143# Kuka tämän opettaisi

Harjoitteluissa huomaa välillä oman avuttomuutensa. Sen takia harjoittelussa tietenkin ollaan, ettei taitoja muuten kerry. Monet asiat on koululla mainittu ja muutamia jopa päästy vähän harjoittelemaan. Yleensä harjoituksia on kustakin asiasta päästy tekemään tasan kerran ja yleensä nukella. Toki jotkin asiat kertautuvat muiden ohella myös koululla. Kuitenkin harjoittelupaikoissa on usein sellainen tunne, ettei oikein osaa. Välillä niinkin, ettei asiaan olla muistettu edes koulussa kiinnittää huomiota. Niissä taitoa yritetään kerryttää kokemuksen kautta. Listasin tähän muutaman tässä harjoittelussa vastaan tulleen ongelman, jossa taito ei ole oikein riittänyt.

Jos sairaanhoitajaopiskelija tuntee olonsa vähän epävarmaksi, niin kuinka mahtaa olla housuopiskelijan suhteen.

Hiipiminen

Osastolla täytyy hiipiä ainakin kahdesta eri syystä. Välillä päivisin, jos kipeä tai sekava potilas on lopultakin nukahtanut ja hänen ruokansa päätetään hakea talteen odottamaan myöhempää hetkeä. Jos asiasta ei ole ehditty sopia ruuan jakajien kanssa, ovat he vieneet ruuan nukkuvan potilaan viereen. Työnjakohan on se, että toiset vievät ruuan huoneeseen mutta hoitajat auttavat tarvittaessa ruokailussa. Varsinkin jos tietää potilaan kivun, tai useammin sekavuuden vuoksi, valvoneen yöllä on ruuan varovainen hakeminen tärkeää. Täytyyhän välillä levätä.

                      Öisin tehdään kahden tunnin välein kierto huoneissa. Joskus sitä kutsutaan henkikierroksi. Silloin selvitellään hereillä olevien vointia ja usein kierron jälkeen käydäänkin lääkehuoneen kautta. Nukkuvien kohdalla todetaan, että he nukkuvat. Mutta se ei olekaan aina niin helppoa. Joskus huoneen ovella reipas kuorsaus kertoo asian laidan selvästi. Voi käydä niinkin, että useamman hengen huoneessa selvästi eri äänin suoritetaan yhteiskuorsausta. Silloin asia on selvä. Kuitenkin joskus syvässä unessa olevat, peittoihin kietoutuneet ja ehkä joskus varsinkin iäkkäämmät potilaat voivat olla vaikeasti nukkuviksi todettavia. ääntä ei välttämättä kuulu ja rintakehän liikettä ei hämärässä huoneessa helposti huomaa. Joskus näitä potilaita saa tuijottaa pitkänkin aikaa melko läheltä. Koska muuten ei ole lupa kirjata heidän nukkuneen. Voi sitä hetkeä, kun potilas herää. Häthähdys on silloin molemmin puolinen.

Pussien tyhjennys

Kirurgisella osastolla parannellaan usein haavoja. Joskus näihin haavoihin asennetaan poistoletkuja eli niin sanottuja dreenejä. Niiden tarkoitus on ohjata haavasta ulos verta tai märkää. Näin haava-alue ei turpoa ja vältytään paljolta kivulta. Myös paraneminen pääsee paremmin vauhtiin. Letkun kautta imu voi tapahtua painovoimaisesti tai mekaanisella imulaitteella, ikään kuin haitarilla, jota välillä käydään puristamassa vireeseen. Kaikki haavasta tuleva menee letkua pitkin pussiin. Tämä pussi tyhjennetään tarpeen mukaan ja sinne tuleva dreenivuoto merkitään tietenkin ylös. Pusseissa vain ei ole hanaa. Ne leikataan auki ja huuhteluhuoneessa valutetaan mittausastiaan. Saksilla leikatessa pusseihin vain on kokemattoman vaikea saada siistiä kaatoaukkoa. Paljon käytetyt ja tylsät sakset eivät mitenkään auta asiaa. Välillä mittavirheen ja siivousurakan riski on aloittelijalla huomattava.

