Avainsana: iholla

Julkaistu

136# Isoin neula ikinä!

– Nyt pistää!

Kuva wikimedia commons. Tunnilla tutkimme kiinnostuneesti tätä neulaa. Valtavan suuri. Luuytimeen pistämisen jälkeen neulan sisäosa on kuvassa vedetty pois ja sen jälkeen ruiskulla voidaan imeä luuydintä. Neulassa oleva käsikahva kertonee jotakin toimenpiteessä tarvittavasta voimasta.

Tässä vaiheessa pulssi nousi hetkessä kahteensataan ja jokainen karvantapainen nousi kauhusta ylös. Eihän tänään pitänyt näin tehdä, ehti käydä jossakin mielen kulmalla. Samaan aikaan toinen mielen kulma kertoi parin äänessä olevan sellaista huvittunutta sävyä, ettei tieto välttämättä pidä paikkaansa. Selän takaa kuulunut nauru paljasti asian todellisen luonteen. Oma jännittyminen purkautui ikään kuin leikkisään apua-voihkaisuun ja viimeistään siinä vaiheessa suojasermin takaa toisetkin parit yhtyivät nauruumme. Paita alas ja paikkojen vaihto. Tavallinen päivä taitopajassa.

Harjoittelujaksojen sävyttämässä vuodessa teoriaopinnot on yritetty puristaa tiiviiksi paketeiksi. Kevään harjoitteluiden väliin jäävään neljään viikkoon mahtuu kolme taitopajaa tai simulaatiota. Ennen lomaa näimme suurimmat neulat tähän asti. 

Paja oli otsikoitu epämääräisesti sisätautien toimenpiteiksi. Kovin suuria intohimoja ei tämä nimi synnyttänyt. Kuitenkin tuttuun tapaan opettaja lähetti lähempänä tiedot pajasta ja ilmoitti tutkittavat materiaalit. Muutama videokin ilmestyi koulun järjestelmään. Selvisi, että edessä oli pistoksia. Hieman materiaaleja tutkiessa alkoi mieleen hiipiä epämääräinen pelko. Edessä olivat Lumbaalipunktio, Sternaalipunktio ja  Pleurapunktio. Oli pistokset lanteeseen (lanne kuvastaa lähinnä käytettävää nikama-aluetta. Pisto tehdään selkäydinnesteen keräämiseksi), rintalastaan ja keuhkoon. Lumbaalipunktion materiaaleissa kerrottiin esimerkiksi, että yhdelle viidestä ilmaantuu voimakas päänsärky ja onnistunutkin pistos saattaa jättää jälkeensä selkäydinnesteen vuodon, joka vaatii myöhemmin tehtävän veripaikan vuodon korjaamiseksi. Ja näin onnistuneessa näytteenotossa. Tässä kohtaa täytyi palata tarkemmalla silmällä opettajan tekstiin. Kysymys mielessä oli että oikeastiko.

Kyllä. Ja ei. Juuri näitä toimenpiteitä valmistelimme. Mutta niiden suorittaminen kuuluu kuitenkin lääkärin toimenkuvaan. Opettaja kertoi, että harjoittelemme toimenpiteissä avustamista. Muita toimenpiteitä tutkiessani olin entistä tyytyväisempi tästä. Ennen muuta siis siitä, etten olisi joutumassa itse näiden toimien kohteeksi. Mielelläni tietenkin olisin itse ollut kokeilemassa niitä kaverille. Tällaista kieroutunutta mielenkiintoa meissä opiskelijoissa on alkanut kasvaa. Kaikkea olisi mukava päästä kokeilemaan ja testaamaan. Harjoittelua odotellessa.

Tänä lukuvuonna taitopajojen järjestäminen on ollut jatkuvasti epävarmaa. Välillä niitä on peruttu ja siirretty kulloinkin voimassa olleiden rajoitusten mukaan. Sitten taas tilanteen salliessa niitä on korvattu. Nyt täällä maaseudulla tilanne on ollut onnellisen rauhallinen ja pääsimme pitämään tunnit ihan normaalein pienryhmin. Tuntui hassulta nähdä ryhmäläisten kasvojen yläosia pitkästä aikaa. Edellinen kerta oli marraskuussa juuri ennen etäopetukseen siirtymistä. Nytkin taitopajat ja simulaatiot ovat ainoita mahdollisuuksia nähdä. toisiamme. niiden lisäksi vain muutamat kokeet on ilmoitettu tehtäväksi koululla.

Kovin suuria intohimoja paja ei herättänyt käytännössäkään. Ei sen jälkeen, kun oli varmistunut, ettei ketään pistetä oikeasti. Nehän ne parhaita ovat. Kuitenkin mielenkiintoista asia oli. Haaveilimme mahdollisuudesta, jossa tunti olisi järjestetty lääketieteen opiskelijoiden kanssa. Näin ehkä jossakin. Kävimme varsin tuttuun tapaan läpi parien muodostuksen, steriilin pöydän valmistuksen ja tarvittavien välineiden asettelun sille. Ihan kuin huomaamatta tulivat kerratuksi taidot steriilien hansikkaiden pukemisesta ja samoin steriilien tarvikkeiden avaamisesta ja ojentamisesta.

