111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

43# Se joka tietää, pärjää.

– Missä täällä on kirjasto? Tällä kysymyksellä sain hyvän maineen edellisen tutkinnon aikaisessa, ensimmäisessä, kesätyöpaikassa. Olin se kesäteologi, joka kyselee heti ensimmäisenä työpäivänä uuden paikkakunnan tiedon lähteille. Sillä teologin täytyy tietää! Leikkisä esimies tosin muokkasi totuutta hieman. Hän nimittäin hämmästeli kirjaston janoani heti ääneen. Selitin totuuden mukaisesti, että kaipaisin päästä nettiin. Noihin aikoihin vieraalla paikkakunnalla verkkoon pääseminen ei ollut aivan yksinkertaista. Iphonea ei oltu vielä julkaistu ja wlanit ja wi-fit olivat vasta edessä oleva unelma. Kaikki perustui johdon päässä oleviin laatikoihin. Siksi oli päästävä kirjastoon klikkailemaan tuollaisen laatikon äärellä. Kuitenkin hyväntahtoinen vitsi kirjaston kaipuusta eli vähän aikaa.

Mikä, kuka, missä, milloin, miksi? Tässä osa niistä kysymyksistä, joihin vanhempi joutuu päivittäin vastaamaan. Vanhemman tehtävä on tietää. Vanhemman tehtävä on myös opettaa miettimään. Lohdullista on ollut vuosien varrella huomata, että lapsi kestää myös vanhemman epätietoisuuden. Sopivassa tilanteessa lapsi rakastaa takaisin heitettyä kysymystä jossa häntä pyydetään pohtimaan ja ihmettelemään. Joskus lapsi haluaa vain kuulla ja ihmetellä aikuisen suunnatonta tietomäärää.

Maailman, ilmiöiden ja ihmisten ihmettely lapsen kanssa on palkitsevaa. Helpoista asioista on mukavampi puhua kuin vaikeista. Sairaudet, sodat, tai vanhempien nälkäkiukun kaltaiset asiat eivät ole kaikkein hauskimpia aiheita. Kuitenkin uskon, että lapsi on valmiimpi elämään jos hänen kanssaan on käsitelty myös näitä elämän varjoisempia puolia. Ei niitä mielellään heidän päälleen kaada mutta sitä mukaan kun niitä tulee vastaan , on niitä hyvä selittää ja avata. Maailmassa pärjää paremmin, jos tietää millainen tämä paikka on. Lähiaikoina olemme käyneet vanhimman kanssa keskustelua varkaista ja rosvoista. Tällaisen ilmiön olemassaolo ihmetyttää häntä. Samalla hän pystyy ymmärtämään miksi joku voi valita mahdollisuuden hyötyä toisen kustannuksella. Mielestäni tämä oivallus kertoo jotain ihmisluonnosta. Ihminen etsii yleensä pienimmän vastustuksen tietä. Pitkällä tähtäimelle se Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on elää lainkuuliaista ja rehellistä elämää. Siitäkin syystä toimiva yhteiskunta on suuri lahja. Kuitenkin pienenkin on hyvä tietää se mitä toisen omasta on sanottu: Älä varasta. Tämä osaltaan rakentaa toimivaa yhteisöä.

