89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään. 

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää. 

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.   

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja. 

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle. 

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

75# Kukot tunkiolla

Kun aloitin opiskelut, aloin myös seuraamaan sitä tässä blogissa. Tämä on oma mielenterveystyöni ihan itseäni varten. Kirjoittaessa tulee käsiteltyä asioita ja tunteita alta pois. Mukavaa, että olet lukenut mukana. Toivottavasti jostakin on ollut iloa tai hyötyä muillekin. 

Aluksi ajattelin, että tämä on blogi sairaanhoitajan opinnoista miehen näkökulmasta. Tämä on onnistunut ja onnistuu myös jatkossa. Päivityksiä tehtailee edelleen mies. Kuitenkin yksi ajatus oli alusta asti tuhoon tuomittu. Etukäteen ajattelin tekeväni aina säännöllisesti päivityksiä, miten nyt juuri mies tai miehet kokevat jonkin asia. Mieli ohjasi kohti vastakkainasettelua naisten kanssa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mies-nais akseli osoittautui aivan liian heppoiseksi. Akseleita ja muuttujia nimittäin alkoikin hahmottua paljon enemmän. En ollutkaan enää mies naisvaltaisella alalla. Olin myös yliopistokoulutettu, varhaiskeski-ikäinen, luterilainen, naimisissa, perheenisä ja niin edelleen. Valtava määrä ihmistä määrittäviä muuttujia. Kaikissa en tietenkään ollut yksin vaan löysin luokaltamme samaa kokeneita tai samassa tilanteessa eläviä. Mutta mitä enemmän tätä olen miettinyt, on aivan tuskastuttavan yksinkertaistavaa yrittää sanoa, että jokin on vain koska mies. Enemmän mukana lukeneet ovat huomanneet, ettei näitä kovin paljon olekaan yritetty kaivella esiin. Ehkä joku mies löytää ajatuksistani jotain, minkä huomaa tutuksi. Silloin se ehkä oli mieheltä miehelle. Tai jostakin muusta nimikkeestä muulle. Uskon ja toivon, että myös naiset voivat löytää itselleen jotakin tuttua tai tutustumisen arvoista.

Mutta ennen etäopetukseen siirtymistä miehet sentään kerran erottuivat yhtenä laumana:

– Älkää ottako nyt niitä esiliinoja. Näin loppuivat yhden tunnin aloituksen ohjeet. Esiliinoja oli vähänlaisesti jäljellä. Säännöllisesti kohtaamme hoitotyön luokassa välineiden vähyyden. Tai ainakin tulee muistutuksia niiden hinnoista. Harjoituksia on vaikea tehdä ilman välineitä. Kuitenkin ovelalla tavalla välineitä kierrätetään. Usein kaapista löytyy avattu pakkaus, joka otetaan käyttöön ikään kuin avaamattomana. Samoin pulloissa olevat nesteet eivät aina ole niitä, mitä niissä oikeasti pitäisi olla. Nukkepotilaan suonista saatetaan imeä juuri laitettu neste takaisin ja käyttää hetken päästä uudestaan seuraavassa vaiheessa. Kalliita desinfiointipyyhkeitä (5€/kpl) näytetään usein vain mallin vuoksi mutta desinfioinnit suoritetaan pullon ja liinan avulla. Tietenkin silloin, kun pistetään neulalla toiseen opiskelijaan, ovat kaikki välineet tietenkin juuri niin kuin pitääkin. Mutta opiskelija kyllä huomaa, ettei koululla ole liikaa rahaa käytössä.

Hoitovälineiden säästäminen on joka tunnille näkyvä puoli säästötöistä. Ja niistä toki onkin helppo säästää. Välineitä kuluu paljon. Moderni sairaanhoito on hyvin pitkälle kehittyneen teollisen prosessin mahdollistama. Puhtaita ja kertakäyttöisiä välineitä on valtavat määrät. Tietenkin osa niistä maksaa. Osa välineistä on myös monikäyttöisiä ja ne kulkevat oman hienostuneen puhdistus ja pakkausprosessinsa kautta. Välineiden suuri määrä ja iso kulutus kertoo karua kieltään. Kaikissa osissa maailmaa ei välttämättä ole varaa tällaiseen terveydenhoitoon. Ja tietenkin on helppo aavistaa ettei olekaan. Nyt Korona-aikana meille on kerrottu suojavälineiden valtavasta puutteesta kaikkialla maailmassa. Myös Suomessa. Paras mahdollinen hoito vaatii paljon. 

