135# Kotihoidon hyvät puolet

Taas on vietetty hetki teoriaopetuksessa. Etänä. Siksi olenkin ihan rikki. Toisen vuoden opetus kolmen harjoittelujakson kanssa on niin tiivis, että nyt teoriapäivät venyvät välillä pitkiksikin. Kun istuu työhuoneessa (edellisten töiden myötä muodostunut etu) kolmesta kuuteen tuntiin, on koko loppupäivän väsynyt ja kiukkuinen. Tuolin viereen on kertynyt pientä kahvakuulaa, kuminauhaa ja muuta aktivointivälinettä. Kuitenkin vireystila laskee ja olo on ärsyyntynyt. Muutaman viikon kuluttua sairaalaan käytävät onneksi kutsuvat taas.

Jälleen kerran totesin harjoittelupaikan sellaiseksi, jossa voisin olla töissäkin. Kertooko se sopeutumiskyvystä vai taitojen kehityksestä. En tiedä? Kuunnellessani luokkamme palautteita, ei kotihoito ole ollut läheskään kaikkien suosikki. En tiedä oliko se omanikaan. Kuitenkin tykkäsin ja tässä pieni listaus miksi:

Itsenäisyys. Kotihoidossa sairaanhoitaja menee asiakkaan luokse. Harjoittelupaikkani systeemissä hänellä on omat asiakkaansa, joita yksin hän sairaanhoitajana hoitaa. Hän yksin suunnittelee kotihoidon kriteerien mukaisesti käynnit, niiden ajan ja tiheyden. Käynnillä hän on yksin paikalla eikä kukaan työtoveri näe, kuule tai kommentoi. Sairaanhoitaja tekee yksin kaikki välittömät päätökset käynnillä ja käyttää omaa harkintaansa myös tiedon välittämisessä lääkärille. Ihan yksin hän ei ole mutta joutuu tekemään ihan yksin päätöksen vaikkapa soitosta päivystävälle lääkärille tai hätänumeroon. Tietenkin muiltakin hoitajilta voi kysyä. Kuitenkaan selän takana ei ole ketään, jonka puoleen luontevasti kääntyä. Ne säästetään toimiston iltapäivään. Päivän kulku, reitti ja aikataulu määräytyy pitkälti sairaanhoitajan oman tahdon mukaan. Mutta hän myös löytää peilistä syyllisen, jos jotakin jää hoitamatta.  

Liikkeellä olo. Tietenkin kotihoidon sairaanhoitaja istuu koneella. Jossakin vaiheessa päivää sitä tekee suurin osa hoitoalasta. Kuitenkin jokaiseen päivään kuuluu asiakkaiden luokse lähteminen. Askelia siitä ei välttämättä kerry osastotyötä tekevän hoitajan mittoja. Mutta liikkeellä olo vie eri puolille kaupunkia. Kolmisenkymmentä asiakasta on ripoteltuna 1-4. Joka päivä tai viikkokaan ei ajeta samoja reittejä eikä tuijotella samoja ovia. Vuodenkierto ja sääilmiöt saavat tulla huomatuiksi. Eikä koskaan ihan voi tietää kuinka rutiinikäynti oven takana odottaa.

Tietokone ja laukku. Kotihoidon lyömätön työkalupari.

Rauha. Tämä rauha ei ole kiireen vastakohta. Välillä käyntejä saattaa olla enemmän kuin yhteen päivään toivoisi. Apteekissa tai sairaalan laboratoriossa asiointi saattaa heittää aikataulua pyllylleen ja puhelin voi soida parhaimmillaan taukoamatta. Toimistolla odottaa yleensä aina jotakin paperityön tynkää. Kuitenkaan päivän rytmiä ei riko osastoilta tuttu soittokellon kutsu. Tuo välttämätöntä ja usein melko välitöntä läsnäoloa vaativa luonnonvoima loistaa poissaolollaan kotihoidossa. Yhden asiakkaan luona keskitytään yhteen asiakkaaseen, eikä toinen huuda verhon tai naapurihuoneesta luokseen. Jossakin määrin puhelin tietenkin hoitaa soittokellon tehtävän. Kuitenkin sen suhteen voi käyttää hieman suurempaa harkintaa ja soittaa hetken päästä autosta takaisin. Samoin kukaan työtoveri ei tule pyytämään neuvoa tai avuksi kesken hoitotoimien. 

Pienuus. Vaikka harjoittelupaikankin yksikkö oli melko suuri, oli se samalla pieni. Asiakkaita oli toista sataa neljään tiimiin jaettuina. Lähihoitajia näytti olevan listoilla jokunen kymmen mutta sairaanhoitajia vain kourallinen. Kun lähi- ja sairaanhoitajien päivärytmi poikkesi hieman toisistaan, oli usein taukotilan pöytien ääressä pieni joukko opiskelijalla ja esimiehellä vahvistettuna. Juuri sopivan kokoinen joukko asioiden spontaaniin jakamiseen ja keskinäiseen huolenpitoon. Ylipäätään koko yksikkö vaikutti sen kokoiselta, että esimies tunsi suunnilleen, keitä asiakkaita kenelläkin tiimillä on ja minkälaisia iloja ja suruja se arkeen saattoi tarkoittaa. 

Tavarat. Kotihoidon käyttämät työvälineet eivät yllä hoitoalan suurimpien, jännittävimpien tai kalliimpien joukkoon. Eniten kädessä olivat verenpaine- ja verensokerimittarit. Neulat ja/tai ruiskut kaivettiin esiin lähes joka päivä. Ratkaisevaa tavaroiden suhteen onkin varaston ja asiakkaan välinen etäisyys. Osastoilla samat asiat löytyvät potilashuoneesta, kansliasta tai käytävän varteen kätkeytyneestä varastosta. Siellä minkään luokse ei ole pitkä matka. Mutta jos kotihoidossa unohtaa aamulla ottaa jotakin mukaan, joutuu manaaman yksin omaa itseään. Vanhana tavaramyyränä juuri tämä laukun ja muiden tavaroiden jokapäiväinen tarkistus tuntui mukavalta. 

Päivän aikana laukku nousee lattiasta tai autosta yhteensä kymmeniä kertoja. Siinä täytyy muistaa jo vähän ergonomiaa. Kaiken muun lisäksi laukusta löytyy särmäisjäteastia.

Ihmiset. En kirjoita tästä uudestaan, mutta jos selaat hieman vanhempia päivityksiä kotihoidosta, voit ymmärtää mikä heissä kiehtoo.

Jokainen kotihoidossa ollut ei ehkä ole listasta samaa mieltä. Jokaiseen kohtaan kätkeytyykin sen vastapuoli. Jokaisesta kohdasta voisi kuvailla miten sen voi nähdä myös huonona puolena. Yksin liikkeellä ei ole jokaisen sairaanhoitajan unelma. Uskon senkin. Mutta ihan pidin. Maaliskuussa otetaan kirurgiasta mittaa.

Lopussa kiitos seisoo. Perinteiden mukaisesti opiskelija lahjoo viimeisenä päivänä yksikön väkeä. Kiitos!

131# Kotihoidon lempipoika

Kotihoidon työvaatteet ovat miehiseen malliin hankalasti sopivia. Erivärisistä trikoopaidoista tuskin löytyykään sopivaa kokoa. Sentään mustia liivejä löytyy omien vaatteiden kanssa pidettäväksi. Työntekijöille työnantaja ilmeisesti maksaa vuosittaista vaaterahaa. Opiskelija pärjää liivin alla omillaan tai luonnonantimin.

– Ai sieltä tulee poika kanssa. 

Kotihoidossa sairaanhoitaja kulkee yleensä yksin. Niin muutkin hoitajat. Yhdessä käyntejä tehdään jos hoito tai tilanne sitä vaatii. Kuitenkin kahden käsiparin hoitoa vaativat asiakkaat siirtyvät yleensä varsin nopeasti ympärivuorokautisen hoidon piiriin. Sitä kotihoito ei voi tarjota. Väliaikaisesti näitä tuplakäyntejä voidaan tehdä esimerkiksi jos asiakas kotiutunut sairaalahoidosta ja tarvitsee väliaikaisesti enemmän apua. 

Sairaanhoitajat saattavat tehdä yhteisen käynnin vaikkapa veritiputuksen merkeissä. Silloin kaksi hoitajaa tarkistaa veren olevan oikeaa ja he myös valvovat tiputuksen alkuhetket yhdessä mahdollisten komplikaatioiden ilmenemistä. Turvallisuuden vuoksi yhdessä tehdyt käynnit ovat ainakin nyt täällä poissaolollaan loistava poikkeus. Kuitenkin sekin käytäntö löytyy kirjallisista ohjeista. Samoin vartijan kanssa tehtävä kotikäynti asiakkaan kotiin. Häviävän harvoin sairaanhoitajan mukana on lääkäri tai moniammatillisen hoidon vaatima muu asiantuntija.

Kovin usein asiakas kohtaa ovella siis yksinäisen kotiinsa saapujan. Jo siksi opiskelijan mukana oleminen herättää huomioita. Kun kyseessä on vieläpä mies, voidaan puhua jopa kiinnostuksesta. Yllättävän usein suoraryhtistä ja selkeästi puhuvaa opiskelijaa on epäilty lääkäriksi. Ilmeisesti ikäihmisissä asuu voimakkaita käsityksiä hoitotyön sukupuolirooleista. 

