isänä – murse.fi

03/10/202103/10/2021

156# pettymys lasten pajassa

Mikä on lapsen normaali syketaajuus? Kysymys ei olekaan ihan helppo. Se riippuu lapsesta. Vastasyntyneen normaalisyke, kun on aivan erilainen kuin vuoden vanhan ja vuosien lisääntyessä ihannearvot muuttuvat tietenkin taas. Lasten hoitotyössä pitääkin olla tietoinen kunkin lapsen iän mukaisista erityispiirteistä. Kun muuttuvien lukujen sarjassa on myös hengitystaajuus ja verenpaine, oli lasten tutkimusten taitopajaan valmistautuminen melkoista tankkaamista ja muistilappujen valmistamista.

Opinnoissahan on kahdenlaisia käytännön harjoituksia. Taitopajoissa asioita tehdään rauhallisesti miettien ja opettajan ohjauksessa. Näihinkin on hyvä valmistautua mutta etukäteen ei tarvitse olla peloissaan, jos aikaa tai voimaa ei ole ollut. Toista on simulaatioissa. Siellä simuloidaan todellisia tilanteita ja opiskelijan täytyy pärjätä niillä tiedoilla mitä päästä tai hoitopaidan taskusta löytyy. Osaamattomuus tulee siellä heti näkyviin. Joten taitopajaan ei tullut ihan kaikkia taulukoita opeteltua.

Viimeistään lastenhoitotyön harjoittelussa pitää tällaisia tietoja löytyä vähintään taskusta. Käytäntöä ja myös koetta ajatellen ehkä päälinjoissa myös päästä.

Kuitenkin taitopaja oli aivan pettymys. Opettaja pahoitteli kovasti sitä, ettei pyynnöistä huolimatta koululta ollut löytynyt rahoitusta lasten hoitotyön simulaatioiden järjestämiseen. Reagoiva, liikkuva ja muutenkin elävähkö nukke ohjelmistoineen maksaisi kuulemma 40 000 euroa. Toistaiseksi koululla on vain yksi aikuistyyppinen tällainen. Odotellaan lisärahoitusta koulutukseen. Kun simulaatiota ei voitu järjestää, muuttui taitopajakin melkein normaaliksi luennoinniksi.

Koska lukujärjestyksessä luki kuitenkin taitopaja, olimme taitopajaluokassa ja tunnollisimmilla oli jopa hoitovaatteet päällä. Pääsimme sentään noutamaan hyllyiltä jo aikaisemmin tutuiksi tulleet nukkevauvat. Niillä harjoittelimme erilaisia tutkimusasentoja, niissä pitämistä ja vauvan ollessa kyseessä, tukemista. Hyvään harjoitukseen olisi vaadittu myös taapero tai jopa koululaisnuket. Vauvat kun olivat liian pieniä monien asentojen harjoittelemiseen. Hieman oli sellainen olo, että tämän pajan taidot olen päässyt hankkimaan käyttämällä omia supersimulaattoreitani milloin missäkin. Viimeksi kesällä pääsimme yliopistosairaalaan asti, kun paikallinen poliklinikka oli kesälomien takia kiinni. Pito-otteita tuli harjoiteltua samalla kun näytön kautta pääsin kurkistamaan syvälle nenän ja vähän nielunkin onteloihin. Pienille lapsille tyypillisesti etsittiin sieraimeen eksynyttä vierasesinettä. Tuttavallisemmin hamahelmeä.

Ilmeisesti olen harjoitellut näitä aika hyvin. Taitopajassa opettaja nimittäin kertoi, että yleisenä käytäntönä on, että vanhempi ei yritä pitää lasta minkään tutkimuksen saatikka toimenpiteen aikana. Sen takia me tulevina sairaanhoitajina näitä opettelimme. Vanhempaan ei lähtökohtaisesti kannata luottaa, koska otteen kirpoaminen väärässä kohtaa tekee kaikille haittaa. Siinä muistelin, että näinhän nenän tähystyksessäkin oli lääkärin kaverina sairaanhoitaja. Luultavasti juuri valmiina avustamaan lapsesta kiinni pitämällä. Pienen potilaan pitäminen vaatii tiettyä ammatillisuutta tai amatööripohjalla kykyä olla imeytymättä lapsen pelkoon ja kauhuun. Toimenpiteitä tehtäessä vanhemmat lähtökohtaisesti ajetaan oven ulkopuolelle ja hoitajat varmistavat, ettei potilas vaaranne itseään liikehtimällä väärällä tavalla. Neulojen ja muiden mahdollisesti haitallisten asioiden kanssa toimittaessa tämä potilaan näkökulmasta ikävä asia on välttämätön tapa varmistaa potilasturvallisuus.

Yrittääpä siinä opetella kiinnipitämistä kun vauva vetää ihan omaa juttuaan.

Otteiden lisäksi kuulimme myös paljon lapsipotilaan valmistamisesta tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Puhuimme siitä mitä minkäkin ikäinen potilas ehkä ymmärtää, ja mitä voisi ottaa huomioon asioita tälle selittäessä. Joku kommentoi siihen rehellisyyden merkityksestä. Ilmeisesti joskus oli kerrottu rokotteen sattuvan vain kuin hyönteisen piston. Sellaisen jälkeen voi olla aika katkeraa mennä seuraavan kerran pistettäväksi. Ilmeisesti hyttysen pisto on jotenkin yleisesti käytetty sillä tiesipä joku tapauksen, jossa pieni pistettävä oli mennyt aivan paniikkiin kuultuaan hyttysten jotenkin liittyvän asiaan. oli ilmeisesti kauhu kaikenlaisia ötököitä kohtaan.

Siispä rehellisesti ja vertauksia käyttämättä. Niin lapselle tulee kertoa asioista. Ja sitten palkitaan. Palkitaan hyvin menneillä kerroilla ja palkitaan vaikka pienestä suusta tulisi hirviömäistä karjuntaa kolmen hoitajan ja vielä lääkintävahtimestarinkin pidellessä hikisin otsin kiinni joka raajasta. Onhan meilläkin vielä kesäinen lisko tallessa. Ja voi kauhea, jos sisarukset erehtyvät siihen koskemaan. On se jonkinlainen voitonmerkki.

Pissapussi. Voi sitä joka joutuu repimään liimapinnat irti lapsesta. Hän ei ole enää koskaan kyseisen lapsen ystävä. Me mies opiskelijat poistimme vähän ihokarvoitusta. Koska pitihän kokeilla.

Raotettiinpa tunnilla vielä vähän lastenosaston arkea. Osastoilla hyvin yleisenä käytäntönä on määrätä niin sanottu rinkihoitaja jokaiselle lapselle. Tämä hoitaja pyrkii tekemään päivän aikana kaikki tarvittavat toimet lapselle ja muutenkin huolehtimaan tästä, jos vanhemmilla ei ole mahdollisuutta viettää aikaa osastolla. Aikaa vievää hommaa. Sen takia lastenosastoilla ilmeisesti on verrattain paljon hoitajia. Hyvin tyypillinen opiskelijan toimi on virtsanäytteen kerääminen. Pieneltä potilaalta siihen tarkoitukseen tarkoitetusta vaipasta. Tällainen erikoisvaippa saa olla lapsen päällä vain tunnin. Sen jälkeen mahdollinen näyte ei ole enää puhdas. Aika todennäköisesti tulevassa harjoittelussa on luvassa paljon pesemistä, vaipattamista, juottamista, kirjan lukemista ja pissaamaan houkuttelemista. Taas koen olevani taidoissa edellä monia parikymppisiä.

Vaikka taitopaja oli pettymys, sai se osaltaan odottamaan entistä suuremmalla jännityksellä marraskuun harjoitteluhakua. Kovasti haluaisin lastenosastolle. Hyvän mainoslauseen mukaisesti paikkoja on vain rajoitetusti. Saa nähdä.

17/02/202117/02/2021

134# Odottamisen vaikea ihanuus

Odota. Odota! Huutomerkillä tai ilman. Kyseessä on joka tapauksessa yleinen pyyntö ja komento. Muutaman kerran suuni on meinannut nousta hymyyn, kun olen pyytänyt tänäkin vuonna asiakkaita olemaan hetken puhumatta verenpaineen mittaamista varten. Silminnähden on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, että pääsee jatkamaan vuolaana virtaamaan pyrkivää juttua. Aina välillä mittauksia joudutaan ottamaan uusiksi. Asiaa on niin paljon ja aikaa on niin vähän.

