133# Mikä siellä kotihoidossa mättää!

Yle julkaisi viime viikolla uutisen kotihoidon huonosta tilasta

Olivatko syynä huonot työntekijät vai liian kova kiire? Näihin asioihin keskustelu yleensä pelkistyy, kun kysellään hoitoalalla ilmenneiden ongelmien syitä. Huonoista työntekijöistä puhuvat asiakkaat ja heidän omaisensa. Kiireestä puhuvat työntekijät. 

Nämä kaksi tietenkin liittyvät toisiinsa. Kiire lisää sitä, minkä vuoksi työntekijät koetaan huonoiksi. Aikaa hyvin tehdylle työlle on vähemmän. Kiire myös lisää henkilöstön vaihtuvuutta, koska moni hakeutuu eri tehtäviin tai eri alalle turhauduttuaan arjen realiteetteihin. Uusien työntekijöiden perehdyttäminen ja perehtyminen vie aikaa ja kokemuksen kerryttäminen vielä lisää. Tämä on todellinen ongelma monessa paikkaa ja valitettavasti itseään ruokkiva ilmiö. Suuri vaihtuvuus lisää muiden työntekijöiden kuormitusta ja lisää vaihtuvuutta. Esimiestyöllä ja työyhteisöllä voidaan jonkin verran asiaan vaikuttaa. Mutta kyse on myös resursseista.

Harjoittelun kokemuksin mietin epämääräisen kiireen lisäksi kolme asiaa, jotka mahdollisesti painavat kotihoidossa. Ainakin niillä mahdollisuuksia aiheuttaa haasteita.

Palveluiden hajaantuminen

Olisi suurenmoista, jos kotihoidon asiakkaana oleva henkilö voisi hankkia kaikki palvelunsa samasta yksiköstä. Se majailisi sellaisessa pienessä toimistossa, jossa kaikki tuntisivat toisensa ja tieto kulkisi. Olisi lähihoitajat ja sairaanhoitaja. He olisivat aina samat, eikä asiakkaan ovelle koskaan tulisi uusia tai vieraita kasvoja. Tiimiin kuuluisi myös kodinhoitaja, joka kävisi siivoamassa, auttamassa ulkoiluissa ja keksisi vähän virikettä kodin sisällä. Toimiston kalustoon kuuluisi myös yleismies Jantunen. Hän menisi paikalle lumitöihin, haravoimaan tai tekemään pientä remonttia. Toimiston keskellä olisi myös lääkäri, fysioterapeutti, haavanhoitaja, diabeteshoitaja ja muistihoitaja. Nämä kaikki pysyisivät aina samassa tehtävässä ja työpaikassa. Ainakin niin pitkään kuin asiakas heitä tarvitsee. Kaikki puhuisivat iloisesti keskenään. Koskaan ei jäisi välittymättä kokonaiskuva kotihoidon arvokkaan asiakkaan tilanteesta ja tarpeesta. 

Tosielämässä lähihoitajat ja sairaanhoitaja kyllä löytyvät toimistolta. Hyvässä tilanteessa yksikkö käyttää tiimijakoa niin että samat ihmiset pyrkivät käymään samojen ihmisten luona. Lääkäri on etänä, usein toisella paikkakunnalla. Muut erityisalojen osaajat pitävät majaansa jossakin terveyskeskuksen ja sairaalan kaltaisessa paikassa. Asiakkaan luona voi käydä yksityinen kotiapu ja sen lisäksi kunnan aputyömies ja erillinen lumenluontipalvelu. Ruuan voi toimittaa vielä yksi toimija lisää. Kukaan ei tiedä mistä edellinen kävijä on asiakkaan kanssa puhunut. Tästä välittyy varmasti tehoton ja tietoa hukkaava vaikutelma niin asiakkaalle kuin omaisillekin. Eikä se varsinaisesti lisää tiedon liikkumista ammattilaiselta toisellekaan.

Palvelutarpeen jatkuvat muutokset

Kotihoidon asiakkaat ovat jatkuvasti huonompikuntoisia. Kotona halutaan olla sekä oman että omaisten päätöksen kannattelemina. Pitkään siitä tulee myös rahallisia säästöjä. Kotihoito ei tarjoa kaikille samankokoista pakettia. Kotihoidon asiakkaaksi voi ylipäätään tulla vasta täyttäessään tietyt kriteerit. Sen jälkeen hoidon tarve arvioidaan ja päätetään samojen kriteerien perusteella. Niitä pyritään pitämään riittävinä. Kuitenkaan vahinko ei tule kellokaulassa eivätkö palvelut aina pysy perässä. 

Mitä paremmassa kunnossa asiakas on, sitä harvemmin hänen luonaan käydään. Joillakin ainoa palvelu saattaa olla esimerkiksi sairaanhoitajan käynti kerran neljässä viikossa. Jos on pärjäävä luonne, yksin tai jo aavistuksen muistamaton, voi neljässä viikossa kunto huonontua ilman että kukaan saa tietää siitä. Ärhäkkä infektio voi kaiken muun lisäksi vaikuttaa hyvässä hoidossa olevaan muistisairauteen yllättävän voimakkaasti. Joskus kynnys tarttua puhelimeen on korkea. Myös palveluiden hajaantuessa eri paikkoihin, voi välillä olla vaikea pysyä mukana siinä, mitä kaikkea oikeastaan voisi kotiin saada ja mistä.

Kotihoidon asiakkaiden ja omaisten tulisi yhdessä hoitajien kanssa pyrkiä ennakoimaan tulevaisuutta mahdollisimman hyvin. Yleensä palvelutalopaikkoihin on pitkät jonot. Paikkaa kannattaa alkaa hakemaan mieluummin ajoissa. Hoitajat osaavat kertoa, millaisilla kriteereillä paikan voi saada. Myös apuvälineiden ja turvaleitteiden kanssa kannattaa olla etukenossa liikkeellä. Liian moni ikäihminen on joutunut viettämään yönsä lattialla, koska ei ollut koskaan ennen kaatunut. 

Särkymävaran vähyys

Kotihoidossa asiakkaiden palveluntarve elää. Samoin tekee asiakasmäärä. Kuitenkin henkilöstön määrä pysyy yleensä varsin vakiona. Uusi haava diabeetikon jalassa, leikkauksesta kotiutuva asiakas, peräkkäisinä päivinä tulevat ilmoitukset lääkeannostelijaan jääneistä lääkkeistä tai omaisen ilmoitus ettei jaksa enää huolehtia puolisonsa peseytymisestä. Nämä kaikki lisäävät kotihoidon tiimin kalenteriin useita käyntikertoja viikkoon tai jopa päivään. Välillä käyntimääriä ja käyntien kestoja tietenkin voidaan myös vähentää palveluntarpeen pienentyessä. Välillä niinkin käy. Haavat paranevat, leikkauksen rajoittama kunto kohenee, lääkkeet osataan, muistetaan tai tahdotaan taas ottaa ja puoliso ilmoittaa saaneensa jonkun muun omaisen avukseen. Tai sitten uusi asiakas on vain paremmassa kunnossa kuin listoilta poistunut entinen asiakas. 

Kun liikkuvaan työn määrään lisätään vaihteleva määrä tekijöitä, on sotku mahdollisesti kova. Ei ole tavatonta, että kotihoidossa jäädään välillä kotiin. Sairaslomia tulee kaikkialla mutta hoitoalalle ei ole jäänyt montaa suojatyöpaikkaa, josta voisi olla pois kuin tyhjää vain. Poissaolijaa kaivataan nopeasti ja sijaiset ovat kuulemma tiukassa. Aamulla ei voida päättää kenen annetaan jäädä puurotta tai kenelle ei ehditä viedä lääkkeitä. Jotain voidaan toki järjestellä ja sairaanhoitaja voi parhaimmillaan jopa siirtää jotain seuraavaan päivään. Kuitenkin usein sama määrä töitä tehdään vain pienemmällä kokoonpanolla. Silloin toivotaan, ettei tule kovin montaa turvapuhelinhälytystä.