Pojittelu on saanut opiskelijan suun vetäytymään maskin takana erityisen maireaan hymyyn. Tietenkin suuri osa kotihoidon asiakkaista näkee edessään iän puolesta lapsenlapsekseen sopivan hahmon. Kenties maskin taakse piiloutuneet kasvot ja mielikuva nuoresta opiskelijasta ohjaa ajattelemaan jopa lastenlastenlasten ikäisen pojun tulleen paikalle. (Mielikuvat ovat vahvoja. Erehtyipä kerran kolmatta vuosikymmentään lähestyvä lähihoitajaopiskelija kuvittelemaan iästäni yli kymmenen vuotta pois. Ei tainnut olla vielä kokemusta aikuisopiskelijoista.) Maskin takana hymyilyttää osittain ajatus siitä, että jos olisinkin sattunut tulemaan paikalle edellisten töiden kengissä ja puvuissa, monet asiakkaat olisivat vetäneet pöytään valkoisimman liinansa, kauneimmat posliininsa ja seisoisivat eteisessä juhlavaatteissa valmiina teitittelemään kohteliaasti ”poikasta”. Aikansa kutakin. Minä en ole tästä erilaisesta vastaanotosta yhtään pahoillani. Tosin välillä on joutunut miettimään, onko innostunut vastaanotto enää sopivuuden rajoissa. Tosin naispuolinen sairaanhoitaja on saanut osakseen samanlaiset silittelyt samoissa paikoissa. Joten kyse lienee enemmän vieraiden tuottamasta ilosta kuin pojan saapumisen riemusta.

“Poeka”

Ovella on helppo nähdä pelkkä poika tai tyttö. Hoitajan sukupuolesta riippuen. Mutta valitettavasti se toimii toisinkin päin. Luultavasti moni tottumaton tai haluton näkee ovea avaamassa mummun, paapan tai ihan vain vanhuksen. Hoitajalla se voi tietenkin pelkistyä asiakkaaksi tai potilaaksi. Hoitajan toki pitää osata keskittyä hoidettavan kohtaamiseen juuri hoitajan roolissa. Siinä ei kuitenkaan ole haitaksi, jos uskaltaa kuulla ja nähdä enemmän. Juuri tässä lienee yksi kotihoidon pelottavimmista puolista. Olipa asiakas hyvin tai hyvin vähän puhelias, huutaa hänen kotinsa: tutustu minuun. Kohteliaastikin pälyilyä välttävä hoitaja kyllä näkee. Näkee valokuvat tai niiden puutteen. Huomaa mielenkiinnon kohteet seinillä tai harrastevälineet nurkissa. Hoitaja oppii huomaamaan myös sen, mikä on ollut tärkeää ja sitten jäänyt muuttuvan kunnon myötä koskemattomaksi. Hoitaja näkee muistin tai toimintakyvyn muutokset lojuvina tavaroina, likaisina pintoina tai pursuavina roskiksina. Hän näkee hallintaa ja sen menetystä. Hän näkee puolisoita ja rakkaita. Välillä toisesta on jäljellä parisängyn puolikas, jota ei koskaan enää avata. Välillä hän joutuu näkemään miten taakan kantaminen tai taakkana olemisen kokemus painavat erilleen. Tai kuulemaan miten kaksi pelokkaan ärtynyttä yrittää turhaan muistaa toistensa puolesta. Koko elämä on tarjolla kotihoidossa. 

Tätä taitoa ei opetella vain asiakkaiden ovella. Koko elämä on kutsua yrittää nähdä yli ensimmäisen mielikuvan. Helposti toiset pelkistyvät rooleiksi. Sellaisiksi hahmoiksi jotka täyttävät eri osia elämämme näytelmässä. On kaupan kassaa ja lasten valmentajaa. On tarjoilijaa ja päiväkodin ohjaajaa. On konduktööriä ja bussikuskia. On sitä joka asuu viereisessä rapussa tai kaksi kerrosta ylempänä.

En tarkoita, että kaikkien ihmisten tarinoille tulisi avata ovensa. Kuka sitä kestäisi tai haluaisi. En minä ainakaan. Kuitenkin luulen, että olisi hyväksi kaikille jos useammin muistaisimme etteivät ihmiset ympärillämme ole ohuita roolihahmoja oman elämämme näytelmässä. He ovat kaikki oman elämänsä pääosassa ja tekevät elämänsä roolia. Siinä he ovat ajatuksineen, tunteineen ja haluineen. Kun muistaa ovella, huoneessa tai missä vain vastaan tulevan olevan ihminen, on helpompi nähdä hänet. Ehkä myös kuunnella, ymmärtää, kunnioittaa, kiittää ja parhaimmillaan jopa hymyillä hieman. Vaikka sitä pojankin hymyä. 

129# Opiskelijana kotihoidossa

Millainen lista sulla on?” Jo tutuksi tulleella tavalla taas yksi aamu alkaa pienellä kaupankäynnillä sairaanhoitajien kesken. Täällä kotihoito on jaettu kaupungin eri osien mukaan alueisiin. Jokainen alue on oma yksikkönsä toimintoineen, esimiehineen ja budjetteineen. Alueen sisällä taasen on tiimejä. Toimistolla niitä merkkaavat työhuoneet käytävän varrella. Jokaiseen tiimiin kuuluu lauma lähihoitajia ja ihanteellisessa tilanteessa myös sairaanhoitaja. Tiimien myötä jokaisella sairaanhoitajalla on omat tutut asiakkaansa. Tiimin asiakkaiden hoidon tarve vaihtelee. Osan luona lähihoitajat käyvät neljä kertaa päivässä, osan luona ainoastaan sairaanhoitaja kuukauden välein. Oman tiimin asiakaslistansa sairaanhoitaja voi suunnitella työtään ja nähdä, kuinka monta käyntiä kullekin päivälle on tulossa. 

Kuitenkin aamuisin käydään kauppaa. Listan mukaisten vakiokäyntien lisäksi viikkoon tulee ylimääräisiä käyntejä asiakkaiden muuttuvien tilanteiden myötä. Välillä kotihoidon optimointi (äkillistä palvelutarvetta koordinoiva keskus) välittää käyntipyyntöjä. Siksi jokainen aamu on puhelintaan avaavalle sairaanhoitajalle pieni mysteeri. Hyvässä yhteishengessä aamukahvin ääressä pyritään jakamaan päivän töitä tasamääräisiksi. Jaettavana on paitsi käyntien määrä mutta tietenkin myös niiden laatu. Etäisyydet, hoidon laatu tai välillä myös asiakkaan persoona ovat tämän kaupankäynnin valuuttaa. Yhteishengestä kertoi se, että aamu alkaa toisten listoista kysellen eikä omasta valitellen. 

Yksi kotihoidon hauskuuksista on tarve kuljettaa varusteet mukana. Aamulla opiskelija tarkistaa ja täydentää.

Muutenkin toimiston tavat ja työn kulku on ehtinyt hahmottua. Yllättävän monipuolista. Kahden viikon jälkeen näin voi sanoa. Kaksi viikkoa on myös hyvä kohta arvioida tilannetta sillä tuttuja asiakkaita alkaa ilmestyä oville. Käyntejä asiakkaiden luona on jokaisen tarpeen mukaan. Tiheimmillään olemme käyneet nyt haavanhoidossa jopa kolme kertaa viikossa. Samoin tiettyjen lääkehoitojen aloitus voi tarkoittaa useampaa käyntiä viikossa. Kuitenkin perusväli sairaanhoitajan käynnille on kaksi viikkoa. Huomattavalla osaa asiakkaista käydään tällä tahdilla. Toinen iso ryhmä ovat neljän viikon välein tavattavat. Riippuu hieman rytmistä, keiden tällaisten luona ehdin käydä kaksi kertaa. 

Mitä kotihoidossa sitten tehdään? Haavoja, neuloja ja neuvontaa voisi olla hyvä vastaus. Etukäteen asiaa ajatellessani olin unohtanut kokonaan haavojen todellisuuden. Siksi olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin heti ensimmäisenä päivänä sellaista haistamaan. Kyllä – yksi haavan analysoinnin keino on haju. Kovin monia haavoja en ole päässyt näkemään mutta niitä vähiä on tutkittukin huolella. Olen päässyt niitä puhdistamaan, katteita irrottelemaan ja bakteerinäytettäkin ottamaan. Vaikka edellisessä harjoittelussa pääsin näkemään jonkin verran haavoja, on nyt ollut mielenkiintoista seurata samojen haavojen parantumista tai pahentumista. Tilanteet ovat olleet sen verran monipuolisia, että olen päässyt miettimään monia erilaisia haavanhoitotuotteita ja niiden käyttötarkoitusta. Päivän päätteeksi näitä kirjatessa ovat nimet olleet usein hukassa mutta ohjaaja on onneksi tiennyt mistä milloinkin on kyse ja mikä on minkäkin tuotteen nimi. Ällöttävä voisi olla välillä ihan hyvä termi haavojen suhteen mutta tuskin kuitenkaan oikea.

Tällä kuulema selviää josko haavassa asuu ylimääräisiä.

Viimeksi pääsin pistämään perushoidon harjoittelussa. Siellä henkilökunnan tehtäviin kuuluvat näytteenotot. Osastolla sitä tekevät laboratorion omat henkilöt. Siitä oli siis aikaa, kun olin viimeksi lähestynyt ketään neulan kanssa. Nyt sitä on riittänyt. Melkein joka aamu menemme jonkun kotiin ottamaan verikokeita. Kyynärtaipeita on siis tähtäilty. Alun pienen hapuilun jälkeen tähänkin taas oppi, Taitaa oikeastaan olla niin, että olen pistänyt kahdessa kotihoidon viikossa enemmän kuin palvelutalon viidessä. Erityisen mukavaa on ollut huomata, että pienen tottumuksen myötä työhön on tullut aikaa ja harkintaa. Jos suoni ei jostain syystä löydy ensimmäiseen pistoon, ei ensimmäinen ajatus ole enää vetää neulaa pois. Nyt voi vähän miettiä, katsella, tunnustella ja vähän liikuttaa neulan kärkeä. Perushoidon jakson 50% onnistumisista on kiivetty jo yli 90 prosentin. Tammikuussa monista asiakkaista otetaan ns. vuosikokeita. Se tarkoittaa aika monta putkea verta. Tämä putken vaihtamisen harjoitteleminen on ollut hyvä. Siinä pitää koittaa keksiä jo vähän puhumista ennen kuin kahdeksaskin putki on täynnä. 

