114# Mitä sisätautien harjoittelussa tehdään?

Aika kiitää. Nyt on takana melkein kolmannes tästäkin harjoittelusta ja olen päässyt tekemään kaikkia tarjolla olevia vuoroja. Olen viettänyt osastolla ajan kellon ympäri (onneksi en putkeen) ja olen saanut alustavan käsityksen siitä, mitä tällaisella osastolla tapahtuu. 

Ei kovin paljoa. Tämä oli ensimmäinen vaikutelma aloituspäivänä. Perushoidon harjoittelussa olin tottunut siihen, että talon sairaanhoitaja osallistuu tiiviisti kaikkeen hoitotyöhön ja vaivoin ehtii pysähtyä tietokoneen vaatimiin tehtäviin. Palvelutalo on myös asukkaittensa koti ja se muokkaa päivän toiminnot tietynlaiseksi. Aavistin, ettei sairaanhoitajan työ sairaalan osastolla ole samanlaista mutta alkujärkytys oli silti suuri. 

Saavuin ensimmäiseen aamuvuoroon sovitusti jo päivän alettua. Aamun palaveri oli siis pidetty ja jouduin hyppäämään hieman kylmiltäni sisään. Toki osaston esimies kierrätti, tutustutti ja jutustutti aikansa. Sitten istuuduin ystävällisen sairaanhoitajan viereen ja melkein koko päivän vietimmekin toimistossa. Huh huh totesin sen jälkeen. 

On totta, että sairaanhoitajan työhön kuuluu tietokoneen äärellä istumista. Päätetyö on välttämätöntä kaikessa hoitotyössä ja kaikkien sitä tekevien tehtävissä. Koneilla kulkee tieto sisään, sisällä ja sitten aikanaan ulos. Siksi niiden ääressä vietetään aikaa. Huomasin nopeasti, etten ollut osannut aivan aavistaa, miten osaston roolitus toimii. Samaan aikaan kun istuin sairaanhoitajan kanssa koneen ääressä, viereisellä koneella oli lääkäri. Lääkärin fyysinen läsnäolo oli jo itsessään uusi kokemus. Oli menossa lääkärinkierto ja maanantaisin se vie tavallista enemmän aikaa. Läpikäytävinä ovat kaikki viikonloppuna tulleet muutokset potilaiden tilassa ja tuona maanantaina lukuisia uusia potilaita. Aikaa siis täytyikin käyttää. Samaan aikaan lähihoitajat ja vanhan liiton perushoitajat(tilanteen salliessa myös sairaanhoitaja) kulkivat osastolla tekemässä hoitotoimenpiteitä, keräämässä mittauksia, käyttämässä vessassa, kuivattamassa, antamassa lääkkeitä, auttamassa syömisessä ja mitä tahansa perushoidollista asiaa osastolla olikin. Kuulemma tällä osastolla lähi- ja perushoitajat saavat tehdä paljon ja heitä mielellään koulutetaan mahdollisimman moniin tehtäviin. Laitoshuoltajat/-siistijät jakoivat ruokaa huoneisiin ja hoitivat siisteyden suurta kokonaisuutta. Välillä käytävillä kulki fysioterapeutti ja laboratorion näytteidenottaja kiersi oman aikataulunsa mukaan. Samaan aikaan osaston toisessa päässä toinen sairaanhoitaja hoiti sen puolen kiertoa toisen lääkärin kanssa. Aina välillä lääkehuoneesta ilmestyi lääkehoitajan vuoroa tekevä sairaanhoitaja. Jossakin kulman takana olivat huoneet sekä osastonhoitajalle, että tämän apulaiselle. Hieman kauempana oli sairaalapastoreiden pesäpaikka. Uuttera sihteeri pitää tiedon kulkemassa, tekee monia tilauksia, hankkii potilaskyytejä ja tietää kaikesta kaiken.

Paljon väkeä ja paljon kuhinaa. Tällaisena elämä näyttäytyi ulkopuolisen silmin. Tietenkin välillä käväisimme kierron yhteydessä potilashuoneissa mutta aika vähälle se jäi. Seuraavana aamuna ohjelmassani oli lääkärinkierto osaston toisessa päässä. Kuitenkaan tiistaina kierto ei kestänyt yhtä pitkään ja huomasin näkeväni potilaita paljon enemmän. Mahdollisuuksien mukaan jokainen sairaanhoitaja osallistuu myös potilastyöhön. Aamuvuorossa tätä aikaa on vähemmän. Iltavuorossa lääkärinkierto on jo ohi ja siksi sairaanhoitajaa ei ole enää varattu tähän. Tosin näyttää siltä, että samasta syystä iltavuorossa on hoitajia ylipäätään vähemmän. Kuitenkin iltavuorossa opiskelijakin pääsee sairaanhoitajan matkassa niin sanotusti kentälle. Siis huoneisiin ja melkeinpä pelkästään niihin. Myös iltavuorossa on oma lääkehoitajansa mutta muuten väki vähenee kellon käydessä. Yövuorossa koko osastolla on vain kaksi hoitajaa joten työtä riittää hiljaisenakin yönä.

