91# Opiskelija työntekijänä

”Hei. yritin tavoitella sinua. Kesän ajalle olisi töitä tarjolla. Soitteletko kun kerkeää.” Tällä pienellä viestillä synnytettiin yllättävän iso sisäinen kamppailu. Laajan pähkäilyn päätteeksi olin hyväksynyt ajatuksen, että ihminen voi olla kesän töitä tekemättä ja rahaa tienaamatta. Mielessä oli ehtinyt kulkea käytettävissä olevien säästöjen ja säästökohteiden matematiikka. Samoin oli täytynyt löytää tasapaino laiskottelun syyllisyyden ja kotona vietettävän ajan hyötyjen kanssa. Kaikkien näiden asioiden kanssa viivan alle ajatuksissa oli syntynyt riittävän positiivinen lopputulos. Päätin olla tyytyväinen lomalainen. Alkoi pitkän työlistan toteutus ja samalla kodin lähiympäristössä tehtävien aktiviteettien suunnittelu. Kuten kerrottu, päädyin jopa tapettikaupoille. 

Ja ihan varoittamatta puhelimessa olikin erään remppatauon aikana odottamassa vastaamaton puhelu ja lukematon viesti. Keväisen harjoittelupaikan palveluesimies. Suomeksi pomo. Ilmeisesti oli toteutumassa keväällä uumoiltu tilanne, jossa sijaiskielto ei voi koskea kesätyöntekijöitä. Sen parempi meille opiskelijoille. Mutta samalla iski kriisi. Toisaalta syntyi suuri ilo. Oli hienoa saada näin kuittaus hyvin tai ainakin tarpeeksi kohtuullisesti hoidetusta harjoittelusta. Viiden viikon aikana en ollut onnistunut jättämään itsestäni toivotonta vaikutelmaa. Viestin perusteella jopa päinvastoin. Mahdollisuus päästä lyömään jalkaa ovenväliin tulevaisuutta varten innosti myös. Silmissä näkyi mahdollisuus vaihteluun kotikesäksi ajautuneen loman vastapainoksi. Vähintään toiseen silmään syttyi myös euron kuva. Kesäraha olisi tervetullutta, sanoi järki. 

Mutta. Entä koko kesän suunnitelma levätä, olla kotona ja viettää aikaa perheen kanssa? Miten kävisi vaatimattomien suunnitelmien pienistä kotimaan matkoista? Toteutuisiko edes puolet suunnitelluista kodin pienistä mutta tarpeellisista huoltotöistä? Ajatus kesätöistä oli siis muutakin kuin mieltä hyvästi hivelevä. 

Kuten aina, täytyi pitää pieni palaveri henkilökohtaisen neuvojan kanssa. Takaisinsoiton askelmerkeiksi asetettiin hajanaiset suunnitelmat tietyiksi jaksoiksi kesää. Ristiriitaisin ajatuksin pakenin puhelimeen remontin alta kerättyjen tavaroiden sekaan työhuoneeseen. Ajatus kieltäytyä mahdollisesti tarjottavista kesätöistä tuntui kamalalta. 

Mutta mikä hienous! Taloon oli ilmaantunut yllättäen kova tarve yhden työvuorolistan ajalle. Eli tarjolla oli kolme viikkoa. Katsoin päivämäärät vähälle käytölle jääneestä kirkon kalenterista. Ei kriittisiä päiviä, eikä meno suunnitelmia. Tapetoinninkin kuvittelin tulevan valmiiksi. Lupasin suorilta. 

Reilun viikon päästä soitin tutun oven vieressä ovikelloa 06.50. Vakiintunein ottein desinfioin kädet hissillä ja painelin itseni oikeaan kerrokseen. Aavistuksen omaisessa aamuhämärässä kävin viemässä vakiintuneet eväät taukohuoneen jääkaappiin ja matkalla miesten pukuhuoneeseen huikkasin huomenet kansliaan. Tutut naamat vastasivat iloisesti. Kolme viikkoa ehdin olla poissa. Seuraavana päivänä alaovi aukesi omilla avaimilla. Opiskelija oli poistunut. Työsopimuskin sen tiesi. Hoitoapulainen oli tullut tilalle.