Tarvikkeet ennen pöydälle asettelua.

Sen jälkeen jokainen toimenpide katsottiin vielä opettajan johdolla materiaaleista läpi ja lähdettiin. Vuoteille. Jokainen omassa parissaan oli vuorollaan potilaana ja toinen harjoitteli oikean pistopaikan etsimistä ja pistoalueen puhdistamista. Eri kohdissa muisteltiin siis suoliluun harjanteet, Sternumit ja oikeiden kylkiluuvälien etsintä. Erilaisista pienistä operaatioista tuttu reikäliina aseteltiin paikalleen pari kertaa. Rintalastan aluetta peitettäessä pähkäiltiin materiaaleissa mainitsematta jäänyttä seikkaa, kun reikäliinan liepeitä ei haluttu parin suuhun asti. Improvisoitiin siis. Sen verran tässä piti nostaa paitaa ja raottaa kaulusta, että opettaja oli asetellut vuoteiden väliin sermejä. Ne eivät estäneet lähimpien sänkynaapureiden kanssa naureskelua. Moni huomasi, että osa suositelluista asennoista oli potilaalle vähintään epämukavia. 

Mielenkiintoisinta oli tietenkin nähdä käytettävät välineet. Tärkeimpänä erilaiset neulat. Varovasti ne poistettiin steriileistä pakkauksistaan ja asetettiin yhtä varovaisesti toimenpidepöydälle. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kaikki muu oli tehty, unohdettiin steriiliyden vaatimukset ja väline kerrallaan tutkittiin kiinnostuneena kunkin parin kädessä. Lopuksi kaikki menivät tietenkin särmäisjätteisiin. Käyttämättömät. Kallista toki mutta ilman välineitä homma olisi jäänyt ihan torsoksi. Ehkä opiskelijoiden yhteistä mielipidettä tunnista kuvasti hyvin parini ilmoitus pistää. Sen jokainen olisi halunnut tehdä. Kateellisina tulemme katselemaan sitä lääkäriä, jota pääsemme ehkä joskus avustamaan. Sairaus kai tämä pistämisen himokin on. Mutta taatusti hyvänlaatuinen.

Julkaistu

121# Montako tikkiä laitetaan?

Neula ja lankaa. Jostain kaukaisuudesta muistot käsityötunneilta vyöryivät mieleen. Varsinkin ne sormiin osuneet neulanpistot. Joskuskin tunnin alussa etsin aikani kadonnutta neulaa ja uuden saatuani se kohta ilmestyi sormeen jostakin sinisen, pumpulitäytteisen, hahmon sisältä. Nyt käsillä ollut neula vain oli paljon terävämpi, käyrempi ja tarkoitettu ihmiskudoksen läpäisyyn. Oli aika ommella haavoja kiinni. Paluu kouluun!

Harjoittelun aikana olimme parhaimmillaan kaikki luokan miesopiskelijat samaan aikaan pukuhuoneessa. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia ja hajaannuttiin kukin osastoillemme. Välillä toiset olivat lähdössä ja toiset tulossa. Mitä pitemmälle harjoittelu eteni, sitä enemmän haaveiltiin kouluopetuksen jatkumista. Vaikka harjoittelut ovat antoisia, ovat ne myös kuluttavia. Käsillä on jatkuvasti jotakin, mistä ei ole näillä opinnoilla vielä kovin varma ja paljon myös sellaista, mitä ei ole ollenkaan opiskeltu. Sellainen varpaillaan oleminen väsyttää. Usein näissä pukuhuoneen kohtaamisissa kello oli kuusi jotakin. Sekin sai haaveilemaan koulusta. Varsinkin kouluaamuista, jolloin heräämistä ei koskaan tarvitsisi ajatella ennen seitsemää.

Tai niinhän sitä harjoittelussa luuli. Ensimmäisenä koulupäivänä opetus alkoi kello kahdeksan. Se tarkoittaa itselläni herätystä 06.45. Vaikka aamulla ei tuntunut erityisen virkeältä, pakkohan se oli vähän iloita leppoisammasta aikataulusta. Tuohon aikaan aamuvuoroon menijät olisivat olleet taas jo pukuhuoneessa. Iloa lisäsi vielä sekin, että ensimmäiset tunnit saatiin viettää taitopajaluokassa.