Mitä opiskelija sitten tekee sisätautien harjoittelussa? Se tietenkin riippuu paljon osastosta. Opiskelija saa tehdä kaikkea sitä, mihin hän on saanut opetusta. Ohjaajan todettua taidot riittäväksi, hän saa tehdä monia näistä asioista itsenäisesti. Lääkkeitä opiskelija antaa ja käsittelee aina valvotusti. Toki tämäkään ei välttämättä tarkoita jatkuvaa tuijotusta vaan lopputuloksen paikkansapitävyyden tarkastamista. Aktiivinen opiskelija ei aina istu ohjaajan vieressä, tämän työskennellessä vaikkapa koneella. Perushoidossa tarvitaan aina apua. 

Mitä itse olen tehnyt? Olen mitannut verenpaineita, veren happipitoisuuksia, kuumetta ja verensokeria. Olen hakenut potilaille jäätelöä, limsaa, vettä, nenäliinoja ja paperia kaatuneiden vesien pyyhkimiseen. Olen vaihtanut vaippaa, käyttänyt vessassa, nostanut parempaan asentoon ja kääntänyt apuna kylkeä. Olen kalastanut lattialle pudonnutta kaukosäädintä ja poistanut kanylia kädestä. Olen imenyt hengitysvaikeuksista kärsivän ilmateistä limaa ja tuonut toiselle ylimääräistä peittoa. Olen hakenut varastosta lisää tyynynä asentohoitoja varten ja pedannut omaiselle taittovuodetta yöpymistä varten. Olen siirrellyt potilasvuoteita huoneesta toiseen ja järjestellyt huoneita sen mukaan, miten välillä joudutaan tiivistämään ja välillä pystytään löysäämään. Olen hakenut lääkärille tutkimusvälineitä ja auttanut suojavarusteiden pukemisessa. Olen auttanut haavan puhdistamisessa ja sidosten vaihtamisessa. Olen keskustellut osaston toiminnasta saattohoitoon siirretyn omaisen kanssa. Olen säätänyt rollaattorin korkeutta sopivaksi ja auttanut happiviiksiä useille nenille. Olen auttanut nenä-mahaletkun asettamisessa ja virtsakaterin poistamisessa. Olen valmistanut vainajaa omaisia varten ja pukenut omaan kotiinsa palaavaa potilasta. Olen kuljettanut potilasta toiselle osastolle hoitoja varten ja opastanut omaisia vessojen sijainnista. Olen vastaanottanut uutta potilasta ja tyhjentänyt huonetta edellisen jäljiltä. Olen saattanut vainajaa obduktio-osastolle ja opiskellut miten siellä toimitaan iltaisin ja öisin henkilökunnan ollessa vapaalla. Olen ottanut sydänfilmiä ja juoksuttanut laboratorioon Korona-näytettä. Olen noutanut verta ja seurannut sen tiputtamista. Olen tutkinut elvytyskärryä ja muistellut keillä on elvytyskielto. Olen seurannut potilaan hoitopolkua saapumisesta asti tai jopa kauempaa. Olen tyhjentänyt virtapulloja ja vessatuolien säilöitä. Olen mitannut potilaan juomien nesteiden määrää ja laskenut vuorokauden nestetasapainoa. Olen valmistellut lääkkeitä ja antanut lääkkeitä useissa eri muodoissa. Olen sitonut lääkärin määräyksellä itselleen haittaa tekevien potilaiden käsiä ja käyttänyt magneettilukkoista vyötä samanlaiseen rajoittavaan tarkoitukseen. Olen osallistunut näiden rajoituspotilaiden aktiiviseen seurantaan (magneettivyössä tarkkailu 15 minuutin välein). Olen kantanut ruokatarjottimia huoneisiin ja niistä pois. Olen tutkinut potilaan lääkelistaa. Olen keskustellut laitoshuoltajan kanssa potilashuoneen käsittelystä, kun hän asetti kaiken hapen ja elämän poistavan koneen lattialle (onneksi myös varoituskyltin oveen). Olen kantanut varastosta hansikkaita, suojatakkeja ja lansetteja. Olen puhunut suomea, ruotsia, englantia ja kuunnellut isoilla, papillisen herkillä, korvilla. Olen silittänyt rauhatonta uneen ja kivuliasta ihan muuten vain. Olen pyyhkinyt lattioita ja syönyt taukohuoneessa (ilmeisesti omaisen lahjoittamia) munkkeja. Olen ollut imemässä keuhkoihin kertynyttä märkää alipaineiseen pulloon kyljestä sojottavasta putkesta. Olen kirjannut koneelle ja soitellut kotisairaanhoitoon jatkohoidosta. Olen keittänyt kahvia ja kertonut hauskuuksia. Olen nauranut muiden jutuille ja keskustellut vakavasti aiheen vaatiessa. Olen laskenut hengitystiheyttä ja nyökkäillyt viisaamman arvioidessa kuoleman olevan ehkä tuntien ehkä muutamien henkäyksien päässä.  

