79# Kädet savessa tai jossain

– Pystytkö laittamaan kädet saveen? 

Tätä olen harjoittelun päivinä monta kertaa miettinyt. Mielessäni naureskellen olen ajatellut, ettei tainnut tarkoittaa savea vaan jotain ihan muuta saman tapaisesta ja väristä. 

Vanhaan hyvään aikaan, eli viime vuonna, sairaanhoitajaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe. Useampi tunti tehtiin erilaisia persoonallisuustestejä kuvien, sanojen ja lukujen kanssa. Päivän päätteeksi psykologi yritti selvittää, kuka ei kuuluisi joukkoon. Epäili kykyäni liata käsiäni. Tai ilmeisesti ei epäillyt kovin paljon, koska nyt olen päässyt sitä tekemään. Kädet on liattu.

On totta, että vanhaa työtäni voisi kuvata siistiksi sisätyöksi. Useimmiten se sitä olikin. Kuitenkin vain, jos likaisuudeksi määritellään sellainen mihin siivoojakin voi koskea. Siisti sisätyö on helppo huomata likaiseksi, jos pystyy kuvittelemaan mitä kaikkea ihmisen sisällä voi asua. Kaikkein kauheimmat asiat eivät purkaudu alaspäin. Jäävuoren huippu monenlaisesta luotaantyöntävästä paljastuu usein yläkautta. Suu on se aukko, josta ihminen kykenee tuottamaan eniten saastaa. Enkä nyt tarkoita sellaisia rumia sanoja, joita lasten toivotaan välttävän. Suun kautta voi purkautua hyvin kauniiseen sanojen kääreeseen pukeutuneita kauheuksia. Ne ovat valheita, kateutta, pilkkaa ja halveksimista. Rumimpia ovat sanat, joilla itseä yritetään nostaa tekemällä toista pieneksi. Sana-työläisenä uskon sanojen voimaan. Valitettavasti pahat sanat tekevät kuulijastaan joskus sanojan mielen mukaisen. Seurattuani aikani toisten kuulemien sanojen tuhovoimaa ja saatuani joskus pienen murun niistä itsellenikin, en pidä mitenkään pahana pyyhkiä savea pois sieltä, mihin iän jäykistämä keho ei itse taivu. 

Enkä edes ajattele, että se olisi jotenkin halpaa tai kurjaa. En mieti, että miksi ja kuinka kauan. Modernin terveydenhoidon suuri oivallus on aikoinaan ollut puhtauden, ympäristön ja ravinnon merkityksen ymmärtäminen potilaan hoidossa. Tätä on saavutettu lääkäreiden ja tiedemiesten työnä. Usein sitä ovat olleet toteuttamassa ja lyömässä läpi sairaanhoitajat. Pesulappujen ja vaippojen kanssa ollaan siis siellä, missä sairaanhoidon perinteet makaavat. Jo ennen modernin lääketieteen mahdollisuuksia sairaanhoitajat yrittivät pitää huolta potilaiden perustarpeista. Missä se onnistui, kuolleisuus aina on laskenut. Sama ilmiö on ollut totta jo ennen kuin sairaanhoitajan nimikettä on keksitty. Siellä missä hoitotyön kauniisiin hienouksiin ei päästä koskemaan, on kauneutta liittyä tulehdusten, haavojen, nälän ja pelon vastaiseen rintamaan.

Sillä ei perushoito ole vain pesemistä. On se sitäkin. Mutta se on myös vaipan pukemista niin, ettei se hierrä. Se sisältää vaatteiden auttamisen kiskomatta ja riuhtomatta. Se on nostamista ja kääntämistä puristamatta, nipistämättä ja tempomatta. Se on pedin petaamista niin, etteivät lakanoiden rypyt jää painamaan. Se lempeä ääni, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se on turva, joka muistuttaa missä on vessa tai milloin syödään. Se on pehmeä ote tarttumassa käteen ja rohkaisemassa: tule vain. Se on aika, jolla maltetaan hieman jäähdyttää kahvia ennen juottamista. Siihen liittyy hymy, jolla vastataan tuhanteen kertaan kuultuun tarinaan. Se on tarkkuus, ettei tuo kahvi ole kuitenkaan kylmää juotaessa. Se on huolellisuus puhdistaa kädet sata kertaa päivässä, ettei yksi bakteeri hyppää yhdeltä toisen vaivaksi. Nämä vain esimerkiksi.

