112# Kohta alkaa sisätautien harjoittelu

Ikioma kaappi tulevan viiden viikon ajaksi. Luksusta on se.

Koronan leviämistä tutkivien värikarttojen alkaessa tuikkia synkempinä myös lähistöllä, yksi opettajistamme valoi luokkaan toivoa: ”Jaksetaan vielä viikko ja sitten syysloma!”

Niin. Toisilla alkaa loma. Meillä ei. Me lähdemme harjoitteluun. Loma odottaa viiden viikon päästä. Syysloma marraskuussa. Tuskin maltamme odottaa.

Koulussamme harjoittelut hoidetaan ilmeisesti aina kahdessa vuorossa. Toinen vuoro olemme me. Toisessa vuorossa ovat nursing-ryhmän opiskelijat ja työn ohella opiskeleva monimuotolinja. Tällaisella vuorottelulla harjoittelupaikkoja riittää vuorollaan suunnilleen kaikille. Ilmeisesti teoriaopintojen vähimmäisajaksi oli määritetty aika ennen syyslomaa. kalenteri kurkkaamalla voi huomata joulun olevan kymmenen viikon päästä jo hyvin lähellä. Kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa mahtuu siis täpärästi peräkkäin, jos me aloitamme nyt. Harjoittelupaikoissa on siis marraskuussa tiedossa lähes läpsystä vaihto, kun tutuksi tulleet opiskelijat katoavat ja uudet tulevat tilalle. Tämä on varmasti omanlaisensa haaste siellä päässä.

Sisätaudit. Syksy on ehditty opiskella aihepiiriin liittyviä sairauksia ja niiden hoitoa. Kuitenkaan näiden niukkojen opintojen aikana ei ole ehtinyt ainakaan omaan päähäni piirtyä kovin selvästi (tai ollenkaan) mitä potilaan hoito sitten käytännössä on sairaalan osastolla. En ole edes itse koskaan ollut potilaana muutamaa tuntia pidempään. Samankaltaisilla osastoilla olen vanhoja kenkiä polkiessa kyllä käynyt, mutta ei kääntyessä ole oikein selvää kuvaa osaston arkisesta elämästä muodostunut. Mutta etsivä löytää ja harjoittelija oppii. 

Harjoittelun alussa tulee kirjata harjoittelun tavoitteet ylös. Varsinaisesti lomakkeen täyttö onnistuu vasta paikan päällä ohjaajan kanssa keskustellessa. Silloin selviää tarkemmin, mitä osastolla on mahdollista päästä tekemään ja näkemään. Todennäköisesti luvassa on nestehoitoa (kanyyli kuuluu tähän), varmaan katetrointia, nenä-mahaletkuja voi olla tai peg-letkuja. Happea luultavasti annetaan jollekulle ja kipupumppuja voi olla jopa paljon. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä on kertaalleen harjoiteltu ensimmäisen vuoden aikana ja sitten yritetty olla unohtamatta. Nostin kliinisen hoitotyön kirjan hyllyltä työhuoneen pöydälle odottamaan. Siitä saa sitten kertailla. Kirja pitää sisällään kappaleita eri tyyppisiä sairauksia sairastavien hoitotyöstä. Nimenomaan siitä osastohoidosta. Niitä on ihan hyvä katsella, kunhan osaston sisältö hieman selviää. Luultavasti perushoitoa on mukana myös. Se sentään on tuttua. Tavoitteisiin kirjautui myös sekä kuolevan että vainajan hoitotyö.

Sairaalassa kaikki on vähän isompaa. Siksi valmistelutkin olivat hieman isommat kuin keväisessä harjoittelussa. Edeltävällä viikolla luokkamme opiskelijat käyskentelivät kuka milloinkin sairaalan pitkillä käytävillä (ja eksyessään pimeässä kellarissa). Ehkä aavistuksen epäileväinen infon työntekijä tuli kuin tulikin vakuuttuneeksi minun opiskelijaksi tulemisestani. Henkilötietoja ja pientä panttirahaa vastaan häneltä sai opiskelijan oikeuksilla varustetun kulkuavaimen ja avaimen opiskelijoiden pukuhuoneen kaappiin. Opiskelijan lätkällä on turha yrittää päästä tiukkaan varjeltuihin paikkoihin kuten lääkehuoneisiin. Kuitenkin sillä testatusti pääsee ratkaisevista ovista peremmälle. Omaan tutustumiseeni liittyi tietenkin opiskelijoiden pukuhuoneen etsiminen ja sieltä reitin etsiminen osaston ovelle. Sai siinäkin pari epätietoista mutkaa tehdä. Ihan hyvä, ettei niitä jättänyt aloituspäivän aamulle. Suuressa paikassa paikkoja etsivä opiskelija kuitenkin hukkuu kasvottomuuteen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota epämääräiseen harhailijaan. Varsinkaan kun koulun tilaama kuvallinen henkilökortti roikkui uskottavan rennosti näkyvissä. Kaikenlaiset kortti-ihmisethän pääsevät kaikkialle yhdessä heijastinliiviin pukeutuneiden kanssa. 

Tiedustelureissu paljasti kuitenkin yhden vakavan ongelman. Opiskelijamiesten pukuhuoneessa vaatteet ovat peräisin rautakaupan lainapeite-osastolta. Kun pienin hoitopaita on kokoa XL, voi hoikempi opiskelija vain miettiä onko kyseessä yritys säästää. Yhteen paitaan kun voi helposti asettaa useammankin hoitajan. Täytyy pyytää jotakuta ujuttamaan pienempiä vaatteita naisten pukuhuoneesta. Vaatteethan tulevat talon puolesta ja niitä täytyy vaihtaa usein. Naisopiskelijat saavat harjoittaa oikein kunnon salakuljetusta, jos miesten rekkiin ei ala ilmestyä pienempiä kokoja pyykistä. Onneksi housuissa oli tarjolla pienempiäkin kokoja. On tarpeeksi noloa ilmestyä osastolle teltta ylävartalon peittona. Suorastaan kiusallista olisi ilmestyä klovnin housuissa. 

Kaksi vaatekertaa kaappiin jättäen jätin sairaalan odottamaan aloituspäivää. Tälläkään kertaa olo ei ole erityisen jännittynyt. Kuitenkin mieleen on piirtynyt ajatus, että nyt edessä on mahdollisuus kehittää omaa osaamista laajalla rintamalla. Todennäköisesti se edellyttää oman osaamattomuuden ja epävarmuuden tunnustamista monta kertaa. Onneksi olen siinä kohtuullisen hyvä. Tulevasta ohjaajasta on selvillä nimi. Pian onneksi enemmän. Lähitulevaisuuden kannalta hän on merkittävä henkilö. 

Kun toisen opiskeluvuoden myötä harjoittelut alkavat pyörimään usein sairaalan puolella, on opiskelijan puolella yksi huomattava etu. Luokan lähihoitajat. Moni on ollut töissä sairaalassa. Tai ainakin he tuntevat monia eri osastoilla työskenteleviä. Näin juoru kiertää ja harjoittelupaikkaa harkitseva voi valikoida senkin perusteella. Tunnemme kiukkuiset lääkärit, kiristyneet työilmapiirit, kannustavat kaverit ja parhaiten remontoidut tilat. Onnellisena voin todistaa päässeeni sinne, mihin tahdoinkin. Pääsen tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Siitä pian ehkä lisää.

Potilasturvallisuutta on myös se, että aina on mahdollista tunnistaa hoitotyötä tekevät henkilöt. Tämä koskee myös opiskelijoita. Kuulema näytän synkältä tässä kuvassa. Näyttäisit sinäkin, jos et näkisi kameraa.

(Teknisistä syistä tämä päivitys julkaistiin vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen. Maltoin kuitenkin mieleni ja kerron siitä vasta pian.)

94# Opettiko kesätyö enemmän kuin harjoittelu?

”Hyvää kesää! Toivottavasti tulet taas!” Ehkä tulen, ehkä en. Ainakin jätin pukuhuoneeseen yhden setin työvaatteita omalla nimelläni merkittynä. Ei sitten tarvitse alkaa etsiä kiireellä vaatteita, jos kutsu käy työvuoroon. Lähtökohtaisesti suhtauduin hieman epäillen mahdollisuuteen tulla tekemään toista kolmiviikkoista kesän aikana. Annoin kuitenkin kysyttäessä luvan olla listalla, jos yksittäisiin työvuoroihin tulee yllättävää tarvetta. Mutta nyt on aika pitää lomaa!

Lyhyt kesätyö harjoittelupaikassa oli hyvä. Se tuo parin päivän päästä tilille tervetullutta lisäystä. Ja vaikka sairaanhoitajan tehtäviä en kesätyöläisenä saanut tehdä, syventyi ymmärrys hoitotyöstä monella tavalla. Tämä on yritys listata muutamia havaintoja.

Asukkaista on moneksi. Harjoittelijana opiskelija tekee paljon ohjaajan kanssa. Silloin on hyvin luontevaa hoitaa yhdessä parina kaikki kahden hoitajan apua tarvitsevat asukkaat. Jos ohjaaja ei ole paikalla tai joutuu tekemään muita töitä, on opiskelija sitten kuitenkin luonteva pari näihin kahden apua tarvitsevien hoitotoimiin. Samaan aikaan joku toinen kiertää yhden autettavien asukkaiden luona. Toki opiskelija taitojen karttuessa kiertää eri toimissa myös yksin. Mutta autettavia asukkaita ja erilaisia avustustilanteita kertyy ylipäätään päivien varrelle vähemmän. Kesätyöntekijänä kahden autettavat asukkaat hoidetaan yhdessä sen ainoa toisen työntekijän kanssa. Ja sitten tai siinä välissä käy kumpikin tahoillaan auttamassa yhden autettavia tai kevyesti ohjattavia asukkaita. Näin päivän aikana auttamistilanteita ja autettavia kertyy enemmän. Viiden viikon harjoittelussa en ehtinyt auttaa kaikkia osaston asukkaita ollenkaan. Paitsi ehkä ruokailussa. Kolmen viikon kesätöissä ehdin tavata kaikki asukkaat monissa eri tilanteissa. Sain tai jouduin opettelemaan uusia tapoja ohjata, neuvoa ja houkutella. Jokainen asukas kun on omanlaisensa. Asukkaiden joukossa on erilaisia diagnooseja sekä muistinsairauksien suhteen että myös muiden sairauksien saralla. Siksi toimintakyky ja mielenliikkeet voivat olla hyvin vaihtelevia. Siksi eri avustus- tai hoitotoimissa täytyy aavistaa asukkaan mahdollinen suhtautuminen asiaan. Yksi tarvitsee napakoita ohjeita ja kannustavaa tarttumista kädestä. Toinen kaipaa hieman rauhaa ja kavahtaa kosketusta. Yksi pitää yhdestä ruuasta enemmän ja toinen ei kertakaikkiaan juo rasvatonta maitoa. Jonkun tapana on käydä vessassa ennen ruokaa ja toisen jälkeen. Ja niin edelleen. Tällainen herkkyys on tarpeellista. Asukkaita kun ei voi pakottaa mihinkään, koska heillä on täysi itsemääräämisoikeus. Kuitenkin kesäkuumilla ei ole vaihtoehtoa viikoittaiselle suihkulle. Päivän aikana pitäisi syödä, vaikka ei huvita ja vaippaa täytyy käyttää vaikka omien sanojen mukaan muistaakin käydä vessassa. Välillä todella mitataan työntekijän ammattitaitoa.