Tällainen apologia. Aiotko sinä kysellä kuntavaaliehdokkaaltasi terveydenhuollon asioista? Myös muusta kuin kotihoidosta saa esittää huolensa.

131# Kotihoidon lempipoika

Kotihoidon työvaatteet ovat miehiseen malliin hankalasti sopivia. Erivärisistä trikoopaidoista tuskin löytyykään sopivaa kokoa. Sentään mustia liivejä löytyy omien vaatteiden kanssa pidettäväksi. Työntekijöille työnantaja ilmeisesti maksaa vuosittaista vaaterahaa. Opiskelija pärjää liivin alla omillaan tai luonnonantimin.

– Ai sieltä tulee poika kanssa. 

Kotihoidossa sairaanhoitaja kulkee yleensä yksin. Niin muutkin hoitajat. Yhdessä käyntejä tehdään jos hoito tai tilanne sitä vaatii. Kuitenkin kahden käsiparin hoitoa vaativat asiakkaat siirtyvät yleensä varsin nopeasti ympärivuorokautisen hoidon piiriin. Sitä kotihoito ei voi tarjota. Väliaikaisesti näitä tuplakäyntejä voidaan tehdä esimerkiksi jos asiakas kotiutunut sairaalahoidosta ja tarvitsee väliaikaisesti enemmän apua. 

Sairaanhoitajat saattavat tehdä yhteisen käynnin vaikkapa veritiputuksen merkeissä. Silloin kaksi hoitajaa tarkistaa veren olevan oikeaa ja he myös valvovat tiputuksen alkuhetket yhdessä mahdollisten komplikaatioiden ilmenemistä. Turvallisuuden vuoksi yhdessä tehdyt käynnit ovat ainakin nyt täällä poissaolollaan loistava poikkeus. Kuitenkin sekin käytäntö löytyy kirjallisista ohjeista. Samoin vartijan kanssa tehtävä kotikäynti asiakkaan kotiin. Häviävän harvoin sairaanhoitajan mukana on lääkäri tai moniammatillisen hoidon vaatima muu asiantuntija.

Kovin usein asiakas kohtaa ovella siis yksinäisen kotiinsa saapujan. Jo siksi opiskelijan mukana oleminen herättää huomioita. Kun kyseessä on vieläpä mies, voidaan puhua jopa kiinnostuksesta. Yllättävän usein suoraryhtistä ja selkeästi puhuvaa opiskelijaa on epäilty lääkäriksi. Ilmeisesti ikäihmisissä asuu voimakkaita käsityksiä hoitotyön sukupuolirooleista. 

Pojittelu on saanut opiskelijan suun vetäytymään maskin takana erityisen maireaan hymyyn. Tietenkin suuri osa kotihoidon asiakkaista näkee edessään iän puolesta lapsenlapsekseen sopivan hahmon. Kenties maskin taakse piiloutuneet kasvot ja mielikuva nuoresta opiskelijasta ohjaa ajattelemaan jopa lastenlastenlasten ikäisen pojun tulleen paikalle. (Mielikuvat ovat vahvoja. Erehtyipä kerran kolmatta vuosikymmentään lähestyvä lähihoitajaopiskelija kuvittelemaan iästäni yli kymmenen vuotta pois. Ei tainnut olla vielä kokemusta aikuisopiskelijoista.) Maskin takana hymyilyttää osittain ajatus siitä, että jos olisinkin sattunut tulemaan paikalle edellisten töiden kengissä ja puvuissa, monet asiakkaat olisivat vetäneet pöytään valkoisimman liinansa, kauneimmat posliininsa ja seisoisivat eteisessä juhlavaatteissa valmiina teitittelemään kohteliaasti ”poikasta”. Aikansa kutakin. Minä en ole tästä erilaisesta vastaanotosta yhtään pahoillani. Tosin välillä on joutunut miettimään, onko innostunut vastaanotto enää sopivuuden rajoissa. Tosin naispuolinen sairaanhoitaja on saanut osakseen samanlaiset silittelyt samoissa paikoissa. Joten kyse lienee enemmän vieraiden tuottamasta ilosta kuin pojan saapumisen riemusta.

“Poeka”

Ovella on helppo nähdä pelkkä poika tai tyttö. Hoitajan sukupuolesta riippuen. Mutta valitettavasti se toimii toisinkin päin. Luultavasti moni tottumaton tai haluton näkee ovea avaamassa mummun, paapan tai ihan vain vanhuksen. Hoitajalla se voi tietenkin pelkistyä asiakkaaksi tai potilaaksi. Hoitajan toki pitää osata keskittyä hoidettavan kohtaamiseen juuri hoitajan roolissa. Siinä ei kuitenkaan ole haitaksi, jos uskaltaa kuulla ja nähdä enemmän. Juuri tässä lienee yksi kotihoidon pelottavimmista puolista. Olipa asiakas hyvin tai hyvin vähän puhelias, huutaa hänen kotinsa: tutustu minuun. Kohteliaastikin pälyilyä välttävä hoitaja kyllä näkee. Näkee valokuvat tai niiden puutteen. Huomaa mielenkiinnon kohteet seinillä tai harrastevälineet nurkissa. Hoitaja oppii huomaamaan myös sen, mikä on ollut tärkeää ja sitten jäänyt muuttuvan kunnon myötä koskemattomaksi. Hoitaja näkee muistin tai toimintakyvyn muutokset lojuvina tavaroina, likaisina pintoina tai pursuavina roskiksina. Hän näkee hallintaa ja sen menetystä. Hän näkee puolisoita ja rakkaita. Välillä toisesta on jäljellä parisängyn puolikas, jota ei koskaan enää avata. Välillä hän joutuu näkemään miten taakan kantaminen tai taakkana olemisen kokemus painavat erilleen. Tai kuulemaan miten kaksi pelokkaan ärtynyttä yrittää turhaan muistaa toistensa puolesta. Koko elämä on tarjolla kotihoidossa. 

Tätä taitoa ei opetella vain asiakkaiden ovella. Koko elämä on kutsua yrittää nähdä yli ensimmäisen mielikuvan. Helposti toiset pelkistyvät rooleiksi. Sellaisiksi hahmoiksi jotka täyttävät eri osia elämämme näytelmässä. On kaupan kassaa ja lasten valmentajaa. On tarjoilijaa ja päiväkodin ohjaajaa. On konduktööriä ja bussikuskia. On sitä joka asuu viereisessä rapussa tai kaksi kerrosta ylempänä.

En tarkoita, että kaikkien ihmisten tarinoille tulisi avata ovensa. Kuka sitä kestäisi tai haluaisi. En minä ainakaan. Kuitenkin luulen, että olisi hyväksi kaikille jos useammin muistaisimme etteivät ihmiset ympärillämme ole ohuita roolihahmoja oman elämämme näytelmässä. He ovat kaikki oman elämänsä pääosassa ja tekevät elämänsä roolia. Siinä he ovat ajatuksineen, tunteineen ja haluineen. Kun muistaa ovella, huoneessa tai missä vain vastaan tulevan olevan ihminen, on helpompi nähdä hänet. Ehkä myös kuunnella, ymmärtää, kunnioittaa, kiittää ja parhaimmillaan jopa hymyillä hieman. Vaikka sitä pojankin hymyä. 

