161# Uusia oivalluksia

Joskus Koronasta on hyötyä. Hoitotyössä pakollinen maski piilottaa yllättävän hyvin pienet epävarmuuden ilmeet opiskelijan kasvoilta. Tätä ajattelin käydessäni ajelemaan potilaan rintakarvoja kertakäyttöhöylällä. EKG-lätkiä varten. Piti sekin päästä kokemaan. Vaikka tilanne oli kovin uusi ja kummallinen, päätin urheasti tarttua härkää sarvista ja suurempia miettimättä käydä toimeen. Höylä oli onneksi kunnollinen. Potilaallakin taisi olla muuta ajateltavaa kuin kokemattoman höyläilijän otteet. Mutta komeat aukot tuli. 

Opiskelijan elämä on jatkuvaa uuden opettelua. Uutta tulee vastaan teoriaopinnoissa ja tietenkin käytännön harjoittelussa. Käytännön tilanteissa vastaan tulevat asiat ovat usein sellaisia, ettei niistä kaikkia osaa edes ajatella teoriaa opiskellessa. Vähän tuollaisia rinnan höyläämisen kaltaisia oheistoimintoja. Kuitenkin usein nuo toiminnot ovat lopputuloksen kannalta tärkeitä. Muita vähemmän koulussa opittuja asioita ovat olleet esimerkiksi näytteenantoalueen pesemisen ohjeistaminen virtsanäytettä pyytäessä. Muutaman kerran jälkeen sitä oppii ihan pokkana juttelemaan kenelle tahansa virtsaputken pään pesemisestä.

Onneksi hoitotyössä koko työura näyttää olevan oppimisen matkaa. Mitä erikoisempi tilanne vastaan tulee, sitä suurempi rinki kerääntyy ympärille ihmettelemään. Kyse ei ole vain uteliaisuudesta vaan halusta saada jotain sitä kertaa varten, kun joutuu kohtaamaan vastaavaa ilman nyt paikalla olevien työtovereiden apua. Katselijoiden lisäksi erityistilanteet usein keräävät myös useamman aktiivisen tekijän. Oppia annetaan kädestä pitäen ja kaveria ei jätetä sormi suussa pulaan. Tällaiseen paikkaan myös opiskelija solahtaa helposti mukaan. Myös itse keksii välillä uusia innovaatioita. Alla muutama väläys tämän harjoittelun opeista.

Huolla kun ehdit.

Usein olen kuullut peloteltavan hoitajista, jotka eivät ehdi pitää taukoja. Kyllä päivystyksessäkin taukoja pidetään. Ainakin yksi päivän aikana. Työn arvaamaton ja ajoittain hektinen luonne on oivallettu ja vuorolistassa on niin sanottuja välivuorolaisia. Näihin välivuoroihin tulevat varmistavat, että jokainen pääsee vuorollaan syömään vaikka mikä olisi. Normaalina päivänä vuorottelu onnistuu vähän helpommalla ja syömään voi lähteä jopa useampi hoitaja kerrallaan. Kuitenkin tämä ruokatauko on selvästi lyhyehkö eikä opiskelijakaan kehtaa jäädä kovin pitkäksi aikaa lojumaan kahvikupin ääreen. Ruokatauolla täytyy olla kunnon eväät mutta kuitenkin sellaiset jotka eivät väsytä liikaa. Monena päivänä ruokatauko on päivän ainoa tauko. Muutamina päivinä on ehditty käydä erikseen kahvillakin.

Lämmintä pitoa.

Monet harjoittelut olen kuljeskellut remmikengissä. Nykyään olen kuitenkin viisastunut ja ja kirurgialla vaihdoin käyttöön kunnon kengät. Sairaaloissa on jostakin syystä aina vähän kylmä. Erityisesti yövuoroissa ja joskus muulloinkin paikallaan ollessa remmikengissä alkoi helposti palella. Kunnon kenkien pito on myös aivan toista luokkaa. Tälläkin jaksolla on ollut johtoihin kaatuminen lähellä. Liukkailla kengillä olisi menty nurin.

Maistuuko yöpala?