Voima se jyllää. Harjoittelussa ohjaaja huolehtii opiskelijan ergonomiasta ja muistuttaa, millä lihaksilla työtä tulisi tehdä. Kesätyöläisen täytyy muistaa itse. Kuten aiemmin laskeskelin, päivittäisiä askeleita tuli nyt tuhannesta kahteen enemmän työvuorossa. Eli helposti jopa kolmannes verrattuna harjoittelijan määrään. Kaikkia muita toistoja tuli samassa suhteessa: asukkaan auttamista ylös vuoteesta, vuoteessa autettavan kääntämistä tai pyörätuoliin auttamista, kyykistymiä asukkaan kenkien pukemiseen tai riisumiseen, roskapussin poistoa tai laittoa. Äärimmäistä voimaa tarvitaan vain äärimmäisissä tapauksissa. Niin käy vaikkapa, jos asukas ei jaksakaan seistä apuvälineestä kiinni pitäessään. Mutta monenlaisia pieniä nostoja, nykäisyjä, siirtoja sekä kumartumisia ja kyykistymisiä kertyy päivän aikaan melkoinen määrä. Näin lyhyen harjoittelun ja kesätyön aikana voimaa ei juuri ehdi lisätä. Sai olla tyytyväinen pärjätessään vanhoilla varastoilla. Kuitenkin kehonhuoltoon täytyi alkaa kesätyön aikana kiinnittää tosissaan huomiota. Muuten palautuminen olisi kesän lämpimillä ollut kovilla.

Kukin tyylillään. Kun kesätyöläinen ei seuraa haina ohjaajan vanavedessä, saa hän tehdä ja toimia useamman työntekijän kanssa. Jokaisella on hieman toisista poikkeavat tapansa. Nuo tavat liittyvät vuorovaikutukseen asukkaiden kanssa, tapaan tehdä ja sopia päivän aikana tehtäviä töitä ja siihen, miten toiselle työntekijälle viestitään tehdyistä päätöksistä ja töistä. Jokaisella on myös oma tapansa istua kahvipöytään ja lounaalle. Tyytyväisenä sain yhä todeta osaston ilmapiirin olevan hyvä. Hyvin selväksi kuitenkin tuli, kuka on aamuihminen ja kuka ehkä vähemmän. Selväksi tulivat ne, jotka huomaamatta rientävät auttamaan muita ja ne jotka saattavat kaivaa puhelimen taskusta kiireen kadottua omista käsistä.

Lyhyen listan yhdistäjänä lienee yhteinen asia: Pääsi vain tekemään vähän lisää ja enemmän. Ehkä siinä oppi jotain myös itsestään. Suurimpana voittona omassa oppimisessa voisi lopuksi todeta kyvyn asettua auttavaisen auktoriteetin rooliin. Hoitaja on jännittävässä asemassa. Hän on täysin asukkaita varten ja auttaa ja hoitaa kaikessa. Palveleekin siinä sivussa. Kuitenkaan tuosta työstä ei oikein tule mitään, jos asukas saa määrätä kaiken. Ei ainakaan muistisairaiden asumisyksikössä. Itselleni kaikkein vaikeimpia kohdattavia olivat ne asukkaat, jotka vahvasti luulivat olevansa hyvin toimintakykyisiä mutta eivät sitä olleetkaan. Tähän tietenkin kuuluu se, että heistä muodostuu ulospäin pärjäävä vaikutelma. Lisäksi koska tämän tyyppiset asukkaat eivät ole kahden autettavia, ei harjoittelussa päässyt tätä taitoa yhdessä ohjaajan kanssa harjoittelemaan. Vaati tietynlaista oivallusta uskaltaa nähdä ja murtautua tuon sairauden muodostaman verhon läpi. Sitten pystyi lempeästi mutta määrätietoisesti asukasta nolaamatta puuttumaan vaikkapa intiimihygienian asioihin. Täytyi uskaltaa luottaa siihen, ettei kukaan ole turhaan hoidettavana. Ja siksi ei myöskään hoitaja ole turhaan paikalla. Yllättäen tuntui ihan normaalilta astua mukaan vessaan, kohteliaasti kieltää menemästä yksin hissiin tai pyytää mukaansa etsimään kaapista toisenlaisia vaatteita. Ehkä tämäkin on sitä identiteetin kasvua.

Opettiko kesätyö siis enemmän kuin harjoittelu? Jos sitä mitattaisiin viivalla etenemisessä niin kyllä. Mutta silloinkin oikea termi taitaisi olla lisää oppiminen. Ilman harjoittelua ja sen oppeja ei kesätyö oli opettanut ollenkaan yhtä paljon. Näiden kahden yhdistäminen samassa paikassa tuntui nyt hyvin luontevalta. Tätä vanhan päälle rakentamista jatketaan syksyn saapuessa. 

88# Tieto kulkee jos kulkee

Aina tieto ei kulje. Tällainen keskustelu voi seurata yritystä lähteä yhdessä ostoksille.

AAMU: Väinö ollut hereillä kanikopissa isä kanin noustessa. Oli jyrsinyt salaatinlehteä ja herätellyt rouskutuksellaan kaikki muutkin poikaset. Tästä oli seurannut riita Vilhelmiina kanin kanssa. Riidan selvittelyyn oli tarvittu isä kanin apua. Kävi itse hyppien lammikolla aamupesulla. Sukelteli innokkaasti mutta ei suostunut millään pesemään talttahampaitaan. Pensaalla käynnin perusteella matolääke on tehnyt tehtävänsä. Aamupalaksi maistui loppu salaatinlehdestä. Aamupalan jälkeen Väinö leikki sisarustensa kanssa hyppy- ja hippaleikkejä ruohikolla. Hyvin jaksoi hyppiä useammankin siskon ylitse kerralla. Muutenkin vaikutti energiseltä. Hyppiessä törmäsi puun oksaan. Silloin hännätöpökkän tyveen vasemmalle puolelle tuli noin sentin mittainen verestävä viilto. Keskeltä iho rikki. Äitipupu puhdisti kohdan tuoreeltaan hellästi nuolemalla. Lounas ei oikein maistunut törmäyksen jälkeen. Väinö on makoillut nurmikolla ja katsellut sisarusten leikin jatkumista.

ILTA: Väinö kävi välipala-aikaan herra Pöntisen porkkanamaalla. Kähvelsi paksun porkkanan sieltä. Se maistui hyvin itse syöden. Äitipupun auttamana Väinö lähti Kamulan eläinpihalle kanihäkkiin. Uskaltautui siellä hienosti useiden lasten syliin. Hyppi useita kertoja 50 cm korkean aidan ylitse. Päivälliseksi söi kokonaisen kukkakaalin. Kävi katselemassa lammikolla lumpeenlehtiä. Lumpeenlehtiä katsellessa unohti mennä pensaaseen asioimaan ja pari papanaa putosi siihen muiden katseiden keskelle. Isä pupu siivosi sotkut nopeasti ja auttoi Väinön pensaaseen jatkamaan toimitusta. Iltapesuilla äitipupu tarkisti hännäntyven. Näyttää parantuvan hyvin. Turkissa oli hieman kuivunutta verta. Pestiin pois.

YÖ: Väinö oli illalla levoton. Ei malttanut oikein lopettaa pomppimista. Nukahti noin kello 23. Sen jälkeen nukkunut isä kanin vilkaistessa. 

Psyykkinen toimintakyky

AAMU: Ollut hyväntuulinen. Riidellyt hieman sisarusten kanssa. Tykkäsi aamupesulla kovasti sukeltamisesta. Oksaan törmäämisestä mieli meni matalaksi mutta selvästi oli tyytyväinen äitipupulta saamaansa huomioon.

ILTA: Tyytyväinen Pöntisen tilalle tekemäänsä retkeen. Sanoi itseään rohkeaksi. Kamulassa uskalsi myös hyvin mennä lasten syleihin. Oli hieman nolona lammikolla tapahtuneesta vahingosta. Aktiivinen – välillä ollut rauhaton mutta ei mitenkään pahantahtoinen.  

Kudoseheys:

Hännätöpökän tyvessä vasemmalle puolelle noin sentin mittainen verestävä viilto. Tullut hyppiessä oksaan osuessa. Keskeltä iho rikki. Haava ei kipeä, eikä kuuma. Punoittaa hieman. Vuotanut tuoreeltaan verta.

Tällä Väinö Vemmelsäärtä koskevalla esimerkillä on kuvattu tyypillistä päivää palvelutalossa. Tyypillistä päivää sellaisena kuin se jättää jälkensä tietokoneelle. Vuorokauden aikana töissä on kolme eri työvuoroa. Tieto ei saa katketa niiden eikä seuraavien päivien vuorojen välillä. Samoin sairaanhoitajan on tarvittaessa pystyttävä keräämään tietoa lääkärin kiertoa varten. Tämä tapahtuu muiden hoitajien kanssa puhuen ja tietenkin koneelle tehtyjä kirjauksia lukien. Kirjauksissa kulkee mukana asukkaan tai potilaan kanssa tehtyjä toimia ja niistä voi uusi hoitaja tarkistaa käytettäviä apuvälineitä ja ylipäätään toimintakykyä. Samoin lääkkeiden vaikutuksia ja mahdollisia haittoja dokumentoidaan seurantaa varten. Kirjaukset varmistavat myös sen, etteivät kesäsijaiset yritä laittaa pyörätuolipotilasta rollaattorin kanssa käytävään. Kirjaukset ovat erityisen tärkeitä silloin kun jotain muutoksia tapahtuu asiakkaan tilassa. Samoin poikkeukselliset tapahtumat, kuten esimerkiksi kaatumiset on tärkeä kirjata erityisen huolellisesti. Näin myöhemmin voidaan palauttaa tietoon tapahtumien kulku, vaikutukset ja toimenpiteet. Harjoittelun aikaisessa Korona-sulussa kirjaamiseen pyrittiin liittämään enemmän myös asukkaan päivittäistä toimintaa. Sen avulla läheisten kanssa puhuttuihin puheluihin oli mahdollista saada todellisia kuulumisia. 