Ottamisen lisäksi olen nauloilla myös antanut. Onnekkaasti useammalle asiakkaalle on aloitettu tämän jakson aikana Coheminin (b-vitamiini) pistäminen. Aluksi se tarkoittaa useampaa annosta viikossa, kunnes hoitotaso saavutetaan. Tämä pisto tehdään lihakseen I.M., yleensä olkaan. Ruiskua, neulaa ja lasiampullia on saanut käsitellä niin, että välillä unohtaa jo keskittyä. Vähän jo huvittaa muistella, miten jännittävää oli vain vähän aikaa sitten pistää luokkakaveria. Tuon harjoituskerran hengessä olen tehnyt muutamia pistoja myös ihonalaiskudokseen S.C.

Tätä olin mukana lähinnä kantamassa. Veritiputuksen alussa kun piti olla mukana kaksi sairaanhoitajaa. Me sitten hiivimme pois ja jätimme tämän varsinaiselle suorittajalle.

Kotihoidossa tehdään tietenkin myös ihan perusseurantaa. Verenpainetta, verensokeria ja veren hyytymistekijöitä on mitattu myös usein. Tämä tapahtuu kaikessa hoitotyössä aina vaaditulla tiheydellä. Sairaanhoitajan käyntien ohella tätä tekevät tietenkin myös lähihoitajat. Sairaanhoitaja tekee ne silloin kuin hänen käyntinsä korvaa samaan aikaan muuten olleen lähihoitajan käynnin. Tätä samaa osastoa ovat olleet satunnaiset katetroinnit, kynsien leikkaukset, ihon rasvaamiset ja koronanäytteen ottaminen. Välillä saatetaan tehdä ikään kuin akuutimpi käynti hengitystä ja hapetustilannetta tutkimaan. Myös tarpeesta kaivetaan esiin lääkehuoneen CRP-analysaattori ja kannetaan se toisessa kainalossa asiakkaan kotiin.

Näinkin arvokasta tavaraa laboratorion huoneista meille luovutetaan.

Kaiken muun ohella sairaanhoitaja neuvoo. Hän yrittää pysyä selvillä asiakkaan tilanteen kokonaisuudesta, koittaa ymmärtää eri sairauksien kerryttämiä vaikutuksia ja ohjaa asiakasta selviämään näiden kanssa mahdollisimman hyvin. Sairaanhoitaja arvioi lääkkeiden tehoa ja tarvetta ja välittää tietoja lääkärille. Sairaanhoitaja on tiiminsä myös linkki jolle asiakkaat, omaiset ja muut hoitajat soittavat milloin minkäkin kysymysmerkin kanssa. Usein sairaanhoitajan kautta lähtee etenemän tarve lisätä kotiin tarvittavia palveluita. Valitettavasti sairaanhoitaja ei ehdi istua joka käynnillä alas, eikä viettää aamu- tai iltapäivää asiakkaan murheita kuunnellen. Tämän tapaiseen pyritään ensikäynnillä. 

Paljon. Ei ehkä aina kaikkein näyttävintä tai suurimpia intohimoja herättäviä suoritteita. Mutta läheistä. Parhaimmillaan asiakkaalla on sama sairaanhoitaja vuosikausia. Vaivojen ja lääkkeiden lisäksi tutuksi tulee elämän eri vaiheet ja vähintään puheiden kautta monet läheiset. Kotihoidon sairaanhoitajalle ovea ei avaa vain yksi potilas suuressa virrassa eikä tähän viitata käytännön vaatimuksista potilaspaikan numerolla. Kotihoidossa hoitaja on kutsuttuna elämän kokoisesta ovesta sisään. Hän saa kulkea hitaasti mukana ilot ja surut jakaen. Hän on monen asiakkaan kalenterissa suuri merkkihenkilö eikä usein voi välttää jakamasta hieman omastaankin. On helppo nähdä kotihoidossa rakentuvan siteitä, jotka eivät katkea heti senkään jälkeen, kun ovi ei enää aukea, ajoreitti vaihtuu ja yksi nimi listoilla vaihtuu toiseen. Näyttää nuorempikin hoitaja usein muistavan millä kadulla ja missä talossa joskus oli asiakkaita. Muistaa varmasti nimetkin.

127# Tunnelmia kotihoidon alkumatkalla

Kotihoito. Tähän harjoitteluun lähtiessäni sain pitää monta kertaa varani, etten sanoisi jatkuvasti lähteväni kodinhoidon harjoitteluun. Tarkoitus olisi kuitenkin hoitaa ihmisiä, eikä kiinteistöjä. Kodinhoitajiakin on Suomessa aikoinaan koulutettu ja heitä edelleen työskentelee. Heitä on myös kotihoidossa. Eivät hekään koteja hoida, mikä on mielestäni kyllä vähän outoa. 

Tähän harjoitteluun lähtiessä olin poikkeuksellisen hyvin valmistautunut. Kotihoidon työt ja tilanteet kun ovat kovin tuttuja. Tosin pientä päivittämistä ne vaativat. Tuttuus kun on tullut televisiota tuijottamalla. Noiden kokemusten ja todellisuuden välillä on vuosituhannen vaihde, kulttuuripiirin vaihto ja televisio draaman vaatimukset. 

Kotihoidon harjoittelu ei ilmeisesti ole kaikkein suosituin opiskelijoiden keskuudessa. Ainakaan etukäteen. Reaktiona johonkin tällaiseen opettajamme ovat pitäneet useampaan kertaan palopuheita kotihoidon ihanuuden puolesta. Ensimmäisen viikon perusteella voi huomata etteivät opettajat ole täysin valehdelleet.

Sairaanhoitaja tietenkin tuntee suurimman osan asiakkaista. Opiskelijalle jokainen saapuminen on aluksi uusi ja jännittävä. Koskaan ei voi ihan tietää, kuka oven tulee avaamaan.

Kotihoidon mielekkäiksi tekevät asiat ovat mahdollisesti samalla sen haastavia puolia. Kotihoito kun tapahtuu nimensä mukaisesti ihmisten kodeissa. Sinne opiskelija lähtee aamulla ohjaajansa kanssa toimistolta. Päivien aikana kierrettävien kotien määrä vaihtelee ja samoin siellä kohdattavat asiakkaat ja heidän hoidon tarpeensa. Ja kyllä, kotihoidossa meillä on asiakkaita, ei potilaita. Jos ohjaajan kanssa asiat sujuvat, on päivän aikana tehty kierros ja sen aikana autoillut matkat hyvin suuri osa koko harjoittelusta. Kukaan muu ei lainaa tai tarvitse opiskelijaa tuona aikana. Opiskelijalla on rauha oppia ja ohjaajalla on rauha ohjata. Tietenkin jos asiat lähtevät käyntiin väärällä jalalla, voi autossa olla piinaava paikka viikkojen kuluessa.

Asiakkaat kotihoidossa ovat melko hyväkuntoisia. Osan luona käy sairaanhoitajan lisäksi kotihoidon lähihoitajia esimerkiksi antamassa lääkkeitä, huolehtimassa syömisestä tai puhtaudesta. Ja paljon muustakin. Aikaa sitten koulutettuja kodinhoitajia työskentelee yhä useiden paikkakuntien tukitiimeissä yhdessä muiden hoitajien kanssa. He tarjoavat ei hoidollisia palveluita kuten vaikkapa ulkoiluapua. Joissakin paikoissa käy ainoastaan sairaanhoitaja. Sairaanhoitajan käynnit saattavat liittyä lääkehoitoon, haavoihin, ompeleiden poistoon tai injektioiden antamiseen. Toimiston kaappien perusteella täällä on valmius myös neste- ja antibioottihoitoon. Välillä käynti voi olla niin sanottu tukikäynti. Silloin asiakkaan kanssa ainoastaan jutellaan nykyisestä tilanteesta ja tunnelmista. Tarkoituksena on selvittää, onko kotona olemiselle näkyvissä jotakin esteitä tai voisiko niiden kanssa auttaa jotenkin. Välillä täytetään yhdessä erilaisia hakemuksia tai annetaan terveysneuvontaa.

Ihmisten koteihin meneminen on sekä antoisaa, että mahdollisesti myös haastavaa. Esiin tulee persoonien kirjo. Toiset ovat iloisia ja tyytyväisiä, jotkut pidättyväisiä ja etäisiä. Muutamat ovat turhautuneita ja hieman kiukkuisia. Sama jako pätee omaisiin. Kotona oleminen on ihmisille usein vapaampi alue ilmaista tunteita ja ajatuksia kuin sairaala. Kotihoidon väki kuuluu asiakkaan arkeen eikä väliaikaiseen poikkeustilanteeseen. Tottumattomalle voi olla vaikea myös mennä ihmisten yksityiselle maaperälle, nähdä heidän elämänsä ja asumisensa laitosympäristön ulkopuolella. Sattuneesta syystä itselläni on tässä jonkin verran kokemusta. Papillisen työkaverin kanssa jutellessani hän sanoikin tämän harjoittelun olevan ihan tuttua, mukana kannettava laukku ja puheenaiheet vain vaihtuvat. Ihan totta. Tästä syystä en hämmästy, kauhistu tai kiinnitä juuri huomiota siihen millainen koti oven takaa avautuu. En ainakaan enempää kuin hoidon kannalta on oleellista. Kirjauksista voi toki aamulla jo nähdä millainen yleistilanne missäkin kohteessa odottaa.

Hoidollisesti kotihoidon työt eivät ole kaikkein näyttävämpiä. Kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla pääsin tekemään monia aivan uusia asioita. Toiveena on, että tällä jaksolla pääsen kehittämään rutiinia muutamiin usein toistuviin toimiin. Toivon mukaan erilaiset neulat saavat olla usein kädessä. Varmasti hyvä on opetella myös kotona asuville tarjottuja tukia ja palveluita sekä niiden hakemiseen liittyviä kiemuroita.