129# Opiskelijana kotihoidossa

Millainen lista sulla on?” Jo tutuksi tulleella tavalla taas yksi aamu alkaa pienellä kaupankäynnillä sairaanhoitajien kesken. Täällä kotihoito on jaettu kaupungin eri osien mukaan alueisiin. Jokainen alue on oma yksikkönsä toimintoineen, esimiehineen ja budjetteineen. Alueen sisällä taasen on tiimejä. Toimistolla niitä merkkaavat työhuoneet käytävän varrella. Jokaiseen tiimiin kuuluu lauma lähihoitajia ja ihanteellisessa tilanteessa myös sairaanhoitaja. Tiimien myötä jokaisella sairaanhoitajalla on omat tutut asiakkaansa. Tiimin asiakkaiden hoidon tarve vaihtelee. Osan luona lähihoitajat käyvät neljä kertaa päivässä, osan luona ainoastaan sairaanhoitaja kuukauden välein. Oman tiimin asiakaslistansa sairaanhoitaja voi suunnitella työtään ja nähdä, kuinka monta käyntiä kullekin päivälle on tulossa. 

Kuitenkin aamuisin käydään kauppaa. Listan mukaisten vakiokäyntien lisäksi viikkoon tulee ylimääräisiä käyntejä asiakkaiden muuttuvien tilanteiden myötä. Välillä kotihoidon optimointi (äkillistä palvelutarvetta koordinoiva keskus) välittää käyntipyyntöjä. Siksi jokainen aamu on puhelintaan avaavalle sairaanhoitajalle pieni mysteeri. Hyvässä yhteishengessä aamukahvin ääressä pyritään jakamaan päivän töitä tasamääräisiksi. Jaettavana on paitsi käyntien määrä mutta tietenkin myös niiden laatu. Etäisyydet, hoidon laatu tai välillä myös asiakkaan persoona ovat tämän kaupankäynnin valuuttaa. Yhteishengestä kertoi se, että aamu alkaa toisten listoista kysellen eikä omasta valitellen. 

Yksi kotihoidon hauskuuksista on tarve kuljettaa varusteet mukana. Aamulla opiskelija tarkistaa ja täydentää.

Muutenkin toimiston tavat ja työn kulku on ehtinyt hahmottua. Yllättävän monipuolista. Kahden viikon jälkeen näin voi sanoa. Kaksi viikkoa on myös hyvä kohta arvioida tilannetta sillä tuttuja asiakkaita alkaa ilmestyä oville. Käyntejä asiakkaiden luona on jokaisen tarpeen mukaan. Tiheimmillään olemme käyneet nyt haavanhoidossa jopa kolme kertaa viikossa. Samoin tiettyjen lääkehoitojen aloitus voi tarkoittaa useampaa käyntiä viikossa. Kuitenkin perusväli sairaanhoitajan käynnille on kaksi viikkoa. Huomattavalla osaa asiakkaista käydään tällä tahdilla. Toinen iso ryhmä ovat neljän viikon välein tavattavat. Riippuu hieman rytmistä, keiden tällaisten luona ehdin käydä kaksi kertaa. 

Mitä kotihoidossa sitten tehdään? Haavoja, neuloja ja neuvontaa voisi olla hyvä vastaus. Etukäteen asiaa ajatellessani olin unohtanut kokonaan haavojen todellisuuden. Siksi olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin heti ensimmäisenä päivänä sellaista haistamaan. Kyllä – yksi haavan analysoinnin keino on haju. Kovin monia haavoja en ole päässyt näkemään mutta niitä vähiä on tutkittukin huolella. Olen päässyt niitä puhdistamaan, katteita irrottelemaan ja bakteerinäytettäkin ottamaan. Vaikka edellisessä harjoittelussa pääsin näkemään jonkin verran haavoja, on nyt ollut mielenkiintoista seurata samojen haavojen parantumista tai pahentumista. Tilanteet ovat olleet sen verran monipuolisia, että olen päässyt miettimään monia erilaisia haavanhoitotuotteita ja niiden käyttötarkoitusta. Päivän päätteeksi näitä kirjatessa ovat nimet olleet usein hukassa mutta ohjaaja on onneksi tiennyt mistä milloinkin on kyse ja mikä on minkäkin tuotteen nimi. Ällöttävä voisi olla välillä ihan hyvä termi haavojen suhteen mutta tuskin kuitenkaan oikea.

Tällä kuulema selviää josko haavassa asuu ylimääräisiä.

Viimeksi pääsin pistämään perushoidon harjoittelussa. Siellä henkilökunnan tehtäviin kuuluvat näytteenotot. Osastolla sitä tekevät laboratorion omat henkilöt. Siitä oli siis aikaa, kun olin viimeksi lähestynyt ketään neulan kanssa. Nyt sitä on riittänyt. Melkein joka aamu menemme jonkun kotiin ottamaan verikokeita. Kyynärtaipeita on siis tähtäilty. Alun pienen hapuilun jälkeen tähänkin taas oppi, Taitaa oikeastaan olla niin, että olen pistänyt kahdessa kotihoidon viikossa enemmän kuin palvelutalon viidessä. Erityisen mukavaa on ollut huomata, että pienen tottumuksen myötä työhön on tullut aikaa ja harkintaa. Jos suoni ei jostain syystä löydy ensimmäiseen pistoon, ei ensimmäinen ajatus ole enää vetää neulaa pois. Nyt voi vähän miettiä, katsella, tunnustella ja vähän liikuttaa neulan kärkeä. Perushoidon jakson 50% onnistumisista on kiivetty jo yli 90 prosentin. Tammikuussa monista asiakkaista otetaan ns. vuosikokeita. Se tarkoittaa aika monta putkea verta. Tämä putken vaihtamisen harjoitteleminen on ollut hyvä. Siinä pitää koittaa keksiä jo vähän puhumista ennen kuin kahdeksaskin putki on täynnä. 

Ottamisen lisäksi olen nauloilla myös antanut. Onnekkaasti useammalle asiakkaalle on aloitettu tämän jakson aikana Coheminin (b-vitamiini) pistäminen. Aluksi se tarkoittaa useampaa annosta viikossa, kunnes hoitotaso saavutetaan. Tämä pisto tehdään lihakseen I.M., yleensä olkaan. Ruiskua, neulaa ja lasiampullia on saanut käsitellä niin, että välillä unohtaa jo keskittyä. Vähän jo huvittaa muistella, miten jännittävää oli vain vähän aikaa sitten pistää luokkakaveria. Tuon harjoituskerran hengessä olen tehnyt muutamia pistoja myös ihonalaiskudokseen S.C.

Tätä olin mukana lähinnä kantamassa. Veritiputuksen alussa kun piti olla mukana kaksi sairaanhoitajaa. Me sitten hiivimme pois ja jätimme tämän varsinaiselle suorittajalle.

Kotihoidossa tehdään tietenkin myös ihan perusseurantaa. Verenpainetta, verensokeria ja veren hyytymistekijöitä on mitattu myös usein. Tämä tapahtuu kaikessa hoitotyössä aina vaaditulla tiheydellä. Sairaanhoitajan käyntien ohella tätä tekevät tietenkin myös lähihoitajat. Sairaanhoitaja tekee ne silloin kuin hänen käyntinsä korvaa samaan aikaan muuten olleen lähihoitajan käynnin. Tätä samaa osastoa ovat olleet satunnaiset katetroinnit, kynsien leikkaukset, ihon rasvaamiset ja koronanäytteen ottaminen. Välillä saatetaan tehdä ikään kuin akuutimpi käynti hengitystä ja hapetustilannetta tutkimaan. Myös tarpeesta kaivetaan esiin lääkehuoneen CRP-analysaattori ja kannetaan se toisessa kainalossa asiakkaan kotiin.

Näinkin arvokasta tavaraa laboratorion huoneista meille luovutetaan.