Tällaisessa palvelutalossa jokaisen työvuoron loppupuolella hoitajat istuvat tietokoneiden äärelle tekemään näitä kirjauksia. Sairaalaympäristössä kirjaamista tehdään usein välittömästi potilaskontaktissa. Siellä kun kontaktit joskus ovat vähemmän kuin päivän kestäviä. Osastoilla toimenpiteitä kirjataan usein niiden jälkeen.

Vaikka koulussa olimme opetelleet kirjaamista yhden tapausesimerkin kautta, oli ainakin itselleni aluksi vaikeaa. Päivän edetessä nopeasti, ei ollut helppo palauttaa mieleen kirjaukseen vaadittavia tietoja. Tosin sain aluksi katsella luvan kanssa olkien ylitse ja sitä kautta alkoi hahmottua oikeiden asioiden jäsentyminen. Ajan kuluessa oli melko helppoa alkaa päivän kuluessa miettiä, mitä tuleva kirjaaminen voisi pitää sisällään. Ohjaajalta tai keneltä tahansa kanslialta olevalta sitten tarkistin välillä sopivia termejä haavoille, eritteille ja muille opiskelijalle vielä vaikeasti nimettävistä asioista. 

Välillä oli vaikea tasapainotella riittävän tiedon ja riittävän napakuuden välillä. Tietoa tietenkin sai olla paljonkin mutta turhaa runoilua tuli välttää. Samoin tuli kiinnittää huomiota tarkkaan ja asialliseen kieleen. Molemmat auttavat myöhempää tarkastelijaa ymmärtämään mistä on kyse. Samoin mikä tahansa kirjaaminen saattaa joutua hyvin tarkan tutkinnan kohteeksi vaikkapa oikeudessa. Opiskelijan etuoikeus oli ohjaajan tekemä tarkistus kirjaamisiin. Kirjaamisten äärimmäisestä luottamuksellisuudesta huolimatta voinen paljastaa, että ohjaajani ansiosta kirjauksiin ei jäänyt tietoa, jonka mukaan olisin aamulla ilmoittanut eräälle asukkaalle nyt olevan ylösnousemuksen aika. Taisi tulla kirjaukseen ajatuksissa murunen niistä vanhoista kengistä.

86# Opiskelija – simputettava juoksupoika?

Vanhojen Aku Ankka -lehtien mukaan ravintoloissa on tiskari, tiskarin apulainen ja ainakin joskus perunankuorien polkija. Näin muotoutuu hierarkia ja nokkimisjärjestys keittiössä. Jos palvelutalo olisi ravintola, olisi opiskelija kai perunankuorien polkijan apulainen. 

Pääsykokeiden soveltuvuuttamme mittaavassa osiossa psykologi epäily kykyäni laittaa kädet saveen eli likaan. Samoin hän epäili vähän kykyäni olla ottamassa vastaan käskyjä ja komentoja muilta. Olimme tainneet juuri ennen puhua siitä, miten en pitäisi vastenmielisenä mahdollisuutta joutua alalla johtaviinkaan tehtäviin. Epäili hieman, miten korkeasti koulutettu yliopiston entinen asukas jaksaisi kuunnella vähemmän koulutettujen komentoja. Jotenkin näin muistaakseni sanoi. Vastasin pitäväni vain luontevana tilannetta, jossa enemmän osaava ohjaa ja käskee kokemattomampaa. Koulutus kun on tie, jolle joka alalla on lähdettävä tien päästä. Silloin voi ennustaa enemmän osaavia löytyvän polun varrelta. Jätin sanomatta, että hieman sen kaltaista tilannetta voisin jopa kaivata. En halunnut antaa liian masentavaa kuvaa. Perunankuorien polkijan apulaisena on helppo olla. Silloin ei tarvitse liikoja miettiä, mistä poljetaan seuraavaksi.

Kerroin toki haastattelijalle, että silloisessakin tilanteessa olin tietyssä kohdassa työyhteisön hierarkiaa. Ohjeiden vastaanottaminen ei ollut täysin vierasta itsenäisen työn tekijällekään. Totta on, että samalla olin tilanteessa jossa useimmiten ohjasin muita ja olin se jolta kysyttiin ei vain mielipidettä vaan myös päätöstä. Vastuuta on mukava kantaa. Ainakin silloin kun hallitsee sen, mistä on vastuussa. Samalla vastuu haastaa ja välillä painaa. Annettua vastuuta ei voi paeta vaan sen kanssa täytyy vain kestää ja toimia. Laajassa työkentässä huomasin usein vaarana olevan liikojen vastuiden keräily. Vaikka piti yrittää olla vastuussa kokonaisuuksista, saatoin helposti kerätä itselleni myös pieniä asioita. Pienistä kertyy helposti suurta. Hitaasti vuodet siinäkin viisastuttivat. Vuodet ja vastuut. Tekemällä siinäkin oppii. Näitä miettiessä huomaan, että vielä on kehittymistäkin. Liian harvoin ja hitaasti olen kysynyt viisaammilta apua tai heittänyt ajatuksen palloa niille, joiden puolesta luulin olevani päättämässä. Ehkä tämä tyhmänä aloittaminen opettaa jotain siihenkin osaan elämää, jossa luuli jo jotakin osaavansa. 

Tiedän kaipaavani vastuullisiin tehtäviin. Niin joko vanhoissa kengissä tai sitten hoitotyön kengissä. Väistämättä vastuu ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne hiipii koettuna kaipuuna pintaan. Kevään harjoittelussa kuitenkin nautin lyhyestä roolistani olla tuo hierarkian ja nokkimisjärjestyksen viimeinen. Vai onko se ensimmäinen nokittava? Kanoista tietävät tietäköön.

Voisitko viedä? Voitko hakea? Käytkö katsomassa? Roskat, ruuat, hälytyksen syy. Näitä opiskelijalle helposti kertyi. Työntekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei näitä sanottu oman kahvitauon turvaamiseksi tai pidentämiseksi. Korkeintaan silloin, jos kahvitauolla oli samalla menossa vuoron vaihtoon liittyvä palaveri. Opiskelija yleensä on se, jolla ei ole erityisen tärkeää tai korvaamatonta tehtävää menossa. Hänet voi helposti lähettää silloin kun itsellä on jotakin muuta kesken. Tätä saattoi helpottaa se, että olin erityisen altis menemään.

Varsinkin harjoittelun ensimmäisillä viikoilla oli pelkästään helpottavaa saada pyyntö tai kehotus tarttua johonkin toimeen. Alussa kun ei osannut oikein hahmottaa, milloin voisi johonkin asiaan tarttua. Viikkojen kuluessa alkoi hahmottua hyvät hetket roskien viemiselle, pahvinkeräyksen tyhjentämiselle tai puhtaan pyykin hyllyttämiselle. Ja tietenkin samalla alkoivat hahmottua tehtävät toimiessa hoitajaparina kahden avustettavan asukkaan kanssa. En koe, että kukaan olisi hieman osaamatonta ja ajoittain hidasta opiskelijaa simputtanut. Ehkä varhaiskeski-ikäinen olemus riisui vähäisetkin mahdollisuudet siihen. Mutta monia ohjeita sain ja koitin niitä kuulla. Erityisesti ohjaajani ansioitui hyvässä tyylissään neuvoa. 

Sairaanhoitajaopiskelija saa harjoitteluissaan opiskella taitoja, joita koulussa on harjoiteltu hyvin vähän. Tässä harjoittelussa luulen meitä opiskelijoita jännittäneen eniten virtsateiden katetrointi ja laskimoverinäytteiden ottaminen. Toista on treenattu koulussa kerran nukelle ja toista pari kertaa pariin. Näitä taitoja niin sanotusti oikeisiin ihmisiin harjoitellessa moni on varmasti kokenut ylimääräisiä sydämen sykähdyksiä. Kahta kauheammaksi toimet olisivat muuttuneet, jos olan takana ohjaava sairaanhoitaja olisi ollut erityisen kärkäs ja kärsimätön. Näissä jännittävissä tilanteissa sain itse kuulla vakaan ja melkein huomaamattoman neuvon nousevan korvilleni aina oikeaan aikaan. Joka kerta se tuli melkein kuin oman pääni sisältä luontevana ajatuksena mahdollisesta seuraavasta askeleesta. Monta kertaa juuri tuon neuvon ansiosta jokin asia onnistui. Tuosta tavasta neuvoa olin kovasti kiitollinen. Se ei ahdistanut, eikä lisännyt liikaa tietoisuutta kaikkea seuraavasta katseesta. Se ei tuntunut pahalta edes silloin, kun se kertoi tulleen hetki opiskelijan lopettaa ja sen itsensä yrittää. Opastusta, neuvoja, kehitettävää ja kehuja. Jos huhut ohjaajien saamasta pienestä korvauksesta pitävät paikkansa, on joka euro siitä moneen kertaan ansaittu. 

Normaalisti ruokailu tapahtui eri kerroksessa ihan oikeassa ruokasalissa. Poikkeusaikana kaikki kulki kärryillä. Aika harvoin opiskelijaa varta vasten asialle lähetettiin. Sitäkin useammin hän lähti itse.

85# Harjoittelu Koronan keskellä

Henki ei kulje, hiki virtaa, päätä särkee, puheesta on vaikea saada selvää, kiukku nousee ja jatkuvasti eteen tulee uusia aiheita pelkoon. Tällaisia oireita nyt kovan huomion saanut Codid-19 ei aiheuta. Kuitenkin se on tuonut nämä kaikki tunteet luultavasti monen palvelutalon arkeen. 

En ole missään vaiheessa henkilökohtaisesti pelännyt Koronaa. Teoreettinen ajatus sairastumisesta on ollut niin kaukainen, ettei se ole herättänyt todellista huolta. Lisäksi lienen jonkinlainen opportunistinen fatalisti. Pyrin siis vaikuttamaan omalla järjelläni ja voimallani siihen mitä itselleni ja ympäristölleni tapahtuu. Siinä yritän tehdä parhaani sen mukaan mitä pidän tarpeellisena. Sen jälkeen kuitenkin taivun helposti siihen mitä tuleman pitää. Luotan siihen, ettei maailmaa pyöritä ailahteleva sattuma tai pahantahtoinen kohtalo. On helppo välillä jättäytyä elämän synkissäkin pyörteissä suurempiin suunnitelmiin. Silloin voi tyytyä ottamaan vastaan niin hyvän kuin pahankin.