Etukäteen oli taas opiskeltu. Verkkoympäristöstä oli pitänyt suorittaa kurssi loppukokeineen. Sen kautta kerrattiin yleisesti haavat, niiden hoito ja erilaiset haavanhoitotuotteet. Haavojen hoitoa me emme varsinaisesti koulussa opiskele. Mistään ei saada toimitettua tarpeeksi haavoja. Kuitenkin tunnin alussa opettaja kyseli meiltä kuvien kanssa erilaisten haavojen asioita. Erityisen tärkeää oli tulehtuneen haavan tunnistaminen. Jos joku haluaa itseään kokeilla, voi googlettaa kuvahaussa hakusanoilla haava, märkä haava, nekroottinen haava, granuloiva haava ja vaikka leikkaushaava. Pienten kuvasulkeisten jälkeen pääsimme ompelemaan.

Oikean ommelaineen ja neulan tarjoilu lääkärille kuuluu myös hoitajan tehtäviin. Neulojen ja langan kokoa voi verrata tuohon pienehköön peukaloon.

Ompeleiden tekeminen ei kuulu sairaanhoitajan perustaitoihin. Yleensä hänen roolinsa on avustaa lääkäriä. Mekin opiskelimme tarjoilijana toimimista: pakkausten steriiliä avaamista ja niissä olevien tavaroiden ojentamista lääkärille. Opettaja myös kuvasi, miten jokaisella lääkärillä on omat mieltymyksensä välineiden koon suhteen. Silloin sairaanhoitajan tehtävä on nöyrästi kaivaa esiin sellaiset välineet joihin ompelija on mieltynyt. Toki hyvä hoitaja käy tarvittavaa keskustelua lääkärin kanssa jo ennen steriilien pakkausten avaamista. Valmistimme siis steriiliä pöytää välineille ja peitimme opettajan pöytiin jakamat vaahtomuovilevyt (parempia harjoitushaavoja on kuulemma tilattu) steriilillä reikäliinalla. Pöytä oli katettu. Nyt kuitenkin lääkärin sijaan pääsimme itse ompelemaan.

Saatuaan lisäkoulutusta sairaanhoitajankin voi antaa näytön ompeleiden tekemisestä. Sen jälkeen hän voi esimerkiksi päivystävän sairaanhoitajan nimikkeellä tehdä pieniä ompeleita. Näin toimitaan vaikkapa pienillä terveysasemilla tai ylipäätään lääkäriresurssia säästäessä. Ehkä joku meistäkin joskus ompelee ihan urakalla. Nyt ompeleiden tekemisen tarkoitus oli kuitenkin niiden lopputuotoksessa. Sairaanhoitajan hyvin tyypillinen tehtävä on poistaa ompeleita. Luultavasti kotihoidon harjoittelussa monet pääsevät tätä harjoittelemaan. Ompeleita poistaaksemme, meidän oli ensin tehtävä ne. 

Aivan näin mekaaninen syy ei ollut kuitenkaan ainoa. Opettaja piti tärkeänä antaa meille mahdollisuuden tehdä ompeleita, jotta ymmärtäisimme poistoa varten paremmin, missä langat kulkevat. Poistamisen kannalta tämä on tärkeää. Poistot on tehtävä niin, ettei mikään ihon ulkopuolelle oleva langan osa kulje ihon alitse lankaa poistaessa. Myöskään yksikään pätkä langasta ei saa unohtua ihon sisään. 

Ompelu ei tapahtunut aivan koulun käsityötuntien tapaan. Oikeassa elämässä potilas on enemmän neulojamme vastustava kuin vaahtomuovi. Joskus ehkä aktiivisestikin vastustava mutta se on lääkintävahtimestarin avulla voitettava pulma. kuitenkin ihmisen iho ja suuremmissa haavoissa muu kudos vastustaa neulaa hieman enemmän kuin potilaamme. Siksi ote neulasta ja tarvittaessa haavasta on ehdottoman tärkeä asia. Sitä varten työssä käytetään sormien sijaan työkaluja. Neula napataan omiin välineisiinsä ja haavan reunasta napataan toisilla. Neulankuljetin ja kirurgiset atulat. Siinä taas pari sanaa uuden identiteetin sanavarastoon. Muinoin käsitöissä neula ja sormet eivät oikein toimineet tahdon ja ohjeiden mukaan, joten näiden työkalujen kanssa työskentely tuntui alkuun arveluttavalta. Tosin ensimmäisten kokeilujen jälkeen ne tuntuivat yllättävän käteviltä. Neulakin pysyi kätevästi turvaetäisyyden päässä omasta sormesta.

Neulankuljetin, sakset ja kirurgiset atulat. Huomaa hyvin haavan reunasta tarraavat piikit atuloiden kärjessä.