Aina autettavat eivät muista tätä kaikkea. Joskus hyvinkin vähän siitä. Kuitenkin juuri ennen harjoittelua pääsin tätäkin aihetta tutkimaan. Kirjoitin vanhustyön esseen muistisairaiden hyvän hoidon vaatimuksista. Hyvin mielenkiintoista on, että ajan ja paikan tajun jälkeen tunnemuisti säilyy hyvin pitkään. Tilanteiden tunnelmat, rytmit, äänensävyt ja vaikkapa hoitajan otteet jäävät jonnekin mielen sopukkaan ja vaikuttavat seuraavissa hoitotilanteissa tunnelmia ja toimintaa. 

Hyvä hoito vaatii aikaa. Se vaatii viitseliäisyyttä. Se vaatii käsiä saveen ja jalkoja osastolle. Se vaatii siis myös rahaa. Mutta se myös säästää sitä. Hyvä perushoito vähentää haavaumia, tulehduksia, turhia lääkkeitä ja käytöshäiriöitä. Kaikki nämä ovat verrattain tavallisia siellä, missä ihmisten oma toimintakyky on vakavasti rajoittunutta. Saatavissa olisi selvää kansantaloudellista hyötyä. Ei plussan suuruudessa vaan miinuksen pienuudessa.

Mutta ei vain rahaa. Kyse on myös ihmisestä. Kädet savessa ei ole halpaa työtä, koska se tehdään kallisarvoisessa seurassa. Onko mitään mikä on kauniimpaa, kuin auttaa lähimmäinen puhtaaksi. Tai auttaa häntä kaikin muin perushoidon töin. Onhan sanottu: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.”

Näin työ tekijäänsä kiittää. Tai näin ainakin harjoittelija voi vielä ajatella. Uskon, että moni työkseen tekevä kaipaisi myös yleistä arvostuksen nousua ja työn tärkeyden näkymistä palkkauksessaan. Moni olosuhteisiin väsynyt katselee siistejä sisätöitä. Kun ei ehdi, ei enää pitkään haluakaan. Jäävätkö tulevat tarvitsijat niiden käsiin, jotka vihaavat savea ja samalla koko ihmistä?

Suosittelen katsomaan koko sarjan. Yllättävän ajankohtainen teema parin vuoden takaa. Tässä osassa perushoito mainitaan nopeasti mutta arvokkaasti.

11# Miehenä hoitoalalla – osa 2

Viikkoja on kulunut jo monta. Eri oppiaineita on aloitettu, kokeita jännätty ja ryhmätöistäkin ensimmäinen on jo palautettu.  Aiemmin mainitsemaani ryhmäjaossa tehtyä poikkeusta lukuunottamatta sukupuolikysymykset eivät ole olleet mitenkään esillä. Valmistuvan kurssin hoitovaatteita odotellessa ollaan vähän jännitetty sieltä löytyviä miesten kokoja. Aika vähän on kuitenkaan tarvinnut muistaa olevansa nimenomaan mies. Vessan ovista sen kuitenkin olen muistanut tarkistaa ettei kenenkään toisen pitäisi sisällä huomautella. Ihan on ollut sellainen olo että miehenä pärjää hoitoalallakin.

Mutta sitten se iski. Täydellinen epätietoisuus. Opettaja puhui hoitotyön turvallisuudesta ja tajusin jotain siitä miltä aivohalvaus voisi ehkä tuntua. Käsityskyky ei kyennyt seuraamaan todellisuutta. Korviini kantautui sarja lauseita joiden sanat ymmärsin mutta sisällöstä suurin osa jäi täysin hämärän peittoon. En ymmärtänyt. Odotin hetken. Turhaan. Ei mitään selitys, ei tulkkausta. Ei selkokielistä versiota miehille tai muuten vain sivistymättömille. Ei mitään. Yritin hakea katseellani muita ryhmän miehiä mutta moderneina nuorukaisina heistä paistoi vain täydellistä itsevarmuutta. Laskin hartiani. Tätä on olla mies. Mutta sitten henkäisin jo syvään. Jotain kävi jo huulilla mutta kysymys jäi lausumatta ääneen: Niin mitä niille kynsinauhoille pitää tehdä? Ensimmäistä kertaa koulun syksyssä mies pelkäsi ja oli hiljaa.