Kevään kaikki suunnitelmat menivät kyllä uusiksi poikkeustilan vuoksi. Näin oli myös kevään odotetun harjoittelun suhteen. Jo hyvissä ajoin ennen huhtikuuta ja sen puoltaväliä alkoi tulla tietoja harjoittelujen perumisesta muiden koulujen opiskelijoilta. Terveydenhuollon ajaminen poikkeustilaan alkoi voimakkaasti vähentää joidenkin työyksiköiden toimintoja ja myös henkilöstöä sen siirtyessä toisiin tehtäviin. Toisaalta moniin paikkoihin tuli rajoituksia henkilöstön kierron, uuden henkilöstön ja varsinkin vierailijoiden suhteen. Molemmissa tapauksissa opiskelijoiden saapuminen yksikköön muuttui ei niin välttämättömien asioiden listaan kuuluvaksi. Näin erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoiden suhteen. Opintojen pitkä jäljellä oleva aika kun antaisi mahdollisuuden ottaa menetettyä etenemistä kiinni myöhemmin.

Muutamaa viikkoa ennen harjoittelua meidänkin alueellamme kaikki terveyskeskusten ja sairaala-osastojen harjoittelupaikat peruttiin. Ainoastaan harjoitteluissa jo olleet ja valmistuvat opiskelijat saivat jatkaa harjoitteluja normaaliin tapaan. Tässä kohtaa moni lähihoitajistamme menetti paikkansa. Pian kato alkoi käydä myös palvelutalojen suhteen. Uutiset itä-Suomessa tapahtuneista palvelutalojen Korona-kuolemista alkoivat tulla julki. Lopulta kävi niin, että koko luokka menetti jossakin vaiheessa paikkansa. Lähihoitajille luvattiin lukea työt opinnoiksi ja muille raavittiin paikkoja kasaan sieltä ja täältä. Moni metsästi puhelimella paikan yksityiseltä puolelta. Tässä ryminässä oma paikkanikin peruttiin viikkoa ennen harjoittelua. Kahden päivän päästä olin saanut uuden.

Epidemia-aika oli ehtinyt harjoittelupaikkaan vähän ennen harjoittelijaa. Muualta kuuluneet uutiset ikääntyneiden heikosta osasta viruksen edessä oli saanut pyörät pyörimään. Uuden opiskelijan saapuessa moni käytäntö oli vielä totuttelussa talon väelle. Pienuudessaan toimenpiteiden vaikutukset olivat melkoisia.

Maskipakko oli tullut jo aikaisemmin. Kuitenkin melkein samaa jalkaa itseni kanssa olivat tulleet kankaiset suu-nenä suojukset. Olet ehkä kuullut, miten suojavarusteista on ollut pulaa siellä ja täällä. Vieläkään niiden saatavuus ei ole taattu ja vielä suurempi epävarmuus riittävyydestä oli huhtikuussa valloillaan. Näin selvästi pelättiin myös maaseutukeskuksen päättäjien keskuudessa. Kirurgisia suojuksia tuli säästää ja vetää päähän kankainen. Tämä piti sitten ohjeen mukaan vaihtaa muutaman kerran päivässä ja pudottaa edellinen pyykkipussiin. Julkisuudessa on käyty paljon keskustelua erilaisten suojainten vaikuttavuudesta. Talossa tarkoitus oli selvä. Niitä pidettiin asukkaiden suojaamiseksi henkilökunnan pisaroilta. Kantajaansa nämä kun eivät suojaa. Kantajalleen ne kyllä tekevät muuta. Ainakin tuntuivat vetävän korvat herkästi irti. Hieman vaihtelevista pituuksista piti koittaa aina valikoida vähiten kireitä. Mutta sekään ei taannut aina suojusten pysymistä korvilla. Ei ollut tuntematon ilmiö nähdä maski lentämässä lattialle kesken hoitotoimenpiteen tai asukaskohtaamisen. Kuminauhoissa olisi ollut vielä vähän viilattavaa. Tosin myöhemmin tuli parempia kuminauhoja. Selvästi jossakin tasossa koitettiin tosissaan kuunnella palautetta. Myöskään montaa huokaisua ei tarvinnut vetää kaksinkertaisen kankaan lävitse, että ymmärsi päivästä tulevan taas vähähappinen. Opiskelijan tarkat korvat kuulivat monen työkaverin hengittävän raskaasti eikä oma olokaan ollut kaukana korkeanpaikan leiristä. Päänsärky ei ollut vieras kumppani mutta tuntui helpottavan aina kotimatkalla. Lasien pitäjät valittelivat ajoittaista huurtumista. Entinen lasien käyttäjä iloitsi. Roskien vieminen ja muut ulkoiluun oikeuttavat työ olivat luultavasti tavallista suositumpia. Tauon ajaksi suojukset riisuttiin ja ohjeen mukaan tukittiin kontaminaation välttämiseksi muovipussiin. Kukahan pussia suojelisi kontaminaatiolta? Tätä mietittyään moni ajoitti maskin vaihdon taktisesti taukojen yhteyteen. Joissakin hoitotoimenpiteissä sai käyttää käskyn kanssa oikeaa kirurgista maskia. Se tuntui ihmeelliseltä. Siinä sai happea. Sellaista olisi kaivannut aina asukasta suihkuttaessa. Kuuman kostea huone ja paksu muoviesiliina työvaatteiden päällä ei ollut kovin hyvä olosuhde pitää kankaista suojusta. Taisivat viisaimmat tuossa kohtaa keventääkin suojusta. Kesäkuumalla voi olla melkoista. Ei taida hoitoalalla saada korvausta vähähappisesta työstä.

Kun ei saa henkeä, ei tunnu hyvältä. Huomaa taittunut korva.

Maskipakko ei kuitenkaan tehnyt vain henkilökunnan elämää vaikeammaksi. Koville se otti myös asukkailla. Asukkaat eivät tietenkään maskia käyttäneet. Poikkeusaikana hoitajat ovat heidän ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan. Muuten he elävät keskenään suljetussa tilassa. Tartuntamielessä kuin kotonaan. Usein kuultuja lauseita olivat valittelut siitä, miten ”vaipan” takaa ei saa mitään selvää. Samoin moni hämmästeli, keitä sieltä nyt tulee. Niin silloinkin, jos toinen tulijoista olisi ollut vuosia talossa ollut hoitaja. Muistisairaat jos ketkä olivat herkkiä ihmisten kasvojen menettämiselle. Jos ympäröivä maailma ja sen ihmiset ovat muutenkin välillä epävarmoja, vie maantierosvoiksi pukeutuneiden ihmisten säännöllinen saapuminen paljon kaivatusta perusturvallisuudesta. Samalla katoavat ystävälliset, rohkaisevat ja hyväksyvät hymyt. Kuulon kanssa kamppaileva ei enää lue huulilta tai tulkitse ilmeitä. Maskit eivät muodostaneetkaan estettä vain ilman ja keuhkojen väliin. Ne tulivat myös asukkaiden ja turvallisen ihmisen väliin. 

Tässä maskissa saa henkeä mutta asukkaan näkökulmasta se ei ole juuri parempi.

Turvavälit tulivat myös väliin. Palvelutalo on kodinomainen asumisyksikkö. Asukkailla on omat huoneensa mutta he saavat kulkea vapaasti koko osaston alueella. Muistin kanssa kamppailevien tähden koodilukot erottavat ulkomaailman arjesta. Tämä yhteinen osasto tarjoaa aktiviteettia ja ennen kaikkea seuraa asukkailleen. Tartuntamielessä he ovat tosiaan kotona. Muista kodin asukkaista ei hyödytä suojautua. Tämän hetkisen julkkisviruksen eteneminen pyritään pysäyttämään kodin ulkopuolelle. Vapaiden asukkaiden kodissa sisäinen suojautuminen olisikin vaikeaa. Toki tähänkin oli tullut ohjeet. Tarvittaessa taloa aletaan osastoimaan ja sairaita eristämään omille alueilleen. Henkilökunnalta se vaatisi paljon kekseliäisyyttä ja todennäköisesti paljon muovia sekä teippiä erilaisten sulkutilojen rakentamiseksi. Palvelutaloja kun ei ole rakennettu sairaaloiksi mutta Covid-potilaita ei niistä myöskään sairaaloihin siirretä. Nykyisessä tilanteessa pyritään jo noudattamaan asukkaiden välistä etäisyyttä asettelemalla heitä harvakseltaan ruokapöytiin ja kattamalla tarvittaessa ruoka huoneisiin. Aika yksinäistä sekin. Samalla joudutaan laskemaan yhteen tilaan kokoontuvien asukkaiden määrää. Varmasti se vastaa tiettyihin vastuukysymyksiin mutta tuskin hyödyttää paljon, kun seuraavassa hetkessä asukkaat saattavat vierailla kuka kenenkin luona. 

Samaa harvuutta pyrki myös henkilökunta noudattamaan. Taukohuoneessa tuoleja vedettiin välillä merkitsevänkin kauas toistaan tai useimmiten käytiin hieman porrastetusti. Kansliassa saattoi kyllä tulla vähän ruuhkaa vuoron vaihtuessa tai kaikkien pyrkiessä tietokoneille tekemään päivän kirjauksia hiljaisissa kohdissa.

Vierailukielto lienee suurin asukkaiden elämään vaikuttava asia. Tietenkään kaikki omaiset eivät ole normaaliaikanakaan erityisen innokkaita vierailijoita. Nyt se oli kokonaan kiellettyä innokkaimmiltakin. Tätä pyrittiin auttamaan puhelimitse. Hoitajat pyrkivät soittamaan viikoittain jokaisen asukkaan omaisille ja aikaan ja paikkaan orientoituvat asukkaat pystyivät tietenkin hoitamaan yhteydenpitoa itse. Osaston puhelimia vietiin myös monet kerrat asukkaiden korville. Mutta ei puhelin kaikkea korvaa. Levottomuutta ja hämmennystä. Sitä ne, jotka olivat töissä jo ennen vierailukiellon alkua, sanoivat näkevänsä. Ja tietenkin surua. Kaikkia asukkaat eivät ehkä osanneet läheisiään surra. Tai ainakaan nimetä sisällä vellovaa oloa. Mutta moni omainen senkin edestä kaipasi rakasta asukastaan. Kun kuulumisiaan ei oikein osaa kertoa, on ihminen tärkeä päästä näkemään. Viikkojen edetessä rajatut vierailut mahdollistavat suunnitelmat piti talossa laatia. Viimeisellä harjoitteluviikolla ensimmäiset tapaamiset pihalla järjestettiin. Kahden metrin päässä, suojukset kasvoilla ja hoitajan läsnäolossa. Taisi niissäkin tapaamisissa suru vähän nostaa päätään. Ohjeiden mukaan hoitajan tuli valvoa turvavälin pitämistä. Raskasta on olla pusu- ja halipoliisi. Mutta raskasta taisi olla pussaamatta ja halaamattakin.