Ommelpaja oli kokonaisuutena siistiä sisätyötä. Vaihteeksi sellainen paja, missä emme kajonneet toisiimme. Pöytien ääreen muodostui turvaetäisyyksien rajoja koputtelevia ompeluseurueita. Opettajan ohjeiden mukaan saimme kukin ommella pehmeän potilaamme pinnasta kolme haavaa erilaisilla tekniikoilla. Jokaisen pöydän ääressä kävi iloinen vaikkakin vähän jännittynyt keskustelu. Kyseltiin ja ihmeteltiin. Joku neuvoi vähän toista ja joskus oltiin yhtä kuutamolla. Kaiken kaikkiaan iloiset ompeluseurat. Sen jälkeen ehdittiin puhua vähän taakse jääneistä harjoitteluistakin. Mukava paluu kouluun. 

Julkaistu

116# Harjoittelu tuli uniin.

Opintojen alkuvaiheessa meitä opetettiin hengittämään. Tai ei ehkä opetettu mutta kehotettiin muistamaan tuo tärkeä työ kaikissa tilanteissa. Opettajamme muistuttivat, että tulemme näkemään paljon sellaista, mikä saattaa jännittää mielemme kireälle ja ilman kiertokin saattaa siinä ihan kuin lamaantua. Neuvo oli, että välillä jotakin tehdessä tai katsellessa, pitää ihan tietoisesti ajatella hengittämään pitkiä ja rauhallisia huokauksia. 

Tähän samaan neuvoon yhdistettiin varpaille nouseminen. Tarkoituksena ei ollut tehdä meistä baletin harrastajia vaan pikemminkin estää opiskelijoita tuupertumasta milloin minnekin hoitoympäristöihin. Voit vaikka kokeilla tätä. Kun seisovilla jaloillaan lähtee hieman varvistelemaan, veri pumppautuu jo muutamalla toistolla kummasti eteenpäin. Hengityksen ja varpaille nousemisen yhdistelmä toimii varmasti kaikille jännittyneille ja jaloillaan oleville ensiavuksi. Hengityksen unohtaminen ja verenkierron hidastuminen taas altistaa tajunnan tason alenemisille. Varsinkin kun nämä yhdistyvät johonkin muuhun mieltä kuohuttavaan.

En ole pyörtynyt. Enkä tuntenut kauhistusta tai ällötystä. Kuitenkin sisätautien harjoittelussa olen ymmärtänyt, että nämä neuvot olivat syntyneet ihan todellisista havainnoista. Aikojen saatossa moni hoitajaopiskelija on varmasti kokenut pientä heikkoutta silmien edessä avautuvien näkyjen edessä. Perushoidon harjoitteluun verrattuna nähtävää on nyt ollut enemmän. Perushoidossa kyse oli lähinnä erilaisista eritteistä ja ani harvoin edes haavoista. 

Sisätaudeilla haavoja ja eri tyyppisiä haavoja on tullut paljon vastaan. On märkiä haavoja ja on kuivia haavoja. On (verta) vuotavia haavoja ja syviä haavoja haavoja. On haavoja siellä ja ompa täälläkin. On neuloja, on kanyyleja, suolistoavanteita ja nesteen poistoletkuja. On kudosnesteitä, limaa ja ihan rehellistä mätää.

Rapsutellessani vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa kellertävää katetta pois suuresta haavasta, tunsin kyllä kiitollisuutta yläasteen kemian tunneilla kenties heikentyneestä hajuaistista. Kuitenkaan en tuntenut mitään erityistä inhoksi tunnistettavaa tunnetta. Enemmän vallalla oli tottumattoman pelko siitä, että rapsutanko liian syvälle ja otan tervettäkin kudosta pois. Lopettaessani huomasin asennon olleen huono ja hengitys varmasti oli ollut vähän huonoa haavan puoleen kumartuneena. Voin hyvinkin kuvitella, että joku tai itsekin erilaisessa tilanteessa olisin ehkä joutunut hengittelemään tiuhempaan. 

Ja onhan harjoittelussa paljon sellaista, mistä jotkut ovat kuulemma nähneet painajaisiakin. Ruumiskylmiö eri kokoisine vieraineen tai siirtoa varten valmisteltavan vainajan kasvot ovat useammasta suusta kuultua kokemuksia, jota ovat aikansa piinanneet. Jollekin voi ottaa koville kohdata sitä kipua, surua ja ahdistusta mitä sairaalassa liikkuu paljon ennen kuoleman koittamista. Lääkärin kanssa keskustellessani huomasin, että tähän ympäristöön sovin hyvin. Ei niinkään aiemman koulutuksen mutta kylläkin kokemuksen perusteella olen muotoutunut tällaisten tunteiden sekaan solahtavaksi. En itse liikaa hämmenny tai pelästy ympärillä vellovaa. Nyt lukuisissa saattohoitokeskusteluissa mukana seuranneena voisin kuvitella olevani ihan hyvä sellaisessa työssä. Varsinaisesti näiden keskusteluiden käyminen kuuluu lääkäreille ja sairaanhoitaja jatkaa sitten enemmän käytännöllisistä järjestelyistä. Mutta hoidon ohessa hoitajat saavat olla monta kertaa sekä korvina, että suuna.  Osasto onkin täynnä taitavia ja oikealla tavalla tottuneita ammattilaisia.