Heti jakson alusta alkaen on saanut täyttyä toisenlainen toive. On hienoa päästä ihmisten ilmoille ja mukaan arkiseen menoon. Joulukuun alusta asti jatkunut etäopetus ja pitkä lomajakso ovat olleet kovin järjestäytymätöntä ja hieman yksinäistäkin aikaa. Tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle osan kaupungista vielä nukkuessa, kulkea pitkin päivää mielekkäissä touhuissa ja jutella ihmisten kanssa työhön liittyvistä tai liittymättömistä asioista. On rikkautta saada istua koronarajoitusten rajoissa (6 henkilöä) taukohuoneessa kahvilla ja lounaalla ja kuulla jotain oman kodin ulkopuolisesta menosta. Yhtä lailla hienoa on palata valoisan aikaan kotiin ja siellä loppupäivänä kaikkensa antaneena vaeltaa hyvissä ajoissa vuoteeseen. Elämän rytmi on kohdallaan eikä unta tarvitse pitkään odotella. 

118# Mitä vuodeosastolla tapahtuu?

Kuvasta poiketen oikeassa elämässä joka vuoteeseen näyttää riittävän osastolla vuodevaatteita.

Terveyskeskuksen vuodeosastoilla on kahdenlaisia potilaita. Niitä, jotka makaavat siellä vaipoissaan vuosikausia ja niitä, jotka tulevat sinne lyhyemmäksi ajaksi – kuolemaan. Tällainen mielikuva vuodeosastoista vastaa todellisuutta. Mutta tuo todellisuus on jäänyt useimmilla paikkakunnilla vuosikymmenen päähän. Ennen vuodeosastot todella olivat sijoituspaikkoja niille ikäihmisille, jotka eivät enää pärjänneet kotona tai vanhainkodeissa. Näillä potilailla ei useinkaan ollut akuutisti hoitoa tarvitsevia vaivoja. Ainoastaan perussairauksia lääkittiin ja seurattiin. Usein kyseessä oli nimenomaan vuoteeseen hoidettavien potilaiden ryhmä. Vuodeosastot olivat todellakin makuutusosastoja. Vielä nytkin kokeneet työntekijät muistelevat yövuorojen pitkiä kääntökierroksia, jolloin yöhoitajat kahdestaan käänsivät ja kuivittivat kymmeniä potilaita. Se vei aikaa. 

Jo aikaa sitten tilanne alkoi muuttua. Kymmenen vuotta sitten tällaisilla keskikokoisilla maalaispaikkakunnilla oltiin jo vauhdilla siirtymässä nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kautta sote-alan on tapahtunut asiakkaiden ja potilaiden siirtymä. Ne ikääntyneet, jotka ennen asuivat vanhainkodeissa, asuvat nykyään kotona. Siis ne, joilla ei ole vakavia muistisairauksia, liikkumisen tai toimintakyvyn rajoitteita. He pärjäävät kotona kotihoidon tuella. Samaan aikaan vanhainkodit perinteisessä mielessä ovat kadonneet. Tilalle ovat tulleet palvelutalot joissa tarjotaan eri intensiteeteillä tuettuja asumispalveluita. Ympärivuorokautista hoitoa tarjoaviin palvelutaloihin ovat hiljalleen siirtyneet vuodeosastojen entinen asukasaines. Koska he eivät tarvitse varsinaisesti sairaanhoitoa, ei heille sopivaksi paikakseen enää ole nähty sairaanhoidon yksikköjä. 

Vuodeosastot eivät siis ole enää makuutusosastoja. Se näky myös nimissä. Sisätautien paikassani on päällekkäisissä kerroksissa kaksi yleislääketieteen osastoa. Painopiste on muuttunut makuuttamisesta hoitoon. Potilaiden osastolla viettämät ajat ovat pudonneet huomattavasti. Potilaat ovat sellaisia, joiden akuutti sairaus vaatii hoitoa. He saattavat tulla erikoissairaanhoidosta vielä toipumaan tai seurattavaksi. Siis vaikkapa leikkauksen jälkeen. he saattavat tulla infektion vuoksi saamaan antibioottihoitoa. Huonon yleiskunnon potilaille, kun antibiootti annetaan suonensisäisesti. Tai he saattavat tulla epäselvän yleistilan laskun vuoksi seurattavaksi ja hoidon suunnitteluun. Myös vatsatauti toistuva osastolle tulon syy. Joka tapauksessa kaikilla potilailla on selkeä hoitoa vaativa ja samalla jollakin tavalla väliaikainen tila. Toki välillä potilaan tilanne on uusimman sairauden vuoksi pysyvästi muuttunut. Toimintakyky on voinut infarktin, kaatumisen tai ihan vain yleiskunnon laskun myötä muuttua niin, että kotoa tulleelle potilaalle aletaan etsimään paikkaa tuetun asumisen piiristä. Silloin osastolla vietetty aika saattaa venyä pitemmäksi. Keskimääräinen kierto on kuitenkin nopeaa ja joka vuorossa hoitajat aloittavat työnsä käymällä tarkkaan läpi sillä hetkellä osastolla olevat potilaat ja näiden tiedot. Vaikkapa lomaviikon jälkeen huomattava osa vuoteista on saanut uuden asukkaan. 

Samalla potilaiden toimintakyky on lisääntynyt. Usein tulijat saapuvat kotoa, vaikka tietenkin tuetun asumisenkin piiristä sairastutaan. Akuutti sairaus ei välttämättä vie toimintakykyä täysin. Kävelevät tai jollakin apuvälineellä liikkuvat ja ainoastaan pientä apua tarvitsevat potilaat ovat kymmenen vuoden takaiseen verrattuna yleistyneet. Vuoteeseen hoidettavat ja sitä myötä perushoidon määrä on vähentynyt huomattavasti.

Samaan aikaan sairaanhoidolliset tehtävät ovat lisääntyneet. Antibiootteja menee välillä niin paljon, ettei kärryyn tahdo mahtua. Suonensisäistä nesteytystä on paljon ja tippalaskurin piippailu on verrattain tavallinen ääni, vaikka sitä harvoin käytetäänkin. Vatsataudit tuovat eristyspotilaita ja keuhkokuume on yleinen saapumisen syy. Haavat eivät ole ainaisia makuuhaavoja. Usein kipuja on paljon ja niiden syitä selvitellään. Sydänfilmiä otetaan säännöllisesti ja potilaita kuljetetaan erikoissairaanhoidon osastoille tutkimuksiin. Vaikka yleislääketieteen osastoilla on aina tunnustettu perus- ja lähihoitajien suuri arvo, on kehitys kuitenkin kasvattanut sairaanhoitajien määrää osastolla. Yksistään monipuolinen ja laaja lääkehoito yksin vie kokonaisen hoitajan työpanoksen aamu- ja iltavuoroissa. Samalla myös lääkärien työn tarve ja vaativuus on kasvanut. Päivittäisillä lääkärinkierroilla on tapana venyä, koska harvojen potilaiden kohdalla voidaan todeta tilan pysyneen ennallaan. Näin yleensä voidaan tehdä palvelutalopaikkaa odottavien kohdalla. Vaihtelevuus kiehtoo monia osastolla työssä olevia. Sairaanhoitaja saa olla monipuolisesti työnsä ytimessä.

Yksi asia on kuitenkin säilynyt samana aiempaan verrattuna. Yleislääketieteen osastoille tullaan kuolemaan. Kun erikoissairaanhoito ei voi enää tarjota parantavaa apua, siirrytään siihen osaamiseen joka yleislääketieteen puolella on vahvaa. Kyse ei ole parantamisesta, vaan elämän lopun vaiheiden tasoittamisesta. Kipu, pahoinvointi ja ahdistus ovat niitä asioita, joita vastaan näillä osastoilla on vankkaa osaamista ja huolella kerättyä kokemusta. Suuremmilla paikkakunnilla, kuten meidän maalaiskaupungissamme, näillä osastoilla voi olla palliatiiviseen hoitoon ja jopa saattohoitoon erikoistunut lääkäri. Näissäkin tapauksissa pyritään siihen, ettei osastolla olemisen aika venyisi pitkäksi. Pyrkimys ei ole lyhentää aikaa loppupäästä vaan pikemminkin alusta. Osaston, kotisairaanhoidon ja palliatiivisen poliklinikan yhteistyöllä pyritään siihen, että parantumattomasti sairas potilas voisi tilanteen toteamisen jälkeen pysyä mahdollisimman kauan kotona. Tahdon ja tilanteen salliessa jopa kuolemaan asti. Kyse ei ole niinkään taloudesta vaan mukavuudesta. Moni kaipaa kodin tuttuihin paikkoihin. Ne, joilla omaisten voimavarat eivät tilannetta mahdollista tai ne joilla omaisia ei ole, saavat viettää kiireettömästi viimeiset aikansa osaston osaavassa ja kokemukseni mukaan lämpimässä hoidossa. Sillä vaikka monia muutoksia on tapahtunut, uskon osastoilla olevan jäljellä paljon tuota makuuttamisaikojen kulttuuria. Tarkoitan potilaan kokonaisvaltaista kohtaamista ja kaikista hänen tarpeistaan huolehtimista. Kun se taito on kunnossa on kaikkien paljon helpompi elää ja sitten myös kuolla. Toivottavasti tämä ihmisläheinen ja potilaslähtöinen kulttuuri ei poistu koskaan.

117# Vinkit yövuoroon

“Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa.” Kattolampun heijastu kahvikupissa luo uskoa tulevaan aamunkoittoon. Aamuyön tunteina se tuntuu joskus olevan kovin kaukana.

Sisätautien harjoittelun alkaessa pelkäsin eniten edessä väistämättä olevia yövuoroja. Mukavuuden haluisimmat opiskelijat olivat hakeutuneet poliklinikoille leppoisien päivävuorojen perässä. Toki niissä paikoissa on muutakin puoleensavetävää. Kuitenkin suurin osa paikoista tuo mukanaan vuorotyön ohjaajan vuorojen mukaan. Siis todennäköisesti myös yötyön. 

