120# Kokemuksia saattohoidosta

Kielikuva siitä minne kaivataan vai ihana lupaus meille kipeille?

Jos haavoittunut on onnekas, hänen apunaan on saraseenilääkäri. Toiseksi onnekkain tilanne on silloin, jos lääkäriä ei ole saatavilla ollenkaan. Huonoin tilanne on silloin, jos hän joutuu frankkilaisen lääkärin käsiin.” (Arn Magnuson – vapaa käännös)

Nykyaikaisen lääketieteen tavoitteena on parantaa potilas. Hämmästyttävällä tavalla se usein onnistuukin. Ainakin verrattuna menneisiin aikoihin. Lääketieteen keinot ovat valtavat kasvaneen tiedon ja teknologisen osaamisen kehityksen myötä. Hoitovälineet ja lääkkeet ovat mahdollistaneet taitaville lääkäreille työkaluja, joita entisinä aikoina olisi pidetty yli-inhimillisinä. Tosin nykyaikaisen lääketieteen vanhimmatkin saavutukset olisivat näyttäytyneet ennen noituutena tai jonakin muuna vastaavana keinona. Monet nykyään itsestään selvinä pidetyistä keinoista ovat myös verrattain uusia. Esimerkiksi Penisilliinit ovat olleet käytössä alle sadan vuoden ajan. Osaatko kuvitella maailmaa ilman Antibiootteja? Ajan jatkuessa yhä ihmeellisemmät hoidot, lääkkeet ja taidot tulevat pelastamaan ihmishenkiä, parantamaan elämänlaatua ja ehkä hävittämään yhä useampia sairauksia kokonaan.

Mutta entä kun mitään hoitokeinoa ei enää ole? Tähän tilanteeseen ajaudutaan aina välillä. Omistankin tämän viimeisen sisätautien harjoittelua käsittelevän päivityksen aiheelle. Tietystä raskaudesta huolimatta pidin tätä osaa osaston työstä ehdottomasti harjoittelun mielenkiintoisimpana osana. Tämä olikin ”meillä” erityisosaamista.

Kuva kirjasta Palliatiivinen hoito. (Vainio, A., Hietanen, P. & Hellberg, G. (1998). Palliatiivinen hoito. Helsinki: Duodecim.)

Puhutaan Palliatiivisesta hoidosta. Siihen siirrytään siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtavaan sairauteen ei voida enää vaikuttaa. Vaikuttaminen tarkoittaa sekä parantavan hoidon puuttumista, että kyvyttömyyttä aktiivisesti hidastaa sairauden etenemistä. Yleinen palliatiiviseen hoitolinjaan siirtymisen syy ovat erilaiset syöpätaudit. Myös munuais-, keuho-, sydän- ja neurologisissa sairauksissa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen on tyypillistä. Syy saattaa olla vaikkapa syöpäsairauden aggressiivisuus, kasvaimen sijainti tai elinsiirron estävä yleistila. 

Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen ei ole kytketty automaattisesti elämän loppumiseen. Jotkut palliatiiviset potilaat voivat elää kuukausia tai jopa vuosia. Kyse on ennen kaikkea hoitolinjan ja hoitomahdollisuuksien toteamisesta. Puhutaankin oireenmukaisesta hoidosta. Tänä aikana mahdollisesti puhkeavia muita sairauksia pyritään hoitamaan ja parantamaan normaalista. Toki palliatiiviseen hoitolinjaan siirryttäessä potilas tekee tavallisesti hoitoa rajaavia päätöksiä. Esimerkiksi elvytyskielto on melkeinpä poikkeuksetta voimassa. Kaiken hoidon tarkoituksena on ylläpitää elämän laatua jäljellä olevana aikana. Oleellisena tähän kuuluu kivuttomuus.

Juuri kivunhoidollisista syistä palliatiiviset potilaat usein saapuvat osastolle. Perussairaus on edennyt tavalla, joka on tehnyt olemassa olevan lääkityksen riittämättömäksi. Samalla yleistila on voinut huonontua eikä sen lopullista tilaa voida arvioida ennen kuin kipulääkitys on saatu uudelleen riittävälle tasolle. Kipulääkkeiden rinnalla kulkee usein pahoinvointilääke sillä perussairauden lisäksi tietyn rajan ylittäneet kipulääkkeetkin aiheuttavat pahoinvointia. Samoin kipulääkkeiden lisääntyessä vatsa ja suolisto joutuvat koville. Vatsa saa omat suojalääkkeensä ja suoliston toimintaa autetaan omillaan. Hyvin usein potilas pääsee palaamaan kotiinsa muutamien päivien jälkeen. 