Olen oppinut. Vaikka oli listalla yli kymmenen ennestään tuttuakin asiaa. Miltä lista näyttää kolmen viikon kuluttua?

111# Milloin malja vuotaa yli?

Syksy on tullut. Sen huomaa hyvin, kun lähtee aamulla saattamaan nuorimmaista päiväkotiin. Joka aamu yritämme olla samaan aikaan leimaamassa lätkää ryhmän puhelimen taustaan. Päikky-ohjelma paljastaa, että heittoja aikataulussa tulee. Kuitenkin aikataulu on tarpeeksi kiinteä syksyn etenemisen seuraamiseen. Vielä vähän aikaa sitten aamuun lähdettiin täydessä valossa. Nyt pienen hämärän voi vielä aavistaa ulko-oven avautuessa. Pian hämäryys ottaa vallan ja sitten aamuihin laskeutuu pimeys. Lehdet ovat saaneet värin ja tuuli muodostaa suojapaikkoihin keltaisia, oransseja ja hieman punertavia maton suikaleita. Marja-aroniat ovat kypsyneet. Sen tietää siitä, että postilaatikot ovat punaisina. Kypsät marjat kun poksahtelevat mehukkaasti rikki ohikulkijoiden pommittaessa niillä kaikkea valkoista. Porsaat. Ilma on usein raikas. Joskus kylmä. Jos päiväkodin ovelta matka jatkuu juoksun merkeissä, on auringon voiman lisäys selvästi aistittavissa matkan edetessä. Kaunista mutta karua. 

Meillä on päiväkotilaisen kanssa sopimus. On käveltävä. Mutta ei koko matkaa. Välillä homma meinasi mennä vallan sylissä kulkemiseksi ja pienin lisäyksin olemme venyttäneet kävelymatkaa. Nyt tiettyyn kohtaan on vakiintunut pysähdyspaikka ja syliin hyppääminen. Niin innokkaasti emme ole onnistuneet matkaa kulkemaan, etteivätkö pienet jalat olisi rivakastakin vauhdista muistaneet pysähtyä oikeaan paikkaan. Usein senttien tarkkuudella. Sylissä on mukava katsella loppumatkalla autoja, pyöriä ja pihassa touhuavia koululaisia. Sylissä mahdolliset aamun murheet ja väsyt muuttuvat pienemmiksi. 

Juuri siinä kohtaa meillä onkin menossa ihmiskoe. Tosin pienempi ihminen ei sitä tiedä. Siinä sylissä kantaessa pieni poski on hyvällä korkeudella. Siihen on mukava tuiskautella suukkoja. Välillä yksi riittää ja hyväntuulinen kyytiläinen vastaa samalla mitalla. Joskus tarvitaan useampia. Oikein harmillisena aamuna, sellaisena kun ei ole jaksanut juoda kaikkea saamaansa kaakaota tai ehtinyt temppuilla ihan halunsa mukaan, tarvitaan useampi suukko reaktion aikaan saamiseksi. Usein käy niin, että jos kyytiläinen tarvitsee aluksi useamman muiskautuksen, alkaa niitä sitten tulemaan kovalla tahdilla takaisinkin. Malja alkaa vuotaa yli. Punaisin poskin ja iloisin ilmein matkaamme koulun viereiselle tielle asti. Siinä pitää iloinen pusuttelu lopettaa. Tie kun on täynnä kouluun kyyditsijöiden autoja. 

Mikä tässä on se ihmiskoe? Vastaako syliläinen aina samalla tavalla? Siis sillä tavalla kuin saa osakseen hyvää huomiota. Aineiston keruu on vielä kesken mutta ainoastaan yhden kerran pusut eivät ole saaneet samanlaista vastausta. Vaste on siis useimmiten hyvä. Niinhän se usein on itse kullakin. Kun joku hymyilee, on helppo hymyillä takaisin. Kun joku kohtelee lempeästi, arvostavasti ja kunnioituksella, on helppoa vastata samalla tavalla. Tai niinhän sitä luulisi. 

Valitettavasti monet meistä toistavat myös toisenlaista kierrettä. Ihanne maailmassa positiivisten kohtaamisten ja kontaktien sarja kiihdyttäisi eteenpäin menevänä virtana kaikkea sitä, mikä ihmisten välillä voi olla kaunista. Kuitenkin meille ovat tuttuja myös pahat sanat, happamat ilmeet, kiukkuinen vaikeneminen ja monet muut asiat. Niitäkin on helppo lähteä kierrättämään. Ne helposti kasvavat toisenlaiseksi virraksi. 

