Hyvään taitopajaan kuuluu vähän jännitystä, hieman verta ja oikea määrä kiljumista. Kaikkea tätä saimme kokea tämän viikon avauksessa. Vuorossa oli VGI- ja I.D. pistokset.
Ihmiseen voidaan pistellä paljon ja erilaisiin paikkoihin. Riippuen annettavasta aineesta, aineen määrästä tai halutusta vasteen nopeudesta valitaan sopiva paikka. Näitä lyhenteitä on nyt kolmanteen vuoteen mennessä pyöritelty niin paljon, että jokainen alkaa ne muistaa. Samoin jonkinlainen ajatus on tarvittavista tekniikoista ja välineitä. Riippuen harjoittelupaikoista tai ihan yksittäisten ohjaajien taidoista jokainen on päässyt treenaamaan koulun ulkopuolella pistämistä erilaisia määriä. Vaikka yksi tekniikka ei suoraan hyödytä, on myös risteäviä hyötyjä olemassa. Pakkausten aukaiseminen, neulan ja ruiskun liitäminen, irrottaminen ja käsittely muutenkin ovat asioita, jotka nyt käydään aika nopeasti lävitse. Ne kuitenkin on käytävä joka pajassa, koska opettajat vastaavat siitä, ettei kukaan joudu pistetyksi likaisella neulalla. Tuskin kukaan mitään tulehduksia kaipaakaan. Tuttuun tapaan oikeaan työskentelyyn motivoitiin sillä, että jokainen opiskelija valmisteli itseensä pistettävät annokset.
Arvaatko mihin paikkaan kumpainenkin pistettiin? Neulojen koko antaa vihjeen.
Olemme tähän mennessä harjoitelleet pistämisen suoneen sekä verinäytettä halutessa, että I.V yhteyttä kanyloiden avaten. Samoin on tutuksi tullut S.C pistos ihon alaiseen kudokseen eli rasvaan. Myös I.M pistos lihakseen on tullut tutuksi. Pajan yhteydessä kävi ilmi, että selviä eroja on muodostunut siinä, kuka on kanyloinut paljon ja kuka vain vähän kokeillut. Samoin suuria eroja oli I.M pistoksien määrissä ja verinäytteiden otoissa. Kaikki tuntuvat pistäneen melko tasaisesti jonkun vatsamakkaroihin. Sinne insuliini yleensä menee palveluasumisen yksiköissä ja myös osastoilla.
Ehkä sinua on joskus pistetty pakaraan. Monet rokotukset perinteisesti on laitettu sinne. Nykyään pakarasta koitetaan päästä eroon pistopaikkana. Se yleensä jännittyy helposti pistämisen yhteydessä ja se aiheuttaa tiettyä epämukavuutta. Istumalihaksessa kulkee myös verisuonia ja hermoja. Pahimmillaan joku on saanut neulan iskiashermoon. Se on kyllä tuntunut. kehitys kehittyy ja pistopaikat muuttuvat. Istumalihasten sijaan nykyään suositaan reittä ja olkaa. Kotihoidon harjoittelussa pistin itsekin todella paljon olkavarteen. Uudempana pistopaikkana on hyvin yllättävä vatsanpuoleinen pakaralihas. Tiesitko sellaista olevan olemassa? Himotreenaajat kuulemma pystyvät tämän lihaksen aktivoimaan ja paikantamaan mutta meillä muilla se on hieman passiivisempi. Se ei jännity, sisällä suuria verisuonia tai hermoja. Pistäminen on miellyttävää, jos paikantaminen onnistuu.
Olikin aika vetää housut nilkkoihin. Tai ei ehkä nilkkoihin mutta kenellekään ei jäänyt huomaamatta millaiset alushousut omalla parilla oli. En tiedä onko meidät luokan vähäiset miehet järjestetty samaan taitopajaryhmään juuri tämän pajan vuoksi. Pääsimme tutkimaan ja siirtelemään toistemme boksereita. Kukaan ei ollut onneksi ilman. Kuulemma tätä pistopaikkaa käytetään työelämässä melko harvoin. Opettajat arvelivat sen johtuvan suomalaisesta vastahakoisuudesta välttää toistemme koskettamista. Näin hoitoalallakin. Oikean pistopaikan löytäminen kyllä vaatikin verrattain ronskeja otteita. Paikkaa ei voinut vain mittailla ulkoisista merkeistä vaan luihin asti piti painella.
Oli jännittävää. Nimittäin se, ettei pistäminen tähän etupakaraan todellakaan sattunut. Ihon läpäisy tuntui ja sitten neulan tunne katosi. Näissä harjoitteissa pistämme aina pienehkön määrän keittosuolaliuosta. Se tuntui kylmältä ja hieman inhottavalta kudoksessa. Mutta kolmen ryhmässä toimiessamme ihmettelimme kukin vuorollaan homman helppoutta maalihenkilön näkökulmasta. Jokainen luuli edellisen jotenkin vähättelevät.
Kahvitauon jälkeen siirryimme kirkumisen ja I.D. pistoksen pariin. Kyseessä on siis pistotekniikka ihon sisään. Käytetään joissakin rokotuksissa ja esimerkiksi synnytyskipujen lievitykseen. Opettajat vertasivat tätä siihen, jos joku on pienempänä työntänyt nuppineulaa sormenpään ihon läpi niin, että neula on jäänyt ohuen ihokerroksen alle jumiin ollen molemmista päistä ilmassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna hieman ällöttävää sekin. Nyt tarkoituksena on saada ihoon pieni kupla ruiskutettavalla aineella.
Pari iloista vapaaehtoista pääsi opettajan neuvoessa esittelemään tekniikan koko ryhmälle. Ensin opettaja tietenkin näytti vähän suojaliinaan. Melko intensiivinen tapahtuma siitä tulikin, kun kymmenkunta ihmistä kerääntyi tiiviiksi piiriksi pistäjän ja pistettävän ympärille. Siinä mukava tehdä jotakin ensimmäistä kertaa. Tämä I.D. sitten sattuu. Ainakin mahdollisesti. Iho antaa kovan vastuksen ruiskun männälle ja sitä saa olla painamassa ihan tosissaan. Silloin toisaalta on vaarana ruiskuttaa haluttua enemmän tai nopeammin, jolloin iho alkaa kyllä äkkiä kiristää. Myöskin poikkeuksellisen loiva kulma aiheutti monille vaikeuksia ja silloinhan alkaa nopeasti sattua, jos neula eteneekin jo ihon alla. Tämä yhdistettynä tiiviin piirin luomaan jännitykseen ja saimmehan me sitä kirkumistakin. Siitä sitten jokainen omiin pistopaikkoihinsa ja toistamaan. Opettajat tietenkin kiersivät neuvomassa ja antamassa lupaa pistää. Ei kaikkein mukavin pistos.
Iho pidetään kireällä, hyvin loiva pistokulma, neulaa työnnetään nostellen, peukalolla tuki kuitenkaan syvemmälle painamatta ja pitäisi alkaa kuplaa muodostumaan.
Hauskaa ja vähän haikeaa. Tämä oli viimeinen taitopaja, jossa pääsemme pistämään toisiamme. Akuuttihoidon simulaatioissa ehkä tutustutaan vielä I.O:hon eli luuhun tehtävään injektioon. Sitä käytetään varakeinona, jos suoniyhteyttä ei saada muodostettua kiireellisessä tilanteessa. Mutta sitä poraamista emme kyllä koulussa onneksi koe. Viimeisten pistämisten myötä täytyy varmaan uskoa, että opinnot ovat edenneet. Tosin toinenkin merkki oli pajassa havaittavissa. Vähän jokaisen kädet ovat kutakuinkin lakanneet tärisemästä näitä hommia tehdessä. Hienoa!
Leikkaussali on kirurgisen osaston ydin. Fyysisesti salit kyllä sijaitsevat hieman etäämmällä, omien oviensa takana. Leikkausosastolle käydään kaksien ovien lävitse. Vieläpä niin, että toinen ovipari ei aukene elleivät toiset ole suljettuna. Tämä sulkutila estää ylimääräisten ihmisten, ja kenties hieman myös pöpöjen pääsemistä alueelle.