Jos päivystyksessä on välillä kiire, on siellä välillä hiljaistakin. Tällä jaksolla en viitsi urakoida kovin montaa yötä kun niistä ei vieläkään saa korotettua tuntimäärää suorituksiin. Mutta öiden tunnelma on ollut kokemisen arvoinen. Sattui rauhalliset yöt ja jossakin vaiheessa potilastilanne näytti pyöreää nollaa. Jo hieman sitä ennen kahvihuone oli imaissut pari hoitajaa valmistelemaan yöpalaa. Viimeisen potilaan siirryttyä jatkohoitopaikkaan, koko vuoro siistijää ja vartijaa myöten siirtyi yöpalalle. Oli aika hienoa. Kävi myös sillä tavalla hyvin, ettei heti syömisen jälkeen jouduttu elvytys tai muihin kiireellisiin toimiin. Tosin joku mietti sohvan kätköistä vatsan toimintaa edistävien lääkkeiden sijaintia kaapissa. Ainakin puolitosissaan.

Das Auto ist ein Freund.

Harjoittelussa joutuu opettelemaan myös elämää. Usein vuorotyön näkökulmasta. Se ei ole helppoa. Matkat onneksi ovi ottaa hyötyliikunnan kannalta pyöräillen. Mutta jatkuvasti viisastuneena olen alkanut käyttää säännöllisesti myös autoa. En niinkään matkan tai sään vuoksi vaan pikemminkin unen. Erityisesti yövuorosta palatessa säästää elimistöltä vähän kierroksia kun löllöttelee nelipyöräisellä kotiin. Uni tulee paljon paremmin. Toimii myös jos joutuu vaihtamaan ohjaajaa niin, että joutuu siirtymään iltavuorosta suorilta aamuun. Parhaimmillaan auto oli kun jostakin syystä ihan saman ohjaajan kanssa pysyen teimme ensin ns. alkuyön vuoron klo 19-02 ja saavuimme saman vuorokauden puolella iltavuoroon klo 14. Säädetty lepoaika siinä täyttyi mutta järkeä ei ollut.

Siistinä ja valmiina aamutarkastusten jäljiltä.

Hoitohuone on täynnä laitteita, lääkkeitä ja toimintoja. Sinne ohjataan vakavimmat (A ja usein B -luokka) potilaat. Toiminnan runko muodostuu hoitohuoneessa ihan samoista asioista kuin muuallakin. Kuitenkin valmiutta on jo hieman poikkeavaankin toimintaan. Mitä vakavampi on potilaan tila, sitä kauemmin (tai usempi) lääkäri viettää aikaa potilaan luona. Mitä vakavampi potilaan tila on, sitä enemmän korostuu yhdessä tekemisen merkitys. Monipotilastilanteessa huone on täynnä jo ennen potilaiden saapumista.

Ja jottein totuus unohtuisi. Virtsanäytteiden kansia.

Päivystyshoitotyössä on tiettyä säpinää. Traumat, monipotilastilanteet, elvytykset, selkeät aivo- tai sydäninfarktit ovat kuitenkin häviävän pieni osa arkea ainakin omalla tarkastelujaksollani. Päivittäinen leipä koostuu rintakivuista, hengitysvaikeuksista, huimauksista, kaatumisista, intoxikaatioista (viinaa ja/tai muita aineita) ja erilaisista infektioista. Yritin heikolla menestyksellä lanseerata kotona sanontaa: jokaista ihmisen puremaa kohti on sata pissatulehdusta. Sanonta ei ottanut tuulta alleen mutta kertonee jotain totuudesta. Ja tietenkin arjen mausteena ovat välillä ne rauhattomat potilaat. Onneksi harvoin.

78# Harjoittelu tekee mestarin? 1. viikko.

Harjoitus tekee mestarin, koska mestariksi voi tulla vain tunnettuaan osaamattomuuden tunteen. Se joka luulee osaavansa, ei koskaan tahdo oppia. osaamattomuuden tunne on kuulemma tuttu ensimmäisen harjoitteluviikon aikana. En ole siltä itsekään välttynyt. 