Koulussa säästetään valitettavasti myös tuntien määrässä. Me opiskelijat tahtoisimme paljon enemmän juuri näitä kalliita taitopajatunteja. Ylipäätään toivomme aina enemmän läsnäolo-opetusta. Eikä tämä ole nurinaa poikkeusolojen etäopetusta vastaan. Normaalin opetuksen joukossa olevat verkkokurssit eivät ole suosikkejamme. 

Koska tunteja on rajatusti, yrittävät opettajat venyttää teoriaa mahdollisimman paljon käytännön suuntaan. Teorialuokkiin tuodaan välillä ja niiden käyttöä opetellaan. Välillä vapaaseen käytännön luokkaan hyökätään myös teoriatunnilla. Nämä koko luokan kanssa pidetyt käytännön harjoitukset eivät ole kovin onnistuneita. Jokainen voi kuvitella eron, jos koko luokka parveilee luokassa tai kun sama luokka on jaettu neljään pienryhmään. Koko luokan parveillessa harva pääsee tekemään tai edes innostuu yrittämään. Mutta tietenkin tällainen voi olla paljon parempi kuin pelkkä teoriatunti.

Mutta miten tämä liittyy meihin miehiin? Me erotuimme joukosta juuri tällaiselle tunnilla. Oli harjoiteltu puolilaiskasti nenämahaletkun laittoa luokan nukeille. Nenämahaletku on väline, jolla aivotapahtumapotilaalle voidaan antaa ravintoa tai lääkkeitä. Sama reitti mahdollistaa myös näytteenoton mahanesteistä. Letkun nimi kertonee aika selvästi kulkureitin. Oikeassa kohtaa pyydetään potilasta siemaisemaan vettä. Näin keuhkoputki hetkeksi sulkeutuu ja letku saadaan kohti vatsaa. Oletko muuten huomannut koskaan, ettei hengittäminen ja nieleminen ole mahdollista yhtäaikaa? Sama putki jakautuu kahtia ja nerokkaalla tavalla juuri nieleminen laukaisee keuhkoja suojaavan mekanismin. Nukella tätä vaihetta ei tietenkään tarvinnut tehdä.

Luokka suhtautui harjoitukseen tilanteen mukaisella passiivisuudella. Luultavasti alle puolet kokeili toimenpidettä nukelle. Kun neljä kerrallaan voi tehdä, on lopuilla aikaa olla keskittymättä. Yllättäen tunnille tuli kuitenkin sähköä. Yksi opiskelijoistamme alkoi ehdotella letkun asettamista itselleen. Osa luokasta alkoi innostua ja paikalla olleet kaksi opettajaa antoivat epähuomiossa alustavan suostumuksensa. Tai eivät ainakaan suorilta kieltäneet tekemästä. Pian huomasimme kaikki kolme luokkamme jäljellä olevaa miesopiskelijaa (kaksi on vaihtanut alaa) olevamme asian kanssa jo aika tosissaan. Idean isä asettui potilassängylle ja me kaksi muuta menimme hakemaan niitä viimeisiä esiliinoja. Itse olin oikeastaan lupautunut vain avustamaan. Mutta siinä valmistautuessa selvisi, ettei tämä toinen herra ollut harjoitellut toimenpidettä nuken kanssa. Sovimme, että hänen on nyt parempi avustaa. Niin olimme alkamassa miehekkäästi urheilemaan. Yksi potilaana ja kaksi letkua sieraimeen tunkien. Luokan naiset hakivat parhaita mahdollisia katselupaikkoja. Tuskin tässä tulee oksennusta kummempaa, ajattelin kun haimme välineet. Letku kun kulkee ikävästi nielun kautta. Opettaja kaivoi meille nyt oikeasti käyttämättömät välineet esiin. 

Tunnelman tiivistyessä kasvoi myös vastuun paino. Opettajat päättivät soittaa ylemmälle portaalle. Ei vastannut ja opettajat eivät halunneet meidän alkavan toimeen ilman selvää lupaa ylempää. Sirkus peruttiin. Naiset lähtivät. Me miehet jäimme keräilemään välineitä harmistuneina. Opettajat vakuuttivat, etteivät epäilleet meidät taitojamme mutta miten varma on aina varma. Ymmärrän tämän. Sen joka on vastuussa, on ajateltava kaikkein pahimmat vaihtoehdot. Olisimme saattaneet rikkoa limakalvoja, tökkiä keuhkoputkeen, oksennuttaa keuhkoon ja mitähän muuta. Olivat kaiketi oikeassa. Olivat myös oikeassa myös siinä, kun eivät epäilleet taitojamme. Olihan toinen meistä tehnyt sen kerran nukelle. Kukot tunkiolla.