Exitus on ovela sana. Se ei soita kelloja samalla tavalla kuin se K:lla alkava. Poistumisesta kuitenkin kyse. Lähtövaatteiden määrä hyllyllä kuvastanee käyttöastetta.

– Isoäiti, miksi sinulle on noin suuret korvat, kyseli punahilkka. Vanhoissa töissäni kasvatin minäkin sellaiset. Vaikka pastori on ensisijaisesti puhetyöläinen, tarvitsee hän paljon korviakin. Sellaisiakin, jotka kestävät kuulla tyynesti ja kärsivällisesti sen mitä kukaan ei halua tai saisi sanoa. Isoista korvista on hyötyä myös sairaaloiden maailmassa. Samoin silmistä. Huomaan uskaltavani nähdä kivuliaan tai sekavan potilaan lävitse ja osaan välillä omaisellekin selittää, miten nyt on näkyvissä enemmän sairaus ja rakas on joutunut enemmän kuin piiloon. En ajattele pakenevani kun huomaan potilaassa hengityskatkoksia tai liikoja mieti itseäni, kun puen toista viimeisiin pukuihin. Samalla olen huomannut ilokseni, etten edelleenkään ole kehittänyt tuntoihini non-stick teflonia. On olemassa niitäkin, jotka ovat täysin sokeita kaikille tunteille ja varsinkin negatiivisille. Heitä eivät paljoa toisten murheet paina mutta siksi he eivät voi auttaa niitä kantamaankaan. Tunnen kyllä, mutta en liikaa tai en itseäni rasittavalla tavalla. Tätä puntaroiden olen huomannut olevani jollakin tavalla hyvässä tasapainossa. Onko se merkki voimien lisääntymisestä ylipäätään?

Muutamiin uniin osaston meno on kuitenkin tullut. Pari unta on ollut uuden ympäristön tuomaa tyypillisen sekavaa näkymää, jossa jollakin tavalla kulkevat mukana harjoittelun arki. Tämän tyyppisissä unissa on usein paljon siirtymistä mutta perille pääsemättömyyden tunne. Samoin niissä yleensä paljon etsitään mutta ei löydetä. Ne jäivät ensimmäiselle harjoitteluviikolle, kun tilanteeseen paremmin tottui. 

Kuitenkin eräänä yönä löysin itseni taas yhdestä saattohoitokeskustelusta. Siinä en ollut seuraamassa oven pielessä enkä kurkkimassa olan yli tietokoneelle tehtäviä merkintöjä. Kuten uniin aina joskus sekoittuu, olin keskustelun aikana vuoteessa. Nykimässä peittoa hieman hankalasti ylemmäs. Olin keskustelun kohdehenkilö. Siinä minulle kerrottiin kaikki se, mitä olin kuullut kerrottavan muille. Olo oli yllättynyt. Mutta hyvä. Ei annettu vaatimuksia eikä kyselty osaamista. Kehotettiin vain olemaan ja pyytämään kaikkea tarvittavaa. Oli mukava vain levätä. Merkki siitä, että harjoittelu kuitenkin kuormittaa?  

Julkaistu

115# EKG – täyttä hepreaa

Olet varmasti nähnyt jossakin kuvattuna niin sanottua sydänkäyrää. Yleensä se on elokuvien ja vastaavien suosikkikeinoja kertoa potilaan tilasta ja sen muutoksilla voidaan helposti tehdä dramaattisia tilanteita selväksi katsojille. Hyvin tuttu luultavasti on se vaihe, jossa käyrät laskeutuvat tasaiseksi viivaksi, valvontalaita alkaa piippaamaan ja lääkäri käskee ottaa sähkön esiin. Näin ei koskaan käy oikeassa elämässä.

Tämän syksyn opintoihin on kuulunut elektrokardiogrammi eli EKG, sydänsähkökäyrä. Tuttavallisemmin puhutaan myös sydänfilmistä. Siinä sydämen ympäristöön ja raajojen suurten verisuonten tuntumaan aseteltujen elektrodien avulla tutkitaan sydämen sähköistä toimintaa. Näin saadaan kattava kuva sydämen eteisten ja kammioiden toiminnasta. Eri puolille asetetut anturit mittaavat sydämen toimintaa eri kulmista ja oikealla asettelulla saadaan hyvin tarkka kuva sydänlihaksen liikkeistä. Kuvista voi löytää vajaatoiminnan aikaansaamaa liikakasvua, merkkejä vanhoista ja käynnissä olevista infarkteista, eri tyyppisistä johtumishäiriöistä, lepatuksia ja tykytyksiä.  Siis jos osaa tulkita tuloksia. 