Odota. Se on myös kovin usein käytetty sana kotona. Pieni haluaa leipää, margariinia leivälle, juustoa leivälle, juustoa leivän vieraan, maitoa lasiin, lisää maitoa lasiin sillä välin, kun isä pyyhkii itse kaadettua lattialta ja niin edelleen. Myös pienillä odottaminen on selvästi vaikeaa. Saatikka vähän isommilla kun puhelin tai pelikonsoli kutsuisi.

Me aikuisethan sen sijaan olemme odottamisen mestareita. Kun puhelin piippaa, on helppo pitää kätensä siitä erossa. Kun mieleen tulee tylsyys, on yksinkertaista olla pakenematta sitä luurin tai netin ääreen. Kun verkkokaupassa on tarjous, on pieni vaiva jättää Creditiä käyttämättä. Vai onko? Odottaminen on yllättävän vaikeaa.

Reilu viikko sitten taukotilassa puhuttiin laskiaispullista. Kuulemma Fazerin olivat parempia kuin paikallisen leipomon toimittamat. Sitten hetki keskusteltiin mantelimassan ja hillon keskinäisestä paremmuudesta. Illemmalla oli mahdotonta olla huomaamatta pullien rivejä kaupan hyllyllä. Yllättäen alkoi tehdä mieli. En kuitenkaan ostanut.

Mietin miksi. Yleensä, jos kaupassa alkaa tehdä mieli, ostan. Ainakin jos mieli on saanut kasvattaa tahtoaan pitkin päivää. Kätevintä on ostaa jotakin pientä tai ainakin kohtuullisen kokoista. Helpointa nimittäin on herkutella kotimatkalla. Silloin pienet eivät kotona ala syyttämään epäreiluudesta ja oman osuutensa puutteesta. He kun joutuvat usein odottamaan viikonloppuun.

Kyllä pullankin olisi voinut nautiskella auton hämäryydessä. Jopa kaksi. Kuitenkin laskiaispullan syöminen ennen laskiaista tuntui jotenkin väärältä. Tajusin olevani sesonki-ihminen. Yksi joulunkin parhaita puolia on tehdä, kokea ja syödä sellaista, mikä on ollut poissa koko vuoden. Meillä kuusi ilmestyy olohuoneeseen paria päivää ennen aattoa. Samalla loihditaan koristeet kaikkialle. Piparit ja tortut loihditaan aatoksi tai aattona. Joulupöydässä on sellaisia mitä on tarjolla pitkin vuotta mutta mitä ei kauppakärryyn sesongin ulkopuolella eksy. Tämänkin vuoden tammikuussa katselin kaihoisasti erästä joulumme juustoista kauppareissulla. Mietin jo, miten hyvältä se taas joulukuussa tuleekaan maistumaan. Kun vain jaksaisi odottaa.

Yllättäen niitä Fazereita ei enää ollut jäljellä. Maistuivat nämäkin.

Nyt laskiaispullat on syöty. Ne katosivat nopeasti kun hämärtyvässä sunnuntai-illassa niiden seuraksi keitettiin kaakaota. Pienet olivat pari päivää odottaneet innokkaasti. Olivat nähneet paketit jääkaapissa. Pienintä piti jo välillä opastaa palauttamaan pakkaukset takaisin. Ei ollut aivan ymmärtänyt milloin syödään. Odota, oli senkin keskustelun viesti. Se oli vaikeaa. Mutta ehkä oppi jotakin odottamisesta ja sen jälkeen koittavasta palkinnosta. Ainakin sai kyllikseen, kun joutui kaiken saatuaan valittamaan jo huonoa oloa. Sitä tuskin muistaa, kun taas hieman kasvaneen vatsalaukun kanssa ensi vuonna odottaa pullaansa. Siis sitä laskiaissellaista. Ja onhan välissä pääsiäinen, vappu, juhannus ja mitä niitä nyt onkaan. Monia juhlia, joihin liittyvät sesonkin omat herkut.

Joskus kuulin, että lapsen täytyy oppia odottamaan kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jossakin siinä vaiheessa on kypsyttävä taju siitä, ettei hän voi olla aina ensimmäinen. Samalla kyky hahmottaa hetken päässä olevaa palkintoa tai täyttymystä kehittyy. Jossakin vaiheessa mieli huomaa, että liukumäkeen pääsee, vaikka tie kulkisikin jonon kautta. Tietenkin mitä isompi asia, sitä hankalampi odottaa tulevaa palkintoa. Se joka ei opi odottamaan ennen kuin sitä häneltä sosiaalisesti muut odottavat, joutuu huonoon asemaan. Etuilijaa ymmärtävät sorsia jo hyvin pienetkin leikkitoverit. Kovin moni ei tykkää siitä joka ottaa lelut kädestä tai puhuu jatkuvasti päälle. Se joka oppii jotenkin odottamaan, ei sulje itseään pois toisten ystävyydestä. Ei ainakaan niin helposti

Nyt laskiaispullien jälkeen kristikunnassa on alkanut paaston aika. Se on tietynlainen odottamisen harjoitus. Odotamme pääsiäistä ja samalla tämän ajan jälkeen koittavaa ylösnousemusta. Käytännössä mielet kääntyvät odottavaan juhlamessuun ja sen jälkeiseen pitopöytään. Sitä odotetaan opettelemalla odottamista. Kieltäytyminen, itsensä hillintä ja edessä olevan palkinnon katseleminen näkyy erilaisista asioista ja syömisistä luopumisena. Pyrkimyksenä on maistaa elämää, joka vaikuttaa ulkoisen tarkkailijan mielestä jopa tylsältä ja mauttomalta. Siinä opetellaan sanomaan itselle: odota, kun jokin mukava houkuttaa. Niin voi oppia sanomaan odota tai jopa ei, silloin kun huokuttelu ei ole mukavaa vaan ainoastaan siltä näyttävää. Opetellaan odottamaan sitä palkintoa, joka on lyhytikäistä nautintoa parempi.

Oppisinpa tänä vuonna samalla edes vähän myös sitä odottamista, joka näkyisi kärsivällisyytenä perheen kanssa eläessä, omia ja toisten virheitä katsellessa ja asioiden mennessä eri tavoin pieleen. Sitä osaamista saattaa joutua odottamaan.

04/06/2020

89# Taas tosi aikuinen olo

Vähän aikaa sitten Helsingin sanomat uutisoi Yalen yliopiston onnellisuuskurssista. Uutisen mukaan kurssi oli täynnä varsin yksinkertaisia huomioita. Sellaisia varmaan onnellisuutta tuottavat asiat ovatkin. Ne on helppo tietää mutta niitä on vaikea noudattaa.

Yksi mainittu periaate tai teesi oli: älä mieti miten saisit lisää rahaa – mieti miten saisit lisää aikaa. Tässä kohtaa huokaisin onnistuneena ja kenties hieman onnellisena. Aikaa on vaikea arvottaa mutta luulen, että tässä suhteessa olen tämän vuoden osalta kuitenkin voitolla. Aikaa on ollut enemmän kuin koskaan ennen lapsiperheen arkea eläessä.

Toinen poimimani teesi oli: älä hanki tavaraa vaan elämyksiä. Tavaraan kuulema aina tottuu ja sen tuottama onnellisuus hälvenee itsestäänselvyytenä pitämisen tullessa tilalle. Tätä alan käyttämään kun lapset haluavat sitä ja tätä. Tämäkin teesi osui hyvin tähän kesään kun rahaa virtaa selvästi vähemmän sisään.

Poikkeuksellisen kevään jälkeen, myös kesän elämyksissä on vähän poikkeuksellisuutta.

Kesä on kuitenkin hyvä mahdollisuus käyttää aikaa ja hankkia elämyksiä. Meillä kesä tarkoittaa paljon ulkoilua ja erilaisia liikuntaharrastuksia. Tänä vuonna kuitenkin repäistiin heti kesän alkuun. Koska kesä on parisuhdekursseja ja erilaisia leirejä täynnä, päätimme mekin laittaa suhteen testiin. Aloimme remontoimaan.

On meillä tietenkin ennenkin remontoitu. Se on tässä kiinteistönomistajan elämässä pakollista. Aikoinaan vähän huvitti kun isä ja veli kantoivat meille häälahjaksi itse tekemänsä lavan päällä melkoista lastia työkaluja. Miten olivatkaan viisaita. Monta kertaa niitä on tarvinnut. Omistusasuja joutuu opettelemaan kaikenlaisia taitoja. Joutuu välillä myös nöyrtymään ja soittamaan ammattilaiselle tietämättä jonkin asian nimeä. Pitkään näissä remonteissa ja opetteluissa on ollut yhteinen nimittäjä. Pakko on hyvä motivaattori. Tämän kesän aloituksessa remontilla on erilainen nimi. Sitä voisi sanoa elintaso-remontiksi.