72# Hengenvaara

Nyt orastavan Korona-kriisin aikana on puhuttu eri maiden terveydenhuollon kapasiteetista. Erityisiksi tunnusluvuiksi ovat nousseet tehohoidon paikat. Uutissivustot ovat alkaneet seurata tartunnan saaneiden ja kuolleiden lisäksi tehohoidossa olevien määrää. En tiedä tarkkaan, onko median antaman tehohoitokäsitteen alla vielä paljon muuttujia mutta Koronan vuoksi ilmoitettujen tehohoidossa olevien määrä lähestyi jokin aika sitten kymmentä prosenttia ilmoitetusta tehohoidon kapasiteetista Suomessa. Tosin on kerrottu, että lisäksi on olemassa tehovalvonnan paikkoja. Asiantuntijat selittäkööt näiden eroa kommenteissa. Ministeri Kiuru lupasi tehohoidon kapasiteetin kaksinkertaistamista. Lääkärilehdessä todettiin, ettei monissa maissa kysellyt hengityskoneet tule muodostamaan ongelmaa meillä. Supistamalla toimintoja esimerkiksi leikkaussaleissa, on lehden mukaan mahdollista kerätä jopa tuhansia koneita. Kuitenkin yhtä pullonkaulaa on vaikea ohittaa. Mistä osaavaa henkilöstöä? Mistä lääkäreitä ja hoitajia?

Millainen on sinun mielestäsi sairaalan äänimaisema? Itse ajattelen aina erilaisia piipahduksia. Televisiosta on voinut oppia, että nuo piipahdukset liittyvät usein potilaan seurattuihin elintoimintoihin. Runsaat ja kiihtyvät piippaukset yleensä tarkoittavat hoitohenkilöstön nopeaa ilmestymistä. Samoin äänet voivat kertoa hoitoon käytettävien laitteiden eri vaiheista ja käyttäjää vaativista toimenpiteistä. Ennen kuin Korona lakkautti kevään kontakti-opetuksen, pääsimme mekin ajamaan näitä koneita.

Kommunikaatiotaidot, puhtaudesta ja ravitsemuksesta huolehtiminen ovat sairaanhoitajan perustaitoja. Näitä taitoja on opiskeltu opintojen ensimmäisenä vuonna. Sairaanhoitajan tulee hallita potilaan liikuttelu silloinkin tämä ei ole itse liikuntakykyinen tai jos hän on liikuntarajoitteinen. Sairaanhoitajan täytyy osata tarvittaessa pestä potilasta, vaihtaa vaatteita ja vuodevaatteita. Sairaanhoitajan tulee osata syöttää ja ymmärtää ravitsemuksen merkitys laajemminkin hoidon kannalta. Näitä perustaitoja harjoitellaan ensimmäisen vuoden harjoittelussa. Nämä taidot eivät katoa mihinkään muiden taitojen karttuessa. Päinvastoin tarkkaa hoitoa vaativissa yksiköissä perustaitojen hallinta korostuu. Tehohoidossa tarkkuus lääkehoidossa, työskentelyn aseptiikka eli puhtaus, potilaan puhtaus ja ravitsemus eivät ole mitenkään vähäarvoisia asioita. Puhumattakaan hoitajan roolista moniammatillisen tiimin keskellä. Ensimmäisenä vuonna tylsänä opeteltu kirjaamisen taito nousee suureen arvoon siellä, missä tietokatkokset aiheuttavat välittömän hengenvaaran.

Tulevina vuosina eri opintojaksoissa ja harjoitteluissa erilaiset erikoistumismahdollisuudet tulevat esille. Samalla opitaan monia taitoja perustaitojen päälle. Jo ensimmäisen vuoden edetessä olemme päässeet perustamaan moni taitoja esimerkiksi lääkehoidon suhteen. Koneen ajamisella taitopajassa tarkoitin tuntia, jolla pääsimme käsiksi yhden sairaalamaailman ikonisen esineen kanssa. tutustuimme tiputusletkuston käyttöön.

