38# Päivä palvelutalossa

– Ei ole ihmisten aika tämä, tuumin suljettuani kotioven. Ovi piti sulkea varovasti, koska koko perhe jäi vielä nukkumaan. Tavallista varhemmin olin siis liikkeellä. Kuitenkin marraskuun lumia astellessa, mieliala kohosi. Arvelin edessä olevan mielenkiintoinen päivä. Lyhyt matka vei ohi pimeiden talojen ja harvakseltaan autoiltujen teiden. Kaupunki vielä heräili. Reitti oli tuttu aikaisemmilta hoitoreissuilta. Ihan palvelutalon naapurissa on edelleen päivähoitopaikka. Nyt siellä ei käy enää ketään meidän perheestämme ja matka jatkuikin sen ohi. 

Parkkipaikan kulmalla luokkalainen huikkaa huomenia. Oli pelännyt tulevansa väärään paikkaan ja oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä. Hetken päästä paikalle tulivat kaksi muuta pienryhmämme paikalle saapuvaa opiskelijaa ja opettaja iloisesti tervehtien. Opettaja oli seikkaillut saman päivän jo kolmen muun ryhmän kanssa läpi, eikä meitäkään halunnut yksin taloon lähettää. Pienen tuumailun jälkeen marssimme urheasti sisään.

Eteisessä oli vastassa talon virikeohjaaja. Hän kertoi tuntevansa koko talon ja tulleensa siksi meille oppaaksi. Jätti sanomatta, ettei kukaan osastojen hoitajista ehtisi jättää paikkaansa nyt aamutoimien alkaessa. Hetken perästä naisopiskelijat ja opettajamme saavat opastuksen omalle pukuhuoneelleen. Itse jäin nyt kärsimään vähemmistön osasta. Virikeohjaaja kuitenkin palasi nopeasti ja lähti viemään minua omalle paikalleni – kellariin. Useamman mutkan jälkeen ovessa tervehtivät kirjaimet hyvässä järjestyksessä: pukuhuone Miehet. Tänä syksynä on puhuttu mies- ja nais- varushenkilöiden majoittamisesta samoihin tupiin. Ovat perustelleet, että ulkopuolisuuden tunne vähenisi ja tiedonkulku paranisi. Pitkän kellarikäytävän ovella mietin, että tämä on mahtanut olla monen varusnaisen. Pukuhuone on kaukana, ikään kuin jälkeenpäin jonnekin pakolla perustettu. Sisällä oli kuitenkin ihan oikeita kaappeja ja täpärästi sovitettu penkki. Toiset ovet paljastivat vessan ja suihkun sijainnin. Kunnallisissa laitoksissa on selvästi nimetyt ovet, panin merkille. Ison osan pienestä lattiasta täytti vaaterekki. Siitä sain valita itselleni housut ja paidan. 

Kouluun joudumme jossakin vaiheessa ostamaan omat hoitotyön vaatteemme. harjoituksissa tullaan käsittelemään likaavia aineita, eikä toista kannata aina neulattaa arkivaatteissa. Kuitenkaan tällaisille työpaikoille omia vaatteita ei tuoda. Infektioriski. Melkoinen projekti oli etsiä omalle vartalotyypille sopivat vaatteet sarjoista, joiden kokomerkintöjen paikkansapitävyydestä ei ollut oikein tietoa. Siniset, valkoiset ja vihreät vaatteet saivat etsiä joukostaan voittajaa hyvän hetken, ennen kuin kelvollinen pari löytyi. Pitkä jalkainen ja pieni mahainen joutuu lopulta aina tyytymään tällaisissa tilanteissa housuihin, jotka ovat aavistuksen liian lyhyet. Mutta mitäpä 17 vuotta vanhat sandaalit ja sairaanhoitajaopiskelija-nimikyltti eivät peittäisi?  Täpärästi löysin kellarini loukoista takaisin aulaan ennen muiden valmiiksi tulemista. Naiset. Ei tainnut olla sielläkään helppoa vaaterekkien kanssa.