Kovin usein huomaan vaikeiden ihmisten kanssa ajattelevani: jos vain tuo tekisi… niin kuin oikein on… kuten minä tahdon… siten miten kaipaisin… niin sitten minä. Jätämme helposti varauksia tai käännämme muutoksen vaatimuksen toiseen ihmiseen. Tietenkin tässäkin asiassa täytyy ymmärtää terveet rajat. Kukaan ei saa alentua toisen edessä matelevaksi amebaksi ja muuttua tämän edessä täysin hampaattomaksi ja alistuvaksi. Pois se! Kuitenkin, mikä vaikutus siellä ja täällä olisi, jos yrittäisimme enemmän luoda muutosta minä itse ensin -periaatteella. Pusut synnyttävät halua pussata. Jos niin on pienen päiväkotilaisen kanssa, miksi ei aikuisenkin suhteen. 

On sanottu, että se joka kunnioittaa toista saa löytää aina lisää kunnioitettavaa hänessä. Me olemme herkkiä aistimaan toisten ihmisten eleitä, ilmeitä ja sävyjä. Tuo herkkyys on usein tarkempaa kuin kykymme ymmärtää sitä sanoiksi. Kehenkään toisten käytös ei jätä jättämättä jälkeä. Siispä kaatakaamme astioita täyteen hyvää. Niin täyteen, että se valuu yli meidän ja muiden iloksi. Valitettavasti on totta, että monessa meissä on elämän tekemiä reikiä ja täytymme hyvin hyvin hitaasti ja ehkä emme koskaan. Kuitenkin, mitä enemmän kaadetaan, sitä herkemmin edes joskus pirskahtaa hieman yli.  Sitä paitsi, saadessaan monet elämän reiät ja säröt paranevat ainakin vähän. Kuka olisi se ihminen, jolla voisit harjoitella tätä? Toivottavasti saat pian takaisin.

106# Kauneus katsojan silmässä?

Taloutemme toinen aikuinen tykkää soista. Itse inhoan niitä! Ne ovat syksyisin tuulisia ja kylmiä. Niiden päällä kulkeminen on epävarmaa ja pelottavaa. Vesi tirskuu saappaan jälkeen eikä koskaan voi täysin luottaa siihen, pitääkö seuraava askel silmän arvioimalla tavalla. Siellä täällä vaanii mustia vesiä ja useammin tasaisia, ruohoisia, kohtia, jotka kertovat petollisen ohuesta kerroksesta veden päällä. Vähät puut ja korkeammat mättäät muodostavat lupauksen vakaammasta polusta. Välillä täytyy vain luottaa saappaan varteen ja siihen ettei pohja ole yhtä pelottava kuin mieli väittää. Ei se yleensä olekaan. Kuitenkaan en olisi ollenkaan harmissani, jos olisi enemmän kuokkia ja Jusseja ja vähemmän niitä soita.

 

Ei tämäkään syvä ollut. Mutta kuitenkin se luo mielikuvan kaiken sisäänsä imevästä syvyydestä.

Yleensä en mene suolle vapaaehtoisesti. Joskus seura kuitenkin vie mukanaan. Joukossa tyhmyys kun tiivistyy. Tänä syksynä kuitenkin päätin ylittää itseni. Suuremmissa suosaarekkeissa kun voi löytyä jotain haluttua. Ajattelin kuluneen vuoden aikana tulleita uusia kokemuksia, neuloja ja muita. Päätin lähteä ihan yksin ylitykseen.

Tässäpä yrittää etsiä reittiä yli.

Miksi tämä aasinsilta? Elämä on usein tällaista suolla rämpimistä. Näin hoitotyössä (ja vanhojen kenkienkin töissä) melkein säännön mukaisesti. Vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät ollenkaan herätä luontaisia lämpimiä tuntoja. Ihmisten kanssa työtä tekevä ei voi valita niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. Tämä korostuu aloilla, joissa ihmiset eivät tule vastaan oma kiinnostuksensa tai halunsa perusteella. Siellä, missä ihmiset tulevat pakotettuna myös kohdattavien ihmisten kirjo laajenee. 

Potilaat ja asiakkaat saattavat haista ja olla likaisia. He saattavat käyttäytyä ei toivotulla tavalla ymmärtämättään tai jopa tahallaan. He saattavat kerta toisensa jälkeen jättää ymmärtämättä tai ainakin toimimatta toivotulla tavalla. Potilasohjausta yrittävä hoitaja todennäköisesti turhautuu lukemattomia kertoja omaa tilaansa heikentävään henkilöön. Potilas ei välttämättä kiitä vaan saattaa päinvastoin haukkua. Se vaatii hoitajalta taitoa. Tai ehkä tarkkuutta. Se on sellaista suolla kulkemisen taitoa. 