Opettajamme kertoi EKG-tulkinnan olevan helposti täyttä hepreaa. Kotona mietin, ettei taida paljoa auttaa, jos on opiskellut aikanaan hepreaa. Tähän pohdintaani viisas vaimoni vastasi, että jokainen, joka on opiskellut hepreaa, tietää ettei se ole kovin vaikea kieli. Se on totta. Heprea on vanha kieli. Sen kielioppi ja rakenne on hyvin yksinkertainen. Sanat muodostuvat konsonanttien muodostamista sana-juurista ja juuren eteen ja taakse lisätyt kirjaimet lisäävät sanaan merkityksiä palapelin tavoin. Taivutuksia, saatikka sijamuotoja, ei tarvitse tankata muistiin. Kaikki vain vaikuttaa aluksi hankalalta. Aakkoset ovat eriskummalliset ja lukusuunta on latinalaiseen järjestelmään tottuneelle outo. Vokaaleja ei myöskään perinteisesti merkitä tekstiin. Ne lukijan pitää muistaa. Vahva merkki kielestä, jonka kirjoitusasu on muodostunut sukupolvilta toisille tarkasti kerrottujen kertomusten myötä, eikä ennen niitä. 

Heprean opiskelusta oli kuin olikin siis hyötyä sydänkäyrän tulkitsemiseen. Apu tuli sen tiedon muodossa, että riittävällä opiskelulla voi omaksua minkälaista tietoa vain. Käyrätkään kun eivät avaudu ensimmäisellä katselukerralla. Tulkinnan hienouksia voi joutua opiskelemaan pitkäänkin. Tämän ymmärtäen, opettajamme saivat lyhyessä ajassa järjestettyä meille monta mahdollisuutta palata asiaan.

Sydänkäyrän tulkinta kuuluu varsinaisesti lääkärin työhön. Kuitenkin meille on toisteltu kaiun tavoin, että jokaisen sairaanhoitajan tulee tunnistaa näytöltä tai paperilta välittömästi henkeä uhkaavat tilanteet. Näin välittömiä toimenpiteitä odottava tilanne ei jää pöydälle odottamaan tuntikausiksi. Tosin yleensä EKG otetaan nimenomaan lääkärin pyynnöstä ja tarkastelu on siis jo mielessä. Joskus tavallisillakin osastoilla hoitajat voivat reagoida itsenäisesti potilaiden rintatuntemuksiin kytkemällä heidät laitteeseen ja konsultoimalla sen jälkeen lääkäriä. Tässä puhelussa sanotut sanat voivat vaikuttaa huomattavasti lääkärin aikataulutukseen. Tietenkin tietyissä paikoissa sydämen seuranta on jatkuvaa ja siellä hoitajat osaavat tulkintaa luultavasti paljon tarkemmin.

Me aloitimme käyrien kielen opiskelun kirjasta. Siellä meille oli selitetty perusteet: se miten kytkennät potilaaseen tehdään, mitä asioita käyrästä aletaan katselemaan ja muutamia selvimpiä poikkeamia. Tämän jälkeen etätunnilla opettaja jakoi näytöillemme simulaatioluokan koneen, johon hän saattoi itse syöttää kaikkia haluamiaan sydämen toiminnan tai toimintahäiriöiden lajeja. Pääsimme seuraamaan, arvailemaan ja kuuntelemaan elävän kuvan äärellä. Selväksi tuli, että ihan tavallinenkin sydämen toiminta voi olla eri ihmisillä erilaista. Tämä koskee rytmiä ja sydämen eteisten ja kammioiden toiminnan voimakkuuksia. Siksi onkin tärkeää, että säästät sinusta mahdollisesti otetun sydänfilmin paperisen version. Jos siirryt terveydenhoidon tietojärjestelmäalueelta toiselle, on tuo paperi lääkärille hyvä apuväline arvioida, mikä on yksilöllistä poikkeamaa ja mikä poikkeuksellista toimintaa sisälläsi. 

Tässä terve rytmi. Se näyttää erilaiselta, riippuen siitä miltä suuntaa kytkentä katsoo sydäntä.

Teoriaosuutta täydensimme katsomalla verkkoympäristössä monet luennot ja videot aiheesta sekä vastaamalla hankaliin kysymyksiin. Nämä kaikki tuli olla suoritettuna ennen simulaatiopäivää. Simulaatiossa jouduimme hieman jonotuspuuhiin. Koulussa kun oli vain yksi toimiva laite. Hyvin samanlainen liikkuvalle pöydälle aseteltu laite löytyi sisätautien harjoitteluyksiköstäni. Osa ryhmää sai siis istua kahvilla, osa tulkita opettajan printtaamia rytmejä ja osa sai opetella käyrän ottamista toisiltaan. Tietenkin ensin oli vielä yhdessä katsottu erilaiset mahdolliset käyrät luokan näytöiltä. Tutustuimme myös todellisiin poikkeustilanteisiin. Opettaja muistutti tuosta elokuvien yleisestä virheestä. EKG mittaa sydämen sähköistä toimintaa. Niin kauan kuin käyrillä näkyy toimintaa, voidaan rytmiä tarvittaessa yrittää korjata myös sähköllä. Jos käyrä putoaa viivaksi, sähköinen toiminta on loppunut, eikä sähköinen stimulaatio vaikuta. Silloin siirrytään paineluelvytykseen. Tulevassa sairaala-ensiavun pajassa opimme myös tilanteessa käytettäviä lääkkeitä.