Vaikka leikkaussalit ovat poissa osaston silmistä, ovat ne kuitenkin jatkuvasti läsnä. Saapuville potilaille leikkaussali ja siellä tehtävä operaatio on tiukasti mielessä ja kaikki tähtää sinne. Osastolla täytetään esitietoja, tarkistetaan vielä potilaan ihon kuntoa (rikkinäinen iho voi olla este leikkaukselle) ja valmistellaan henkisesti myös leikkausta seuraavaan aikaan. Osaston kansliassa on oma pinonsa huomisen ja kyseisen päivän leikkauspotilaille. Anestesialääkäri hiippailee välillä tutustumassa siellä tuoreimpiin potilaalta haastateltuihin tietoihin ja merkitsee samoihin kaavakkeisiin määräyksensä mahdollisista esilääkkeistä.
Suuren päivän aamuna potilaan tiedoissa on RTTA. Tämä tarkoittaa ravinnotta. Intensiivinen ja ehkä nälänkin täyttämän odotus käynnistyy heti aamusta, kun mahdollinen huonetoveri nauttii omaa aamiaistaan. Mahan tyhjentyessä leikkaus alkaa varmasti täyttää mieltä. Valitettavasti joskus suunniteltu leikkaus siirtyy seuraavaan päivään. Tämä tarkoittaa, että leikkaussalissa on tapahtunut jotain odottamatonta: kiireellistä päivystysleikkausta tai viivyttävää ongelmaa edeltävässä leikkauksessa. Saattaa käydä niinkin, että potilas on ravinnotta jopa kymmenen tuntia (ja todellisuudesta vielä edellisillasta asti) ja myöhään iltapäivällä tulee lopullinen tieto leikkauksen siirtämisestä yön yli. Silloin pettynyt potilas koittaa lohduttautua sillä herkuttelulla mitä sairaalan ruoka mahdollistaa. Pahimmillaan tämän jakson aikana potilaan leikkaus on siirtynyt kaikkiaan kolmen yön yli. Siinä oli monta kertaa aikaa kerätä latausta ja sitten taas pettyä. Onneksi hänkin lopulta pääsi saliin.
Jos kaikki etenee suunnitellusti, soi jossakin vaiheessa osaston puhelin hyvällä tavalla. Leikkaussalista ilmoitetaan, että potilaalle saa antaa esilääkkeet. Ne ovat anestesialääkärin tarpeelliseksi arvioima valikoima kipulääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä. Aina niitä ei ole nähty tarpeelliseksi määrätä. Samaan aikaan niiden kanssa viedään potilaalle leikkausvaatteet: alushousut, leikkauspaita ja tukisukat veritulppien ehkäisemiseksi. Yleensä pian tuon jälkeen leikkaussalista saavutaankin. Anestesiahoitaja varmistaa potilaan henkilöllisyyden, kysyy osastolta viime hetken tiedot ja varmistaa kaikkien valmistelujen olevan suoritettuja. Sen jälkeen mennään.
Leikkausosaston kaksoisovien jälkeen edessä on käytävä, jonka varrella on sekä leikkaussaleja, että välinevarastoja. Erittäin suuret pesupaikat käytävällä paljastavat, ettei kyseessä ole tavallinen osasto. Samaa kieltä puhuvat lyijyliivien ja kaulureiden rivit. Luukirurgiassa saatetaan leikkauksen aikana ottaa useita kuvia ja osa leikkaussalin väestä joutuu pitämään steriilien suojien alla jatkuvasti lyijyä. Varastoissa on suuret määrät mystisiä esineitä pakattuna steriilisti metallilaatikoihin. Niistä laatikoista löytyvät sekä kaikissa leikkauksissa käytetyt työkalut, että myöskin kaikki mahdolliset varaosat joita ihmiseen saatetaan asettaa. En tiedä millainen valikoima vaikkapa nivelproteeseja siellä on valmiina. Kuitenkin suuret määrät erilaisia metallilevyjä, tankoja ja ruuveja siellä kuulemma on. Jos leikkauksessa on murtumapotilas, valikoidaan näistä isoista laatikoista ne muutamat välineet ruuveineen, joilla kaikki asetellaan paikoilleen. Kuulemma näitä valikoidessa meno on joskus melkein kuin millä tahansa pajalla. Ero on tietenkin siinä, että kaikki välineet ovat steriilejä ja jokaisen avatun laatikon sisältö palaa varastoon vasta puhdistuksen kautta.
Saisikohan saliin ottaa omia instrumenttejä? Tuskin. Puhelintakaan en uskaltanut ottaa, joten tässä kuvituskuva lasten vanhoista instrumenteista.
Salissa potilas asetellaan leikkauspöydälle ja hänelle kerrotaan hieman tulevista tapahtumista. Hyvin monia leikkauksia tehdään nykyään paikallispuudutuksessa tai selkäydinpuudutuksessa. Yleisanestesian eli nukutuksen käyttöön sisältyy aina suurempi riski ja kuormitus elimistölle. Puudutusta käytettäessäkin salissa on valmiina välineet nopeaan nukutukseen. Samoin melkein käden ulottuvilla ovat kaikki elokuvistakin tutut välineet pitää yllä potilaan elintoimintoja. Leikkaussalissa ei tarpeen vaatiessa ole aikaa etsiä asioita kaukaa. Anestesiahoitaja tarkkailee potilasta monitoreista ja tämän valveilla ollessa myös juttelee tämän kanssa. Anestesiahoitaja täyttää ennakkotietokaavakkeen seuraavalle sivulle myös leikkauksen aikaiset tapahtumat ja tiedot potilaan elintoiminnoista. Tarvittaessa hän myös lääkitsee potilasta ennakko-ohjeen mukaan.
Tässä vaiheessa anestesialääkäri ilmestyy viimeistään paikalle. Hän hoitaa puudutuksen tai nukutuksen, jättää potilaan anestesiahoitajan haltuun ja jatkaa muualle. Tarvittaessa hän tietenkin jää paikalle tai hänet hälytetään. Potilas autetaan leikkausasentoon ja leikkausalueen ympäristö pestään. Jos leikkaus on raajan alueelle, asettaan raajaan verenpainemittarin mansettia muistuttava laite. Sillä muodostetaan leikkausalueelle verityhjiö. Näin leikkauksia voidaan suorittaa hyvinkin pienillä vuodoilla.
Kun potilas on valmis, pukeutuu instrumenttihoitaja steriileihin leikkausvaatteisiin. Sen jälkeen hän koskee vain steriileihin asioihin. Toinen hoitaja, jota myös passariksi kutsutaan, noutaa tarvikkeita ja ojentaa niitä instrumenttihoitajalle. Kaikki tasot on tätä ennen peitetty steriileillä liinoilla. Seuraamassa oleville opiskelijoille neuvo oli: älkää koskeko mihinkään siniseen tai vihreään. Turvallisinta oli pysyä lähellä anestesiahoitajaa monitorien ääressä. Hän ystävällisesti selittikin puoliääneen salin tapahtumia.
Kun kaikki on valmiina, kirurgi saapuu. Passari pukee hänet ja kaikki alkaa tapahtua. Tottumus näkyy ja kuuluu kun leikkauksen äärellä henkilöstö saattaa puhua ohi mennen hyvin arkisista asioista. Kirurgian jaksolla opiskelijoita päästetään seuraamaan vain pieniä operaatioita. Niihin salin henkilökunta luultavasti suhtautuu hyvin rutiinilla. Leikkaus, jota itse seurasin, oli ohi varsin nopeasti ja kirurgi poistui paikalta viimeisten sulkuompeleiden jälkeen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon ja tottumattomalle silmälle havaittavaa oli niin runsaasti, ettei kaikki tapahtunut tai tapahtumajärjestys ihan jäänyt mieleen. Anestesiahoitajan puheista ja monitoreista, kirurgin jutteluista ja itse leikkausaluetta etäältä seuraamalla saatoin kuitenkin päätellä, mitä oli milloinkin menossa. Oikeaoppisesti jätin myöskin koskematta mihinkään siniseen tai vihreään – tai olematta kirurgin edessä.