Puristusvoiman arviointi

Kirurgisilla potilailla on joskus ongelmia virtsaamisen kanssa. Anestesia-aineet kun puuduttavat myös sitä osastoa. Virtsauksen onnistuminen on myös yksi kotiutumisen kriteeri, koska se kertoo elimistön päässeen normaalin toiminnan tilaan. Siksi sitä seurataan ja kysellään. Aina ei sitten tipu. Silloin toimitusta on autettava mekaanisesti. Hoitajapari saapuu katetroimaan. Toimitus itsessään on yksinkertainen. Kuitenkin toiminta-alue aiheuttaa tottumattomille potilaille, ja miksei hoitajillekin, ylimääräistä jännitystä. Sairaalaolosuhteissa on liikkeellä aina monenlaisia taudinaiheuttajia. Siksi osastolla toimenpide tehdään erityisen tarkasti ja monia steriilejä välineitä käyttäen. Jottei virtsaputkeen ja myös rakkoon pääsisi taudinaiheuttajia, pestään alue hyvin. Katetroiva hoitaja myös ottaa hyvän otteen. Sellaisen, jota ei tarvitse korjailla kesken kaiken. Naisilta tuolla samalla otteella levitetään häpyhuulia ja miehiltä vedetään esinahka ylös. Erityisesti miehiä katetroidessa huomaan välillä miettiväni, puristanko liiankin kovaa. Ehkä puristusvoima korreloi käänteisesti katetrointikertojen kanssa. Hieman hankala otetta on löysätäkään, koska silloin pelkään potilaan arvaavan ajatelleeni juuri sitä asiaa. Täytyy koittaa pienesti päästää voimaa pois ja jatkossa ottaa aina vain löysemmin rantein.

Innostuksen peittely

Hoitotyössä näkee kaikenlaista. Kirurgisella osastolla ehkä erityisesti kaikkea fyysisesti erikoista. Haavat ja leikkausjäljet voivat olla hyvinkin monituisia. Ja tietenkin oppimassa olevan opiskelijan näkökulmasta mitä erikoisempi, sitä mielenkiintoisempi. Potilaalle tilanne on erityinen ja ainutlaatuinen. Opiskelija saattaa välillä unohtaa olevansa ihmisen kanssa tekemisissä ja nähdä vain uuden asian opittavaksi. Usein tietenkin asia menee vielä niin, että mitä harvinaisempi ja kamalampi, sitä suurempi riski opiskelijalla innostua. 

Aakkoset

Taas se huomattiin. Aakkosten täsmällisestä osaamisesta olisi hyötyä. Lääkehuoneessa sadat valmisteet ovat nätisti aakkosjärjestyksessä. tai ainakin niiden pitäisi olla. Se, että omasta tajunnastani puuttuu lähes täysin pari kirjainta, ei tee asioista aina kovin nopeaa. Onneksi ole oppinut hahmottamaan niiden sijainnin, jos jaan aakkoset kolmeen eri osaan. Kertausyritykset eivät ole onnistuneet. Ehkä kuopuksen kanssa onnistun.

128# Murse veitsen alla.

2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää. 

Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle. 

Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää. 

Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu. 

Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.

Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois. 

Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.

Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta. 

Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.

Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä. 

En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.

Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.

Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen. 

– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.

Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin. 

Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä. 

Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.

Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä. 

Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.

Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.

Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse. 

Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.

Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.

Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.

Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa. 

Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin. 

Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä. 

121# Montako tikkiä laitetaan?