Suolle lähtiessä on hyvä etsiä hyvät kiintopisteet ja kompassisuunta. Yleensä laidasta löytyykin näitä näyttäviä keloja.Joskus kuolemakin tuo esiin kauneutta.

Ihmisiä tulee kohdata kunnioittavasti ja arvostavasti. Aivan kuten kulkijan täytyy kohdata edessään oleva suo. Riittävän taitava tai tahtova ihminen voi näin tehdä. Potilas ei toivottavasti edes huomaa hoitajan viipyilevää katsetta, varautunutta ilmettä tai ääneen vilahtavia sävyjä. Tämän kohtaamisen tason haaste on pitää tasoa yllä kiireen, väsymisen tai kasvavan potilashaasteen edessä. Erityisesti kiire on hankala. Ihminen kun vaatii suon tavoin aikaa ja tarkkuutta.

Pelokas kulkija lähestyy suota hitain ja arvioivin askelin. Samalla tavalla hänen silmänsä tarkkailee huolellisesti ja keskittyneesti edessään olevaa reittiä. Tämä on välttämätöntä, jos haluaa pitää saappaan sisuksen kuivana ja vähentää ylimääräistä sydämen sykettä rinnassa. Kulkemalla hitaasti näkee enemmän. Suo alkaa näyttämään erilaiselta. Maasto alkaa paljastamaan kukkia, ruskan koskettamaa sammalta, erilaista rahinaa ja ritinää sekä niitä muutamia vanhoja puita jotka kauan sitten ovat kelottuneet kuolleina suon laidalle. Mustan veden laidalla saattaa vilahtaa joskus sammakko. Pidemmällä suolla viileä tuuli karkottaa laita metsiköissä parveilleet hyönteiset. 

Monella tavalla hyvä mätäs. Silmänilon lisäksi se on lupaus paksusta, saappaan kantavasta, pinnasta. Huomaa ympäröivä heinä. Se on aina kavalampaa.

Mitä jos ihmisen kanssa kulkee hiljaa ja itsensä unohtaen enemmän toista tarkkaillen? Silloin löytää paljon kaunista. Löytyy tarina, tausta ja merkitys. Hitaasti tarkkaillen löytyy syitä nykyiseen tilaan ja joskus jopa keinoja sen kanssa etenemiseen. Hitaasti katsellessa katselin suu yleensä alkaa toimia vähemmän ja hänen korvansa saavat kasvaa. Silloin tarkkaaminen helpottuu entisestään. Yleensä näkeminen synnyttää myös halua ymmärtää tai ainakin sitä myötä sietää enemmän. Pysähtymällä, hidastamalla hoitaja pääsee syvemmälle kuin ainoastaan ammattitaitonsa ulkoisiin vaatimuksiin nojaamalla. Hoitaja ei ymmärrä enää vain sen vuoksi, koska on hoitaja vaan koska on ihminen. 

Tämä ei tee kohtaamisesta välttämättä helpompaa. Itsensä hidastaminen kohtaamiseen altistaa kohtaajan myös kohdattavan katseelle ja korville. Tämä voi olla kuluttavaa tai ainakin pelottavaa. Kuitenkin tulos on kestävämpi ja hyödyllisempi kuin pelkkä ulkoisen mallin tavoittelu. Kohdattava voi reagoida myös yllättävällä ja hyvällä tavalla kohdatessaan vaihteeksi ihmisen.

Tässä vaiheessa on hyvä olla jo paluumatkalla. Vähän myöhemmin suon kulkija olisi ollut kunnolla märkä.

Suosta voi löytää paljon kaunista, jos kerran ihmisestäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin alkanut nyt pitämään soista. Se on yhä aivan vihoviimeinen maasto. Inhottava mutta kuitenkin kaunis. Ei kaikista ihmisistä ja heidän toiminnastaankaan tarvitse pitää. Heitä kuitenkin tarvitsee kuulla ja kunnioittaa. Se on usein helpompaa, jos suostuu etsimään heistä hyvää ja kaunista. Tärkeää on huomata, ettei tämä kohtaaminen edellytä kaikesta pitämistä ja sen hyväksymistä. Jos siihen pyrkii, edessä on loputon suo jossa itsensä lopulta upottaa. Juuri monesta haitallisesta hoitaja yrittää kohdattavansa poispäin kuljettaa. Yhdessä kulkeminen on suolla helpompaa kuin yksin.

98# Hoitajani televisiossa – osa 4

https://www.themoviedb.org/tv/83524-sygeplejeskolen?language=fi

Toinen maailmansota oli kaiken muun ohella suuri naisten esiinmarssi. Sotaponnistusten ja -teollisuuden tarpeisiin rekrytoitiin suuri joukko naisia suurimmassa osassa sotaa käyvissä maissa. Tämä avasi naisille paljon ovia ennestään suljetuille aloille koulutuksen ja kokemuksen myötä. Osa mullistuksista kulki myös toiseen suuntaan. 