Vuosien pähkäilyjen jälkeen huomasimme ettemme ole lähiaikoina tulossa rikkaammiksi. Kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat lisää tilaa. Myöskään muutto maaseutukaupungin keskustasta oikealle maaseudulle ei houkuta. Lapsetkin lähestymässä kulkevaa ikää. Ajatuksissa oli liikkunut työhuoneen siirtäminen lasten käyttöön. Kuitenkin se tuomittiin liian pieneksi. Siinä samalla olisi menetetty myös niin hyödyllinen romuhuone. Eli se paikka, johon voi lyödä tavaroita ja lyödä oven perässä kiinni. Päädyimme siis lopulta siirtämään aikuisten vuoteen olohuoneeseen. Elintason putoamisen tunnustaminen tapahtui siinä. Onneksi on vanhemman talon suuri alahuone ja nyt myös yksi huone enemmän lapsille jaettavaksi.

Huoneiden uusjaossa huomasimme tyhjän huoneen seinillä niin paljon elämisen jälkiä, että päätimme tapetoida. Ensimmäistä kertaa koskaan. Taas oli mahdollisuus oppia uusia taitoja. Samalla pääsimme parisuhdekurssille. Vaikka suuri osa työstä tuli tehtyä yksin, oli osa mahdollista vain pareittain. Ensimmäisiä uusia tapettivuotia asetellessa oli vielä vaikea löytää sanoja ajatusten jatkoksi. Kuului huokailua, ärähtelyä ja pitkien katseiden hiljaista poltetta. Tosiaanki ilman sanoja oli mahdotonta kommunikoida, montako milliä pitäisi tapettia mihinkin suuntaan seinällä siirtää. Me raukat kun ostimme isolla kuviolla ja kohdistuksella olevan paperin. Myös eri työn vaiheet ja työkalujen ottaminen paljasti puutteita kommunikoinnissa. Muutaman päivän mitalle venytetty kurssi kuitenkin opetti. Opetti jakamaan töitä, aavistamaan toisen haluja ja ennen kaikkea opetti sanomaan pienenkin mielipiteensä ääneen. Ja lopulta kaikki onnistui ihan tarpeeksi hyvin. Tarkkuuttakin vaativan työn aikana ehdin olla kovin kiitollinen rauhallisesta työparistani. Itselläni meinaa tällaisissa projekteissa pinna kiristyä aikatauluja ja lopputuloksen ulkonäköä miettiessä. On arvokasta kun toimen ei hiilly vieressä ja jaksaa muistuttaa jäljen olevan ihan tarpeeksi hyvää.

Ilman netin apua en olisi saanut tämän ympäriltä osia ehjänä irti. Onneksi ei tarvinnut edetä pitemmälle.

Yhtä sitä vain ei opi. Varsinkin kun työ on lähestymässä valmistumista, venyvät ahneella työajat. Siinä samalla verensokerit, nestetasapainot ja voimat menevät helposti alas. Ei tarvitse opiskella sairaanhoitajaksi aavistaakseen miten siinä käy. Työn valmistumista merkkasi hyvä rähinä lapsille. Tosi aikuinen olo.

12/04/202003/09/2021

76# Kun rairuohokin kuoli

Tänä vuonna edes rairuohot eivät onnistuneet. Vanhasta multapussista meni niin paljon lasten purkkeihin, ettei perinteisen asetelman uuteen versioon jäänyt tarpeeksi. Taimilaatikon pohjalle piti asettaa kartonkinen lakupakkaus ja niin maisemaa sai korotettua edes vähän laitojen yläpuolelle. Siihen askartelimme yhdessä Jerusalemia, Getsemanea ja Golgataa. Rairuohokin istutettiin. Mutta multaa ei vain enää ollut. Ei ollut kuulunut Korona-ajan tärkeisiin ostoksiin. Vanha optimisti oli vakuutellut, että kyllä pussissa multaa on. Siemeniä yritettiin peittää kostealla talouspaperilla ja sitten toivottiin parasta. Muutamien millien multakerros ei jaksanut tarjota alustaa eikä kosteutta. Lasten ruohot kukoistivat. Aikuiset saivat maisemassaan aikaan vain kuolemaa.

Mutta ehkei nyt tarvitse murehtia rairuohoja. Niin moni muukin asia on toisin tänä vuonna. Jo etukäteen tiedettiin, että moni asia olisi toisin. Monia toivottiin ja odotettiin. Tämän piti olla se outo pääsiäinen ja koko hiljainen viikko, kun isä ei ole joka päivä ja ilta töissä. Suunnitelmissa oli matka syöpäparantujan syntymäpäiville ja pääsiäismessu rakkaan ystävän paimentamassa seurakunnassa. Nyt mahdoton yhtälö monella tapaan. Pääsiäiseen valmistautumista on vietetty nettikirkkojen kanssa ja kuolleen asetelman äärellä pidetyissä hartaushetkissä. Tyhjää ja yksinäistä. Olisi ollut edes kaunis ruoho.

Samalla mieli siirtyy monien luokse. Kuinka kauan? Kuinka monta? Kuinka kauan kestää, että lapset näkevät mummuloiden väet ja muut rakkaat? Pääsevät Titi-nallen taloon? Miten pitkään, että voi kirmata hyvällä mielellä naapureiden ja ystävien kanssa pihasta toiseen? Samaan aikaan nykyinen epidemia hiipii lähemmäksi. Tuttuja nimiä mainitaan somen esirukousta pyytävissä viesteissä. Tuttujen tuttuja ja ystävien sukulaisia kätkeytyy uutissivujen kylmiin tilastoihin sairaista ja ehkä pian myös kuolleista. Sairaus ja kuolema kolkuttelee toki jo normaalissa elämässäkin monen iäkkään tai sairaan tuttavan ovella. Elämän epävarmuus ja vaikeudet eivät ole olleet kaikille vieraita. Nyt samoista huolista on tullut kansallinen, globaali ja ennen kaikkea näkyvä asia. Moni on törmännyt ehkä ensi kertaa elämän hallitsemattomuuteen melkein näkymättömän uhkaajan edessä. Uutisten kautta joku saattaa tuijottaa ensi kertaa kuoleman todellisuutta silmiin. Tauti ei ole köyhille eikä vain valmiiksi sairaille. Se ei etsi yksin syrjäytyneitä tai marginaalissa eläviä. Viruksen edessä vallitsee suuri tasa-arvoisuus kaikkien ihmisten kesken. Siksi se on niin kurja vihollinen. Sen vuoksi sitä ei voi unohtaa vaikenemalla.

Eikä nyt olekaan vaiettu. Päinvastoin maailmaa seuraavalle seurattavaa on tuskastumiseen asti. Kun luen uutisia Intian siirtotyöläisten vaelluksesta, katson uutisia New Yorkin joukkohaudoista, etsin vihjeitä Kiinan uudesta tartunta-aallosta, pohdin kolmannen maailman levottomuuksia, ruokatalouden laajaa kriisiä tai maailmanpolitiikan tulevaa uusjakoa tunnen koko ruumissa nykivänä turhautuneen voimattomuuden. Voi kun voisi osallistua tähän taistoon muutenkin kuin sosiaalisella etääntymisellä.

Sillä taistelu tämä on. Kansat kaukana ja lähellä käynnistelevät epidemian vaatimaa sotatalouttaan. Panimot, kauneusyrittäjät ja suksivoiteilijat puskevat linjoiltaan ulos käsidesiä. Eri yrittäjät ovat keksineet suojavarusteiden yksinkertaisia malleja. Suuren ja tehokkaan luokan linjastot nousevat piakkoin kotimaassa jos maailmallakin. Jälleen kerran kansat yllätettiin ilman riittäviä varusteita. Niin käy melkein aina sodassa. Mutta nyt linjastot eivät vastaa kriisiin kranaateilla vaan suojilla. Kuoleman kauppiaiden sijaan markkinat ovat elämän edistäjillä.

Niiden luokse monet pakenevatkin. Tieteen suurten saavutusten suuntaan. Itsekin seuraan niitä suurella kiinnostuksella. Saksalaisia tutkimassa viruksen elämää pinnoilla, toiset kartoittamassa veriryhmien vaikutusta sairauteen tai olemassa olevien lääkkeiden mahdollisuuksia hoidossa. Ympäri maailmaa yhtiöt käyvät kilpajuoksua rokotteen kehittämiseksi. Onnistujalle on odotettavissa kunnian lisäksi suuria taloudellisia voittoja.

