147# Miten kukistaa kevätväsy?

Toukokuun aikana iski taas tuttu kevätväsy. Jo vuosien ajan olen huomannut sen hiipivän aina samoihin aikoihin. Siinä kohtaa vuoteen liittyvät projektiluontoiset työt alkavat olla loppusuoralla ja jäljellä on enää himmailu kohti kesälomaa tai ainakin sen odotusta. Nuo viimeiset projektit onkin sitten ollut joskus vaikea pusertaa valmiiksi. Varsinkin kun rutiinityötkin on täytynyt hoitaa aina siinä samalla.

Opiskellessa vuodenkierto näkyy vielä selvemmin. Viime vuonna pääsimme käytännössä suoraan harjoittelusta kesälomalle. Se oli suurenmoista. Kevätväsy kun vaikuttaa itselläni pahiten juuri silloin kun kaivataan itseohjautumista ja oman aikataulun hallintaa. Harjoittelussahan sitä ei tietenkään vaadittu. Tänä keväänä viimeisestä harjoittelusta päästiin pois jo huhtikuussa ja pian sen perään oli suuri määrä palautettavia tehtäviä. Kun paukut oli käytetty niihin, ei paljoa jäänytkään jäljelle. Eikä tilannetta auta se, että koko kevät on opiskeltu pelkästään etäyhteyksiä käyttäen. Virettä on laskenut myös se, että viimeiset pakolliset läsnäolot tietokoneella ovat olleet ryhmätöiden ja muiden esitelmien seuraamista. Pitkiä päiviä passiivista kuuntelua.

Lisäksi meille ilmestyi ohjelmaan vielä kahden opintopisteen kurssi kolmannen vuoden sisällöistä. Sen olisi voinut jättää ensi vuoteen mutta viisas aina ahnehtii.  Se suoritetaan täysin verkko-opetuksena omaan tahtiin. Kuuden viikon ajalle venytetty kurssi olisi ollut mahdollista raapia kasaan kenties viikossa. Mutta niin hitaasti se edistyy, että melkein välillä itkettää. Ärsyttävintä on, että pienen kurssin ilmestyminen sekoitti suunnitelmat reippaasta opinnäytetyön tekemisestä. Siitä raportti lähiaikoina. 

Opinnäytetyön mainitseminen kertoo opintojen etenevän. Tänä keväänä opinnoissa kulki ohi merkittävä rajapyykki. Rekisteriin ilmestyi 105 opintopistettä. Puoliväli saavutettu. Sen jälkeen pitkin toukokuuta on suoritusten valmistuessa tipahdellut vielä vähän lisää pisteitä. Kunhan nämä viimeiset kaksi pistettä valmistuvat, on kasassa 125 pistettä. Jotain on tullut tehtyä. 

Olen huomannut, ettei ihmisillä aina ole kovin tarkkaa käsitystä sairaanhoitajan tutkinnosta (eikä ehkä sitä myötä myöskään osaamisesta, ammattitaidosta, vastuusta tai perusteista aina joskus julkisuudessa käytäviin palkkauskeskusteluihin). Jo vuosi sitten moni kyseli, josko pian valmistuisin. Sama on toistunut tänä keväänä. Tietenkään ei voi olettaa jokaisen seuraavan aktiivisesti, kuinka kauan olen opintoja puurtanut mutta ehkä kysymykset johtuvat myös siitä, ettei aina muisteta kyseessä olevan ammattikorkeakoulututkinto. Opintoja on paljon ja aika kuluu hitaasti.

Toisaalta olen edelleen huvittunut siitä, miten aika ja opintojen sujuminen ovat niin suorassa yhteydessä. Nyt opintojen toisena vuonna on ollut ajoittain sellainen ole, että asioiden hoitamiseen joutuu näkemään jopa vaivaa. Kuitenkaan vaivan näkemistä ei palkita ylimääräisillä opintopisteillä vaan suoritukset tulevat rekisteriin tasaista tahtia. Vauhti on hyvinkin tarkasti 60 pistettä vuodessa. Nuo viisi pistettä, jotka roikkuvat itselläni ovat viime vuonna tehtyjä ylimääräisiä opintoja. Hyvin harvat ovat onnistuneet tekemään aikataulua enemmän.

