Avainsana: harjoittelu

Julkaistu

164# Traumat, mopot ja muut päivystyksen erikoisuudet

Opiskelijana on ollut vähän hankalaa olla päivystyksessä. Tai ehkä tilannetta voisi sanoa ristiriitaiseksi. Oppimisen näkökulmasta toivoo, että talo olisi niin sanotusti täynnä. Opiskelija myös hieman iloitsee, kun ambulanssien saapumista ilmoittava taulu syttyy tai hoitohuoneeseen tuodaan kiireellä vakavasti sairasta potilasta. Tekemättömyyttä ja hiljaisuuttaakin pitää oppia sietämään mutta ohjaajalta ilman potilaita kysyttävien kysymysten määrä on lopulta rajallinen.

Kuten jo todettu, päivystyksessä potilaita riittää ja samoin nähtävää. Ennakkokuvani päivystyksen hoitotyöstä oli kenties lähimpänä sitä ajatusta, jonka vallassa lähdin koko hoitoalaa kohti. Tämä ehkä paljastaa samalla sen, etten koskaan itse ole joutunut potilaana osastolle asti. En kyllä ole koskaan päässyt päivystyksen hoitohuoneeseenkaan siinä roolissa. Onneksi. Mutta mielikuvissa juuri nopeatempoinen työskentely vakavasti sairaiden tai vaikeasti loukkaantuneiden äärellä oli mielestäni sitä sairaanhoitajan työtä. Nyt tiedän sen olevan paljon muutakin.

Päivystys ei kuitenkaan ole pettänyt. Ei, vaikka tempo on ollut paljon hiljaisempaa kuin olin ajatellut. Verrattain pienen alueen päivystykseen ei riennä jatkuvasti kolari tai muita vastaavia potilaita. Suuremmissa kaupungeissa ja alueilla tätä toimintaa on jaettu niin, että vammapotilaita ohjataan pelkästään siihen erikoistuneeseen päivystysyksikköön. Sellaisissa kiirettä riittää ja suolenpätkiä.

Toki tällekin jaksolle mahtui hoitohuoneessa hoidettavia potilaita. Viikkojen aikana sain osallistua niin kouristelevan potilaan kuin sydänpotilaankin hoitotyöhön. Sain olla mukana siinä nopeassa menettelyssä, jolla akuutti sydäninfarktipotilas tai aivoinfarktin saanut viedään melkein päivystyksessä pysähtymättä suoraan jatkoihin joissa tukosta poistetaan tai avataan. Samoin hoitohuoneessa sain tarkkailla rytminsiirtoja sellaisissa tapauksissa, joissa potilaan sydämen eteiset olivat villiintyneet. Pääsinpä kokemaan senkin, että tavallisella seurantapaikalla ollut potilas siirrettiin rivakkaan tahtiin hoitohuoneeseen tilanteen nopean muutoksen vuoksi. Sainpa kokea tämän vielä niinkin, että olin itse ensimmäisenä hoitajana paikalla asiaa toteamassa ja apua hälyttämässä. 

En tiedä oliko se vuodenaika vai mikä, mutta varsinaisia vakavia traumoja sattui kohdalleni vähän. Trauma tässä yhteydessä tarkoittaa fyysistä vammaa. Tutustumismielessä pääsin näihinkin osallistumaan. Trauma voi olla lievä tai välittömästi henkeä uhkaava. Aina tilannetta ei voi tietää ennen tutkimuksia ja siksi traumapotilaaseen suhteudutaan lähtökohtaisesti varsin vakavasti. Lääkintävahtimestarien tietotoimisto kierrättää tarinaa miehestä, joka oli autokolarin jälkeen itse ajanut ja kävellyt päivystyksen luukulle kertomaan olevansa kunnossa ja ettei tarvitse mitään, vain kotiin lähtiessään tuupertuakseen kuolleena maahan. Sisäinen verenvuoto kertovat lääkintävahtimestarit. Kysyttäessä milloin tämä tapahtui, kukaan ei tiedä. Kaikki ovat tarinan kuulleet joltakin. Kuitenkin tarina kertoo jotakin traumapotilaan arvaamattomuudesta. Siksi hän saakin todella hyvä hoitoa.

Kun päivystykseen tulee ennakkoilmoitus traumapotilaasta, arvioi vastaava hoitaja tilanteen ja tekee tarvittaessa traumahälytyksen. (Jokainen vamma ei tätä saa aikaan vaan tietyt kriteerit ovat olemassa.) Sen myötä hoitohuoneeseen alkaa virrata väkeä. Tätä väkeä kutsutaan traumatiimiksi. Paikalle tulee radiologi ja röntgenhoitaja. He tuovat tullessaan siirrettävän röntgenlaitteen ja noutavat paikalle päivystyksen ultraäänilaitteen. Paikalle tulee anestesialääkäri ja anestesiahoitaja. He lääkitsevät ja nesteyttävät. Samoin paikalle tulee tilanteesta riippuen lääkäreitä kaksi tai enemmän. Yksi johtaa koko tilannetta ja muut toimivat potilaan luona. Päivystys luovuttaa tilanteeseen kaksi hoitajaa, joista toinen kirjaa ja toinen tekee toimenpiteitä potilaan luona. Samoin paikalle saapuu laboratoriohoitaja ottamaan näytteitä. Operaatio on kallis. Erityisesti päivystysaikana pienessä sairaalassa osa väestä saatetaan joutua hälyttämään kotoa. Kuitenkin kutsumalla traumatiimi kokoon herkästi, varmistetaan parhaan mahdollisen avun olevan saatavilla, jos hengenvaarallisia vammoja löytyy. Niin sanotut lievät traumat toimivat tiimin harjoituksena. Toki prosessiin kuuluu leikkausosaston, röntgenin ja teho-osaston informointi ja niiden kapasiteetin varaaminen mahdollista tarvetta varten. Jos potilaalla ei ole pahoja ulkoisia vammoja kuten avomurtumia ja ensihoito on saanut kivun taitettua matkan aikana, sujuu traumatiimin toiminta todennäköisesti hyvin rauhallisesti ja huolellisesti. Kokeneet hoitajat myönsivät, että kipeä, huutava ja rauhaton potilas yhdessä verta vuotavien haavojen kanssa saattaa sähköistää nopeasti myös tiimin toimintaa. Silloin protokolla ja sen noudattamisen taito korostuu.

Seuraava askel traumahälytyksestä on MOPO eli monipotilastilanne. Mopoja voi tulla monella tapaa mutta liikenne on yksiselitteisesti niiden yleisin aiheuttaja. Monipotilastilanteessa pienehkön sairaalan normaalitoiminta saa jo huomattavan häiriön. Ainoassa tämän jakson aikana kokemassani mopossa hoitohuoneeseen kokoontui kolme traumatiimiä ja lisäksi seurannan paikoille valmistauduttiin vastaanottamaan lievemmin loukkaantuneita. Voisin kuvitella, että sinä päivänä peruttiin joku leikkaus ja jossain muuallakin ehkä jouduttiin odottamaan. Tällaisessa tilanteessa joka tiimille ei riittänyt omaa anestesialääkäriä, radiologia tai röntgenhoitajaa vaan he palvelivat koko tilannetta. Samoin traumajohtaja hoiti koko tilannetta upseerimaisella otteella. Hän yhdessä vastaavan hoitajan kanssa luokitteli saapuvat potilaat, määräsi paikat, myöhemmin määräsi järjestyksen kuvantamisiin ja jatkohoitoon siirtymiseen ja oli tiimien käytettävissä vaikeita tilanteita varten. Vastaava hoitaja toimi johtajan työparina ja oli ennalta määrännyt, ketkä päivystyksen hoitajat siirtyvät mopoon ja ketkä jäävät huolehtimaan normaalitoiminnasta. Paikalle valutettiin myös sovitun menettelyn mukaisesti puolet päivystysosaston hoitajista. Tarvittaessa henkilökuntaa voidaan hälyttää lisää kotoa. Onnekkaasti tämä mopo sattui rauhallisen aamuvuoron juuri alettua. Kaikki paikat ja tarvikkeet oli juuri saatu tarkistettua, eikä potilaita ollut kovin montaa.

Vakavissa tapauksissa päivystyksen ystävä on ensihoidon soittama ennakkoilmoitus. Sen avulla lähdetään valmistautumaan.

Tämä harjoitteluni ainoa mopo ei ollut täynnä verta, saatikka suolenpätkiä. Mutta tietyllä tavalla se oli hyvin vaikuttava. Yhden tiimin ylimääräisenä jäsenenä pääsin seuraamaan omaa potilastamme läheltä ja samalla koko huoneen toimintaa. Oli hienoa nähdä, miten ennakkoilmoituksen tultua kaikki lähti tapahtumaan nopeasti mutta rauhallisesti. Tässä suuri rooli on vuoron vastaavalla hoitajalla, joka aloittaa prosessiin ja jakaa ohjeita muille hoitajille. Hetken puhelimet soivat ja Virvekin taisi vähän laulaa. Sitten kaikki olikin valmista potilaille. Sen verran poikkeavia nämä hälytykset ovat, että tilanteen mentyä ohi tiimi kerrallaan, alkoi väki kokoontua kahvihuoneeseen juhlakahvien ja munkkien ääreen. Siinä analysoitiin toimintaa ja oltiin kiitollisia siitä että potilaatkin saatiin jatkohoitoihin eikä lakanan alle. 

Päivystyshoitotyö on paljon rauhallista työtä ja potilaiden systemaattista tutkimista ilman suurempaa kiirettä. Vähän poikkeavat hetket ovat sen kaiken seassa maistuva suola. Mukavia hetkiä jos vaihtelusta tykkää.

Julkaistu

162# Miten korona näkyy päivystyksessä

Hengenahdistus. Rintakipu. Huimaus. Kaatuminen. Haava. Jalattomuus. Kun potilas ilmoittautuu päivystyksen luukkuhoitajalle tai hänestä annetaan ensihoidon raportti, piirtyy hän näkyviin potilaslistaan eli päivystysmonitoriin. Yhdessä sarakkeessa on tulosyy. Eräänä päivänä katselin päivystysmonitoria kuten oppimisen haluisen opiskelijan tuleekin. Ehkä etsin jotakin mikä oli vielä jäänyt näkemättä ja mihin opiskelijan olisi hyvä tutustua harjoittelussa. Poikkeava tulosyy kun tarkoittaa poikkeavia tutkimuksia, seurantaa, lääkitystä ja hoitoketjua. Tai ainakin jotakin erilaista. 