Miten työntekijän rooli sitten eroaa opiskelijan roolista?

Työtehtävät. Opiskelijalla on harjoittelussa oma ohjaaja. Sairaanhoitoa opiskelevalla tämä on sairaanhoitaja. Näin myös perushoidon harjoittelussa. Joskus toisena ohjaajana voi olla myös lähihoitaja. Ohjaaja on vastuussa opiskelijasta. Siksi opiskelija voi ohjaajan valvonnassa tai luottamuksessa tehdä monia asioita oppiakseen. Näin perushoidon harjoittelussa opiskelija saa jakaa ja annostella lääkkeitä ja vaikkapa pistää neuloilla erilaisissa tarkoituksissa. Hoitoapulainen toimii toki vuoron vastuutyöntekijän alaisena. Kuitenkaan hän ei saa jakaa tai annostella lääkkeitä. Eikä koskea neuloihin. Tehtävät ovat siis harjoittelua helpompia. Aivan uutta ei tarvitse yrittää omaksua.

Työaika. Harjoittelussa opiskelija seuraa ohjaajan tai ohjaajien työvuoroja. Omassa harjoittelussani sairaanhoitaja teki ainoastaan päivävuoroa. Vastuuopettajan ohjeen mukaan ei harjoittelussa tehty viikonloppuvuoroja. Tämä tarkoitti itselleni viiden aamuherätyksen putkia ja sitten kahden päivän viikonloppuvapaa päälle. Kahden päivän vapaat olivat tietenkin mukavat lastenkin ollessa koulussa. Kuitenkin viisi aamuherätystä putkeen tuntuivat suhteellisen rankoilta kertyessään. Nyt töissä kalenteri täyttyy aamu- ja iltavuoroista. Lääkkeisiin koskematon apulainen ei voi tehdä yövuoroja. Kolmeen viikkoon mahtuu yhteensä kuusi normaalia vapaata ja juhannuspäivästä seitsemäs vapaa. Tällaisista yleisistä loma- tai pyhäpäivistä kun tulee aina varastoon vapaapäivä. Kolmen viikon aikana kahden päivän vapaita on kolme ja yksi niistä osuu viikonlopulle. Yksi yhden päivän vapaa on lisäksi viikolla. Pisin työputki on neljä päivää ja niitäkin putkia on vain yksi. Kolme tai jopa kaksi päivää on peräkkäisten työpäivien yleinen mitta. Kun aamuherätyksiä on siis selvästi harjoittelua vähemmän mutta niiden tilalle on iltavuoroja ja viikonlopputöitä. Niistä maksetaan syystäkin korotettua palkkaa, kyllä niistä aiheutuu aamuherätyksiä enemmän haittaa normaalille elämälle.

Työmäärä. 1000-1500 askelta. Suunnilleen sellainen matka erottaa opiskelijan työvuoron hoitoapulaisen vuorosta. Opiskelija on harjoittelussa aina ylimääräinen ja usein hän kylkee parina toisen kanssa. Näin hän saa ja hän ehtii oppia. Vähän opittuaankin, opiskelija on yhä ylimääräisenä vuorossa. Tekemistä ja kiirettä on siis aina vähemmän. Harjoitteluun kuuluu myös pysähtyminen. Välillä pysähdytään miettimään ja välillä tutkitaan sairaanhoitajan töihin kuuluvia tehtäviä toimistossa. Hoitoapulainen ei ole ylimääräinen. Hänet on laskettu tarkasti tarkkaan mitoitettuun vahvuuteen. Siksi askeleita kertyy.

Palkka. Pieni työtuokio ei ratkaisevasti pelasta kesän taloutta. Jokainen euro on kuitenkin ihan tervetullut. Oikotien palkkavertailun mukaan hoitoapulainen saa keskimäärin 1800€ kuussa. Siihen ei uraansa aloitteleva kesämies yllä. Palkan lisäksi lyhyt työputki tuo lisää kokemusta. Harjoittelussa opitut perustaidot saavat syventyä ja samalla saa opetella vuorotyöläisen perhearkea. Cv saa pieniä sivujuuria myös hoitoalan töistä. Ei tätä kuitenkaan ehkä ihan ilmaiseksi olisi mennyt tekemään.