Tiedän, että yksi luokaltamme saavutti omalla ahkeruudellaan ja onnistuneella aikataulutuksella jo tänä keväänä 140 opintopisteen rajan. Se raja alkaa varmasti häämöttää itse kunkin mielessä. Sen jälkeen on mahdollisuus alkaa hakea sairaanhoitajan sijaisuuksia. Suuressa viisaudessa joku on päättänyt, että silloin opiskelija on tarpeeksi pätevä. Varmasti se on jollakin tavalla tottakin. Toisen opiskeluvuoden aikana saatiin päätökseen sairaanhoitajan perusopinnot. Hyvällä perehdytyksellä moni on varmasti valmis työskentelemään erilaisilla vuodeosastoilla, kotihoidossa tai palveluasumisessa. Kolmantena vuonna sitten perehdytään lisää erikoisaloihin ja samalla levennetään osaamista kaikesta. Kokemuksen ja rutiinien puute saattaa toki vielä syksyllä haitata sijaisuuksia hakevien itsevarmuutta. Ehkä syksyllä jaksaa taas.

Miten yritän kukistaa kevätväsyn:

  1. Laske rimaa.

Kun väsy hiipii, on raskasta koittaa painaa täydellä teholla. Kovempaa pusertaminen voi toimia hetken: päivän, kaksi tai jokaisella jonkin verran. Sitten voi tulla kovempi raja vastaan. Laskemalla vaatimustason lopputuloksen osalta tai päivittäisen työn määrässä, voi päästä paljon helpommalla ihan riittävän hyvään tulokseen. Itse olen pyrkinyt ylipäätään tekemään opintoja korkeintaan 75% teholla. Uskon, että viimeiset 25% lisäisivät kuormitusta suhteettomasti lopputulokseen verrattuna. Nyt kesän kynnyksellä olen antanut itselleni luvan mennä 50% teholla. Kunhan paperit tulevat palautettua.

  • Ajattele kauemmaksi.

Kun tehtävä ei nappaa, koitan miettiä miksi se tehdään, mitä siitä voi oppia tai edes mitä sen jälkeen on luvassa. Jos muuta ei keksi, ainakin voi todeta tekemisen olevan tapa päästä jostakin työstä eroon. Kiireisinä aikoina koitan aina hahmotella sen päivämäärän, johon mennessä kaikki on tavalla tai toisella ohi. Se auttaa muistamaan, ettei kiireinen tai ahdistava aika välttämättä kestä loputtomiin.

  • Aikatauluta

Mikä on tavoite huomiselle päivälle tai tälle viikolle. Milloin teen tuon asian ja mitä voin siirtää myöhemmäksi. Kiitän itseäni, jos pysyn aikataulussa mutta en ole liian ankara, kun välillä lipsahdan. Koitan asettaa tavoitteita kulloisenkin vireystilan ja elämän muiden asioiden mukaan. On ihan turhaa yrittää piiskata itseään eteenpäin liian mahtavilla vaatimuksilla. Sen sijaan pienen maalin saavuttaminen voi innostaa yrittämään lisää.

  • Pysy tekemässä.

Tärkeintä on pysyä asiassa kiinni. Näin silloinkin, kun tekeminen ei innosta. Tekeminen on ainoa keino lopulta päästä eteenpäin. Jos ei jaksa puurtaa pitkää päivää, on hyvä käydä edes pieni hetki työn äärellä. Jos ei jaksa käydä työn äärellä, on hyvä uhrata sille edes pieni ajatus. Jos kyllästyessään siirtää asiat x-mappiin, on niihin todella vaikea palata myöhemmin.

  • Unohda hetkeksi. 