Kiinnitin huomiota sillä hetkellä listoilla olevien hengenahdistuspotilaiden määrään. Nykyisessä tilanteessa aloin tietenkin miettimään, johtuisiko se koronasta. Ääneen miettiessäni muiden vastaus oli varovaisen selvä: todennäköisesti. Tuskin yhdenkään sen hetkisen potilaan oirekuva johtui varsinaisesti Covid-viruksesta. Ainakaan suoraan.  Kuitenkin on todennäköistä, että kyseisen viruksen saadessa huomattavasti palstatilaa, tuo se päivystykseen hieman enemmän potilaita ilman tartuntaakin. Luultavasti moni pelästyy alkaessaan tarkkailla nuhakuumeen aikana hengitysoireitaan, koska on kuullut koronan aiheuttavan hengitystieoireita. Yön pimeydessä ja sairauden valvottaessa oireita alkaa huomata todennäköisesti helpommin kuin pari vuotta sitten. 

Hengitysvaikeudet ovat vakavasti otettava asia. On hyvä, että niiden kanssa hakeudutaan hoitoon, eikä nukuta yön ylitse. Kuitenkin joskus oireiden tulkinta on hyvin subjektiivista. Kun täydellisesti saturoiva potilas kertoo pitkin lausein, vaivattomasti ja ilman mitään hätää siitä miten henki ei oikein kulje, on epäilys koronan tai muun henkisen syyn mahdollisuudesta heräämässä. Silloin hoitajaa saattaa uhata salainen turhautuminen.

Korona näkyy päivystyksessä muutenkin. Odotusaulaan saapuvaa odottaa väliaikainen seinä. Kokonainen käytävä on eristetty väliaikaisesti muista tiloista. Vanhaan hyvään aikaan siellä oli lääkäreiden ja päivystävien sairaanhoitajien vastaanottohuoneita ja hoitohuoneita. Nyt koko käytävä toimii niin sanottuna infektiolinjana. Sinne ohjataan kaikki ne potilaat, joilla on hengitystieinfektion oireita. Käytössä on positiivinen kunnes toisin todistetaan käytäntö. 

Ennen tätä harjoittelua olin ottanut yhteensä pari korona-näytettä sisätautien ja kotihoidon jaksoilla. Nyt niitä kaivetaan jatkuvasti. Infektiolinjalta potilaita halutaan tietenkin siirtää normaalille puolelle mahdollisuuksien mukaan. Covid-positiiviset ja muuten eristystä tarvitsevat potilaat pidetään infektiolinjalla. Räväkkää vatsatautia ei siirretä ihmisten ilmoille koronan osalta negatiivisen testituloksenkaan jälkeen. Hyvä niin. 

Käytössä on viidentoista minuutin pikatesti. Testeri ilmoittaa tuloksen hyvin raskaustestimäisellä tavalla. Tosin nyt yksi viiva on se mitä toivotaan ja kahden viivan positiivinen merkintä laittaa kaiken uusiksi. Infektiolinjalla opiskelijan rooli on hieman tylsä. Covid-positiivisten potilaiden kanssa ei saa olla tekemisissä. Jos omalla ohjaajalla on vuoro infektiolinjalla, saattaa päivästä tulla hyvin yksinäinen. Toisaalta se antaa mahdollisuuksia opetella työtä hoitamalla itsenäisemmin vaikkapa noita hengenahdistelijoita. 

Kolme pisaraa ”silmään” ja munakello päälle. Viidentoista minuutin päästä toivotaan yhtä viivaa.

Täällä, kuten monella muullakin paikkakunnalla, koronapotilaiden määrä on viime aikoina kasvanut. Infektiolinjalla se näkyy siinä, että alipaineistetut eristyshuoneet ovat usein varattuja, eivätkä aina riitäkään. Tietenkin potilaita pyritään saamaan eteenpäin osastolle mutta huoli paikkojen riittävyydestä kasvaa. Lääkärit joutuvat tekemään kovasti töitä arvioidessaan, kenet voisi päivystyksestä kotiuttaa ja kuka tarvitsee osastopaikkaa. Jotkut kotiutuvat saatuaan tukihoitoja tai avaavia lääkkeitä. Toiset eivät. Hankalinta lienee se, ettei korona ole poistanut muita sairauksia. Myös Covid-positiiviset voivat kaatua, kärsiä sydänoireista, joutua psykoosiin tai vaikkapa eristyksen tylsyyttä lievittäessään joutua liikenneonnettomuuteen. Näiden potilaiden hoito on haastavaa. Infektiolinjan yhteydessä on pieni hoitohuone varattuna vaikeasti sairaille tai vammautuneille potilaille. Kapasiteetti venyy. 

Kuva: https://www.instagram.com/soite_paivystysjapadi/?hl=fi. Infektiolinjan hoitohuone.

Niin venyy myös henkilökunta. Välillä infektiolinjan resurssi oli pudotettuna jo yhteen hoitajaan. Sitten se nostettiin takaisin kahteen. Käytännössä päivästä ja vuorosta riippuen se imee useampia, kun päivystyksen muista osista tarvitaan väkeä auttamaan ainakin ajoittain. Kun käytävän varressa saattaa olla useita huoneita, joihin voi mennä vain raskaissa suojavarusteissa, menee hoitajien ajasta paljon pukeutumiseen ja erityisen tarkkaan riisumiseen. Aikaa ja käsidesiä palaa. Kenties myös hermoja. Jos potilas on vakavasti sairas, suojavaatteissa vietetään pitkiä aikoja potilaan luona. Myös lääkärit ja näytteitä keräävät labrahoitajat joutuvat harrastamaan samaa pukemista. Itseasiassa myös siistijät. Covid-positiiviselle huoneelle on aivan oma siivousprotokollansa ja sitä varten myös siivoojat pukevat nuo kuumat suojavaatteet päälleen. 

Odotuksessa, muilla käytävillä ja seurantasaleissa korona ei juuri näy. Kenties välillä hieman hikisemmän ja väsyneemmän hoitajan palatessa infektiolinjalta muihin töihin. Kuitenkin jokainen joutuu vähän osallistumaan näihin talkoisiin. Millekään osastolle, kun ei saa lähettää potilasta jatkohoitoon ilman negatiivista covid-näytettä. Neniä siis todella kaivetaan päivittäin. Moni siitä yllättyy mutta suurin osa ymmärtää syyn erittäin hyvin. Sairaita jos keitä tulee suojata tartunnan mahdollisuudelta.

Väliaikaiset seinät täyttävät kevättalvella kaksi vuotta. Se on aika pitkä aika väliaikaiselle.  Ehkä seuraavana talvena ne päästäisiin hajottamaan. Ehkä…

Julkaistu

151# Analyysi 2. opiskeluvuodesta

Kaivoin tänään hoitotyön paidan esiin kaapista. Siis sen, jota käytetään simulaatioissa ja taitopajoissa. Ei se suorastaan kuolemalta haissut mutta olisi ehkä voinut herkemmän tappaa. Keväällä koulu lopetettiin suoraan etäopetuksesta eikä minkään tunnin lopussa edes todettu tämän olleen nyt tässä. Viimeiset tehtävät tehtiin vielä täysin ilman opetusta ja henkisesti homma jäi vähän päättämättä. tai ainakin jotenkin niin voisin perustella pesemättä jäänyttä koulupaitaa. Mutta nyt vanhoissa tuoksuissa on osuvaa katsoa vähän taaksepäin. Miten voisi kuvata opintojen toista vuotta? 

Se oli kiinnostava. Mutta oli se myös vähän rankka. Kuten vuoden alussa luvattiin, keskityttiin toisena lukuvuonna ammatillisiin opintoihin. Takana oli ensimmäisen vuoden perusopintojen uutuus ja nyt oletettiin toistuvasti, että halussa on taitoja, joita suurin osa ihmisistä ei koskaan voisi kuvitella suorittavansa. Sama koski tietenkin myös tietoja. Vuosi koostui pääasiassa syksystä kevääseen kirurgian ja sisätautien kursseista. Ne olivat valtavan laajoja kun läpikäytävänä oli melkoinen sairauksien kirjo.

Tämä pahuksen koe uhkasi siirtää osan suorituksista kolmanteen vuoteen. Kaikki muut nettikokeet olen onnistunut suorittamaan kerralla mutta sisätaudit eivät menneet läpi ennen kuin neljännellä yrittämällä.

Toisena vuotena ja sen harjoitteluissa saimme käsitystä siitä, millaista sairaanhoitajan työ todellisuudessa voisi olla. Tässä auttoi tietenkin myös se, että vuoteen ehti mahtua 15 viikkoa harjoitteluita. Harjoitteluissa ehkä tutustuttiin hieman lähihoitajankin työnkuvaan yksikössä mutta ainakin itselläni se jäi jo vähän enemmän pintaraapaisuksi. Työyksiköissä alkaa entistä enemmän hahmottumaan eri osaajien roolit. Toki sairaanhoitajan täytyy osata lähihoitajan tehtäviä ja usein hän niitä tekeekin. Mutta selvää oli, että me opiskelemme jo asioita joihin lähihoitaja ei saa puuttua. Lääkehuoneessa vietettiin aikaa ja moni pääsi avustamaan lääkäriä erilaisissa tutkimuksissa. 

Samalla tuli myös selväksi, ettei tämän tutkinnon aikana ehdi tutustua kaikkea eikä oppia kaikkea. Ensimmäisen vuoden perushoidon harjoittelu suoritettiin aika lailla samankaltaisissa yksiköissä ja tehtiin hyvin samanlaisia tehtäviä koko luokan kesken. Nyt saman harjoittelukokonaisuuden sisälle saattoi mahtua monta erilaista osastoa tai päivätyön haluisille myös poliklinikkaa. Niissä kohdattavat potilaat, sairaudet ja tehtäväkuvat vaihtelivat paljon. Kotihoitoonkin moni oli löytänyt hyvin poikkeavaa arkea. Totuus selvästikin on, että lopullinen oppiminen alkaa vasta työyksiköissä.