Keskellä pääsiäisen jälkeistä lumimyrskyä suuntasin harjoittelupaikkaan. Minuutilleen oikeaan aikaan sairaanhoitaja saapui ottamaan vastaan. Täsmällistä. Pidennetystä viikonlopusta hänkin ehkä hieman tempautui arkeen. Koronan uhka sotki harjoitteluitamme niin onnistuneesti, että oma paikkani sai tiedon tulostani vasta kiirastorstaina. Ohjaajalle pääsin lähettämään sähköpostia vasta myöhemmin. Oli kuulema lukenut sen samana aamuna. Tiedon toivottavasti oli saanut johdolta aiemmin. Ammattilainen pystyi kuitenkin ottamaan homman haltuun. Harjoittelijan näkökulmasta viikkoon ei sisältynyt ohjaajan haparointia vaan pikemminkin ohjattavan haparoinnin kärsivällistä sietämistä.

Sillä ohjattava haparoi. Uudessa talossa ja uusissa hommissa kaikki ei onnistu heittämällä. Kahtena ensimmäisenä päivänä tunnuin olevan pari sekuntia ja pari askelta jäljessä. Onneksi en sen enempää. Yksinkertaisissa asioissa huomaa, ettei rutiini ja lihasmuisti ole vielä kehittynyt. Ihan sama, kenen kanssa auttamassa asukasta, se toinen näyttää saavansa sukan aina paljon nopeammin autettavan jalkaan. Ja monta muuta asiaa meni samoin.

Sukkien lisäksi viikkoon kuului housuja, vaippoja ja pesuja. Oli syöttämistä, nostamista ja suihkuttamista. Pesin silmälaseja ja harjasin tukkaa. Pääsin ajamaan henkilönostimella ja työntämään pyörätuolia. Autoin ruokailussa: tarjoilin, kannoin, keräsin, pyyhin ja sain nähdä jatkoa varten ulkoroskiksenkin. Kuulin mitä minkäkin oven takaa löytyy. Kuulin myös, etten saa harjoittelun aikana avain mihinkään niistä ovista. Pesin käsiä, desinfioin käsiä, laitoin hanskoja ja otin hanskoja pois, pesin ja desinfioin uudestaan. Ihmettelin perjantaina, miksi kädet eivät ala tuntua kuivilta ja kärsineiltä. Muistin, että olin sentään pääsiäisenä valmistautunut harjoitteluun ravaamalla kädet. Kerran.

Suurin osa viikosta kului siis hyvin perushoidollisia tehtäviä harjoitellessa. Niin on tarkoituskin. Näitä tein ohjaajan kanssa ja näitä tein monen eri lähihoitajan kanssa. Sairaanhoitajan erityistaitoja pääsin vähän kurkistamaan ohjaajan niitä tehdessä. Iloitsin siitä, että hän jaksoi tehdessä selittää ja kertoa. Opettajakin ehti viikon aikana tätä ohjaajaa kehua. Ei ole ensimmäistä kertaa asialla. 

Valitettavasti ohjaajani tekee lyhennettyä työaikaa. Osastolla ei ole toista sairaanhoitajaa, vaikka tarve olisi. Koska lyhentämistä ei tehdä päiviä lyhentämällä, oli ohjaaja osan viikosta poissa. Monissa harjoittelukertomuksissa nämä kohdat aiheuttavat opiskelijoissa suurta hämmennystä ja eksynyt kananpoika ilmiötä. Näin koin itsekin. 

Osasto koostuu kahdesta erillisestä yhteistilasta ja ympärillä olevista asukashuoneista. Kolmantena aamuna kääntyilin toisen siiven yhteistilassa ilman ohjaajaa tietämättä mihin ryhtyä. Olin edellisenä päivänä ollut ohjaajan kanssa toisessa siivessä. Se hämmensi lisää. Hetken mietittyäni totesin, etten tunne asukkaiden tarpeita ja autettavuuden tasoja ollenkaan tarpeeksi alkaakseni johonkin. Kurkin hetken huoneisiin ja löysin yhdestä lähihoitajan työn touhusta. Esitin pyynnön päästä mukaan juuri edellä mainitusta syystä. Pääsin. Kolmannessa huoneessa sainkin jo kehotukseen hoitaa yksin autettavan asukkaan aamutoimet itsenäisesti. Vähän kyselin ja vähän lisää lähihoitaja opasti. Hoiteli huoneessa muita töitä samalla. Asukkaan lähtiessä aamupalalle, muisti vielä kehaista. Kehaisin takaisin, että hyvin neuvoi taustalta.