Palliatiiviset potilaat ovat palliatiivisen poliklinikan asiakkaita. Tämä kontakti heille on luotu hoitolinjaan siirtymisen jälkeen. Poliklinikan hoitajat pitävät yhteyttä kotiin ja tekevät tarvittaessa kotikäyntejä. Tarkoitus on tukea yhdessä kotihoidon ja kotisairaalan kanssa kotona pärjäämistä. Useimmat potilaat kun tahtovat olla kotona mahdollisimman pitkään ja kenties loppuun saakka. Säästy yhteiskunnalla on myös huomattavaa sairassijojen tarpeen vähetessä. Kuitenkaan potilaita ei hylätä kotiin. Kaiken muun lisäksi heille myönnetään osastolta niin sanottu lupapaikka. Se tarkoittaa, että he saavat milloin tahansa palata suoraan osastolle, jos perussairauden vuoksi vointiin ja sitä myötä kotona pärjäämiseen tulee muutoksia. Käytännön syistä puhelinsoitto osastolle toki on tehtävä mutta kuitenkaan lupapaikkalainen ei joudu kulkemaan päivystyksen kautta. Muiden kuin perussairautta koskevien tilanteiden osalta hoitoon hakeutuminen tapahtuu normaalisti. Joskus tämä aiheuttaa tilanteita, joissa potilas hakeutuu osastolle syystä, johon lupapaikka ei varsinaisesti oikeuta. Puhelimessa kerrottu, kun ei aina olekaan vastannut totuutta. Toki käytännössä potilas pyritään ottamaan osastolle aina tämän sitä pyytäessä. Kapasiteetti aiheuttaa kuitenkin tarpeen yrittää tehdä joitakin rajauksia. Käytännössä lupapaikka kuitenkin tarkoittaa nimenomaan lupaa tulla. Termissä on taitava psykologinen tekijä. Juuri tuon luvan turvin moni uskaltaa siirtyä kotiin.

Usein elämän loppuvaiheita käsittelevissä keskusteluissa nostetaan esiin kivun pelko. Sitä ei haluttaisi joutua kokemaan. Pelko onkin aiheellinen. Kivun kanssa on raskasta elää ja vaikea kuolla. Samalla pelko on myös turha. Palliatiiviset potilaat saavat kipulääkkeitä käytännössä rajoituksetta. Annostukselle on vain kaksi rajoittavaa tekijää. Toinen on lääkkeen vasteaika. Ennen edellisen annoksen vaikutusten alkamista, uutta annosta ei haluta antaa tai suositella ottamaan. Toinen tekijä on perussairauden edetessä muuttuva kiputilanne. Kuten sanottu, juuri tästä syystä usein potilaat tulevat lyhyille osastojaksoille. Kuitenkin kipulääkkeiden kanssa lääkärit ovat hyvin ymmärtäväisiä ja ainakin omalla osastollani hoitajat kyselemättä ja kiireesti antavat ylimääräisiä (alan kielessä Tarvittassa. Säännölliset lääkkeet ovat Jatkuvia) lääkkeitä aina kun lääkärin ohje suinkin niitä sallii.

Perussairauden edetessä suun kautta annettava lääkehoito muuttuu lopulta riittämättömäksi. Silloin kaivetaan esiin osaston erikoisuus: kipupumppu. Niitä kaikki sairaanhoitajat eivät ole koskaan nähneet mutta palliatiivisessa hoidossa se on perustyökaluja. Niitä lähtee potilaiden mukana myös kotiin. Kipupumppu kanyloidaan kiinni potilaan rasvakudokseen olkavarressa tai rinnassa. Pumppu alkaa pumpata vahvaa opioidia lääkärin määräämällä annostuksella.  Annostusta nostetaan etupainoisesti. Silloin vältetään aiemmin annostelluissa kipulääkkeissä mahdollisesti tulleet vaikeudet annoksen koon suhteen. Systeemiin on sisäänrakennettu potilaan kivun hallintaa helpottava mekanismi. Kipupumpussa on oma nappinsa ylimääräisen annoksen antamista varten. Tämän boluksen koko on myös lääkärin määräämä. Näin potilas, omainen tai hoitaja (osaston hoitajat ovat koulutetut tunnistamaan kiputiloja myös kommunikoimattomasta potilaasta esimerkiksi pesujen yhteydessä) voi antaa tämän lisäannoksen kipukohtauksen iskiessä tai kipujen muuten lisääntyessä. Lisäannoksen nappi on ainoa, jota laitteessa voidaan normaalitilanteessa käyttää. Tuo nappi on myös aikalukittu niin ettei yliannostusta voi antaa. Kuitenkin jatkuvan lääkkeen kanssa lisäannos yleensä riittää. Otettujen lisäannosten määrää seurataan ja niiden perusteella lääkäri osaa määrätä perusannostuksen noston ajoissa. Lukuisat päivittäiset lisäannokset, kun kertovat siitä, että perusannos ei riitä. Samoin jos lisäannoksia on yritetty ottaa useita kertoja edellisestä seuranneen lukitusajan sisällä, tullaan annostusta tarkastamaan. Usein yritetyt lisäannokset kertovat sairaanhoitajille tarpeesta tarkistaa pumpun toiminta tai kanylointiyhteys mahdollisten häiriöiden varalta. Viiden viikon rajallisella kokemuksella en havainnut yhdenkään pumppupotilaan joutuneen yrittämään turhaan lisäannosten ottoa. Vaikka pumppujen annostuksia jouduttiin ajoittain korottamaan, toteutui tuona aikana kymmenien potilaiden kohdalla kipulääkitys varsin hyvin. Tämä oli kaiketi pumpun ja sen lisäannosten seurantaan perustuvan mekanismin ansiota. 