Leikkaussaliin mennessä jännitin eniten, (ja siitä syystä myös halusin mennä sinne) miten kokisin itse operaation seuraamisen. Siis sen katselemisen, kun ihmistä jostakin kohtaa hieman avataan ja sinne aletaan tunkemaan instrumentteja. Kahdessa vuodessa olen joutunut katselemaan muutamia vähintäänkin ällöttäviä haavoja ja totutellut muutenkin ihmiseen kajoamiseen eri tavoin. Kuitenkin tuo aktiivinen toiminta vähän jännitti. Mutta kun seurailin levittimillä avattua haava-aluetta, en kokenut kuin vähän harmia siitä, etten päässyt lähemmäksi. Ilmeisesti toleranssi on hitaasti kasvanut niin, ettei ihmisen sisäänkään katsominen tunnu erityiseltä. Toki osastolle palatessa ohjaaja kysyi, tekikö pahaa. Totuuden mukaisesti vastasin olleeni synnytyssalissa sen verran monta kertaa, että osaisin kyllä istua jos tarvetta olisi. Tosin nyt lähinnä väsyneiden jalkojen tähden.
Kirurgin poistuttua potilasta aletaan herättelemään. Varsinkaan yleisanestesian jälkeen se ei tapahdu tuosta vain. Siksi sairaalasta löytyy myös heräämö. Siellä potilasta tarkkaillaan juuri puudutus- tai nukutusaineiden vaikutusten vuoksi. Seuraamani potilaan kanssa tilanne oli niin mainio, että heräämö oli kiinni ja pääsin itse tekemään tätä seurantaa osastolla. Osastolle tuotaessa anestesiahoitaja (tai heräämön hoitaja jos sitä kautta kuljetaan) selittää lyhyesti leikkauksen kulun ja kertoo annetut lääkkeet. Mukana kulkenut leikkaustietojen lomake käydään lävitse ja samaan lomakkeeseen aletaan merkitä leikkauksen jälkeisiä seurantoja. Osastolla avataan potilaalle uusi seurantaosio nimeltä leikkaus. Siihen merkitään sinä päivänä luku 0. Siitä se alkaa kasvamaan. Leikkaussali on todella kirurgisen osaston ydin. Se määrää potilaille jopa ajanlaskun.
Tämä video näyttää mielestäni hyvin sen, miten leikkaussalissa joskus erikoisella tavalla raju korjauspaja ja herkkä ihmisen hoitaminen kohtaavat. Tällaista vasarointia me emme päässet (onneksi) seuraamaan.
2020. Joskus elämässä tulee vastaan ajanlaskua muuttavia tapahtumia. Aikaa saatetaan jakaa yhdestä tapahtumasta alkaen niihin, jotka olivat sitä ennen ja jotka olivat sen jälkeen. Olen nyt jonkin aikaa tunnustellut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niiden kanssa olen yrittänyt hahmottaa aikaa ennen ja jälkeen. 24.1. kuukausi joulusta ajanlasku sai uudenlaisia piirteitä. Lopulta kaikki meni niin yllättävästi, etten oikein ole vielä ehtinyt huomata, mitä lopulta tapahtui. Yritän suhtautua asiaan rauhallisesti mutta jostakin syvältä kumpuilee tunteita, jotka kertovat tämän olleen jotakin suurta. Olen lakannut olemasta rillipää.
Rillipää. Kuusivuotiaana kuulin, että sen nimisen lapsi oli liikkunut peiliä leikittäessä. Siis siinä leikissä, jossa pitää koittaa hiipiä lähemmäksi selkänsä ajoittain kääntävää. Eivät muistaneet uuden lapsen nimeä kerhossa. Rillipää oli helppo lähettää takaisin lähtöviivalle.
Olin uusi lapsi. lasit eivät olleen uudet. Olin saanut ne jo aikaisemmin. Tavallaan jouduin samalla huijatuksi. Olin valinnut pandat. Kehykset ja linssit olivat kovin suuret viisivuotiaan päähän. Taitavat markkinaihmiset olivat vain keksineet laittaa esittelylinssiin pandakarjun kuvan. Tietysti valitsin ne. Kukaan ei muistanut kertoa, ettei pandaa saanut mukaan lopullisiin linsseihin. Taisin olla itse pandan näköinen. Ei vain ollut söpöä, mustaa, rengasta silmien ympärillä. Oli rillit päässä. Rillipää.
Vanhoista kuvista katsoo tuo silmälasiton poika. En muista sitä maailmaa. Sitä missä kaikki ei ollut sumuista lasittomalle. En sitä aikaa, jossa päivä ei alkanut laseja kurottaen tai alkanut niitä pois laskien. En muista sitä maailmaa, jossa ei tarvinnut pelätä lasien putoavan, osuvan tai jäävän sen omasta mielestään hirvittävän hauskan lainaajan käteen. Se on se sama tuntematon maailma, jossa ei tarvitse pelätä joutuvansa väärään porukkaan uimahallissa tai joudu lopettamaan urheiluharrastusta lasien käydessä haitalisiksi. Tuota maailmaa en tunne enkä muista. Rillipää. Kuusivuotiaalla voi olla norsun muisti. Se muisti sattuu. Ehkä se muisti on muuttunut kipeäksi, kun myöhemmin tarpeeksi monta kertaa rillipäille piti antaa turpaan. Tai ainakin uhota sillä. Miten monta ja hyvin huonoa vitsiä niistä onkaan keksitty. Muistin laidoilla tuntuu myös se, miten nuo linssit kehyksineen kuulemma pilasivat monta naamiaisasua. Miten niin merirosvolla ei voi olla rillejä? Monta kertaa niitä on pelätty koulun retkillä, liikuntatunneilla ja ihan vain kaikkialla missä on liikettä tai tuttu pöydän kulma puuttuu.
Usein olen ehtinyt miettiä mitä nuo rillit ovat vieneet. Koulussa kavereita? Palasen mielenterveyttä? Liikunnallisemman elämäntavan? Kun lääkäri lähetti kotiin varusmiespalvelusta suorittamasta, manasin paitsi kutsuntalääkärin, myös kaikki tulevat miesten väliset bondaushetket. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole aivan universaalia suomalaisten miestenkään keskuudessa. Näyttää se kuitenkin olevan melko helposti puheeksi nouseva asia. Mitäpä minä siitä tiedän. Minä olen vain rillipää. Puhutaanko synnytyksistä – siellä olen ollut.
Minä tiedän sen kivun, joka hiipii silmien kautta päähän, kun on aika hakeutua näöntarkastukseen ja pyytää uutta reseptiä uusille laseille. Tiedän sen tuskan, joka taas runsailla muutoksilla varustettuihin laseihin tottumisessa vie. Sen kun naarmuuntumattomiksi kehutut lasilinssit putoavat ensimmäisillä käyttöviikoilla laattalattialle. Sen kun kaikki lasit maksavat maltaita ja aurinkolasitkin pitäisi välillä raskia uusia. Sen kun joutuu lopulta hankkimaan pullonpohjat, koska valmistaja ei voi ohentaa näin väkeviä linssejä enää yhtään enempää. Sen kun lapsi tarttuu, heittää ja polkee. Kun ei koskaan tiedä, monenko suudelman jälkeen ne voi ottaa pois.
Ja se tunne, kun tietää ettei mitään voi tehdä. Kun näköä mittaavat arvot on noussut hissinä yli korjausleikkausten suorituskyvyn ja niiden hinta yli kestokyvyn. Kun odottaa merkkiä taas vaihdon tarvetta viestivästä kivusta ja pelkää lääkärin tällä kertaa löytävän jotain muutakin vikaa.
Mutta sitten kun sitä ei tullutkaan. Ei kipua. Ei vuoden aikana sumeammaksi muuttuvia liikennemerkkejä. Ei hiljalleen hämärtyviä tekstityksiä. Ei kahden, eikä kolmenkaan vuoden kuluessa. Viiden vuoden kohdalla havahduin huomaamaan, että lasini pitäisi ehkä uusia kulumisen vuoksi. Hiki kun tahtoo ajan kanssa syövyttää sankoja korvallisilta. Ei muutosta, kerrottiin. Terveet silmät. Jotain sellaista lääkäri laukoi. Sanoi ettei taittovirhe ole varsinaisesti näön huonoutta. Mitähän se sitten on? Sanoi kuitenkin, että nyt kun taittovirhe on vakioitunut, voisin harkita leikkausta.
Leikkausta? Voiko se onnistua? Kuulemma voi. Tekniikka kehittyy koko ajan ja hinnat laskevat samalla. Väite oli niin hurja, etten pystynyt moista uskomaan. Tilasin taas uudet ja kalliit lasit sekä ylihintaiset aurinkolasit samoilla voimakkuuksilla. Kuka nyt leikkaukseen menisi – minähän olen rillipää.