Paljon oli kuitenkin tarjolla kokemuksia. Itse olin ensimmäistä kertaa leikkaussalissa, osallistuin pahoinpidellyn tai kolaripotilaan hoitoon. Näin hyvin läheltä mitä tuhoja syöpä tekee opin jotakin siitä, miten kukin ihminen tai perhe yrittää selvitä pahimmista uutisista. Välillä suoritin kuolevan ja myös vainajan hoitotyötä ja kohtasin ensimmäistä kertaa omanikäisiä ja itseäni nuorempia potilaita. Potilastiedoissa tuli ensimmäistä kertaa vastaan määritelmä perusterve. Samoin ensimmäistä kertaa olin käyttämässä lääkärin määräämiä pakko- tai rajoituskeinoja potilaalle. Vaikka hoitotyössä tarvitaan herkkyyttä ja lempeyttä, tarvitaan välillä myös harkinnallista kovuutta. Muuten asiat jäävät tekemättä. Pääsin myös näkemään ihmisten sisään monenlaisten kuvantamisten ja tähystysten kautta. Vuoden aikana oli ihmeteltävää. 

Itselläni vuoden pelottavin kokemus oli lääkärin avustaminen toisella osastoharjoitteluistani. Oli potilas, jolle oli määrätty nestehoitoa ja suonensisäistä lääkitystä. Useampi sairaanhoitaja oli yrittänyt kanyloida häntä tuloksetta. Suonet olivat muistaakseni huonot ja hoitoa vaativa tilanne aiheutti jo huomattavaa levottomuutta potilaassa. Apuun kutsuttiin siis anestesialääkäri. Jotenkin siinä kävi niin, että monta asiaa oli menossa yhtä aikaa ja ohjaajan kanssa päätimme, että minä menen yksin avustamaan lääkäriä. Yhdistelmä oli hieman ongelmallinen. Itse olin tuossa vaiheessa pari kertaa nähnyt kanyloitavan ihan oikeaa potilasta ja en kertaakaan edes katsonut tuohon huoneeseen tullutta välinekärryä. Ei ollut aivan selvää mitä, mistä ja milloin. Lisäksi kävi niin, että lääkäri puhui suomea hieman murtaen ja välillä muutenkin taitamattoman oli vaikea ymmärtää puolesta sanasta, mitä hän kulloinkin halusi.

Pakko kuitenkin kehua, että onnistuimme. Lääkäri totesi tilanteen jo etukäteen niin hankalaksi, että hän päätyi tunkeutumaan suoneen potilaan jalasta. Vaikka olin ehkä huono muistamaan silloin, mitä tavaraa tarvitsee milloinkin ojentaa, saatikka mistä kärryn hyllyltä se löytyy, olin kuitenkin erinomainen pitämään potilaan jalkaa paikallaan. Sillä se todella oli heiluvainen jalka. Tämän lääkäri selvästi tunnisti ja kaiken valmiiksi saatuaan kiitti kauniisti avusta. Niin, tiimityö ja improvisointi tarvittaessa. Siitä sairaanhoitajat on tehty. Ja vahvoista käsistä ja nilkkojen ympärille määrätietoisen hellästi puristuvista sormista. 

Luulen, että jollakin tavalla toteutui opettajien lupaus syksyltä. Hehän lupasivat meidän kasvavan toisena vuotena nimenomaan sairaanhoitajana.

Ehkä sairaanhoitajaksi kasvava muistaisi pestä paitansa ennen seuraavaa käyttöä.
Julkaistu

116# Harjoittelu tuli uniin.

Opintojen alkuvaiheessa meitä opetettiin hengittämään. Tai ei ehkä opetettu mutta kehotettiin muistamaan tuo tärkeä työ kaikissa tilanteissa. Opettajamme muistuttivat, että tulemme näkemään paljon sellaista, mikä saattaa jännittää mielemme kireälle ja ilman kiertokin saattaa siinä ihan kuin lamaantua. Neuvo oli, että välillä jotakin tehdessä tai katsellessa, pitää ihan tietoisesti ajatella hengittämään pitkiä ja rauhallisia huokauksia. 

Tähän samaan neuvoon yhdistettiin varpaille nouseminen. Tarkoituksena ei ollut tehdä meistä baletin harrastajia vaan pikemminkin estää opiskelijoita tuupertumasta milloin minnekin hoitoympäristöihin. Voit vaikka kokeilla tätä. Kun seisovilla jaloillaan lähtee hieman varvistelemaan, veri pumppautuu jo muutamalla toistolla kummasti eteenpäin. Hengityksen ja varpaille nousemisen yhdistelmä toimii varmasti kaikille jännittyneille ja jaloillaan oleville ensiavuksi. Hengityksen unohtaminen ja verenkierron hidastuminen taas altistaa tajunnan tason alenemisille. Varsinkin kun nämä yhdistyvät johonkin muuhun mieltä kuohuttavaan.

En ole pyörtynyt. Enkä tuntenut kauhistusta tai ällötystä. Kuitenkin sisätautien harjoittelussa olen ymmärtänyt, että nämä neuvot olivat syntyneet ihan todellisista havainnoista. Aikojen saatossa moni hoitajaopiskelija on varmasti kokenut pientä heikkoutta silmien edessä avautuvien näkyjen edessä. Perushoidon harjoitteluun verrattuna nähtävää on nyt ollut enemmän. Perushoidossa kyse oli lähinnä erilaisista eritteistä ja ani harvoin edes haavoista. 

Sisätaudeilla haavoja ja eri tyyppisiä haavoja on tullut paljon vastaan. On märkiä haavoja ja on kuivia haavoja. On (verta) vuotavia haavoja ja syviä haavoja haavoja. On haavoja siellä ja ompa täälläkin. On neuloja, on kanyyleja, suolistoavanteita ja nesteen poistoletkuja. On kudosnesteitä, limaa ja ihan rehellistä mätää.

Rapsutellessani vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa kellertävää katetta pois suuresta haavasta, tunsin kyllä kiitollisuutta yläasteen kemian tunneilla kenties heikentyneestä hajuaistista. Kuitenkaan en tuntenut mitään erityistä inhoksi tunnistettavaa tunnetta. Enemmän vallalla oli tottumattoman pelko siitä, että rapsutanko liian syvälle ja otan tervettäkin kudosta pois. Lopettaessani huomasin asennon olleen huono ja hengitys varmasti oli ollut vähän huonoa haavan puoleen kumartuneena. Voin hyvinkin kuvitella, että joku tai itsekin erilaisessa tilanteessa olisin ehkä joutunut hengittelemään tiuhempaan. 

Ja onhan harjoittelussa paljon sellaista, mistä jotkut ovat kuulemma nähneet painajaisiakin. Ruumiskylmiö eri kokoisine vieraineen tai siirtoa varten valmisteltavan vainajan kasvot ovat useammasta suusta kuultua kokemuksia, jota ovat aikansa piinanneet. Jollekin voi ottaa koville kohdata sitä kipua, surua ja ahdistusta mitä sairaalassa liikkuu paljon ennen kuoleman koittamista. Lääkärin kanssa keskustellessani huomasin, että tähän ympäristöön sovin hyvin. Ei niinkään aiemman koulutuksen mutta kylläkin kokemuksen perusteella olen muotoutunut tällaisten tunteiden sekaan solahtavaksi. En itse liikaa hämmenny tai pelästy ympärillä vellovaa. Nyt lukuisissa saattohoitokeskusteluissa mukana seuranneena voisin kuvitella olevani ihan hyvä sellaisessa työssä. Varsinaisesti näiden keskusteluiden käyminen kuuluu lääkäreille ja sairaanhoitaja jatkaa sitten enemmän käytännöllisistä järjestelyistä. Mutta hoidon ohessa hoitajat saavat olla monta kertaa sekä korvina, että suuna.  Osasto onkin täynnä taitavia ja oikealla tavalla tottuneita ammattilaisia.

Exitus on ovela sana. Se ei soita kelloja samalla tavalla kuin se K:lla alkava. Poistumisesta kuitenkin kyse. Lähtövaatteiden määrä hyllyllä kuvastanee käyttöastetta.

– Isoäiti, miksi sinulle on noin suuret korvat, kyseli punahilkka. Vanhoissa töissäni kasvatin minäkin sellaiset. Vaikka pastori on ensisijaisesti puhetyöläinen, tarvitsee hän paljon korviakin. Sellaisiakin, jotka kestävät kuulla tyynesti ja kärsivällisesti sen mitä kukaan ei halua tai saisi sanoa. Isoista korvista on hyötyä myös sairaaloiden maailmassa. Samoin silmistä. Huomaan uskaltavani nähdä kivuliaan tai sekavan potilaan lävitse ja osaan välillä omaisellekin selittää, miten nyt on näkyvissä enemmän sairaus ja rakas on joutunut enemmän kuin piiloon. En ajattele pakenevani kun huomaan potilaassa hengityskatkoksia tai liikoja mieti itseäni, kun puen toista viimeisiin pukuihin. Samalla olen huomannut ilokseni, etten edelleenkään ole kehittänyt tuntoihini non-stick teflonia. On olemassa niitäkin, jotka ovat täysin sokeita kaikille tunteille ja varsinkin negatiivisille. Heitä eivät paljoa toisten murheet paina mutta siksi he eivät voi auttaa niitä kantamaankaan. Tunnen kyllä, mutta en liikaa tai en itseäni rasittavalla tavalla. Tätä puntaroiden olen huomannut olevani jollakin tavalla hyvässä tasapainossa. Onko se merkki voimien lisääntymisestä ylipäätään?

Muutamiin uniin osaston meno on kuitenkin tullut. Pari unta on ollut uuden ympäristön tuomaa tyypillisen sekavaa näkymää, jossa jollakin tavalla kulkevat mukana harjoittelun arki. Tämän tyyppisissä unissa on usein paljon siirtymistä mutta perille pääsemättömyyden tunne. Samoin niissä yleensä paljon etsitään mutta ei löydetä. Ne jäivät ensimmäiselle harjoitteluviikolle, kun tilanteeseen paremmin tottui. 