Neula ja lankaa. Jostain kaukaisuudesta muistot käsityötunneilta vyöryivät mieleen. Varsinkin ne sormiin osuneet neulanpistot. Joskuskin tunnin alussa etsin aikani kadonnutta neulaa ja uuden saatuani se kohta ilmestyi sormeen jostakin sinisen, pumpulitäytteisen, hahmon sisältä. Nyt käsillä ollut neula vain oli paljon terävämpi, käyrempi ja tarkoitettu ihmiskudoksen läpäisyyn. Oli aika ommella haavoja kiinni. Paluu kouluun!

Harjoittelun aikana olimme parhaimmillaan kaikki luokan miesopiskelijat samaan aikaan pukuhuoneessa. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia ja hajaannuttiin kukin osastoillemme. Välillä toiset olivat lähdössä ja toiset tulossa. Mitä pitemmälle harjoittelu eteni, sitä enemmän haaveiltiin kouluopetuksen jatkumista. Vaikka harjoittelut ovat antoisia, ovat ne myös kuluttavia. Käsillä on jatkuvasti jotakin, mistä ei ole näillä opinnoilla vielä kovin varma ja paljon myös sellaista, mitä ei ole ollenkaan opiskeltu. Sellainen varpaillaan oleminen väsyttää. Usein näissä pukuhuoneen kohtaamisissa kello oli kuusi jotakin. Sekin sai haaveilemaan koulusta. Varsinkin kouluaamuista, jolloin heräämistä ei koskaan tarvitsisi ajatella ennen seitsemää.

Tai niinhän sitä harjoittelussa luuli. Ensimmäisenä koulupäivänä opetus alkoi kello kahdeksan. Se tarkoittaa itselläni herätystä 06.45. Vaikka aamulla ei tuntunut erityisen virkeältä, pakkohan se oli vähän iloita leppoisammasta aikataulusta. Tuohon aikaan aamuvuoroon menijät olisivat olleet taas jo pukuhuoneessa. Iloa lisäsi vielä sekin, että ensimmäiset tunnit saatiin viettää taitopajaluokassa.

Etukäteen oli taas opiskeltu. Verkkoympäristöstä oli pitänyt suorittaa kurssi loppukokeineen. Sen kautta kerrattiin yleisesti haavat, niiden hoito ja erilaiset haavanhoitotuotteet. Haavojen hoitoa me emme varsinaisesti koulussa opiskele. Mistään ei saada toimitettua tarpeeksi haavoja. Kuitenkin tunnin alussa opettaja kyseli meiltä kuvien kanssa erilaisten haavojen asioita. Erityisen tärkeää oli tulehtuneen haavan tunnistaminen. Jos joku haluaa itseään kokeilla, voi googlettaa kuvahaussa hakusanoilla haava, märkä haava, nekroottinen haava, granuloiva haava ja vaikka leikkaushaava. Pienten kuvasulkeisten jälkeen pääsimme ompelemaan.

Oikean ommelaineen ja neulan tarjoilu lääkärille kuuluu myös hoitajan tehtäviin. Neulojen ja langan kokoa voi verrata tuohon pienehköön peukaloon.

Ompeleiden tekeminen ei kuulu sairaanhoitajan perustaitoihin. Yleensä hänen roolinsa on avustaa lääkäriä. Mekin opiskelimme tarjoilijana toimimista: pakkausten steriiliä avaamista ja niissä olevien tavaroiden ojentamista lääkärille. Opettaja myös kuvasi, miten jokaisella lääkärillä on omat mieltymyksensä välineiden koon suhteen. Silloin sairaanhoitajan tehtävä on nöyrästi kaivaa esiin sellaiset välineet joihin ompelija on mieltynyt. Toki hyvä hoitaja käy tarvittavaa keskustelua lääkärin kanssa jo ennen steriilien pakkausten avaamista. Valmistimme siis steriiliä pöytää välineille ja peitimme opettajan pöytiin jakamat vaahtomuovilevyt (parempia harjoitushaavoja on kuulemma tilattu) steriilillä reikäliinalla. Pöytä oli katettu. Nyt kuitenkin lääkärin sijaan pääsimme itse ompelemaan.