Yötyö on välttämätön suuressa osaa hoitoalan työyksiköistä. Ihmisiä kun ei voi jättää hoitamatta tai edes valvomatta. Toisissa paikoissa yöllä voi olla hyvinkin kiire, toisissa kyse on enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaamisista. Monet työntekijät tuntuvat pitävän yövuoroista. Toki kuultuihin mielipiteisiin vaikuttaa valikoituminen. Yövuorojen inhoajat etsiytyvät varmasti hiljalleen sinne missä niitä ei ole, ainakaan niin paljoa. Vastentahtoisempaakin valvojaa tietenkin palkitsee huomattava yötyöstä maksettava palkan lisä. Yövuoroissa on kertoman mukaan oma erityinen tunnelmansa ja niitä seuraa normaalin kierron mukaisesti useampi vapaapäivä. 

Yövuoron tunnelmaan on helppo uskoa. Aistin sitä kulkiessani autioituneita sairaalan käytäviä pitkin pukuhuoneille ja osastolle. Osa valoista oli jo sammuneessa tilassa ja liiketunnistimen avulla ne syttyivät tervehtimään kulkijaa aina muutaman askeleen päässä. Päivällä paikan päällä hyörivä väenpaljous: siistijät, logistiikkaväki, erilaiset kiinteistönhoitajat, potilaat, omaiset ja monilukuinen henkilökunta matkalla kuka minnekin oli poissa. Suurilla käytävillä ei näkynyt ketään. Tunnelmaa oli. Mutta oli myös pelkoa.

Ohjaajan työvuorolistan tarkastaminen kuuluu harjoitteluiden ensimmäisiin tehtäviin. Viiden viikon jaksossa yövuoroja sattui itselleni heti ensimmäiselle viikonlopulle. Kaksi peräkkäistä. Tavallaan odotinkin niitä. Varsinkin harjoittelun alkuosassa ne ovat hyvä mahdollisuus jutella ohjaajan kanssa ja kysellä muutenkin osaston elämästä. Tämän osaston hienouksiin kuului kahden työntekijän yövuoro. Kaksinkertainen määrä juttukaveria. 

Kuitenkin perushoidon harjoittelun jäljiltä pelkäsin yövuoroa. Kokemus sieltä oli kammottava. Taistelu unta vastaan oli kova kokemus. Aika oli madellut ja kansliassa istuskelun vain jatkuessa jutun aiheetkin alkoivat aamuyön pitkien tuntien madellessa käydä vähiin. Aamuvuoron tullessa paikalle olin ihan pökkyrässä. Kai on ihan hyvä, jos palveluasumisen paikassa on yöllä rauhallista mutta valvojan kannalta se oli kamalaa.

Mutta toista se oli nyt. Onneksi. Yö alkoi hyvin tutuilla toimilla. Kävimme kolmestaan kiertämässä kaikki potilashuoneet. Osassa nukuttiin ja osassa vielä valvottiin. Toivoteltiin hyvää yötä, kerrottiin yövuoron tulleen ja kyseltiin samalla, onko kaikki hyvin. Vaivihkaa kerättiin myös edellisen päivän nestelista ja vaihdettiin se uuteen. Osalla potilaista, kun nautittujen nesteiden määrää seurataan tarkkaan. Ensikierron jälkeen nuo määrät sitten kirjattiin koneelle. 

Kiertäminen on yön vakio-ohjelmaa. Kahden tunnin välein huoneissa käydään. Paitsi siellä mihin omainen ehkä on jäänyt yöksi. Sinne palvelualtis opiskelija rahtasi peiton ja tyynyn. Auttoipa vielä sängyn petaamisessakin. Niihin huoneisiin mennään yön aikana vain selkeästä tarpeesta. Jossakin vaiheessa yötä käydään vuodepotilaita kääntämässä. Samalla kuivitetaan eli vaihdetaan tarvittaessa vaippa. Tyynykin käännetään ja lopuksi peitellään lämpimästi. Juuri ennen aamun koittoa sairaanhoitaja (ja tietenkin myös opiskelija) hiipii lääkehuoneeseen ja valmistelee antibiootit niitä tarvitseville. Niiden tarve vaihtelee jatkuvasti. Ensimmäisinä öinä suonensisäistä antibioottia sai niin moni potilas, että nämä toimenpiteet ehtivät iskostua hyvin mieleen. Sen jälkeen tietenkin antibiootit käydään laittamassa tippumaan ja toivotaan, että kaikkien potilaiden kanyylit ovat yhä auki. Aamuyön aikataulu muuttuu ihmeellisesti, jos niitä joudutaan huonosuonisilta potilailta kovin usein uusimaan. Yön aikana saattaa olla tippumassa myös muita nesteitä. Tyhjiä pusseja käydään ottamassa pois ja jos nesteytystavoitteet eivät ole vielä täyttyneet, laitetaan lisää tippumaan. Tämä voidaan ennakoida jo vuoron alussa.

Tietenkin yö voi olla täynnä kaikkea muutakin. Kellot voivat soida kipujen, vessakäyntiin kaivattavan avun tai ihan vain osastolla olemisen synnyttämän ahdistuksen tähden. Joku kaipaa unilääkettä ja toisella tulee rintakipuja. Välillä työnnetään huoneeseen EKG-laitetta ja soitetaan päivystävälle lääkärille. Joku potilas on sekava ja jos joku on jouduttu rajoittamaan vuoteeseen lääkärin luvalla, käydään tätä katsomassa 15 minuutin välein. Jos joku tiedetään huonossa kunnossa tai saattohoidossa olevaksi (nämä eivät aina ole sama asia), käydään tämän luona mahdollisimman usein. Limaisia ja rohisevia imetään vapaammin hengittäviksi joka käynnillä ja lähtöä lähestyvien luona koitetaan viipyä, silitellä ja ehkä hyräillä tai jopa laulaa – jollakin tavalla kertoa, ettei ole jätetty yksin. Ennen puoltayötä keitetään kahvit ja aamuyön puolella yritetään käydä syömässä. Kylmä ja kevyt ruoka on yötyöläisen ystävä. Paitsi että se ei tuo mukanaan väsymystä, se on helppo jättää odottamaan, jos joutuu välissä saattamaan kuolemaa toteamaan tullutta lääkäriä. Yöt ovat pitkiä (vuoro on kymmenen tuntia) ja ihminen toimii ihmeellisellä tavalla, joten verrattain usein kuolemat tapahtuvat yövuoron aikana. Se on ihan hyvä aika. Silloin on yleensä rauhallista. Käytäviltä ei juuri kuulu hälyä tai meteliä. Laitettu vainaja saa odottaa aamua ja kuljetusta rauhassa.

Ensimmäisten yövuorojen jälkeen iloitsin. Oikeastaan jo ensimmäisen. Aamu tuli nopeasti. Yöt eivät olleet kiireisiä mutta kuitenkin opiskelijan näkökulmasta antoisia. Ei tarvinnut istuskella tyhjänpanttina ja taistella nukahtamista vastaan. Uudessa listassa odottivat kaksi uutta yövuoroa. Harjoittelun 175 tunnista 40 menee yövuoroissa. Enempää tuskin kannattaisi tehdä ja toisilla osastoilla tuskin tätäkään määrää. Yleensä vaatimuksena on yhden yövuoron tekeminen. Kuitenkin siitä seuraa vaikeus omien ja ohjaajan vuorojen erkautuessa. Itsestäni oli hyvä seurata ohjaajaa öihin. Odotusten mukaisesti siinä oli aikaa tutustua. Myös aina vuorossa oleva toinen työntekijä tuntui yön jälkeen jotenkin läheisemmältä myös päivisin. 

Vinkkini yövuoroon:

– Aikaisin nukkumaan edellisinä yönä. 

– Ei kahvia eikä piristeitä yövuoroa edeltävänä iltapäivänä.

– Ennen päivällistä kaikki valmiiksi ja sen jälkeen nukkumaan. 

– Herätys ikään kuin aamuvuoroon lähtiessä. Aamutoimet ja tukeva aamupala valmistaa myös yövuoroon. Hampaiden pesemistä ei kannata unohtaa. Raikkaus kiittää aamuyön tunteina.

– Alkuyöstä piristeitä samalla tavalla kuin normaalisti aamuisin ja aamupäivisin.

– Kevyt ruoka.

– Tarpeeksi ruokaa, ettei tule kylmä yön aikana. Vuoro on tavallista pitempi ja mahdollisesti myös aktiivisempi.

– Paksummat sukat tai aluspaita hoitopaidan alla auttaa aamuyön kylmyyttä vastaan.

– Puhu, naura ja liiku. Silloin ei tylsimpinäkään öinä ala väsyttää.

– Älä säikähdä kulman takaa satunnaisesti ilmestyvää vartijaa.

 – Aamulla normaalit iltatoimet ja nukkumaan. Itse en pysty nukkumaan iltapäivään, joten nukun toisen kerran ennen iltaa.

– Perheellisillä vaatii kaikilta tiettyä venymistä. Kannattaa keskustella, mitä kukin ehkä jaksaa tai odottaa.

– Viimeisen yövuoron jälkeisenä päivänä venytään nukkumalla vähemmän ja käännetään rytmi seuraavan vapaapäivän aikaisella aamuheräämisellä.

– Toivotaan, että joskus yövuoroista saisi sitä rahallista korvausta.

112# Kohta alkaa sisätautien harjoittelu

Ikioma kaappi tulevan viiden viikon ajaksi. Luksusta on se.

Koronan leviämistä tutkivien värikarttojen alkaessa tuikkia synkempinä myös lähistöllä, yksi opettajistamme valoi luokkaan toivoa: ”Jaksetaan vielä viikko ja sitten syysloma!”

Niin. Toisilla alkaa loma. Meillä ei. Me lähdemme harjoitteluun. Loma odottaa viiden viikon päästä. Syysloma marraskuussa. Tuskin maltamme odottaa.

Koulussamme harjoittelut hoidetaan ilmeisesti aina kahdessa vuorossa. Toinen vuoro olemme me. Toisessa vuorossa ovat nursing-ryhmän opiskelijat ja työn ohella opiskeleva monimuotolinja. Tällaisella vuorottelulla harjoittelupaikkoja riittää vuorollaan suunnilleen kaikille. Ilmeisesti teoriaopintojen vähimmäisajaksi oli määritetty aika ennen syyslomaa. kalenteri kurkkaamalla voi huomata joulun olevan kymmenen viikon päästä jo hyvin lähellä. Kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa mahtuu siis täpärästi peräkkäin, jos me aloitamme nyt. Harjoittelupaikoissa on siis marraskuussa tiedossa lähes läpsystä vaihto, kun tutuksi tulleet opiskelijat katoavat ja uudet tulevat tilalle. Tämä on varmasti omanlaisensa haaste siellä päässä.