Kuitenkin eräänä yönä löysin itseni taas yhdestä saattohoitokeskustelusta. Siinä en ollut seuraamassa oven pielessä enkä kurkkimassa olan yli tietokoneelle tehtäviä merkintöjä. Kuten uniin aina joskus sekoittuu, olin keskustelun aikana vuoteessa. Nykimässä peittoa hieman hankalasti ylemmäs. Olin keskustelun kohdehenkilö. Siinä minulle kerrottiin kaikki se, mitä olin kuullut kerrottavan muille. Olo oli yllättynyt. Mutta hyvä. Ei annettu vaatimuksia eikä kyselty osaamista. Kehotettiin vain olemaan ja pyytämään kaikkea tarvittavaa. Oli mukava vain levätä. Merkki siitä, että harjoittelu kuitenkin kuormittaa?  

Julkaistu

113# Harjoittelu epävarmuuden keskellä

”Harkat menee, harkat menee.”

Vielä viikkoa ennen harjoittelun alkamista, tämän kaltaisilla mantroilla manattiin käytävillä harjoittelumme kohtaloa. Huoli Koronaisen syksyn keskellä ei ollut turha. Keväällä meidänkin luokallamme moni menetti harjoittelupaikkansa ja uusien saaminen oli kiven alla. Ylempien luokkien opiskelijoita siirrettiin sairaalassa eri osastoille. Monella paikkakunnalla harjoittelut keskeytettiin. 

Kaikki tämä on ymmärrettävää. Keväällä terveydenhuollon toimintoja ajettiin monin paikoin alas ja henkilöstöä ohjattiin uusiin tehtäviin. Tapahtui monin paikoin voimakas polarisaatio. Tässä oli tietenkin myös maantieteellisiä eroja. Joissakin paikoissa työtä oli valtavasti. Joissakin paikoissa alas ajetut toiminnot antoivat henkilöstölle harvinaista väljyyttä päiviin. Tätä rauhaa tosin rikottiin henkilöstön sijoituksilla ja valtavalla määrällä valmius- ja varautumistyötä. Varautumissyistä myös kesälomia siirrettiin ja ositeltiin laajasti. Näissä oloissa opiskelijoiden pitäminen harjoittelupaikoissa ei ollut kovin hyödyllinen tilanne. Toisissa paikoissa ei olisi ollut aikaa ohjata ja toisissa ei normaalia määrää ohjattavaa. 

Tänä syksynä terveydenhuoltoa on pyritty pitämään normaalissa toimintakunnossa. Poissa ovat olleet julkinen huoli terveydenhuollon kapasiteetista ja hiljainen vihje sen säästämisestä. Kiireettömiä hoitoja on pyritty pyörittämään tavalliseen tapaan hoitojonojen venymisen estämiseksi. Kevään ja kesän varautumistyö on antanut toiminnallista, henkistä ja materiaalista valmiutta. Siksi opiskelijoita ei ole syksyn aikana ajettu pois kevään kaltaisella laajuudella.

Tosin läheltä liippasi täälläkin. Vaasan sairaanhoitopiirissä kaikki harjoittelut keskeytettiin viikkoa ennen oman, nykyisen, harjoittelujaksomme alkua. Juuri tämä aiheutti vakavan huolen myös omasta kohtalostamme. Saatoimme jo haistaa pitkän syysloman, joka olisi korvattava sitten kesällä. Vaasan sairaanhoitopiiri ulottuu vain muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tartuntamäärien nousu paikallisesti asettaisi harjoittelun nopeasti vaaraan. Viikkojen varrelle mahtuu siis vielä monta jännitystä. 

Pitäähän tässä tietenkin muutenkin jännittää. Koko syksy on lapsiperheessä jouduttu pelkäämään. On pelätty vuotavia neniä, yskiviä suita ja muita sellaisia varsin tavallisia pienten lasten syksyyn liittyviä asioita. Emme ennenkään ole kipeitä lapsia kouluun lähettäneet mutta nyt tilanne on jotenkin erilainen. Ihminen kun joskus yskäisee, aivastaa tai jopa niistää nenää ilman, että siihen liittyy minkäänlaista tautia. Ja voi, kun joku niin tekee. Sitten tarkkaillaan, kysellään ja puntaroidaan, oliko kyseessä yksittäistapaus vai liittyykö siihen jotakin muuta. Lasten koulussa on ihan samat säännöt kuin kaikkialla muuallakin: oireisena ei saa tulla. Luulen, että lukemattomissa perheissä on käyty samanlaista jännitysnäytelmää syksyn mittaan. Jos perheessä on useampia lapsia, voi syysflunssa saattaa vanhempien arjen ja työssäkäynnin pitkäksi aikaa sekaisin. Jo pelkästään tämä syy motivoi pitämään huolta omasta ja koko perheen käsihygieniasta. 

Nuhaisena tai muuten oireisena ei tietenkään harjoitteluunkaan ole asiaa. Jokainen päivä pitää yllä tätä pientä jännitystä. Tavalliset koulupäivät voisi hoitaa jotenkin. Harjoittelu täytyy suorittaa tarkan tuntimäärän mukaan. 175 tuntia on täytyttävä. Jos siihen ei pysty viiden viikon aikaikkunassa, vaikeuksia seuraa. Kuten sanottu, heti meidän peräämme tulevat toiset harjoittelijat, eikä edellisen erän lojumista paikalla katsota ainakaan parhaassa mahdollisessa valossa. 175 tuntia viidessä viikossa tarkoittaa tietenkin pientä ilmavuutta suoritukseen. Täysillä työviikoilla tunteja kertyisi tuossa ajassa 200. Kuitenkaan kovin montaa päivää ei kenenkään sovi olla oireittensa kanssa kotona odottelemassa paranemista. Nyt ei kiinnosta suuremmin siis korona tai mikään arkisempikaan tauti. On aika pestä käsiä, pitää etäisyyttä ja hyvänen aika, syödä marjoja. Niin tällainen lapsuuden loputtomilla marjametsillä kammon saanutkin katsoin parhaaksi oppia uusia tapoja ja aloin vuosikymmenien tauon jälkeen syömään mustikoita. Tosin vain nopeasti jäisinä. Sulaessaan toisivat pahat muistot mieleen. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko meni monen muunkin epävarmuuden merkeissä. Ystävällisen vastaanoton keskeltä paljastui, että ohjaajani oli sairaslomalla. Sain siis useamman päivän jännittää aina uutta naamaa ja uutta suhtautumista vierelle heitettävään opiskelijaan. Huomasin, että aamujen jatkuessa, osastolle meno oli tämän odotuksen vuoksi raskasta. Syy ei ollut hoitajien. Kaikki vuorollaan ottivat mukaansa, selittivät, näyttivät ja antoivat tehdä, vaikka opiskelija tekee hitaasti. Mutta jatkuvasti vaihtuva varjostettava oli yllättävän raskas muuttuja samalla, kun kaikki muukin oli kovin uutta ja epävarmasti tehtävää. Onni olikin suuri, kun pääsin tekemään viikon viimeiset yövuorot ikioman ohjaajani kanssa. Pyrimmekin pysymään loput viikot tiiviisti yhtä aikaa osastolla. 

Yhdessä asiassa epävarmuutta ei kuitenkaan ole ollut. Oma ääneni ei ole hapuillut tippaakaan, kun ohjaaja on kysynyt lukuisia kertoja tiedänkö sitä tai tätä. Paljon tietoa on tarttunut. Erityisen tärkeällä tavalla olen osannut täysin ilman epäröintiä ja varoivaisuutta sanoa kerta toisensa jälkeen: En tiedä. Se on oppimisen ensimmäinen askel. 

Epävarman ajan symboli? Päiväkotilainen tunnisti hylätyn ”koronamaskin” pyörätien vieressä.
Julkaistu

112# Kohta alkaa sisätautien harjoittelu

Ikioma kaappi tulevan viiden viikon ajaksi. Luksusta on se.

Koronan leviämistä tutkivien värikarttojen alkaessa tuikkia synkempinä myös lähistöllä, yksi opettajistamme valoi luokkaan toivoa: ”Jaksetaan vielä viikko ja sitten syysloma!”

Niin. Toisilla alkaa loma. Meillä ei. Me lähdemme harjoitteluun. Loma odottaa viiden viikon päästä. Syysloma marraskuussa. Tuskin maltamme odottaa.

Koulussamme harjoittelut hoidetaan ilmeisesti aina kahdessa vuorossa. Toinen vuoro olemme me. Toisessa vuorossa ovat nursing-ryhmän opiskelijat ja työn ohella opiskeleva monimuotolinja. Tällaisella vuorottelulla harjoittelupaikkoja riittää vuorollaan suunnilleen kaikille. Ilmeisesti teoriaopintojen vähimmäisajaksi oli määritetty aika ennen syyslomaa. kalenteri kurkkaamalla voi huomata joulun olevan kymmenen viikon päästä jo hyvin lähellä. Kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa mahtuu siis täpärästi peräkkäin, jos me aloitamme nyt. Harjoittelupaikoissa on siis marraskuussa tiedossa lähes läpsystä vaihto, kun tutuksi tulleet opiskelijat katoavat ja uudet tulevat tilalle. Tämä on varmasti omanlaisensa haaste siellä päässä.

Sisätaudit. Syksy on ehditty opiskella aihepiiriin liittyviä sairauksia ja niiden hoitoa. Kuitenkaan näiden niukkojen opintojen aikana ei ole ehtinyt ainakaan omaan päähäni piirtyä kovin selvästi (tai ollenkaan) mitä potilaan hoito sitten käytännössä on sairaalan osastolla. En ole edes itse koskaan ollut potilaana muutamaa tuntia pidempään. Samankaltaisilla osastoilla olen vanhoja kenkiä polkiessa kyllä käynyt, mutta ei kääntyessä ole oikein selvää kuvaa osaston arkisesta elämästä muodostunut. Mutta etsivä löytää ja harjoittelija oppii. 