Lapsena nilkassani oli jokin pyöreä kuivettuma. Sitä äiti ja isä rasvasivat aina saunan jälkeen. Välillä varmaan muutenkin. Mieleen on vain jäänyt miten hauskasti olohuoneen matto kutitti paljasta pyllyä siinä rasvatessa. Jossakin vaiheessa se sitten hävisi. Siihen loppui myös rasvaaminen. Rasvaaminen on sittemmin liittynyt lähinnä aurinkoon ja sen vaikutusten välttelyyn. Valurautapannu pitää kuulema rasvata käyttöön. En muista käyttäneeni koskaan itsenäisesti edes huulirasvaa. Rasvaprosentin sain joskus tutkimuksissa kuulla. En muista.

Nyttemmin olen rasvan maailmaan vähän tutustunut. Tarkoilla ohjeilla varustettuna olen ostanut sellaisia kaupasta ja apteekista ihan itse. Lapsia on myös välillä rasvailtu. Onneksi eivät ole kovin kuivakoita hekään. En ole selvästikään kovin valmistautunut hoitoalan haasteisiin näiltä osin. Kynsien leikkaamisen vielä ymmärsin. Kuitenkin juuri kehotus käsien rasvaamiseen ja kunnossa pitämiseen meni jonnekin mitä tajunta ei voinut selittää sanoiksi. Mitä pitää siis tehdä? Pekonin rasva ei taida kelvata.

Vielä vieraammalle vyöhykkeelle mentiin kun opettaja jatkoi kynsinauhoista. Ne pitäisi pitää hyvässä kunnossa ja siisteinä. Selvä. Otan ne tästä lähtien aina mukaani treenaamaan ja lupaan pestä ne sen jälkeen. Kuitenkin epäilen että jotain muuta nyt tarkoitettiin. Ymmärsin ja ymmärrän sen että käsissä ja sormissa ei saa olla haavoja kun ollaan fyysisessä kontaktissa potilaaseen. Jotenkin ymmärrän rasvaamisen olevan väline kuivaa ja (ehkä) halkeilevaa käsien ihoa vastaan. Kynsinauhoihin voi siis tulla myös haavoja. Mutta niiden hoito… Olisi pitänyt olla mies aikanaan niin ei tämäkään olisi jäänyt askarruttamaan. Muistaakseni meidän luokalla on kosmetologi. Voi kun muistaisi kuka. Onneksi on myös Google.

6# Miten miestä mitataan?

151. Niin monta senttiä Lauri oli. En muista mikä luokka silloin oli menossa. Alakoulussa kuitenkin oltiin. Koululaisia laitettiin silloin usein pituusjärjestykseen. Koulukuvia varten se tietenkin oli kätevää. Muiden syiden tärkeydestä en tiedä. Tärkeää itselleni oli se kenen edessä pääsi pällistelemään. Järjestykset, sentit ja kilot olivat merkityksellisiä siinä kohtaa kun kasvettiin kilpaa. Välitunnilla miteltiin sitten nopeudessa, voimassa ja tarkkuudessa. Tietenkin liikuntatunneilla aukenivat ihan uudet mahdollisuudet tähän kamppailuun. Silloin mitattavat asiat olivat koululiikunnan perusta. Yhteishengestä ja liikkumisen riemusta ei oltu vielä kuultu. Ei ollut helppoa olla se poika joka silmälasien tarpeen vuoksi oli lopettanut ainoan liikuntaharrastuksessa. Ei tullut minusta painijaa. Tuli ei-toivottu. Mutta aina oli kiva jos ei tullut valituksi viimeisenä kun jakoja tehtiin. Jätti se kuitenkin jälkensä. Ei oikein voinut olla mittailematta niitä toivottuja.