Jos kipua ei saada jostakin syystä hallintaan, ei lääkärien keinovalikoima lopu. Osastolla voidaan käyttää leikkaussaleissa käytettäviä anesteetteja – siis nukutuslääkkeitä. Silloin potilas nukutetaan kipujen ulottumattomiin. Toimenpide ei hidasta, eikä edistä yleissairauden kulkua. Tätä palliatiivista sedaatiota käytetään varsin harvoin mutta se on aina mainittu mahdollisuus. Ilmeisesti toimi liittyy useammin pikemminkin potilaan ahdistukseen kuin varsinaiseen kipuun. Tällöin lääkärinkin ensin ehdottama hoito on ahdistuslääkkeisiin yhdistetty keskusteluapua. Palliatiivisen hoitolinjauksen potilaat yleensä ovat motivoituneita käsittelemään elämänsä asiat läheistensä kanssa tai sisäisesti. Palliatiivisen sedaation tarve on kuulemma suurempi lyhyissä kuin pitkissä hoitosuhteissa. Tämä ei perustu tutkimustietoon mutta hoitajalinnut puhuvat tällaisia. 

Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on saattohoitovaihe. Silloin oletettu elinaika on päiviä tai korkeintaan viikkoja. Usein kyseessä on palliatiivisen asiakkuuden aikana tajuntaan piirtynyt, väistämätön, vaihe. Joskus aggressiivinen syöpä tai muu raju muutos voi tuottaa tilanteen, jossa palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyminen alkaa saattohoitokeskustelulla. Tällainen tilanne on ymmärrettävästi potilaalle ja omaisille järisyttävä, vaikka voinnin kehitys on saattanut kyllä synnyttää todenmukaisia aavistuksia tilanteesta. Keskustelut käy aina lääkäri.

Saattohoitovaiheessakin potilas voi olla kotona tai osastolla. Kuten palliatiivisten potilaiden kanssa yleensäkin, myös saattohoitopotilaiden vointi saattaa vaihdella huomattavasti. Toki yleiskunto on usein varsin huono mutta joskus poikkeuksiakin on. Osa perussairauksista on luonteeltaan sellaisia, että ne etenevät pitkään salakavalasti ja tiettyyn vaiheeseen päästyään iskevät rajusti. Juuri tästä syystä palliatiiviset potilaat voivat elää kotona pitkiäkin aikoja tarvitsematta sairaalahoitoa.

Saattohoitopäätös on potilaan, omaisten ja lääkärin käymän keskustelun tulos. Ehkä huomasit, että kivun hoidosta kertoessani pyrin antamaan siitä varsin positiivisen kuvan. Olen aidosti sitä mieltä. Sen vuoksi kovin monen ei tarvitse kärsiä. Suurempaa kärsimystä aiheuttavat pienen kokemukseni ja kuulemani mukaan liian pitkään viipyneet saattohoitopäätökset. Riski tällaiseen tilanteeseen kasvaa, jos potilas on tiedottomassa tilanteessa ja omaisten keskuudessa ei synny selvyyttä tai ainakaan yksimielisyyttä tilanteesta. Tällöin oireenmukaisen hoidon lisäksi parantavien hoitojen suorittamista jatketaan joskus pitkäänkin. Se tarkoittaa paljon tutkimuksia, toimenpiteitä, verikokeita ja paljon muutakin sellaista mihin liittyy potilaan liikuttelua ja pistämistä. Tämä aiheuttaa usein kipua, joka on oikeastaan tarpeetonta. Suuri yksittäinen tekijä venyneessä saattohoitopäätöksessä on nesteytyksen jatkuminen liian pitkään. Huonossa yleiskunnossa oleva potilas kun tarvitsee usein suonensisäistä nesteytystä. Loppuun kulunut elimistö ei kuitenkaan tarvitse tai edes voi ottaa vastaan tätä nesteytystä. Neste vuotaa ohi verenkierron elimistöön aiheuttaen turvotusta ja kovin usein tuo neste kertyy potilaan keuhkoihin. Liian pitkään jatkuneen nesteytyksen tunnistaa hyvin vaikean kuuloisesti korisevasta ja rohisevasta hengityksestä. Itsekin olen tällaisen potilaan hengitysteitä ollut imemässä avoimemmiksi. Sama uudelleen jopa vartin välein. Kuitenkaan nesteytystä ei voida lopettaa niin kauan kuin omaiset sitä vaativat. Usein hoitojen jatkaminen hiuksen hienosti pitää potilaan elossa mutta samalla antaa sairaudelle jatkuvasti aikaa tehdä tuosta venyvästä ajasta kurjempaa ja kurjempaa. Hoidot kääntyvät potilasta vastaan.