Harjoittelun alussa tulee kirjata harjoittelun tavoitteet ylös. Varsinaisesti lomakkeen täyttö onnistuu vasta paikan päällä ohjaajan kanssa keskustellessa. Silloin selviää tarkemmin, mitä osastolla on mahdollista päästä tekemään ja näkemään. Todennäköisesti luvassa on nestehoitoa (kanyyli kuuluu tähän), varmaan katetrointia, nenä-mahaletkuja voi olla tai peg-letkuja. Happea luultavasti annetaan jollekulle ja kipupumppuja voi olla jopa paljon. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä on kertaalleen harjoiteltu ensimmäisen vuoden aikana ja sitten yritetty olla unohtamatta. Nostin kliinisen hoitotyön kirjan hyllyltä työhuoneen pöydälle odottamaan. Siitä saa sitten kertailla. Kirja pitää sisällään kappaleita eri tyyppisiä sairauksia sairastavien hoitotyöstä. Nimenomaan siitä osastohoidosta. Niitä on ihan hyvä katsella, kunhan osaston sisältö hieman selviää. Luultavasti perushoitoa on mukana myös. Se sentään on tuttua. Tavoitteisiin kirjautui myös sekä kuolevan että vainajan hoitotyö.

Sairaalassa kaikki on vähän isompaa. Siksi valmistelutkin olivat hieman isommat kuin keväisessä harjoittelussa. Edeltävällä viikolla luokkamme opiskelijat käyskentelivät kuka milloinkin sairaalan pitkillä käytävillä (ja eksyessään pimeässä kellarissa). Ehkä aavistuksen epäileväinen infon työntekijä tuli kuin tulikin vakuuttuneeksi minun opiskelijaksi tulemisestani. Henkilötietoja ja pientä panttirahaa vastaan häneltä sai opiskelijan oikeuksilla varustetun kulkuavaimen ja avaimen opiskelijoiden pukuhuoneen kaappiin. Opiskelijan lätkällä on turha yrittää päästä tiukkaan varjeltuihin paikkoihin kuten lääkehuoneisiin. Kuitenkin sillä testatusti pääsee ratkaisevista ovista peremmälle. Omaan tutustumiseeni liittyi tietenkin opiskelijoiden pukuhuoneen etsiminen ja sieltä reitin etsiminen osaston ovelle. Sai siinäkin pari epätietoista mutkaa tehdä. Ihan hyvä, ettei niitä jättänyt aloituspäivän aamulle. Suuressa paikassa paikkoja etsivä opiskelija kuitenkin hukkuu kasvottomuuteen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota epämääräiseen harhailijaan. Varsinkaan kun koulun tilaama kuvallinen henkilökortti roikkui uskottavan rennosti näkyvissä. Kaikenlaiset kortti-ihmisethän pääsevät kaikkialle yhdessä heijastinliiviin pukeutuneiden kanssa. 

Tiedustelureissu paljasti kuitenkin yhden vakavan ongelman. Opiskelijamiesten pukuhuoneessa vaatteet ovat peräisin rautakaupan lainapeite-osastolta. Kun pienin hoitopaita on kokoa XL, voi hoikempi opiskelija vain miettiä onko kyseessä yritys säästää. Yhteen paitaan kun voi helposti asettaa useammankin hoitajan. Täytyy pyytää jotakuta ujuttamaan pienempiä vaatteita naisten pukuhuoneesta. Vaatteethan tulevat talon puolesta ja niitä täytyy vaihtaa usein. Naisopiskelijat saavat harjoittaa oikein kunnon salakuljetusta, jos miesten rekkiin ei ala ilmestyä pienempiä kokoja pyykistä. Onneksi housuissa oli tarjolla pienempiäkin kokoja. On tarpeeksi noloa ilmestyä osastolle teltta ylävartalon peittona. Suorastaan kiusallista olisi ilmestyä klovnin housuissa. 

Kaksi vaatekertaa kaappiin jättäen jätin sairaalan odottamaan aloituspäivää. Tälläkään kertaa olo ei ole erityisen jännittynyt. Kuitenkin mieleen on piirtynyt ajatus, että nyt edessä on mahdollisuus kehittää omaa osaamista laajalla rintamalla. Todennäköisesti se edellyttää oman osaamattomuuden ja epävarmuuden tunnustamista monta kertaa. Onneksi olen siinä kohtuullisen hyvä. Tulevasta ohjaajasta on selvillä nimi. Pian onneksi enemmän. Lähitulevaisuuden kannalta hän on merkittävä henkilö. 

Kun toisen opiskeluvuoden myötä harjoittelut alkavat pyörimään usein sairaalan puolella, on opiskelijan puolella yksi huomattava etu. Luokan lähihoitajat. Moni on ollut töissä sairaalassa. Tai ainakin he tuntevat monia eri osastoilla työskenteleviä. Näin juoru kiertää ja harjoittelupaikkaa harkitseva voi valikoida senkin perusteella. Tunnemme kiukkuiset lääkärit, kiristyneet työilmapiirit, kannustavat kaverit ja parhaiten remontoidut tilat. Onnellisena voin todistaa päässeeni sinne, mihin tahdoinkin. Pääsen tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Siitä pian ehkä lisää.

Potilasturvallisuutta on myös se, että aina on mahdollista tunnistaa hoitotyötä tekevät henkilöt. Tämä koskee myös opiskelijoita. Kuulema näytän synkältä tässä kuvassa. Näyttäisit sinäkin, jos et näkisi kameraa.

(Teknisistä syistä tämä päivitys julkaistiin vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen. Maltoin kuitenkin mieleni ja kerron siitä vasta pian.)

Julkaistu

94# Opettiko kesätyö enemmän kuin harjoittelu?

”Hyvää kesää! Toivottavasti tulet taas!” Ehkä tulen, ehkä en. Ainakin jätin pukuhuoneeseen yhden setin työvaatteita omalla nimelläni merkittynä. Ei sitten tarvitse alkaa etsiä kiireellä vaatteita, jos kutsu käy työvuoroon. Lähtökohtaisesti suhtauduin hieman epäillen mahdollisuuteen tulla tekemään toista kolmiviikkoista kesän aikana. Annoin kuitenkin kysyttäessä luvan olla listalla, jos yksittäisiin työvuoroihin tulee yllättävää tarvetta. Mutta nyt on aika pitää lomaa!

Lyhyt kesätyö harjoittelupaikassa oli hyvä. Se tuo parin päivän päästä tilille tervetullutta lisäystä. Ja vaikka sairaanhoitajan tehtäviä en kesätyöläisenä saanut tehdä, syventyi ymmärrys hoitotyöstä monella tavalla. Tämä on yritys listata muutamia havaintoja.

Asukkaista on moneksi. Harjoittelijana opiskelija tekee paljon ohjaajan kanssa. Silloin on hyvin luontevaa hoitaa yhdessä parina kaikki kahden hoitajan apua tarvitsevat asukkaat. Jos ohjaaja ei ole paikalla tai joutuu tekemään muita töitä, on opiskelija sitten kuitenkin luonteva pari näihin kahden apua tarvitsevien hoitotoimiin. Samaan aikaan joku toinen kiertää yhden autettavien asukkaiden luona. Toki opiskelija taitojen karttuessa kiertää eri toimissa myös yksin. Mutta autettavia asukkaita ja erilaisia avustustilanteita kertyy ylipäätään päivien varrelle vähemmän. Kesätyöntekijänä kahden autettavat asukkaat hoidetaan yhdessä sen ainoa toisen työntekijän kanssa. Ja sitten tai siinä välissä käy kumpikin tahoillaan auttamassa yhden autettavia tai kevyesti ohjattavia asukkaita. Näin päivän aikana auttamistilanteita ja autettavia kertyy enemmän. Viiden viikon harjoittelussa en ehtinyt auttaa kaikkia osaston asukkaita ollenkaan. Paitsi ehkä ruokailussa. Kolmen viikon kesätöissä ehdin tavata kaikki asukkaat monissa eri tilanteissa. Sain tai jouduin opettelemaan uusia tapoja ohjata, neuvoa ja houkutella. Jokainen asukas kun on omanlaisensa. Asukkaiden joukossa on erilaisia diagnooseja sekä muistinsairauksien suhteen että myös muiden sairauksien saralla. Siksi toimintakyky ja mielenliikkeet voivat olla hyvin vaihtelevia. Siksi eri avustus- tai hoitotoimissa täytyy aavistaa asukkaan mahdollinen suhtautuminen asiaan. Yksi tarvitsee napakoita ohjeita ja kannustavaa tarttumista kädestä. Toinen kaipaa hieman rauhaa ja kavahtaa kosketusta. Yksi pitää yhdestä ruuasta enemmän ja toinen ei kertakaikkiaan juo rasvatonta maitoa. Jonkun tapana on käydä vessassa ennen ruokaa ja toisen jälkeen. Ja niin edelleen. Tällainen herkkyys on tarpeellista. Asukkaita kun ei voi pakottaa mihinkään, koska heillä on täysi itsemääräämisoikeus. Kuitenkin kesäkuumilla ei ole vaihtoehtoa viikoittaiselle suihkulle. Päivän aikana pitäisi syödä, vaikka ei huvita ja vaippaa täytyy käyttää vaikka omien sanojen mukaan muistaakin käydä vessassa. Välillä todella mitataan työntekijän ammattitaitoa.

Voima se jyllää. Harjoittelussa ohjaaja huolehtii opiskelijan ergonomiasta ja muistuttaa, millä lihaksilla työtä tulisi tehdä. Kesätyöläisen täytyy muistaa itse. Kuten aiemmin laskeskelin, päivittäisiä askeleita tuli nyt tuhannesta kahteen enemmän työvuorossa. Eli helposti jopa kolmannes verrattuna harjoittelijan määrään. Kaikkia muita toistoja tuli samassa suhteessa: asukkaan auttamista ylös vuoteesta, vuoteessa autettavan kääntämistä tai pyörätuoliin auttamista, kyykistymiä asukkaan kenkien pukemiseen tai riisumiseen, roskapussin poistoa tai laittoa. Äärimmäistä voimaa tarvitaan vain äärimmäisissä tapauksissa. Niin käy vaikkapa, jos asukas ei jaksakaan seistä apuvälineestä kiinni pitäessään. Mutta monenlaisia pieniä nostoja, nykäisyjä, siirtoja sekä kumartumisia ja kyykistymisiä kertyy päivän aikaan melkoinen määrä. Näin lyhyen harjoittelun ja kesätyön aikana voimaa ei juuri ehdi lisätä. Sai olla tyytyväinen pärjätessään vanhoilla varastoilla. Kuitenkin kehonhuoltoon täytyi alkaa kesätyön aikana kiinnittää tosissaan huomiota. Muuten palautuminen olisi kesän lämpimillä ollut kovilla.