Kotona väitin epäileväni leikkauksen mahdollisuutta ja ennen kaikkea siitä toipumisen vaivalloisuutta. Google tosin osasi nopeasti kertoa ajatukseni juuttuneen yli kymmenen vuoden päähän. En tiedä pelkäsinkö enemmän mahdollisuutta päästä eroon laseista vai varmuutta siitä, etten ikinä pääsisi niistä eroon. Kun on pitänyt silmälaseja 29 vuotta ja koko muistinsa ajan, ne eivät ole vain työkalu tai apuväline. Ne ovat osa minua. Niitä rakastaa, koska ei voi elää ilman niitä. Samalla niitä vihaa… koska ei voi elää ilman niitä.
En tiedä kypsyikö ajatus palvelutaloon kävellessä ja huitovia senioreita ajatellessa. Vai oliko vaimon kyky nähdä lasien täyttämän elämän taakse tarpeeksi nostamaan haaveita pintaan. Vuoden vaihtuessa vastaan tuli kuitenkin hyvä tarjous. Tammikuussa bisnes ilmeisesti on hiljaista. Ja ennakkotutkimus luvattiin ilmaiseksi. Siihen hintaan voi aina astua sisään.
Ensimmäinen vaihe oli siis mennä optikon tarkastukseen. Hän mittaili kovin tutuilla välineillä ja kyseli liudan kysymyksiä. Alustava tuomio oli, ettei korjausleikkaukselle ole selvää estettä. Jätti kuitenkin mahdollisuudeksi, että hajataiton vuoksi korjausta ei ehkä voisi tehdä. Se tiedettäisiin vasta lääkärin tutkimuksen jälkeen. Kertoi, miten lähikaupungista voisi varata lääkärintarkastuksen niin, että mahdollinen leikkaus tehtäisiin heti perään. Jätti porkkanaksi alennetun lääkärimaksun, jos leikkausta ei voitaisi tehdä. Sinä päivänä näppäimet soivat googlen äärellä. Lopulta soi myös silmäsairaalan puhelin. Tuskin ne kuitenkaan leikkaavat, ajattelin.
Poikkeuksellisen paljon taittovirhettä. Samoin hajataittoa. Myös poikkeuksellisen ohut sarveiskalvo. Tällaisia faktoja kuulin lääkärin suusta. Olin jo valmis maksamaan alennetun hinnan käynnistä ja palauttamaan telineestä varalta valitut tavalliset aurinkolasit paikoilleen.
– ”Kyllä se silti onnistuu!” Taisi hoitaja nähdä jotain liikahtavan jossain. Kysyi lääkärin mentyä jotain jännittämisestä. Sanoin, etten ollut uskonut leikkauksen tulevan eteen. Rauhoittavasta lääkityksestä sentään kieltäydyin. Edellisenä päivänä olin karaissut mieltäni yhdeksän reiän verran. Hoitaja kävi kanssani lävitse leikkauksen kulkua ja sen jälkeiset hoito-ohjeet. Hyvän potilasohjeuksen kriteerit huvittivat hetken mielessäni. Olin varmaan vastaanottavaisen oloinen. Erilaisia tippoja pudotettiin silmiin ja hetken päästä lääkäri teki vielä tarkkoja mittauksia tulevaa koneen säätämistä varten.
Ehdin täpärästi ilmoittaa vaimolle, että nyt mennään. Sitten pääsinkin huoneeseen, jossa kaikki tapahtui. Hujauksessa olin selälläni yhdellä pöydän ja tuolin yhdistelmällä. Tässä vaiheessa päähäni sujahti hiusmyssy. Joku pesi otsaa ja silmien ympärystä. Joku painoi käden hellästi kyynärvartta vasten. Se edellisen huoneen hoitaja, äänestä päätellen. Lasit olivat jääneet pöydälle. Ensimmäinen kone leikkasi silmien pintaan läpän. Tunne oli korkeintaan lievästi epämiellyttävä. Lasien puuttuessa, oli mahdotonta päätellä, vaikuttiko tämä näkemiseen. Huolehtivasti ohjattiin kuitenkin toiseen tuolin ja pöydän yhdistelmään. Lääkäri muistutti taas katsomaan vihreän valon syttymissuuntaan. Mietin tässä kohtaa erilaisia mahdollisuuksia mokata tämä homma. Tosin varoitusten vähyydestä päättelin, ettei riski ehkä ole kovinkaan suuri. Pää lepäsi jonkinlaisessa kuopassa, joku silitti kyynärvartta hellästi. Yhä se sama hoitaja. Toinen silmä peitettiin, toiseen asetettiin luomenlevitin ja teippiä ilmeisesti silmäripsien kuriin saamiseksi. Sitten pudotettiin liuta uusia tippoja. Lääkäri avasi silmään tehdyn läpän jollakin valkoisella. Sitten mentiin.
Sulje silmä. Sulje silmä! SULJE JO SE SILMÄ!!! Näin jokainen vaisto huusi ja myös yritin ihan tosissani. Luomi oli kuitenkin mekaanisesti levitetty, eikä silmää siis saanut kiinni. Tässä kohtaa muistin aiemman kysymyksen rauhoittavasta lääkityksestä. Tuon menetetyn tilaisuuden äärellä kuulin silittävän äänen muistuttavan hengityksestä. Valtavan kirkas valo välähti ensin silmien edessä ja alkoi laskeutua kohti silmää. Valo muuttui heikommaksi, vihreäksi. Siinä on se kiintopiste, jota lääkäri kehotti katsomaan. Tai kehotti katsomaan siihen suuntaan, mistä se ensin ilmestyy. Kone tuli koko ajan lähemmäksi. Ilmeisesti aivan silmään kiinni ja englannin kielinen naisen ääni puhui koneen repliikit: imu päälle. Nappasi mokoma otteen silmästä.
Vihreä valo voimistui, lääkäri muistutti katsomaan sinne, silitys kyynärvarressa voimistui. Tai ehkä ainakin ajatus halusi paeta sinne. Lääkäri alkaa laskea alaspäin. Hieman yli kaksikymmentä, pitkää mutta lohdullisesti kohti nollaa etenevää sekuntia. Vihreä valo tanssii ja nenä kertoo: minä palan. Laser tanssi sarveiskalvolla ohjelmoitua matkaansa. Teki matkaa minun uuteen ajanlaskuuni.
Toinen silmä ei tuntunut enää pahalta. Tiesi mitä odottaa. Ainoastaan teipin poistaminen jostain yläluomen suunnalta tuntui vetävän kaikki kulmakarvat mukanaan. Hetki hengiteltiin. Ties kuinka monetta kertaa kysyttiin oloa. Noustiin istumaan. Näetkö kellon? 13.26. Lasit olivat pöydällä.
Leikkaushuoneesta pääsin pimeään huoneeseen lepuuttamaan silmiä. Kai tällainen pieni koettelemus oli elävälle kudokselle. Hoitaja kertoili vielä päivän jatkosta. Toipa vielä Buranankin pyydettäessä. Aikainen herätys, matkaaminen ja jännitys oli lopulta iskenyt johonkin. Radio soi ja alkoi kärsivällisyyden ja uteliaisuuden kamppailu.
Huone ei ollut aivan pimeä. Pienet valot paljastivat seinässä öisen kaupunkikuvatapetin. Silmät vuotivat vettä. Tuntui hyvältä pitää niitä kiinni. Kuitenkin aina välillä piti avata. Piti vähän kurkistaa. Katsella sitä öistä kaupunkia. Pilvenpiirtäjien ikkunoita ja rakennusten varjoja. Sumeaa. Mutta kuitenkin. Silmät puhdistivat itseään ja olivat varmasti muutenkin ihmeissään. Kaivoin jostakin sylistä pullonpohjani käteen. Sovitin silmille ja katsoin kaupunkia. En nähnyt. Lasieni pitkässä ketjussa nämä olivat ne viimeiset.
