98# Hoitajani televisiossa – osa 4

https://www.themoviedb.org/tv/83524-sygeplejeskolen?language=fi

Toinen maailmansota oli kaiken muun ohella suuri naisten esiinmarssi. Sotaponnistusten ja -teollisuuden tarpeisiin rekrytoitiin suuri joukko naisia suurimmassa osassa sotaa käyvissä maissa. Tämä avasi naisille paljon ovia ennestään suljetuille aloille koulutuksen ja kokemuksen myötä. Osa mullistuksista kulki myös toiseen suuntaan. 

Sairaanhoito-opisto (Sygeplejeskolen) juontaa juurensa tanskalaisen yhteiskunnan muutoksiin maailmansodan kaikujen vielä kulkiessa syvällä kansakunnan mielissä. Sairaanhoitajia kouluttava laitos on herännyt opiskelijamäärien laskuun ja vastaa tilanteeseen tarttumalla uskaliaaseen kokeiluun avaamalla koulun miesopiskelijoille. Tämän uudenlaisen vuosiluokan saapumisesta sarja alkaa.

Miesten saapuminen kouluun aiheuttaa oman kitkansa. Pohdittavaksi tulee miesten oikeus liikkua ja toimia eri osastoilla, työasun yksityiskohdat ja opiskelijoiden keskinäisen kanssakäymisen kysymykset. Tietenkään miehet eivät saa hoitaa naispotilaita! Kuitenkaan sarja ei ole ensisijaisesti miehistä ja naisista. 

Merkittäviksi asioiksi nousevat muutkin yhteiskunnassa ja sen yhteisöissä vaikuttavat rajalinjat. Yksi miesopiskelijoista, Erik, saapuu kouluun koko omaisuus laukussaan ja varattomana vailla mahdollisuutta ostaa vaadittavia kirjoja. Samaan aikaan toinen opiskelija, Anna, tulee kokeilemaan omia siipiään vastoin varakkaan perheensä toivomuksia. Toisiaan ymmärtämättömistä lähtökohdista tulevien keskinäisiltä törmäyksiltä ei voi välttyä, kun toinen koittaa lukea kirjoja tovereiden selkien takaa ja toinen sovittaa omaisuuttaan epätoivoisesti pieneen huoneeseensa. Samoin kohtaavat maaseudun kasvatit ja maailmaa nähneet kulkijat. Myös hoitoalalle hyvin sopiva kiintiöuskovainen on käsikirjoitettu sarjaan omine kysymyksineen. Siitä maailmasta jotain tietävänä harmittelin katsoessani tähän hahmoon kirjoitettuja halpoja yksinkertaistuksia ja typeryyksiä. Kaikille opiskelijoille oman elämän aloittamisen tuomat vapaudet eivät aukene helppoina henkilökunnan tiukasta vartioinnista huolimatta. Mukaan mahtuu erehdyksiä ja kipeää oppimista itsestä ja toisista ihmisistä. Aina edes hoitajan asuun pukeutuneeseen ei voi luottaa. Kuitenkin tiukoissa paikoissa myös tiukka hierarkia saattaa murtua pienen ihmisen avuksi.

50-lukulaisuus alleviivaa yhteiskunnassa ja terveydenhoidossa voimakkaana vallitsevaa hierarkiaa ja sen vaatimaa säännönmukaista toimintaa. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kurssin sankareiksi nousevat ne, jotka kykenevät joustamaan ja nostamaan yhden ihmisen tarpeet sääntöjen yläpuolelle. Välillä tämä tarkoittaa ylemmän henkilöstön välttelyä ja hämäämistä opetussairaalan käytävillä ja potilashuoneissa. Tentit ja kokeet selvitetään tiukan ulkoa opettelun avulla ankarien opettajien silmien alla. Vapaaseen soveltamiseen ei tilaa tai lupaa. Ei ainakaan silloin, kun osa talon väestä haluaa päästä miehistä eroon. 