Siellä missä potilaspaikalla ei ole kiinteää laitetta, voidaan tällaista kärryä kuljetella huoneeseen. Kuva on otettu taktisesti hetkellä, jolloin näytöllä ei ole potilastietoja. Kytkemättömien kytkentöjen vuoksi näytöllä näkyy vain viivoja.

Sisätautien harjoittelussa sain kärrätä EKG-laitetta pari kertaa potilashuoneisiin. Erityisen tyytyväinen olin kerralla, jolloin sairaanhoitajalla oli tilanteen johdosta muutakin kiirettä. Sain asetella kaiken valmiiksi itsekseni ja hoitaja ehti juuri ja juuri varmistamaan kytkentäni päteviksi. Se tuntui hyvältä. Kylkiluuvälien etsintä, kun ei ole aivan helppoa kokemattomalle. Lievää ammattiylpeyttä kupli jossakin pinnan alla kuskatessani laitetta kansliaan, siirtäessäni tiedot tietokantaan ja vielä avatessani ne tietokoneella välttyäkseni huolelta, että olisin jossakin kohtaa töpeksinyt. Luvan kanssa vielä analysoin kuvaa sairaanhoitajalle. Täyttä hepreaa oli. 

Erilaisia rytmejä esittelyssä.
Julkaistu

114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

Julkaistu

111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

Julkaistu

93# Vanhustyötä ja usein myös muistisairautta

Seniorit, ikäihmiset, ikääntyneet, vanhukset. Miksi sinä kutsut heitä? Nyt kun opettajat ovat jääneet lomalle, viimeiset arvosanat on annettu ja suurin osa suorituksistakin hoidettu, on aika tehdä vielä pieni katsaus ensimmäisen vuoden vielä esittelemättömään kokonaisuuteen. Gerontologinen hoitotyö.

 ”Täällä olisi kyllä sairaanhoitajalle tarvetta. Ne tuntuvat vain olevan kiven alla.” Kutakuinkin näin palveluesimies totesi, kun hoidimme ensimmäisen kesätyöpäivän tarpeellisia papereita. En tiedä yrittikö istuttaa ajatusta tulevaa varten vai huokailiko muuten vain.

Enpä ole vanhustyötä kuullut mainittavan, kun me opiskelijat olemme puhuneet keskenämme tulevaisuutta tavoitellessamme. Erilaiset näyttävät ja ehkä televisiostakin tutut tehtävät ovat nousseet helpommin esiin.

Ehkä koulussa on huomattu hoitajien kato vanhustyössä. Ainakin jakson ensimmäisellä tunnilla opettajamme piti kovat palopuheet sen puolesta. Ensinnäkin hän muistutti meitä, miten ikääntyneet ovat merkittävä potilasryhmä melkein kaikilla terveysalan sektoreilla. Opintokäynneillä ensihoitopäällikkö jatkoi samaa virttä kertoessaan ikääntyneiden olevan humalaisten ohella toinen suuri asiakasryhmä näyttäväksi mielletyssä ambulanssityössä. Vallitsevalle ikärakenteeltaan ikääntyneitä tulee vastaan paljon. Jos ei potilaina niin ainakin läheisinä. Tällä opettaja motivoi meitä tutustumaan ja kiinnostumaan ikääntyneiden asioista. Lupaili myös, että erilaisiin vanhusten palvelutaloihin työllistyvät löytävät vastuullisen ja mielenkiintoisen työn.

Mielenkiintoisen varmasti. Enkä vastuullisuudestakaan voi väittää vastaan. Vanhastaan olen saanut olla paljon tekemisissä ikäihmisten kanssa. Vaikka työyhteisöjeni ikärakenteessa lapsilla ja perheillä on ollut iso rooli, on tyypillinen kotikäynti yleensä ikääntyneen luona. Heillä kun on elämäntilanteesta johtuen enemmän aikaa pyytää luokseen. Ehkä joskus myös tarvetta on enemmän. Olen saanut kuulla kiinnostavia elämäntarinoita, kovia kohtaloita ja monenlaista muuta. Monella on ollut tarvetta jakaa ja muistella omaa matkaansa. Joskus on ollut tarve sulkea jotain painavaa ripin kautta pois mielestä. Joskus on tullut tarve muistella jotakuta sellaista, joka on läsnä enää kuvissa ja muistoissa. Joskus on muisteltu, naurettu ja vähän itkettykin yhdessä jotakuta kolmatta. Siinä tulee miettineeksi, millaisia muistoja ja ketkä joskus itsestä lausuu.