Kaiken muun ohella sairaanhoitaja neuvoo. Hän yrittää pysyä selvillä asiakkaan tilanteen kokonaisuudesta, koittaa ymmärtää eri sairauksien kerryttämiä vaikutuksia ja ohjaa asiakasta selviämään näiden kanssa mahdollisimman hyvin. Sairaanhoitaja arvioi lääkkeiden tehoa ja tarvetta ja välittää tietoja lääkärille. Sairaanhoitaja on tiiminsä myös linkki jolle asiakkaat, omaiset ja muut hoitajat soittavat milloin minkäkin kysymysmerkin kanssa. Usein sairaanhoitajan kautta lähtee etenemän tarve lisätä kotiin tarvittavia palveluita. Valitettavasti sairaanhoitaja ei ehdi istua joka käynnillä alas, eikä viettää aamu- tai iltapäivää asiakkaan murheita kuunnellen. Tämän tapaiseen pyritään ensikäynnillä. 

Paljon. Ei ehkä aina kaikkein näyttävintä tai suurimpia intohimoja herättäviä suoritteita. Mutta läheistä. Parhaimmillaan asiakkaalla on sama sairaanhoitaja vuosikausia. Vaivojen ja lääkkeiden lisäksi tutuksi tulee elämän eri vaiheet ja vähintään puheiden kautta monet läheiset. Kotihoidon sairaanhoitajalle ovea ei avaa vain yksi potilas suuressa virrassa eikä tähän viitata käytännön vaatimuksista potilaspaikan numerolla. Kotihoidossa hoitaja on kutsuttuna elämän kokoisesta ovesta sisään. Hän saa kulkea hitaasti mukana ilot ja surut jakaen. Hän on monen asiakkaan kalenterissa suuri merkkihenkilö eikä usein voi välttää jakamasta hieman omastaankin. On helppo nähdä kotihoidossa rakentuvan siteitä, jotka eivät katkea heti senkään jälkeen, kun ovi ei enää aukea, ajoreitti vaihtuu ja yksi nimi listoilla vaihtuu toiseen. Näyttää nuorempikin hoitaja usein muistavan millä kadulla ja missä talossa joskus oli asiakkaita. Muistaa varmasti nimetkin.

127# Tunnelmia kotihoidon alkumatkalla

Kotihoito. Tähän harjoitteluun lähtiessäni sain pitää monta kertaa varani, etten sanoisi jatkuvasti lähteväni kodinhoidon harjoitteluun. Tarkoitus olisi kuitenkin hoitaa ihmisiä, eikä kiinteistöjä. Kodinhoitajiakin on Suomessa aikoinaan koulutettu ja heitä edelleen työskentelee. Heitä on myös kotihoidossa. Eivät hekään koteja hoida, mikä on mielestäni kyllä vähän outoa. 

Tähän harjoitteluun lähtiessä olin poikkeuksellisen hyvin valmistautunut. Kotihoidon työt ja tilanteet kun ovat kovin tuttuja. Tosin pientä päivittämistä ne vaativat. Tuttuus kun on tullut televisiota tuijottamalla. Noiden kokemusten ja todellisuuden välillä on vuosituhannen vaihde, kulttuuripiirin vaihto ja televisio draaman vaatimukset. 

Kotihoidon harjoittelu ei ilmeisesti ole kaikkein suosituin opiskelijoiden keskuudessa. Ainakaan etukäteen. Reaktiona johonkin tällaiseen opettajamme ovat pitäneet useampaan kertaan palopuheita kotihoidon ihanuuden puolesta. Ensimmäisen viikon perusteella voi huomata etteivät opettajat ole täysin valehdelleet.

Sairaanhoitaja tietenkin tuntee suurimman osan asiakkaista. Opiskelijalle jokainen saapuminen on aluksi uusi ja jännittävä. Koskaan ei voi ihan tietää, kuka oven tulee avaamaan.

Kotihoidon mielekkäiksi tekevät asiat ovat mahdollisesti samalla sen haastavia puolia. Kotihoito kun tapahtuu nimensä mukaisesti ihmisten kodeissa. Sinne opiskelija lähtee aamulla ohjaajansa kanssa toimistolta. Päivien aikana kierrettävien kotien määrä vaihtelee ja samoin siellä kohdattavat asiakkaat ja heidän hoidon tarpeensa. Ja kyllä, kotihoidossa meillä on asiakkaita, ei potilaita. Jos ohjaajan kanssa asiat sujuvat, on päivän aikana tehty kierros ja sen aikana autoillut matkat hyvin suuri osa koko harjoittelusta. Kukaan muu ei lainaa tai tarvitse opiskelijaa tuona aikana. Opiskelijalla on rauha oppia ja ohjaajalla on rauha ohjata. Tietenkin jos asiat lähtevät käyntiin väärällä jalalla, voi autossa olla piinaava paikka viikkojen kuluessa.

Asiakkaat kotihoidossa ovat melko hyväkuntoisia. Osan luona käy sairaanhoitajan lisäksi kotihoidon lähihoitajia esimerkiksi antamassa lääkkeitä, huolehtimassa syömisestä tai puhtaudesta. Ja paljon muustakin. Aikaa sitten koulutettuja kodinhoitajia työskentelee yhä useiden paikkakuntien tukitiimeissä yhdessä muiden hoitajien kanssa. He tarjoavat ei hoidollisia palveluita kuten vaikkapa ulkoiluapua. Joissakin paikoissa käy ainoastaan sairaanhoitaja. Sairaanhoitajan käynnit saattavat liittyä lääkehoitoon, haavoihin, ompeleiden poistoon tai injektioiden antamiseen. Toimiston kaappien perusteella täällä on valmius myös neste- ja antibioottihoitoon. Välillä käynti voi olla niin sanottu tukikäynti. Silloin asiakkaan kanssa ainoastaan jutellaan nykyisestä tilanteesta ja tunnelmista. Tarkoituksena on selvittää, onko kotona olemiselle näkyvissä jotakin esteitä tai voisiko niiden kanssa auttaa jotenkin. Välillä täytetään yhdessä erilaisia hakemuksia tai annetaan terveysneuvontaa.

Ihmisten koteihin meneminen on sekä antoisaa, että mahdollisesti myös haastavaa. Esiin tulee persoonien kirjo. Toiset ovat iloisia ja tyytyväisiä, jotkut pidättyväisiä ja etäisiä. Muutamat ovat turhautuneita ja hieman kiukkuisia. Sama jako pätee omaisiin. Kotona oleminen on ihmisille usein vapaampi alue ilmaista tunteita ja ajatuksia kuin sairaala. Kotihoidon väki kuuluu asiakkaan arkeen eikä väliaikaiseen poikkeustilanteeseen. Tottumattomalle voi olla vaikea myös mennä ihmisten yksityiselle maaperälle, nähdä heidän elämänsä ja asumisensa laitosympäristön ulkopuolella. Sattuneesta syystä itselläni on tässä jonkin verran kokemusta. Papillisen työkaverin kanssa jutellessani hän sanoikin tämän harjoittelun olevan ihan tuttua, mukana kannettava laukku ja puheenaiheet vain vaihtuvat. Ihan totta. Tästä syystä en hämmästy, kauhistu tai kiinnitä juuri huomiota siihen millainen koti oven takaa avautuu. En ainakaan enempää kuin hoidon kannalta on oleellista. Kirjauksista voi toki aamulla jo nähdä millainen yleistilanne missäkin kohteessa odottaa.

Hoidollisesti kotihoidon työt eivät ole kaikkein näyttävämpiä. Kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla pääsin tekemään monia aivan uusia asioita. Toiveena on, että tällä jaksolla pääsen kehittämään rutiinia muutamiin usein toistuviin toimiin. Toivon mukaan erilaiset neulat saavat olla usein kädessä. Varmasti hyvä on opetella myös kotona asuville tarjottuja tukia ja palveluita sekä niiden hakemiseen liittyviä kiemuroita.