86# Opiskelija – simputettava juoksupoika?

Vanhojen Aku Ankka -lehtien mukaan ravintoloissa on tiskari, tiskarin apulainen ja ainakin joskus perunankuorien polkija. Näin muotoutuu hierarkia ja nokkimisjärjestys keittiössä. Jos palvelutalo olisi ravintola, olisi opiskelija kai perunankuorien polkijan apulainen. 

Pääsykokeiden soveltuvuuttamme mittaavassa osiossa psykologi epäily kykyäni laittaa kädet saveen eli likaan. Samoin hän epäili vähän kykyäni olla ottamassa vastaan käskyjä ja komentoja muilta. Olimme tainneet juuri ennen puhua siitä, miten en pitäisi vastenmielisenä mahdollisuutta joutua alalla johtaviinkaan tehtäviin. Epäili hieman, miten korkeasti koulutettu yliopiston entinen asukas jaksaisi kuunnella vähemmän koulutettujen komentoja. Jotenkin näin muistaakseni sanoi. Vastasin pitäväni vain luontevana tilannetta, jossa enemmän osaava ohjaa ja käskee kokemattomampaa. Koulutus kun on tie, jolle joka alalla on lähdettävä tien päästä. Silloin voi ennustaa enemmän osaavia löytyvän polun varrelta. Jätin sanomatta, että hieman sen kaltaista tilannetta voisin jopa kaivata. En halunnut antaa liian masentavaa kuvaa. Perunankuorien polkijan apulaisena on helppo olla. Silloin ei tarvitse liikoja miettiä, mistä poljetaan seuraavaksi.

Kerroin toki haastattelijalle, että silloisessakin tilanteessa olin tietyssä kohdassa työyhteisön hierarkiaa. Ohjeiden vastaanottaminen ei ollut täysin vierasta itsenäisen työn tekijällekään. Totta on, että samalla olin tilanteessa jossa useimmiten ohjasin muita ja olin se jolta kysyttiin ei vain mielipidettä vaan myös päätöstä. Vastuuta on mukava kantaa. Ainakin silloin kun hallitsee sen, mistä on vastuussa. Samalla vastuu haastaa ja välillä painaa. Annettua vastuuta ei voi paeta vaan sen kanssa täytyy vain kestää ja toimia. Laajassa työkentässä huomasin usein vaarana olevan liikojen vastuiden keräily. Vaikka piti yrittää olla vastuussa kokonaisuuksista, saatoin helposti kerätä itselleni myös pieniä asioita. Pienistä kertyy helposti suurta. Hitaasti vuodet siinäkin viisastuttivat. Vuodet ja vastuut. Tekemällä siinäkin oppii. Näitä miettiessä huomaan, että vielä on kehittymistäkin. Liian harvoin ja hitaasti olen kysynyt viisaammilta apua tai heittänyt ajatuksen palloa niille, joiden puolesta luulin olevani päättämässä. Ehkä tämä tyhmänä aloittaminen opettaa jotain siihenkin osaan elämää, jossa luuli jo jotakin osaavansa. 

Tiedän kaipaavani vastuullisiin tehtäviin. Niin joko vanhoissa kengissä tai sitten hoitotyön kengissä. Väistämättä vastuu ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne hiipii koettuna kaipuuna pintaan. Kevään harjoittelussa kuitenkin nautin lyhyestä roolistani olla tuo hierarkian ja nokkimisjärjestyksen viimeinen. Vai onko se ensimmäinen nokittava? Kanoista tietävät tietäköön.