Tämä on äärimmäisen tärkeä muistaa kohdan 4 kanssa. Jos vaarana on vallan kyllästyä ja siirtää asiat x-mappiin, on parempi pitää työ näpeissä unohtamalla se hetkeksi. Silloin sitä ei tarvitse hylätä kokonaan. Koko opintojen ajan olen pitänyt sääntönä, ettei viikonloppuisin opiskella. Silloin ollaan kotona. Nyt olen kuulostellut itseäni ja välillä päättänyt, ettei jonakin muunakaan päivänä ole pakko avata oppimisympäristöä tai muita työkaluja. Jos työn ääressä oleminen ei saa hommaa liikkeelle, voi vauhtia hakea jostakin mielekkäästä ja mukavasta. Se ei kuitenkaan saa olla pakopaikka vaan nimenomaan vauhdin hakemisen ja virkistymisen paikka. Sitten seuraavana päivänä tai myöhemmin samana päivänä voi yrittää uudestaan palata toimeen.

Miten sinä pysyt vireessä?

97# Palavalla sillalla?

Tänä vuonna hyvin vähällä käytöllä olleet vaatteet.

Oletko nyt ottanut etäisyyttä? Vieläkö käytte siellä? Oletko polttanut sillat? Esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä on vuoden kuluessa yritetty selvittää perheemme suhdetta työnantajaan ja koko hengelliseen liikkeeseemme. Koulussakin joku ihmetteli, ettei ole koskaan kuullut pappismiehen lähtevän toiselle alalle. 

Ehkä kuulunkin siis harvinaiseen joukkoon. Hengellisistä töistä ei ole ollut tapana lähteä. Ei suurin joukoin. Ei muuta kuin sairauden tai vastaavan kautta. Sen sijaan moni on saattanut tavata kummallisesti käyttäytyviä, väsymyksen ja turhautumisen kuluttamia hengellisen työntekijöitä. On pitkään omalla paikallaan taistelleita sotainvalideja. Sellaisiakin, joiden olisi kannattanut ajoissa painaa jarrua, pitää taukoa tai vaihtaa alaa.

Ehkä jonkun kyselijän mielessä on pilkahtanut hämmennyksen lisäksi vahingoniloinen toive hengellisestä romahduksesta. Joku toinen on ollut toiveikas irrationaaliselta vaikuttavan hengenmiehen viisastumisesta. Kenties jossakin mielessä on tulvinut huoli iltapäivälehtien joskus esiin nostamista lahkoista paenneista ja heidän elämänsä vaikeuksista. Jollekin yritysmaailman kokemukset ovat nostaneet pelon tulevien ovien sulkeutumisesta, nyt kun sanoin etten olekaan väsymätön supermies.

Olenko siis ottanut nyt etäisyyttä? Mahdollisuuksia ainakin on ollut. Vuoden vaihduttua uusi vapaus toi kalenteriin paljon menoja. Oli huippu harvinainen hiihtolomaa jopa kahden viikonlopun ylitse. Syntymäpäiviä ja muita juhlia tuli kalenteriin, puolikuntoisena tai perheen sairastaessa ei ollut pakko lähteä sunnuntaisinkaan mihinkään ja sitten iski tietenkin korona. Sen lisäksi, että opettelin olemaan irti vastuusta ja vähemmän tavoitettavissa, lakkasi kaikkien ihmisten näkeminen täysin. Kun pastorin sanotaan olevan naimisissa seurakunnan kanssa, tulikin totaalinen ero. Ainakin asumusero. Tämä kyllä auttoi henkisesti siinä irtautumisessa, mikä oli aivan tarpeenkin.

Halua irtautua kunnolla olisi ollut. Kun väsyttää tarpeeksi, maailma kaventuu. Helposti mieli kiinnittyy huonoihin tai ärsyttäviin asioihin. Silloin työyhteisön asioista ei vain huomaa parantamisen varaa vaan niihin kiinnittyy sitkeästi ja suuttuneesti omassa mielessään. Eri ihmisistä on helppo nähdä syitä loukkaantua, kiukustua ja vetäytyä pois. Lomalaisen mielenmaisemassa oli selvästi leikkauspiste, jossa tämä kerääntynyt ärtymys ja loman tuoma henkisen irtautumisen vapaus kohtasivat ennen kuin ärtymys sai mahdollisuuden sulaa pois voimien alkaessa taas kertyä. 