Yhteiskunnan lisäksi myös sairaanhoito on sarjassa kuin muisto menneestä maailmasta. Eletään kehittyneen sairaanhoidon ja monien läpimurtojen esiinmarssia. Tämä kuvataan koulun lääkäreiden tutkimustyön ja hoidossa tapahtuvan kehityksen kautta. Tieteeseen perustuva hoito ja potilaan systemaattinen seuranta on saapunut Tanskan johtavaan sairaalaan, mutta monet hoitomuodot näyttäytyvät nykysilmään kummallisina. Potilaan yksilöllinen kohtaaminen ja tämän tarpeiden kokonaisvaltainen huomiointi ei tiukkojen sääntöjen sairaalassa ole vielä saanut kaivattua tilaa. Opiskelijat kohtaavat myös nyt jo kadonneen maailman kauhuja esimerkiksi Polio-epidemian riehuessa kaupungissa. Uutukaiset opiskelijat saavat kokea alansa painavan vastuun, kun potilaan kuolema on vain muutaman happipalkeen painalluksen tai niiden unohtumisen päässä. Henkilökunta sulautuu opiskelijoiden kanssa juonikuvioille sopivalla tavalla yhteen näiden poikkeusolojen keskellä.

Väistämättömien ihmissuhdesotkujen lisäksi kuvatuksi tulee kaunis ja eteenpäin menevä viisikymmentäluku pohjoismaisen pääkaupungin kupeessa. Eletään rauhallista aikaa ennen tulevien vuosikymmenien murroksia. Maailmanmeno ja vaikkapa Korean sota kummittelee jossakin arjen ulkopuolella tarjoten pieniä sivumakuja tarinaan. Tarkalle silmälle näkyvät opiskelijoiden arjessa sairaanhoitajan työn hyveet: tarkkuus, rohkeus ja välittäminen. Varjopuolet paljastetaan kiukkuisten potilaiden, ymmärtämättömien omaisten ja hiertävien valtasuhteiden kautta. Opiskelijat jos henkilökuntaan kuuluvatkin saavat kasvaa selviämään myös itsensä kanssa.

Tämä sarja esitettiin Suomessa alunperin Yle Teemalla keväällä 2019. Lisämausteensa sarjan seuraamiseen toi yhteyshaussa eteenpäin lähetetty hakemus samoille jalanjäljille. ”Haluatko pyyhkiä mieluummin takapuolia, kuin olla sotilas?” Tämä yhdelle päähenkilöistä esitetty kysymys sai resonoida vastauksia omassa mielessäni keskivertokatsojaa enemmän. Selviäisinkö itse kovasta opiskelusta ja uusien asioiden pänttäämisestä? Kestäisikö saapua ravintoketjun alimmalle asteelle eri alalla? Selviäisinkö kaikista niistä henkisistä haasteista, joita takapuoliin ja vastaaviin liittyy? Kestäisikö hankalat potilaat tai vaikeat työtoverit? Olisiko itse tarkasti sääntöjä noudattava ahertaja vai rohkeasti ihmiset kohtaava opportunisti? Vai jonkinlainen näiden yhdistelmä? Näiden äärellä joutui jotenkin itseään siinä pääsykokeita odottaessa punnitsemaan. Jotakin vastauksia voinee löytää tästä blogista.

En tiedä, onko kahden kauden sarja saamassa jatkoa. Kuitenkin lyhyydestään huolimatta opiston väki tuntui omassa tilanteessani erinomaiselta seuralaiselta kulkea hieman eteenpäin. Suosittelen tätä jos mahdollisuus katsoa jossakin vaiheessa uusiintuu.