Saatuaan lisäkoulutusta sairaanhoitajankin voi antaa näytön ompeleiden tekemisestä. Sen jälkeen hän voi esimerkiksi päivystävän sairaanhoitajan nimikkeellä tehdä pieniä ompeleita. Näin toimitaan vaikkapa pienillä terveysasemilla tai ylipäätään lääkäriresurssia säästäessä. Ehkä joku meistäkin joskus ompelee ihan urakalla. Nyt ompeleiden tekemisen tarkoitus oli kuitenkin niiden lopputuotoksessa. Sairaanhoitajan hyvin tyypillinen tehtävä on poistaa ompeleita. Luultavasti kotihoidon harjoittelussa monet pääsevät tätä harjoittelemaan. Ompeleita poistaaksemme, meidän oli ensin tehtävä ne. 

Aivan näin mekaaninen syy ei ollut kuitenkaan ainoa. Opettaja piti tärkeänä antaa meille mahdollisuuden tehdä ompeleita, jotta ymmärtäisimme poistoa varten paremmin, missä langat kulkevat. Poistamisen kannalta tämä on tärkeää. Poistot on tehtävä niin, ettei mikään ihon ulkopuolelle oleva langan osa kulje ihon alitse lankaa poistaessa. Myöskään yksikään pätkä langasta ei saa unohtua ihon sisään. 

Ompelu ei tapahtunut aivan koulun käsityötuntien tapaan. Oikeassa elämässä potilas on enemmän neulojamme vastustava kuin vaahtomuovi. Joskus ehkä aktiivisestikin vastustava mutta se on lääkintävahtimestarin avulla voitettava pulma. kuitenkin ihmisen iho ja suuremmissa haavoissa muu kudos vastustaa neulaa hieman enemmän kuin potilaamme. Siksi ote neulasta ja tarvittaessa haavasta on ehdottoman tärkeä asia. Sitä varten työssä käytetään sormien sijaan työkaluja. Neula napataan omiin välineisiinsä ja haavan reunasta napataan toisilla. Neulankuljetin ja kirurgiset atulat. Siinä taas pari sanaa uuden identiteetin sanavarastoon. Muinoin käsitöissä neula ja sormet eivät oikein toimineet tahdon ja ohjeiden mukaan, joten näiden työkalujen kanssa työskentely tuntui alkuun arveluttavalta. Tosin ensimmäisten kokeilujen jälkeen ne tuntuivat yllättävän käteviltä. Neulakin pysyi kätevästi turvaetäisyyden päässä omasta sormesta.

Neulankuljetin, sakset ja kirurgiset atulat. Huomaa hyvin haavan reunasta tarraavat piikit atuloiden kärjessä.

Ommelpaja oli kokonaisuutena siistiä sisätyötä. Vaihteeksi sellainen paja, missä emme kajonneet toisiimme. Pöytien ääreen muodostui turvaetäisyyksien rajoja koputtelevia ompeluseurueita. Opettajan ohjeiden mukaan saimme kukin ommella pehmeän potilaamme pinnasta kolme haavaa erilaisilla tekniikoilla. Jokaisen pöydän ääressä kävi iloinen vaikkakin vähän jännittynyt keskustelu. Kyseltiin ja ihmeteltiin. Joku neuvoi vähän toista ja joskus oltiin yhtä kuutamolla. Kaiken kaikkiaan iloiset ompeluseurat. Sen jälkeen ehdittiin puhua vähän taakse jääneistä harjoitteluistakin. Mukava paluu kouluun. 

56# Toukkahoitaja

Mihin haluaisit suuntautua? Minkälaisissa töissä voisit nähdä itsesi? Mikä työ kiinnostaa? Opettajat auttavat meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita jo vähän haaveilemaan tulevasta. Tätä tapahtuu hops-keskusteluissa ja vähän tuntien lomassakin. Me opiskelijat kyselemme sitä toisiltamme joskus. Vähän aikaa sitten vastaan tuli kaikkein eksoottisin vaihtoehto: toukkahoitaja!