Syytäkin lähteä olisi. Kun yrittää löytää itsestään kehityskohteita, on epäonnistumisten lista koko ajan vaarassa räjähtää käsiin. Kun pitäisi opiskella itseään, ei voi olla ajattelematta omia tekemisiään ja toimintamallejaan. Silloin harmi ja jälkikäteen nouseva häpeä uhkaa välillä nousta vaikeasti kestettäväksi. Samalla lähellä on epätoivo muutoshaasteiden edessä. Kohtuullisen helppoa on tunnistaa itsestä tapoja ja malleja, jotka pitäisi muuttaa. Niiden muuttaminen konkreettisilla askeleilla on vaikeaa.

Esimerkiksi olen ja tulen ehkä aina kärsimään keskimääräistä suuremmasta miellyttämisen halusta. Sen ansiosta sopeudun helposti kaikkien ihmisten seuraan ja pärjään kaikissa yhteisöissä. Kuitenkin tuon miellyttämisen halun vuoksi omilla jaloilla seisominen on joskus vaikeaa. Jos välttää konfliktia ja epämiellyttävän tunteen luomista toisille, ajautuu helposti ongelmiin pitkällä aikavälillä. Näin ainakin, jos on asemassa jossa oletetaan hankalien asioiden nousevan esiin juuri itseni kautta. Vapaaehtoisorganisaatio rakentuu helpommin, jos sille jaksaa aina tarvittaessa antaa kritiikkiä. Työtehtäviä ei kerry liikaa, jos muistaa sanoa usein ei. Ihmiset sitoutuvat paremmin yhteiseen näkyyn, jos ristiriitoja kehtaa nostaa kahvipöytiin avoimesti. Jaksaa paremmin, kun kertoo, ettei jaksa. Ja niin edelleen. Tämän kanssa olen kamppaillut aina ja ehkä vähän kerrallaan oppinutkin siitä. Nyt lomalaisena olen löytänyt sille tämän yhteisen nimen. On masentavaa huomata, miten syvällä tietynlaisen rohkeuden puute asuu. Ehkä tämän ymmärtäminen auttaa rohkeuden opettelussa. Samalla on lamaannuttavan masentavaa tietää, että sitä joutuu kamppailemaan tilanne kerrallaan. Ehkä tähän kohtaan päästäkseen on täytynyt vähän oppiakin.

Jos tuota pelkäämistä vastaan voi taistella joka kerta erikseen, ovat monet muut kehityskohteet vaikeampia haarukoida. Mikä voisi olla pieni askel, jolla estää vaikkapa tunnetilojen siirtyminen työn ja kodin välillä? Siis se, ettei kodissa olleet ristiriidat pyöri päässä lamauttavana harmina työhuoneessa ja toisaalta, miten edesauttaa etteivät tekemättömät työt salaa nakerra ajatuksen pintakerrosten alla perheen kanssa ollessa? Hoitajien foorumille tätä joskus itsekin ajattelin mutta sen tehokas soveltaminen on vaikeaa. Näin itsensä kanssa painiessa tulee välillä sellainen olo, että jos antaisi vain olla. Oma heikkous tuntuu liian suurelta.

Mutta. Vuosien varrella ole tavannut melko vähän läpeensä ehjiä ihmisiä. Osalla heikkous on paremmin kätkettyä tai viisaammin käsiteltyä kuin toisilla. Kuitenkin nämä eri tavalla heikot ovat paljastuneet monella tavalla toimintakykyisiksi ihmisiksi. Kuinka ehjä itsenikään tarvitsee olla? Välttämätöntä ei ehkä olekaan olla ehjä vaan ymmärtää oman rikkonaisuutensa luomat haasteet ja löytää riittäviä keinoja niiden kanssa selviämiseen. Joskus heikkous voi olla edellytys selvitä muiden heikkojen kanssa. Oman erinomaisuuden puute on antanut vuosia silmät ja korvat kestää puutteita muissa. Miksi niin ei voisi olla jatkossakin?