Viisaat vakuuttavat, että me selviämme. Niinhän se on. Lopulta löytyy hoito. Tai sitten viimeinenkin kansalainen saa vastustuskyvyn. Toinen kysymys on se, millaiseen maailmaan sen jälkeen ehkä käydään. Ja ketkä käyvät? Ja mikä iskee seuraavaksi? Kevät 2020 tulee olemaan se aika, jolloin moni heräsi näkemään modernin maailman, viisaan ihmisen ja iloisen elämänmenon rajat. Jokainen saattoi kokea sisimmässään pelon: vaikka me selviämme, kerran tulee väistämättömänä se hetki, jolloin minä itse en selviä. Yhtäkkiä maailmassa olikin rajoja, joiden edessä minä olen voimaton. Kuolleet rairuohon siemenet – siinä melkein kuin henkäyksenä muistutus siitä viimeisestä ja varmasta rajasta.

Tänään on pääsiäinen. Kristikunta katsoo tuota rajaa kohti. Kerran oli yksi käyneenä rajan taakse. Hän ei ollut ensimmäinen eikä sen pitänyt olla mitenkään ihmeellistä. Mutta oli kuitenkin. Kristikunta katsoo ja tervehtii voittajana tuota yhtä ainoaa, joka on palannut rajan takaa. Hän on avannut tien, joka ei pääty ruohon alle.

Hyvää pääsiäistä sinulle lukijani. Kristus on ylösnoussut! Totisesti noussut!

Ei kasvanut ruoho. Mutta muuten olen jopa innostunut siitä miten pääsin taas askartelemaan. Vaihtuvissa yksityiskohdissa riitti lapsille tutkittavaa. Samoin pääsiäisaamun pääsiäismunissa.

19/03/202029/03/2020

69# Kuulut kotirintamaan!

– Nyt ei kannata pudota, kävi mielessä kun joka keväiseen tapaan olin leikkaamassa omenapuun ylöspäin alati haluavia oksanalkuja. Etäopetuksen liikuntatunti oli juuri päättynyt. Alakoulu oli lähettänyt päivälle vaatimuksen ulkoilusta. Liikuntaa tuli ehkä ajateltua vähemmän mutta pihaa katseltiin, jäitä hakattiin ja polkupyörä huollettiin. Kävi kotikoululainen pienellä koeajollakin. Sitten siirtyi hiekkalaatikolle sisaruksien touhuja katselemaan. Itse siirryin kasviopin pariin ja hyökkäsin omenapuiden kimppuun. Onneksi on edes pieni piha, ajattelin. Pääministeri väläytti jo mahdollisuutta ulkona liikkumisen rajoittamiseen, jos nykyisiä ohjeita ei noudateta. Pysytään siis kiltisti kaukana toisistamme niin ei huvipyöräilyä kielletä. Nyt on kyse yhteisestä kamppailusta.

Sama ajatus jatkui, kun jalka lipsahti omenapuun rungosta. Parempia otteita hapuillessa mielessä vilahti paitsi harmi edellistä omistajaa kohtaan, joka on päästänyt puun niin isoksi, mutta myös halu olla joutumatta kuormittamaan terveydenhuoltoa puusta putoamisen takia. Ajattelin, että siellä etulinjassa valmistaudutaan kiireisiin aikoihin.

Oikeastaan kielikuva ei ole aivan oikea. Kiireisiin aikoihin valmistautuminen varmasti on. Juuri paikallisessa lehdessä kerrottiin vaikeudesta, kun hoitajia ja lääkäreitä on kotona ihan tavallisen flunssan takia. Varmasti osa olisi muunlaisena aikana töissä. Kuitenkaan terveydenhuolto ei ole varsinaisesti tämän koronakonfliktin etulinja. Siellä kyllä tehdään paljon työtä epidemian leviämisen estämiseksi. Samoin siellä tapahtuvat ne taistelut, kun ihmisiä joutuvat hakeutumaan sairaalahoitoon. Siellä tapahtuvat myös ne kamppailut eloonjäämisestä, joita nyt yritetään vähentää.

Vanhastaan sodissa ja konflikteissa taistelut tapahtuvat rintamalla. Sitten on kotiseutu eli niin sanottu kotirintama. Kotirintama nimi välittää viestin siitä, että kotiseutu ei ole irrallinen muusta kamppailusta. Kamppailu on ollut mahdollista hävitä kotirintaman tuesta huolimatta. Kuitenkin ilman kotirintaman tukea, mitään kamppailua on lähes mahdotonta voittaa etulinjassa. Kotirintama on kautta aikojen ollut välttämätön taistelutahdon ylläpitäjä. Kotirintamalla on myös tuotettu tavaraa ja varusteita. Suomessa sotien aikana oli tapana järjestää kaikenlaisia keräyksiä sotilaiden ja sotatalouden tarpeisiin. Yleisenä sääntönä on ollut, että mitä enemmän kotirintamalta saadaan lähetettyä tavaraa taistelukentille, sitä parempi.

Taistelussa Koronaa vastaan tilanne on oikeastaan juuri toisinpäin. Ensinnäkään tämä taistelu ei ole luonteeltaan talvisota. Taistelua ei käydä siellä jossakin. Sitä ei käydä sotilaiden eikä pelkästään terveydenhuollon henkilöstön voimin. Kotirintama ei vain odota, kerää tavaraa ja kirjoita kirjeitä. Kamppailu epidemiaa vastaan muistuttaa enemmän Vietnamin sotaa, Afganistania, Irakia tai mitä tahansa epäsymmetrisen taistelun kenttää. Etulinjaa ei ole. Vihollista ei näe vaan se on kaikkialla. Kotirintama ei ole valtameren takana eikä taistelu siellä jossakin. Epidemiaa vastaan jokainen taistelee ikään kuin etulinjassa. ”Kotirintama taistelee!”, olisi vanhan ajan moraalijulisteissa sanottu.

Jos pidetään kiinni tuosta vanhasta jaosta etu- ja kotirintamaan, on kotirintaman tehtävänä nyt toimittaa mahdollisimman vähän rintamalle. Monissa maissa on vedottu kansalaisiin, ettei esimerkiksi hengityssuojaimia ostettaisi yksityiseen käyttöön vaan ne varattaisiin terveydenhuollon käyttöön. Kuitenkin tällainen materiaalinen tuki on toissijaista. Siinä vaiheessa, kun terveydenhuollon varastot tyhjenevät ja hoitokapasiteetti loppuu, on aivan sama mitä kansalainen suojainten yms. kanssa tekee. Kotirintaman tehtävä on toimittaa mahdollisimman vähän potilaita sairaalahoitoon. Silloin tulee vähemmän taistelua tehohoidossa, vähemmän riskiä kapasiteetin ylitykselle ja vähemmän vältettävissä olevia kuolemia. Ainoa tapa tähän on vähentää tartuntoja. Eli vähentää kontakteja kuten nyt on painavasti pyydetty ja kehotettu.

Tällainen taistelu on tylsä. Ei voi kääriä hihoja, ei tarttua asiaan ja kurmottaa vihollista. Ei niin että se näkyisi. Voitto tässä taistelussa on niinkin tylsä, ettei sitä oikeastaan näe. Voitto näkyy siinä, ettei kriisiä terveydenhuollossa tule. Voitto on sekin, jos sitä ei nähdä pahana. Täydellinen voitto on se, jos kuukauden päästä kaikki saamme sanoa: ”Ihan turhaan tämä kaikki tehtiin. Ei mitään kriisiä tullut.” Juuri silloin tämä kaikki olisi onnistunut yli odotusten.

Nyt siis hitaasti ja rauhallisesti. Epidemia vihollisena vaatii aikaa. Tulosta ei nähdä huomenna vaan vasta pidemmän ajan kuluttua. Kurmotetaan vihollista pesemällä käsiä, käyttämällä käsidesiä, välttämällä turhaa liikkumista ja mikä vaikeinta, pysymällä kaukana.

Havahduin ajatuksista, kun hiekkalaatikolta saapuva leikki-ikäisemme kyseli jälleen lähistöllä asuvan ainoan ja parhaan kaverinsa perään:

”Tuleeko Saara-siili* (nimi muutettu) tänään meille?” ”Ei, ei voi tulla.” ”Tuleeko huomenna?” ”Ei, ei voi tulla huomennakaan.” ”Tuleeko joskus?” ”Tulee, tulee joskus.” ”Milloin!!” ”Huokaus”

Koville tulee tämä taistelu ottamaan.

15/03/202022/03/2020

67# Vieraana koronasiivessä

S: Varjele meitä, laupias Herra Jumala. L: perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista…

Olin varautunut johtamaan paaston ajan vakiintuneeseen tapaan tämän vanhan kirkkorukouksen sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kieltämättä nämä säkeet nousivat mieleen, kun jumalanpalveluksen sijaan lähestyinkin koronasiiven ovikelloa. Taskussa kulkivat mukana Kela-kortti ja pari yksittäispakattua alkoholilappua lääkelaatikosta. Sylissä tuli mukana tulikuuma leikki-ikäinen. Mielessä ehti vilahtaa ajatus muista ovikelloa painaneista sormista. Päässä jyskytti valvottu yö. Muutaman minuutin odottelun jälkeen oven tuli avaamaan maskiin ja hansikkaisiin pukeutunut hoitaja. – ”Tästä sitten reilusti käsidesiä ja maskit molemmille.” Olimme tulleet Koronasiipeen.