Siirryimme yläkertaan ja jakauduimme kahtia eri osastoille. Opettaja kävi parittamassa jokaisen työvuorossa olevan hoitajan kanssa. Muistin heti ilmoittaa annettujen ohjeiden mukaisesti, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Perään naurahdin, että olen sentään kerran kääntänyt nukkea luokassa. Päivän parini totesi sen riittävän hyvin. Onneksi vastassa ei ollut ärsyyntynyttä tosikkoa, kiittelin hyvää varjelusta kun hinkkasin päivän ensimmäisiä käsidesejä potilashuoneen ovella. Vielä on paljon opittavaa, sormuskin oli jäänyt sormeen. Äkkiä taskuun, uudet desit hierontaan ja hoitajan perässä huoneeseen.

Saapuessamme, aamutoimet olivat käynnissä. Meidän modulissamme oli puolenkymmentä asukasta. Kaikki olivat vuoteeseen autettavia. Aamu lähti vauhdikkaasti käyntiin ja hoitajan perässä kävin työhön. Huomasin onnekkaana saaneeni seurakseni parin, joka ei ollut kyllästymiseen asti joutunut selittämään töitään. Myöhemmin jopa totesi, miten mukava on selittää töiden ohella asioita. Aamupesujen lisäksi aamupäivään kuului aamupalan tarjoilu ja useammassa tapauksessa sen syöttäminen. Lyhyen kahvitauon ja lääkärin puhelinkierron saattelemana saimme kaiken tehtyä viisi minuuttia ennen lounastaukoa. En tiedä hidastinko, vai nopeutinko läsnäolollani asioita. varmaan vähän sekä että. Oman modulimme asioiden valmistumisen jälkeen, kävimme kiertämässä muut käytävät. Tapana on tarkistaa ja tarvittaessa auttaa, että kaikki pääsisivät ajoissa syömään. Siitä kun ei sopisi myöhästyä, ettei asukkaiden ruokailu puolestaan myöhästy. Näin amatöörin silmiin tuli kovasti sellainen vaikutelma, että osastolla voi olla joskus melkoinen kiire. Työn keskellä oli helppo kuvitella, miten hyvin pienillä marginaaleilla tekemistä voi tulla lisää. Yksi vaippa sotkemassa lakanan, itse juovan asukkaan otteen lipeäminen, limaa suusta imettäessä kakomisen muuttuessa oksentamiseksi – nämä ja varmasti monet muutkin olisivat tapahtuessaan vieneet hyvinkin sen viisi minuuttia, joka meille jäi pelivaraa aamupäivän osalta. 

Lounaan jälkeen alkoi asukkaiden lounas. Ruokana oli perunamuusia, nakkimuusia, porkkanamuusia ja jotain vihreän vihanneksen muusia. Asukkailla sekä hampaiden että liikunnan määrä on vähäinen ja siksi ruoka tarjoillaan vähemmän kiinteänä. Sain viettää tämän lounasajan jo tutuksi tulleen asukkaan kanssa. Aamupuurolla olimme oppineet jo toistemme tavat lusikan molemmin puolin. Lounasaikaan kiirettä oli muutenkin hieman vähemmän, sillä osastolle ilmestyi omaisia auttamaan ruokailuissa. 

Tuon yhden syöttämisen jälkeen ehdin täpärästi auttaa vähän vaippojen tarkastuksissa ja makuuasentojen korjaamisissa. Sitten kuuden tunnin aikamme olikin jo ohi. Toiselta käytävältä löysin luokkalaiseni ja yhdessä kiittelimme hoitajaporukan. Ala-aulassa opettaja odottikin jo desinfiointiaineen kanssa. Siitä saivat osansa kengät. Ei kannata viedä kotiin mitään sellaisia tuliaisia.

Yllätyksekseni löysin tuon melkein hylätyn pukuhuoneen ilman opastustakin. Hoitovaatteet pyykkikoriin ja omat vaatteet tilalle. Sormuksen olin muistanut ottaa pois taskusta. Nimikyltti meni taas hyvin palvelleiden sandaaliveteraanien kanssa reppuun ja kotimatka alkoi. Sopivasti pihalla osuin eri kerroksessa olleiden luokkakavereiden kanssa samaan rytmiin. Siinä me kolme amatööriä purimme pari päällimmäistä tunnetta. Hymyilytti.