48# Hoitajani televisiossa – osa 3

Hakekaa kätilö! Call the midwife! Nämä sanat ilmoittavat, että joku on tulossa maailmaan. Joku toinen lähtee juoksemaan apua hakemaan. Joskus juoksu jatkuu ovella asti ja onnekkaassa tapauksessa läheiselle puhelinkopille. Puhelin on siis keksitty. Varaa siihen ei vain monella ole. Sillä ollaan Poplarissa, East Endin kaupunginosassa Thamesjoen varressa. Kaduilla kuuluu vanha Lontoon murre, jota eri puolilta kansainyhteisöä tulevat murrehirmut värittävät omilla aksenteillaan. Satama ja sen elämä on läsnä työllistäjänä ja ulkomailta tulevien väylänä tähän entiseen emämaahan. Tuleepa välillä epäilys trooppisemmistakin taudeistakin. Maailmansodan jälkeisenä aikana alue kuuluu Lontoon köyhimpiin. Vuokratalojen punaruskea massa reunustaa kätilöiden pyöräilyreittejä. Suuret lapsilaumat leikkivät kaduilla ja pihan perillä. Pyörän selässä kyyristytään välillä väistämään katujen halki ripustettuja pyykkinarujen viidakoita. Asunnot ovat pieniä ja siksi elämä leviää ulos. Tuota elämää kadun varsilla on paljon mutta rahaa sitäkin vähemmän.

Kaiken tämän keskellä seisoo vakaana mutta paikkausta kaipaavanaNonnatus-luostari. Luostarin anglikaanisisaret ovat toimineet alueen kätilöinä ja sairaanhoitajina vuosikymmenien ajan. Samat kädet ovat auttaneet maailmaan äidit, tyttäret ja joskus jopa isoäidit. Uuden ajan kynnyksellä heidän tuekseen alkaa saapua modernin maailman kouluttamia kätilöitä. Vanha ja kokeiltu tottumus kohtaa monta kertaa uuden tiedon tuomat muutoshaasteet. Tuotantokausien edetessä sekä nunnat että hoitajat saavat olla vuoron perään oppimassa ja opettamassa. Harmaampikin saa olla ikuisena oppijana, kun myös laitteet ja tavat ovat murroksessa. Kätilöiden mukana elämää ihmettelevät luostarin tuhattaituri talonmies, paikallinen piirilääkäri ja myöhemmin saapuva seurakunnan uusi kappalainen. 

Sarja alkaa Jenny Leen saapuessa tähän uuteen komennuspaikkaansa. Eletään viisikymmentäluvun lopun vauvabuumia ja kätilöt saavat välillä lentää pyörillään paikasta toiseen. Työtä on paljon ja lepoa vähän. Synnytysten ohella luostarin väki kiertää kotisairaanhoidon tehtävissä. Kuten kätilönkin työssä, näissä sairaanhoidon tehtävissä ahtaammin asuvan kaupunginosan realiteetit iskevät vasten paremmista lähtökohdista ponnistaneiden hoitajien kasvoja. Ammatillisuutta etsitään välillä lian, ahtauden tai rottienkin keskellä. Vasta sarjan edetessä alkaa vähän kauemmaksi nousemaan moderneja kerrostaloja vesineen ja vessoineen. Yhteiskunnan muutos ja rajapinnat ovat kiinteästi läsnä. Aina ei ole helppoa repeytyä vanhojen talojen kanssa paikoiltaan.

Pyöräilymatkojen lisäksi hoitajat pitävät äitiys- ja lapsineuvolaa paikallisella juhlatalolla. Siellä seurataan myös äitien keskinäistä hierarkiaa sekä isien säännönmukaista puuttumista. Sukupuoliroolien murtuminen ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan. Siellä nuo suuret lapsilaumat juoksevat maitoannosten ja herkkujen perässä. Moni jakso päättyy samassa tilassa järjestettäviin juhliin. Ahtaiden katujen yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä. Hoitajat ottavat nämä alueensa potilaansa omikseen ja ovat valmiita venymään pitkälle näiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Välillä tämä venyminen myös vetää hoitajat tyhjiin. Kutsumusammatti ei aina yksin riitä suojaamaan työn varjopuolilta. 

Yksi sarjan vetovoimaisuuksista onkin mielestäni juuri sen rosoisuus. Kaikki ei niin sanotusti mene kuten elokuvissa. Lapsi ei aina synny elävänä tai edes terveenä. Joskus äiti ei selviä, joskus ei isä. Läpi koko sarjan purskahteleva ilo saa jatkuvasti vastaparikseen syvältä syövää surua. Usein kätilöt nieleskelevät potilaiden kipeiden kohtaloiden äärellä. Luostarin huoneissa ja käytävillä itketään. Palvelemisen ammattilaiset eivät ole immuuneja palveltaviensa kivulle. 