Olemme käsitelleet haavoja ja niiden hoitoa. Itsenäinen kurssi ja siihen liittyvä koe piti suorittaa tammikuun aikana. Palautuspäivän jälkeen haavanhoitoa käsiteltiin tunnilla ja siihen liittyen jaettiin useiden hyödyllisten nettisivujen osoitteet. Osa sivuista esitteli haavojen luokitteluun liittyvää asiaa. Toiset esittelivät haavanhoitotuotteita ja niiden käyttöä. Kätevästi oman yrityksensä tuotteita esiteltiin. Samalla päästiin kurkkimaan tietenkin erilaisia haavoja. 

Itse koin pienen aikamatkan yli viidentoistavuoden taakse. Olin juuri muuttanut opiskelemaan. Yhtenä tavarana muuttokuormassa oli veljeni vanha tietokone. Hän ei ollut muistanut tai viitsinyt poistaa kovalevyltä jotakin oman opiskelualansa tietokantaa. Siihen aikaan tietokannat piti siirtää koneelle. Eipä konekaan ollut kovin helposti siirrettävä. Aina joskus aikaa tuhlatessani klikkailin sieltä auki kuvapankin. vastaan tuli haavoja, ihottumia, rupia ja aivan kaikkea, mitä opetuskäyttöön voidaan lääketieteen ammattilaisille syöttää. Aina välillä noiden kuvien katselu tuntui urotyöltä. Nyt katsellut haavat eivät tuntuneet missään. Toki välillä on saanut nähdä haavoja ihan tosielämässäkin. Mutta ehkä nuo menneisyyden kuvamaratonit tappoivat jotain inhoa pois. Tuskin kovin pahalta tulee tuntumaan myöskään tuleva haavojen hoidon taitopaja. En tiedä simuloidaanko siellä hajua. Se voi olla näköä hankalampi asia.

Haavoja käsittelevän tunnin loppupuolella tuli vastaan kuitenkin jotain ylimääräisen nielaisemisen arvoista. Luulen muutamankin harkinneen tradenomiksi hakeutumista. Tutustuimme lyhyesti toukkahoitoon. Nam nam.

Kuva: Wikimedia Commons

Ehkä olet nähnyt elokuvissa toukkia asetettavan haavoihin. En tiedä, miten ensimmäinen viisas on osannut toukat paikalleen asettaa ja ne hyödyllisiksi havaita. Ehkä vapaana vaeltavat toukat ovat tehneet jotakin muutakin mutta niiden hyödyllinen tehtävä on ollut kuolleen kudoksen ja bakteerikasvuston poistaminen. Tätä samaa tehdään nykyäänkin. Usein kuitenkin muilla keinoilla. Haavan hoito ja tämä kudosten rapsuttelu on yksi pian hallitsemistamme taidoista.

 Lähivuosikymmeninä toukat ovat kuitenkin tehneet paluun. Toukat paitsi poistavat haitallista kudosta, myös vaikuttavat antibakteerisesti. Vaikutus perustuu toukkien ruuansulatukseen eli ilmeisesti sylkeen. Sylki tappaa bakteereita. Toisaalta toukat syövät bakteereja sisältävää kudosta ja niin vähentävät tulehdusta. 