Heti jakson alusta alkaen on saanut täyttyä toisenlainen toive. On hienoa päästä ihmisten ilmoille ja mukaan arkiseen menoon. Joulukuun alusta asti jatkunut etäopetus ja pitkä lomajakso ovat olleet kovin järjestäytymätöntä ja hieman yksinäistäkin aikaa. Tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle osan kaupungista vielä nukkuessa, kulkea pitkin päivää mielekkäissä touhuissa ja jutella ihmisten kanssa työhön liittyvistä tai liittymättömistä asioista. On rikkautta saada istua koronarajoitusten rajoissa (6 henkilöä) taukohuoneessa kahvilla ja lounaalla ja kuulla jotain oman kodin ulkopuolisesta menosta. Yhtä lailla hienoa on palata valoisan aikaan kotiin ja siellä loppupäivänä kaikkensa antaneena vaeltaa hyvissä ajoissa vuoteeseen. Elämän rytmi on kohdallaan eikä unta tarvitse pitkään odotella. 

118# Mitä vuodeosastolla tapahtuu?

Kuvasta poiketen oikeassa elämässä joka vuoteeseen näyttää riittävän osastolla vuodevaatteita.

Terveyskeskuksen vuodeosastoilla on kahdenlaisia potilaita. Niitä, jotka makaavat siellä vaipoissaan vuosikausia ja niitä, jotka tulevat sinne lyhyemmäksi ajaksi – kuolemaan. Tällainen mielikuva vuodeosastoista vastaa todellisuutta. Mutta tuo todellisuus on jäänyt useimmilla paikkakunnilla vuosikymmenen päähän. Ennen vuodeosastot todella olivat sijoituspaikkoja niille ikäihmisille, jotka eivät enää pärjänneet kotona tai vanhainkodeissa. Näillä potilailla ei useinkaan ollut akuutisti hoitoa tarvitsevia vaivoja. Ainoastaan perussairauksia lääkittiin ja seurattiin. Usein kyseessä oli nimenomaan vuoteeseen hoidettavien potilaiden ryhmä. Vuodeosastot olivat todellakin makuutusosastoja. Vielä nytkin kokeneet työntekijät muistelevat yövuorojen pitkiä kääntökierroksia, jolloin yöhoitajat kahdestaan käänsivät ja kuivittivat kymmeniä potilaita. Se vei aikaa. 

Jo aikaa sitten tilanne alkoi muuttua. Kymmenen vuotta sitten tällaisilla keskikokoisilla maalaispaikkakunnilla oltiin jo vauhdilla siirtymässä nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kautta sote-alan on tapahtunut asiakkaiden ja potilaiden siirtymä. Ne ikääntyneet, jotka ennen asuivat vanhainkodeissa, asuvat nykyään kotona. Siis ne, joilla ei ole vakavia muistisairauksia, liikkumisen tai toimintakyvyn rajoitteita. He pärjäävät kotona kotihoidon tuella. Samaan aikaan vanhainkodit perinteisessä mielessä ovat kadonneet. Tilalle ovat tulleet palvelutalot joissa tarjotaan eri intensiteeteillä tuettuja asumispalveluita. Ympärivuorokautista hoitoa tarjoaviin palvelutaloihin ovat hiljalleen siirtyneet vuodeosastojen entinen asukasaines. Koska he eivät tarvitse varsinaisesti sairaanhoitoa, ei heille sopivaksi paikakseen enää ole nähty sairaanhoidon yksikköjä. 

Vuodeosastot eivät siis ole enää makuutusosastoja. Se näky myös nimissä. Sisätautien paikassani on päällekkäisissä kerroksissa kaksi yleislääketieteen osastoa. Painopiste on muuttunut makuuttamisesta hoitoon. Potilaiden osastolla viettämät ajat ovat pudonneet huomattavasti. Potilaat ovat sellaisia, joiden akuutti sairaus vaatii hoitoa. He saattavat tulla erikoissairaanhoidosta vielä toipumaan tai seurattavaksi. Siis vaikkapa leikkauksen jälkeen. he saattavat tulla infektion vuoksi saamaan antibioottihoitoa. Huonon yleiskunnon potilaille, kun antibiootti annetaan suonensisäisesti. Tai he saattavat tulla epäselvän yleistilan laskun vuoksi seurattavaksi ja hoidon suunnitteluun. Myös vatsatauti toistuva osastolle tulon syy. Joka tapauksessa kaikilla potilailla on selkeä hoitoa vaativa ja samalla jollakin tavalla väliaikainen tila. Toki välillä potilaan tilanne on uusimman sairauden vuoksi pysyvästi muuttunut. Toimintakyky on voinut infarktin, kaatumisen tai ihan vain yleiskunnon laskun myötä muuttua niin, että kotoa tulleelle potilaalle aletaan etsimään paikkaa tuetun asumisen piiristä. Silloin osastolla vietetty aika saattaa venyä pitemmäksi. Keskimääräinen kierto on kuitenkin nopeaa ja joka vuorossa hoitajat aloittavat työnsä käymällä tarkkaan läpi sillä hetkellä osastolla olevat potilaat ja näiden tiedot. Vaikkapa lomaviikon jälkeen huomattava osa vuoteista on saanut uuden asukkaan. 

Samalla potilaiden toimintakyky on lisääntynyt. Usein tulijat saapuvat kotoa, vaikka tietenkin tuetun asumisenkin piiristä sairastutaan. Akuutti sairaus ei välttämättä vie toimintakykyä täysin. Kävelevät tai jollakin apuvälineellä liikkuvat ja ainoastaan pientä apua tarvitsevat potilaat ovat kymmenen vuoden takaiseen verrattuna yleistyneet. Vuoteeseen hoidettavat ja sitä myötä perushoidon määrä on vähentynyt huomattavasti.

Samaan aikaan sairaanhoidolliset tehtävät ovat lisääntyneet. Antibiootteja menee välillä niin paljon, ettei kärryyn tahdo mahtua. Suonensisäistä nesteytystä on paljon ja tippalaskurin piippailu on verrattain tavallinen ääni, vaikka sitä harvoin käytetäänkin. Vatsataudit tuovat eristyspotilaita ja keuhkokuume on yleinen saapumisen syy. Haavat eivät ole ainaisia makuuhaavoja. Usein kipuja on paljon ja niiden syitä selvitellään. Sydänfilmiä otetaan säännöllisesti ja potilaita kuljetetaan erikoissairaanhoidon osastoille tutkimuksiin. Vaikka yleislääketieteen osastoilla on aina tunnustettu perus- ja lähihoitajien suuri arvo, on kehitys kuitenkin kasvattanut sairaanhoitajien määrää osastolla. Yksistään monipuolinen ja laaja lääkehoito yksin vie kokonaisen hoitajan työpanoksen aamu- ja iltavuoroissa. Samalla myös lääkärien työn tarve ja vaativuus on kasvanut. Päivittäisillä lääkärinkierroilla on tapana venyä, koska harvojen potilaiden kohdalla voidaan todeta tilan pysyneen ennallaan. Näin yleensä voidaan tehdä palvelutalopaikkaa odottavien kohdalla. Vaihtelevuus kiehtoo monia osastolla työssä olevia. Sairaanhoitaja saa olla monipuolisesti työnsä ytimessä.