Koronasiipi on ehkä vähän ylimitoitettu ilmaus. Kuitenkin vahvistui jo yöllä hankittu mielikuva terveydenhuollon siirtymisestä poikkeustilaan. Olin ollut sopivasti loppuviikon vapailla koulusta. Siinä ajassa jokin tauti ehti kaataa pienen petiinsä. Sairaanhoidon ohessa yritin myös valmistautua tuuraamaan sunnuntaina omaa sijaistani. Lopulta sain sunnuntaiaamuna soittaa sijaisen tuuraamaan itseäni.

Hieman epävarmoin ajatuksin lähestyin muutenkin pyhäpäivän tehtäviä. Poikkeuksellisen Korona-tilanteenkin unohtaen tuntui arveluttavalta ajatus lähteä ihmisten ilmoille kuumetautisesta kodista. Ehkä hyvän käytännön mukaan olisi kättelemättä, hajuraolla ja omien käsien tarkkailulla kaikki onnistunut. Kuitenkin sunnuntain vastaisena yönä pääsin tästä sisäisestä kamppailusta. Pikku ihminen alkoi jo alkuyöstä haroa korvaansa ja itkeä sattumistaan. Lääkkeillä pahin terä aina helpotti mutta yllättävän pian kipu alkoi taas herätellä unen läpi. Tunti kuin koko yö olisi mennyt 10-15 minuutin unen ja kivun sykleissä. Vasta aamukuudelta väsymyksen ja lääkkeiden yhteisvaikutus tuuditti rauhalliseen uneen. Silloin zombivaiheeseen päässyt isä alkoi toimeen.

Yön aikana selvitellessäni olin ehtinyt huomata, että juuri perjantaina terveydenhuolto oli asetettu poikkeustilaan. Neuvolat kiinni. Ainoastaan pienet vauvat ja raskaana olevat hoidetaan. Poliklinikat kiinni. Vain kiireelliset tapaukset hoidetaan. Terveysasemat suljettu. Häivähdyksen verran koin sympatiaa niitä kohtaan, jotka elävät arjessa ilman länsimaisia terveyspalveluita. Potilaan herättyä levollisilta aamu-uniltaan uuteen itkuun, otin aamulämmön ja nappasin puhelin kouraan.

Selvästi oli varauduttu sekä resurssien kohdentamiseen, että tartuntojen leviämisen estämiseen. Kuitenkin lastenpäivystys näytti olevan toiminnassa. Samalla se toimi varta vasten perustetun Korona-numeron yöllisenä varayhteytenä pienien potilaiden osalta. Siitäköhän syystä tällä kertaa sinne sai jonottaa? Meidän harvoissa tarpeissamme juuri tuo numero on vastannut hyvin nopeasti. Onnistuin saamaan ajan juuri jumalanpalveluksen alkamisaikaan. Olin jo parin tuntia aiemmin keskeyttänyt sijaiseni rennon vapaapäivän aamun ja ilmoittanut tilanteesta. Olimme toki mahdollisuudesta aiemminkin puhuneet. Otti asian ymmärtävästi. Perheellinen mies. Olivat kuitenkin menossa jumalanpalvelukseen. Lähetin kaikki kirjoittamani ja kiitin ymmärryksestä.

Lääkärinajan lisäksi sain päivystysnumerosta muutamat ohjeet. Sisäänkäynti olikin kuulemma eri kuin tavallisesti. Ovi olisi lukossa. Sisään piti saapua ovikelloa painaen. Käsidesiä piti varautua käyttämään ihan huolella. – ”Ei mitään syytä paniikkiin mutta kuitenkin.” Juuri tällaisista lauseista voi kai päätellä, että joku voisi vähän panikoitua. Melkein tokaisin, että olen luterilainen pastori ja sairaanhoitajaopiskelija. Sillä yhdistelmällä on vaikea panikoitua tällaisissa asioissa. Tyydyin kuitenkin vain kiittämään. Varmasti joku toinen jonotti samaan numeroon.

Mitä odotin ovikellon takaa? Tuntematon uhka elokuvan kaltaista kaaosta? Hoitopaikkaa, jossa sairaat yskivät toistensa päälle? Telttaa, jossa paareja asetellaan pitkin lattioita sänkyjen loppuessa? No en oikeastaan. Maalaiskaupungissa kaikkialla on hiljaista. Eikä tämä ollut edes se virallinen Koronasiipi. Sellainen löytyi vielä toisen sisäänkäynnin luota. Ei näkynyt jonoa sielläkään. Tämä oli minikoronasiipi. Varmuuden vuoksi myös lastenpäivystys oli jaettu kahtia. Tälle ovelle saapuivat kaikki, joilla on infektio-oireita. Vara ei venettä kaada, sanoo vanha kansa. Varhain sunnuntaiaamuna olimme ainoat koko siivessä. Kaikesta näkyi järjestelyjen uutuus. Ovikello oli teipattu kiinni oveen, eikä sen ääni kuulemma oikein kuulu kansliaan. Tarkoitus on kuulemma siirtää kansliaa pian lähemmäksi. Kaappeja oli teippailtu kiinni ja tarpeelliset välineet oli sijoiteltu pöydille. Vähän selitellen annettiin ohjeita. Vakuutin ymmärtäväni hyvin syyn järjestelyihin.

Käsidesiä käytettiin ja maskeja soviteltiin. Hoitaja ja myöhemmin lääkäri puhuivat kaiken aikaa myös maskiensa takaa. Kaikki tapahtui rauhassa ja lämpimässä hengessä. Vain pienet yksityiskohdat erottivat käynnin arkisesta lääkärireissusta. Päivystyspakkauksena saadun tuhdimman kipulääkkeen kaveriksi löytyi täsmälleen pienen potilaan toivomaa väriä oleva pillimehu. Yllättävän vaikea juottaa aseptisesti. Mutta eri pakkauksia avatessa oppii näköjään avaamaan myös pillimehun imupilliin koskematta. Diagnoosit tehtiin ja reseptit kirjoitettiin. Ohi mennen kysyttiin mahdollisista ulkomaan matkoista. Olisiko erilainen vastaus saanut aikaan erilaisia toimia? Se jäi nyt selvittämättä. Pois lähtiessä maskit hyvästeltiin roskikseen ja isän käsien avulla pienet kädet siveltiin desinfiointiaineella. Eteisessä tuli vastaan seuraava potilas ja uusi hoitaja.

Kamppailu nykyistä virusta vastaan tuskin on vielä saavuttanut huippuaan. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuitenkin tarkastuskäynti terveydenhuoltomme etulinjassa synnytti sisälläni kiitollisia tunteita. Samaan aikaan kun monia pyydetään jäämään kotiin, toimii terveydenhuolto näin suppean katsauksen perusteella suomalaisen rauhallisesti ja perusteellisesti. Resursseja kohdennetaan ja toimintaa tehostetaan. Samaan aikaan terveydenhoitoalan työntekijät eivät voi jäädä etätöihin. Heitä kutsutaan etulinjaan. Heiltä saatetaan kysyä lähiaikoina poikkeuksellista venymistä ja taitoa. Me pikkupotilaan kanssa yritämme tehdä osamme. Otamme lääkkeet ohjeen mukaan ja yritämme pysyä poissa päivystyksestä tulevat viikot. Miten sinä voisit helpottaa terveydenhuollon taakkaa? Miten voisit hidastaa viruksen leviämistä? Ketä voisit kiittää? Kun kotirintama kestää, on etulinjassakin helpompi olla.

04/03/202011/04/2020

63# Onni on joskus illuusio

Illuusio. Se on se voima jota taikuritkin käyttävät. Tempuntekijät eli silmänkääntäjät käyttävät nopeutta ja hämäystä. Illuusio voi olla myös hidas. Illuusiossa havaintokykymme hämääntyy ja useat erilaiset aistiärsykkeet vääristävät kokonaisuuden. Värit eivät näy oikein, pituudet näyttävät todellisuudesta poikkeavilta, kuviot vaikuttavat liikkuvilta, vaikka eivät ole. Näitä kuvahämäyksiä netti on täynnä. Illuusio on jotakin, mikä ei ole totta. Menneellä talvilomalla havahduin tällaiseen illuusioon.

