneiden ja kuolleiden lisäksi tehohoidossa olevien määrää. En tiedä tarkkaan, onko median antaman tehohoitokäsitteen alla vielä paljon muuttujia mutta Koronan vuoksi ilmoitettujen tehohoidossa olevien määrä lähestyi jokin aika sitten kymmentä prosenttia ilmoitetusta tehohoidon kapasiteetista Suomessa. Tosin on kerrottu, että lisäksi on olemassa tehovalvonnan paikkoja. Asiantuntijat selittäkööt näiden eroa kommenteissa. Ministeri Kiuru lupasi tehohoidon kapasiteetin kaksinkertaistamista. Lääkärilehdessä todettiin, ettei monissa maissa kysellyt hengityskoneet tule muodostamaan ongelmaa meillä. Supistamalla toimintoja esimerkiksi leikkaussaleissa, on lehden mukaan mahdollista kerätä jopa tuhansia koneita. Kuitenkin yhtä pullonkaulaa on vaikea ohittaa. Mistä osaavaa henkilöstöä? Mistä lääkäreitä ja hoitajia?

Millainen on sinun mielestäsi sairaalan äänimaisema? Itse ajattelen aina erilaisia piipahduksia. Televisiosta on voinut oppia, että nuo piipahdukset liittyvät usein potilaan seurattuihin elintoimintoihin. Runsaat ja kiihtyvät piippaukset yleensä tarkoittavat hoitohenkilöstön nopeaa ilmestymistä. Samoin äänet voivat kertoa hoitoon käytettävien laitteiden eri vaiheista ja käyttäjää vaativista toimenpiteistä. Ennen kuin Korona lakkautti kevään kontakti-opetuksen, pääsimme mekin ajamaan näitä koneita.

Kommunikaatiotaidot, puhtaudesta ja ravitsemuksesta huolehtiminen ovat sairaanhoitajan perustaitoja. Näitä taitoja on opiskeltu opintojen ensimmäisenä vuonna. Sairaanhoitajan tulee hallita potilaan liikuttelu silloinkin tämä ei ole itse liikuntakykyinen tai jos hän on liikuntarajoitteinen. Sairaanhoitajan täytyy osata tarvittaessa pestä potilasta, vaihtaa vaatteita ja vuodevaatteita. Sairaanhoitajan tulee osata syöttää ja ymmärtää ravitsemuksen merkitys laajemminkin hoidon kannalta. Näitä perustaitoja harjoitellaan ensimmäisen vuoden harjoittelussa. Nämä taidot eivät katoa mihinkään muiden taitojen karttuessa. Päinvastoin tarkkaa hoitoa vaativissa yksiköissä perustaitojen hallinta korostuu. Tehohoidossa tarkkuus lääkehoidossa, työskentelyn aseptiikka eli puhtaus, potilaan puhtaus ja ravitsemus eivät ole mitenkään vähäarvoisia asioita. Puhumattakaan hoitajan roolista moniammatillisen tiimin keskellä. Ensimmäisenä vuonna tylsänä opeteltu kirjaamisen taito nousee suureen arvoon siellä, missä tietokatkokset aiheuttavat välittömän hengenvaaran.

Tulevina vuosina eri opintojaksoissa ja harjoitteluissa erilaiset erikoistumismahdollisuudet tulevat esille. Samalla opitaan monia taitoja perustaitojen päälle. Jo ensimmäisen vuoden edetessä olemme päässeet perustamaan moni taitoja esimerkiksi lääkehoidon suhteen. Koneen ajamisella taitopajassa tarkoitin tuntia, jolla pääsimme käsiksi yhden sairaalamaailman ikonisen esineen kanssa. tutustuimme tiputusletkuston käyttöön.

Jo aikaisemmin teorialuokassa opettaja esitteli mukaan kantamasta laatikosta erilaisia välineitä. Jokainen pöytäryhmä sai käännellä ja kokeilla käsissään erilaisia komponentteja. Kotiläksynä katsottiin videoita ja tutustuttiin kirjan ohjeisiin. Harmilliseen tapaan pääsimme vasta kuukauden päästä käytännön tunnille muistelemaan, miten kaiken pitikään tapahtua. 

Tiputusletku ja varsinkin sen yläpäässä oleva pullo tai pussi on mielessäni kaikkein selvin yksittäinen sairaalamaailman liittyvä asia. Sen vuoksi se varmaan helposti pääsee televisiossa lavasteisiinkin. Kyseessä on myös monikäyttöinen artikkeli. Tiputuksella voidaan antaa suoneen nesteytystä, ravintoa tai lääkeaineita. Tarvittaessa useita asioita voidaan tehdä yhtä aikaa. Muinaisina aikoina sairaanhoitaja on joutunut silmämääräisesti laskemaan pullosta tippuvia pisaroita ja säätämään käsikäyttöisellä sulkimella tiputusnopeuden lääkärin määräämään vauhtiin. Tätä jaloa taitoa mekin opettelimme lääkelaskennankurssilla. Tiukasti jouduimme oppimaan mitä millilitran tunneissa tarkoittaisivat tippoina minuutissa. Joskus tämä voi olla tarpeellinen taito. Nykyään saadaan kuitenkin usein ajaa konetta. 