Koville ottaa tämä Korona kuitenkin. Laajalla rintamalla.

84# Ääniä, kummituksia ja promillen humala.

”– Shhh!” Viimeinen ääni ennen kuin tyhjyys valtasi kaiken. Voimakas suhahdus kertoi koko perheen sitoutumisesta tulevaan yövuoroon. Korvatulpat ja silmälaput takasivat sen, ettei oven takana olisi tarvinnut hyssytellä. Kuulema siellä ei kovin hiljaa osattu ollakaan. 

Harjoitteluun kuuluu eri työvuorojen kokeileminen. Omassa yksikössäni sairaanhoitaja tekee aamuvuoroa. Siksi olen tehnyt itsekin aamuvuoroa. Kuitenkin yksi yövuoro kuului koulun suosituksiin. Kokemukseksi kai sekin lasketaan. 

En ole koskaan ollut yötöissä. Lapsuuden kodissa yötyöt kuuluivat kyllä koko perheen arkeen. Me lapset opimme olemaan visusti hiljaa aina kun isä vetäytyi makuuhuoneeseen kuuden aikaan ottamaan unet ennen yövuoroon lähtöä. Samoin hyvin hiljaa osasimme olla niinä aamuina, kun sama ovi oli kiinni merkkinä taas yhden yön voittamisesta. Tätä kokemusta olen kiitellyt, kun olen osannut koko elämäni hiipiä, olla hiljaa ja ylipäätään kunnioittaa nukkuvien rauhaa. Olen myös oppinut olemaan ärtyisä, jos joku toinen metelöi tai sytyttelee turhaan valoja. 

Konseptin tunteminen ei kuitenkaan auttanut. Lapsuudesta tutun mallin mukaan menin kuuden jälkeen tankkaamaan unta. Äänet ja valot suljin pois. Mutta taisi mennä yliyrittämisen puolelle. Jossakin unen rajalla käväisin mutta en pystynyt sanomaan nukkuneeni. Kellon käydessä kahdeksaa oli aika nousta ylös ja todeta epäonnistuminen. Kun aamuvuoroon tottunut rytmi oli herättänyt yrityksistä huolimatta aamulle hieman ennen seitsemää, oli edessä reipas vuorokausi samoilla silmillä. Eväät reppuun, hampaiden pesu ja pyörällä halki hiljenevän kaupungin. 

Harjoittelu-yksikössä yövuoro alkaa kello 21.00. Iltavuorolaiset ovat laittaneet asukkaat nukkumaan ja antavat suullisen raportin päivän tapahtumista ja asukkaiden kuulumisesta. Saapumisen yhteydessä huomasin, että käytävien valot ja melkein kaikkien huoneiden valot olivat sammutetut. Pyykkikoneen kaukaista ääntä lukuun ottamatta talo oli hiljainen. Mutta ei pitkään.

Opiskelija on yövuoroissa harvinainen seuralainen. Yövuoro tehdään osastolla yleensä yksin. Hätätilanteessa on mahdollista saada toinen käsipari paikalle naapuriosastolta. Kuitenkin omalta osastolta poistumiselle tarvitaan erityisen painava syy. Yöt ovat siis yksinäisiä isossa talossa. Yksinäiseen yövuoroon liittyy muutamia muitakin erityispiirteitä. Mahdollisten lääkevarkaiden ja muiden hiippareiden varalta yövuorolainen pitää mukanaan vartijahälytintä. Lisäksi yövuorolaisen puhelimeen alkaa yhdistyä tietystä kellonlyömästä asukkaiden hälytysnappien lisäksi käytävien liiketunnistimien ja niiden aktivoimien kameroiden tapahtumat. Valitettavasti yhteydet käyvät välillä hitaalla ja mahdollista käytävään eksynyttä asukasta hakeva hoitaja löytääkin enää tyhjän käytävän. Uskon, että tämä tyhjien käytävien tutkiminen nostaa välillä jonkun sykettä, jos mielikuvitus sen sallii. 

Yövuorolaisen työ on periaatteessa helppo. Yön aikana tehdään tietynlaisia tuki- ja valmistelutöitä. Yövuorolainen käy läpi osaston jääkaapit ja tekee tarviketilauksia keittiöön. Samalla hän tekee aiemmin tulleista aineksista voileipiä tulevan päivän tarpeisiin. Aina joskus yövuorossa pestään pesulaan menemätöntä pyykkiä. Siksi tätäkin opiskelijaa tervehti pimeillä käytävillä pyykkikoneen hurina. 

Tietenkään yövuoro ei ole pelkkää istumista. Hoitaja on paikalle ennen kaikkea asukkaita varten. Yön aikana voi tulla huolia, joita pieniäkin ihmisiä öisin hoitaneet huomaavat. Yhdelle ei tule uni ja haluaisi vähän aikaa istuskella hoitajan kanssa. Joku on vähän nälissään tai janoissaan. Joku on lähtenyt vessaan mutta ei olekaan ihan selvinnyt siitä. Joskus joku näkee pahaa unta. Joskus yövuorot voivat olla hyvinkin vauhdikkaita. Erityisesti jos talossa jyllää jokin vatsataudin kaltainen. Vakiintunut käytäntö kuulemma on, että opiskelijan ollessa mukana yö on hyvin hiljainen.

Joka öisiin tehtäviin kuuluu paljon vuoteessa oleville asukkaille tehtävät asentohoidot. Niin mekin kiersimme yön aikana muutaman kerran tekemässä pieniä painon siirtoja unisille asukkaille. Myös muiden asukkaiden luona käytiin. Yöhoitajan tulee kiertää jokaisen asukkaan luona noin kahden tunnin välein. Vaikka asukkailla on turvarannekkeita ja hälytysnappeja, voi näillä kierroilla löytyä joku pulaan joutunut. Samalla tämä yön aikana toistuva kierto on tietynlainen henkikierto. Eli tarkistetaan, onko asukas yhä hengissä. Tämä kannattaa kuulemma tehdä ainakin kerran yössä ihan tosissaan. Tämä vaatii tietenkin välillä ihan vuoteen viereen hiipimistä. Välillä kohoilevat peitot voi havaita jo ovelta tai jopa oven ikkunasta, jos vuode on aseteltu tässä mielessä sopivaan paikkaan.

Myös tämän kiertämisen yhteydessä voi jonkun syke nousta. Itsellenikin kävi niin. Ei jäänyt yhteen kertaan ne tilanteet, kun pimeällä käytävällä kulkiessani pimeässä ikkunassa olikin kasvot. Ehkä olet joskus pannut merkille saman, jonka huomasin aikoinani yli yhdeksänkymmentävuotiasta mummuani kahvipöydän yli tarkkaillessani: iäkkäillä kasvonpiirteet ovat joskus hieman pelottavat. Iho kun usein muuttuu uurteiseksi, korvat ja nenä saattavat kasvaa, kulmakarvoista ja tukasta katoaa väri. Ja jos tällainen harmaahapsi on lähtenyt liikkeelle tyynyn painamalla tukalla. Ja jos vielä tutun hoitajan nähdessään hymyilee iloisesti, voi hyvästä tarkoituksesta huolimatta vaikutus olla ainakin hetkeksi veret seisauttava. Kuulemma siihenkin tottuu. Tai ainakin siihen, ketkä saattavat öisillä kävelyillään olla tervehtimässä yöhoitajaa. Ja koska liiketunnistimista välillä välittyy viesti hieman hitaasti hoitajalle asti, saattaa samanlainen kohtaaminen onnistua myös käytävällä nurkan, jos toisenkin takana. 

Sanotaan, että vuorokauden valvominen vastaa jo reilusti rattijuopumusrajan ylittävää humalaa. Yön aikana ei tuntunut väsyneeltä. Kaksin on mukavampi valvoakin. Niissä hetkissä, kun hiipivä turtumus ei innostanut enää juttelemaan, lueskelin monia kanslian kansioita. Tyhjin käsin istuessa uni olisi hiipinyt salaa ja nopeasti. Liiketunnistimien hälytys tuntui oikein piristävältä vaihtelulta. 

Viimeisen kahden tunnin aikana aloimme kirjata yön tapahtumia. Asukkaista suurin osa sai merkinnän, joka kertoi koko yön ajan suoritetusta nukkumisesta. Muiden kohdalle lisättiin mahdolliset toimenpiteet. Lopuksi kirjoitettiin kanslian tauluun tiedoksi se, mitä seuraavan päivän on yön tietojen perusteella tiedettävä. Yövuorolaiset täyttävät myös tiedoksi kiertävistä listoista esimerkiksi asukkaiden suihkuvuorot. 

Kun tämäkin oli tehty, iski väsy. Viimeinen tunti oli hidas ja vaikea. Onneksi osa asukkaista alkoi jo heräillä ja innostua hälyttelemään ihan tylsyyttään. Mutta ei pienistä juotavan tarjoamisista ja nukkumisen jatkamisen kehotuksista paljoa virtaa saanut. Aamuvuoron vastaavat tulivat 06.45. Vakituinen hoitaja antoi suullisen raportin ja itse säestin välillä siitä, missä olin käynyt yksin jonkun luona. Koko raportoinnin ajan huomasin valuvani tuolissa kohti lattiaa. Kiusallisen liukas, ajattelin ensin. Mutta taisi alkaa unen puute viedä kykyä istua. Raportin saatuaan aamun hoitajat vielä kyselivät jotain. Omat vastaukseni meinasivat kompastua liikojen sanojen mennessä toistensa tiellä. 

Kotona suljin taas kaikki aistit pois käytöstä. Nukuin onnellisena kolme tuntia aamupäivällä. Iltapäivällä otin vielä parin tunnin lisäunet. Samoilla silmillä meneminen teki rasituksesta luultavasti kovemman. Mutta ei aina kuulemma tottuneellakaan uni tule ennen ensimmäistä yötä. Seuraavana iltana vilkaisin kelloa ja tiesin edellisen yön seuralaiseni olevan aloittamassa kolmatta peräkkäistä yötään osastolla. Itse ponnistelin vaivoin hetken television edessä ja menin ottamaan kymmenen tunnin unet. Taisi tulla vuoden ennätys. En ihmettele ollenkaan, että yötyöstä maksetaan ylimääräistä. 