Samalla tavalla pääsin päivien aikana monen muun matkaan oppimaan. Suuri henkinen apu oli seurata kuudetta viikkoa paikalla olleen lähihoitajaopiskelijan otteita. Selvästi tekemällä oppii. Sillä asenteella kaikki tuntuivat ottavan mukaan. Kukaan ei näkyvällä tavalla harmittellut sitä, jos joutui harjoittelijaa neuvomaan. Myös itsestäni tuntui, että pääsiäispyhän vuoksi lyhennetynkin viikon aikana ehti päästä monesta asiasta kärryille. Tätä auttoi se, että vietin viikon viimeiset päivät samassa siivessä. Asukkaista moni tuli tutuksi. Silloin on helppo lähteä tekemään oikeita asioita. 

Ehkä lyhentäen voisi sanoa ensimmäisen viikon menneen hienosti. Oli upeaa herätä ennen kuutta ja lähteä toimeen. Oli mukava palata valoisan aikaan kotiin. Oli hieno huomata pääsevänsä hiljalleen selville asiasta jos toisestakin. Oli mukava huomata saavansa jonkin verran vastuuta ja myös kiitosta. En tiedä tekevätkö talon omat työntekijät työnsä ajatuksiinsa uppoutuneina. Se on rutiinin tuoma etuoikeus ja vaara. Uuden äärellä sain itse tehdä työhön täysin upoten. Päivät kuluivat tutussa leiritunnelmassa. Ruokailusta ruokailuun edettiin koko ajan jotakin tehden. Olen aina tykännyt olla leireillä. Silloin ei ehdi ajatella muita maailman ja elämän huolia. Samalla tavalla nämä harjoittelupäivät kuluivat. Positiivisessa jännityksessä kohti uutta viikkoa!

Tässä alustavia ajatuksia seuraavan viikon ohjauspalaveriin. Saas nähdä miten miehen käy.

8# Toinen viikko ja rytmi nousee.

Kriisi. Mitä sinä teet sen tullessa? Ihmiset reagoivat erityistilanteisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Meillekin pidetyssä turvallisuusinfossa sanottiin että kaveria saattaa joutua hätätilassa ihan vetämällä viemään pois luokasta. Osa ihmisistä saattaa lamaantua täysin yllättävässä hätätilanteessa, osa toimii vauhkosti ja osa rauhallisen harkitusti. Omaa reaktiotaan ei kukaan voi varmuudella ennustaa. Tätä joskus mietin päivittäessäni auton ensiapulaukkua. Työssäni olen ajanut aina verrattain paljon. Tiet täällä päin eivät ole niitä isoimpia ja Suomen keli vaihtelee. Jossain vaiheessa laskin että todennäköisyys osua onnettomuuspaikalle on suurempi kuin joutua itse onnettomuuteen. Sen jälkeen auton apuvälineiden taso alkoi parantua. Lisäsin hiljalleen välineet päästä ikkunasta sisään, paremman turvavyöleikkurin, paremmat valaisu- ja varoitusvälineet, liudan kädenlämmittimiä ja avaruuslakanoita sekä valmiutta suurten verenvuotojen hoitoon. Nämä yhdessä puhelimeen ladatun 112-sovelluksen kanssa eivät jätä suussa olevaa sormea ainoaksi apuvälineeksi hädässä. Opettelin samalla pitämään puhelimia aina laturissa ajon aikana. Ei ole sitten tarvittaessa se akku tyhjänä. Näitä miettiessäni mieleen hiipi kuitenkin epäilys: jäädynkö minä? Elämän pienissä kriiseissä niin ei ole käynyt. Mutta entä sitten kun hätä on suuri? Sitä ei voi tietää eikä taata. Kuitenkin sanotaan että myös valmistautuminen auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä tai sen nopeammassa palautumisessa. Hätätilanteessa on myöhäistä harjoitella mutta mielikuvaharjoittelu voi muistua mieleen. Tällaiset asiat eivät auta yhtä paljoa kuin kokemus vastaavista tilanteista. Mutta mistäpä kokemusta saa ennen kuin kriisi on päällä? Jos erilaisia mahdollisuuksia uskaltaa edes ajatella etukäteen, eivät ne ole aivan niin pelottavia tullessaan. Rohkaisen miettimään elämän eri mahdollisuuksia mieluummin ennen kuin hätä iskee tai torvi soi.

