97# Palavalla sillalla?

Tänä vuonna hyvin vähällä käytöllä olleet vaatteet.

Oletko nyt ottanut etäisyyttä? Vieläkö käytte siellä? Oletko polttanut sillat? Esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä on vuoden kuluessa yritetty selvittää perheemme suhdetta työnantajaan ja koko hengelliseen liikkeeseemme. Koulussakin joku ihmetteli, ettei ole koskaan kuullut pappismiehen lähtevän toiselle alalle. 

Ehkä kuulunkin siis harvinaiseen joukkoon. Hengellisistä töistä ei ole ollut tapana lähteä. Ei suurin joukoin. Ei muuta kuin sairauden tai vastaavan kautta. Sen sijaan moni on saattanut tavata kummallisesti käyttäytyviä, väsymyksen ja turhautumisen kuluttamia hengellisen työntekijöitä. On pitkään omalla paikallaan taistelleita sotainvalideja. Sellaisiakin, joiden olisi kannattanut ajoissa painaa jarrua, pitää taukoa tai vaihtaa alaa.

Ehkä jonkun kyselijän mielessä on pilkahtanut hämmennyksen lisäksi vahingoniloinen toive hengellisestä romahduksesta. Joku toinen on ollut toiveikas irrationaaliselta vaikuttavan hengenmiehen viisastumisesta. Kenties jossakin mielessä on tulvinut huoli iltapäivälehtien joskus esiin nostamista lahkoista paenneista ja heidän elämänsä vaikeuksista. Jollekin yritysmaailman kokemukset ovat nostaneet pelon tulevien ovien sulkeutumisesta, nyt kun sanoin etten olekaan väsymätön supermies.

Olenko siis ottanut nyt etäisyyttä? Mahdollisuuksia ainakin on ollut. Vuoden vaihduttua uusi vapaus toi kalenteriin paljon menoja. Oli huippu harvinainen hiihtolomaa jopa kahden viikonlopun ylitse. Syntymäpäiviä ja muita juhlia tuli kalenteriin, puolikuntoisena tai perheen sairastaessa ei ollut pakko lähteä sunnuntaisinkaan mihinkään ja sitten iski tietenkin korona. Sen lisäksi, että opettelin olemaan irti vastuusta ja vähemmän tavoitettavissa, lakkasi kaikkien ihmisten näkeminen täysin. Kun pastorin sanotaan olevan naimisissa seurakunnan kanssa, tulikin totaalinen ero. Ainakin asumusero. Tämä kyllä auttoi henkisesti siinä irtautumisessa, mikä oli aivan tarpeenkin.

Halua irtautua kunnolla olisi ollut. Kun väsyttää tarpeeksi, maailma kaventuu. Helposti mieli kiinnittyy huonoihin tai ärsyttäviin asioihin. Silloin työyhteisön asioista ei vain huomaa parantamisen varaa vaan niihin kiinnittyy sitkeästi ja suuttuneesti omassa mielessään. Eri ihmisistä on helppo nähdä syitä loukkaantua, kiukustua ja vetäytyä pois. Lomalaisen mielenmaisemassa oli selvästi leikkauspiste, jossa tämä kerääntynyt ärtymys ja loman tuoma henkisen irtautumisen vapaus kohtasivat ennen kuin ärtymys sai mahdollisuuden sulaa pois voimien alkaessa taas kertyä. 

Syytäkin lähteä olisi. Kun yrittää löytää itsestään kehityskohteita, on epäonnistumisten lista koko ajan vaarassa räjähtää käsiin. Kun pitäisi opiskella itseään, ei voi olla ajattelematta omia tekemisiään ja toimintamallejaan. Silloin harmi ja jälkikäteen nouseva häpeä uhkaa välillä nousta vaikeasti kestettäväksi. Samalla lähellä on epätoivo muutoshaasteiden edessä. Kohtuullisen helppoa on tunnistaa itsestä tapoja ja malleja, jotka pitäisi muuttaa. Niiden muuttaminen konkreettisilla askeleilla on vaikeaa.