Jossakin vaiheessa lääkäri haki luokseen. Valo iski kovaa ja silmät vuotivat kahta kauheammin. Kurkisti koneella. Oli tyytyväinen. Antoi lyhyet ohjeet. Siirtyi ajatuksissaan seuraavaan potilaaseen. Käytävässä nuori mies. Kädessään samanlainen firman kassi, jonka itse olin vienyt aiemmin kaappiin. Hoito-ohjeet ja silmien yösuojus siellä kassissa odottivat. Näkipä edessään, mikä odotti. Vesisilmäinen mies. Silmälasit kädessä ja uteliaasti valoon tottuen uuteen maailmaan kurkisteleva katse.
Pian maksoin hoidon ja ennalta valitsemani aurinkolasit. Ne vedin sisällä päähäni. Ostin samalla kostuttavat silmätipat annettujen ohjeiden mukaan. Hoitaja kävi vielä huikkaamassa kysymyksen päänsärystä. Se oli jäänyt pimeään huoneeseen. Jotain muutakin jäi. Lasit koteloon.
Olen nyt jonkin aikaa hieronut pääkallooni ilmestyneitä uurteita. Niitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi, koska lasien sangat ovat olleet niissä. Melkein kolmekymmentä vuotta niillä on ollut aikaa kaivaa ja uurtaa. Ainakin koko aikuisiän olen halunnut lasini kireinä. Silloin niitä ei ole tarvinnut joka juoksuaskeleella nostaa nenältä. Mutta siitä tuo ura kalloon. Ovat poranneet jälkensä luuhun. Varmaan paljon syvemmällekin.
Päivisin olen nähnyt aina. Koska silmälasit. Siinä ei ole ensimmäisten päivien aikana tapahtunut muutosta. Nyt huomaan kyllä välillä hätkähtäväni jotakin sivulla olevaan. Se on laajentunut näkökenttä. Linssien ulkopuolella ei olekaan enää vastassa sumu. Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen ihmettelin kattoa. Vähän seiniäkin ja kävin kurkkaamassa sälekaihtimen välistä ulos. Öistä oli poistunut sumuisuus. Pimeä oli pimeää kirkkaalla tavalla. Sama ihmettely hiipi esiin suihkussa. Mitä tuleekaan saunomisesta? Uimahalliin lähtemisestä? Edessä olevan kevään ja kesän liikuntamahdollisuudet tuntuvat huikeilta. Minkään suudelmamäärän jälkeen ei tarvitse ottaa laseja pois.
Ei tullut kipuja. Vain pientä roskantunnetta eikä ollenkaan valonarkuutta. Pimeällä vastaan tulevien autojen valot näyttävät vähän erilaisilta. Valot leviävät aavistuksen. Niin kuin ennen tapahtui silmiä siristäessä. Mutta onko se vain normaalia? Viikko antibioottitippaa. Kosteustippaa aina kun tuntuu. Silmäsuojusta yöhinkkauksen estämiseksi niin kauan kuin viitsii. Ponnistelu-, sauna- ja liikuntakielto on päättymässä. Uusi ajanlasku alkaa avautua helpompana kuin olisi voinut ikinä uskoa.
Välillä käsi lähtee vielä liikkeelle. Yrittää nostaa laseja nenällä. Parina aamuna herätyksen poistanut käsi on hapuillut yöpöytää. Silmätippoja laittaessa säikähtää helposti, että tippuu laseille. Erilainen elämä ei ole vielä sisäistynyt vaistoihin asti. Katsooko joskus kuvista vastaan rillipää jonka elämää ei enää muista? Siihen joudun vastaamaan myöhemmin.
—
Tämä kirjoitus on laadittu viikko korjausleikkauksen jälkeen. Jätin tekstin odottamaan parikseen pidemmän ajan päästä kirjoitettua analyysia. Se julkaistaan viikon päästä.
Kirjoitin aikaisemmin veren ja viinanhajun täyttämästä päivästä. Se oli jännityksen ja naurun päivä. Nyt oli aika samanlaisen kauhun ja onnistumisen aika. Oli etsittävä hoitotyön vaatteet kaapista, huomata housujen vähän paisuneen ja suunnata kohti hoitotyön luokkaa. Syksyn ensimmäinen taitopaja ja laskimokanylointi kutsuivat.
Kanyyli on väline, jolla muodostetaan yhteys elimistön verenkiertoon. Reittejä ovat laskimot ja valtimot. Akuuttihoidossa voidaan kanyloinnin epäonnistuessa muodostaa yhteys suoraan luuytimeen mutta se vaatii ihan erilaisia välineitä ja osaamista. Myös valtimot on julistettu lääkäreiden osaamisalueeksi. Kanyylilla voidaan antaa elimistöön verenkierron kautta nesteitä, ravinteita ja lääkkeitä. Näin mekin opiskelemme paloissa. Keväällä käytiin taitopajassa läpi letkuston valmistamista ja nestepumpun käyttöä. Vasta nyt opiskelimme systeemin loppupään asentamista käteen. Siispä hihat ylös ja reikää tekemään.
Turvallisuus ennen kaikkea. Tämä on turvaneula. Kanyylista poistaessa neulan päälle siirtyy massiivinen turvapala (vasemmalla). Oikealla näkyy neulan merkkikammio johon veri purkautuu merkiksi suoneen osumisesta.
Taitopajoissa on mahdotonta pitää suositeltuja turvavälejä. Siispä jokainen opiskelija laittoi kasvoilleen suu nenäsuojuksen. Tietenkin asiaan kuuluivat normaalit tai ehkä jopa normaalia paremmat käsipesut. Siinä samalla saattoi aistia jännitystä itse kenestäkin ja salaa tarkkailla toisten suonia parin valintaa varten. Ensin opettaja näytti vielä mallisuorituksen tekosuonen virkaa hoitavalla letkulle. Käsissä hypisteltiin myös eri kokoisia välineitä. Tässähän asia menee tietenkin niin, että pienet neulat on helpompi saada kohteeseensa ilman suonen lähtöä karkuteille. Käytännön ohjeena onkin kuulemma, että paikoillaan oleva pieni kanyyli on aina parempi, kuin se suuri, jota ei ole vieläkään saatu paikoilleen. Eli aina on parempi saada laitettua potilaaseen edes vähän kuin ei yhtään. Tietenkin suurilla neuloilla on etunsakin. Kanyylin läpi virtaa sitä nopeammin nesteitä, mitä suurempi kanyyli ja tietenkin myös neula ovat. Hätätilanteissa, vaikkapa suuren verenvuodon vuoksi, käytetään mahdollisimman suurta neulaa, jotta menetettyä verivolyymia voidaan korvata tehokkaasti.
Tähän pajaan lähdimme hyvin erilaisilla eväillä. Osa oli pistänyt yhtään ketään viimeksi alkuvuoden taitopajoissa. Ihan kaikki eivät sielläkään loppuun asti onnistuneet. Osa oli päässyt pistämään harjoittelussa laskimoverinäytteitä ottaessaan. Onnekkaimmat olivat lähihoitajaksi opiskellessaan suuntautuneet ensihoitoon ja odottivatkin tätä pajaa nyt innolla kuin vanhaa ystävää. Ihmeellisiä suonihimoja voi joillakin ollakin. Kuulemma tekisi koko ajan mieli pistää, kun näkee hyviä suonia. Mutta nyt siis pääsimme kaikki suonia jahtaamaan.
Irrota nyt katseesi hetkeksi näytöstä. Nosta kämmenselkäsi kasvojen eteen ja katsele sitä hetki. Näetkö hieman laskimot? Ehkä et. Mutta jos olet lämpimässä, saatat erottaa itsesi siniveristen joukkoon kuuluvaksi. Näinhän aateliset saivat aikoinaan haukkumanimensä. Koska he eivät ruskettuneet ulkona pelloilla ja muissa töissä, heidän laskimonsa näkyivät hyvin. Siinä ne kulkevat, hoitajan näkökulmasta hieman koholla. Jos kääntelet kättä hieman, saatat löytää laskimon myös sivumpana peukalolinjasta tai laskeutumassa etusormesta. Jos käännät käden ympäri, erotat ehkä ranteen puolen laskimoita. Aivan ranteeseen ei tule pistää, koska valtimot ovat siellä hyvin lähellä. Ranteen puolella pistokohta on lähempänä kyynärtaivetta. Kuitenkaan itse kyynärtaive ei nyt ole ensisijaisena kohteena, sillä kanyylin jäädessä paikalleen, raajan kanssa toimiminen olisi hankalaa.