Toisella viikolla luokkamme kohtasi pienimuotoinen kriisin. Opintojen ensimmäinen viikko oli leppoinen orientaatioviikko. Asiaa oli paljon. Kuitenkaan mikään ei edellyttänyt läsnäoloa kummempaa ponnistelua. Ei ainakaan opettajien asettamana vaatimuksena. Luultavasti monen mieli kävi vähän kierroksilla vielä iltaisinkin sillä uutta oli runsaasti. Mutta olihan siinä aikaa sulatella. Myös toisen viikon maanantaina aloiteltiin rauhallisesti. Opinto-ohjauksen tunnilla puhuttiin leppoisasti alkaneesta projektistamme ja annettiin lyhyitä infoja tulevasta. Sen jälkeen osallistuttiin lukuvuoden avajaisiin ja syötiin koulun tarjoama lounas. Lukuvuoden alkua juhlistettiin Kebabkiusauksen merkeissä. Kahvimukin sai täyttää koulun piikkiin ja vähän lyötiin korttiakin kirjaston käytävällä. 

Lyhyen juhlan jälkeen pitkä tauko ennen seuraavaa ohjelmaa tuuditti meitä rauhalliseen korkeakouluopiskelijan elämään. Tietotekniikan tunnilla sentään saatiin pieni tehtävä kotiin. Ei mitään pahaa. Seuraavan päivän alussa viestinnän opettaja antoi myös pieniä tehtäviä. Tuli syvällistä pohdittavaa itsestämme viestijänä. Oma vaivansa siinäkin mutta kukaan ei joutunut vielä huokailemaan. Sitten kaasua alettiin painamaan rajummin. Tuli samanlainen olo kuin moottoritielle kiihdyttäessä. Kova vauhti aivan hiljaisten käännösten jälkeen.

Lääkelaskennassa opettaja ilmoitti suorilta aloittavansa vaikeimmista asioista. Selitettyään aikansa pamautti taululle laskun. Kuinka moni sai oikein, kysyi vastauksen paljastettuaan. 4/45. Seuraavan laskun kohdalla ei vaivautunut kysymään osaamisia. Taisi aavistaa ilmeistä. Läksyäkin tuli. Kun niitä luetellessa päästiin neljännelle sivulle, iski kriisi. Paljastui reaktioiden moninaisuus kriisitilanteiden äärellä. Osa nauroi hämmennyksen ja epäuskon välillä. Osa haukkoi henkeään ja huokaili sen mitä sai kulkemaan. Saattoi siinä joku ottaa ihan rauhallisestikin mutta sellaisia reaktioita on vaikeampi huomata. Ei läksyjen lista enää pitkään jatkunut mutta jonkin rajan yli monien mielissä mentiin. Whatsapp täyttyi päivän aikana ihmettelyllä. Moni oli varmasti kuullut myös sanat: Lääkelaskuissa ei ole varaa virheisiin! Ei tietenkään – silloin joku voi kuolla.