Väitän että miehissä asuu kilpailuvietti. En kiellä sen asumista naisissakin mutta siitä minulla on vain kuulopuheita. Miehelle on tärkeä tietää mihin pystyy ja nimenomaan suhteessa muihin. Ja kyllä miehen pitääkin pystyä. Se isompi matkalaukku, raskaampi lapsi, rumempi hämähäkki, ne kuuluvat  usein miehen käsiin. Arkinen elämä on täynnä pientä mittailua miehelle. Joskus ne ovat olleet niin suuria mittaluokkia että nykymiestä voi hävettää. Kautta aikojen miehet ovat joutuneet lähtemään sotiin ja vastaaviin. Tähän ja moneen muuhunkin tarvitaan mitat täyttäviä miehiä. Aina on tarvittu mittailussa pärjääviä: aktiivisia, alallaan vahvoja ja jopa vaarallisia miehiä. En tarkoita että miehiä pitäisi joutua pelkäämään sen enempää kuin naisiakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ketään. Paitsi niiden joita viattomat pelkäävät. Jopa suomalainen yhteiskunta tarvitsee näitä oikealla tavalla vaarallisia miehiä. Poliisi on vaarallinen rikollisen näkökulmasta. Sotilas on vaarallinen hyökkääjälle. Yhteiskunta ei kestä ilman miehiä jotka kestävät vaaran edessä ja ovat aktiivisia uhkaa vastaan. Nämä vaaralliset eivät välttämättä kanna asetta tai voimavälinettä. Mutta he ovat toimen ihmisiä niillä paikoilla joissa sitä tarvitaan. Myös hoitoala tarvitsee tällaisia miehiä. Koko yhteiskunta tarvitsee. Liian kilttien ja kaikessa periksi antavien käsissä talot palavat, taudit hallitsevat, rosvot riehuvat, vihollinen valloittaa, anarkia syö heikot jne. Nykyään näemme yhä useampia naisia näissä vaarallisissa, perinteisesti miesten, rooleissa. Sekin on hyvä. Se osoittaa sitä miten sukupuolten tyypilliset erot eivät rajoita tai pidätä yksilöitä. Naisten joukosta löytyy niitä jotka fyysisestikin pärjäävät vallan mainiosti ja paremmin kuin monet miehet. Kuitenkin laajassa otannassa ymmärrämme että miesten osuus näissä tehtävissä painottuu hyvin yksinkertaista syistä. 

Omia poikiani yritän opettaa pärjäämään. Toivon että he oppisivat vähäisistä kädentaidoistani. Yritän näyttää heille rohkeutta malliksi. Koitan selittää maailmaa niin että he osaisivat ajatella itsekin. Opetan kantamaan vastuuta pyytämällä itse anteeksi silloin kun on aihetta. Riemuitsen vesiväritöistä, yhteisistä tanssihetkistä, ampumarataretkistä ja siitä kun he sukeltavat pinnan alle lepäämään kun ei jaksa uida. Annan tunteille nimiä ja kerron että he ovat suloisia. Toivon että he oppisivat puhumaan eivätkä kätkisi tunteitaan väärällä tavalla. Yritän olla sitkeä ja kärsivällinen että hekin olisivat joskus. Yritän poikien kanssa paljon koska heitä odottaa moni asia.

Oikeastaan yritän poikien kanssa kaikkea sitä mitä tyttärenkin. Fysiikka ja kulttuuri voivat asettaa täällä maailmassa monia rajoitteita. Haluan opettaa kaikki lapseni selviämään niistä yhtä hyvin. Joskus joku luottaa siihen että he selviävät tai selvittävät. Toivon että he ovat aktiivisia ja vaikka sitten vaarallisia silloin kun asiat sitä vaativat. Tiedän että ihmiset ja olosuhteet voivat olla raakoja sekä tytöille että pojille. Siksi yritän itse olla mittaamatta näitä pieniä liikaa. En halua laskea sylien kestoa tai pusujen määrää. Koskaan ei tiedä milloin alkaa se vaihe että hellyys hävettää. Toivon kuitenkin että he oppivat ettei heitä mitata kotona. Maailma ehtii kyllä mitata. Mutta jos jossain saa kelvata ihan sellaisenaan, kestää helpommin maailman mittailut. Tähän olen saanut oppia itse lapsena. Kunnia kotiväelle!

Miten minä mittaan miestä? Samalla tavalla kuin naistakin. Mies ja nainen on se jota voi sanoa aikuiseksi. Sitä ennen on tyttöjä ja poikia. Aikuisuus on se jota aikuisilta odotan ja kaipaan. Siellä missä saan pitää suuria saappaita, vaadin sitä. Mitä se sitten on? Aikuinen kantaa vastuunsa. Hän ei pakoile etukäteen tai selittele perästäpäin. Aikuinen kieltää tarvittaessa itsensä tekee sen mitä asia vaatii. Hän ei etsi aina nopeaa iloa tai helppoa kiitosta. Aikuinen on se joka malttaa katsoa pitemmällä olevaa päämäärää kohti.  Aikuinen olkoon vapaa ns. maailman tuulista ja muodostakoon oman mielipiteensä. Sen jolla on lapsia, on oltava aikuinen. Sillä lapsi ei ole valmis määräämään. Aikuisen on uskallettava käskeä, vaatia ja kestettävä itse toisen mielipahaa niin tehdessään. Vanhempien kohdalla tämä tietenkin vaatii sitä että on monessa muussakin suhteessa aikuinen. Aikuinen vanhempi ei ole lapsensa diktaattori. Mielipaha ei ole tavoite mutta joskus välttämättömyys jota ei saa pelätä. Aikuinen antaa lapselle arvon ja rakkauden ehdoitta. Sekin kuuluu kasvattamiseen.