Kanylointi aloitetaan aina mahdollisimman etäältä vartalosta. Jos kanylointi epäonnistuu, voidaan seuraavilla yrityksillä edetä laskimossa ikään kuin myötävirtaan. Silloin ensimmäisten yritysten rei’istä ei vuoda lääkeainetta pois elimistöstä. Vauvoilla voidaan käyttää myös pään suonia. Muualta kun voi olla vaikea löytää tarpeeksi suurta suonta. Hätätilanteessa voidaan käyttää myös jalan laskimoita.
Saimme kaikki hypistellä eri kokoisia välineitä. Opettajat olivat kuitenkin ystävällisesti valinneet kaikille suhteellisen pienet välineet.
Suonen etsiminen on tärkeä valmistelu toimenpiteen onnistumiselle. Luokasta alkoikin kuulua iloinen läiskintä. Hierontaa, lämmitystä, napsuttelu ja tunnustelua käyttäen mekin yritimme löytää ystävää toistemme käsistä. Toiset etsivät pitempään ja toiset löysivät nopeammin. Joskus suonia saa oikein urakalla houkutella ja eri ihmisillä suonet käyttäytyvät eri tavoin. Kuulemma voidaan käyttää myös ultraääntä, mutta osaavissa käsissä se vain monimutkaistaa asioita. Videon katselun, muiden teoriaopintojen ja opettajan viimehetken vinkkien jälkeen en tiedä olisiko ultraääni ollut turha. Onneksi houkuttelun jälkeen ihan mahdollisen näköisiä suonia oli tarjolla. Alkoholilappua heilutellen siis, toisen käden sormilla rystysen luota kiinni, ettei suoni karkaa neulaa ja pistämään.
Neulan kammioon purskuva veri kertoi piston löytäneen perille. Sitten alkoikin monimutkainen käsityö. Kanyylin asentamiseen liittyy aloittelijan näkökulmasta monia vaiheita, joita ihan mielellään olisimme voineet opetella ennen pistämistä. Muovista kanyyliputkea työnnetään vaiheittain syvemmälle suoneen ja vastaavasti neulaa vedetään sykäyksittäin pois sen sisältä. Tämä tarkoittaa sormien asennon vaihtamista useampaan kertaan. Riittävän syvyyden ja neulan poistamisen jälkeen oikea paikka varmistetaan ruiskuttamalla nestettä kanyylin läpi. Suonen ulkopuolelle livahtanut sisäpuolinen pää näkyisi kohoumana ja tuntuisi kipuna. Suoneen neste vain häviää. Kaikki ankkuroidaan paikalleen juuri siihen tarkoitukseen valmistetuilla laastareilla.
Mallisuorituksen jälkeen.
Kanyyliin kiinnitetään lopuksi nesteletkusto tai desinfioiva korkki. Paljon käsityötä parin käteen tunkeutuneelle. Eikä se mennytkään ihan putkeen. Opettaja onneksi huomasi, että ensi yrityksellä pyyhkäisin näissä otteen vaihdoissa kanyylin vartta sormella. Siis sitä osaa, joka uppoaa suonen sisään. Bakteerivaara! Siispä uusiksi.
Opettajat pitävät hyvää huolta meidän opiskelijoiden turvallisuudesta. Kaksi opettajaa kiersi luokkaa opastamassa, neuvomassa ja tarkkaan toimenpidettä valvomassa. Välillä nostettiin vähän kauempana pistettävän jalkoja ylös ja juoksutettiin juotavaa. Moni sai käsiinsä useamman reiän yrityksistä. Kaiken kaikkiaan iloinen tapahtuma. Vaikka edellisistä, harjoittelun aikaisista, pistelyistä on mennyt tovi, oli mukava huomata, että tietynlainen perusluottamus asiassa on. Vaikka toisen ihmisen sisään tunkeutuminen on yhä jännittävää, pystyy siinä kuitenkin jollakin tavalla ajattelemaan ja seuraamaan opettajan ohjeita. Lienen itsekin ihan kehityskelpoinen. Näin opettajankin rohkaisi, kun analysoimme ensimmäisen yrityksen vaiheita ja löysin itse sen kohdan, jossa virhe oli tapahtunut. Näiden virheiden analysointien kautta seuraava yritys on aina parempi. Omat virheet ärsyttävät mutta niiden myöntäminen on hyvä keino oppia. Pätee muuten kaikkeen elämään. Toisella kerralla en näpelöinyt putkea.
Entä onko inhottavaa, kun pistetään? Vähän. Ehkä joku toinen sanoisi eri tavalla mutta oma parini ei tökännyt suoraan suonen lävitse, ei iskenyt hermoon, eikä nostanut suonta kireälle ylöspäin. Taitavaa. Oikeastaan ikävintä ei ollut neula ja pistäminen vaan muovisen kanyyliputken liikuttelu kädessä. Vaikka putki on mitättömän pieni, se tietenkin hieroo hieman reiässä. Kuitenkin teipeillä paikoilleen ankkuroitu kokonaisuus kesti ihmeellisellä tavalla kopelointia ja operointia. Ei tuntunut yhtään siltä, että koko suoni räjähtää ulos kädestä. Hyvin nopeasti kaikki olivatkin valmiita, luokka siisti ja vielä ehdittiin syömään. Sellaisia sairaanhoitajaopiskelijat ovat. Heti kestää syödä.
Ihmiseen voi työntää senttikaupalla terästä. Ja tämän voi tehdä ilman, että siitä seuraa mitään pahaa. Se tuntuu hyvin hullulta. Tosin tuota terästä ei voi työntää ihan miten vain ja minne vain. Väärään paikkaan työnnettynä seurauksena olisi reissu lääkäriin. Voisi tulla aiheelliseksi jopa hätänumeroon soittaminen. Varmasti löytyisi paikka, jossa tuo muutama sentti terästä uhkaisi nopeasti henkeä. Mutta niin vain tuota terästä on työnnelty. Saimme ansiokkaasti päätökseen injektioiden taitopajan. Injektio on siis lääkeaineiden antaminen pistoksilla. Arkielämästä jokaiselle lienee tuttua rokotusten saaminen. Se annetaan injektiolla.
Tässä näkee vähän neulan vaatimuksista. Mitä syvemmälle halutaan, sitä pitempi neulankin pitää olla. Tarvittaessa käydään eläinlääkärin salkulla. (Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot)
On ollut hauska huomata, miten unien sisältö on siirtynyt töistä koulun puolelle. Kovin usein en töistä ole unia nähnyt. Mutta välillä mieli toki reagoi myös yöaikaan. Tällaiset unet tietenkin ovat luonteeltaan täydellisiä katastrofeja. Työunet ovat aina sunnuntaiaamuun sijoittuvia. Niissä olen myöhässä, jotain tavaraa on hukassa, jumalanpalvelusvaatteet eivät mene päälle, kanttori sekoilee ja vähintään rovasti ja yleensä jopa piispa istuu paikalla tyytymättömänä. Onneksi useimmiten pääsen unissa seikkailemaan positiivisissa merkeissä.
Injektiot pääsivät uniin asti. Aiheen teoriaosuus käsiteltiin heti tammikuun alussa ja siitä lähtien pääsivät kierrokset pinnan alla kerääntymään. Unessa päärin sitten etukäteen harjoittelemaan pistosten antamista. Ei ihan onnistunut. Opettaja oli muistuttanut neulan katkeamisen riskeistä. Ja tietenkin unessa käy aina pahimmalla tavalla. Tietenkin se katkesi parin reiteen. Uni-minä ei tietenkään ollut muistanut jättää kolmasosaa neulasta näkyviin. Näin pitäisi tehdä juuri neulan katkeamisen vuoksi. Näkyville jääneestä neulan kannasta on helppo vetää neula pois. Katkeaminen kun tapahtuu ruiskun kannan tuntumaan kohdistuvista voimista, ei useinkaan kudoksen sisästä. Mutta uni-minä oli työntänyt injektion ruiskua myöten uni-parin reiteen. Uni-opettajan kanssa yritimme sitten kaivaa neulaa pihdeillä ja veitsillä ulos. Taisi mennä koko ajan vain syvemmälle. Mutta niin menivät pihtimme ja veitsemmekin. Kamalaa oli tuo kaivaminen. Uni-pari taisi olla samaa mieltä. Ei mieltä ylentävä uni. Pari päivää tämän jälkeen tuli sitten apajan aika. Reittä päin. Nähtäväksi jäin, toteutuisivatko unen kauhut.