Sairaanhoito-opisto (Sygeplejeskolen) juontaa juurensa tanskalaisen yhteiskunnan muutoksiin maailmansodan kaikujen vielä kulkiessa syvällä kansakunnan mielissä. Sairaanhoitajia kouluttava laitos on herännyt opiskelijamäärien laskuun ja vastaa tilanteeseen tarttumalla uskaliaaseen kokeiluun avaamalla koulun miesopiskelijoille. Tämän uudenlaisen vuosiluokan saapumisesta sarja alkaa.

Miesten saapuminen kouluun aiheuttaa oman kitkansa. Pohdittavaksi tulee miesten oikeus liikkua ja toimia eri osastoilla, työasun yksityiskohdat ja opiskelijoiden keskinäisen kanssakäymisen kysymykset. Tietenkään miehet eivät saa hoitaa naispotilaita! Kuitenkaan sarja ei ole ensisijaisesti miehistä ja naisista. 

Merkittäviksi asioiksi nousevat muutkin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä vaikuttavat rajalinjat. Yksi miesopiskelijoista, Erik, saapuu kouluun koko omaisuus laukussaan ja varattomana vailla mahdollisuutta ostaa vaadittavia kirjoja. Samaan aikaan toinen opiskelija, Anna, tulee kokeilemaan omia siipiään vastoin varakkaan perheensä toivomuksia. Toisiaan ymmärtämättömistä lähtökohdista tulevien keskinäisiltä törmäyksiltä ei voi välttyä, kun toinen koittaa lukea kirjoja tovereiden selkien takaa ja toinen sovittaa omaisuuttaan epätoivoisesti pieneen huoneeseensa. Samoin kohtaavat maaseudun kasvatit ja maailmaa nähneet kulkijat. Myös hoitoalalle hyvin sopiva kiintiöuskovainen on käsikirjoitettu sarjaan omine kysymyksineen. Siitä maailmasta jotain tietävänä harmittelin katsoessani tähän hahmoon kirjoitettuja halpoja yksinkertaistuksia ja typeryyksiä. Kaikille opiskelijoille oman elämän aloittamisen tuomat vapaudet eivät aukene helppoina henkilökunnan tiukasta vartioinnista huolimatta. Mukaan mahtuu erehdyksiä ja kipeää oppimista itsestä ja toisista ihmisistä. Aina edes hoitajan asuun pukeutuneeseen ei voi luottaa. Kuitenkin tiukoissa paikoissa myös tiukka hierarkia saattaa murtua pienen ihmisen avuksi.

50-lukulaisuus alleviivaa yhteiskunnassa ja terveydenhoidossa voimakkaana vallitsevaa hierarkiaa ja sen vaatimaa säännönmukaista toimintaa. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurssin sankareiksi nousevat ne, jotka kykenevät joustamaan ja nostamaan yhden ihmisen tarpeet sääntöjen yläpuolelle. Välillä tämä tarkoittaa ylemmän henkilöstön välttelyä ja hämäämistä opetussairaalan käytävillä ja potilashuoneissa. Tentit ja kokeet selvitetään tiukan ulkoa opettelun avulla ankarien opettajien silmien alla. Vapaaseen soveltamiseen ei tilaa tai lupaa. Ei ainakaan silloin, kun osa talon väestä haluaa päästä miehistä eroon. 

Yhteiskunnan lisäksi myös sairaanhoito on sarjassa kuin muisto menneestä maailmasta. Eletään kehittyneen sairaanhoidon ja monien läpimurtojen esiinmarssia. Tämä kuvataan koulun lääkäreiden tutkimustyön ja hoidossa tapahtuvan kehityksen kautta. Tieteeseen perustuva hoito ja potilaan systemaattinen seuranta on saapunut Tanskan johtavaan sairaalaan, mutta monet hoitomuodot näyttäytyvät nykysilmään kummallisina. Potilaan yksilöllinen kohtaaminen ja tämän tarpeiden kokonaisvaltainen huomiointi ei tiukkojen sääntöjen sairaalassa ole vielä saanut kaivattua tilaa. Opiskelijat kohtaavat myös nyt jo kadonneen maailman kauhuja esimerkiksi Polio-epidemian riehuessa kaupungissa. Uutukaiset opiskelijat saavat kokea alansa painavan vastuun, kun potilaan kuolema on vain muutaman happipalkeen painalluksen tai niiden unohtumisen päässä. Henkilökunta sulautuu opiskelijoiden kanssa juonikuvioille sopivalla tavalla yhteen näiden poikkeusolojen keskellä.