Jo aikaisemmin teorialuokassa opettaja esitteli mukaan kantamasta laatikosta erilaisia välineitä. Jokainen pöytäryhmä sai käännellä ja kokeilla käsissään erilaisia komponentteja. Kotiläksynä katsottiin videoita ja tutustuttiin kirjan ohjeisiin. Harmilliseen tapaan pääsimme vasta kuukauden päästä käytännön tunnille muistelemaan, miten kaiken pitikään tapahtua. 

Tiputusletku ja varsinkin sen yläpäässä oleva pullo tai pussi on mielessäni kaikkein selvin yksittäinen sairaalamaailman liittyvä asia. Sen vuoksi se varmaan helposti pääsee televisiossa lavasteisiinkin. Kyseessä on myös monikäyttöinen artikkeli. Tiputuksella voidaan antaa suoneen nesteytystä, ravintoa tai lääkeaineita. Tarvittaessa useita asioita voidaan tehdä yhtä aikaa. Muinaisina aikoina sairaanhoitaja on joutunut silmämääräisesti laskemaan pullosta tippuvia pisaroita ja säätämään käsikäyttöisellä sulkimella tiputusnopeuden lääkärin määräämään vauhtiin. Tätä jaloa taitoa mekin opettelimme lääkelaskennankurssilla. Tiukasti jouduimme oppimaan mitä millilitran tunneissa tarkoittaisivat tippoina minuutissa. Joskus tämä voi olla tarpeellinen taito. Nykyään saadaan kuitenkin usein ajaa konetta. 

Kone tässä tapauksessa on infuusioautomaatti. Se säätelee infuusion eli tiputuksen nopeutta annetun ohjeen mukaan. Hoitajan tarvitsee osata syöttää oikeat lukemat automaatiin ja sen jälkeen kone tekee muunnoslaskelmat itsenäisesti. Tämä kone muodostaa huomattavan osan hoitoympäristön äänimaisemasta. Se varoittaa häiriötiloista ja ilmoittaa annetun ajan jälkeen annettavan aineen olevan kohta loppu. Tehohoidossa kone voidaan kytkeä kehittyneempään valvontalaitteistoon. Mutta me emme päässeet vielä painamaan siihen liittyviä nappeja. 

Tämä on kaappaus jostakin tehohoitoa käsittelevästä jutusta. Tässä potilaalle menee 2-3 infuusiota pumpun kautta (kolmas ylhäältä ei näyttäisi olevan juuri nyt päällä). Samoin hänelle menee yhtäaikaa ruiskupumpuilla yhdeksää eri lääkettä. Tällaisen kokonaisuuden hallinta vaatii vähän enemmän kuin yhtä tuntia yhden pumpun käytöstä. taidot ovat samat mutta kokonaisuus, tarkkuus ja kommunikointikyky vuorojen välissä nousee ihmeelliseksi taiteeksi. Ei väheksytä hoitajia!

Tunnilla oli oikeastaan neljä osaa. Ensiksi laskettiin lääkärin antamasta annostuksesta oikea määrä lääkeainetta ja liuotettiin se muuhun infuusionesteeseen pussissa tai pullossa. Tässä piti osata laskea sekä käyttää neulaa ja ruiskua turvallisesti ja tarkasti. Oikea määrä lääkettä on äärimmäisen tarkka asia. Sen jälkeen harjoiteltiin letkuston käyttökuntoon laitto. Tämä vaatii tarkkuutta aseptiikan suhteen ja tarkkuutta letkustoon pyrkivien ilmakuplien varalta. Suoneen pääsevät ilmakuplat kun ovat vaarallisia potilaalle. Tämän jälkeen tai sen osana yhdistettiin letkusto koneeseen ja syötettiin oikeat luvut. Viimeisenä oli asennus potilaaseen ja siihen liittyvät monet vaiheet ja toimenpiteet. Samoin harjoiteltiin vielä kaiken purku oikeine toimenpiteineen. Monessa kohtaa taistellaan infektioita vastaan puhdistamalla ja desinfioimalla. 

Valitettavasti kaikki tämä saatiin tehdä vain yhden kerran. Tällä tunnilla pääsin tosin käyttämään hyvää keinoa oppia asiat paremmin. Muidenkin hetken empiessä, ilmoitin itseni opettajan käsiksi, kun kaikki käytiin tunnin aluksi yhdessä läpi. Usein menetellään juuri näin. Opettaja selittää toimenpiteen perusteellisesti ja yksi tai useampi opiskelija tekee sitä ohjeiden tahtiin opettajan neuvomana. Tavallaan tuon mallisuorituksen tekeminen on kuumottava paikka. Mutta tosiasiassa siinä saa parhaalla mahdollisella tavalla opettajan ohjeet jokaiselle työvaiheelle. Ainakin sain tehdä tämän kahdesti. Samaa keinoa täytyy koittaa päästä käyttämään useamminkin. Sillä hiljalleen alkaa hahmottua, miten laaja ja vaativa on sairaanhoitajan työkenttä. Ei ihme, että monia meidänkin luokallamme tuleva vastuu arveluttaa. Huonosti hoidetusta työstä seuraa ennemmin tai myöhemmin hengenvaara. 