Sisätaudit. Syksy on ehditty opiskella aihepiiriin liittyviä sairauksia ja niiden hoitoa. Kuitenkaan näiden niukkojen opintojen aikana ei ole ehtinyt ainakaan omaan päähäni piirtyä kovin selvästi (tai ollenkaan) mitä potilaan hoito sitten käytännössä on sairaalan osastolla. En ole edes itse koskaan ollut potilaana muutamaa tuntia pidempään. Samankaltaisilla osastoilla olen vanhoja kenkiä polkiessa kyllä käynyt, mutta ei kääntyessä ole oikein selvää kuvaa osaston arkisesta elämästä muodostunut. Mutta etsivä löytää ja harjoittelija oppii. 

Harjoittelun alussa tulee kirjata harjoittelun tavoitteet ylös. Varsinaisesti lomakkeen täyttö onnistuu vasta paikan päällä ohjaajan kanssa keskustellessa. Silloin selviää tarkemmin, mitä osastolla on mahdollista päästä tekemään ja näkemään. Todennäköisesti luvassa on nestehoitoa (kanyyli kuuluu tähän), varmaan katetrointia, nenä-mahaletkuja voi olla tai peg-letkuja. Happea luultavasti annetaan jollekulle ja kipupumppuja voi olla jopa paljon. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä on kertaalleen harjoiteltu ensimmäisen vuoden aikana ja sitten yritetty olla unohtamatta. Nostin kliinisen hoitotyön kirjan hyllyltä työhuoneen pöydälle odottamaan. Siitä saa sitten kertailla. Kirja pitää sisällään kappaleita eri tyyppisiä sairauksia sairastavien hoitotyöstä. Nimenomaan siitä osastohoidosta. Niitä on ihan hyvä katsella, kunhan osaston sisältö hieman selviää. Luultavasti perushoitoa on mukana myös. Se sentään on tuttua. Tavoitteisiin kirjautui myös sekä kuolevan että vainajan hoitotyö.

Sairaalassa kaikki on vähän isompaa. Siksi valmistelutkin olivat hieman isommat kuin keväisessä harjoittelussa. Edeltävällä viikolla luokkamme opiskelijat käyskentelivät kuka milloinkin sairaalan pitkillä käytävillä (ja eksyessään pimeässä kellarissa). Ehkä aavistuksen epäileväinen infon työntekijä tuli kuin tulikin vakuuttuneeksi minun opiskelijaksi tulemisestani. Henkilötietoja ja pientä panttirahaa vastaan häneltä sai opiskelijan oikeuksilla varustetun kulkuavaimen ja avaimen opiskelijoiden pukuhuoneen kaappiin. Opiskelijan lätkällä on turha yrittää päästä tiukkaan varjeltuihin paikkoihin kuten lääkehuoneisiin. Kuitenkin sillä testatusti pääsee ratkaisevista ovista peremmälle. Omaan tutustumiseeni liittyi tietenkin opiskelijoiden pukuhuoneen etsiminen ja sieltä reitin etsiminen osaston ovelle. Sai siinäkin pari epätietoista mutkaa tehdä. Ihan hyvä, ettei niitä jättänyt aloituspäivän aamulle. Suuressa paikassa paikkoja etsivä opiskelija kuitenkin hukkuu kasvottomuuteen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota epämääräiseen harhailijaan. Varsinkaan kun koulun tilaama kuvallinen henkilökortti roikkui uskottavan rennosti näkyvissä. Kaikenlaiset kortti-ihmisethän pääsevät kaikkialle yhdessä heijastinliiviin pukeutuneiden kanssa. 

Tiedustelureissu paljasti kuitenkin yhden vakavan ongelman. Opiskelijamiesten pukuhuoneessa vaatteet ovat peräisin rautakaupan lainapeite-osastolta. Kun pienin hoitopaita on kokoa XL, voi hoikempi opiskelija vain miettiä onko kyseessä yritys säästää. Yhteen paitaan kun voi helposti asettaa useammankin hoitajan. Täytyy pyytää jotakuta ujuttamaan pienempiä vaatteita naisten pukuhuoneesta. Vaatteethan tulevat talon puolesta ja niitä täytyy vaihtaa usein. Naisopiskelijat saavat harjoittaa oikein kunnon salakuljetusta, jos miesten rekkiin ei ala ilmestyä pienempiä kokoja pyykistä. Onneksi housuissa oli tarjolla pienempiäkin kokoja. On tarpeeksi noloa ilmestyä osastolle teltta ylävartalon peittona. Suorastaan kiusallista olisi ilmestyä klovnin housuissa. 

Kaksi vaatekertaa kaappiin jättäen jätin sairaalan odottamaan aloituspäivää. Tälläkään kertaa olo ei ole erityisen jännittynyt. Kuitenkin mieleen on piirtynyt ajatus, että nyt edessä on mahdollisuus kehittää omaa osaamista laajalla rintamalla. Todennäköisesti se edellyttää oman osaamattomuuden ja epävarmuuden tunnustamista monta kertaa. Onneksi olen siinä kohtuullisen hyvä. Tulevasta ohjaajasta on selvillä nimi. Pian onneksi enemmän. Lähitulevaisuuden kannalta hän on merkittävä henkilö. 

Kun toisen opiskeluvuoden myötä harjoittelut alkavat pyörimään usein sairaalan puolella, on opiskelijan puolella yksi huomattava etu. Luokan lähihoitajat. Moni on ollut töissä sairaalassa. Tai ainakin he tuntevat monia eri osastoilla työskenteleviä. Näin juoru kiertää ja harjoittelupaikkaa harkitseva voi valikoida senkin perusteella. Tunnemme kiukkuiset lääkärit, kiristyneet työilmapiirit, kannustavat kaverit ja parhaiten remontoidut tilat. Onnellisena voin todistaa päässeeni sinne, mihin tahdoinkin. Pääsen tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Siitä pian ehkä lisää.

Potilasturvallisuutta on myös se, että aina on mahdollista tunnistaa hoitotyötä tekevät henkilöt. Tämä koskee myös opiskelijoita. Kuulema näytän synkältä tässä kuvassa. Näyttäisit sinäkin, jos et näkisi kameraa.

(Teknisistä syistä tämä päivitys julkaistiin vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen. Maltoin kuitenkin mieleni ja kerron siitä vasta pian.)

91# Opiskelija työntekijänä

”Hei. yritin tavoitella sinua. Kesän ajalle olisi töitä tarjolla. Soitteletko kun kerkeää.” Tällä pienellä viestillä synnytettiin yllättävän iso sisäinen kamppailu. Laajan pähkäilyn päätteeksi olin hyväksynyt ajatuksen, että ihminen voi olla kesän töitä tekemättä ja rahaa tienaamatta. Mielessä oli ehtinyt kulkea käytettävissä olevien säästöjen ja säästökohteiden matematiikka. Samoin oli täytynyt löytää tasapaino laiskottelun syyllisyyden ja kotona vietettävän ajan hyötyjen kanssa. Kaikkien näiden asioiden kanssa viivan alle ajatuksissa oli syntynyt riittävän positiivinen lopputulos. Päätin olla tyytyväinen lomalainen. Alkoi pitkän työlistan toteutus ja samalla kodin lähiympäristössä tehtävien aktiviteettien suunnittelu. Kuten kerrottu, päädyin jopa tapettikaupoille. 

Ja ihan varoittamatta puhelimessa olikin erään remppatauon aikana odottamassa vastaamaton puhelu ja lukematon viesti. Keväisen harjoittelupaikan palveluesimies. Suomeksi pomo. Ilmeisesti oli toteutumassa keväällä uumoiltu tilanne, jossa sijaiskielto ei voi koskea kesätyöntekijöitä. Sen parempi meille opiskelijoille. Mutta samalla iski kriisi. Toisaalta syntyi suuri ilo. Oli hienoa saada näin kuittaus hyvin tai ainakin tarpeeksi kohtuullisesti hoidetusta harjoittelusta. Viiden viikon aikana en ollut onnistunut jättämään itsestäni toivotonta vaikutelmaa. Viestin perusteella jopa päinvastoin. Mahdollisuus päästä lyömään jalkaa ovenväliin tulevaisuutta varten innosti myös. Silmissä näkyi mahdollisuus vaihteluun kotikesäksi ajautuneen loman vastapainoksi. Vähintään toiseen silmään syttyi myös euron kuva. Kesäraha olisi tervetullutta, sanoi järki. 

Mutta. Entä koko kesän suunnitelma levätä, olla kotona ja viettää aikaa perheen kanssa? Miten kävisi vaatimattomien suunnitelmien pienistä kotimaan matkoista? Toteutuisiko edes puolet suunnitelluista kodin pienistä mutta tarpeellisista huoltotöistä? Ajatus kesätöistä oli siis muutakin kuin mieltä hyvästi hivelevä. 

Kuten aina, täytyi pitää pieni palaveri henkilökohtaisen neuvojan kanssa. Takaisinsoiton askelmerkeiksi asetettiin hajanaiset suunnitelmat tietyiksi jaksoiksi kesää. Ristiriitaisin ajatuksin pakenin puhelimeen remontin alta kerättyjen tavaroiden sekaan työhuoneeseen. Ajatus kieltäytyä mahdollisesti tarjottavista kesätöistä tuntui kamalalta. 

Mutta mikä hienous! Taloon oli ilmaantunut yllättäen kova tarve yhden työvuorolistan ajalle. Eli tarjolla oli kolme viikkoa. Katsoin päivämäärät vähälle käytölle jääneestä kirkon kalenterista. Ei kriittisiä päiviä, eikä meno suunnitelmia. Tapetoinninkin kuvittelin tulevan valmiiksi. Lupasin suorilta. 