Päähenkilöt eivät myöskään itse ole koskemattomia. He kohtaavat väkivaltaa, sairastuvat tai järkkyvät mieleltään. Kaikki eivät selviä aina edes hengissä. Näiden keskeisessä roolissa olevien henkilöiden kautta käsitellään muistisairauden, alkoholismin, hengellisen ja maallisen kutsumuksen kysymyksiä. Mukana ovat myös ikääntymisen, yksinäisyyden ja seksuaalisuuden kipuja. Pitkän sarjan aikana aiheiden kirjo on laaja. Eläytyvä katsoja joutuu usein kuivaamaan silmäkuoppaansa television hämyyn piiloutuen. Elämä maistuu iloineen ja suruineen väkevästi kaiken aikaa. Kerronta on kaunista mutta kaunistelematonta.

Rosoisuuden keskellä koko luostarin väki muodostaa toisilleen turvaverkon. Suureen rooliin nousee luostarin johtaja. Hän on tinkimätön mutta samaan aikaan kuunteleva ja tilanteen mukaan joustava. Yksi kätilö muiden joukossa. Sarjan suurimpia kriisejä on uhka luostarin johtajan vaihtumisesta. Mahdollisuus epäpätevästä esimiehestä saa kokeneiden työntekijöiden joukon kauhun valtaan. 

Samanlainen kasvottomuuden uhka esitetään ajoittain kaupungin suuressa sairaalassa. Poikkeuksellisen työmääräyksen tai yksittäisen potilaan kautta kurkistetaan välillä suureen sairaalaan. Vanhan ja ahtaan asuinalueen läheisyys katoaa siellä jo ennen kynnystä. Kohtaaminen, kuuntelu ja yksilöllinen hoito loistaa suuressa ja kaukaisessa laitoksessa poissaolollaan. Kehitys näyttää tuovan mukanaan muutakin kuin edistyksellisiä hoitolaitteita. 

Sarjan edetessä, itse synnytykset jäävät vähemmälle. Ne kyllä pysyvät mukana kätilöiden elämää kuvaavassa sarjassa mutta käsiteltävät aiheet alkavat siirtyä entistä enemmän perheisiin ja alueen asukkaiden yleisiin asioihin. Kaiken aikaa keskellä on ihminen. Tai oikeastaan kaksi ihmistä. Suurena teemana on kyky hoitaa työnsä hyvin ihmisenä ihmisten keskellä. Kätilön tai sairaanhoitajan tehtävissä luostarin asukkaat menevät lähelle ja niin myös joutuvat lähelle. Samalla kun potilas paljastuu heille, he joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos eivät potilaalle, niin kuitenkin itselleen. Sulkemalla itsensä he väistämättä tappaisivat itsestään kyvyn tehdä työtä avoimesti ja oivaltavasti. Hyvin tehty työ vaatii henkilökohtaisen uhrin. Vuorovaikutuksen työ on rikas mutta raskas. Tämän ymmärtäen Poplarin väki sulkee kätilönsä arvostukseen ja kiitoksiinsa. Joskus työ kiittää tekijäänsä – onneksi joskus muutkin ihmiset.

22# Hoitajani televisiossa – osa 2

Sininen liina avautuu miehen kylmässä kädessä. Väsyneen miehen läpäisee häivähdys siitä, mikä on normaalia: tunteet, läheisyys, ajatus olla ihminen. Sotilas pitää kädessään linkkiä yli sodan kauhean arjen. Sininen väri peittää hetkeksi mielestä lumisen metsän, tyhjän vatsan ja monta viikkoa motissa virittynyttä jännitystä. Melkein huomaamaton huokaus toisesta maailmasta. 