Kukin tyylillään. Kun kesätyöläinen ei seuraa haina ohjaajan vanavedessä, saa hän tehdä ja toimia useamman työntekijän kanssa. Jokaisella on hieman toisista poikkeavat tapansa. Nuo tavat liittyvät vuorovaikutukseen asukkaiden kanssa, tapaan tehdä ja sopia päivän aikana tehtäviä töitä ja siihen, miten toiselle työntekijälle viestitään tehdyistä päätöksistä ja töistä. Jokaisella on myös oma tapansa istua kahvipöytään ja lounaalle. Tyytyväisenä sain yhä todeta osaston ilmapiirin olevan hyvä. Hyvin selväksi kuitenkin tuli, kuka on aamuihminen ja kuka ehkä vähemmän. Selväksi tulivat ne, jotka huomaamatta rientävät auttamaan muita ja ne jotka saattavat kaivaa puhelimen taskusta kiireen kadottua omista käsistä.

Lyhyen listan yhdistäjänä lienee yhteinen asia: Pääsi vain tekemään vähän lisää ja enemmän. Ehkä siinä oppi jotain myös itsestään. Suurimpana voittona omassa oppimisessa voisi lopuksi todeta kyvyn asettua auttavaisen auktoriteetin rooliin. Hoitaja on jännittävässä asemassa. Hän on täysin asukkaita varten ja auttaa ja hoitaa kaikessa. Palveleekin siinä sivussa. Kuitenkaan tuosta työstä ei oikein tule mitään, jos asukas saa määrätä kaiken. Ei ainakaan muistisairaiden asumisyksikössä. Itselleni kaikkein vaikeimpia kohdattavia olivat ne asukkaat, jotka vahvasti luulivat olevansa hyvin toimintakykyisiä mutta eivät sitä olleetkaan. Tähän tietenkin kuuluu se, että heistä muodostuu ulospäin pärjäävä vaikutelma. Lisäksi koska tämän tyyppiset asukkaat eivät ole kahden autettavia, ei harjoittelussa päässyt tätä taitoa yhdessä ohjaajan kanssa harjoittelemaan. Vaati tietynlaista oivallusta uskaltaa nähdä ja murtautua tuon sairauden muodostaman verhon läpi. Sitten pystyi lempeästi mutta määrätietoisesti asukasta nolaamatta puuttumaan vaikkapa intiimihygienian asioihin. Täytyi uskaltaa luottaa siihen, ettei kukaan ole turhaan hoidettavana. Ja siksi ei myöskään hoitaja ole turhaan paikalla. Yllättäen tuntui ihan normaalilta astua mukaan vessaan, kohteliaasti kieltää menemästä yksin hissiin tai pyytää mukaansa etsimään kaapista toisenlaisia vaatteita. Ehkä tämäkin on sitä identiteetin kasvua.

Opettiko kesätyö siis enemmän kuin harjoittelu? Jos sitä mitattaisiin viivalla etenemisessä niin kyllä. Mutta silloinkin oikea termi taitaisi olla lisää oppiminen. Ilman harjoittelua ja sen oppeja ei kesätyö oli opettanut ollenkaan yhtä paljon. Näiden kahden yhdistäminen samassa paikassa tuntui nyt hyvin luontevalta. Tätä vanhan päälle rakentamista jatketaan syksyn saapuessa. 

Julkaistu

88# Tieto kulkee jos kulkee

Aina tieto ei kulje. Tällainen keskustelu voi seurata yritystä lähteä yhdessä ostoksille.

AAMU: Väinö ollut hereillä kanikopissa isä kanin noustessa. Oli jyrsinyt salaatinlehteä ja herätellyt rouskutuksellaan kaikki muutkin poikaset. Tästä oli seurannut riita Vilhelmiina kanin kanssa. Riidan selvittelyyn oli tarvittu isä kanin apua. Kävi itse hyppien lammikolla aamupesulla. Sukelteli innokkaasti mutta ei suostunut millään pesemään talttahampaitaan. Pensaalla käynnin perusteella matolääke on tehnyt tehtävänsä. Aamupalaksi maistui loppu salaatinlehdestä. Aamupalan jälkeen Väinö leikki sisarustensa kanssa hyppy- ja hippaleikkejä ruohikolla. Hyvin jaksoi hyppiä useammankin siskon ylitse kerralla. Muutenkin vaikutti energiseltä. Hyppiessä törmäsi puun oksaan. Silloin hännätöpökkän tyveen vasemmalle puolelle tuli noin sentin mittainen verestävä viilto. Keskeltä iho rikki. Äitipupu puhdisti kohdan tuoreeltaan hellästi nuolemalla. Lounas ei oikein maistunut törmäyksen jälkeen. Väinö on makoillut nurmikolla ja katsellut sisarusten leikin jatkumista.

ILTA: Väinö kävi välipala-aikaan herra Pöntisen porkkanamaalla. Kähvelsi paksun porkkanan sieltä. Se maistui hyvin itse syöden. Äitipupun auttamana Väinö lähti Kamulan eläinpihalle kanihäkkiin. Uskaltautui siellä hienosti useiden lasten syliin. Hyppi useita kertoja 50 cm korkean aidan ylitse. Päivälliseksi söi kokonaisen kukkakaalin. Kävi katselemassa lammikolla lumpeenlehtiä. Lumpeenlehtiä katsellessa unohti mennä pensaaseen asioimaan ja pari papanaa putosi siihen muiden katseiden keskelle. Isä pupu siivosi sotkut nopeasti ja auttoi Väinön pensaaseen jatkamaan toimitusta. Iltapesuilla äitipupu tarkisti hännäntyven. Näyttää parantuvan hyvin. Turkissa oli hieman kuivunutta verta. Pestiin pois.

YÖ: Väinö oli illalla levoton. Ei malttanut oikein lopettaa pomppimista. Nukahti noin kello 23. Sen jälkeen nukkunut isä kanin vilkaistessa. 

Psyykkinen toimintakyky

AAMU: Ollut hyväntuulinen. Riidellyt hieman sisarusten kanssa. Tykkäsi aamupesulla kovasti sukeltamisesta. Oksaan törmäämisestä mieli meni matalaksi mutta selvästi oli tyytyväinen äitipupulta saamaansa huomioon.

ILTA: Tyytyväinen Pöntisen tilalle tekemäänsä retkeen. Sanoi itseään rohkeaksi. Kamulassa uskalsi myös hyvin mennä lasten syleihin. Oli hieman nolona lammikolla tapahtuneesta vahingosta. Aktiivinen – välillä ollut rauhaton mutta ei mitenkään pahantahtoinen.  

Kudoseheys:

Hännätöpökän tyvessä vasemmalle puolelle noin sentin mittainen verestävä viilto. Tullut hyppiessä oksaan osuessa. Keskeltä iho rikki. Haava ei kipeä, eikä kuuma. Punoittaa hieman. Vuotanut tuoreeltaan verta.

–

Tällä Väinö Vemmelsäärtä koskevalla esimerkillä on kuvattu tyypillistä päivää palvelutalossa. Tyypillistä päivää sellaisena kuin se jättää jälkensä tietokoneelle. Vuorokauden aikana töissä on kolme eri työvuoroa. Tieto ei saa katketa niiden eikä seuraavien päivien vuorojen välillä. Samoin sairaanhoitajan on tarvittaessa pystyttävä keräämään tietoa lääkärin kiertoa varten. Tämä tapahtuu muiden hoitajien kanssa puhuen ja tietenkin koneelle tehtyjä kirjauksia lukien. Kirjauksissa kulkee mukana asukkaan tai potilaan kanssa tehtyjä toimia ja niistä voi uusi hoitaja tarkistaa käytettäviä apuvälineitä ja ylipäätään toimintakykyä. Samoin lääkkeiden vaikutuksia ja mahdollisia haittoja dokumentoidaan seurantaa varten. Kirjaukset varmistavat myös sen, etteivät kesäsijaiset yritä laittaa pyörätuolipotilasta rollaattorin kanssa käytävään. Kirjaukset ovat erityisen tärkeitä silloin kun jotain muutoksia tapahtuu asiakkaan tilassa. Samoin poikkeukselliset tapahtumat, kuten esimerkiksi kaatumiset on tärkeä kirjata erityisen huolellisesti. Näin myöhemmin voidaan palauttaa tietoon tapahtumien kulku, vaikutukset ja toimenpiteet. Harjoittelun aikaisessa Korona-sulussa kirjaamiseen pyrittiin liittämään enemmän myös asukkaan päivittäistä toimintaa. Sen avulla läheisten kanssa puhuttuihin puheluihin oli mahdollista saada todellisia kuulumisia. 

Tällaisessa palvelutalossa jokaisen työvuoron loppupuolella hoitajat istuvat tietokoneiden äärelle tekemään näitä kirjauksia. Sairaalaympäristössä kirjaamista tehdään usein välittömästi potilaskontaktissa. Siellä kun kontaktit joskus ovat vähemmän kuin päivän kestäviä. Osastoilla toimenpiteitä kirjataan usein niiden jälkeen.

Vaikka koulussa olimme opetelleet kirjaamista yhden tapausesimerkin kautta, oli ainakin itselleni aluksi vaikeaa. Päivän edetessä nopeasti, ei ollut helppo palauttaa mieleen kirjaukseen vaadittavia tietoja. Tosin sain aluksi katsella luvan kanssa olkien ylitse ja sitä kautta alkoi hahmottua oikeiden asioiden jäsentyminen. Ajan kuluessa oli melko helppoa alkaa päivän kuluessa miettiä, mitä tuleva kirjaaminen voisi pitää sisällään. Ohjaajalta tai keneltä tahansa kanslialta olevalta sitten tarkistin välillä sopivia termejä haavoille, eritteille ja muille opiskelijalle vielä vaikeasti nimettävistä asioista. 