Lasten tiedonjano haastaa aikuisen miettimään. Välillä pohditaan laajoja moraalisia ongelmia. Välillä halutaan tietää hyvinkin tarkkoja tietoja laitteiden, elimistön tai sääilmiöiden toiminnasta. Näitten kysymysten äärellä olen ollut hyvin kiitollinen yleissivistävästä lukio- ja yliopistokoulutuksesta. Myös hyvä näkömuisti auttaa. Näiden yhdistelmällä on käyty läpi vaikkapa sateen synty, valon määrän vaihtelu vuoden aikana, auton toiminta ja mihin ruoka menee. Olen halunnut panostaa näihin pieniin keskusteluihin. Olen itse vähintään kohtuullisen kiinnostunut maailmasta ja sen asioista. Haluan osoittaa ja välittää tätä kiinnostusta lapsille enemmän kuin tietoani. Olen hokenut heille, mitä itse ajattelen: se joka tietää, pärjää. Tämä tieto ei tarkoita vain teoriaa. Tieto voi olla yhtälailla käytäntöä. Se joka ei ole naulannut, ei tiedä miten naulataan. Ei vaikka olisi siitä videoita katsonut ja kirjoja lukenut. Näin on myös muiden ja paljon monimutkaisempien tietojen ja taitojen kanssa. Siksi näihin maailman ihmettelyihin liittyvät kutsut tulla ruokakauppaan, sytyttämään takkaa, siivoamaan ja ojentamaan työkaluja. Vanhaa sanontaa mukaillen: Lue lapselle kirja niin hän tietää jotain. Vie lapsi kirjastoon niin hän tietää kaiken.

Sähköinen aika on vähentänyt kirjaston merkitystä koulujen sydämenä. Kirjaston käytävillä ei ole tungosta, eikä missään kulje opiskelijoita suurten kirjapinojen kanssa. En tiedä onko se ollut koskaan ilmiö täällä AMK:n puolella. Kyllä heti ensimmäisen syksyn töihin on pyydetty lähteitä ja viittauksia. Toteuman valvonta ei ole ollut ihan niin tarkkaa. Tätä taitoa opetellaan enemmän vasta kevätkaudella. Sähköiset lähteet ovat aika suosittuja. Itse olen lainannut yhden kirjan syksyn viimeistä esseetä varten. Opinnäytetöitä selatessa huomaa, että kyllä kirjoja joutuu vielä lukemaan ja tutkimaan. Hyvin paljon näyttää niissäkin olevan linkkiviitteitä. Näyttää siltä, ettei kirjan tuoksu kuulu näihin opintoihin kovin kiinteästi. Näihin kuuluu toisenlainen selluloosan haju.

Vaikka tämän kirjoituksen äärellä muistelen Helsingin yliopiston kirjaston valtavia hyllyrivejä, arkistokerroksen tuoksua ja vanhan puolen tunnelmaa, en halua mitenkään väheksyä nettiä. En edes itselleni niin päivittäistä ystävää youtubea. Netti ei ole pelkkää pintaliitoa ja kissavideoita. Maailma on pullollaan vakavia sisällöntuottajia jotka kaluavat lempiaihettaan video videon perään. He ovat käyneet lähteillä, lukeneet kirjoja ja tutkimuksia, selanneet arkistoista kuvia ja materiaalia. Heitä on todella mielenkiintoista seurata.

Tieto on valtaa. Tuon vallan ei tarvitse olla yli muiden ihmisten. Mutta tieto voi antaa vallan yli tietämättömyyden, tylsistymisen ja epävarmuuden. Pysytään oppimassa!

Tässä muutamia seuraamiani kanavia näytiksi:

Animoituja jaksoja vähemmän tunnetuista historia tapahtumista ilmiöistä. Esimerkiksi Espanjantauti ja Tulppaanikupla ovat tulleet näiden jaksojen myötä tutuiksi.
Vähemmän teknisillä aloilla liikkuneen on hyvä päivittää välillä tietojaan myös tekniikan alueelta. Tämä kanava on ollut yksi apuväline siihen
Yksi viikottaisista ystävistäni on vuosien ajan ollut tämän tekijätiimin projektit. He aloittivat seuraamalla ensimmäisen maailmansodan tapahtumia viikoittain sadan vuoden viiveellä. Yhden sodan päätyttyä siirtyivät toiseen. Välillä he vierailevat tapahtumapaikoilla tai museoissa, eivätkä muutkaan erikoisjaksot ole harvinaisia.
Politiikkaa, taloutta ja historiaa.
Maantiedettä lukiomuistojen kunniaksi.

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.