Väistämättömien ihmissuhdesotkujen lisäksi kuvatuksi tulee kaunis ja eteenpäin menevä viisikymmentäluku pohjoismaisen pääkaupungin kupeessa. Eletään rauhallista aikaa ennen tulevien vuosikymmenien murroksia. Maailmanmeno ja vaikkapa Korean sota kummittelee jossakin arjen ulkopuolella tarjoten pieniä sivumakuja tarinaan. Tarkalle silmälle näkyvät opiskelijoiden arjessa sairaanhoitajan työn hyveet: tarkkuus, rohkeus ja välittäminen. Varjopuolet paljastetaan kiukkuisten potilaiden, ymmärtämättömien omaisten ja hiertävien valtasuhteiden kautta. Opiskelijat jos henkilökuntaan kuuluvatkin saavat kasvaa selviämään myös itsensä kanssa.

Tämä sarja esitettiin Suomessa alunperin Yle Teemalla keväällä 2019. Lisämausteensa sarjan seuraamiseen toi yhteyshaussa eteenpäin lähetetty hakemus samoille jalanjäljille. ”Haluatko pyyhkiä mieluummin takapuolia, kuin olla sotilas?” Tämä yhdelle päähenkilöistä esitetty kysymys sai resonoida vastauksia omassa mielessäni keskivertokatsojaa enemmän. Selviäisinkö itse kovasta opiskelusta ja uusien asioiden pänttäämisestä? Kestäisikö saapua ravintoketjun alimmalle asteelle eri alalla? Selviäisinkö kaikista niistä henkisistä haasteista, joita takapuoliin ja vastaaviin liittyy? Kestäisikö hankalat potilaat tai vaikeat työtoverit? Olisiko itse tarkasti sääntöjä noudattava ahertaja vai rohkeasti ihmiset kohtaava opportunisti? Vai jonkinlainen näiden yhdistelmä? Näiden äärellä joutui jotenkin itseään siinä pääsykokeita odottaessa punnitsemaan. Jotakin vastauksia voinee löytää tästä blogista.

En tiedä, onko kahden kauden sarja saamassa jatkoa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta opiston väki tuntui omassa tilanteessani erinomaiselta seuralaiselta kulkea hieman eteenpäin. Suosittelen tätä jos mahdollisuus katsoa jossakin vaiheessa uusiintuu.

93# Vanhustyötä ja usein myös muistisairautta

Seniorit, ikäihmiset, ikääntyneet, vanhukset. Miksi sinä kutsut heitä? Nyt kun opettajat ovat jääneet lomalle, viimeiset arvosanat on annettu ja suurin osa suorituksistakin hoidettu, on aika tehdä vielä pieni katsaus ensimmäisen vuoden vielä esittelemättömään kokonaisuuteen. Gerontologinen hoitotyö.

 ”Täällä olisi kyllä sairaanhoitajalle tarvetta. Ne tuntuvat vain olevan kiven alla.” Kutakuinkin näin palveluesimies totesi, kun hoidimme ensimmäisen kesätyöpäivän tarpeellisia papereita. En tiedä yrittikö istuttaa ajatusta tulevaa varten vai huokailiko muuten vain.

Enpä ole vanhustyötä kuullut mainittavan, kun me opiskelijat olemme puhuneet keskenämme tulevaisuutta tavoitellessamme. Erilaiset näyttävät ja ehkä televisiostakin tutut tehtävät ovat nousseet helpommin esiin.

Ehkä koulussa on huomattu hoitajien kato vanhustyössä. Ainakin jakson ensimmäisellä tunnilla opettajamme piti kovat palopuheet sen puolesta. Ensinnäkin hän muistutti meitä, miten ikääntyneet ovat merkittävä potilasryhmä melkein kaikilla terveysalan sektoreilla. Opintokäynneillä ensihoitopäällikkö jatkoi samaa virttä kertoessaan ikääntyneiden olevan humalaisten ohella toinen suuri asiakasryhmä näyttäväksi mielletyssä ambulanssityössä. Vallitsevalle ikärakenteeltaan ikääntyneitä tulee vastaan paljon. Jos ei potilaina niin ainakin läheisinä. Tällä opettaja motivoi meitä tutustumaan ja kiinnostumaan ikääntyneiden asioista. Lupaili myös, että erilaisiin vanhusten palvelutaloihin työllistyvät löytävät vastuullisen ja mielenkiintoisen työn.

Mielenkiintoisen varmasti. Enkä vastuullisuudestakaan voi väittää vastaan. Vanhastaan olen saanut olla paljon tekemisissä ikäihmisten kanssa. Vaikka työyhteisöjeni ikärakenteessa lapsilla ja perheillä on ollut iso rooli, on tyypillinen kotikäynti yleensä ikääntyneen luona. Heillä kun on elämäntilanteesta johtuen enemmän aikaa pyytää luokseen. Ehkä joskus myös tarvetta on enemmän. Olen saanut kuulla kiinnostavia elämäntarinoita, kovia kohtaloita ja monenlaista muuta. Monella on ollut tarvetta jakaa ja muistella omaa matkaansa. Joskus on ollut tarve sulkea jotain painavaa ripin kautta pois mielestä. Joskus on tullut tarve muistella jotakuta sellaista, joka on läsnä enää kuvissa ja muistoissa. Joskus on muisteltu, naurettu ja vähän itkettykin yhdessä jotakuta kolmatta. Siinä tulee miettineeksi, millaisia muistoja ja ketkä joskus itsestä lausuu.