Voisitko viedä? Voitko hakea? Käytkö katsomassa? Roskat, ruuat, hälytyksen syy. Näitä opiskelijalle helposti kertyi. Työntekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei näitä sanottu oman kahvitauon turvaamiseksi tai pidentämiseksi. Korkeintaan silloin, jos kahvitauolla oli samalla menossa vuoron vaihtoon liittyvä palaveri. Opiskelija yleensä on se, jolla ei ole erityisen tärkeää tai korvaamatonta tehtävää menossa. Hänet voi helposti lähettää silloin kun itsellä on jotakin muuta kesken. Tätä saattoi helpottaa se, että olin erityisen altis menemään.

Varsinkin harjoittelun ensimmäisillä viikoilla oli pelkästään helpottavaa saada pyyntö tai kehotus tarttua johonkin toimeen. Alussa kun ei osannut oikein hahmottaa, milloin voisi johonkin asiaan tarttua. Viikkojen kuluessa alkoi hahmottua hyvät hetket roskien viemiselle, pahvinkeräyksen tyhjentämiselle tai puhtaan pyykin hyllyttämiselle. Ja tietenkin samalla alkoivat hahmottua tehtävät toimiessa hoitajaparina kahden avustettavan asukkaan kanssa. En koe, että kukaan olisi hieman osaamatonta ja ajoittain hidasta opiskelijaa simputtanut. Ehkä varhaiskeski-ikäinen olemus riisui vähäisetkin mahdollisuudet siihen. Mutta monia ohjeita sain ja koitin niitä kuulla. Erityisesti ohjaajani ansioitui hyvässä tyylissään neuvoa. 

Sairaanhoitajaopiskelija saa harjoitteluissaan opiskella taitoja, joita koulussa on harjoiteltu hyvin vähän. Tässä harjoittelussa luulen meitä opiskelijoita jännittäneen eniten virtsateiden katetrointi ja laskimoverinäytteiden ottaminen. Toista on treenattu koulussa kerran nukelle ja toista pari kertaa pariin. Näitä taitoja niin sanotusti oikeisiin ihmisiin harjoitellessa moni on varmasti kokenut ylimääräisiä sydämen sykähdyksiä. Kahta kauheammaksi toimet olisivat muuttuneet, jos olan takana ohjaava sairaanhoitaja olisi ollut erityisen kärkäs ja kärsimätön. Näissä jännittävissä tilanteissa sain itse kuulla vakaan ja melkein huomaamattoman neuvon nousevan korvilleni aina oikeaan aikaan. Joka kerta se tuli melkein kuin oman pääni sisältä luontevana ajatuksena mahdollisesta seuraavasta askeleesta. Monta kertaa juuri tuon neuvon ansiosta jokin asia onnistui. Tuosta tavasta neuvoa olin kovasti kiitollinen. Se ei ahdistanut, eikä lisännyt liikaa tietoisuutta kaikkea seuraavasta katseesta. Se ei tuntunut pahalta edes silloin, kun se kertoi tulleen hetki opiskelijan lopettaa ja sen itsensä yrittää. Opastusta, neuvoja, kehitettävää ja kehuja. Jos huhut ohjaajien saamasta pienestä korvauksesta pitävät paikkansa, on joka euro siitä moneen kertaan ansaittu. 

Normaalisti ruokailu tapahtui eri kerroksessa ihan oikeassa ruokasalissa. Poikkeusaikana kaikki kulki kärryillä. Aika harvoin opiskelijaa varta vasten asialle lähetettiin. Sitäkin useammin hän lähti itse.

83# Pitkän harjoittelun murheita ja iloja.

”Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. ”