Yksi asia on kuitenkin säilynyt samana aiempaan verrattuna. Yleislääketieteen osastoille tullaan kuolemaan. Kun erikoissairaanhoito ei voi enää tarjota parantavaa apua, siirrytään siihen osaamiseen joka yleislääketieteen puolella on vahvaa. Kyse ei ole parantamisesta, vaan elämän lopun vaiheiden tasoittamisesta. Kipu, pahoinvointi ja ahdistus ovat niitä asioita, joita vastaan näillä osastoilla on vankkaa osaamista ja huolella kerättyä kokemusta. Suuremmilla paikkakunnilla, kuten meidän maalaiskaupungissamme, näillä osastoilla voi olla palliatiiviseen hoitoon ja jopa saattohoitoon erikoistunut lääkäri. Näissäkin tapauksissa pyritään siihen, ettei osastolla olemisen aika venyisi pitkäksi. Pyrkimys ei ole lyhentää aikaa loppupäästä vaan pikemminkin alusta. Osaston, kotisairaanhoidon ja palliatiivisen poliklinikan yhteistyöllä pyritään siihen, että parantumattomasti sairas potilas voisi tilanteen toteamisen jälkeen pysyä mahdollisimman kauan kotona. Tahdon ja tilanteen salliessa jopa kuolemaan asti. Kyse ei ole niinkään taloudesta vaan mukavuudesta. Moni kaipaa kodin tuttuihin paikkoihin. Ne, joilla omaisten voimavarat eivät tilannetta mahdollista tai ne joilla omaisia ei ole, saavat viettää kiireettömästi viimeiset aikansa osaston osaavassa ja kokemukseni mukaan lämpimässä hoidossa. Sillä vaikka monia muutoksia on tapahtunut, uskon osastoilla olevan jäljellä paljon tuota makuuttamisaikojen kulttuuria. Tarkoitan potilaan kokonaisvaltaista kohtaamista ja kaikista hänen tarpeistaan huolehtimista. Kun se taito on kunnossa on kaikkien paljon helpompi elää ja sitten myös kuolla. Toivottavasti tämä ihmisläheinen ja potilaslähtöinen kulttuuri ei poistu koskaan.

114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

106# Kauneus katsojan silmässä?

Taloutemme toinen aikuinen tykkää soista. Itse inhoan niitä! Ne ovat syksyisin tuulisia ja kylmiä. Niiden päällä kulkeminen on epävarmaa ja pelottavaa. Vesi tirskuu saappaan jälkeen eikä koskaan voi täysin luottaa siihen, pitääkö seuraava askel silmän arvioimalla tavalla. Siellä täällä vaanii mustia vesiä ja useammin tasaisia, ruohoisia, kohtia, jotka kertovat petollisen ohuesta kerroksesta veden päällä. Vähät puut ja korkeammat mättäät muodostavat lupauksen vakaammasta polusta. Välillä täytyy vain luottaa saappaan varteen ja siihen ettei pohja ole yhtä pelottava kuin mieli väittää. Ei se yleensä olekaan. Kuitenkaan en olisi ollenkaan harmissani, jos olisi enemmän kuokkia ja Jusseja ja vähemmän niitä soita.

 

Ei tämäkään syvä ollut. Mutta kuitenkin se luo mielikuvan kaiken sisäänsä imevästä syvyydestä.

Yleensä en mene suolle vapaaehtoisesti. Joskus seura kuitenkin vie mukanaan. Joukossa tyhmyys kun tiivistyy. Tänä syksynä kuitenkin päätin ylittää itseni. Suuremmissa suosaarekkeissa kun voi löytyä jotain haluttua. Ajattelin kuluneen vuoden aikana tulleita uusia kokemuksia, neuloja ja muita. Päätin lähteä ihan yksin ylitykseen.

Tässäpä yrittää etsiä reittiä yli.

Miksi tämä aasinsilta? Elämä on usein tällaista suolla rämpimistä. Näin hoitotyössä (ja vanhojen kenkienkin töissä) melkein säännön mukaisesti. Vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät ollenkaan herätä luontaisia lämpimiä tuntoja. Ihmisten kanssa työtä tekevä ei voi valita niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. Tämä korostuu aloilla, joissa ihmiset eivät tule vastaan oma kiinnostuksensa tai halunsa perusteella. Siellä, missä ihmiset tulevat pakotettuna myös kohdattavien ihmisten kirjo laajenee. 

Potilaat ja asiakkaat saattavat haista ja olla likaisia. He saattavat käyttäytyä ei toivotulla tavalla ymmärtämättään tai jopa tahallaan. He saattavat kerta toisensa jälkeen jättää ymmärtämättä tai ainakin toimimatta toivotulla tavalla. Potilasohjausta yrittävä hoitaja todennäköisesti turhautuu lukemattomia kertoja omaa tilaansa heikentävään henkilöön. Potilas ei välttämättä kiitä vaan saattaa päinvastoin haukkua. Se vaatii hoitajalta taitoa. Tai ehkä tarkkuutta. Se on sellaista suolla kulkemisen taitoa. 

Suolle lähtiessä on hyvä etsiä hyvät kiintopisteet ja kompassisuunta. Yleensä laidasta löytyykin näitä näyttäviä keloja.Joskus kuolemakin tuo esiin kauneutta.

Ihmisiä tulee kohdata kunnioittavasti ja arvostavasti. Aivan kuten kulkijan täytyy kohdata edessään oleva suo. Riittävän taitava tai tahtova ihminen voi näin tehdä. Potilas ei toivottavasti edes huomaa hoitajan viipyilevää katsetta, varautunutta ilmettä tai ääneen vilahtavia sävyjä. Tämän kohtaamisen tason haaste on pitää tasoa yllä kiireen, väsymisen tai kasvavan potilashaasteen edessä. Erityisesti kiire on hankala. Ihminen kun vaatii suon tavoin aikaa ja tarkkuutta.

Pelokas kulkija lähestyy suota hitain ja arvioivin askelin. Samalla tavalla hänen silmänsä tarkkailee huolellisesti ja keskittyneesti edessään olevaa reittiä. Tämä on välttämätöntä, jos haluaa pitää saappaan sisuksen kuivana ja vähentää ylimääräistä sydämen sykettä rinnassa. Kulkemalla hitaasti näkee enemmän. Suo alkaa näyttämään erilaiselta. Maasto alkaa paljastamaan kukkia, ruskan koskettamaa sammalta, erilaista rahinaa ja ritinää sekä niitä muutamia vanhoja puita jotka kauan sitten ovat kelottuneet kuolleina suon laidalle. Mustan veden laidalla saattaa vilahtaa joskus sammakko. Pidemmällä suolla viileä tuuli karkottaa laita metsiköissä parveilleet hyönteiset. 

Monella tavalla hyvä mätäs. Silmänilon lisäksi se on lupaus paksusta, saappaan kantavasta, pinnasta. Huomaa ympäröivä heinä. Se on aina kavalampaa.

Mitä jos ihmisen kanssa kulkee hiljaa ja itsensä unohtaen enemmän toista tarkkaillen? Silloin löytää paljon kaunista. Löytyy tarina, tausta ja merkitys. Hitaasti tarkkaillen löytyy syitä nykyiseen tilaan ja joskus jopa keinoja sen kanssa etenemiseen. Hitaasti katsellessa katselin suu yleensä alkaa toimia vähemmän ja hänen korvansa saavat kasvaa. Silloin tarkkaaminen helpottuu entisestään. Yleensä näkeminen synnyttää myös halua ymmärtää tai ainakin sitä myötä sietää enemmän. Pysähtymällä, hidastamalla hoitaja pääsee syvemmälle kuin ainoastaan ammattitaitonsa ulkoisiin vaatimuksiin nojaamalla. Hoitaja ei ymmärrä enää vain sen vuoksi, koska on hoitaja vaan koska on ihminen. 

Tämä ei tee kohtaamisesta välttämättä helpompaa. Itsensä hidastaminen kohtaamiseen altistaa kohtaajan myös kohdattavan katseelle ja korville. Tämä voi olla kuluttavaa tai ainakin pelottavaa. Kuitenkin tulos on kestävämpi ja hyödyllisempi kuin pelkkä ulkoisen mallin tavoittelu. Kohdattava voi reagoida myös yllättävällä ja hyvällä tavalla kohdatessaan vaihteeksi ihmisen.

Tässä vaiheessa on hyvä olla jo paluumatkalla. Vähän myöhemmin suon kulkija olisi ollut kunnolla märkä.