Kaikista tarinoista ei voisi tehdä elokuvaa. Ei sellaista joka myisi hyvin nykyisillä markkinoilla. Mutta taiteellisia tarinoita, koskettavia kertomuksia ja uskomattomia, arkisia, urotekoja olisi paljon. Sitä kuuluisaa elämänkokemusta olen koittanut noista toisten suurista laareista oppia itsellenikin.

Lapsena luulin kaikkien ihmisien olleen aina kaltaisiaan. Että mummut ovat olleet aina mummuja ja niin edelleen. Tavallaanhan näin onkin. Elämä kyllä muokkaa eläjäänsä. Kuitenkin mieli pysyy monella tavalla samana. Joskus joku voivotteli, että mieli on seitsemänvuotiaan mutta seitsemänkymmenen jälkeen ei voi enää ruumista huijata. 

Ikäihmisillä kaikkia sairauksia kertyy. Mutta nyt muistisairaiden kanssa vähän enemmän olleena on kiintoisaa ja koskettavaa miettiä näitä. Paljon on kadonnut sairauden pilveen mutta samalla paljon on jäänytkin. Jokaiseen myös sairauden tyyppi ja vaihe vaikuttaa paljon. Muistiliiton sivuilla on hyvät tiivistelmät erilaisten muistisairauksien vaikutuksista. Niitä käyttäen olen peilannut asukkaita ja oivaltanut paljon kummallisista käytöksistä. Samalla tulee ajateltua, millainen pappa sitä saattaisi itse joskus olla, jos samanlaisten sairauksien uhriksi joutuu. Olisiko sitä kiltti ja kiitollinen? Vai kärsimätön ja kiukkuinen? Vai arka ja pelkääväinen? Kaikkien näiden pappojen piirteet tiedän itsestäni löytyvän. Mielenkiintoinen on tämä muistisairaiden maailma. Mutta niin ovat sairaat itsekin. 

Harjoittelun ja kesätyön perusteella voin todistaa opettajan palopuheet tosiksi. Kapean katsantoni perusteella palveluasumisen yksikössä sairaanhoitajan työ on monipuolista ja vastuullista. Usein sairaanhoitaja on ainoa osastollaan. Loma-aikoina ja muissa poikkeuksissa sairaanhoitajalle kuuluu useampia osastoja. Näin hän tekee omaa työtään ja samalla johtaa muun hoitohenkilökunnan työtä omalle vastuulleen kuuluvissa asioissa. Kun sairaanhoitaja lähtee vuorosta, hän yksin on syyllinen, jos jotain jää hoitamatta. Ei ole jatkajaa eikä paikkaajaa. Paikka on siis vastuullinen mutta ehkä samasta syystä myös pelottava. Usein on myös niin, että sairaanhoitaja kuuluu niukkojen resurssien maailmassa hoitotyön vahvuuteen ja osallistuu perushoitoon osastoilla. Tätä en itsessään pidä pahana. Se auttaa pysymään paremmin selvillä asukkaista. Kuitenkin samalla muodostuu ristiriita perushoidon ja oman ammattiosaamisen tehtävien hoitamisen välillä.

Syvennyttävää ja opittavaa työkentällä varmasti on. Usein tarjolla on myös siistiä päivävuoroa. Tai siistiydestä voi olla montaa mieltä mutta vuoroja ja viikonloppuja sairaanhoitaja tekee palvelutaloissa käsittääkseni aika harvoin. Vastuun lisäksi tarjolla on pitkäaikaisia potilas- ja asiakaskontakteja ja mahdollisuus sukeltaa syvälle ihmisen kokoiseen maailmaan.

Kuitenkin. Vanhustyössä hoitajat ovat ja luultavasti tulevat olemaan tiukasti saatavilla. Moni kaipaa näyttäviin tehtäviin. Mutta yksi syy on varmasti myös opintojen järjestys. Gerontologisen hoitotyön alaan liittyvät jaksot ovat opintojen alussa. Meillä paketti oli ensimmäisen vuoden keväällä. Monet tekivät perushoidon harjoittelun palvelutaloissa ensimmäisen vuoden keväänä. Näissä harjoitteluissa tehdään ennen kaikkea perushoidon tehtäviä ja muistikuvissa käsitys sairaanhoitajan työnkuvasta voi jäädä ohueksi. Ensimmäisen harjoittelun jälkeen tulee kovin monia muita mielenkiintoisia harjoitteluja ja tulevia työntekijöitä kalastelevat paikkoja. On ymmärrettävää, ettei moni palaa ensimmäiseen paikkaan vaan jatkaa kauemmille apajille.