Harjoittelu on edennyt jo reippaasti viimeisen kolmanneksen puolelle. Perushoidollisten taitojen opettelun lisäksi olen saanut seurata sairaanhoitajan työtä ja tehdä hänen valvonnassaan sekä sairaanhoitajan, että lääkeluvat omaavan lähihoitajan tehtäviä. Lääkkeitä on siis jaettu sekä asukkaille, että lääkehuoneessa myöhemmin jaettavaksi. Samoin neuloilla on puuhattu: insuliinia  pistetty ja laskimoverinäytteitä sekä yritetty, että otettukin. Olen päässyt seuraamaan lääkärin etäkiertoa ja osallistunut monenlaiseen muuhunkin. Monet taidot ovat tulleet tutuiksi. Se, mitä on päässyt tekemään ja näkemään vähemmän, ei tietenkään vielä luonnistu varmuudella. Tarkimmat kädentaidot vaativat toistoja muuttuakseen kädenepävarmuuksista kädentaidoiksi. Kokonaisuutena jo tässä vaiheessa olen luottavainen paitsi tämän harjoittelun onnistumiseen mutta myös siihen, että tulevissa harjoitteluissa voin oppia myös niissä vaaditut taidot. tekemällä oppii ja vielä lisää auttaa, kun kärsivällisesti ja taitavasti on neuvottu. 

Harjoittelun loppusuoran lähestyminen on tuonut puheisiin jo loppuarvioinnin. Siihen liittyen aloitin itsearvioinnin miettimisen. En vain ajattelemisen ilosta vaan koska se pitää antaa ennen opettajan ja ohjaajan kanssa pidettävää arviointia. Vierailukiellon aikana tämäkin tehdään etänä.

Itsearviointi. Opettavainen tapahtuma, jossa voi venyttää totuutta niin paljon kuin uskoo asianomaisilta löytyvän hyvää tahtoa. Vai voiko? Tuskin tarkoitus on pelkästään itseään kehua. Ei ainakaan yli sen kuin todellisuus on. Aion kyllä kirjoittaa itselleni ihan hyvät arviot. Hyvään arvioon kuuluu tietenkin myös kehityskohteiden löytämistä. Kyllä niitäkin on. 

Olisikohan opettavaista olla jatkuvan arvioinnin kohteena? Jos joku jatkuvasti tarkkailisi, yrittäisikö itse kukin elää omien kykyjensä paremmalla laidalla. Tästä ajatuksesta käsin lähdin miettimään itselleni arviointia näistä elämän tärkeämmistä harjoituksista. Nyt etäkoulun ja muiden rasittaessa arkista elämää, rajasin arviointimietteitä isänä olemiseen. Ehkä joku kirjoittaisi jossain näin:

”Isä-harjoittelija Ylilehto on suorittanut käytännön harjoittelua vuosien ajan. Tasaisin välein hänen harjoitteluvastuutaan on lisätty uusien harjoittelukohteiden kautta. Hyvää kehitystä on tapahtunut. Kuitenkin samat perusongelmat vaivaavat häntä edelleen. Teoreettisen osaamisen lisäksi vuodet ovat kehittäneet hänelle hyvää käytännön tajua. Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää mitä hän ajattelee tai tekee.

Positiivisina havaintoina mainittakoon:

Todenpuhuminen:Harjoittelija on opettanut itsensä puhumaan aina totta. Myös silloin kun se on vaikeaa. Tähän todenpuhumiseen sisältyy ei sanan merkityksen opettaminen harjoittelukohteille. Tuota sanaa käytettäessä, kaikki tietävät ettei sitä lausuta turhan tähden. Samoin muut ikävuosien varrella tulleet kiellot ymmärretään tosiksi. Toisaalta annetut lupaukset ovat luotettavia. Myöskään kauniita ja kehuvia sanoa harjoittelija ei anna tyhjänä puheena vaan harjoittelukohteet ovat niidenkin osalta oppineet luottamaan harjoittelijan tarkoittavan aina totta. Kehityskohteeksi annettakoon kieltojen sovittaminen paremmin harjoittelukohteen ikätasoon sopiviksi. Isompia ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin pieniä. ”