Aikuinen ei mittaa toisia tai ainakaan anna sen vaikuttaa omaan käytökseensä. Aikuinen ottaa asiat esille ja sopii riitansa. Tämä aikuisuus ei tule iän vaan harjoituksen kautta. Vastuu ja kokemukset kasvattavat aikuisuuteen. Siksi on vaikea sanoa milloin itsekään olen aivan aikuinen. Joka päivä pitää uskaltaa yrittää. Toinen vaihtoehto on harjoitella pelkuruutta. Aikuisuus on kaunis asia. Mutta aina sitä ei tahdo itselleen. Usein haluaisin olla Lauriakin lyhyempi ja kantaa sen mittaisten vastuuta. Mutta samalla haluan uskaltaa. Kasvetaan päivä ja kokemus kerrallaan rohkeasti aikuisuuteen.

2# Miehenä hoitoalalla – osa 1

Kolmantena päivänä se tapahtui. Kaksi ensimmäistä päivää oli vain oppilaita ja meidän luokka. Kolmantena ilmoitettiin että tuleviin pienryhmiin jako tehdään niin että kaikki miehet jaetaan kahteen ryhmään. Neljään ryhmään jaettaessa kolme olisi jäänyt ryhmänsä ainoaksi.  

5/45. Se on 11,11 prosenttia. Sen verran meitä miesoletettuja on aloittavassa luokassa. Miesten kesken tämä lasku tehtiin jo ensimmäisenä päivänä. Ei ole monta. Tilastoja en ole vielä löytänyt ja mahtaako niitä kukaan tehdä. Voisiko olla samanlainen suhdeluku on myös työpaikoilla? Jos reilusta sadastatuhannesta maamme sairaanhoitajasta, kätilöstä tai terveydenhoitajasta reilu kymmenes on miehiä, eivät meidänkään luokkamme urhot kuulu ihan pieneen porukkaan. Meitä murseja olisi saman verran kuin poliiseja ja palomiehiä yhteensä. Vähän kuitenkin epäilen että kätilöiden ja terveydenhoitajien joukossa meitä on vähemmän. Tosin onhan poliisien joukossakin monta naista. En tiedä keitä sitten lopulta jonossa olisi enemmän.

Oletan ja odotan ettei sukupuoli ole mikään kysymys tässä koulussa. Se tuskin kiinnostaa opiskelijoita ja opettajia. Tuskin ainakaan verrattuna siihen millaisia oppijoita ja kavereita kaikki olemme. Tai ehkä hormoneihin liittyvistä syistä joskus voi meitä opiskelijoita kiinnostaakin. Se sallittakoon – olemmehan parhaassa iässä. Tuskin työpaikoilla suuremmin enää ihmetellään miehiä hoitoalalla. Eivät ainakaan ne joilla on jotain tajua. Valitettavasti monissa ihmisyhteisössä on aina menneen ajan turhia jäämiä. Nähtäväksi jää, tuleeko niitä vastaan tällä tiellä.