Esimerkiksi olen ja tulen ehkä aina kärsimään keskimääräistä suuremmasta miellyttämisen halusta. Sen ansiosta sopeudun helposti kaikkien ihmisten seuraan ja pärjään kaikissa yhteisöissä. Kuitenkin tuon miellyttämisen halun vuoksi omilla jaloilla seisominen on joskus vaikeaa. Jos välttää konfliktia ja epämiellyttävän tunteen luomista toisille, ajautuu helposti ongelmiin pitkällä aikavälillä. Näin ainakin, jos on asemassa jossa oletetaan hankalien asioiden nousevan esiin juuri itseni kautta. Vapaaehtoisorganisaatio rakentuu helpommin, jos sille jaksaa aina tarvittaessa antaa kritiikkiä. Työtehtäviä ei kerry liikaa, jos muistaa sanoa usein ei. Ihmiset sitoutuvat paremmin yhteiseen näkyyn, jos ristiriitoja kehtaa nostaa kahvipöytiin avoimesti. Jaksaa paremmin, kun kertoo, ettei jaksa. Ja niin edelleen. Tämän kanssa olen kamppaillut aina ja ehkä vähän kerrallaan oppinutkin siitä. Nyt lomalaisena olen löytänyt sille tämän yhteisen nimen. On masentavaa huomata, miten syvällä tietynlaisen rohkeuden puute asuu. Ehkä tämän ymmärtäminen auttaa rohkeuden opettelussa. Samalla on lamaannuttavan masentavaa tietää, että sitä joutuu kamppailemaan tilanne kerrallaan. Ehkä tähän kohtaan päästäkseen on täytynyt vähän oppiakin.

Jos tuota pelkäämistä vastaan voi taistella joka kerta erikseen, ovat monet muut kehityskohteet vaikeampia haarukoida. Mikä voisi olla pieni askel, jolla estää vaikkapa tunnetilojen siirtyminen työn ja kodin välillä? Siis se, ettei kodissa olleet ristiriidat pyöri päässä lamauttavana harmina työhuoneessa ja toisaalta, miten edesauttaa etteivät tekemättömät työt salaa nakerra ajatuksen pintakerrosten alla perheen kanssa ollessa? Hoitajien foorumille tätä joskus itsekin ajattelin mutta sen tehokas soveltaminen on vaikeaa. Näin itsensä kanssa painiessa tulee välillä sellainen olo, että jos antaisi vain olla. Oma heikkous tuntuu liian suurelta.

Mutta. Vuosien varrella ole tavannut melko vähän läpeensä ehjiä ihmisiä. Osalla heikkous on paremmin kätkettyä tai viisaammin käsiteltyä kuin toisilla. Kuitenkin nämä eri tavalla heikot ovat paljastuneet monella tavalla toimintakykyisiksi ihmisiksi. Kuinka ehjä itsenikään tarvitsee olla? Välttämätöntä ei ehkä olekaan olla ehjä vaan ymmärtää oman rikkonaisuutensa luomat haasteet ja löytää riittäviä keinoja niiden kanssa selviämiseen. Joskus heikkous voi olla edellytys selvitä muiden heikkojen kanssa. Oman erinomaisuuden puute on antanut vuosia silmät ja korvat kestää puutteita muissa. Miksi niin ei voisi olla jatkossakin?

Mahdollisuuksista, halusta ja tarpeesta huolimatta en ole ottanut etäisyyttä. En ole lähtenyt pois sen enempää kuin vapaalla olevan työntekijän kuuluukaan. Voimien kriisi on ollut todellinen eikä siitä selviäminen ole mitenkään itsestäänselvyys. 

Hengellinen kriisi lienee myös jollakin tavalla todellisuutta. Tai ainakin väsymisen tuoma lommo siihen. Ehkä joku on joskus päätynyt töihin rakkaan harrastuksensa pariin. Tavallaan niin käy seurakuntatyötä tekevälle. Silloin saa tehdä itselleen rakasta työtä. Vaarana tosin on se, että työ ja sen haasteet vievät harrastuksesta maun ja ilon. Pastorin ongelma voi olla joskus se, että hän huomaamattaan alkaa elää koko kristillistä elämäänsä seurakunta mielessään. On raskasta rukoilla, kun jokainen sana tuo mieleen seurakunnan murheet. On hankalaa lukea Raamattua, kun mieli koko ajan valmistaa siitä saarnaa tai hartauspuhetta. Jos suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä niin ei aina suutarillakaan. Väsymys korreloi jotenkin siihen, että vuoden vaihduttua ja viikoittaisen saarnaamisen päätyttyä oli melkein vastenmielistä tarttua kristityn peruskirjaan Raamattuun. Joka sunnuntai toisen saarna kyllä ruokki ja piti pinnalla. Voima riitti täpärästi perheen kanssa lausuttuihin rukouksiin ja veisattuihin virsiin. Vasta kesällä käsi hakeutui esikoisen kouluun lähtiessä seurakunnalta saamaan pyhään kirjaan. Yhdessä alettiin taas lukemaan. Lapset pyysivät usein lisää. Luettava oli. Ja oli kuin en olisi vuosiin lukenut. En sillä tavalla. Mielessä joku oli kääntynyt oikein päin. Luin vain. En valmistellut tulevaa ketään toista varten. Tuntui tuoreelta ja raikkaalta.