Yövuoro. Ihan mukava kokeilla. Paha tehdä työkseen. Nousi isäni pisteet samalla entisestään.

Poikkeava vuoro vaatii poikkeukselliset varusteet. Toista tarvittiin kahden palan verran. Toista ei ollenkaan.

83# Pitkän harjoittelun murheita ja iloja.

”Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. ”

Harjoittelu on edennyt jo reippaasti viimeisen kolmanneksen puolelle. Perushoidollisten taitojen opettelun lisäksi olen saanut seurata sairaanhoitajan työtä ja tehdä hänen valvonnassaan sekä sairaanhoitajan, että lääkeluvat omaavan lähihoitajan tehtäviä. Lääkkeitä on siis jaettu sekä asukkaille, että lääkehuoneessa myöhemmin jaettavaksi. Samoin neuloilla on puuhattu: insuliinia  pistetty ja laskimoverinäytteitä sekä yritetty, että otettukin. Olen päässyt seuraamaan lääkärin etäkiertoa ja osallistunut monenlaiseen muuhunkin. Monet taidot ovat tulleet tutuiksi. Se, mitä on päässyt tekemään ja näkemään vähemmän, ei tietenkään vielä luonnistu varmuudella. Tarkimmat kädentaidot vaativat toistoja muuttuakseen kädenepävarmuuksista kädentaidoiksi. Kokonaisuutena jo tässä vaiheessa olen luottavainen paitsi tämän harjoittelun onnistumiseen mutta myös siihen, että tulevissa harjoitteluissa voin oppia myös niissä vaaditut taidot. tekemällä oppii ja vielä lisää auttaa, kun kärsivällisesti ja taitavasti on neuvottu. 

Harjoittelun loppusuoran lähestyminen on tuonut puheisiin jo loppuarvioinnin. Siihen liittyen aloitin itsearvioinnin miettimisen. En vain ajattelemisen ilosta vaan koska se pitää antaa ennen opettajan ja ohjaajan kanssa pidettävää arviointia. Vierailukiellon aikana tämäkin tehdään etänä.

Itsearviointi. Opettavainen tapahtuma, jossa voi venyttää totuutta niin paljon kuin uskoo asianomaisilta löytyvän hyvää tahtoa. Vai voiko? Tuskin tarkoitus on pelkästään itseään kehua. Ei ainakaan yli sen kuin todellisuus on. Aion kyllä kirjoittaa itselleni ihan hyvät arviot. Hyvään arvioon kuuluu tietenkin myös kehityskohteiden löytämistä. Kyllä niitäkin on. 

Olisikohan opettavaista olla jatkuvan arvioinnin kohteena? Jos joku jatkuvasti tarkkailisi, yrittäisikö itse kukin elää omien kykyjensä paremmalla laidalla. Tästä ajatuksesta käsin lähdin miettimään itselleni arviointia näistä elämän tärkeämmistä harjoituksista. Nyt etäkoulun ja muiden rasittaessa arkista elämää, rajasin arviointimietteitä isänä olemiseen. Ehkä joku kirjoittaisi jossain näin:

”Isä-harjoittelija Ylilehto on suorittanut käytännön harjoittelua vuosien ajan. Tasaisin välein hänen harjoitteluvastuutaan on lisätty uusien harjoittelukohteiden kautta. Hyvää kehitystä on tapahtunut. Kuitenkin samat perusongelmat vaivaavat häntä edelleen. Teoreettisen osaamisen lisäksi vuodet ovat kehittäneet hänelle hyvää käytännön tajua. Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää mitä hän ajattelee tai tekee.

Positiivisina havaintoina mainittakoon:

Todenpuhuminen:Harjoittelija on opettanut itsensä puhumaan aina totta. Myös silloin kun se on vaikeaa. Tähän todenpuhumiseen sisältyy ei sanan merkityksen opettaminen harjoittelukohteille. Tuota sanaa käytettäessä, kaikki tietävät ettei sitä lausuta turhan tähden. Samoin muut ikävuosien varrella tulleet kiellot ymmärretään tosiksi. Toisaalta annetut lupaukset ovat luotettavia. Myöskään kauniita ja kehuvia sanoa harjoittelija ei anna tyhjänä puheena vaan harjoittelukohteet ovat niidenkin osalta oppineet luottamaan harjoittelijan tarkoittavan aina totta. Kehityskohteeksi annettakoon kieltojen sovittaminen paremmin harjoittelukohteen ikätasoon sopiviksi. Isompia ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin pieniä. ”

Teorian ja käytännön erottaminen: Harjoittelija on omaksunut vuosien varrella suuren määrän teoreettista tietoja harjoitteluaikaansa liittyen. Kuitenkin usein hän toimii selvästi tuota tietoa vastaan. Hän on kärsimätön, itsekäs, poissaoleva ja monia muitakin sopimattomia ominaisuuksia hänessä usein tulee esiin. Kuitenkin hän on selkeästi omaksunut näiden omien käytäntöjensä ja teoreettisen tietonsa eron. Säännöllisesti hän pyytää itse anteeksi ja saattaa selittää harjoittelukohteilleen ja tai harjoitteluparilleen toimineensa väärin. On myös havaittu taipumus, että hän pyrkii ajoittain parantamaan käytännön toimintaansa. Usein näissä yrityksissä tulee vastaan epäonnistumisia ja niin sanottuja takapakkeja. Harjoittelija ei kuitenkaan pakene teoreettisen tietonsa taakse ja puolustele valheellisesti toimineensa oikein. Harjoittelijassa on hyvää nöyryyttä. Ainakin silloin kun ylpeyden piru ei nosta päätään.

Osallistuvuus: Harjoittelija selvästi viihtyy itsekseen ja omassa rauhassaan. Harjoittelupari joutuu häntä säännöllisesti huomauttamaan tietokoneen tai puhelimen käytöstä väärään aikaan. Kuitenkin sähköisten laitteiden ulkopuolella harjoittelija leikkii, pelaa ja painii harjoittelukohteittensa kanssa. Hän menee luontevasti lähelle: kumartuu, polvistuu tai ohjaa isommankin vielä syliinsä. Harjoittelijan selkeä turvakeino on hieman rapsuttaa ja silittää tukkaa tai hartioita. Pienillä eleillä hän kertoo olevansa paikalla ja toisia varten.  

Tylsyys: Harjoitteli kestää huonosti tylsyyttä. Hän pakenee tylsiä hetkiä helposti sähköisten laitteiden taakse ja pyrkii niin täyttämään ajatuksensa stimulaatiotarvetta. Korona-aikana on ollut silminnähtävää vaikeutta pitää puhelinta poissa kädestä jopa televisiojumalanpalvelusten aikana. Tätä taitoa pitäisi harjoitella. Kuitenkin samaan aikaan harjoittelija on yrittänyt toistuvasti opettaa harjoittelukohteille tylsyyden hyötyjä. Hän ei ole antautunut jatkuvaksi virikekoneeksi vaan pyrkii ohjaamaan pienempien omaa mielikuvitusta toimimaan. Samoin hän on kohtuullisesti onnistunut opettamaan tylsältä tuntuvien tehtävien ja tekemisten tärkeyttä harjoittelukohteille. Hän ei hätkähdä tylsyyttä valittelevista äänistä vaan kertoo jo tottuneesti miksi mikin tylsältä tuntuva asia on kuitenkin tärkeä. Jatkossa hänen pitää muistaa itse pitää enemmän laitteet poissa ulottuviltaan ja niin opettaa toisia pysymään vähemmän laitteilla. 

Lopuksi:Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Toisaalta olemme luottavaisia siitä, että isä-harjoittelija pysyy epäonnistumisistaan huolimatta harjoittelukohteittensa apuna ja saattaa aikanaan kertoa heille myös omista traumoistaan ja siitä miten ne ovat vaikuttaneet tähänastisen harjoittelun aikana. Katsoisimme kuitenkin, että koko elämä itsessään on monin tavoin traumaattinen eikä siitä siksi voikaan selvitä ilma tiettyjä traumoja. Yhdessä selviten ne eivät välttämättä aiheuta ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Luottavaisin mielin voimme katsoa harjoittelun voivan jatkua, vaikka se tekee välillä kipeää kaikille osapuolille.

Totuutta venyttävä arviointiryhmä ”

81# Pääsin töistä. Virkistävää vaihtelua.

Käytin auton katsastuksessa. Tai oikeastaan käytin kaksi kertaa, kun ensimmäisellä kerralla löytyi vikaa. Yritin olla viisas ja hoitaa asian ennen harjoittelun alkua. Sitten uusinnan kanssa jouduinkin itselleni uudenlaisen ongelman eteen: miten hoitaa auto oikeaan paikkaan oikeaan aikaan?

Olen tottunut siihen, että työaikaa voi käyttää vapaasti. Jos auto pitää käyttää katsastuksessa, lapset neuvolassa tai ruumis lenkillä, sen voi tehdä melkein milloin vain. Kunhan päivän, viikon, kuukauden, vuoden ja elämän aikana kaikki työt tulevat tehdyksi. Tuollainen oman työajan hallinta antaa paljon vapauksia. Se tekee usein elämästä helppoa. Ei ainakaan tarvitse miettiä katsastuksen aukioloaikoja.

Nyt harjoittelun alettua piti miettiä. Jos työhön pitää olla valmiina tuntia ennen ovien aukeamista toisaalla, on keksittävä jotain muuta. Yksinkertaistahan se oli. Kävin viemässä auton edellisenä päivänä harjoittelun jälkeen. Se on ilmeisesti se väli, jossa monet muutkin ihmiset yrittävät hoitaa asioitaan. Miten tekevät ne, joiden työpäivä on pari tuntia myöhemmässä ikkunassa?

Avaimia ottaessaan paikan tutuksi tullut mies alkoi pohtia työn kestoa. Sama paikka teki vaadittavat huollot. Lupaili laittaa tekstiviestiä ja muuta mukavaa. Sanoin kuitenkin, ettei se ole tarpeen. Paljastamatta ihan kaikkea kevään sisällöistä kerroin pääseväni töistä kolmelta ja tulevana sitten hakemaan puhtaat paperit saanutta autoa. Ja näinhän sitten seuraavana päivänä tapahtui.

Nuo kaksi sanaa jäivät pyörimään mieleeni. Päästä töistä. Voiko niin tosiaan olla? Huomasin päässeeni töistä viimeksi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisissä kesätöissä. Silloin tiettyyn aikaan trukki laitettiin lataukseen, käveltiin tuotantohallin läpi leimaamaan ja kadottiin pukuhuoneeseen. Siitä alkaa olla sen verran aikaa, että tasakymmeniin pyöristettynä se alkaisi jo kahdella. Sen jälkeen en ole enää päässyt töistä.