Teorian ja käytännön erottaminen: Harjoittelija on omaksunut vuosien varrella suuren määrän teoreettista tietoja harjoitteluaikaansa liittyen. Kuitenkin usein hän toimii selvästi tuota tietoa vastaan. Hän on kärsimätön, itsekäs, poissaoleva ja monia muitakin sopimattomia ominaisuuksia hänessä usein tulee esiin. Kuitenkin hän on selkeästi omaksunut näiden omien käytäntöjensä ja teoreettisen tietonsa eron. Säännöllisesti hän pyytää itse anteeksi ja saattaa selittää harjoittelukohteilleen ja tai harjoitteluparilleen toimineensa väärin. On myös havaittu taipumus, että hän pyrkii ajoittain parantamaan käytännön toimintaansa. Usein näissä yrityksissä tulee vastaan epäonnistumisia ja niin sanottuja takapakkeja. Harjoittelija ei kuitenkaan pakene teoreettisen tietonsa taakse ja puolustele valheellisesti toimineensa oikein. Harjoittelijassa on hyvää nöyryyttä. Ainakin silloin kun ylpeyden piru ei nosta päätään.

Osallistuvuus: Harjoittelija selvästi viihtyy itsekseen ja omassa rauhassaan. Harjoittelupari joutuu häntä säännöllisesti huomauttamaan tietokoneen tai puhelimen käytöstä väärään aikaan. Kuitenkin sähköisten laitteiden ulkopuolella harjoittelija leikkii, pelaa ja painii harjoittelukohteittensa kanssa. Hän menee luontevasti lähelle: kumartuu, polvistuu tai ohjaa isommankin vielä syliinsä. Harjoittelijan selkeä turvakeino on hieman rapsuttaa ja silittää tukkaa tai hartioita. Pienillä eleillä hän kertoo olevansa paikalla ja toisia varten.  

Tylsyys: Harjoitteli kestää huonosti tylsyyttä. Hän pakenee tylsiä hetkiä helposti sähköisten laitteiden taakse ja pyrkii niin täyttämään ajatuksensa stimulaatiotarvetta. Korona-aikana on ollut silminnähtävää vaikeutta pitää puhelinta poissa kädestä jopa televisiojumalanpalvelusten aikana. Tätä taitoa pitäisi harjoitella. Kuitenkin samaan aikaan harjoittelija on yrittänyt toistuvasti opettaa harjoittelukohteille tylsyyden hyötyjä. Hän ei ole antautunut jatkuvaksi virikekoneeksi vaan pyrkii ohjaamaan pienempien omaa mielikuvitusta toimimaan. Samoin hän on kohtuullisesti onnistunut opettamaan tylsältä tuntuvien tehtävien ja tekemisten tärkeyttä harjoittelukohteille. Hän ei hätkähdä tylsyyttä valittelevista äänistä vaan kertoo jo tottuneesti miksi mikin tylsältä tuntuva asia on kuitenkin tärkeä. Jatkossa hänen pitää muistaa itse pitää enemmän laitteet poissa ulottuviltaan ja niin opettaa toisia pysymään vähemmän laitteilla. 

Lopuksi:Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Toisaalta olemme luottavaisia siitä, että isä-harjoittelija pysyy epäonnistumisistaan huolimatta harjoittelukohteittensa apuna ja saattaa aikanaan kertoa heille myös omista traumoistaan ja siitä miten ne ovat vaikuttaneet tähänastisen harjoittelun aikana. Katsoisimme kuitenkin, että koko elämä itsessään on monin tavoin traumaattinen eikä siitä siksi voikaan selvitä ilma tiettyjä traumoja. Yhdessä selviten ne eivät välttämättä aiheuta ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Luottavaisin mielin voimme katsoa harjoittelun voivan jatkua, vaikka se tekee välillä kipeää kaikille osapuolille.

Totuutta venyttävä arviointiryhmä ”

77# Köyhin eväin harjoitteluun

Ottaisitko tällaisen amatöörin työpariksesi? Aika moni joutuu viiden viikon aikana ottamaan.

– No jännittääkö, kuului parisängyn toiselta laidalta.

Ihan oikeutettu kysymys. Ensimmäinen harjoittelu oli vain yhden yön päässä. Viisi viikkoa. tehostetun palveluasumisen yksikössä oli alkamassa. Oli ainakin syytä jännittää. 