Välillä oli vaikea tasapainotella riittävän tiedon ja riittävän napakuuden välillä. Tietoa tietenkin sai olla paljonkin mutta turhaa runoilua tuli välttää. Samoin tuli kiinnittää huomiota tarkkaan ja asialliseen kieleen. Molemmat auttavat myöhempää tarkastelijaa ymmärtämään mistä on kyse. Samoin mikä tahansa kirjaaminen saattaa joutua hyvin tarkan tutkinnan kohteeksi vaikkapa oikeudessa. Opiskelijan etuoikeus oli ohjaajan tekemä tarkistus kirjaamisiin. Kirjaamisten äärimmäisestä luottamuksellisuudesta huolimatta voinen paljastaa, että ohjaajani ansiosta kirjauksiin ei jäänyt tietoa, jonka mukaan olisin aamulla ilmoittanut eräälle asukkaalle nyt olevan ylösnousemuksen aika. Taisi tulla kirjaukseen ajatuksissa murunen niistä vanhoista kengistä.

Julkaistu

86# Opiskelija – simputettava juoksupoika?

Vanhojen Aku Ankka -lehtien mukaan ravintoloissa on tiskari, tiskarin apulainen ja ainakin joskus perunankuorien polkija. Näin muotoutuu hierarkia ja nokkimisjärjestys keittiössä. Jos palvelutalo olisi ravintola, olisi opiskelija kai perunankuorien polkijan apulainen. 

Pääsykokeiden soveltuvuuttamme mittaavassa osiossa psykologi epäily kykyäni laittaa kädet saveen eli likaan. Samoin hän epäili vähän kykyäni olla ottamassa vastaan käskyjä ja komentoja muilta. Olimme tainneet juuri ennen puhua siitä, miten en pitäisi vastenmielisenä mahdollisuutta joutua alalla johtaviinkaan tehtäviin. Epäili hieman, miten korkeasti koulutettu yliopiston entinen asukas jaksaisi kuunnella vähemmän koulutettujen komentoja. Jotenkin näin muistaakseni sanoi. Vastasin pitäväni vain luontevana tilannetta, jossa enemmän osaava ohjaa ja käskee kokemattomampaa. Koulutus kun on tie, jolle joka alalla on lähdettävä tien päästä. Silloin voi ennustaa enemmän osaavia löytyvän polun varrelta. Jätin sanomatta, että hieman sen kaltaista tilannetta voisin jopa kaivata. En halunnut antaa liian masentavaa kuvaa. Perunankuorien polkijan apulaisena on helppo olla. Silloin ei tarvitse liikoja miettiä, mistä poljetaan seuraavaksi.

Kerroin toki haastattelijalle, että silloisessakin tilanteessa olin tietyssä kohdassa työyhteisön hierarkiaa. Ohjeiden vastaanottaminen ei ollut täysin vierasta itsenäisen työn tekijällekään. Totta on, että samalla olin tilanteessa jossa useimmiten ohjasin muita ja olin se jolta kysyttiin ei vain mielipidettä vaan myös päätöstä. Vastuuta on mukava kantaa. Ainakin silloin kun hallitsee sen, mistä on vastuussa. Samalla vastuu haastaa ja välillä painaa. Annettua vastuuta ei voi paeta vaan sen kanssa täytyy vain kestää ja toimia. Laajassa työkentässä huomasin usein vaarana olevan liikojen vastuiden keräily. Vaikka piti yrittää olla vastuussa kokonaisuuksista, saatoin helposti kerätä itselleni myös pieniä asioita. Pienistä kertyy helposti suurta. Hitaasti vuodet siinäkin viisastuttivat. Vuodet ja vastuut. Tekemällä siinäkin oppii. Näitä miettiessä huomaan, että vielä on kehittymistäkin. Liian harvoin ja hitaasti olen kysynyt viisaammilta apua tai heittänyt ajatuksen palloa niille, joiden puolesta luulin olevani päättämässä. Ehkä tämä tyhmänä aloittaminen opettaa jotain siihenkin osaan elämää, jossa luuli jo jotakin osaavansa. 

Tiedän kaipaavani vastuullisiin tehtäviin. Niin joko vanhoissa kengissä tai sitten hoitotyön kengissä. Väistämättä vastuu ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne hiipii koettuna kaipuuna pintaan. Kevään harjoittelussa kuitenkin nautin lyhyestä roolistani olla tuo hierarkian ja nokkimisjärjestyksen viimeinen. Vai onko se ensimmäinen nokittava? Kanoista tietävät tietäköön.

Voisitko viedä? Voitko hakea? Käytkö katsomassa? Roskat, ruuat, hälytyksen syy. Näitä opiskelijalle helposti kertyi. Työntekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei näitä sanottu oman kahvitauon turvaamiseksi tai pidentämiseksi. Korkeintaan silloin, jos kahvitauolla oli samalla menossa vuoron vaihtoon liittyvä palaveri. Opiskelija yleensä on se, jolla ei ole erityisen tärkeää tai korvaamatonta tehtävää menossa. Hänet voi helposti lähettää silloin kun itsellä on jotakin muuta kesken. Tätä saattoi helpottaa se, että olin erityisen altis menemään.

Varsinkin harjoittelun ensimmäisillä viikoilla oli pelkästään helpottavaa saada pyyntö tai kehotus tarttua johonkin toimeen. Alussa kun ei osannut oikein hahmottaa, milloin voisi johonkin asiaan tarttua. Viikkojen kuluessa alkoi hahmottua hyvät hetket roskien viemiselle, pahvinkeräyksen tyhjentämiselle tai puhtaan pyykin hyllyttämiselle. Ja tietenkin samalla alkoivat hahmottua tehtävät toimiessa hoitajaparina kahden avustettavan asukkaan kanssa. En koe, että kukaan olisi hieman osaamatonta ja ajoittain hidasta opiskelijaa simputtanut. Ehkä varhaiskeski-ikäinen olemus riisui vähäisetkin mahdollisuudet siihen. Mutta monia ohjeita sain ja koitin niitä kuulla. Erityisesti ohjaajani ansioitui hyvässä tyylissään neuvoa. 

Sairaanhoitajaopiskelija saa harjoitteluissaan opiskella taitoja, joita koulussa on harjoiteltu hyvin vähän. Tässä harjoittelussa luulen meitä opiskelijoita jännittäneen eniten virtsateiden katetrointi ja laskimoverinäytteiden ottaminen. Toista on treenattu koulussa kerran nukelle ja toista pari kertaa pariin. Näitä taitoja niin sanotusti oikeisiin ihmisiin harjoitellessa moni on varmasti kokenut ylimääräisiä sydämen sykähdyksiä. Kahta kauheammaksi toimet olisivat muuttuneet, jos olan takana ohjaava sairaanhoitaja olisi ollut erityisen kärkäs ja kärsimätön. Näissä jännittävissä tilanteissa sain itse kuulla vakaan ja melkein huomaamattoman neuvon nousevan korvilleni aina oikeaan aikaan. Joka kerta se tuli melkein kuin oman pääni sisältä luontevana ajatuksena mahdollisesta seuraavasta askeleesta. Monta kertaa juuri tuon neuvon ansiosta jokin asia onnistui. Tuosta tavasta neuvoa olin kovasti kiitollinen. Se ei ahdistanut, eikä lisännyt liikaa tietoisuutta kaikkea seuraavasta katseesta. Se ei tuntunut pahalta edes silloin, kun se kertoi tulleen hetki opiskelijan lopettaa ja sen itsensä yrittää. Opastusta, neuvoja, kehitettävää ja kehuja. Jos huhut ohjaajien saamasta pienestä korvauksesta pitävät paikkansa, on joka euro siitä moneen kertaan ansaittu. 

Normaalisti ruokailu tapahtui eri kerroksessa ihan oikeassa ruokasalissa. Poikkeusaikana kaikki kulki kärryillä. Aika harvoin opiskelijaa varta vasten asialle lähetettiin. Sitäkin useammin hän lähti itse.
Julkaistu

85# Harjoittelu Koronan keskellä

Henki ei kulje, hiki virtaa, päätä särkee, puheesta on vaikea saada selvää, kiukku nousee ja jatkuvasti eteen tulee uusia aiheita pelkoon. Tällaisia oireita nyt kovan huomion saanut Codid-19 ei aiheuta. Kuitenkin se on tuonut nämä kaikki tunteet luultavasti monen palvelutalon arkeen. 

En ole missään vaiheessa henkilökohtaisesti pelännyt Koronaa. Teoreettinen ajatus sairastumisesta on ollut niin kaukainen, ettei se ole herättänyt todellista huolta. Lisäksi lienen jonkinlainen opportunistinen fatalisti. Pyrin siis vaikuttamaan omalla järjelläni ja voimallani siihen mitä itselleni ja ympäristölleni tapahtuu. Siinä yritän tehdä parhaani sen mukaan mitä pidän tarpeellisena. Sen jälkeen kuitenkin taivun helposti siihen mitä tuleman pitää. Luotan siihen, ettei maailmaa pyöritä ailahteleva sattuma tai pahantahtoinen kohtalo. On helppo välillä jättäytyä elämän synkissäkin pyörteissä suurempiin suunnitelmiin. Silloin voi tyytyä ottamaan vastaan niin hyvän kuin pahankin.

Kevään kaikki suunnitelmat menivät kyllä uusiksi poikkeustilan vuoksi. Näin oli myös kevään odotetun harjoittelun suhteen. Jo hyvissä ajoin ennen huhtikuuta ja sen puoltaväliä alkoi tulla tietoja harjoittelujen perumisesta muiden koulujen opiskelijoilta. Terveydenhuollon ajaminen poikkeustilaan alkoi voimakkaasti vähentää joidenkin työyksiköiden toimintoja ja myös henkilöstöä sen siirtyessä toisiin tehtäviin. Toisaalta moniin paikkoihin tuli rajoituksia henkilöstön kierron, uuden henkilöstön ja varsinkin vierailijoiden suhteen. Molemmissa tapauksissa opiskelijoiden saapuminen yksikköön muuttui ei niin välttämättömien asioiden listaan kuuluvaksi. Näin erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoiden suhteen. Opintojen pitkä jäljellä oleva aika kun antaisi mahdollisuuden ottaa menetettyä etenemistä kiinni myöhemmin.