Koen että sukupuoli määrittää minua miehenä vahvasti fyysisesti ja myös kulttuurillisesti. Kuitenkin toivon saavani olla myös yksilö. En halua kuulua pelkästään kasvottomaan ja stereotyyppiseen miesten massaan. Näin toivon osaavani kohdella myös kaikkia miehiä ja naisia. Inhoan ihmisten lajittelemista ryhmiin liian helpoin perustein. Ryhmiä on helpompi kiusata. On niistä toki myös helpompi tehdä hyvääkin huumoria. Massat ovat yksinkertaistuksia. Yksilön aito kohtaaminen sen sijaan on työlästä. Samalla se on erittäin palkitsevaa. Toivon saavani tietää keitä meidänkin luokalla on. Kannustan myös jokaista katsomaan ympärilleen ja välttämään halpoja yleistyksiä kenestäkään. Helposti teemme niin erityisesti niiden kanssa jotka ovat jotenkin eri mieltä tai ehkä eri näköisiä tai kuuloisia kuin me. Erilaisuus mielipiteissä tai ulkoisissa asioissa ei tarkoita samaa kuin olla tyhmä tai typerä. Mies ei ole näiden ennakkoluulojen ja halpojen tuomioiden suurin uhri. Mutta onhan meistäkin monenlaista yleistystä. Niistä suurin osa on totta. Rikkaus on sitten niissä yksityiskohdissa. Toiveikkaana luotan että 2020-luvun lähestyessä hoitoalalla ollaan tässä asiassa valmiita.

Mutta entä ne muut? Potilaat, sukulaiset ja hyvän päivän tutut? Siellä tuskin ollaan valmiina. Tämän päivityksen nimikoin numerolla yksi. Tarkoitus on käyttää muita numeroita sitä mukaan kun kohtaan huvittavia tai ärsyttäviä tapauksia jotka ansaitsevat tarinan. Tuleeko vihjauksia naisten töihin ryhtymiseen? Luuleeko joku lääkäriksi? Väittääkö neidiksi? Kieltäytyykö joku hoidosta ja saako mies kurkata uimapuku-alueelle? Se jää nähtäväksi. Kovin iholle käyviä raportteja tästä en voi antaa. Potilaan ja henkilökunnan suojaksi on olemassa jämäkkää lainsäädäntöä joka estää henkilöiden tunnistamisen kaikissa tilanteissa. Tämä suoja ja luottamuksellisuus on välttämätön. Lain lisäksi se on vähintään hyvien tapojen mukaista. Minulla on hieman kokemusta luottamuksellisesta työskentelystä. Henkilöä ja lakia kunnioittavalla tasolla tulen asiaa käsittelemään. Sukulaisilla samanlaista lain suojaa ei ole. Pitäkööt siis varansa. Typeryyksien edessä hyvät tavatkin voivat hetkeksi unohtua.

Mutta minkälaisia miehiä hoitoalalla on? En tiedä. Itsestäni minulla on vähän kokemusta mutta hoitoalasta vain aavistus. Ei ole varmaa aineistoa. Oma luokkamme vaikuttaa hyvältä.  Vaikuttavat motivoituneelta ja ainakin näin alkuun innokkailta. Omaa luokkaani miettiessäni hahmottuu toiveeni, millaisia miehiä itse näkisin hoitoalalla. Samanlaisia miehiä kuin naisiakin. Haluan nähdä reiluja ja työtelijäitä opiskelijoita. Toivon kohtaavani lujatahtoisia mutta nöyriä työntekijöitä. Vierelleni kaipaan empatiakykyisiä mutta erillisyytensä ymmärtäviä ystäviä. Rohkeat pärjäävät kaikkialla jos ovat vielä viisaitakin. Tätä kaipaan miehiltä ja naisilta tasapuolisesti. Tätä kaipaan itseltäni. Mistähän ne taidot aina löytyisivät?

1# Miksi hoitoalalle? – Lopussa muutama kysymys asiaa miettivän avuksi.

En ole vielä myynyt sieluani, kuten sanonta kuuluu. En ole vielä päättänyt mihin uusi opiskelupaikka vie. Olen kuitenkin sopinut opintovapaasta nykyisestä vakituisesta virastani. Alan vaihto liikkuu siis jollakin tavalla mielessä. Ainakin mielen laitamilla. Ajatuksen vakavuudesta on vielä vaikea sanoa. Lupaan raportoida vapaan päättymisen lähestyessä.

Kuitenkin ajatus sairaanhoitajan opinnoista on pyörinyt mielessäni lähes kahden vuoden ajan. Välillä siitä on tullut haaveiltua innokkaasti – välillä se on ollut pakkopullamainen pakotie opintovapaan lepoon. Olen lukenut keskustelufoorumeita, katsellut opetusmateriaalia youtubesta, miettinyt ja punninnut itseäni välillä läkähdyksiin asti. Miksi hoitoalalle? Ja miksi minä?