Saattohoitopäätökseen kuuluu potilaan jäljellä olevan elämän rauhoittaminen. Suonensisäinen nesteytys lopetetaan juuri edellä kuvatusta syystä. Kokeet, turhat toimenpiteet ja mittaukset lopetetaan, jottei potilasta turhaan liikuteltaisi tai häirittäisi. Jos potilas kykenee, suun kautta annetaan edelleen sen verran ravintoa kuin hän pystyy ottamaan. Toki tässä vaiheessa ravinnon tarve on hyvin alhainen. Oleellisiksi asioiksi muuttuvat riittävä kivunhoito ja sen mahdollisesti tuoman pahoinvoinnin hallinta. Happea annetaan hengenahdistuksen avuksi ja suun hoito muuttuu lähes joka käynnillä toistettavaksi työksi. Tietyssä vaiheessa potilas, kun alkaa hengittämään ainoastaan suun kautta pää tyynyllä hieman takakenoon retkahtaneena. Unesta hengityksen kuivettaman suun kanssa ehkä heränneenä voit kuvitella miten päiviä jatkuvassa tilanteessa suun limakalvot ovat vaarassa ilman toistuvaa kostutusta. Muuta hoitoa, kuten antibiootteja annetaan jos niillä voidaan vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi kivun määrään. Saattohoitopotilaan omaisille ei ole vierailuaikoja ja omaisten ollessa poissa, hoitajat käyvät huoneessa mahdollisimman usein. Ihannemaailmassa saattohoitopäätös aktivoisi aina saattohoitajan tätä yhtä potilasta kohden. Siis ylimääräisen hoitajan työvuoroon, ettei potilaan tarvitsisi olla yksin pitkiä aikoja. Tällaisesta jonakin yönä haaveilin ja vuorossa olleet olivat samaa mieltä. Kuitenkin uskon näille osastoille hiljalleen valikoituvat niitä työntekijöitä, jotka eivät kiirehdi huoneista turhaan pois. Omaisillekin on mukavampi sanoa sitten, miten usein huoneessa oli oltu. Parhaassa tapauksessa lepäämään lähtenyttä omaista korvasi viime henkäyksellä hoitaja ihan kädestä pitäen. Saattohoitoa enemmän kokeneet kertoivat sellaisenkin erikoisuuden, että verrattain usein potilas kuolee juuri silloin kun pitkään vierellä ollut omainen lähtee ihan vain hetkeksi levähtämään. Hoitajat puhuvat ihmisen tahdosta sinnitellä toisten vuoksi. Omaisen poistuessa jokin tajunnassa myöntää luvan antaa periksi.

Saattohoitoon kuuluu oleellisesti omaistenkin hoitaminen. Siihen kuuluu tuo mainittu vierailuaikojen puuttuminen. Samoin omaiselle pyritään asiaa jatkuvasti selittämään ja tätä valmistamaan tulevaan. Saattohoitokeskusteluissa kuulin lääkärin aina tarjoavan mahdollisuutta henkiseen tai hengelliseen apuun – siis pappia tai psykologia. Saattohoito jatkuu myös kuoleman jälkeen. Omaisille tarjotaan mahdollisuutta osallistua vainajanlaittoon ja tietyn ajan kuluttua kuolemasta palliatiivisen poliklinikan hoitaja soittaa kotiin. 

Vaunun lähtiessä kohti obduktiota huoneessa vallitsee hetken rauha, joka kertoo yhden tien tulleen kuljetuksi loppuun. Sitten siivooja käy omaan työhönsä ja pian huone ottaa vastaan uuden potilaansa. Taukohuoneen oven vieressä potilashuoneesta tuotu sähkökynttilä palaa lyhdyssään vielä hetken. Ikkunaan teipatut omaisten lähettämät kortit kertovat hyvin tehdystä työstä monien viimeisten päivien aikana.

Pastoriudensa tulevaisuutta pohtivan hoitajan mieleen nousevat saatellessa usein sanat tulevasta: ”Eikä kipua ole enää oleva.” Se on pakko olla hyvä paikka.

73# Miksi tulisi isona hoitajana?

– Mihin aiot suuntautua? Kysymys, joka ilmestyy vastaan vähän sieltä ja täältä. Jo syyskuussa tätä alettiin kyselemään. Eikä vastaaminen ole vielä muuttunut helpommaksi. Olen yrittänyt asennoitua löytämään vastauksen, haluanko edes lopulta olla tällä alalla. Sen kanssa riittää vielä aika paljon painittavaa. Suuntautumiset ja erikoistumiset tuntuvat vielä ihan kummallisilta kysymyksiltä. Ja kuitenkin ne selvästi hiipivät mieleen.