Mahdollisuuksista, halusta ja tarpeesta huolimatta en ole ottanut etäisyyttä. En ole lähtenyt pois sen enempää kuin vapaalla olevan työntekijän kuuluukaan. Voimien kriisi on ollut todellinen eikä siitä selviäminen ole mitenkään itsestäänselvyys. 

Hengellinen kriisi lienee myös jollakin tavalla todellisuutta. Tai ainakin väsymisen tuoma lommo siihen. Ehkä joku on joskus päätynyt töihin rakkaan harrastuksensa pariin. Tavallaan niin käy seurakuntatyötä tekevälle. Silloin saa tehdä itselleen rakasta työtä. Vaarana tosin on se, että työ ja sen haasteet vievät harrastuksesta maun ja ilon. Pastorin ongelma voi olla joskus se, että hän huomaamattaan alkaa elää koko kristillistä elämäänsä seurakunta mielessään. On raskasta rukoilla, kun jokainen sana tuo mieleen seurakunnan murheet. On hankalaa lukea Raamattua, kun mieli koko ajan valmistaa siitä saarnaa tai hartauspuhetta. Jos suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä niin ei aina suutarillakaan. Väsymys korreloi jotenkin siihen, että vuoden vaihduttua ja viikoittaisen saarnaamisen päätyttyä oli melkein vastenmielistä tarttua kristityn peruskirjaan Raamattuun. Joka sunnuntai toisen saarna kyllä ruokki ja piti pinnalla. Voima riitti täpärästi perheen kanssa lausuttuihin rukouksiin ja veisattuihin virsiin. Vasta kesällä käsi hakeutui esikoisen kouluun lähtiessä seurakunnalta saamaan pyhään kirjaan. Yhdessä alettiin taas lukemaan. Lapset pyysivät usein lisää. Luettava oli. Ja oli kuin en olisi vuosiin lukenut. En sillä tavalla. Mielessä joku oli kääntynyt oikein päin. Luin vain. En valmistellut tulevaa ketään toista varten. Tuntui tuoreelta ja raikkaalta.

Vuosien varrella omia puheitani on kertynyt nettiin satoja. Osassa niistä on varmasti väsymyksen, nuoruuden tai ymmärtämättömyyden tuomaa kulmikkuutta. Kuitenkin uskon niiden kaikkien olevan yhä totta. En ole liikahtanut minnekään sillä tavalla. En vaikka tilaa siihen olisi ollut. Kukaan seurakunnassa tai työyhteisössä ei ole sanonut nytkään yhtäkään pahaa sanaa. On tullut todeksi se, ettei voimien loppuminen ole hengellistä heikkoutta, eikä lepääminen syntiä. Näin ei voisi olla kaikissa hengellisissä liikkeissä. Ärsyttävällä tavalla taaskin valtakunnallinen esimies vain ymmärsi, tuki ja kiitteli. Paljasti toki olevansa hieman puolueellinen, koska toivoo samalla, että hyvänä työntekijänä palaisin vielä takaisin. Ei antanut mitään syytä ärsyyntyä, loukkaantua tai pettyä. 

Toisaalta heikkous ja sen kestäminen houkuttaisi sulkemaan ovet ja vetäytymään pois. Toisaalta se lähentää. Moni on kiittänyt ääneen puhumisesta. Monella on riittänyt puhetta omasta rikkinäisyydestä, kun on ymmärtänyt pastorin oikeasti ymmärtävän siitä jotain. Ajatus siltojen polttamisesta tuntuu kaukaiselta, kun ei huomaa olevansa siltaa ylittämässä.

Tätä päivitystä kirjoittaessa ajatukset matkasivat lähes kymmenen vuoden päähän. Heikkoudesta puhuttiin silloinkin.