Vuosien varrella omia puheitani on kertynyt nettiin satoja. Osassa niistä on varmasti väsymyksen, nuoruuden tai ymmärtämättömyyden tuomaa kulmikkuutta. Kuitenkin uskon niiden kaikkien olevan yhä totta. En ole liikahtanut minnekään sillä tavalla. En vaikka tilaa siihen olisi ollut. Kukaan seurakunnassa tai työyhteisössä ei ole sanonut nytkään yhtäkään pahaa sanaa. On tullut todeksi se, ettei voimien loppuminen ole hengellistä heikkoutta, eikä lepääminen syntiä. Näin ei voisi olla kaikissa hengellisissä liikkeissä. Ärsyttävällä tavalla taaskin valtakunnallinen esimies vain ymmärsi, tuki ja kiitteli. Paljasti toki olevansa hieman puolueellinen, koska toivoo samalla, että hyvänä työntekijänä palaisin vielä takaisin. Ei antanut mitään syytä ärsyyntyä, loukkaantua tai pettyä. 

Toisaalta heikkous ja sen kestäminen houkuttaisi sulkemaan ovet ja vetäytymään pois. Toisaalta se lähentää. Moni on kiittänyt ääneen puhumisesta. Monella on riittänyt puhetta omasta rikkinäisyydestä, kun on ymmärtänyt pastorin oikeasti ymmärtävän siitä jotain. Ajatus siltojen polttamisesta tuntuu kaukaiselta, kun ei huomaa olevansa siltaa ylittämässä.

Tätä päivitystä kirjoittaessa ajatukset matkasivat lähes kymmenen vuoden päähän. Heikkoudesta puhuttiin silloinkin.

83# Pitkän harjoittelun murheita ja iloja.

”Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. ”

Harjoittelu on edennyt jo reippaasti viimeisen kolmanneksen puolelle. Perushoidollisten taitojen opettelun lisäksi olen saanut seurata sairaanhoitajan työtä ja tehdä hänen valvonnassaan sekä sairaanhoitajan, että lääkeluvat omaavan lähihoitajan tehtäviä. Lääkkeitä on siis jaettu sekä asukkaille, että lääkehuoneessa myöhemmin jaettavaksi. Samoin neuloilla on puuhattu: insuliinia  pistetty ja laskimoverinäytteitä sekä yritetty, että otettukin. Olen päässyt seuraamaan lääkärin etäkiertoa ja osallistunut monenlaiseen muuhunkin. Monet taidot ovat tulleet tutuiksi. Se, mitä on päässyt tekemään ja näkemään vähemmän, ei tietenkään vielä luonnistu varmuudella. Tarkimmat kädentaidot vaativat toistoja muuttuakseen kädenepävarmuuksista kädentaidoiksi. Kokonaisuutena jo tässä vaiheessa olen luottavainen paitsi tämän harjoittelun onnistumiseen mutta myös siihen, että tulevissa harjoitteluissa voin oppia myös niissä vaaditut taidot. tekemällä oppii ja vielä lisää auttaa, kun kärsivällisesti ja taitavasti on neuvottu. 

Harjoittelun loppusuoran lähestyminen on tuonut puheisiin jo loppuarvioinnin. Siihen liittyen aloitin itsearvioinnin miettimisen. En vain ajattelemisen ilosta vaan koska se pitää antaa ennen opettajan ja ohjaajan kanssa pidettävää arviointia. Vierailukiellon aikana tämäkin tehdään etänä.

Itsearviointi. Opettavainen tapahtuma, jossa voi venyttää totuutta niin paljon kuin uskoo asianomaisilta löytyvän hyvää tahtoa. Vai voiko? Tuskin tarkoitus on pelkästään itseään kehua. Ei ainakaan yli sen kuin todellisuus on. Aion kyllä kirjoittaa itselleni ihan hyvät arviot. Hyvään arvioon kuuluu tietenkin myös kehityskohteiden löytämistä. Kyllä niitäkin on. 

Olisikohan opettavaista olla jatkuvan arvioinnin kohteena? Jos joku jatkuvasti tarkkailisi, yrittäisikö itse kukin elää omien kykyjensä paremmalla laidalla. Tästä ajatuksesta käsin lähdin miettimään itselleni arviointia näistä elämän tärkeämmistä harjoituksista. Nyt etäkoulun ja muiden rasittaessa arkista elämää, rajasin arviointimietteitä isänä olemiseen. Ehkä joku kirjoittaisi jossain näin:

”Isä-harjoittelija Ylilehto on suorittanut käytännön harjoittelua vuosien ajan. Tasaisin välein hänen harjoitteluvastuutaan on lisätty uusien harjoittelukohteiden kautta. Hyvää kehitystä on tapahtunut. Kuitenkin samat perusongelmat vaivaavat häntä edelleen. Teoreettisen osaamisen lisäksi vuodet ovat kehittäneet hänelle hyvää käytännön tajua. Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää mitä hän ajattelee tai tekee.