Tänä vuonna talviloma meidän suunnallamme osui läntisen kirkon paastokauden alkuun. Laskiaistiistain jälkeen alkoi neljänkymmenen päivän mittainen paasto kohti pääsiäisen juhlaa. Läntisessä maanpiirissä uskonnolliset asiat yleensä nähdäänhenkilökohtaisena henkisenä tilana, joka on kokonaan irrallaan arkisesta ruumiillisesta elämästä. Kuitenkin meillä vanhassa kirkollisuudessa halutaan uskoa, että paasto kuuluu myös ruumiille. Paaston aikana kristityt kutsutaan tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle ja jumalanpalveluksiin osallistumiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla. Vanhastaan olen itse kieltäytynyt pääsiäispaaston aikana kokonaan alkoholista ja makeista herkuista (tällainen pullahiiri kun olen). Tänä vuonna edelle mainituista syistä olen ottanut myös käyttöön kännykkäparkin ihan itseäni varten. Kristillisen paaston yhtenä ajatuksena on etsiä elämästään sellaisia asioita ja rutiineja, joita voisi jatkaa myös muussa vuoden kierrossa. Näin talviloman ja paastonajan yhdistetyissä tunnelmissa kehitin itselleni muutaman talvilomateesin koko elämää muistuttelemaan.

Tiedon puute ei ole häpeä. Tiedonjanottomuus on.

Kun on ollut monta vuotta asiantuntijatehtävissä, on entistä vaikeampaa tunnustaa tietämättömyyttään. Kun on kasvanut olemaan töissään se, jolta kysytään, on vaikea sanoa: minä en tiedä – auta. Tätä olen koittanut kovasti viime aikoina opetella. Lomalla astuin pelottavan kynnyksen yli tielläni viisauteen.

Meidän perheessämme ei olla kovia hiihtäjiä. Tietenkin asumme myös alueella, missä hiihtokelit eivät ole joka talvi otolliset. Lasten kasvaessa on sukset kuitenkin pitänyt kaivaa esiin ja lähteä aina joskus ladulle seuraksi ja hinaajaksi. Tämä yleensä onnistuu huoletta edellisen talven voiteilla. Muutenkaan en ole innokas tai taitava voitelemaan suksia. Nuoruudessa hiihdin aina luistelutyylillä ja riittävän luiston lisääminen silloin tällöin oli helppoa. Nyt kun tahti ja kunto kutsuu perinteiselle, asiat ovat paljon vaikeammat. Vielä kun rakas vaimoni palasi hyvin nopeasti hiihtolenkiltään tökkimistä valitellen, otin voitelupurkista kiinni. Kävin yhteisen lomamökin sisällä kyselemässä sukulaisilta vanhan voiteen poistamisen ja päivän kelin vaatimia saloja ja kävin työhön. Työ ei ollut kovin monimutkaista mutta tietämättömyyden näyttäminen oli. Tietämättömyyden näyttäminen omille läheisille on ainakin itselleni vielä vaikeampaa kuin muiden ihmisten keskellä. Eikä sekään ole helppoa. Pääsin taas vähän eteenpäin elämän koulussa.

Vastuu on hyvä. Vapaus on mukava.

Ihminen antaa itsestään paljon, kun pääsee sopivan vastuulliseen tehtävään. Vastuu motivoi ja saa tuntemaan elämän merkityksellisenä. Vastuu elämässä, kotona ja perheessä voi kaivaa esiin ennen näkemätöntä mielihyvää ja onnistumisen kokemusta. Kuitenkin myös vapaus on mukavaa. Sitä loma on. Ei arkisia asioita silmien edessä. Ei tuttuja rutiineja pyörimässä kaikkialla. On iloista vapauttaa pienet lumikasojen keskelle ja rynnätä lapion kanssa mukaan kaivamaan. Vapaus (ja mökistä löytyvät lastenvahdit) antavat aikaa tehdä asioita. Silloin myös mieleen syntyy aikaa ja tyhjyyttä. Se on hyvä ja tarpeen. Mielen tyhjyydessä syntyy ajatuksia tai ihan rentouttavaa ajattelemattomuutta. Silloin mieli virtaa vapaana eikä tartu liikaa mihinkään. Tällainen antaa voimaa vastuun hetkiä varten.

Laatuaika on paljon aikaa

Lomalla voi olla irti arjen rutiineista. Erityisesti jos on lähtenyt pois kotoa ja kaikkien odottavien askareiden äärestä. Vielä helpottaa sekin, jos lomakohteessa on sukulaisia joiden kanssa voi jakaa välttämättömiä taloustöitä ja kauppareissuja. Silloin on aikaa laatuajalle. Laatuaika ei mielestäni ole tehokas hetki jotakin lasten toivomaa tekemistä. Ei jotain erityistä ja kallista. Ei ainakaan, jos tuon laatuajan puitteissa vanhempi salaa yrittää selailla kännykkää tai on lukittunut muihin mietteisiin. Mikään tekeminen, kun ei korvaa vanhempaa, jonka kanssa tehdä. Siksi laatuaika voi olla jotain hyvin tavallista tai vähäpätöisen näköistä. Tärkeitä on se, että tekijä on paikalla muutenkin kuin ruumiillisesti. Laatuaikaan kuuluvat ystävällinen katse, joka kysyy ja kertoo: mitä kuuluu, olet tärkeä. Laatuaikaan kuuluu ääni, joka ei ole kärsimätön miettiessään mitä kaikkea muuta haluttaisi tai pitäisi tehdä. Laatuaikaan kuuluu ruumiin joka antautuu painiin, haliin tai lumisotaan. Päivä tai viikko runsasta läsnäoloa ei kuitenkaan korvaa sitä, jos muun vuoden on etäinen ja poissa. Laatuaika voi olla mitä vain. Kunhan silloin kaikki ovat. Laatuaikaa voi ja kannattaa yrittää synnyttää myös arjen keskelle. Siihen kuuluu puhelimen käytön kontrollointi, läsnäolo ja hetkeen keskittyminen. Laatuajan oppiminen voi opettaa miten laadukasta se aika onkaan koska seura tekee sen sellaiseksi.

Elämässä pitää uskaltaa.

Lomalla pääsimme paikkaan, joka oli joidenkin lastemme unelma – rinteeseen. Eivät pitkään jaksaneet verrytellä vuodenkaan tauon jälkeen taitojaan alkeisrinteessä. Sinisiin mäkiin oli päästävä. Verrattain vähän laskeneiden lasten jälkiä katsellessa me vanhemmat jouduimme hieman huokailemaan. Vähän totuteltuaan eivät paljoa jarrutelleet tai kaarrelleet. Eivät kyllä myöskään kaatuilleet ja törmäilleet. Menoa katsoessa tuli halu seuraavan hissinousun aikana varoitella ja pyytää hiljentämään. Monia pelkoja kaatumisista ja kolareista nousi mieleen. Kuitenkin nousi mieleen myös ajatus moisen järjettömyydestä. Kun itse on rinteeseen raahannut ja neuvojen jälkeen isompiin päästänyt, täytyy varmaan uskaltaa antaa mennä. Kauhukuvat ja pelot täytyi ankkurihississä koittaa nielaista ja antaa mennä. Joskus tätä joutuu vielä tekemään uudestaan. Vielä monta kertaa joutuu uskaltaa päästää nämä menemään ja luottaa.

Onni on joskus illuusio.

Laskupäivän jälkeen muu perhe laskeskeli päärinteiden alle palauttamaan välineitään. Itse liu’uin eri rinteen alle hakemaan autoa. Pitkän päivän jälkeen koin suuria onnen hetkiä vetäessäni monoja pois jalasta. Samalla tulin kuitenkin ajatelleeksi illuusiota. Sillä hetkellä oli mahdotonta tietää, josko joku toiseen suuntaan lähteneistä olisi ehtinyt törmätä puuhun tai jotain sellaista. Monta kertaa olen tällaisesta illuusiosta kuullut. Että joku luulee kaiken olevan hyvin tai ihan tavallisesti. Ovikello, lääkärin sana tai puhelimen ääni sitten aina joskus jonkun kohdalla kertoo, että kyse olikin vain illuusiosta. Kaikki ei ollutkaan enää hyvin. Ei ollut ollut hyvin enää vähän aikaa. Tieto ei vain ollut siirtynyt. Tätä mietin talvikenkiä jalkaan vetäessä ja niiden löysyydestä nauttiessa. Illuusio. Olenhan joskus itsekin ollut kutsuttuna paikalle, kun illuusiot onnesta ovat särkyneet. Mistä sitä koskaan tietä. Joskus joudun toteamaan onnen olleen jossakin kohtaa vain illuusio.