Olen alkanut käyttää pastorin työn aikahaasteita kuvatessani termiä 24/7. Silloin ei päästä töistä. Työn tekeminen voidaan tietenkin lopettaa. Ainakin aktiivinen tekeminen. Aina välillä joku osa töistä tulee valmiiksi ja projekti vaihtuu toiseen. Aina joskus jonkun ihmisen kohdalla kaikki työ tulee valmiiksi. Silloin vielä omaisten kanssa jatketaan matkaa. Kun itse lopettaa työn tekemisen, kukaan toinen ei jatka samaa työtä. Silloin on hyödyllistä jatkaa ja venyttää. Edes vähän. 

Jotkut ovat käsittäneet tuon 24/7 päivystysvelvollisuuden taakaksi. On sekin siinä mukana. Mutta ei se oikeastaan ole raskasta. Vuosien kuluessa ja voimien hiipuessa olen lakannut pitämästä työpuhelinta öisin päällä. Tavallaan se on kurjaa. Kuitenkin todellinen tarve vuosien varrella on ollut minimaalista verrattuna ei kiireellisiin, satunnaisiin tai ihan kiusaksi tehtyihin yhteydenottoihin. Henkinen rasite on ollut hyötyjä suurempi. Toki tilanteessa, jossa tarve on ollut ennakoitavissa, olen luvannut päivystää laajemmin.

Jatkuvaan työhön kuuluu se, että puhelin voi soida melkein milloin vain. Kaikki tietävät, että silloin isä lähtee. Ainakin työhuoneeseen tai muualla ollessa syrjemmälle. Viisautta on ollut oppia laittamaan tuo puhelin pois elämän tärkeiden hetkien ajaksi. Silloin sitä pitää vain osuvissa hetkissä vilkaista. Samoin ovikello voi soida. Vuosien varrella hyvin monenlaisina aikoina. Joskus takana odottaa ystävällinen tervehdys. Joskus tunteja vievä hätä. Tällainen tietty ennakoimattomuus ottaa osansa. Kenties eniten perheeltä. Välillä joustoja on haastava saada takaisin, koska aina on vähimmäismäärä työtä ja välillä sekin on tarpeeksi. Aina kun on ollut mahdollista, on pitänyt yrittää laiskotella. Olen hyvä laiskottelemaan.

Todellinen haaste on kuitenkin pään sisäinen. Kun töistä ei pääse, ne jatkuvat melkein aina päässä. Eikä kyse ole vain turhasta murehtimisesta ja märehtimisestä. Joskus saattaa siihenkin syyllistyä. Mutta kun työ on paljolti ajatustyötä, sitä voi jatkaa melkein milloin vain. Sitä voi saada eteenpäin melkein milloin vain. Välillä jonkun ehkä luovuudeksi kutsuma osa-alue melkein vaatii sitä. On kätevää, kun osaa töistä voi tehdä melkein missä ja milloin vain. Vai onko? Joskus on. Usein ei. Ei ainakaan levon kannalta. 

Lisäksi hengellisessä työssä asiat ovat aina läheisiä ja henkilökohtaisia. Työhön liittyvät asiat putkahtavat päähän uutisissa, somessa tai ihan hartautta harjoittaessa. Ihmiset ovat läheisiä ja merkityksellisiä. Surun kanssa kulkeminen tuntuu itsessäkin. Turhautumisen näkeminen turhauttaa omassakin rinnassa. Kadonneita lampaita surraan ja itketään. Samalla kun pitäisi olla äärimmäisen herkkä ihmisten kanssa, pitäisi osata olla tietyllä tavalla kova itsensä tähden.

Kaikki se mikä tekee 24/7 työstä raskasta, tekee siitä myös rakasta. En usko, että missään saa niin syvää kiitosta ja kiitollisuuttaa osakseen. Tuskin missään saa olla niin rauhassa kuin hyvin tehdyn työ äärellä seurakunnassa. Ei ole toista paikkaa missä voi niin turvallisesti epäonnistua, kuin tuo työ jossa kyse ei ole omasta maineesta. Kun pääsee ihmisten kanssa raottamaan iankaikkisuuden portteja, löytää suuren riemun. Kuitenkin me luterilaiset tunnustamme, etteikö se voisi samalla ottaa koville.

Pääsen töistä. Muutaman viikon ajan 15.00 ti 14.45 jos olen mennyt aamulla vuoronvaihtoa seuraamaan. Ilta- ja yövuorokin pitää kokea. Jos jonain päivänä on yllättäen tullut ylimääräistä, on seuraavana päivänä käsketty lähteä aikaisemmin. Ei ole tullut uniin. Ei noussut murheina mieleen. Joku toinen on tullut jatkamaan siitä, mihin yksi vuoro lopetti. Toki oikeat työntekijät joutuvat katselemaan kauemmaksi ja pitemmän ajan haasteita kulkee mukana. Opiskelija kuitenkin katsoo päivän kerrallaan. Haasteet ovat pienet. Kiitokset niihin nähden ihan riittävät. Saattaisi tähänkin ajallaan kyllästyä. Nyt kuitenkin mieli lepää.

“Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90)

80# Yllättävän fyysistä – toinen harjoitteluviikko

Kun paikkoihin särkee työrupeaman jälkeen, tietää tehneensä jotakin töissä. Kun joutuu pelkäämään paikkojen kestämistä seuraavana työpäivänä, joutuu epäilemään tehneensä vähän liikaakin. Tai ehkä liikaa väärällä tavalla. Oman kehon tuntemusten seuraaminen on raskasta. Ainakin silloin kun pelkää sen pettävän. 

Fyysinen työ ei ole tuonut perheeseemme leipää murenenkaan vertaa. Ei pastori mikään ojankaivaja ole. Lihakset eivät rutise työtä tehdessä, eikä paidan kokoa joudu päivittämään kuin ehkä runsaan kahvipöydän äärellä olon vuoksi. Kuitenkin ensimmäiset työvuodet paljastivat aikoinaan tuonkin työn yllättävän fyysisen puolen. Jumalanpalveluksen äärellä saattaa olla jalkojen päällä helposti kolme tuntia putkeen. Nämä kolme tuntia eivät ole vain seisoskelua vaan tekemistä, jossa ei voi herpaantua. Toki jumalanpalvelusta ennen ja sen jälkeen on ihmisten vastaanottamista ja jäähyväisten vaihtamista. Siinä voi ottaa vähän vaihtoaskeleita, seistä mukavasti ja tehdä muita oloa helpottavia asioita. Noin yhdeksänkymmentä minuuttia siinä keskellä liike ei palvele liikkujaa vaan toimitusta. Se ei ole pönötystä vaan se on kaunista ja vakavan harrasta. Mutta liikoja vaihtoaskeleita siihen ei mahdu. Joskus asento voi olla jopa hankala ja polvetkin kuluvat kuin huomaamatta lattiaa vasten. 

Seisomista kovempi haaste on kuitenkin aina ollut istuminen. Istut kahvipöydissä, istut sohvilla, istut autossa ja istut työhuoneessa. Istumatyöläisellä kovilla eivät ole istumalihakset vaan selkä. Itselläni selän vaivat osuivat yksiin sen ajan kanssa, jolloin sai alkaa nostella pientä ihmistä milloin mistä tai mihinkin. Lopulta sain marssia kuntosalille tilaamaan suunnitellun ohjelman tukilihasten kuntoon saamiseksi. Muutamat liikkeet tuosta ohjelmasta on seurannut mukana vuodesta toiseen ja muualta on tullut keräiltyä muita. Vuosien varrella viisastuessa päädyin hankkimaan myös pöydän, joka taipuu seisontatyöhön. Sitä on tullut käytettyä ehkä hieman arvioitua laiskemmin mutta apuna sekin. 

Varsinainen pelko fysiikan pettämisestä on ollut kuitenkin erilainen. Se on karhentanut kurkussa, kähissyt soinnissa ja särkynyt äänessä. Yliopistossa oli annettu kokonaiset kaksi tuntia opastusta äänenkäyttöön. Ei riittänyt. Kaksi jumalanpalvelusta päivässä oli monta kertaa liikaa. Varsinkin jos minkäänlaista flunssaa oli liikkeellä. Puhetyöläiselle on tuskaa joutua jännittämään äänensä riittävyyttä. Noloa on rasitetun äänen särkyminen kesken kaiken. Vuosien kamppailun jälkeen hain apua laulutunneilta. Pienestä lisäavusta laulutaidon kanssa ei ollut haittaa. Kuitenkin suurempi etu oli vartalon hallinnassa ja äänenkäytön tekniikoissa. Pitkä lukuvuosi meni epämukavuusalueella opetellessa. Toisena lukuvuonna huomasin eräänä sunnuntai-iltana, ettei kurkku ollut enää vähään aikaan kipeytynyt. Yksi onnellisimmista havainnoista. Fyysisen suorituskyvyn puutteiden pelot saivat jäädä taakse.

Näiden vaatimattomien vaivojen lisäksi koitin ehkä kuvata sitä oivallusta johon olen joutunut hiljalleen kasvamaan. Nuoruuden vääjäämättä kadotessa edellisen mutkan taakse, olen joutunut opettelemaan huolenpitoa omasta hyvinvoinnista. Hyvä olo ja eteenpäin menevä terveys ei enää kumpua teini-ikäisyyden tai edes parikymppisyyden lähteestä. Töitä pitää tehdä sen eteen.

Näillä ajatuksilla lähestyin myös tätä nyt käynnissä olevaa harjoittelua. Sen verran arvasin syksyn tutustumisten perusteella (vaikka olikin eri paikka), että töihin joutuu. Ja totta se oli. Perushoito on kovaa työtä. Se on jaloillaan olemista ja kävelemistä. Ehkä joku päivä mittaan askeleet vaikkei puhelinta taskussa saisikaan olla. Lisäksi tulee erilaisia nostoja. Harjoittelupaikan asukkaiden liikuntakyky vaihtelee paljon. Osan hoito vaatii kääntelemistä ja nostamista vuoteessa tai vuoteesta pois. Joskus tähän käytetään apuvälineitä. Niidenkin käyttämisessä hoitaja tai hoitajat joutuvat osallistumaan tai ainakin varmistamaan toimintaa. Taakat eivät varsinkaan kahdelle hoitajalle ole aina valtavia. Kuitenkaan asennot eivät moottorisängyistä huolimatta ole aina ihanteelliset. Kokematonta opiskelijaa ohjaaja hienosti opasti heti alkuun oikeista otteista ja selkää tukevasta vatsan jännityksestä. 