Suosta voi löytää paljon kaunista, jos kerran ihmisestäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin alkanut nyt pitämään soista. Se on yhä aivan vihoviimeinen maasto. Inhottava mutta kuitenkin kaunis. Ei kaikista ihmisistä ja heidän toiminnastaankaan tarvitse pitää. Heitä kuitenkin tarvitsee kuulla ja kunnioittaa. Se on usein helpompaa, jos suostuu etsimään heistä hyvää ja kaunista. Tärkeää on huomata, ettei tämä kohtaaminen edellytä kaikesta pitämistä ja sen hyväksymistä. Jos siihen pyrkii, edessä on loputon suo jossa itsensä lopulta upottaa. Juuri monesta haitallisesta hoitaja yrittää kohdattavansa poispäin kuljettaa. Yhdessä kulkeminen on suolla helpompaa kuin yksin.

98# Hoitajani televisiossa – osa 4

https://www.themoviedb.org/tv/83524-sygeplejeskolen?language=fi

Toinen maailmansota oli kaiken muun ohella suuri naisten esiinmarssi. Sotaponnistusten ja -teollisuuden tarpeisiin rekrytoitiin suuri joukko naisia suurimmassa osassa sotaa käyvissä maissa. Tämä avasi naisille paljon ovia ennestään suljetuille aloille koulutuksen ja kokemuksen myötä. Osa mullistuksista kulki myös toiseen suuntaan. 

Sairaanhoito-opisto (Sygeplejeskolen) juontaa juurensa tanskalaisen yhteiskunnan muutoksiin maailmansodan kaikujen vielä kulkiessa syvällä kansakunnan mielissä. Sairaanhoitajia kouluttava laitos on herännyt opiskelijamäärien laskuun ja vastaa tilanteeseen tarttumalla uskaliaaseen kokeiluun avaamalla koulun miesopiskelijoille. Tämän uudenlaisen vuosiluokan saapumisesta sarja alkaa.

Miesten saapuminen kouluun aiheuttaa oman kitkansa. Pohdittavaksi tulee miesten oikeus liikkua ja toimia eri osastoilla, työasun yksityiskohdat ja opiskelijoiden keskinäisen kanssakäymisen kysymykset. Tietenkään miehet eivät saa hoitaa naispotilaita! Kuitenkaan sarja ei ole ensisijaisesti miehistä ja naisista. 

Merkittäviksi asioiksi nousevat muutkin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä vaikuttavat rajalinjat. Yksi miesopiskelijoista, Erik, saapuu kouluun koko omaisuus laukussaan ja varattomana vailla mahdollisuutta ostaa vaadittavia kirjoja. Samaan aikaan toinen opiskelija, Anna, tulee kokeilemaan omia siipiään vastoin varakkaan perheensä toivomuksia. Toisiaan ymmärtämättömistä lähtökohdista tulevien keskinäisiltä törmäyksiltä ei voi välttyä, kun toinen koittaa lukea kirjoja tovereiden selkien takaa ja toinen sovittaa omaisuuttaan epätoivoisesti pieneen huoneeseensa. Samoin kohtaavat maaseudun kasvatit ja maailmaa nähneet kulkijat. Myös hoitoalalle hyvin sopiva kiintiöuskovainen on käsikirjoitettu sarjaan omine kysymyksineen. Siitä maailmasta jotain tietävänä harmittelin katsoessani tähän hahmoon kirjoitettuja halpoja yksinkertaistuksia ja typeryyksiä. Kaikille opiskelijoille oman elämän aloittamisen tuomat vapaudet eivät aukene helppoina henkilökunnan tiukasta vartioinnista huolimatta. Mukaan mahtuu erehdyksiä ja kipeää oppimista itsestä ja toisista ihmisistä. Aina edes hoitajan asuun pukeutuneeseen ei voi luottaa. Kuitenkin tiukoissa paikoissa myös tiukka hierarkia saattaa murtua pienen ihmisen avuksi.

50-lukulaisuus alleviivaa yhteiskunnassa ja terveydenhoidossa voimakkaana vallitsevaa hierarkiaa ja sen vaatimaa säännönmukaista toimintaa. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurssin sankareiksi nousevat ne, jotka kykenevät joustamaan ja nostamaan yhden ihmisen tarpeet sääntöjen yläpuolelle. Välillä tämä tarkoittaa ylemmän henkilöstön välttelyä ja hämäämistä opetussairaalan käytävillä ja potilashuoneissa. Tentit ja kokeet selvitetään tiukan ulkoa opettelun avulla ankarien opettajien silmien alla. Vapaaseen soveltamiseen ei tilaa tai lupaa. Ei ainakaan silloin, kun osa talon väestä haluaa päästä miehistä eroon. 

Yhteiskunnan lisäksi myös sairaanhoito on sarjassa kuin muisto menneestä maailmasta. Eletään kehittyneen sairaanhoidon ja monien läpimurtojen esiinmarssia. Tämä kuvataan koulun lääkäreiden tutkimustyön ja hoidossa tapahtuvan kehityksen kautta. Tieteeseen perustuva hoito ja potilaan systemaattinen seuranta on saapunut Tanskan johtavaan sairaalaan, mutta monet hoitomuodot näyttäytyvät nykysilmään kummallisina. Potilaan yksilöllinen kohtaaminen ja tämän tarpeiden kokonaisvaltainen huomiointi ei tiukkojen sääntöjen sairaalassa ole vielä saanut kaivattua tilaa. Opiskelijat kohtaavat myös nyt jo kadonneen maailman kauhuja esimerkiksi Polio-epidemian riehuessa kaupungissa. Uutukaiset opiskelijat saavat kokea alansa painavan vastuun, kun potilaan kuolema on vain muutaman happipalkeen painalluksen tai niiden unohtumisen päässä. Henkilökunta sulautuu opiskelijoiden kanssa juonikuvioille sopivalla tavalla yhteen näiden poikkeusolojen keskellä.

Väistämättömien ihmissuhdesotkujen lisäksi kuvatuksi tulee kaunis ja eteenpäin menevä viisikymmentäluku pohjoismaisen pääkaupungin kupeessa. Eletään rauhallista aikaa ennen tulevien vuosikymmenien murroksia. Maailmanmeno ja vaikkapa Korean sota kummittelee jossakin arjen ulkopuolella tarjoten pieniä sivumakuja tarinaan. Tarkalle silmälle näkyvät opiskelijoiden arjessa sairaanhoitajan työn hyveet: tarkkuus, rohkeus ja välittäminen. Varjopuolet paljastetaan kiukkuisten potilaiden, ymmärtämättömien omaisten ja hiertävien valtasuhteiden kautta. Opiskelijat jos henkilökuntaan kuuluvatkin saavat kasvaa selviämään myös itsensä kanssa.

Tämä sarja esitettiin Suomessa alunperin Yle Teemalla keväällä 2019. Lisämausteensa sarjan seuraamiseen toi yhteyshaussa eteenpäin lähetetty hakemus samoille jalanjäljille. ”Haluatko pyyhkiä mieluummin takapuolia, kuin olla sotilas?” Tämä yhdelle päähenkilöistä esitetty kysymys sai resonoida vastauksia omassa mielessäni keskivertokatsojaa enemmän. Selviäisinkö itse kovasta opiskelusta ja uusien asioiden pänttäämisestä? Kestäisikö saapua ravintoketjun alimmalle asteelle eri alalla? Selviäisinkö kaikista niistä henkisistä haasteista, joita takapuoliin ja vastaaviin liittyy? Kestäisikö hankalat potilaat tai vaikeat työtoverit? Olisiko itse tarkasti sääntöjä noudattava ahertaja vai rohkeasti ihmiset kohtaava opportunisti? Vai jonkinlainen näiden yhdistelmä? Näiden äärellä joutui jotenkin itseään siinä pääsykokeita odottaessa punnitsemaan. Jotakin vastauksia voinee löytää tästä blogista.