Kolmasosa sairaanhoitajan opinnoista on käytännön harjoittelua. Hyvin monenlaista pääsee näkemään ja kokeilemaan. Samalla näkee monia erilaisia työyksiköitä. Vaikka tälläkään tavalla ei ole mahdollista nähdä ihan kaikkea, on lähtökohta kuitenkin hyvä. Etsivä löytää. Se on totta suuntautumisen ja varmasti myös mielekkään työyhteisön suhteen. 

Harjoittelut seuraavat teoriajaksoja. Niiden aikana kuhunkin hoitotyön alueeseen syvennytään laajasti. Ihanteellisessa tilanteessa harjoitteluun hakeminen rytmittyisi niin, että teoriaopintoja olisi jo vähän tehty ja olisi paremmin selvillä, millaiseen harjoittelupaikkaan haluaisi hakea. Mutta näin ei ole. Haku harjoitteluun on ilmeisesti aina hyvin etupainotteisesti ja teorian opiskelu seuraa sitten lähellä käytännön jaksoa. Osaamisen kannalta näin tietenkin on toimittava. Mutta kiinnostusten selvittämiseksi tämä ei ole paras rytmi. 

Maaliskuun puolivälissä meillä on jälleen harjoitteluihin haku. Toisen vuoden opinnoissa harjoitteluihin päästään kotihoidossa, sisätaudeissa ja kirurgisessa hoitotyössä. Luokka on jaettu kolmeen ryhmään niin että paikkoja riittää. Maaliskuussa haettiin yhteen syyskauden harjoitteluun loka-marraskuussa. Aika pitkä aikajänne. Itse olin sisätautien ryhmässä. Paikkoja oli hyvin ja luulen kaikkien päässeen sinne, mihin etukäteen yhdessä suunnitellessa oli toivonutkin. Kuitenkin näin etukäteen oli hyvin vaikea hahmottaa, mihin ehkä haluaisi ja mihin kannattaisi mennä. On iso ero mennä sydänosastolle, keuhko-osastolle tai päivystysluonteisemmalle poliklinikalle. Piti koittaa kysellä lähihoitajilta. 

Päädyin valitsemaan yleislääketieteellisen osaston. Sellaisen, jossa annetaan myös palliatiivista hoitoa sekä saattohoitoa. Sain kuulla etukäteen kehuja osaston henkilökunnan osaamisesta ja hoidon laadusta. Lisäksi ajattelin näin pääseväni tutustumaan äärimmäisen potilaskeskeiseen hoitotyöhön. Tavallaan ajattelin tämän liittyvän jollakin tavalla myös aiemmassa elämässä kerättyihin taitoihin.

Jo tämän kevään opinnoissa yritettiin raottaa salaisuuden verhoa tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Oli opintokäyntien aika. Ryhmiin jaettuna jokainen luokasta kävi tutustumassa johonkin sairaalan tai terveyskeskuksen yhteydessä olevaan työyksikköön. Nämä sitten esiteltiin koko luokalle. Esittely näin Korona-aikana tapahtui etänä. 

Mihin hoitoalalla saattaa päätyä? Seuraavat väläykset perustuvat luokkalaistemme esityksiin.

Tehohoitoon.Tehohoito on vaikeasti sairaiden potilaiden pitkä- tai lyhytaikaista hoitoa. Tehohoidossa potilaita tarkkaillaan jatkuvasti. Siellä elintoimintoja valvotaan ja ylläpidetään erikoishoidoin ja erikoislaittein. Tehohoidossa hoitajamitoistus on yleensä kunnossa. Yksi hoitaja vastaa yhdestä potilaasta. Tehohoidon ammattilainen hoitajasta kehittyy hitaasti työtä tehdessä. Opiskelija voi päästä teho-osastolle sisätautien ja kirurgian opintojen harjoitteluissa sekä tietenkin syventävässä harjoittelussa. Tehohoidossa raskaana nähtiin vastuiden lisääntyminen koulutuksen vähentyessä. Hyvänä puolena mainittiin työn vaihtelevuus ja hyvän hoidon vaikutusten nopea näkyminen.

Aistiklinikka. Myös tunto on aisti. Siksi aistiklinikan sisältä löytyy myös ihotautien poliklinikka. Siellä tehdään laajoja ja vaikeiden ihottumien hoitoa. Toimintaan kuuluu myös allergiatestien tekoa, pitkäaikaishaavojen hoitoa ja vaikkapa luomiseurantaa. Korva- nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla hoidetaan nimensä osoittamien alueiden vaivoja. Myös esimerkiksi kasvojen alueen murtumien hoito tehdään täällä. Kuuloasemalla hoidetaan kuulolaitteiden hankintaa ja tehdään kuulomittauksia. Silmäyksikkö katsoo silmiä. Paikallisessa yksikössä hoidetaan kaihi-, karsastus-, paineenalennus- ja kyyneltieleikkaukset. Aistiklinikka mahdollistaa sairaanhoitajalle hyvin terävän erikoistumisalan. Koulutus tapahtuu yksikön omana perehdytyskoulutuksena. Pienen yksikön heikkoutena nähtiin sairaslomien ja sijaisuuksien hoituminen sekä pitkät leikkauspäivät. Hyvänä pidettiin esimerkiksi päivätyötä ja mahdollisuutta kehittyä pitkälle omassa suuntautumisessaan. 