Harjoitteluun liittyvä jännitys oli oikeastaan kovimmillaan jo puoli vuotta sitten. Silloin kuunneltiin oman sydämen sykettä varausjärjestelmän äärellä. Sairaanhoitajan opinnot käynnistyvät ja jatkuvat melkein koko ensimmäisen vuoden koulun sisäisillä opinnoilla. Ensimmäinen harjoittelu tulee meillä nyt kevätkauden päätteeksi. Se jälkeen odottaa enää yksi kooste- ja koepäivä. Kyseessä on perusterveydenhuollon harjoittelu. Jos pääsee kokeilemaan sairaanhoitajan erikoistaitoja, niin hyvä. Kuitenkin pääpaino on potilaan kohtaamisessa, liikuttelussa ja perustarpeiden kuten vaikkapa puhtauden hoidossa. Lähihoitajat suorittavat viiden viikon harjoittelun lyhimmillään kahdessa viikossa. Riippuu työkokemuksesta.

Jokainen voi hakea itselleen harjoittelupaikan, mistä vain tahtoo ja saa. Kuitenkin asian helpottamiseksi on julkisen puolen harjoittelupaikkoja koottu yhteiseen järjestelmään. Sieltä kunkin harjoittelun mahdollisia paikkoja voi tutkia ja tykkäillä etukäteen. Jossakin vaiheessa ilmoitetaan hetki, jolloin varaaminen alkaa. Luulen, että tässä ensimmäisessä harjoittelussa tulivat esiin kaikki järjestelmän huonot puolet. Maantieteellisesti systeemissä on kyllä rajauksia. Oman maakunnan paikat aukenevat ensin paikallisille ja viiveellä muille. Kuitenkin pienellä alueella hakijoita oli paljon. Koko oma luokkamme ja nursing-ryhmä. Kun yhdessä yksikössä ja yhdellä lehdellä on haettavissa yhdestä neljään paikkaan, eivät kaikki millään pääse ensimmäiseen vaihtoehtoonsa. Perushoidon harjoittelussa riski pieneen nokitteluun oli aivan ilmeinen. Hoitoalan kokemuksen kanssa opiskelevat tahtoivat terveyskeskuksen ja sairaalan osastoille. Eivät ehkä suoraan näreyttäneet naamaansa, jos joku muu ilmoitti käyvänsä kilpailemaan samoista paikoista mutta eivät halunneet missään nimessä vanhuspalvelun yksiköihin. Ymmärrän. Osa lähihoitajistamme on ollut vuosia töissä näissä paikoissa. Itse mitään osamattomana olin ihan tyytyväinen tällaiseen paikkaan. Otin tärkeimmäksi vaatimukseksi sijainnin.

Taistelu paikoista alkoi eräänä päivänä kello 12. Omassa toivepaikkassani oli jaossa neljä sijaa. Kukin tahoillaan unohti muun ja asettui koneen ääreen. Oman ykköstoiveen sivut avattiin. Alkoi kellon tuijottaminen ja sivun päivittäminen. Infotunnilla oli näytetty varausnäkymää ja jokainen suunnilleen tiesi mistä pitäisi painaa. Sykkeet alkoivat nousta siellä ja täällä. Sivulla näkyi uusin päivitysaika. 11.59.50 kohdassa olisi varmasti voinut kuulla eri puolilla kaupunkia olevien luokkalaisten sydänäänet, ellei oma jännitys olisi tykyttänyt rinnassa niin kovaa. Pieneen hetkeen oli puristautumassa paljon odotuksia ja toiveita. Kukaan ei tahtonut myöhästyä mutta jokainen tiesi, etteivät kaikki voi onnistua. Hetken päästä whatsapp alkoi täyttyä ilosta ja inhosta.

Hieman epäselväksi jäin, kuka luokastamme oli nopein. Omassa toiveyksikössäni ensimmäinen paikka meni seitsemässä sekunnissa. Ehkä joku hyvä päivittäjä ja tarkka ajoittaja oli sitäkin nopeampi. Itselläni meni yksitoista. Osasto oli täynnä noin kahdessakymmenessä. Tästä voi miettiä, millaista taistelua käytiin halutuimpien osastojen yhdestä paikasta.