Positiivisina havaintoina mainittakoon:

Todenpuhuminen:Harjoittelija on opettanut itsensä puhumaan aina totta. Myös silloin kun se on vaikeaa. Tähän todenpuhumiseen sisältyy ei sanan merkityksen opettaminen harjoittelukohteille. Tuota sanaa käytettäessä, kaikki tietävät ettei sitä lausuta turhan tähden. Samoin muut ikävuosien varrella tulleet kiellot ymmärretään tosiksi. Toisaalta annetut lupaukset ovat luotettavia. Myöskään kauniita ja kehuvia sanoa harjoittelija ei anna tyhjänä puheena vaan harjoittelukohteet ovat niidenkin osalta oppineet luottamaan harjoittelijan tarkoittavan aina totta. Kehityskohteeksi annettakoon kieltojen sovittaminen paremmin harjoittelukohteen ikätasoon sopiviksi. Isompia ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin pieniä. ”

Teorian ja käytännön erottaminen: Harjoittelija on omaksunut vuosien varrella suuren määrän teoreettista tietoja harjoitteluaikaansa liittyen. Kuitenkin usein hän toimii selvästi tuota tietoa vastaan. Hän on kärsimätön, itsekäs, poissaoleva ja monia muitakin sopimattomia ominaisuuksia hänessä usein tulee esiin. Kuitenkin hän on selkeästi omaksunut näiden omien käytäntöjensä ja teoreettisen tietonsa eron. Säännöllisesti hän pyytää itse anteeksi ja saattaa selittää harjoittelukohteilleen ja tai harjoitteluparilleen toimineensa väärin. On myös havaittu taipumus, että hän pyrkii ajoittain parantamaan käytännön toimintaansa. Usein näissä yrityksissä tulee vastaan epäonnistumisia ja niin sanottuja takapakkeja. Harjoittelija ei kuitenkaan pakene teoreettisen tietonsa taakse ja puolustele valheellisesti toimineensa oikein. Harjoittelijassa on hyvää nöyryyttä. Ainakin silloin kun ylpeyden piru ei nosta päätään.

Osallistuvuus: Harjoittelija selvästi viihtyy itsekseen ja omassa rauhassaan. Harjoittelupari joutuu häntä säännöllisesti huomauttamaan tietokoneen tai puhelimen käytöstä väärään aikaan. Kuitenkin sähköisten laitteiden ulkopuolella harjoittelija leikkii, pelaa ja painii harjoittelukohteittensa kanssa. Hän menee luontevasti lähelle: kumartuu, polvistuu tai ohjaa isommankin vielä syliinsä. Harjoittelijan selkeä turvakeino on hieman rapsuttaa ja silittää tukkaa tai hartioita. Pienillä eleillä hän kertoo olevansa paikalla ja toisia varten.  

Tylsyys: Harjoitteli kestää huonosti tylsyyttä. Hän pakenee tylsiä hetkiä helposti sähköisten laitteiden taakse ja pyrkii niin täyttämään ajatuksensa stimulaatiotarvetta. Korona-aikana on ollut silminnähtävää vaikeutta pitää puhelinta poissa kädestä jopa televisiojumalanpalvelusten aikana. Tätä taitoa pitäisi harjoitella. Kuitenkin samaan aikaan harjoittelija on yrittänyt toistuvasti opettaa harjoittelukohteille tylsyyden hyötyjä. Hän ei ole antautunut jatkuvaksi virikekoneeksi vaan pyrkii ohjaamaan pienempien omaa mielikuvitusta toimimaan. Samoin hän on kohtuullisesti onnistunut opettamaan tylsältä tuntuvien tehtävien ja tekemisten tärkeyttä harjoittelukohteille. Hän ei hätkähdä tylsyyttä valittelevista äänistä vaan kertoo jo tottuneesti miksi mikin tylsältä tuntuva asia on kuitenkin tärkeä. Jatkossa hänen pitää muistaa itse pitää enemmän laitteet poissa ulottuviltaan ja niin opettaa toisia pysymään vähemmän laitteilla. 

Lopuksi:Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Toisaalta olemme luottavaisia siitä, että isä-harjoittelija pysyy epäonnistumisistaan huolimatta harjoittelukohteittensa apuna ja saattaa aikanaan kertoa heille myös omista traumoistaan ja siitä miten ne ovat vaikuttaneet tähänastisen harjoittelun aikana. Katsoisimme kuitenkin, että koko elämä itsessään on monin tavoin traumaattinen eikä siitä siksi voikaan selvitä ilma tiettyjä traumoja. Yhdessä selviten ne eivät välttämättä aiheuta ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Luottavaisin mielin voimme katsoa harjoittelun voivan jatkua, vaikka se tekee välillä kipeää kaikille osapuolille.

Totuutta venyttävä arviointiryhmä ”