Yhteispäivystys.Yksikössä toimii sisätautien- kirurgian erikoissairaanhoito, yleislääketieteen seuranta ja päivystävät vastaanotot. Seurannassa ja vastaanotoilla tehdään hoidon tarpeen arviointia. Yhteispäivystyksen henkilökunnalle järjestetään erilaisia koulutuksia ajankohtaisista asioista, esimerkiksi laite- ja lääkekoulutuksia. Antoisaa yhteispäivystyksessä on potilaiden sekä omaisten tyytyväisyys ja kiitokset, kyky auttaa ja mahdollisuus oppia joka päivä uutta. Raskasta ovat kiire, vaikeat potilastilanteet ja siirtymät hyvin erilaisten tilanteiden välillä. Ei ole helppoa poistua elvytystilanteesta kuunnellakseen flunssapotilaan vaivoja. 

Obduktio-osasto. Obduktiolla tarkoitetaan ruumiinavausta eli autopsiaa. Sen tehtävänä on kuolinsyyn selvittäminen. Lääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan, kun tiedetään kuoleman aiheutuneen sairaudesta, mutta sairauden laatu on epävarma. Vastaavasti oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus suoritetaan poliisin pyynnöstä, kun kuoleman ei tiedetä aiheutuneen sairaudesta, kuoleman on aiheuttanut tapaturma, myrkytys, itsemurha, hoitotoimenpide, rikos, tai kuolema on muuten tapahtunut yllättävästi. Obduktiopreparaattoriksi haluava ei tarvitse sairaanhoitaja koulutusta. Alalle ei pysty opiskemaan missään oppilaitoksessa. Koulutus tapahtuu oppisopimuksella tarpeen mukaan. Tähän liittyy myös alan varjopuoli: sijaisia on hyvin vaikea saada. Työn hyvinä puolina oli esimerkiksi mahdollisuus itsenäiseen työskentelyyn. 

Psykiatrian osasto. Psykiatriset osastot on jaettu yleensä lasten, nuorten ja aikuisten osastoihin. Psykiatrisella osastolla toimitaan moniammatillisissa tiimeissä esimerkiksi psykologin ja sosiaalityöntekijän kanssa. Esittelevän ryhmän mukaan paikallisessa työyksikössä on pyrkimys pitää henkilöstöstä 70 prosenttia miehinä. Kyse ei ole alan miesten vaikeudesta pitää itseään miehenä.  Enemmän tähän vaikuttavat turvallisuusnäkökulmat. Työhön tulevat saavat erityisen turvallisuuskoulutuksen. Harjoitteluissa mielenterveys- ja päihdetyön jaksolla on mahdollista hakea psykiatrian osastoille. Henkilökunta nimesi työn hyviksi puoliksi esimerkiksi onnistuneen hoidon palkitsevuuden ja henkilöstön jaksamisen hyvän huomioinnin. Vaikeana pidettiin vaikeita potilaskohtaloita. 

Synnytysosasto. Sairaanhoitaja ei ole kätilö. Mutta kuulema lasten hoitotyön jakson jälkeen on tavallista, että joku opiskelija jää äitiyslomalle. Kuulema hoitotyön luokan vauvoilla on tällainen vaikutus. Synnytysosastolla sairaanhoitaja voi sijaistaa. Paikallisella osastolla on kuulema huima yhteishenki. Mutta samalla työssä kohdataan ilojen lisäksi myös elämän raskaita varjopuolia.

Luokan vauvat kuvattuna eri tunnin yhteydessä. Nämä odottavat vasta kolmantena vuotena.

Lastensairaala. Lastensairaalan potilaina ovat kaikki alle 17 vuotiaat lapset. Potilaskunnasta johtuen lastensairaalassa painotetaan perhekeskeisyyttä ja avoimuutta. Omaisille ja potilaille kerrotaan rehellisesti kaikista asioista. Henkilöstön koulutukseen panostetaan paljon, koska pienten potilaiden hoito on äärimmäisen tarkkaa. Samoin uuden työntekijän perehdytysajat mainittiin pitkiksi. Lasten välittömyys ja kiitollisuus kerrottiin työn hyviksi puoliksi. Samoin työyhteisön välittömyys ja hierarkian puute. Toisaalta lasten hankalat tilanteet koettiin kuluttaviksi. Elämän epäreiluuden nähtiin tulevan esiin monien perheiden kohtaloissa. 