Reilun viikon päästä soitin tutun oven vieressä ovikelloa 06.50. Vakiintunein ottein desinfioin kädet hissillä ja painelin itseni oikeaan kerrokseen. Aavistuksen omaisessa aamuhämärässä kävin viemässä vakiintuneet eväät taukohuoneen jääkaappiin ja matkalla miesten pukuhuoneeseen huikkasin huomenet kansliaan. Tutut naamat vastasivat iloisesti. Kolme viikkoa ehdin olla poissa. Seuraavana päivänä alaovi aukesi omilla avaimilla. Opiskelija oli poistunut. Työsopimuskin sen tiesi. Hoitoapulainen oli tullut tilalle.

Miten työntekijän rooli sitten eroaa opiskelijan roolista?

Työtehtävät. Opiskelijalla on harjoittelussa oma ohjaaja. Sairaanhoitoa opiskelevalla tämä on sairaanhoitaja. Näin myös perushoidon harjoittelussa. Joskus toisena ohjaajana voi olla myös lähihoitaja. Ohjaaja on vastuussa opiskelijasta. Siksi opiskelija voi ohjaajan valvonnassa tai luottamuksessa tehdä monia asioita oppiakseen. Näin perushoidon harjoittelussa opiskelija saa jakaa ja annostella lääkkeitä ja vaikkapa pistää neuloilla erilaisissa tarkoituksissa. Hoitoapulainen toimii toki vuoron vastuutyöntekijän alaisena. Kuitenkaan hän ei saa jakaa tai annostella lääkkeitä. Eikä koskea neuloihin. Tehtävät ovat siis harjoittelua helpompia. Aivan uutta ei tarvitse yrittää omaksua.

Työaika. Harjoittelussa opiskelija seuraa ohjaajan tai ohjaajien työvuoroja. Omassa harjoittelussani sairaanhoitaja teki ainoastaan päivävuoroa. Vastuuopettajan ohjeen mukaan ei harjoittelussa tehty viikonloppuvuoroja. Tämä tarkoitti itselleni viiden aamuherätyksen putkia ja sitten kahden päivän viikonloppuvapaa päälle. Kahden päivän vapaat olivat tietenkin mukavat lastenkin ollessa koulussa. Kuitenkin viisi aamuherätystä putkeen tuntuivat suhteellisen rankoilta kertyessään. Nyt töissä kalenteri täyttyy aamu- ja iltavuoroista. Lääkkeisiin koskematon apulainen ei voi tehdä yövuoroja. Kolmeen viikkoon mahtuu yhteensä kuusi normaalia vapaata ja juhannuspäivästä seitsemäs vapaa. Tällaisista yleisistä loma- tai pyhäpäivistä kun tulee aina varastoon vapaapäivä. Kolmen viikon aikana kahden päivän vapaita on kolme ja yksi niistä osuu viikonlopulle. Yksi yhden päivän vapaa on lisäksi viikolla. Pisin työputki on neljä päivää ja niitäkin putkia on vain yksi. Kolme tai jopa kaksi päivää on peräkkäisten työpäivien yleinen mitta. Kun aamuherätyksiä on siis selvästi harjoittelua vähemmän mutta niiden tilalle on iltavuoroja ja viikonlopputöitä. Niistä maksetaan syystäkin korotettua palkkaa, kyllä niistä aiheutuu aamuherätyksiä enemmän haittaa normaalille elämälle.

Työmäärä. 1000-1500 askelta. Suunnilleen sellainen matka erottaa opiskelijan työvuoron hoitoapulaisen vuorosta. Opiskelija on harjoittelussa aina ylimääräinen ja usein hän kylkee parina toisen kanssa. Näin hän saa ja hän ehtii oppia. Vähän opittuaankin, opiskelija on yhä ylimääräisenä vuorossa. Tekemistä ja kiirettä on siis aina vähemmän. Harjoitteluun kuuluu myös pysähtyminen. Välillä pysähdytään miettimään ja välillä tutkitaan sairaanhoitajan töihin kuuluvia tehtäviä toimistossa. Hoitoapulainen ei ole ylimääräinen. Hänet on laskettu tarkasti tarkkaan mitoitettuun vahvuuteen. Siksi askeleita kertyy.

Palkka. Pieni työtuokio ei ratkaisevasti pelasta kesän taloutta. Jokainen euro on kuitenkin ihan tervetullut. Oikotien palkkavertailun mukaan hoitoapulainen saa keskimäärin 1800€ kuussa. Siihen ei uraansa aloitteleva kesämies yllä. Palkan lisäksi lyhyt työputki tuo lisää kokemusta. Harjoittelussa opitut perustaidot saavat syventyä ja samalla saa opetella vuorotyöläisen perhearkea. Cv saa pieniä sivujuuria myös hoitoalan töistä. Ei tätä kuitenkaan ehkä ihan ilmaiseksi olisi mennyt tekemään.

86# Opiskelija – simputettava juoksupoika?

Vanhojen Aku Ankka -lehtien mukaan ravintoloissa on tiskari, tiskarin apulainen ja ainakin joskus perunankuorien polkija. Näin muotoutuu hierarkia ja nokkimisjärjestys keittiössä. Jos palvelutalo olisi ravintola, olisi opiskelija kai perunankuorien polkijan apulainen. 

Pääsykokeiden soveltuvuuttamme mittaavassa osiossa psykologi epäily kykyäni laittaa kädet saveen eli likaan. Samoin hän epäili vähän kykyäni olla ottamassa vastaan käskyjä ja komentoja muilta. Olimme tainneet juuri ennen puhua siitä, miten en pitäisi vastenmielisenä mahdollisuutta joutua alalla johtaviinkaan tehtäviin. Epäili hieman, miten korkeasti koulutettu yliopiston entinen asukas jaksaisi kuunnella vähemmän koulutettujen komentoja. Jotenkin näin muistaakseni sanoi. Vastasin pitäväni vain luontevana tilannetta, jossa enemmän osaava ohjaa ja käskee kokemattomampaa. Koulutus kun on tie, jolle joka alalla on lähdettävä tien päästä. Silloin voi ennustaa enemmän osaavia löytyvän polun varrelta. Jätin sanomatta, että hieman sen kaltaista tilannetta voisin jopa kaivata. En halunnut antaa liian masentavaa kuvaa. Perunankuorien polkijan apulaisena on helppo olla. Silloin ei tarvitse liikoja miettiä, mistä poljetaan seuraavaksi.

Kerroin toki haastattelijalle, että silloisessakin tilanteessa olin tietyssä kohdassa työyhteisön hierarkiaa. Ohjeiden vastaanottaminen ei ollut täysin vierasta itsenäisen työn tekijällekään. Totta on, että samalla olin tilanteessa jossa useimmiten ohjasin muita ja olin se jolta kysyttiin ei vain mielipidettä vaan myös päätöstä. Vastuuta on mukava kantaa. Ainakin silloin kun hallitsee sen, mistä on vastuussa. Samalla vastuu haastaa ja välillä painaa. Annettua vastuuta ei voi paeta vaan sen kanssa täytyy vain kestää ja toimia. Laajassa työkentässä huomasin usein vaarana olevan liikojen vastuiden keräily. Vaikka piti yrittää olla vastuussa kokonaisuuksista, saatoin helposti kerätä itselleni myös pieniä asioita. Pienistä kertyy helposti suurta. Hitaasti vuodet siinäkin viisastuttivat. Vuodet ja vastuut. Tekemällä siinäkin oppii. Näitä miettiessä huomaan, että vielä on kehittymistäkin. Liian harvoin ja hitaasti olen kysynyt viisaammilta apua tai heittänyt ajatuksen palloa niille, joiden puolesta luulin olevani päättämässä. Ehkä tämä tyhmänä aloittaminen opettaa jotain siihenkin osaan elämää, jossa luuli jo jotakin osaavansa. 

Tiedän kaipaavani vastuullisiin tehtäviin. Niin joko vanhoissa kengissä tai sitten hoitotyön kengissä. Väistämättä vastuu ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne hiipii koettuna kaipuuna pintaan. Kevään harjoittelussa kuitenkin nautin lyhyestä roolistani olla tuo hierarkian ja nokkimisjärjestyksen viimeinen. Vai onko se ensimmäinen nokittava? Kanoista tietävät tietäköön.

Voisitko viedä? Voitko hakea? Käytkö katsomassa? Roskat, ruuat, hälytyksen syy. Näitä opiskelijalle helposti kertyi. Työntekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei näitä sanottu oman kahvitauon turvaamiseksi tai pidentämiseksi. Korkeintaan silloin, jos kahvitauolla oli samalla menossa vuoron vaihtoon liittyvä palaveri. Opiskelija yleensä on se, jolla ei ole erityisen tärkeää tai korvaamatonta tehtävää menossa. Hänet voi helposti lähettää silloin kun itsellä on jotakin muuta kesken. Tätä saattoi helpottaa se, että olin erityisen altis menemään.

Varsinkin harjoittelun ensimmäisillä viikoilla oli pelkästään helpottavaa saada pyyntö tai kehotus tarttua johonkin toimeen. Alussa kun ei osannut oikein hahmottaa, milloin voisi johonkin asiaan tarttua. Viikkojen kuluessa alkoi hahmottua hyvät hetket roskien viemiselle, pahvinkeräyksen tyhjentämiselle tai puhtaan pyykin hyllyttämiselle. Ja tietenkin samalla alkoivat hahmottua tehtävät toimiessa hoitajaparina kahden avustettavan asukkaan kanssa. En koe, että kukaan olisi hieman osaamatonta ja ajoittain hidasta opiskelijaa simputtanut. Ehkä varhaiskeski-ikäinen olemus riisui vähäisetkin mahdollisuudet siihen. Mutta monia ohjeita sain ja koitin niitä kuulla. Erityisesti ohjaajani ansioitui hyvässä tyylissään neuvoa. 