Injektiopajassa aiheena olivat pistokset lihakseen i.m. ja ihonalaiseen rasvakudokseen s.c. Tämä paja oli etukäteen ajatuksissani paljon hurjempi kuin laskimoverinäytteen harjoitus. Tämä järjestys tuli nimenomaan kudokseen uppoavasta senttimärästä. Laskimoverinäytteen kanssa puuhastelu oli hienovaraista tarkkuutta vaativaa. Hyvin pienistä liikkeistä riippui onnistuminen ja pieleen meneminen siinä. Infektioiden kanssa vaadittiin sekä tarkkuutta, että vähän rajumpia liikkeitä. Tikanheitto-ote taisi jossakin vaiheessa kuulua ohjeena. Sehän on sama kuin kynäote. Mutta mielikuvana tikanheitto on aika jännittävä. Kohti napakymppejä oli tavoitteena.
Ehjät alkkarit tai löysät shortsit olivat hyvä alavartalon vaatetus. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot
Ihmiseen ei voi työntää senttikaupalla terästä. Ei vapaasti minne vain ja miten tahansa. Siksi pajaan valmistautuminen alkoi pistopaikkojen etsimisen opettelemisella. Pistoalueina meillä oli vatsa ja reisi. Toisesta oletimme löytyvän paremmin rasvakudosta ja toisesta kenties lihasta. Näissä molemmissa pistoalueet ovat verrattain suuria. Kyse ei ollut milli- eikä ihan senttipelistäkään. Kuitenkin pistoalueen etsiminen on tärkeää. Yhtenä tavoitteena on mahdollisimman pieni kivun tuottaminen. Samalla tietenkin vältellään hermoja ja verisuonia. Hermoihin osuminen tietenkin on kivuliasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pakaraan pistämisestä on nykyään luovuttu. Siellä kun hermoja risteilee enemmän. Verisuonia vältellään, koska lääkeaineita ei haluta vereen vaan valittuun kudokseen. Näitä etsiessä, päästiin lähelle paria. Joku vitsailikin, että vaatetuksena tulee olla löysä paita ja ehjät alkkarit.
Jälleen muodostettiin jono käsienpesupaikalle ja aloitettiin valmistautuminen. Koko ryhmästä valmisteli opettajan ohjaaman itselleen injektiot. Koulun kaapeissa ei ollut neuloja valittavaksi asti, joten jokainen tuomittiin vartaloltaan samanlaiseksi. Oikeassa elämässä neulaa valitaan vaivihkaa pistettävän mukaan.
Jokainen valmisteli itse itseensä tulevat pistokset. Näin jokainen saattoi luottaa kaiken olevan kunnossa. Tai ainakin oli sitten itse vastuussa tästä. Samalla opetellaan aseptisesti eli puhtaasti toimimista. Alkoholi haisi, hanskoja laitettiin ja lattialle pudonneiden välineiden kanssa aloitettiin uudelleen roskiksen kautta. Ruiskuihin ladattiin keittosuolaliuosta. Lihakseen pistettäväksi 1 ml ja rasvakudokseen 0,3 ml.
Opettaja oli valmistellut luokkaan kaksi suorituspaikkaa. Sermien takana jokainen pari sai toimia niin, ettei alkkareiden ehjyyttä päässyt ylimääriset toteamaan. Osa vaihtoi tässä vaiheessa shortsit päälle, osalla oli ne valmiina hoitotyön housujen alla. Molemmilla suorituspaikoilla parit valmistelivat ja etsivät pistopaikkoja. Opettaja sitten valvoi ja opasti itse pistämisen. Rauhallisen opettajan yksityiskohtaiset neuvot auttoivat jännittävää juuri sopivasti.
Tällaisten kuvien avulla lähdettiin pistokohtia hahmottelemaan. Tulevina vuosina tullaan etsimään paljon pienempiäkin maaleja. Kuva: Hoitotyön taidot ja toiminnot
Ei katkennut – ei realimaailmassa. Ei neula eikä hermo. Omasta vatsastani kyllä katkesi verisuoni ja pistokohta vuoti vähän aikaa. Ärtyi ja punoittikin aikansa. Tämä ei johtunut mitenkään parin toiminnasta. Ihon alla piilossa vain oli suoni oikeassa kohtaa. Varmaan juuri tuosta syystä myös tämä vatsapistos sattui itseäni enemmän. Omasta mielestäni pistäjänä oleminen oli jälleen se jännittävämpi osa. Taas olin kotona apulaisten kanssa harjoitellut eri vaiheita. Mutta itse pistämistä oli vaikea kuivaharjoitella. Nopeus ja voima olivat jääneet arvoituksiksi. Kyllä teräs näyttää ihmisen uppoavan vähän syvemmällekin. Eri otteita ottaessa kädet meinasivat hetken villiintyä tärisemään. Mutta eipä sen vuoksi viitsinyt jäädä odottelemaan. Tekemällä sekin loppui. Ensimmäisenä parina pääsimme ensimmäisenä valmiiden joukkoon ja kohti kotia. Taas oli yksi tarina kotona kerrottavaksi. Lapsilta tulee kunnioitusta näiden laastareita pois vedellessä. Tuo laastareiden poisto onkin ollut neulapajojen kivuliain osio. Se on aina siinä karvan vieressä.
Adrenaliinivarastot on päivältä käytetty ja suunnaton väsymys hiipii päälle. Kyynärtaipeisiin sattuu. Kipu johtuu enemmän laastareiden poistamisesta kuin pistämisistä. Karvatupet siellä huutavat. Mutta on siellä kaverina myös yhdeksän reikää. Muutama pistokohta on tummempi mutta mustelmaa ei kummassakaan kädessä näy. Vielä.
Aamulla oli aika jättää sormus pois sormesta, syödä astetta tukevampi aamupala, napata ensimmäistä kertaa hoitovaatteet päälle ja lähteä rohkeasti reikiintymään. Tunnin aiheena: laskimoverinäyte.
Hyvää huomenta! Tänään seisovasta pöydästä löytyi tällainen kattaus.
Jossain vaiheessa pääsykoeprosessia kirjoitin, että olen tottunut toistamaan ikiaikaisia rituaaleja pikkutarkasti ja niitä koskaan muuttamatta. Tällä yliampuvalla lauseella yritin varmaan vakuuttaa oppivani kyllä sairaanhoitajan työssä vaadittavat kättentaidot. On totta, että kristillisessä jumalanpalveluselämässä ja sakramenttien toimittamisessa toiminta on muuttumatonta. Niissä ei sooloilla, ei keksitä itse, eikä edes liikuta vapaasti. Kuitenkaan kyse ei ole senteistä, saatikka milleistä. Yleensä on varsin riittävää, että lausuu oikeat sanat. kaikkein tiukemmin pastorin työssä puheen ja vartalotyön yhteen sujuvuutta testataan hautaamisessa. Ehkä olet nähnyt, miten kirkollisessa siunaustilaisuudessa arkun päätyyn piirretään hiekkaristi. Sen tekeminen ei ole ihan yksinkertaista. Ei varsinkaan, kun samaan aikaan pitää muistaa lausua toimituksen muuttumattomat sanat: maasta olet sinä tullut… Samoin pitää muistaa vainajan koko nimi. Ei kovin vaikeaa. Teoriassa. Mutta juuri tällä hetkellä saattoväen huomio on nauliintunut tiiveimmin arkun suuntaan. Samalla joutuu varomaan, ettei koko pieni lapiollinen hiekkaa pamahda epämääräiseksi kasaksi arkulle. Tämä tapa hiekan kanssa ei ole sisällöltään erityisen tärkeä. Mutta se on suomalaisessa hautaustavassa hyvin tunnistettava toiminto ja sitä odotetaan. Tietenkin joka lapio on erilainen. Joskus hiekkakin. Kyseessä ei ole marketin hyllytavara vaan usein joku kätevä on nämä välineet itse tehnyt. Pätevänä hautaajana olen ottanutkin tavaksi hiippailla vähän etukäteen paikalle ja muun ohella tarkastella hieman tuota lapiota ja sen niin sanottua syöttötapaa. Lapion pesässä saattaa olla erilaiset laidat tai leikkaukset. Joskus on ollut jopa kaatonokan tapainen hiekan ohjaaja. Jos ei ehdi näitä vieraassa paikassa tarkastaa, niin varminta on ottaa tylsästi pieni määrä hiekkaa kerrallaan ja lisätä sitä välillä. Fraasi fraasilta ja viiva viivalta symboli piirtyy silloinkin. Joskus on tullut kyllä sellaisiakin kasoja, että olen tuntenut syvää kiitollisuutta jonkun omaisista peittäessä yrityksen kukkalaitteella. Tuskin niitä kukaan silloinkaan on huomannut, ajatellut tai suuremmin haittaa kokenut.