On vuoden 1944 loppu. Kohtaus on Steven Spielbergin ja Tom Hanksin sarjasta Band of Brothers – Taistelutoverit vuodelta 2001. Sarja kuvaa amerikkalaisen 506. maahanlaskurykmentin E komppanian matkaa läpi toisen maailmasodan. Matka alkaa Yhdysvaltojen koulutusleiriltä, kulkee yli Atlantin, Englannin jatkokoulutuksen ja heittää miehet täysin hyvästä lentokoneesta Normandian maihinnousun selustaan. Matka jatkuu halki Ranskan, Hollannin, Belgian ja Saksan. Yhdessä kuljetaan, kunnes rauha tulee ja sen jälkeenkin pidetään yhteyttä. Eliittijoukko ei joudu kokemaan jatkuvaa rintamalla oloa mutta maksaa Englannissa vietetyistä lepohetkistä kalliisti aina linjaan joutuessaan. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva sarja on esikuvansa tavoin hieno kuvaus pienyhteisön kehityksestä ja nimensä mukaisesti kuolemattoman toveruuden syntymisestä koituksen paineessa. Vaikka kyseessä on sotakirja, antaa se ajattelemisen aihetta kaikille ihmisten johtajille ja ihmisyhteisöissä toimiville. Televisiosarjassa johtamisen näkökulma on hyvin esillä, sillä paljon kerronnasta tapahtuu Richard Winters nimisen upseerin näkökulmasta. Hyvät ja huonot johtajat ovat sarjan kestoteema.

Sarja on toteutettu niin, että eri jaksoilla on eri käsikirjoittaja ja eri ohjaaja. Koko komppanian toimiessa keskeisenä hahmona, tarkkaan seurattava päähenkilö vaihtuu jaksosta toiseen. Kymmenosaisen sarjan kuudennessa jaksossa pääosan esittäjän viittaa kantaa lääkintämies Eugene Roe. Hän on se, joka vastaa amerikkalaisten sota-elokuvien ja -sarjojen ikoniseen ”medic!” huutoon. Huutoon kätkeytyy pelkoa ja kauhua, joka käy yli sodan ammattilaisten kykyjen. Doc Roe on se, joka tässä sarjassa rientää silloin apuun.

Roe ei joudu kiroamaan maansa puolustuslaitoksen köyhyyttä. Perinteisiä suomalaisia sotakuvauksia katsoneelle länsimaalaisen sotalaitoksen rikkaus on silmiinpistävää. Maailmansodan aikainen meininki varusteineen ja kuljetuskalustoineen näyttää enemmän nykyajalta kuin suomalaisilta korpisotureilta. Bensaa riittää poltettavaksi, taistelijoilla on Morfiinia ensiavuksi ja haavoittunut pääsee usein nopeasti autokyydille. Rikkaan maansa resursseista huolimatta lääkintämies joutuu kohtaamaan realiteettien rajat. Yksi mies ei voi kantaa niin paljoa tavaraa, että se riittäisi tarpeen tullessa. Vielä selvempää tämä puute on, kun laskuvarjojoukot pääsevät luonteensa mukaisesti vihollisen ympäröimäksi.

Joulukuussa -44 saksalaiset aloittavat yllättäen viimeiseksi tarkoitetun hyökkäyksensä lännessä. Tarkoituksena on erottaa amerikkalaisten ja englantilaisten joukot toisistaan ja valloittaa kanaalin rannasta liittoutuneiden tärkeät huoltosatamat. Historiaa tuntevat tietävät, että viivat kartassa eivät lopulta liikkuneet kovin paljoa mutta yritys oli vähintään hyvä kymmenen. Televisiosarjassa katsojalle kuvataan miten kokemattomat, vähälukuiset amerikkalaiset valuvat yllätettyinä ja lyötyinä kohti selustaa. Apatia ja pakokauhu kuvastuu toimintakyvyttömien miesten hiljaisessa paossa. Maahanlaskujoukot kuljetetaan autoilla hätäisesti ja vähin tarvikkein Bastognen risteyskaupunkiin sulkemaan panssarijonojen kulku länteen. Jonkun on seistävä tuossa aukossa, joka uhkaa koko armeijaa.