Illuusion ja sen särkymisenkin uhalla täytyy koittaa elää. Tai ehkä juuri sen takia. On tärkeää elää kuin viimeistä päivää, silloinkin kun se ei kenellekään sitä vielä ole. Joskus puhelin soi tai ovelle kolkutetaan. Silloin voi kestää paremmin, jos elää sitä ennen viisaasti ja opettaa samaa elämää niille, joita lähellään on.

Vielä sain noutaa autoon kaikki, joita etsinkin. Onneksi. Yhdessä yritämme opetella tuijottamaan elämän kaikkia puolia silmiin, ettemme joutuisi liikaa illuusioiden vangeiksi.

26/02/202022/03/2020

61# Murse in action – osa 3

Sudenhetki. Öisin kolmen ja viiden välillä koittaa vuorokauden mystinen aika. Vanhastaan ajateltiin vartioiden silloin torkahtavan helpoiten nuotion tai vaikkapa lammaslauman äärelle. Tässä kohtaa susi sitten pääsi tavallista useammin hyökkäämään ja tekemään tuhojaan. Sudenhetkellä jouduttiin samasta syystä pelkäämään vihollisen tai ryöväreiden hyökkäyksiä. Kesäisin tähän aikaan on myös yön kylmin hetki ennen uuden aamun koittoa.

Tähän aikaan unen vaiheissa kulkee tietty sykli. Siksi huolien ahdistama huomaa usein heräävänsä sudenhetkellä. Samoin väitetään kuoleman koittavan usein tämän aikaikkunan sisällä. Joskus on ajateltu, että tässä kohtaa ihminen alkaa valmistautua uuteen päivään ja se joka ei jaksa, päättää päivänsä tähän alkuun. Moni tähän aikaan heräävä saattaa kokea kylmyyttä koska elintoiminnot ovat hidastuneet syvän unen aikana. Tämä lienee lähempänä todellista syytä monissa kuolemantapauksissa.

Sudenhetken aikana herääminen on melko pökkeröistä. Näin oli taas pari yötä sitten. Olin juuri saanut unissani seikkailtua edellisen päivän elokuvan inspiroimat taistelukohtaukset ja seikkailtua Afrikan lämmössä leijonia pelottelemassa. Viimeinen uni kuitenkin keskeytyi tuttuihin yökkäyksiin. Unen rajalta ihmettelin, miksi joku yökkii. Muistin unen kalvon läpi, ettei kukaan lapsi ole ollut nuhassa tai yskässä. Joskus kun kovan yskän lomassa saattavat yökätä vähän limaa liikkeelle.

Mutta ei ollut limaa. Ei vaatinut yskää eikä nuhaa. Joku oksentaa! Silmät aukenivat ja melkein kasvoissani kiinni oli pieni suu pukkaamassa tavaraa ulos. Myöhemmin selvisi, että oli pissakäynnin jälkeen tullut valittelemaan mahaansa ja päässyt aikuisten sängyn keskipaikalle. Pukkasin itseäni ylös. Rekisteröin kehoituksen viedä lapsi pois ennen kuin seuraava lasti tulee. Arvoin hetken tilannetta. Unen rajalla mietin, joko tämä erä oli loppu. Mielessä vilahti vaihtoehtoina sängyn viereinen matto lojuvine leluineen ja sänky, jossa on vauvavuosien jäljiltä vielä koko sängyn peittävä patjan suojus. Ennen kuin ajatus ehti muotoutua, uusi lasti tulikin jo. Sen jälkeen päätin ehtiä kylpyhuoneeseen.

Tässä kohtaa suden hetki kohtasi toisen voiman. Aseptisen omatunnon. Tästä taidosta on meille puhuttu kerta toisensa jälkeen. Se tarkoittaa paitsi tajua omista käsistä, myös rehellisyyttä niiden suhteen. Sairaalan olosuhteissa kädet ovat aina mahdollinen infektion levittäjä. Nyt Korona viruksesta uutisoidessa on taas muistutettu kansaa käsien pesemisen tärkeydestä. Tuleville sairaanhoitajille tätä jopa koulutetaan. Jos olet ollut hoidettavana, olet saattanut huomata sairaanhoitajien lyhyet hihat. Pitkät hihat ovat lääkäreiden ylellisyyttä, eikä niitä infektioiden näkökulmasta hyvällä tulekaan katsoa. Siksi jokainen lääkärikin kyllä riisuu takkinsa ennen toimenpiteeseen ryhtymistä. Pitkät hihat kun olisivat helposti kontaktissa potilaaseen ja sitten seuraavaan.

Sairaanhoitajan tulee valvoa itse käsiään. Harvoin kukaan toinen sitä tekee. Sairaanhoitajan pitää osata avata ja ottaa käyttöön välineitä pitäen ne puhtaina. Tässä kysytään tarkkuutta ja rohkeutta. Rohkeudesta en tiedä, mutta tässä asiassa olen huomannut olevani tarkka.

Ja niin suden hetki kohtasi aseptisen omatunnon. Kun pienen vatsan pöpöt olivat päässeet öiseen lamppujen valoon, oli mieli täynnä varoituksia mihin koskea ja mihin ei, mihin koskettuaan koski seuraavaksi ja niin edelleen. Lyhyessä ajassa sotkua oli siivottu. Pieni potilas oli pesty, vaatteet poistettu, lattia kuurattu ja sänky käyty läpi. Aikaa ei mennyt paljoa mutta vettä ja saippuaa kyllä. Seuraavan viikon pakollisia läsnäoloja miettiessäni, kaipasin kovasti hansikkaita hoitotyön luokkien alkoholipulloja. Tosin paljon on myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi on jo sylissä. Rohkeasti tuo raukka odotti kylpytakissa, kunnes olohuoneeseen oli pedattu sairaspeti, jossa jatkaa yötä isän kanssa. Tätä kasatessa löytyi puutteita sängyn ensimmäisestä tarkastuksesta. Vielä meni tyynyä ja tyynyliinaa pyykkiin. Taas paloi vettä ja saippuaa. Löytyipä vielä kaapista näiden kiireettömimpien toimenpiteiden jälkeen pieni pullo käsidesiäkin. Yö sai kuin saikin pienen säväyksen viinan tuoksua.

Lopulta kaikki oli valmista ja pieni potilas päästiin siirtämään uuteen sänkyyn. Tässä kohtaa kaikki petti. Pikku potilasta halatessa ja syliin ottaessa isän ymmärrys näytti puutteensa. Huonosti puhdistettu pieni tukka iski oksennuksen tuoksuisen, kostean, massansa suoraan syliin nostajan kasvoille. Ei tällä miehen tukalla koskaan muista, miten vaikeaa isompien tukkien peseminen voi olla. Muistin olla koskematta käsillä kasvoja, muistin avata ovia kyynärpäällä, pestä saippualla, käyttää tiettyjä pyyhkeitä, pyyhkiä pintoja ja melkein kaiken. Ja lopuksi onnistuin saamaan kaiken kasvoilla. Oppia ikä kaikki. Näin sudenhetki iskee. Onneksi nämä oksennukset taisivat johtua lähinnä edellisen illan synttäriherkuista. Ensimmäisten jälkeen ei tullut toista erää ja seuraavana aamuna kotiin jäänyt lapsi oli vähintäänkin energinen. Selvittiin oksennusyön kauhuista ja tarttumisen peloista vähällä.

Seuraavana aamuna sulauduin hyvin ystävänpäiväbileistä väsyneiden luokkalaisten joukkoon.

03/01/202015/01/2020

45# Turvallisuutta kiitos!