Mutta entä kun pitää pistää kaveria? Osa luokkaamme oli päässyt totuttelemaan jo injektioneulojen kanssa. Itse pääsin tuikkaamaan melko kylmiltä kohti laskimoa. Onneksi teoriaopetus ja taitopaja oli tällä kertaa rytmitetty taitavasti. Olemme tammikuun aikana ihmetelleet eri taitoihin liittyvän teoriaopetuksen rytmitystä. Osassa käytännön harjoitukset saattavat seurata pahimmiltaan vasta kuukauden päästä teoriasta. Pitää kertailla kovasti. Ruokapöydässä olemme haaveilleet rytmistä, jossa teoriatunti ja taitopajaryhmät seuraisivat toisiaan joka viikko. Alkuviikko voisi olla muuta opetusta, keskiviikkona teoria ja käytännön harjoitusten jälkeen voisi koittaa viikonloppu. Tämä taitaa vain kaatua luokan kaaottiseen varaustilanteeseen. Nytkin on välillä jouduttu odottamaan edellisten siivotessa luokkaa. Kaikki muutkin vuosikurssit haluaisivat tuon edellä esitetyn rytmin.
Laskimoverinäytteen teoria annettiin kuitenkin samalla viikolla kuin itse harjoitus. Vieraaksi saimme rautaisen ammattilaisen keskussairaalan näytteenotosta. Teoriapäivänä saimme opastusta kyllä kaikesta muustakin näytteenotosta. Kuitenkin juuri tämä edessä oleva laskimoon iskeminen taisi täyttää kaikkien mielet. ”Tuskin kukaan kuolee näissä harjoituksissa,” Hän lohdutti meitä etukäteen. Tuo tuskin sana jäi sen verran kaivelemaan, että päätin ottaa asian vakavasti. Vanhaan tapaani, kaivoin netistä esiin opetusvideon ja aloitin mielikuvaharjoitusten teon. Pistettävänä oleminen ei tuntunut mitenkään pahalta ajatukselta. Verta olen ehtinyt luovuttaa lähemmäs kymmenen litraa ja muutenkin ole ollut pistettävänä. Toki ajatus parin tärisevistä käsistä, reippaasta harhaan osumisesta tai jostakin muusta yllättävästä ei synnyttänyt samanlaista luottamusta kuin veripalvelun henkilöiden käsiin jättäytyminen. Mutta jostakin jokainen aloittaa oppimisen!
Huomaatko pinkin kahvan? Neulan poistamisen jälkeen se painetaan peukalolla neulan suojaksi. Turvaneula. Ei voi pistää sen jälkeen itseään tai epähuomiossa käyttää toisella potilaalla.
Itse jännitin pistäjänä olemista. Juuri tähän tähtäsin kaikki mielikuvaharjoitukset. Otin avuksi myös kodin muut asukkaat ja kynä ynnä teroitin saivat toimia näytteenottovälineinä. Sain toimia samalla hoitotyön opettajana nuorimmaisen halutessa tehdä samat temput itselleni. taitava pistäjä hänestäkin tulee.
Aamun ensimmäisellä tunnilla kerättiin sitten kaikki tarvittava pöydille. Neuloja, putkia ja muita välineitä kertyi melkoinen määrä. Joka pöytään jaetuissa särmäisjäteastioissa pilkottivat muiden ryhmien veriset ruiskut ja letkut. Pirtu haisi pyyhityillä pöytätasoilla. Tunnelma oli katossa heti aamusta.
Näytettyään nopeasti yhden suorituksen malliksi, opettaja antoi meille luvan aloittaa. Tosin ensimmäiseen pistoon täytyi pyytää vielä lupa ja pyytää valvovat silmät seuraamaan tapahtumaa. Sovimme parissamme itselleni ensimmäiseksi pistäjän vuoron. Olin niin latautunut toimimaan laskimon kanssa, että sovimme jättävämme sormenpäästä otettavan sokeritestin sen jälkeen tehtäväksi. Tarvittavien tunnustelujen ja muiden protokollaan kuuluvien toimien jälkeen pyysin opettajaa todistajaksi. Ei saa pistää liian hiljaa muttei myöskään liian kovaa. Muista kulma, tuo omaa kättä, hengitä. Monia ohjeita kulki pääni sisällä. ”Nyt pistää,” taisin muistaa sanoa ääneen.
Verta! Tässä neulan kammioon on tullut hyvänä merkkinä verta. Siitä se ei näissä neuloissa etene, ennen kuin näytteenottoputki yhdistetään. Kaikkein hulluimmat kokeilivat päivän aikana niin sanottua avotekniikkaa. Siinä käytetään avointa neulaa, jossa veren virtausta ei kontrolloi mikään. Kuulema pitää olla nopea putkia vaihtaessa. Nuoli on piirretty osoittamaan suonen kulkusuuntaa.
Verta! Aika syvään hengitimme molemmin puolin neulaa. Miten niin pieni määrä nestettä voikaan tuntua niin palkitsevalta? Jännityksessä testiputki jäi vähän vajaaksi. Mutta sen asian olisi korjannut pieni lisäaika. Suurta helpotusta tuntien siirryin sokeriarvojen mittaamiseen. Pieni napsaus sormen päästä ja kone kertoo arvot. No sehän menikin ihan pieleen. Koska laite. Tai koska en muistanut miten mokomaa laitetta käytetään. Pari yritti kärsivällisesti opastaa. Tässä huomasi, mihin koko päivän keskittyminen oli suuntautunut. Oli aika vaihtaa pistäjää. Tottuneena jätti hänkin sokerit väliin.
Kolmen tunnin ajan ahersimme luokassa. Verta otettiin erilaisilla neuloilla ja eri paikoista. Samoista käsistä ja suonistakin otettiin harjoituksen merkeissä oikein urakalla. Aina verta ei heti löytynyt ja välillä sitä pulppusi myös käsille tai jopa suojaliinoille asti. Opimme varomaan neulan liiallista liikuttelua, ei toivottua ulosvetämistä ja tarvikkeiden asettelua oikeasti kädenulottuville. Ihmeteltiin suonten kulkusuuntia ja syvyyksiä. Joskus yhden käden ääressä oli puolenkymmentä toljottajaa. Välillä haettiin lisää neuloja ja puhdistusliinoja. Pirtu haisi. Hulluimmat vierailivat toistensa kämmenselissä neulalla kutittelemassa. Meidän parimme tyytyi pysymään kyynärtaipeen alueella. Neulat pitivät välillä hurjaa ääntä. Silloin jos ne erehtyi vetämään osittain ulos suonesta. Silloin veri ja ilma kuplivat kilpaa neulan kammiossa. Naurettiin. Välillä pidettiin kahvitaukoa ja alettiin uudestaan. Opettaja kiersi neuvomassa, kehumassa ja välillä asetti itsensä tökittäväksi. Tiesi luottosuonia hyviksi harjoituskohteiksi. Välillä saatettiin olla vähän kalpeita mutta ketään ei kertaakaan huipannut. Hyvä meininki.
Mömmö ja osa päivän saaliista. Mömmöä siis käytetään sokeriarvojen mittauksessa. Mömmö on täytetty kuumalla vedellä ja sitä käyttäen saadaan veri kiertämään kylmemmissäkin näytteenottosormissa.
Tuntien loppuessa voimat olivat poissa. Jännitys ja keskittyminen olivat vieneet paljon siitä mitä oli veren lisäksi otettavissa. Olisi tätä toisenkin päivän voinut tehdä. Kokeilla vielä vähän erilaisia tekniikoita tai edes eri ihmisten käsiä. Kovin vähän näitä taitoja ehditään opetella. Saisiko kahvipalkka tekniikan opiskelijoita jonoon?
Suunnilleen näin sen olisi pitänyt mennä. Sain kokeilla molemmilla videon neuloilla.