Jonkinlainen polun alku löytyy lapsuudesta. 80-lukulaisittain sisustetussa olohuoneessamme oli samanlainen tummanruskea kirjahylly kuin monella muullakin. Hyllyt olivat jykevät ja niitä oikein vahattiin joskus. Paria hyllyä täyttivät sarjana ostetut, lukemattomat, kirjat. Yhdessä kohtaa oli avaimella lukittava baarikaappi joka harvoin meillä aukeni. Sen vain piti olla siinä ja vielä täytettynä. Lapsen mielestä parasta oli se messinkinen ketju jonka avulla kaapin ovi laskeutui pöytätasoksi avattaessa. Tuon jännittävän kaapin alla oli sekalaisten kirjojen ja keräyspaperin kaappi. Jännittävä sekin. Sieltä pienen pojan käteen löytyi yllättävän usein ensiapu-opas. Piirroskuvat murtuneista luista ja monista haavoista jäivät mieleen. Oli kuvia sidoksista ja kolareista. Kaikki jotenkin karkeasti piirrettyjä. Kuvia ajalta ennen tietokoneita. Niissä oli jotain vakavaa. Heijastus maailmasta josta pienen pojan ei tarvinnut vielä mitään tietää. Siksi kai teki usein mieli kurkistaa sinne kaappiin.

Jonkinlainen kiinnostuksen lisä annettiin 10-vuotiaana. Silloin seurasin isoveljeä vapaapalokunnan nuoriso-osaston harjoituksiin. (Sama veli antoi paljon myöhemmin selailla anatomian kirjojaan.) Seurasi reilu kahdeksan vuotta lähes viikoittaista elämää palokunta-ympäristössä. Ensi-aputaitojakin harjoiteltiin aina joskus. Paljon enemmän tietenkin puuhattiin letkujen, pumppujen ja suuttimien kanssa. Solmuja jäi pari mieleen ja tuli tuli tutuksi. Tuntui komealta osata taitoja joita kukaan muu koulussa ei tuntenut. Vielä parempaa oli istua ikkunapaikalla paloautossa kun mentiin kaupungin halki. Samalla syntyi ajatus mennä paikkoihin joihin kaikki muut eivät mene. Sellainenhan on elokuvien sankari. Hän kävelee tyynesti vasten pakenevaa ihmisvirtaa. Samaa mielekkyyttä olen kokenut niillä ensiapukursseilla joihin olen työelämän aikana ehtinyt päätyä. Jo nuorena tuntui hyvältä osata ja selvitä hädän äärellä. 

Palokunnasta ei kuitenkaan tullut työuraa. Enkä edes vapaaehtoisena ehtinyt luoda mainetta kissojen, lasten tai neitojen urhoollisena pelastajana. Totuus on että harjoiteltua tuli paljon. Kaikki muu jäi aika vähäiseksi. Kuitenkin auttajan identiteetistä jäi jotain elämään. 

Teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja toiminta kristillisissä opiskelijajärjestöissä kasvattivat auttajan ja palvelijan kutsumukseen. Kun rakas Matti-piispani ennen pappisvihkimystä keskusteli tulevasta, muistelen hänen puhuneen kutsustamme olla muita varten. 2.10.2010 meitä sitten poseeraa neljä vasta vihittyä seurakunnan palvelijaa piispamme ympärillä. Palvelijaa. Siinä iso sana nuorille kavereille. Tätä muita varten olemista olen saanut sitten opetella muutamaa piirua vaille vuosikymmenen. Ihan täydellä palkalla. Tällä matkalla olen oppinut että toisia varten eläminen ja omassa työssään palveleminen ovat suuria asioita. Velvollisuus ja kutsumus antavat suurta onnea ja merkitystä itsellekin. Auttamalla jaksaa ihmeellisesti. Samalla se vie mehut ja repii joskus riekaleetkin palasiksi. Kun on muita varten, ei muista aina huomata itseään. Palvelija ei ole aina voittamaton sankari. Hänkin haluaa joskus lähteä pakenevien mukaan. Tämän vuoksi opintovapaa ja tuumaustauko omista voimista. Mutta olisiko hoitoala siis kuitenkin vain hyppy ojasta allikkoon? Tätäkin olen ehtinyt miettiä. Vuoden opintovapaa antaa aikaa saada tähän vastauksen tapaisia.