Tässä omassa jaksossaan Roe kulkee saartorengasta puolustavien miesten luona potero poterolta. Hän kyselee ensiapupakkauksia ja Morfiiniruiskuja. Omat varastot ovat loppu ja lääkintämies haaveilee retkestä naapuriyksiköiden varastoille. Jopa saksalaisten ensiside otetaan kiitollisena vastaan. Pimeässä ja lumisessa metsässä tämän sodan käsityöläisen paljaat ja haavautuvat sormet tuntuvat katsojastakin pahalta. Kylmä kangistaa ja rasitus syö viimeistään ajan kanssa. Lääkintämieskin unohtuu ajatuksiinsa useamman medic-huudon ajaksi. Monia tovereita saatetaan selustaan joko paikattuina tai peitettyinä.

Evakoidessaan haavoittunutta Roe päätyy Bastognen kaupunkiin ja sinne hätäisesti perustettuun kenttäsairaalaan. Alkaa lyhyt tuttavuus paikallisen, sairaanhoitajaksi päätyneen, naisen kanssa. Ensimmäisellä vierailulla Roe saa tältä kaipaamiaan tarvikkeita. Hoitaja kuitenkin yllättää ja ilmestyy ulos heittäen kuorman päälle vielä levyn suklaata huikaten hymyillen ranskaksi: sinulle! 

Seuraavalla kerralla he yrittävät yhdessä pelastaa vatsaan haavoittuneen, toivottomasti vuotavan miehen. Raivokasta epäonnistumista seuraa lyhyt hetki sairaalan ulkopuolella Siinä muutama jaettu ajatus ajasta ennen sotaa ja kylmää suklaata. Kaksi käsityöläistä keskustelee käsistä ja niiden hyvää tekevästä työstä. Sodan keskellä tuo kyky tehdä näyttäytyy kirouksena. Renee-hoitaja riisuu kaikkea tätä vastustaakseen sinisen päähuivinsa. Hän ei halua hoitaa enää yhtään haavoittunutta. Kuitenkin pian auto tulee, kutsu käy ja haluilla ei ole enää mitään väliä. On mentävä. Kaksi väsynyttä parantajaa verisine käsineen löytää toisistaan jotain samalla kun velvollisuus vie eri suuntiin.

Seuraavan kerran Roe tulee kaupunkiin kesken ilmahyökkäyksen. Ei ole enää, mihin evakoida haavoittuneita. Kenttäsairaalan tapainen on saanut osuman. Kivikasasta paljastuu toisen velvollisuuden loppu. Roe korjaa talteen sinisen pääliinan. Pieni muisto jostain, missä ei pieneen hetkeen ollutkaan sotaa. Voiko tuollaista hetkeä kantaa taskussa mukana?

Lopulta ollaan taas lumisessa poterossa. Toveri tarkkailee vihollisen suuntaa ja Roa lääkintämiehen silmällä huomaa tämän kädessä sitomisen tarvetta. Piiritys on tehnyt tehtävänsä eikä käsi mene tyhjentyneelle lääkintälaukulle. Taskut ja takin käänteet läpikäyneet kädet päätyvät pitelemään tuota sinistä pääliinaa. Hetkeksi toiminta pysähtyy, auttaja haparoi, mieli vaeltaa toiseen suuntaan. Sitten kädet käyvät toimeen, kylmettynyt vartalo pinnistää poterossa ja liina muuttuu muutamaksi suikaleeksi. Se mikä oli linkki toiseen maailmaan, muuttuu sotaa käyvän toverin haavan peitteeksi. Lääkintämies, ystävä – taistelutoveri.

4# Hoitajani televisiossa – osa 1

Neuvostoliitto veteli viimeisiään kun pieni poika hiipi illalla salaa kohti olohuonetta. Olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Olohuoneesta kuului ääniä jotka kuitenkin vetivät puoleensa. Oven alta käytävässä välähdelleet valot olivat kertoneet jostain mielenkiintoisesta. Sitten hiipiminen pysähtyi. Seisomaan jäi sekä poika että silmät. Olohuoneen nurkassa näkyi miehiä hämärässä, lumikasan takana piilossa. Pian tuli tummapukuisia hahmoja. Valoja, pauketta ja kohta ruutu oli täynnä tulipaloja. Eivät päästäneet naapuria lämmittelemään. Jossain siinä kohtaa isä huomasi sohvan vieressä seisojan. 

– Menehän nukkumaan, katsotaan sitten joskus. Aika paljon luvattu pienen pojan isältä.