Kevätkaudella pidettiin harjoitteluinfo. Käytiin läpi tavoitteita. Opintosuunnitelman mukaisien tavoitteiden mukaan opiskelija esimerkiksi hankkii valmiuksia hoitotyön kliinisten auttamismenetelmien ja hoitotyön prosessin toteuttamiseen, osaa työskennellä ergonomisesti oikein, perehtyy ihmisen hengellisiin ja sielunhoidollisiin tarpeisiin osana ihmisen henkistä eheyttä, osaa käyttää potilastietojärjestelmää, tunnistaa sisäisen yrittäjyyden merkityksen ja osaa toimia yrittävällä työotteella jne… Tämän lisäksi annettiin ohjeita hyvin käytännöllisistä taidoista, joita tavoitelistaan tulisi laittaa. Kaikkea ensimmäisenä vuonna opiskeltua saa tehdä, jos sitä yksikössä tehdään.Käytiin läpi myös hylätyn harjoittelun kriteerit. Hylsyä pukkaa esimerkiksi epäergonomisesta työskentelystä, infektioiden torjunnan laiminlyömisestä, työtehtävien välttelystä, perusteettomista poissaoloista tai jos ei kykene ottamaan vastaan palautetta. Madonlukujen lisäksi opettaja antoi monia muita ohjeita lukuisilla ryhmätunneilla. Myös kannustusta tuli kovasti. Ei jäänyt sen puolesta syytä jännittää.

Ehkä sen puolesta olisi voinut jännittää, että ei käytännön tunteja ole pidetty liikaa. Moni toimenpide on tehty kerran nukelle tai kerran ihmiselle. Kokemusta ei ole kertynyt liikaa. Kevään simulaatiotunnit simuloitiin etäyhteydellä. Ei siis kovin käytännöllistä taitojen kokeilua. Yleinen vitsi on, että sekä koulu että harjoittelupaikka sysäävät opetusvastuuta toisilleen. Ehkä joku olisi voinut jännittää Koronaakin. Tai ylipäätään harjoitteluiden toteutumista sen vuoksi. Itse olin ajatellut muuta.

Minulle harjoitteluun liittyy kysymys, millaista tätä olisi tehdä työkseen. Opiskeleminen on hurjan mukavaa. Melkein koko ajan on sellainen olo kuin olisi lomalla. Lomalla on yllättäen mukavaa. Ehkä se alkaisi jossakin vaiheessa kyllästyttää. Mutta ainakaan siitä ei makseta loputtomiin. Siksi työpäivien kokeileminen eri yksiköissä tulee olemaan tärkeää selvitystyötä alaa kohtaan. En jännitä niinkään päivien kulkua, mukaan pääsemistä, ohjaajan kanssa yhteistoimintaa tai työyksikköön sujahtamista. Ne menevät kyllä jokainen, miten ovat mennäkseen. Työ tekijäänsä neuvoo, on joskus sanottu. Ja toivottavasti myös ne, jotka osaavat paremmin. Taitoja on kertynyt tarpeeksi. Ainakin sen verran, että osaan kysyä ja ilmaista epävarmuutta oikeassa kohdassa. Uskon että eväät riittävät. – Ei kyllä, vastasin jännitys kysymykseen jostain unen rajalta. Sitten kello olikin jo 5.45. Oli aika lähteä kokeilemaan.

Miesten pukuhuone.

Valitettavasti lähtö oli köyhin eväin. Edellisen viikon kauppalistalla ei ollut muistettu ajatella harjoittelun myötä ulkoistuvaa lounasta ollenkaan. Viimeisen pääsiäispyhän iltana ei viitsitty alkaa kokkaamaan uutta kadonneiden juhlaruokien jälkeen. Päivään lähdettiin purkkieväillä. Niillä pärjää aina. Vaikka ovatkin kyllä aika köyhät. 

Köyhät eväät. Nuudelia, purkkibroileria ja keitettyä vettä. (Olisi vedenkeitinkin löytynyt mutta jälkiviisautta ei voi harrastaa etukäteen.)