Meidän luokkamme hieman rauhallisempi tilanne. Hetken päästä tähän ajattiin telineessään yksi kone. Pulloja ja pusseja käytetään eri ryhmien harjoituksissa useita kertoja. Siinä vaiheessa kun moneen kertaan lävistetty pullo vuotaa ohi letkuston, se heitetään roskiin.

41# Välillä nollat taulussa.

”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia.” (Hepr. 13:17)

Aina joskus elokuvissa pilli viheltää. Silloin tehtaalla vaihtuu vuoro. Toisilta loppuu työt ja toisilla päivän urakka vasta alkaa. Pillin soidessa kädet päästävät irti, tavarat lasketaan ja mieli siirtyy kehon mukana kotiin. Entä sitten kun työkaluna on mieli? Entä jos työaikana on itsensä ympäri lakkaamatta kulkeva kello? Aina joskus puhelin soi silloin kuin sitä ei haluaisi. Ovikellon ääneen liittyy kaiken keskeyttävä sävy, joka voi kutsua ainakin hetkeksi terassille. Sähköisen tiedonvälityksen ajan antamat välineet seuraavat meitä kaikkialle ja niiden mukana monet työt ovat helposti käsissä – aivan koko ajan. Silloinkin kun mitään todellista ja oikeaa ei ole, voi mieli nostaa työstettäväksi monenlaista. Ainakin silloin kuin tuo mieli on kuormittunut ja monen ajatuksen täyttämä. Ajatustyöläinen saattaa joskus löytää itsensä hajamielisen professorin paikalta – muistamatta mitään. Joskus oivalsin, etteivät nämä hauskat karikatyyrit unohtele koska heidän päänsä on tyhjä. He unohtelevat koska pää on täysi. Miksikö tämän opin? Koska huomasin olevani sellainen. 

Valvottuja öitä ei muista. Ei niitä ainakaan halua muistella. Mutta sen tunteen voi muistaa. Se on epämiellyttävä. Tuohon valvomiseen liittyy voimattomuuden tunne. Usein mielessä oleville asioille ei siinä hetkessä voi mitään. Ja jos voisikin jotakin valmiiksi miettiä, vie aavistus seuraavan päivän voimattomuudesta kaiken halun käyttää aikansa järkevästi. Yössä kaikki kiertää kehää, eikä mistään saa kiinni. Aamulla lepäämätön mieli katsoo tuota kaikkea samaa samanlaisella epäselvyydellä. Helpoista asioista tulee vaikeita. Aika sekä hidastuu että nopeutuu. Kun yrittää tarttua johonkin, aika ei vain kulu tai etene. Ja sitten päivä on mennyt eikä mitään ole tehty. Edessä on seuraava yö ja seuraava päivä…

Näyttelijät ravistelevat roolihahmon itsestään, niin ainakin lukion näytelmäkerhossa ohjattiin. Palomiehet menevät saunaan jättämään onnettomuudet ja niiden uhrit löylyihin, niin sammutustyönkurssilla kehuttiin. Joku menee lenkille. Yksi maalaa tai soittaa. Moni suomalainen juo. Jollakin tavalla pitää yrittää irtautua ja hetkeksi unohtaa. Muuten mieli väsyy. Kerryttää itseensä kuormitusta, josta eroon pääseminen on myöhemmin hankalaa. 

Mielen ensiavun kurssilla puhuimme tästä. Myös päätimme tunnit rentoutukseen tai irtautumiseen. Välillä kun käsiteltiin epämiellyttävämpiäkin aiheita. Puhuimme mielen levosta. Pohdimme omaa tapaamme käsitellä asioita ja lepuuttaa mieltä. Opettaja viisaasti kertoi, että on hyviä ja on huonoja tapoja irtautua arjesta. Huono irtautuminen lisää kuormitusta. 