Meidän perheemme autoilee paljon. Mieli ei aina tekisi mutta pakko. Eräällä viime vuoden ajomatkallamme takapenkiltä kuului outo tällainen outo ääni. Saman tien sieltä kuului ilmoitus nukkuma-asentoon menosta. Yksi matkustaja näytti liikahtaneen erilaiseen kallistukseen. Paljoa enempää ei pimeällä tiellä ja pimeässä autossa saanut selville. Kesken ajon asia kuitattiin istuimen unohdettuna kallistusominaisuutena. Emme sellaisen olemassaoloa aivan muistaneet mutta kuka näistä laitteista vipuineen aina kärryillä pysyisi. Kai se on kätevää, että tuolin niinkin voi asettaa ja ilmeisesti tämä oikea vipu oli nyt lapsen käteen löytynyt. Näin ajattelimme. Vähän ajan päästä istuja alkoi protestoida asentoaan. Ei tainnut ollut kaikkein mieluisin kallistus. Kuitenkaan ei moisen takia ihan heti pysähdytty. Pimeän maantien laita ei houkuttanut ja luonnollinen tauko odotti vähän matkan päässä. Vartin kuluttua pysähdyttiin tankkaamaan ja istuin päätettiin samalla nostaa pystyasentoon. Kyllähän jokainen kyllästyy, jos ei näe niitä pimeitä maisemia ajon aikana. Ovi auki, valot päälle ja istuin kunnon tarkasteluun. Epämiellyttävä totuus. Ei istuimessa ollut kallistusominaisuutta. Siinä se heilui kovin helposti tutkittaessa. Koko komeus lapsineen oli irti jalustastaan. Viisitoista minuuttia kuskin takana oli kulkenut lapsi+istuinosa ilman kiinnittymistä minnekään auton rakenteissa. Insinööri oli suunnitellessaan unohtanut, että kasvaessaan lapsen jalat eivät enää sojota suoraan eteenpäin istuimen laidalta, vaan putoavat roikkumaan alaspäin. Kaksi lukitusvipua oli asennettu sinne, mistä pienet kengät menivät ohi. Molemmat vivut olivat niin päin, että alas painuvat jalat voivat ne aukaista. Muutama värikäs sana siinä vaihdettiin etupenkkiläisten kesken. Äkkijarrutus tuossa tilanteessa olisi ollut ilkeä kokemus. Ei sitä oikein uskaltanut niin pitkälle ajatella. Matka jatkui. Ja korvat olivat aika voimakkaasti höröllä taaksepäin. Seuraava naksaus olisi aiheuttanut nopeita toimenpiteitä. Onneksi syyllisen jalat eivät innostuneet vipusilla leikkimään. Ei varmaan ihan ollut hoksannut, että asennon muutos oli itsensä aiheuttama. Voisitteko insinöörit kiitos testata näitä elävillä lapsilla? Olisikohan lukitusvipuja mahdollista asentaa toimimaan toiseen suuntaan? Jotain tällaista me jälkiviisaat siinä pähkäilimme.

Vanha kansa sanoo, ettei vanhinko tule kello kaulassa. Karjataloudesta irtautuneena me olemme opettaneet lapsillemme, että vahinko voi tulla, vaikka kuinka on tarkkana ja varoo. No eihän se ihan näinkään mene. Vahinko voi kyllä tulla vaikka, kuinka sitä yrittää välttää mutta kyllä todennäköisyys varomalla vähenee. Lasten meiningeissä vaan usein vakuutellaan varovaisuutta ja samalla kello soi koko ajan kovenevalla äänellä. Ainakin vanhempien mielestä.

Luulen, että jokainen on katsellut joskus sitä tilannetta, joka pian kehittyi vahingoksi. Typerät ideat, keskittymisen puute, yliluottavaiset taidot, kiire tai huonot työvälineet nostavat kaikki vahingon mahdollisuutta. Joskus se on suoranainen välinpitämättömyys, joka kaiken saa aikaan. Tarvitseeko ihmetellä, miksi humalainen juhlija voisi saada pimeässä vajassa kirveen jalkaansa, vaikka piti ihan äkkiä käydä lisää puita. Näin on ainakin jollekin voinut käydä. Ja silloin se ei kyllä ole ollut täysin muiden syy. Netin ihmeellinen maailma on täynnä näitä tee se itse henkilöitä ja muita älypäitä. Osa on päätynyt jopa videolle. Vahinkoja voi ehkäistä ennakolta. Mutta ei välttämättä estää.

Syyskauden viimeinen koe liittyi juuri näihin aiheisiin. Päättelimme kurssin potilasturvallisuudesta. syysloman jälkeinen aika tutkittiin vahinkojen kartoitusta, ennaltaehkäisyä, raportointia ja kaikkea niihin liittyvää. Välillä tutkittiin laajoja strategiapapereita hoitotyön turvallisuuden parantamiseksi. Niissä tuli esiin myös laajemman tason resursoinnin ja kartoituksen tarve. Rahallakin voidaan tehdä turvallisuutta. Ainakin käyttämällä sitä. Välillä taasen opeteltiin potilaan henkilöllisyyden selvittämistä. Emme halua olla niitä, jotka vievät väärän potilaan leikkaussaliin. Huolellisuus, ohjeiden noudattaminen ja hyvä rutiini nousivat esiin. Jälleen turvallisuuteen liittyen puhuimme hoitajan etiikasta ja siitä, miten asiat tulee hoitaa oikein silloinkin, kun kukaan muu ei huomaa.

Näihin liittyen opiskelimme tietoturvaa sekä tietokoneen, potilaan kuin omaisenkin äärellä. Emme halua olla niitäkään, joiden kautta henkilökohtaiset tiedot valuvat ulkopuolisten tietoon. Erään tunnin keskusten aiheena oli toiminta tilanteessa, jossa tuntematon henkilö tulee osastolle kyselemään potilaan tilaa. Samoin kävimme läpi toimintaa vastaavassa tilanteessa puhelimen äärellä. Tämän kaltaisia kysymyksiä löytyi myös kokeesta. Verkon puolella suoritimme lyhyen kokonaisuuden laiteturvallisuudesta. Sairaalat ja terveyskeskukset kun ovat täynnä laitteita, joiden viat tai väärä käyttö aiheuttavat vaaraa.

Kaiken kaikkiaan turvallisuus on valtavan suuri ketju. Se ei ole vain tekoja ja taitoja. Tarvitaan paljon asennetta ja rohkeutta toimia oikein. Tarvitaan paljon rohkeutta puuttua siihen, mikä ei näytä menevän oikein tai hyvällä tavalla. Tällaisessa ilmoituskulttuurissa mennään kuulemma hoitoalalla koko ajan eteenpäin. Yhteinen turvallisuus rakentuu tekijöistä.

Onko yksikössä tarpeeksi työntekijöitä? Onko siivooja siivonnut tarkasti? Onko luotu keskusteltavaa ja motivoivaa ilmapiiriä? Onko jaettu tehtäviä reilusti? Onko ehditty ja tahdottu perehdyttää? Onko välinehuolto tehnyt työnsä asiaan kuuluvalla tavalla? Ollaanko rehellisiä omien taitojen ja voimien kanssa? Tunnustetaanko virheet tai läheltä piti tilanteet? Otetaanko yhdessä opiksi vai syyllistetäänkö? Turvallisuus on summa, joka ei koostu vain asioista. Se koostuu myös ihmisistä. Kuka on heikoin lenkki? Tämän ei pitäisi missään aiheuttaa syyllistystä ja savustusta. Tuki ja opastus voisivat antaa paremmin voimaa. Samaa pohdintaa voisi tietenkin ulottaa lääkkeisiin, niiden valmistukseen ja valvontaan sekä tietenkin keittiöön ja ruokaan. Ja moneen muuhun suuntaan. Joka tapauksessa turvallisuus syntyy yhdessä. Laajoissa kokonaisuuksissa ylemmän johdon taju, tahto ja tuki korostuu. Muilta tasoilta lienee vaikea kauhalla vaatia, jos sinne on ensin lusikalla annettu. Turvallisuus tehdään alhaalla, mutta se alkaa myös ylhäältä. Näissä ajatuksissa olen huolestuneena lukenut loppuvuoden monia uutisia hoitoalan hyvinvoinnista ja työviihtyvyydestä. Yhdessä uutisessa nousi esiin suuri tyytymättömyys ylemmän johdon vieraantumiseen arjen työstä. Vaikka nyt itsekin ainakin leikittelen mahdollisuudella vaihtaa jollakin aikataululla alaa, voin kuitenkin kiitoksella sanoa ettei se johdu esimiehistäni. Pienessä työyhteisössä olen saanut kutsua heitä aina nimellä, jakaa elämää ja oman uskallukseni mukaan huoliakin. Parhaita muistoja ovat olleet ne soitot, jotka esimies on joskus tehnyt ilman että oli mitään asiaa. Halusi kysellä vain kuulumisia. Muutamien kymmenien työntekijöiden joukossa esimiehet ovat tehneet samaa perustyötä kuin muut. Niin sanottu taju kentästä on ollut hyvä. Tällaisten kanssa on ollut turvallista tehdä työtä ja hyvä kasvaa työntekijänä.

Kaikki tämä tähtään potilaan ja asiakkaan etuun. He elävät jollakin tavalla poikkeuksellisessa tilanteessa, tapahtumassa tai vaiheessa. Heille monet asiat, termit ja tavat ovat vieraita. Epävarmuus luo turvattomuutta. Tähän vastaus on ammattimainen henkilökunta hoidossa ja ns. tukitoimissa. He ovat tilanteiden ammattilaisia, joilla on rutiini, ymmärrys ja tieto. Hoitajilla on siis valtaa. Tämä valta kutsuu jokaista turvallisuuden ammattilaiseksi. Hoitoala on turvallisuusala!