En tiedä onko kukaan oikeasti opettanut lapsiaan uimaan veteen heittämällä. Tuntuisi äkkiseltään, ettei sitä kannata harrastaa kovin pienissä perheissä. Kuitenkin sanonnassa lienee jotain todellisuutta kuvaavaa. Joskus oppii kun on pakko. Laskemista oppii laskemalla. Laskeminen on asia jota kovin harva arjessaan aktiivisesti tekee. Itse lasken lapsia kun pitäisi lähteä kirkkokahvien jälkeen kotiin. Niin ja maitoja kaupassa. Kynä ja paperi eivät ole perustyökalu. Arki ei tue aktiivisesti matemaattisia kykyjä. Siksi sitä on opeteltava tekemällä. Uskon että aloittaminen vaikeista asioista ja hyvä lista läksyä on meidän heittämistämme järveen. Nyt on pakko ja kylmä vesi herättää. Tämä kuuluu tälle alalle! Samalla pahin on jo nähty. Paljon hankalammalta tuntuisi ajatus siitä että nyt edessä olisi jatkuvasti ja vauhdikkaasti jyrkkenevä ylämäki. Päinvastoin loppu kurssi on onnellista alamäkeä. Tämän kurssin jälkeen matematiikkaa ei enää edes opeteta vaan nämä taidot tulevat olemaan käytössä muilla kursseilla. Koska opinnot etenevät vauhdilla, työnnetään peruspalikoita vauhdilla jalkojemme alle.

Lisää vauhtia koimme myös seuraavana päivänä tutustuessamme ihmiskehoon. Kudokset kerrattuamme lähdimme käymään läpi luiden ja ytimien nimiä latinaksi. Sivuja oli monta ja vauhti oli kova. Opettaja oli tehnyt sitä ennenkin. Lopulta hän ilmoitti että ylävartalon osuus tentitään seuraavana tiistaina. Kuusi päivää aikaa. Tämä sai aikaan samankaltaisia reaktioita kuin matematiikan läksylista. Kuitenkin kokemus toi apua ja kauhu ei ollut yhtä kova.

On selvää että opintojen rytmi ja vaativuus nousi parin päivän aikana kovasti. Tämä tuskin oli yllätys. Tämä taitaa olla se taso jolla leivotaan ammattilaisia haastavalle alalle. Opinnot eivät voi olla pelkkää orientaatiota. Läksyjä väistämättä tulee paljon koska kontakti-opetukselle on vain vähän aikaa. Yhtä ainetta opetetaan yleensä vain kerran viikossa. Se ei riitä millään uuden asian oppimiseen. Siksi asioita on opeteltava vapaa-ajalla. Tähän jokaisen sairaanhoitajan koulutukseen hakevan on varauduttava. Kontaktiopetuksen vähyys tuottaa paljon läksyjä yhtä opetuskertaa kohden. Mutta samalla se antaa aikaa tehdä näitä läksyjä. Niitä on tehtävä pienissä erissä ja tarpeeksi monta kertaa toistellen. Sillä tavalla yritän itse asennoitua näihin.  Norsun syöminen aloitetaan pienissä erissä. Ehkä nyt lautasella voisi olla ensimmäisenä os coccygeus ja siitä eteenpäin. Aloitin tämän syömisen pelaamalla lasten kanssa jalkapalloa kotimme eteisessä. Aina kun mokomat tekivät maalin, kävin katsomassa uuden luun mutusteltavaksi. Siinä pelatessa toistelin sitä mielessäni ja sormella naputtelin oikeaa kohtaa. Harvoin saa käyttää näin monipuolisia muistijälkiä. Peliajan päättyessä hartiakaari oli jo hallussa. 

Lukemattomat hoitajakurssit ovat selvinneet samasta rytminmuutoksesta. Menneiden aikojen hoitajat vielä suuremmista latinan vaatimuksista ja vähemmän lempeistä opettajista. Meidän opettajamme sentään hymyilevät ja puhuvat ystävällisesti. Miksi emme mekin siis nyt selviäisi? Emmekä ole yksin. Kun whatsapp täyttyi hädästä, tutorit riensivät apuun. Hädän väleihin tuli lupauksia tukiopetuksesta. Tuli  myös laskuvinkkejä ja muita rohkaisun sanoja. Taitavat ansaita opintopisteensä ja hupparinsa.

Kriisi: on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Näin internetin syöverit määrittelevät tämän erityistilanteiden yleissanan. Missä vanha ei välttämättä toimi, syntyy uusia. Opintojen alun rytminlisäys ja sen tuoma kriisin poikanen ohjasi meitä uusia apuja kohti. Voisiko toimiva ongelmanratkaisukeino olla vertaistuki. Yhteistyötaidot kunniaan joka alalla koteja unohtamatta! Pidetään toisistamme huolta.