Tänä syksynä olen saanut olla säännöllisesti nollat taulussa. Sanonta lienee syntynyt jollain ampumaradalla vähemmän ihailtavan suorituksen jälkeen. Kenties siinä on huomattu, ettei ampuja ole keskittynyt vaan on tyhjentänyt mielensä vähän liiankin hyvin. Tai kenties tyhjentänyt mielensä väärästä asiasta – siitä mitä oli tekemässä. 

Pelkkä joutenolo ei ole aina hyvä keinoa nollautua ja palautua. Sitäkin tietenkin tarvitaan. Erityisesti jos väsymys on fyysistä. Ajatustyöläinen ja siis myös opiskelija tarvitsee tekemistä. Jotain sellaista tekemistä, joka ei liity arkitekemiseen. Jos tekeminen on mielekästä ja sopivan haastava, se irrottaa mielen kaikesta muusta. Tänä syksynä olen yhden päässyt isä-lapsi kokoonpanolla harjoittelemaan tätä paikallisen ampumaseuran kanssa. 

En ole koskaan saanut opetusta ammunnasta. Katsomalla lasieni linssejä on helppo ymmärtää, ettei näillä silmillä ole katseltu puolustusvoimien ampumaratoja. Vuosien varrella laukauksia on kertynyt. On joskus osunutkin. Kuitenkin syksylle bongattu tilaisuus osallistua ilma-aseilla toteutetulle kurssille houkutteli. Kurssilla jokainen osallistuja sai yksilöllistä ohjausta. Juniorit selvästi enemmän kuin me aikuiset. Ilma-aseilla ammuttaessa pauke puuttuu ja on aikaa keskittyä tekniikan hioskeluun. Tutuksi tulivat ampuma-asennot, tähtääminen, hengittäminen, katseen tarkennus ja sormen liipaisu. Tällaisessa tilanteessa toteutuu erinomaisella tavalla paljon puhuttu mindfulness. Siinä ilta toisensa jälkeen oltiin miettimässä asentoa, rantaan lukittumista, hengityksen tasoja ja sormen pinnan solukkoa. Kymmenhenkinen kurssi laukoi kaiken aikaa vierellä mutta kuitenkin paikalla olin vain minä ja käteni jatkeet, jotka lähettivät välillä matkaan pienen murusen lyijyä. 

Niin ja olihan siellä se lapsi. Monta kertaa oli isä keskittyminen kovilla, kun jälkikasvu hinasi taulua lähemmäksi ja riemuitsi osumista. Ja miksipä ei olisi riemuinnut. Joka ilta voitti isänsä reippaalla marginaalilla. Toki junioreiden säännöt sallivat vähän enemmän apuvälineitä kuin aikuisten.

Oli hienoa seurata, miten pienemmän vilkas mieli jaksoi pysähtyä, keskittyä, yrittää ja yrittää uudestaan. Jokainen ikä on hyvä ikä opetella vartalon hallintaa, käden ja silmän yhteistyötä sekä tuota niin tärkeää hetkessä olemista. Hyviä taitoja elämässä. Näin varmasti myös hoito-opiskelijan tulevissa toimissa. Tulevana vuonna luokkakaverit saavat kiittää tätä kurssia vakaana kädestäni sojottavasta neulasta. 

Opetusta en ole koskaan ennen saanut. En kuitenkaan ollut tässäkään ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kurssin kivääri-iltoina sain käyttää tätä saksalaista ystävää. Kymmenen vuotiaana hiippailin oman isäni kanssa kotikaupungissa vastaavalle radalle. Silloin juniori ei jaksanut kuin yhden talven mutta seniori innostui niin että yhä kesäisin rei’ittää taulua tällä. Nyt tuo reilu kaksikymppinen ase-vanhus on meillä talvihoidossa.

En tiedä tuoko kurssi lisää osumia ensi vuonna. Mutta ainakin joka ainoana iltana kello kävi liiankin nopeasti. Viimeisten laukausten jälkeen olo oli kuin vasta heränneellä. Vasta hitaasti mieleen alkoi nousta käytännöllisiä asioita kotiinpaluusta ja iltatoimien vaatimuksista. Menemme kuulemma vielä uudestaankin. Taisimme molemmat olla tyytyväisiä. Pituusjärjestyksessä seuraavakin on ilmoittanut haluavansa kurssille heti kun ikä sallii. Irtautumiskokemuksia on siis tiedossa tulevaisuudessakin.    

Niin ja tuo alun taulu. Juniorin näyte pistoolilla. 93/100. Yritäppä tuollaisen kanssa kilpailla.