Sinä vuonna oli television ensi esityksessä vuoden 1989 Talvisota. Uudehko VHS-nauhuri tallensi kaiken ilta illan perään. Pidennetty versio oli pätkitty viideksi jaksoksi. Toinen kolmen tunnin kasetti  siihen muistaakseni tarvittiin. Molempien tarrassa luki talvisota. Kyllä – pienellä kirjaimella. Ja toiseen oli lyöty kasettipakkauksen mukana tulleesta tarralevystä pieni musta neliö jossa valkoinen kakkonen osoitti katselujärjestystä. Ovat jääneet mieleen. Isän lupaus tuli lunastettua monen monta kertaa.

Talvisota kuvaa Etelä-Pohjalaisista koottuun JR 23 kuuluvan jalkaväkijoukkueen matkaa Talvisodassa. Kerronnan ydin on selviytymistä Kannaksella, Taipaleen joen rintaman tulimyrskyssä. Harvassa olevien valkopukuisten linja pysäyttää kerta toisensa jälkeen ruskeaan pukeutuneen hyökkääjän. Välillä katkerat vastahyökkäykset viedään käsikähmään asti. Pieni poika oppi nopeasti mitä tarkoittaa panssarivaunu, polttopullo tai lentokone. Ehkä jotain oppi siitäkin mitä vaikuttaa mieheen oman veljen jäännösten keräily tykkitulessa. Siihen aikaan ei television ikärajoja seurattu turhan tarkasti. Elokuva ja varsinkin sen sarjana esitetty pidennetty versio on hieno kuvaus siitä taistelusta johon monet edellämme kulkeneet olivat vastoin omaa tahtoaan tuolloinkin joutuneet. Lyhyet kohtaukset Pohjanmaan kodeissa ja monien arkkujen hautajaisista välittävät miesten työn tärkeyden itkevien kotien kautta.

Tämän pohjalaisjoukon mukana kulkee Ismo Laitela. Tai siis Esko Kovero. Paljon ennen kuin koko kansa tunsi hänet Pihlajakadulta. Esko näyttelee joukkueen lääkintä-aliupseeri Juho Pernaa. Rauhallinen ja hyväntahtoinen ”Jussi” kulkee mukana vakaana ja varmana. Vähän kristillisesti ärähtää kun joku arvostelee nuorisoseuran toimintaa. Sitten aika kuluu, tykkituli muuttaa lumen ja miehet mustaksi, vaatteet repeilivät ja Jussissakin alkaa näkyä säröjä. Jotain hajoaa katsoessa  naapureiden, rippikoulukavereiden ja ystävien muuttuvamista taaksepäin menevien rekien lastiksi. Osan hän näkee vain katoavan tuleen ja pölyyn. Jussi joutuu tuskastelemaan puolustuslaitoksen köyhyyttä: Kranaattikauhusta kärsivällä annetaan päänsärkylääkettä, haavoja sidotaan lumipuvun riekaleilla ja amputoituneita raajoja yritetään kursia umpeen puhelinjohdolla. Toivottavasti tämä ei koskaan tule tutuksi meidän tai minkään muun luokan lääkintä-aliupseereille. Ei ole väärin että kirkkorukouksessa pyydetään usein varjelusta sodasta.

Sarjan loppuvaiheessa Jussi kantaa taas yhtä toveriaan taaksepäin. Lentokoneiden ahdistaessa tämä surkea seurue yrittää päästä alta pois mutta turhaan. Velvollisuuden täyttäminen oli ottaa raskaimman hinnan.  Toinen ystävä asettelee suolia vähän sisemmäksi ja jostakin löytyy reki hevosineen. Joskus olen Jussin haastattelun tosielämästä lukenut. Ehkä kaivan sen vielä joku päivä esiin tähän linkiksi. 

Tarvittaisiin paljon aikaa ja ammattitaitoa että joku osaisi antaa lausunnon näiden talven 1991-92 tapahtumien vaikutuksesta minuun, mieskuvaani ja moneen muuhun asiaan. Alan amatöörinä tyydyn toteamaan että varmasti se on vaikuttanut. Hyvä niin.