ReTurn7500. Tuttavallisemmin turneri. Tämän avulla voidaan omilla jaloilla seisova mutta huonosti kävelevä henkilö siirtää lyhyitä matkoja vaikkapa tuoliin tai pyörätuoliin. Sekä tietenkin myös takaisin sänkyyn. Kädet kiinni, jalat piirrosten osoittamiin paikkoihin ja pitemmille matkoille vyö ympäri. Ei vaadi ajokorttia.

Tätä osastoa olin ennakoinut etukäteen. Vaikka Korona-aika estikin harjoitusjakson vetämisen täydellisenä loppuun, sain tehtyä juuri core-osastoa tukevia harjoituksia erityisen kovasti. Kuntosalin sulkeuduttua tällaisilta satunnaisasiakkailta, on pitänyt pärjätä kotona ja ulkoliikuntapaikkojen telineillä. Tiedän ja uskon, että hoitotyössä aika ja toistot ovat salakavala kumppani selälle. Vaivat voivat alkaa ilmoitella itsestään vasta vuosien jälkeen. Erilaiset apuvälineet varmasti lisääntyneet. Kuitenkin työ on fyysistä. Olen halunnut suojata itseäni noilta vaivoilta ja vammoilta. Kun toiminta on uutta virheasennot vaanivat.

Sauna, viina ja terva. Myös kuvan kolmikko on monipuolinen lääke ruumiin vaivoihin.

Yllätyksenä itselleni tuli tämän varsinaisen nostelun lisäksi tuleva liike. Esimerkiksi hyvien tukisukkien pukeminen toiselle ei ole ihan yksinkertainen asia. Ei edes makaavalle asukkaalle. Erilaista pukemista ja vaatteiden kiskomista eri asennoissa on saanut opetella paljon.  Parempikuntoisistakaan harva pääsee helposti polviensa alapuolelle. Paljon kumartumisia ja kyykkäämisiä on siis tehty sukkien, kenkien ja housunlahkeiden kanssa. Samoin pyörätuolien jalkatukien asennukset vievät alaspäin. Roskapusseja vaihdetaan päivän aikana monia kertoja moniin huoneisiin. Kaiken summana iltaisin on ihan väsynyt olo. Lihaksissa tuntuu tehneeltä mutta ei väsyneeltä. Aamuherätysten kanssa ei iltaisin kannata yrittää kukkua kovin pitkään. Sohvalla on tullut lempeää kyynärpäätä television ääreen nukahtavalle.

Yksi kuitenkin on iskenyt kovaa. Siitä olin kuullut mutten uskonut. En ymmärtänyt ennakoida ja nyt on joutunut vähän takamatkalta hakemaan helpotusta. Kädet ovat kovilla. Tarkemmin sanottuna kämmenselät. Kun käsiä desinfioidaan kymmeniä kertoja päivässä, alkaa iho syöpyä. Tai tarkemmin sanottuna kuivua, ärtyä ja halkeilla. Kansliasta onneksi löytyi tähän vaivaan herätessä jo ensiapua purkeista. Pari kertaa päivässä olen nyt toisella viikolla rasvaillut käsiä tilanteen niin salliessa. Illalla olen hiipinyt vaimon astioille. Viikonloppuna kävin tunnustamassa vaivan apteekissa asti. Nyt pitäisi pärjätä loppuun asti. Kaikkea sitä joutuukin opettelemaan. Seuraavassa harjoittelussa tämä vaiva ei yllätä.

Jos askeleita ei päivän aikana tunnu kertyvän riittävästi, voi lähteä palauttamaan ruokakärryjä alakertaan. paluumatkan voi tehdä reippaasti portaita pitkin. Paitsi jos on opiskelija jolla ei ole avainta. Me pääsemme kivasti hissillä myös ylöspäin.

78# Harjoittelu tekee mestarin? 1. viikko.

Harjoitus tekee mestarin, koska mestariksi voi tulla vain tunnettuaan osaamattomuuden tunteen. Se joka luulee osaavansa, ei koskaan tahdo oppia. osaamattomuuden tunne on kuulemma tuttu ensimmäisen harjoitteluviikon aikana. En ole siltä itsekään välttynyt. 

Keskellä pääsiäisen jälkeistä lumimyrskyä suuntasin harjoittelupaikkaan. Minuutilleen oikeaan aikaan sairaanhoitaja saapui ottamaan vastaan. Täsmällistä. Pidennetystä viikonlopusta hänkin ehkä hieman tempautui arkeen. Koronan uhka sotki harjoitteluitamme niin onnistuneesti, että oma paikkani sai tiedon tulostani vasta kiirastorstaina. Ohjaajalle pääsin lähettämään sähköpostia vasta myöhemmin. Oli kuulema lukenut sen samana aamuna. Tiedon toivottavasti oli saanut johdolta aiemmin. Ammattilainen pystyi kuitenkin ottamaan homman haltuun. Harjoittelijan näkökulmasta viikkoon ei sisältynyt ohjaajan haparointia vaan pikemminkin ohjattavan haparoinnin kärsivällistä sietämistä.

Sillä ohjattava haparoi. Uudessa talossa ja uusissa hommissa kaikki ei onnistu heittämällä. Kahtena ensimmäisenä päivänä tunnuin olevan pari sekuntia ja pari askelta jäljessä. Onneksi en sen enempää. Yksinkertaisissa asioissa huomaa, ettei rutiini ja lihasmuisti ole vielä kehittynyt. Ihan sama, kenen kanssa auttamassa asukasta, se toinen näyttää saavansa sukan aina paljon nopeammin autettavan jalkaan. Ja monta muuta asiaa meni samoin.

Sukkien lisäksi viikkoon kuului housuja, vaippoja ja pesuja. Oli syöttämistä, nostamista ja suihkuttamista. Pesin silmälaseja ja harjasin tukkaa. Pääsin ajamaan henkilönostimella ja työntämään pyörätuolia. Autoin ruokailussa: tarjoilin, kannoin, keräsin, pyyhin ja sain nähdä jatkoa varten ulkoroskiksenkin. Kuulin mitä minkäkin oven takaa löytyy. Kuulin myös, etten saa harjoittelun aikana avain mihinkään niistä ovista. Pesin käsiä, desinfioin käsiä, laitoin hanskoja ja otin hanskoja pois, pesin ja desinfioin uudestaan. Ihmettelin perjantaina, miksi kädet eivät ala tuntua kuivilta ja kärsineiltä. Muistin, että olin sentään pääsiäisenä valmistautunut harjoitteluun ravaamalla kädet. Kerran.

Suurin osa viikosta kului siis hyvin perushoidollisia tehtäviä harjoitellessa. Niin on tarkoituskin. Näitä tein ohjaajan kanssa ja näitä tein monen eri lähihoitajan kanssa. Sairaanhoitajan erityistaitoja pääsin vähän kurkistamaan ohjaajan niitä tehdessä. Iloitsin siitä, että hän jaksoi tehdessä selittää ja kertoa. Opettajakin ehti viikon aikana tätä ohjaajaa kehua. Ei ole ensimmäistä kertaa asialla. 

Valitettavasti ohjaajani tekee lyhennettyä työaikaa. Osastolla ei ole toista sairaanhoitajaa, vaikka tarve olisi. Koska lyhentämistä ei tehdä päiviä lyhentämällä, oli ohjaaja osan viikosta poissa. Monissa harjoittelukertomuksissa nämä kohdat aiheuttavat opiskelijoissa suurta hämmennystä ja eksynyt kananpoika ilmiötä. Näin koin itsekin. 

Osasto koostuu kahdesta erillisestä yhteistilasta ja ympärillä olevista asukashuoneista. Kolmantena aamuna kääntyilin toisen siiven yhteistilassa ilman ohjaajaa tietämättä mihin ryhtyä. Olin edellisenä päivänä ollut ohjaajan kanssa toisessa siivessä. Se hämmensi lisää. Hetken mietittyäni totesin, etten tunne asukkaiden tarpeita ja autettavuuden tasoja ollenkaan tarpeeksi alkaakseni johonkin. Kurkin hetken huoneisiin ja löysin yhdestä lähihoitajan työn touhusta. Esitin pyynnön päästä mukaan juuri edellä mainitusta syystä. Pääsin. Kolmannessa huoneessa sainkin jo kehotukseen hoitaa yksin autettavan asukkaan aamutoimet itsenäisesti. Vähän kyselin ja vähän lisää lähihoitaja opasti. Hoiteli huoneessa muita töitä samalla. Asukkaan lähtiessä aamupalalle, muisti vielä kehaista. Kehaisin takaisin, että hyvin neuvoi taustalta.

Samalla tavalla pääsin päivien aikana monen muun matkaan oppimaan. Suuri henkinen apu oli seurata kuudetta viikkoa paikalla olleen lähihoitajaopiskelijan otteita. Selvästi tekemällä oppii. Sillä asenteella kaikki tuntuivat ottavan mukaan. Kukaan ei näkyvällä tavalla harmittellut sitä, jos joutui harjoittelijaa neuvomaan. Myös itsestäni tuntui, että pääsiäispyhän vuoksi lyhennetynkin viikon aikana ehti päästä monesta asiasta kärryille. Tätä auttoi se, että vietin viikon viimeiset päivät samassa siivessä. Asukkaista moni tuli tutuksi. Silloin on helppo lähteä tekemään oikeita asioita. 

Ehkä lyhentäen voisi sanoa ensimmäisen viikon menneen hienosti. Oli upeaa herätä ennen kuutta ja lähteä toimeen. Oli mukava palata valoisan aikaan kotiin. Oli hieno huomata pääsevänsä hiljalleen selville asiasta jos toisestakin. Oli mukava huomata saavansa jonkin verran vastuuta ja myös kiitosta. En tiedä tekevätkö talon omat työntekijät työnsä ajatuksiinsa uppoutuneina. Se on rutiinin tuoma etuoikeus ja vaara. Uuden äärellä sain itse tehdä työhön täysin upoten. Päivät kuluivat tutussa leiritunnelmassa. Ruokailusta ruokailuun edettiin koko ajan jotakin tehden. Olen aina tykännyt olla leireillä. Silloin ei ehdi ajatella muita maailman ja elämän huolia. Samalla tavalla nämä harjoittelupäivät kuluivat. Positiivisessa jännityksessä kohti uutta viikkoa!

Tässä alustavia ajatuksia seuraavan viikon ohjauspalaveriin. Saas nähdä miten miehen käy.