Kaikista tarinoista ei voisi tehdä elokuvaa. Ei sellaista joka myisi hyvin nykyisillä markkinoilla. Mutta taiteellisia tarinoita, koskettavia kertomuksia ja uskomattomia, arkisia, urotekoja olisi paljon. Sitä kuuluisaa elämänkokemusta olen koittanut noista toisten suurista laareista oppia itsellenikin.

Lapsena luulin kaikkien ihmisien olleen aina kaltaisiaan. Että mummut ovat olleet aina mummuja ja niin edelleen. Tavallaanhan näin onkin. Elämä kyllä muokkaa eläjäänsä. Kuitenkin mieli pysyy monella tavalla samana. Joskus joku voivotteli, että mieli on seitsemänvuotiaan mutta seitsemänkymmenen jälkeen ei voi enää ruumista huijata. 

Ikäihmisillä kaikkia sairauksia kertyy. Mutta nyt muistisairaiden kanssa vähän enemmän olleena on kiintoisaa ja koskettavaa miettiä näitä. Paljon on kadonnut sairauden pilveen mutta samalla paljon on jäänytkin. Jokaiseen myös sairauden tyyppi ja vaihe vaikuttaa paljon. Muistiliiton sivuilla on hyvät tiivistelmät erilaisten muistisairauksien vaikutuksista. Niitä käyttäen olen peilannut asukkaita ja oivaltanut paljon kummallisista käytöksistä. Samalla tulee ajateltua, millainen pappa sitä saattaisi itse joskus olla, jos samanlaisten sairauksien uhriksi joutuu. Olisiko sitä kiltti ja kiitollinen? Vai kärsimätön ja kiukkuinen? Vai arka ja pelkääväinen? Kaikkien näiden pappojen piirteet tiedän itsestäni löytyvän. Mielenkiintoinen on tämä muistisairaiden maailma. Mutta niin ovat sairaat itsekin. 

Harjoittelun ja kesätyön perusteella voin todistaa opettajan palopuheet tosiksi. Kapean katsantoni perusteella palveluasumisen yksikössä sairaanhoitajan työ on monipuolista ja vastuullista. Usein sairaanhoitaja on ainoa osastollaan. Loma-aikoina ja muissa poikkeuksissa sairaanhoitajalle kuuluu useampia osastoja. Näin hän tekee omaa työtään ja samalla johtaa muun hoitohenkilökunnan työtä omalle vastuulleen kuuluvissa asioissa. Kun sairaanhoitaja lähtee vuorosta, hän yksin on syyllinen, jos jotain jää hoitamatta. Ei ole jatkajaa eikä paikkaajaa. Paikka on siis vastuullinen mutta ehkä samasta syystä myös pelottava. Usein on myös niin, että sairaanhoitaja kuuluu niukkojen resurssien maailmassa hoitotyön vahvuuteen ja osallistuu perushoitoon osastoilla. Tätä en itsessään pidä pahana. Se auttaa pysymään paremmin selvillä asukkaista. Kuitenkin samalla muodostuu ristiriita perushoidon ja oman ammattiosaamisen tehtävien hoitamisen välillä.

Syvennyttävää ja opittavaa työkentällä varmasti on. Usein tarjolla on myös siistiä päivävuoroa. Tai siistiydestä voi olla montaa mieltä mutta vuoroja ja viikonloppuja sairaanhoitaja tekee palvelutaloissa käsittääkseni aika harvoin. Vastuun lisäksi tarjolla on pitkäaikaisia potilas- ja asiakaskontakteja ja mahdollisuus sukeltaa syvälle ihmisen kokoiseen maailmaan.

Kuitenkin. Vanhustyössä hoitajat ovat ja luultavasti tulevat olemaan tiukasti saatavilla. Moni kaipaa näyttäviin tehtäviin. Mutta yksi syy on varmasti myös opintojen järjestys. Gerontologisen hoitotyön alaan liittyvät jaksot ovat opintojen alussa. Meillä paketti oli ensimmäisen vuoden keväällä. Monet tekivät perushoidon harjoittelun palvelutaloissa ensimmäisen vuoden keväänä. Näissä harjoitteluissa tehdään ennen kaikkea perushoidon tehtäviä ja muistikuvissa käsitys sairaanhoitajan työnkuvasta voi jäädä ohueksi. Ensimmäisen harjoittelun jälkeen tulee kovin monia muita mielenkiintoisia harjoitteluja ja tulevia työntekijöitä kalastelevat paikkoja. On ymmärrettävää, ettei moni palaa ensimmäiseen paikkaan vaan jatkaa kauemmille apajille.