Kone tässä tapauksessa on infuusioautomaatti. Se säätelee infuusion eli tiputuksen nopeutta annetun ohjeen mukaan. Hoitajan tarvitsee osata syöttää oikeat lukemat automaatiin ja sen jälkeen kone tekee muunnoslaskelmat itsenäisesti. Tämä kone muodostaa huomattavan osan hoitoympäristön äänimaisemasta. Se varoittaa häiriötiloista ja ilmoittaa annetun ajan jälkeen annettavan aineen olevan kohta loppu. Tehohoidossa kone voidaan kytkeä kehittyneempään valvontalaitteistoon. Mutta me emme päässeet vielä painamaan siihen liittyviä nappeja. 

Tämä on kaappaus jostakin tehohoitoa käsittelevästä jutusta. Tässä potilaalle menee 2-3 infuusiota pumpun kautta (kolmas ylhäältä ei näyttäisi olevan juuri nyt päällä). Samoin hänelle menee yhtäaikaa ruiskupumpuilla yhdeksää eri lääkettä. Tällaisen kokonaisuuden hallinta vaatii vähän enemmän kuin yhtä tuntia yhden pumpun käytöstä. taidot ovat samat mutta kokonaisuus, tarkkuus ja kommunikointikyky vuorojen välissä nousee ihmeelliseksi taiteeksi. Ei väheksytä hoitajia!

Tunnilla oli oikeastaan neljä osaa. Ensiksi laskettiin lääkärin antamasta annostuksesta oikea määrä lääkeainetta ja liuotettiin se muuhun infuusionesteeseen pussissa tai pullossa. Tässä piti osata laskea sekä käyttää neulaa ja ruiskua turvallisesti ja tarkasti. Oikea määrä lääkettä on äärimmäisen tarkka asia. Sen jälkeen harjoiteltiin letkuston käyttökuntoon laitto. Tämä vaatii tarkkuutta aseptiikan suhteen ja tarkkuutta letkustoon pyrkivien ilmakuplien varalta. Suoneen pääsevät ilmakuplat kun ovat vaarallisia potilaalle. Tämän jälkeen tai sen osana yhdistettiin letkusto koneeseen ja syötettiin oikeat luvut. Viimeisenä oli asennus potilaaseen ja siihen liittyvät monet vaiheet ja toimenpiteet. Samoin harjoiteltiin vielä kaiken purku oikeine toimenpiteineen. Monessa kohtaa taistellaan infektioita vastaan puhdistamalla ja desinfioimalla. 

Valitettavasti kaikki tämä saatiin tehdä vain yhden kerran. Tällä tunnilla pääsin tosin käyttämään hyvää keinoa oppia asiat paremmin. Muidenkin hetken empiessä, ilmoitin itseni opettajan käsiksi, kun kaikki käytiin tunnin aluksi yhdessä läpi. Usein menetellään juuri näin. Opettaja selittää toimenpiteen perusteellisesti ja yksi tai useampi opiskelija tekee sitä ohjeiden tahtiin opettajan neuvomana. Tavallaan tuon mallisuorituksen tekeminen on kuumottava paikka. Mutta tosiasiassa siinä saa parhaalla mahdollisella tavalla opettajan ohjeet jokaiselle työvaiheelle. Ainakin sain tehdä tämän kahdesti. Samaa keinoa täytyy koittaa päästä käyttämään useamminkin. Sillä hiljalleen alkaa hahmottua, miten laaja ja vaativa on sairaanhoitajan työkenttä. Ei ihme, että monia meidänkin luokallamme tuleva vastuu arveluttaa. Huonosti hoidetusta työstä seuraa ennemmin tai myöhemmin hengenvaara. 

Meidän luokkamme hieman rauhallisempi tilanne. Hetken päästä tähän ajattiin telineessään yksi kone. Pulloja ja pusseja käytetään eri ryhmien harjoituksissa useita kertoja. Siinä vaiheessa kun moneen kertaan lävistetty pullo vuotaa ohi letkuston, se heitetään roskiin.
Julkaistu

55# Neula katkesi!

Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla. 

Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)

On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä. 

Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.

Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.

Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit. 

Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan. 

Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml. 

Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti. 

Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot

Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.

Julkaistu

41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.