Olen saanut palvella täydellä palkalla kirkossani. Kotona olen saanut palvella myös täydellä sydämellä. Pappisvihkimyksessä kunniavieraanani oli samana syksynä kanssani alttarille astellut vaimoni. Hänestä ja meille syntyneistä rakkaista lapsistamme voisi kirjoittaa paljon ilolla ja ylpeydellä. Heidän kanssaan olen saanut myös kokea vielä puhtaampana sen ilon ja merkityksen tunteen joka tulee kun elää toisia varten. Soisin mielelläni kaikille ihmisille puolison ja lapsia. Se on suurenmoista. Se myös opettaa. Lapset ovat kasvattajia kasvattajilleen. Eivät helppoja mutta eihän hyvä kasvattaja koskaan päästä vähällä. On se usein rankkaa. Miettiessäni hoitoalaa mieleen nousevat nimenomaan ne hetket jolloin ei ole jaksanut, halunnut tai pystynyt – silti on täytynyt tehdä tai saanut nähdä yhtä väsyneen puolison tekevän. Lasten kanssa pakko on voimakas ja hallitseva sana. Pakko opettaa lisää omista voimista. Ihminen jaksaa paljon enemmän kuin luulee etukäteen. Vuosien päästä ja nyt jälkiviisaana voi pohtia että oliko aina niin viisasta vain pärjätä. Itse huomaan kehottavani vaikka kastekodeissa vanhempia olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä ihan käytännön asioissa. 

Hoitoalaa miettiessäni omista lapsista on ollut ihan konkreettinen hyöty. Sillä tiedätkö mitä lapsista tulee? Sieltä alapäästä siis. Sitä itseään. Ja paljon muuta muista paikoista. Eritteet, sotkut ja soosit ovat tulleet tutuksi. Eivätkä vain ne lempeät vauvankakat vaipassa, hoitopöydällä tai naamalla. Kun iso lapsi sairastaa, ei sotkukaan ole pieni. Kun sen kestää kauhistelematta ja yökkimättä, kokemuksen myötä juuri ajattelematta, ei joudu pelkäämään kaikkia hoitoalan kauhuja. Minähän voin niistäkin selvitä, on noussut ajatuksena mieleen. Hieman samanlaiseen turvallisuuteen olen päässyt myös pastorin työuraani miettiessä. Taisin kirjoittaa opettajalle lähetetyssä esittelyssä olevani kuoleman ammattilainen jo nyt. Sillä kenelle kristitty soittaa kuoleman lähestyessä tai sen jo vierailtua kodissa? Kuka kohtaa sairaat ja mieleltään järkytetyt seurakuntalaiset? Kuka näkee koko tunnereaktioiden skaalan ihmisessä tai tämän läheisissä? Monta kertaa olen pesettänyt työvaatteeni muunkin kuin oman hikeni takia. Paljon olen nähnyt ja kuullut. Kokenut siinä vieressä myös itsessäni. Yrittänyt elää mukana tai edes olla. Välillä on itketty mukana ja joskus vasta autossa. Kun yrittää elää ihmisten kanssa, saa välillä elämää tynnyrillisen niskaansa. En jaksa uskoa että hoitoalalla jaksan elämän kirjavuutta enää pahasti säikähtää. En vaikka elämä näyttäisikin välillä väreistään niitä synkimpiä. Ilon kanssa yleensä pärjää ilman harjoitusta.

Lyhyestä virsi kaunis, on varmaan joskus sanottu surkean urkurin soittaessa. Näiden kysymysten kautta hahmottelin tässä kerran itselleni sopivuuttani hoitoalalle. Ehkä joku voi niillä punnita itseään.

  • Pystynkö tekemään työtä jossa ei ole kyse minusta, minun tahdostani ja minun mielipiteistäni?
  • Voinko tehdä tarvittaessa samankaltaisia tehtäviä vuodesta toiseen ilman monia kiitoksia?
  • Voinko elää sen kanssa että voin tehdä työssäni virheitä jotka joku toinen näkee? Tai luulee näkevänsä?
  • Haittaako jos koskaan ei tule valmista?
  • Kestänkö veren ja suolenpätkät?
  • Pelottaako pelko, ahdistuneisuus ja kaikkien tunteiden kirjo potilaassa tai omaisissa?
  • Arvostanko itse alipalkattua ja usein aliarvostettua alaa?
  • Kuolenko jos joku kuolee?

Voin myöhemmin nauraa tälle listalle. Nyt kuitenkin huomaan että se puhuttelee. Ehkä uskallan ottaa pari askelta eteenpäin.