En tiedä, onko kahden kauden sarja saamassa jatkoa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta opiston väki tuntui omassa tilanteessani erinomaiselta seuralaiselta kulkea hieman eteenpäin. Suosittelen tätä jos mahdollisuus katsoa jossakin vaiheessa uusiintuu.

93# Vanhustyötä ja usein myös muistisairautta

Seniorit, ikäihmiset, ikääntyneet, vanhukset. Miksi sinä kutsut heitä? Nyt kun opettajat ovat jääneet lomalle, viimeiset arvosanat on annettu ja suurin osa suorituksistakin hoidettu, on aika tehdä vielä pieni katsaus ensimmäisen vuoden vielä esittelemättömään kokonaisuuteen. Gerontologinen hoitotyö.

 ”Täällä olisi kyllä sairaanhoitajalle tarvetta. Ne tuntuvat vain olevan kiven alla.” Kutakuinkin näin palveluesimies totesi, kun hoidimme ensimmäisen kesätyöpäivän tarpeellisia papereita. En tiedä yrittikö istuttaa ajatusta tulevaa varten vai huokailiko muuten vain.

Enpä ole vanhustyötä kuullut mainittavan, kun me opiskelijat olemme puhuneet keskenämme tulevaisuutta tavoitellessamme. Erilaiset näyttävät ja ehkä televisiostakin tutut tehtävät ovat nousseet helpommin esiin.

Ehkä koulussa on huomattu hoitajien kato vanhustyössä. Ainakin jakson ensimmäisellä tunnilla opettajamme piti kovat palopuheet sen puolesta. Ensinnäkin hän muistutti meitä, miten ikääntyneet ovat merkittävä potilasryhmä melkein kaikilla terveysalan sektoreilla. Opintokäynneillä ensihoitopäällikkö jatkoi samaa virttä kertoessaan ikääntyneiden olevan humalaisten ohella toinen suuri asiakasryhmä näyttäväksi mielletyssä ambulanssityössä. Vallitsevalle ikärakenteeltaan ikääntyneitä tulee vastaan paljon. Jos ei potilaina niin ainakin läheisinä. Tällä opettaja motivoi meitä tutustumaan ja kiinnostumaan ikääntyneiden asioista. Lupaili myös, että erilaisiin vanhusten palvelutaloihin työllistyvät löytävät vastuullisen ja mielenkiintoisen työn.

Mielenkiintoisen varmasti. Enkä vastuullisuudestakaan voi väittää vastaan. Vanhastaan olen saanut olla paljon tekemisissä ikäihmisten kanssa. Vaikka työyhteisöjeni ikärakenteessa lapsilla ja perheillä on ollut iso rooli, on tyypillinen kotikäynti yleensä ikääntyneen luona. Heillä kun on elämäntilanteesta johtuen enemmän aikaa pyytää luokseen. Ehkä joskus myös tarvetta on enemmän. Olen saanut kuulla kiinnostavia elämäntarinoita, kovia kohtaloita ja monenlaista muuta. Monella on ollut tarvetta jakaa ja muistella omaa matkaansa. Joskus on ollut tarve sulkea jotain painavaa ripin kautta pois mielestä. Joskus on tullut tarve muistella jotakuta sellaista, joka on läsnä enää kuvissa ja muistoissa. Joskus on muisteltu, naurettu ja vähän itkettykin yhdessä jotakuta kolmatta. Siinä tulee miettineeksi, millaisia muistoja ja ketkä joskus itsestä lausuu.

Kaikista tarinoista ei voisi tehdä elokuvaa. Ei sellaista joka myisi hyvin nykyisillä markkinoilla. Mutta taiteellisia tarinoita, koskettavia kertomuksia ja uskomattomia, arkisia, urotekoja olisi paljon. Sitä kuuluisaa elämänkokemusta olen koittanut noista toisten suurista laareista oppia itsellenikin.

Lapsena luulin kaikkien ihmisien olleen aina kaltaisiaan. Että mummut ovat olleet aina mummuja ja niin edelleen. Tavallaanhan näin onkin. Elämä kyllä muokkaa eläjäänsä. Kuitenkin mieli pysyy monella tavalla samana. Joskus joku voivotteli, että mieli on seitsemänvuotiaan mutta seitsemänkymmenen jälkeen ei voi enää ruumista huijata. 

Ikäihmisillä kaikkia sairauksia kertyy. Mutta nyt muistisairaiden kanssa vähän enemmän olleena on kiintoisaa ja koskettavaa miettiä näitä. Paljon on kadonnut sairauden pilveen mutta samalla paljon on jäänytkin. Jokaiseen myös sairauden tyyppi ja vaihe vaikuttaa paljon. Muistiliiton sivuilla on hyvät tiivistelmät erilaisten muistisairauksien vaikutuksista. Niitä käyttäen olen peilannut asukkaita ja oivaltanut paljon kummallisista käytöksistä. Samalla tulee ajateltua, millainen pappa sitä saattaisi itse joskus olla, jos samanlaisten sairauksien uhriksi joutuu. Olisiko sitä kiltti ja kiitollinen? Vai kärsimätön ja kiukkuinen? Vai arka ja pelkääväinen? Kaikkien näiden pappojen piirteet tiedän itsestäni löytyvän. Mielenkiintoinen on tämä muistisairaiden maailma. Mutta niin ovat sairaat itsekin. 

Harjoittelun ja kesätyön perusteella voin todistaa opettajan palopuheet tosiksi. Kapean katsantoni perusteella palveluasumisen yksikössä sairaanhoitajan työ on monipuolista ja vastuullista. Usein sairaanhoitaja on ainoa osastollaan. Loma-aikoina ja muissa poikkeuksissa sairaanhoitajalle kuuluu useampia osastoja. Näin hän tekee omaa työtään ja samalla johtaa muun hoitohenkilökunnan työtä omalle vastuulleen kuuluvissa asioissa. Kun sairaanhoitaja lähtee vuorosta, hän yksin on syyllinen, jos jotain jää hoitamatta. Ei ole jatkajaa eikä paikkaajaa. Paikka on siis vastuullinen mutta ehkä samasta syystä myös pelottava. Usein on myös niin, että sairaanhoitaja kuuluu niukkojen resurssien maailmassa hoitotyön vahvuuteen ja osallistuu perushoitoon osastoilla. Tätä en itsessään pidä pahana. Se auttaa pysymään paremmin selvillä asukkaista. Kuitenkin samalla muodostuu ristiriita perushoidon ja oman ammattiosaamisen tehtävien hoitamisen välillä.

Syvennyttävää ja opittavaa työkentällä varmasti on. Usein tarjolla on myös siistiä päivävuoroa. Tai siistiydestä voi olla montaa mieltä mutta vuoroja ja viikonloppuja sairaanhoitaja tekee palvelutaloissa käsittääkseni aika harvoin. Vastuun lisäksi tarjolla on pitkäaikaisia potilas- ja asiakaskontakteja ja mahdollisuus sukeltaa syvälle ihmisen kokoiseen maailmaan.

Kuitenkin. Vanhustyössä hoitajat ovat ja luultavasti tulevat olemaan tiukasti saatavilla. Moni kaipaa näyttäviin tehtäviin. Mutta yksi syy on varmasti myös opintojen järjestys. Gerontologisen hoitotyön alaan liittyvät jaksot ovat opintojen alussa. Meillä paketti oli ensimmäisen vuoden keväällä. Monet tekivät perushoidon harjoittelun palvelutaloissa ensimmäisen vuoden keväänä. Näissä harjoitteluissa tehdään ennen kaikkea perushoidon tehtäviä ja muistikuvissa käsitys sairaanhoitajan työnkuvasta voi jäädä ohueksi. Ensimmäisen harjoittelun jälkeen tulee kovin monia muita mielenkiintoisia harjoitteluja ja tulevia työntekijöitä kalastelevat paikkoja. On ymmärrettävää, ettei moni palaa ensimmäiseen paikkaan vaan jatkaa kauemmille apajille.