Muutamaa viikkoa ennen harjoittelua meidänkin alueellamme kaikki terveyskeskusten ja sairaala-osastojen harjoittelupaikat peruttiin. Ainoastaan harjoitteluissa jo olleet ja valmistuvat opiskelijat saivat jatkaa harjoitteluja normaaliin tapaan. Tässä kohtaa moni lähihoitajistamme menetti paikkansa. Pian kato alkoi käydä myös palvelutalojen suhteen. Uutiset itä-Suomessa tapahtuneista palvelutalojen Korona-kuolemista alkoivat tulla julki. Lopulta kävi niin, että koko luokka menetti jossakin vaiheessa paikkansa. Lähihoitajille luvattiin lukea työt opinnoiksi ja muille raavittiin paikkoja kasaan sieltä ja täältä. Moni metsästi puhelimella paikan yksityiseltä puolelta. Tässä ryminässä oma paikkanikin peruttiin viikkoa ennen harjoittelua. Kahden päivän päästä olin saanut uuden.

Epidemia-aika oli ehtinyt harjoittelupaikkaan vähän ennen harjoittelijaa. Muualta kuuluneet uutiset ikääntyneiden heikosta osasta viruksen edessä oli saanut pyörät pyörimään. Uuden opiskelijan saapuessa moni käytäntö oli vielä totuttelussa talon väelle. Pienuudessaan toimenpiteiden vaikutukset olivat melkoisia.

Maskipakko oli tullut jo aikaisemmin. Kuitenkin melkein samaa jalkaa itseni kanssa olivat tulleet kankaiset suu-nenä suojukset. Olet ehkä kuullut, miten suojavarusteista on ollut pulaa siellä ja täällä. Vieläkään niiden saatavuus ei ole taattu ja vielä suurempi epävarmuus riittävyydestä oli huhtikuussa valloillaan. Näin selvästi pelättiin myös maaseutukeskuksen päättäjien keskuudessa. Kirurgisia suojuksia tuli säästää ja vetää päähän kankainen. Tämä piti sitten ohjeen mukaan vaihtaa muutaman kerran päivässä ja pudottaa edellinen pyykkipussiin. Julkisuudessa on käyty paljon keskustelua erilaisten suojainten vaikuttavuudesta. Talossa tarkoitus oli selvä. Niitä pidettiin asukkaiden suojaamiseksi henkilökunnan pisaroilta. Kantajaansa nämä kun eivät suojaa. Kantajalleen ne kyllä tekevät muuta. Ainakin tuntuivat vetävän korvat herkästi irti. Hieman vaihtelevista pituuksista piti koittaa aina valikoida vähiten kireitä. Mutta sekään ei taannut aina suojusten pysymistä korvilla. Ei ollut tuntematon ilmiö nähdä maski lentämässä lattialle kesken hoitotoimenpiteen tai asukaskohtaamisen. Kuminauhoissa olisi ollut vielä vähän viilattavaa. Tosin myöhemmin tuli parempia kuminauhoja. Selvästi jossakin tasossa koitettiin tosissaan kuunnella palautetta. Myöskään montaa huokaisua ei tarvinnut vetää kaksinkertaisen kankaan lävitse, että ymmärsi päivästä tulevan taas vähähappinen. Opiskelijan tarkat korvat kuulivat monen työkaverin hengittävän raskaasti eikä oma olokaan ollut kaukana korkeanpaikan leiristä. Päänsärky ei ollut vieras kumppani mutta tuntui helpottavan aina kotimatkalla. Lasien pitäjät valittelivat ajoittaista huurtumista. Entinen lasien käyttäjä iloitsi. Roskien vieminen ja muut ulkoiluun oikeuttavat työ olivat luultavasti tavallista suositumpia. Tauon ajaksi suojukset riisuttiin ja ohjeen mukaan tukittiin kontaminaation välttämiseksi muovipussiin. Kukahan pussia suojelisi kontaminaatiolta? Tätä mietittyään moni ajoitti maskin vaihdon taktisesti taukojen yhteyteen. Joissakin hoitotoimenpiteissä sai käyttää käskyn kanssa oikeaa kirurgista maskia. Se tuntui ihmeelliseltä. Siinä sai happea. Sellaista olisi kaivannut aina asukasta suihkuttaessa. Kuuman kostea huone ja paksu muoviesiliina työvaatteiden päällä ei ollut kovin hyvä olosuhde pitää kankaista suojusta. Taisivat viisaimmat tuossa kohtaa keventääkin suojusta. Kesäkuumalla voi olla melkoista. Ei taida hoitoalalla saada korvausta vähähappisesta työstä.

Kun ei saa henkeä, ei tunnu hyvältä. Huomaa taittunut korva.

Maskipakko ei kuitenkaan tehnyt vain henkilökunnan elämää vaikeammaksi. Koville se otti myös asukkailla. Asukkaat eivät tietenkään maskia käyttäneet. Poikkeusaikana hoitajat ovat heidän ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan. Muuten he elävät keskenään suljetussa tilassa. Tartuntamielessä kuin kotonaan. Usein kuultuja lauseita olivat valittelut siitä, miten ”vaipan” takaa ei saa mitään selvää. Samoin moni hämmästeli, keitä sieltä nyt tulee. Niin silloinkin, jos toinen tulijoista olisi ollut vuosia talossa ollut hoitaja. Muistisairaat jos ketkä olivat herkkiä ihmisten kasvojen menettämiselle. Jos ympäröivä maailma ja sen ihmiset ovat muutenkin välillä epävarmoja, vie maantierosvoiksi pukeutuneiden ihmisten säännöllinen saapuminen paljon kaivatusta perusturvallisuudesta. Samalla katoavat ystävälliset, rohkaisevat ja hyväksyvät hymyt. Kuulon kanssa kamppaileva ei enää lue huulilta tai tulkitse ilmeitä. Maskit eivät muodostaneetkaan estettä vain ilman ja keuhkojen väliin. Ne tulivat myös asukkaiden ja turvallisen ihmisen väliin. 

Tässä maskissa saa henkeä mutta asukkaan näkökulmasta se ei ole juuri parempi.

Turvavälit tulivat myös väliin. Palvelutalo on kodinomainen asumisyksikkö. Asukkailla on omat huoneensa mutta he saavat kulkea vapaasti koko osaston alueella. Muistin kanssa kamppailevien tähden koodilukot erottavat ulkomaailman arjesta. Tämä yhteinen osasto tarjoaa aktiviteettia ja ennen kaikkea seuraa asukkailleen. Tartuntamielessä he ovat tosiaan kotona. Muista kodin asukkaista ei hyödytä suojautua. Tämän hetkisen julkkisviruksen eteneminen pyritään pysäyttämään kodin ulkopuolelle. Vapaiden asukkaiden kodissa sisäinen suojautuminen olisikin vaikeaa. Toki tähänkin oli tullut ohjeet. Tarvittaessa taloa aletaan osastoimaan ja sairaita eristämään omille alueilleen. Henkilökunnalta se vaatisi paljon kekseliäisyyttä ja todennäköisesti paljon muovia sekä teippiä erilaisten sulkutilojen rakentamiseksi. Palvelutaloja kun ei ole rakennettu sairaaloiksi mutta Covid-potilaita ei niistä myöskään sairaaloihin siirretä. Nykyisessä tilanteessa pyritään jo noudattamaan asukkaiden välistä etäisyyttä asettelemalla heitä harvakseltaan ruokapöytiin ja kattamalla tarvittaessa ruoka huoneisiin. Aika yksinäistä sekin. Samalla joudutaan laskemaan yhteen tilaan kokoontuvien asukkaiden määrää. Varmasti se vastaa tiettyihin vastuukysymyksiin mutta tuskin hyödyttää paljon, kun seuraavassa hetkessä asukkaat saattavat vierailla kuka kenenkin luona. 

Samaa harvuutta pyrki myös henkilökunta noudattamaan. Taukohuoneessa tuoleja vedettiin välillä merkitsevänkin kauas toistaan tai useimmiten käytiin hieman porrastetusti. Kansliassa saattoi kyllä tulla vähän ruuhkaa vuoron vaihtuessa tai kaikkien pyrkiessä tietokoneille tekemään päivän kirjauksia hiljaisissa kohdissa.

Vierailukielto lienee suurin asukkaiden elämään vaikuttava asia. Tietenkään kaikki omaiset eivät ole normaaliaikanakaan erityisen innokkaita vierailijoita. Nyt se oli kokonaan kiellettyä innokkaimmiltakin. Tätä pyrittiin auttamaan puhelimitse. Hoitajat pyrkivät soittamaan viikoittain jokaisen asukkaan omaisille ja aikaan ja paikkaan orientoituvat asukkaat pystyivät tietenkin hoitamaan yhteydenpitoa itse. Osaston puhelimia vietiin myös monet kerrat asukkaiden korville. Mutta ei puhelin kaikkea korvaa. Levottomuutta ja hämmennystä. Sitä ne, jotka olivat töissä jo ennen vierailukiellon alkua, sanoivat näkevänsä. Ja tietenkin surua. Kaikkia asukkaat eivät ehkä osanneet läheisiään surra. Tai ainakaan nimetä sisällä vellovaa oloa. Mutta moni omainen senkin edestä kaipasi rakasta asukastaan. Kun kuulumisiaan ei oikein osaa kertoa, on ihminen tärkeä päästä näkemään. Viikkojen edetessä rajatut vierailut mahdollistavat suunnitelmat piti talossa laatia. Viimeisellä harjoitteluviikolla ensimmäiset tapaamiset pihalla järjestettiin. Kahden metrin päässä, suojukset kasvoilla ja hoitajan läsnäolossa. Taisi niissäkin tapaamisissa suru vähän nostaa päätään. Ohjeiden mukaan hoitajan tuli valvoa turvavälin pitämistä. Raskasta on olla pusu- ja halipoliisi. Mutta raskasta taisi olla pussaamatta ja halaamattakin.

Koville ottaa tämä Korona kuitenkin. Laajalla rintamalla.