Sairaanhoitajaopiskelija saa harjoitteluissaan opiskella taitoja, joita koulussa on harjoiteltu hyvin vähän. Tässä harjoittelussa luulen meitä opiskelijoita jännittäneen eniten virtsateiden katetrointi ja laskimoverinäytteiden ottaminen. Toista on treenattu koulussa kerran nukelle ja toista pari kertaa pariin. Näitä taitoja niin sanotusti oikeisiin ihmisiin harjoitellessa moni on varmasti kokenut ylimääräisiä sydämen sykähdyksiä. Kahta kauheammaksi toimet olisivat muuttuneet, jos olan takana ohjaava sairaanhoitaja olisi ollut erityisen kärkäs ja kärsimätön. Näissä jännittävissä tilanteissa sain itse kuulla vakaan ja melkein huomaamattoman neuvon nousevan korvilleni aina oikeaan aikaan. Joka kerta se tuli melkein kuin oman pääni sisältä luontevana ajatuksena mahdollisesta seuraavasta askeleesta. Monta kertaa juuri tuon neuvon ansiosta jokin asia onnistui. Tuosta tavasta neuvoa olin kovasti kiitollinen. Se ei ahdistanut, eikä lisännyt liikaa tietoisuutta kaikkea seuraavasta katseesta. Se ei tuntunut pahalta edes silloin, kun se kertoi tulleen hetki opiskelijan lopettaa ja sen itsensä yrittää. Opastusta, neuvoja, kehitettävää ja kehuja. Jos huhut ohjaajien saamasta pienestä korvauksesta pitävät paikkansa, on joka euro siitä moneen kertaan ansaittu. 

Normaalisti ruokailu tapahtui eri kerroksessa ihan oikeassa ruokasalissa. Poikkeusaikana kaikki kulki kärryillä. Aika harvoin opiskelijaa varta vasten asialle lähetettiin. Sitäkin useammin hän lähti itse.

83# Pitkän harjoittelun murheita ja iloja.

”Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. ”

Harjoittelu on edennyt jo reippaasti viimeisen kolmanneksen puolelle. Perushoidollisten taitojen opettelun lisäksi olen saanut seurata sairaanhoitajan työtä ja tehdä hänen valvonnassaan sekä sairaanhoitajan, että lääkeluvat omaavan lähihoitajan tehtäviä. Lääkkeitä on siis jaettu sekä asukkaille, että lääkehuoneessa myöhemmin jaettavaksi. Samoin neuloilla on puuhattu: insuliinia  pistetty ja laskimoverinäytteitä sekä yritetty, että otettukin. Olen päässyt seuraamaan lääkärin etäkiertoa ja osallistunut monenlaiseen muuhunkin. Monet taidot ovat tulleet tutuiksi. Se, mitä on päässyt tekemään ja näkemään vähemmän, ei tietenkään vielä luonnistu varmuudella. Tarkimmat kädentaidot vaativat toistoja muuttuakseen kädenepävarmuuksista kädentaidoiksi. Kokonaisuutena jo tässä vaiheessa olen luottavainen paitsi tämän harjoittelun onnistumiseen mutta myös siihen, että tulevissa harjoitteluissa voin oppia myös niissä vaaditut taidot. tekemällä oppii ja vielä lisää auttaa, kun kärsivällisesti ja taitavasti on neuvottu. 

Harjoittelun loppusuoran lähestyminen on tuonut puheisiin jo loppuarvioinnin. Siihen liittyen aloitin itsearvioinnin miettimisen. En vain ajattelemisen ilosta vaan koska se pitää antaa ennen opettajan ja ohjaajan kanssa pidettävää arviointia. Vierailukiellon aikana tämäkin tehdään etänä.

Itsearviointi. Opettavainen tapahtuma, jossa voi venyttää totuutta niin paljon kuin uskoo asianomaisilta löytyvän hyvää tahtoa. Vai voiko? Tuskin tarkoitus on pelkästään itseään kehua. Ei ainakaan yli sen kuin todellisuus on. Aion kyllä kirjoittaa itselleni ihan hyvät arviot. Hyvään arvioon kuuluu tietenkin myös kehityskohteiden löytämistä. Kyllä niitäkin on. 

Olisikohan opettavaista olla jatkuvan arvioinnin kohteena? Jos joku jatkuvasti tarkkailisi, yrittäisikö itse kukin elää omien kykyjensä paremmalla laidalla. Tästä ajatuksesta käsin lähdin miettimään itselleni arviointia näistä elämän tärkeämmistä harjoituksista. Nyt etäkoulun ja muiden rasittaessa arkista elämää, rajasin arviointimietteitä isänä olemiseen. Ehkä joku kirjoittaisi jossain näin:

”Isä-harjoittelija Ylilehto on suorittanut käytännön harjoittelua vuosien ajan. Tasaisin välein hänen harjoitteluvastuutaan on lisätty uusien harjoittelukohteiden kautta. Hyvää kehitystä on tapahtunut. Kuitenkin samat perusongelmat vaivaavat häntä edelleen. Teoreettisen osaamisen lisäksi vuodet ovat kehittäneet hänelle hyvää käytännön tajua. Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää mitä hän ajattelee tai tekee.

Positiivisina havaintoina mainittakoon:

Todenpuhuminen:Harjoittelija on opettanut itsensä puhumaan aina totta. Myös silloin kun se on vaikeaa. Tähän todenpuhumiseen sisältyy ei sanan merkityksen opettaminen harjoittelukohteille. Tuota sanaa käytettäessä, kaikki tietävät ettei sitä lausuta turhan tähden. Samoin muut ikävuosien varrella tulleet kiellot ymmärretään tosiksi. Toisaalta annetut lupaukset ovat luotettavia. Myöskään kauniita ja kehuvia sanoa harjoittelija ei anna tyhjänä puheena vaan harjoittelukohteet ovat niidenkin osalta oppineet luottamaan harjoittelijan tarkoittavan aina totta. Kehityskohteeksi annettakoon kieltojen sovittaminen paremmin harjoittelukohteen ikätasoon sopiviksi. Isompia ei tarvitse rajoittaa samalla tavalla kuin pieniä. ”

Teorian ja käytännön erottaminen: Harjoittelija on omaksunut vuosien varrella suuren määrän teoreettista tietoja harjoitteluaikaansa liittyen. Kuitenkin usein hän toimii selvästi tuota tietoa vastaan. Hän on kärsimätön, itsekäs, poissaoleva ja monia muitakin sopimattomia ominaisuuksia hänessä usein tulee esiin. Kuitenkin hän on selkeästi omaksunut näiden omien käytäntöjensä ja teoreettisen tietonsa eron. Säännöllisesti hän pyytää itse anteeksi ja saattaa selittää harjoittelukohteilleen ja tai harjoitteluparilleen toimineensa väärin. On myös havaittu taipumus, että hän pyrkii ajoittain parantamaan käytännön toimintaansa. Usein näissä yrityksissä tulee vastaan epäonnistumisia ja niin sanottuja takapakkeja. Harjoittelija ei kuitenkaan pakene teoreettisen tietonsa taakse ja puolustele valheellisesti toimineensa oikein. Harjoittelijassa on hyvää nöyryyttä. Ainakin silloin kun ylpeyden piru ei nosta päätään.

Osallistuvuus: Harjoittelija selvästi viihtyy itsekseen ja omassa rauhassaan. Harjoittelupari joutuu häntä säännöllisesti huomauttamaan tietokoneen tai puhelimen käytöstä väärään aikaan. Kuitenkin sähköisten laitteiden ulkopuolella harjoittelija leikkii, pelaa ja painii harjoittelukohteittensa kanssa. Hän menee luontevasti lähelle: kumartuu, polvistuu tai ohjaa isommankin vielä syliinsä. Harjoittelijan selkeä turvakeino on hieman rapsuttaa ja silittää tukkaa tai hartioita. Pienillä eleillä hän kertoo olevansa paikalla ja toisia varten.  

Tylsyys: Harjoitteli kestää huonosti tylsyyttä. Hän pakenee tylsiä hetkiä helposti sähköisten laitteiden taakse ja pyrkii niin täyttämään ajatuksensa stimulaatiotarvetta. Korona-aikana on ollut silminnähtävää vaikeutta pitää puhelinta poissa kädestä jopa televisiojumalanpalvelusten aikana. Tätä taitoa pitäisi harjoitella. Kuitenkin samaan aikaan harjoittelija on yrittänyt toistuvasti opettaa harjoittelukohteille tylsyyden hyötyjä. Hän ei ole antautunut jatkuvaksi virikekoneeksi vaan pyrkii ohjaamaan pienempien omaa mielikuvitusta toimimaan. Samoin hän on kohtuullisesti onnistunut opettamaan tylsältä tuntuvien tehtävien ja tekemisten tärkeyttä harjoittelukohteille. Hän ei hätkähdä tylsyyttä valittelevista äänistä vaan kertoo jo tottuneesti miksi mikin tylsältä tuntuva asia on kuitenkin tärkeä. Jatkossa hänen pitää muistaa itse pitää enemmän laitteet poissa ulottuviltaan ja niin opettaa toisia pysymään vähemmän laitteilla. 

Lopuksi:Vaikka harjoittelija ei ole aiheuttanut mitään fyysistä vammaa tai haittaa, on kuitenkin selvää, että monia pitkäaikaisia traumoja on päässyt syntymään osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Toisaalta olemme luottavaisia siitä, että isä-harjoittelija pysyy epäonnistumisistaan huolimatta harjoittelukohteittensa apuna ja saattaa aikanaan kertoa heille myös omista traumoistaan ja siitä miten ne ovat vaikuttaneet tähänastisen harjoittelun aikana. Katsoisimme kuitenkin, että koko elämä itsessään on monin tavoin traumaattinen eikä siitä siksi voikaan selvitä ilma tiettyjä traumoja. Yhdessä selviten ne eivät välttämättä aiheuta ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Luottavaisin mielin voimme katsoa harjoittelun voivan jatkua, vaikka se tekee välillä kipeää kaikille osapuolille.

Totuutta venyttävä arviointiryhmä ”