Ensihoitokeskus. Nykyään ambulanssia ei voi soittaa taksiksi. Kyytiä kun siltä ei välttämättä saa. Ambulanssi on luonteeltaan enemmän hoito- ja hoidonarvion yksikkö. Kyytiä sitten tarvittaessa voi saada.Sairaanhoitaja ei ole ensihoitaja. Kuitenkin sairaanhoitajan koulutuksella voi päästä ensihoidon tehtäviin. Sairaanhoitaja voi työskennellä niin sanotussa perustason ambulanssissa. Paremmin koulutetun parina myös hoitotason autossa. Sairaanhoitaja tarvitsee hoitotasolle 30 opintopisteen lisäkoulutuksen. Keväästä 2020 myös C-ajokortti tarvitaan ratin taakse pääsemiseen, eli puute käytännössä karsii uudet hakijat. Harjoittelut akuutin hoitotyön jaksolla. Myös päivystyksessä suoritettu harjoittelu voidaan katsoa riittäväksi myöhemmässä työnhaussa. Ensihoidon hyvinä puolina nähtiin työn vaihtelevuus ja kova panostus työhyvinvointiin. Haasteita olivat rankka ja epäergonominen työ sekä vaativat asiakastilanteet.

Tai ainahan voi alkaa opettajaksi. Jos olisi valmis sairaanhoitajan tutkinto taskussa niin saattaisin innostua kokeeksi vaikka hakemaankin.

5# Mistä opinnot koostuvat? Ensimmäinen vuosi

Mitä sairaanhoitajan pitää osata? Miten se opitaan? Itseäni auttoi Youtube. Halusin saada opinnoista ja töistä jonkinlaisen käsityksen ennen kouluun hakua. Tällä iällä ei viitsi tehdä monia asioita ilman jonkinlaista varmuutta. Ja kyllähän niitä videoita tosiaan löytyi. Oli näyteltyjä tilanteita, oli haastatteluita ja oli ns. Taitopajoja. Syntyi käsitys hoitajan työkentän moninaisuudesta. Mieleen syntyi aavistus osattavien asioiden kirjosta. Paljon asioita joihin ensimmäisenä vuotena ei vielä päästä. Nyt kerätään pohjaa.

Kokopäiväisinä opintoina sairaanhoitajan koulutus kestää 3,5 vuotta. Opomme sanoi että nykyään ei enää pidetä valmistumisjuhlia koska kaikki valmistuvat vähän kuka milloinkin. 3-4 vuotta on todellinen valmistumisaika. Myöhempinä vuosina on mahdollista tehdä suorituksia vähän joutuisammin jos rahkeet riittävät. Meitä kehotettiin ettei ensimmäisenä vuonna ylimääräistä suorituksia kannata juuri tehdä. 210 opintopistettä tulisi kerätä yhteensä valmistuakseen. Opintopiste vastaa noin 27 tunnin työskentelyä. Sitä en tiedä kuka ihme tuon tuloksen on laskenut. Työmäärä saattaa jakautua opetukseen, ryhmä- ja itsenäiseen työskentelyyn. 1,5 pistettä viikossa on aika tarkkaan opintojen etenemisnopeus. Pisteitä tietenkin saa kasoissa aina suoritetun kokonaisuuden tai kokeen jälkeen.

Ensimmäisenä vuonna rakennetaan perustuksia. Minä korkeakouluopiskelijana on tämän syksyn kursseista se joka kuvaa parhaiten tilaamme matkan alkupäässä. Nyt on aika opiskella mitä opiskeleminen on. Kurssilla opitaan opiskelutekniikasta eli omista tavoista oppia. Myös tiedonhaku ja tieteellisen kirjoittamisen perusteet tulevat tutuiksi. Lisäksi opetellaan viittaamaan. Eikä se tarkoita sitä samaa kuin koulussa jos halusi vessaan. Samalla tavalla pohjaa rakennetaan matematiikan ja kielten (suomi ja ruotsi) preppauskursseilla. Näille mennään jos taidot eivät ole vielä riittävät jatkoon. Varsinaiset kieliopinnot alkavat sitten yhteisesti myöhemmin. Lääkelaskenta alkaa myös pian. Suomessa sairaanhoitajat ovat lääkehoidon toimeenpaneva taho. On tärkeää alkaa heti luoda rutiinia siihen että lääkemäärät osataan laskea aina oikein. Aina! Lääkelaskennasta on mahdollista saada vapautus suorittamalla koe etukäteen täydellisesti. Tämä on tarkoitettu ennen muuta lähihoitajan taustasta tuleville. Suhteellisen luottavaisena laskupäästäni harkitsin hetken menemistä tuohon kokeeseen. Järki kuitenkin sanoi ettei ehkä kannata jättää juuri tätä kurssia väliin. En halua syyllistyä hoitovirheeseen muutaman opistopisteen voittamiseksi.