Voitko kuvitella toukkahoitajan. Hän on se hiljainen mutta ystävällinen työyksikön jäsen. Hän ei osallistu kovin usein työajan ulkopuolella järjestettyihin rientoihin, eikä puheittensa perusteella vietä muutenkaan aikaa ystävien kanssa. Hänellä ei ole perhettä. Ei ainakaan ihmisperhettä. Lomien aikana hän kuulemma reissaa lämpimissä maissa. Kosteat viidakot, koskemattomat luolat ja rehevät merenrantakasvustot ovat hänelle mieluisia rentoutumispaikkoja. Siellä hän ei kuitenkaan makaa leporankana. Hän tutkii. Hän kaivaa ja kääntelee. Löytäessään jotain, hän nappaa sen mukaansa, kuljettaa kotiinsa ja liittää sen lopulta perheensä joukkoon. Toukkaperheensä. Sillä se on toukkahoitajan todellinen elämä.

Hän viihtyy kellarissa. Hämärä ja kostea on hänen valtakuntansa. Hänen ja toukkien. Kananmunakennot ovat hänen rakkailleen tehty koti. Siellä hän ruokkii ja hellii noita luikertelevia kullannuppujaan. Kyse ei ole vain harrastuksesta. Ei. Toukat ovat paljon enemmän. Ne ovat toukkahoitajan perhe. Ja yhdessä heillä on tehtävä.

Aina joskus toukkahoitaja kutsutaan paikalle. Paljastetaan tulehtunut, haiseva, haava. Siellä missä muut kauhistuvat, toukkahoitaja iloitsee. Lemu on merkki hyvästä apajasta hänen omilleen. Hän asettaa kylmälaukussa matkustaneet ystävänsä ruuan ääreen. Kymmenen tarkkaan valittua, 2-3 millimetriä pitkää, tropiikin sukuista suloisuutta pääsee aukomaan suutaan haavaan. Harsojen avulla kaikki peitetään katseilta jopa viideksi vuorokaudeksi. Muut huoneessa jäävät hämmennyksen valtaan. Kuitenkin toukkahoitaja tietää – pian on aika. 

Ajan koitettua toukkahoitaja tulee jälleen. Tällä kertaa mukana ei ole kylmälaukkua vaan termospullo. Siinä haisee viina. Harsot poistetaan. Viimeisetkin kierrokset ovat puhtaat. Märkä on poissa. Samoin haju. Sen muut hoitajat saattoivat havaita jo saapuessaan. Toukat ovat tehneet työnsä. Muutama kurkkii kiitollisena haavan onkaloiden aukoista. Kovan työn uuvuttamat toukat ovat kasvaneet. Jo useiden senttien mittaiset ahmatit on helppo löytää. Toukkahoitaja poimii ne yksitellen. Katsoo jokaista kiitollisena, ikään kuin hyvästiksi. Pudottaa sitten rakkaansa yksi kerrallaan avattuun termospulloon. Toukkien viimeinen matka kulkee alkoholikylvyn kautta. laitakaupungin aasialaiseen ilmestyy pian illan erikoinen. Kahdeksan… yhdeksän… laskee toukkahoitaja termospullon pinnan pulpahdellessa. Yhdeksän jälkeen hiljaisuus. Toukkahoitaja kumartuu lähemmäksi haavaa. Katsoo toiseenkin ihonalaiseen onkaloon. Pyytää jotakuta pois valon edestä. Ehkä niitä olikin vain yhdeksän, toukkahoitaja tuumaa hiljaa. Hän sulkee termospullon korkin, kiittää ja lähtee viereiseen huoneeseen. Tuttu lääkäri on pyytänyt arviota toiseen haavaan. Mitähän kymmenen ahkeraa ahertajaa saisi siellä aikaan? Toukkahoitajan poistuessa hiljaisuus täyttä huoneen avoimen haavan ja sen syvien onkaloiden äärellä. Potilasta kuulemma oksettaa. Samoin toista hoitajaa. Toukkahoitajaa ei haittaa. Hän on ylpeä. Erityisesti tuosta yhdestä. Siitä joka jäi eloon.

Toivottavasti toukkahoitaja ei tule uniisi. Tässä video hoidon todellisesta etenemisestä. Toukkien määrä on todellisuudessa paljon suurempi mutta ne eivät nykyaikana vaella vapaina haavassa.