Perustan rakennusta ovat myös tietotekniikan ja viestinnän kurssit. On osattava käyttää koulun järjestelmiä ja opiskelun apuvälineitä. Viestinnässä opitaan kirjoittamaan, ajattelemaan ja puhumaan. Kohtuullisen tärkeitä taitoja nekin.

Toki hieman hoidollisempiakin asioita päästään käsittelemään. Turvallisuus hoitotyössä pitää sisällään kaiken ehdottoman pohjatiedon. Opimme pesemään käsiä, ymmärtämään infektioita ja käyttämään eri välineitä. Potilaista tehtävät kirjaukset taisivat kuulua myös tähän osastoon. Turvallisuus katoaa heti jos tieto jää välille tai on puutteellista. Ilmeisesti turvallisuuteen kuuluvat myös ensiaputaidot. Hoitotyön etiikka, asiakkuus ja vuorovaikus luo pohjan potilaiden kohtaamiselle ja arvokkaalle työlle. Samalla tämä kurssi toimii osana kielipintoja. Se pidetään kokonaan englanniksi yhdessä nursing-ryhmän kanssa. Kokeet tulevat kuitenkin olemaan suomenksi.

Terveyden ja toimintakyvyn ylläpito johdattelee meidät ravitsemuksen, kuntoutuksen ja yleensäkin sairauksien ehkäisyn tai haittojen vähentämisen maailmaan. Aluksi pohditaan terveyttä käsitteenä ja eri tekijöiden vaikutusta terveyteen. Sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristä opettaa lainsäädäntöä, organisaatiota ja alan palvelurakennetta.

Ihmisen elimistö ja sen toiminta auttaa meitä erottamaan käden jalasta tai kertoo mikä on viscera. Tämä kurssi pitää luultavasti sisällään eniten tankkaamista ja ulkoa opettelua. Olen kyllä aikoinani oppinut kolmen klassisen kielen kieliopit mutta kuitenkin juuri tällainen ulkoa oppiminen on jäänyt aika vähälle viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joten jännitettävää riittää.

Ensimmäisen vuoden suola ovat Taitopajat. Tulemme pistämään toisiamme ihan oikeilla neuloilla. En muista menemmekö neuloinemme myös suoneen tai mutta suoli ei tule vielä vastaan.  Taitopajoissa käytetään asianmukaisia työvaatteita. Sekin jo kuvastaa sitä että mennään ytimeen. Tai ainakin iholle ja sen läpi. Taitopajoissa opetellaan myös vaikkapa vuodepotilaan liikuttelua. Varmaan myös pesut ja vainajan laitto tulevat jossain vaiheessa tutuksi. Kampuskierroksella kurkimme myös simulaatiohuoneeseen. Siellä hengittävät, puhuvat ja kunnossa ollessaan virtsaavat robotit odottavat meitä kuitenkin vasta tulevaisuudessa. 

Ensimmäisellä lukukaudella jokainen opiskelija pääsee yhden työvuoron ajaksi palvelutaloon. Tämän jokainen toteuttaa oman pienryhmänsä kanssa. Siellä saadaan pieni tuntuma työhön. Kyse on jään rikkomisesta. On helpompi suhtautua harjoituksiin kun on päässyt kontaktiin ihan oikean ihmisen kanssa. Tästä osiosta lähihoitajaksi valmistuneet ovat vapaat. He ovat nähneet ihmisiä ennenkin. Ryhmät jakautuvat kiertämään talon henkilökunnan kanssa. Lisäksi oma opettaja on mukana henkisenä tukena.

Kevätkaudella on ensimmäinen harjoittelu. Lähihoitajat saavat tästä lyhennystä mutta muille tämä jakson kesto on viisi viikkoa. Kyseessä on perusterveydenhoidon harjoittelu. Se suoritetaan useimmiten palvelutaloissa (asukkaat sanovat varmaan yhä vanhainkoti), terveyskeskuksen vuodeosastolla tai samantyyppisessä paikassa. Jokainen hankkii harjoittelupaikkansa itse. Suurin osa paikoista on valmiiksi sähköisessä järjestelmässä. 

Ensimmäinen vuosi on mielenkiintoinen. Jo näitä miettiessäni olen luottavainen siihen että vuoden päästä olen valmis toisen vuoden opintoihin. Näin luottaisin jokaisen kohdalla joka tahtoo ja jaksaa kulkea mukana. Sairaanhoitajalta vaaditaan valtavaa määrää taitoja. Liikutaan teorian ja käytännön jännittävällä rajapinnalla. Suurin osa opittavista taidoista on aivan käsittämättömiä tavalliselle tallaajalle tai tällaiselle hengellisen työn tekijälle. Uskon kuitenkin ettei yksikään sairaanhoitaja ollut hoitsu syntyessään. Työssä oleva hoitajakunta on kova osoitus koulutuksen tasosta. Ihan tavallinen ihminen voi kasvaa hoitajaksi. Siitä kasvusta kipuineen päästään nauttimaan monta päivää näidenkin kurssien kanssa.